Virve Sammalkorpi Paflagonian perilliset

Virve Sammalkorpi Paflagonian perilliset

Karisto 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

 Virve Sammalkorpi (1969) on kotimainen kirjailija. Paflagonian perilliset on Sammalkorven seitsemäs romaani. Olen lukenut aiemmin kirjailijalta teokset Sinkkuleikki ja Yhtä matkaa.

Paflagonian perilliset pohjautuu valokuvataiteilija Pekka Nikruksen kuvasarjaan Varjojen lapset (Les Enfants des Ombres, 1994), johon Virve Sammalkorpi on tehnyt tekstin. Paflagonian perilliset on pienoisromaani, jonka alaotsikko on Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut. Se kertoo tutkimusmatkasta kauas Luoteis-Venäjälle, Karjalaan 1800-luvun alkupuolella. 

Tarina välittyy lukijalle nuoren Iax Agolaskyn (1795–1868) päiväkirjamerkintöjen kautta. Ne ovat osin katkelmallisia, osin päiväämättömiä ja osin retkikunnan ruokalistauksia, osin tiedettä dokumentoivia muistiinpanoja. Kirjan teemoissa nousee esiin niin elollisten tasa-arvoisuus, suvaitsevaisuus kuin ekokritiikki. Paflagonian perilliset on niin historiallinen romaani kuin päiväkirjaromaani. Wikipedian mukaan Paflagonia oli muinainen maakunta Mustanmeren rannalla Vähän-Aasian pohjoisosassa. Se sijaitsi Pontoksen ja Bithynian välissä.

Iax Agolasky syntyi 1795 Venäjällä Maruska ja Vladimir Agolaskyn ainoana lapsena. Hän oppi jo varhain ranskaa äidinkielensä venäjän ohella ja muutti jo nuorukaisena Ranskaan. Hän onnistui saamaan  Académie des sciencesta viran ja hän pääsi 22-vuotiaana professori Moltiquen henkilökohtaiseksi assistentiksi ja tulkiksi Luoteis-Venäjälle suuntautuvalle tutkimusmatkalle. Professori Jean Moltique oli antropologi, joka tutki muinaisia kansoja, kansantaruja ja legendoja. Agolaskyn ja Moltique matkareitistä ei tiedetä kaikkea puutteellisen dokumentoinnin ja kadonneiden ja tuhottujen muistiinpanojen takia.

”En tiedä, onko yksittäisillä päivillä tai öillä enää edes merkitystä. Päivä nousee, päivä laskee, kukat aukeavat, kukat sulkeutuvat, päivälinnut laulavat aikansa ja sitten on yölintujen vuoro. Luonnossa ei kukaan laske päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia, ei tappioita, ei voittoja. On vain yksi syy olla olemassa: elämä itse.”

Tutkimusretken tarkoitus oli etsiä alueella huhujen mukaan elävää metsänkansaa. Moltiquen  ja Agolaskyn  Akatemialle kirjoitetuista kirjeestä käy ilmi, että he olivat löytäneet harvalukuisen erämaassa asustavan metsäkansan.  Metsäkansan väellä oli häntiä, vartalon peittävää karvoitusta, erikoisia korvia ja pimeässä näkeviä silmiä. Piirteissä on vaihtelevuutta enemmän ja vähemmän. Missä kulkee raja ihmisen ja eläimen välillä? Onko sillä edes merkitystä? Varjojen lapset ovat erilaisia, onko kaikki mutaation syytä, eristyksestä johtuvaa, vai mitä? Ovatko tieteen rajaukset liian ahtaita erilaisuudelle? Agolasky tuo hyvin esiin ristiriidat, joita he joutuivat miettimään. Myös retkikunnan palkatun  miehistön jäsenet loivat omia ongelmia.

Kysyin itseltäni, että jos en usko Moltiquen teoriaan, mihin sitten uskon. Minulle on opetettu, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, Mutta kaikkihan me tämän kaartuvan taivaan alla olemme Luojan luomia.

Virve Sammalkorven maagisrealistinen tarina on kiehtova, vahvatunnelmainen,  hieman synkkä, mutta viehättävä. Paflagonian perilliset on tarina, josta ei haluaisi kertoa liikaa. Kirjan tarinat  ovat arvoituksia kenelle tahansa, aikuiselle tai nuorelle. Tarinan fragmentaarisuus on osa tarinaa.

Blogeissa toisaalla: Marissa Mehr : Kiitomato, Suketus, Kirjakaapin kummitus

Erin Morgenstern: Yösirkus ja arvontamuistutus

Erin Morgenstern: Yösirkus

Alkuteos: The Night Circus (2011)
Suomentaja:  Hanna Toivonen
Basam Books 2012. Kotikirjasto.

Erin Morgenstern on kirjailija ja multimediataiteilija. Yösirkus on hänen esikoiskirja.  Kirjailija asuu Massachusettsin Salemissa miehensä ja kahden todella pörröisen kissansa kanssa. En yleensä liitä edellisenlaisia kuvailuja blogitekstiini, mutta luin tämän kirjan Halloween-lukuhaasteeseen!

Yösirkus on taianomainen kirja, joka sijoittuu sirkusmiljööseen. Parhain elokuva ikinä minulle on Berliinin taivaan alla. Sen sirkusmiljöö on täydellinen. Sara Gruen Vettä elefanteille on hyvä niin kirjana kuin elokuvana, ja senkin maailma on sirkusmiljöö.

Sirkus saapuu varoittamatta. Siitä ei ilmoiteta etukäteen, kaupungin lyhtypylväisiin tai ilmoitustauluille ei ilmesty julisteita, paikallisessa lehdessä ei ole mainosta tai mainintaa. Se vain yksinkertaisesti on paikassa, joka vielä eilen oli tyhjä.

Takakansi                                        

Lähde lukemaan tarina ilman takakannen lukua!  Kirjan taianomainen ote ottaa lukijan omakseen ilman selitelmiä. Laske itsesi vapaalle ja ota tarina vastaan. Moni meistä kirjan lukijoista on ihastunut tähän kirjaan ja sen illuusioihin. Lukijalta kirja edellyttää sen, että pystyt irtautumaan maailmaan, jossa on taikuutta ja ihmeitä. Moni on esittänyt itselleen toiveen, että tuohon sirkukseen olisi iloa osallistua. Niin minäkin.

Yösirkus

Sirkus saapuu varoittamatta ilman etukäteismainostusta. Tarina kuljettaa lukijan mukanaan outoon, rönsyilevään ja kiehtovaan sirkusmaailmaan 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun pitkin maailmaa, sillä paikkoina vilahtavat niin New York, Lontoo, Barcelona kuin München.

Pyhäinmiestenpäivän aattona sirkuksessa on aina aivan erityisen juhlava tunnelma. Keskipihalle on ripustettu pyöreitä paperilyhtyjä, joiden valkoisissa pinnoissa tanssivat varjot muistuttavat ääneti ulvovia kasvoja. Valkoisia, mustia ja hopeisia nauhoilla sidottavia nahkanaamioita on laitettu koreihin porteille ja ympäri sirkusta, jotta kävijät saavat halutessaan käyttää niitä. Näinä iltoina kävijöitä on joskus vaikea erottaa esiintyjistä.

Kilpailu ja Le Cirque des Rêves

Tarinan keskiössä on kaksi miestä, jotka haluavat kilpailla tai paremminkin he kilpailuttavat kahta oppilastaan. Kirjan alussa Celia Bowen saapuu isänsä luo äidin kuoltua. Celia on isänsä avioton lapsi, josta isä ottaa vastuun lapsen äidin kuoltua. Isä on taitelijanimeltään Prospero Lumooja, ja tästä alkaa Celian valmistautuminen tulevaan. Orpokodista löytyvä Marco Alisdair on toinen kilpailija, joka opettelee tahollaan.  Kaksi henkilöä on asetettu vastakkainen kilpailemaan keskenään jostain, minkä panoksia ei ole kerrottu.

Taianomainen maailma

Yösirkus on ainutlaatuinen, otteessaan pitävä ja lumoava tarina. Se kantaa myös rakkaustarinan mukanaan. Morgenstern on taidokas, hyvin visuaalinen ja klassinen tarinankertoja. Tarina vie mukanaan, sen lumous kestää loppuun asti.   Yösirkus ei ole kaikkien kirja, sillä se edellyttää uskon epätoden maailmaan. Salaperäisellä tunnelmalla, vetoavalla kuvailulla ja hitaalla tempolla tarinasta rakentuu satu niin nuoremmalle kuin vanhemmalle lukijalle. Tämä kirja täytti minun toiveeni. Olen kertonut, että rakastan Mark Helprinin Talvista tarinaa, ja niin vain rakastuin tähänkin.

Elokuva

Luin jostain, että teoksen filmioikeudet on myyty Hollywoodiin samalle tuotantoyhtiölle, joka on tehnyt mm. Harry Potter -elokuvat.  Oletko nähnyt elokuvan, onko se jo levityksessä? Kerro, jos tiedät!

Blogeissa toisaalla: Oksan hyllyltä, Cafe Voltaire, Pauline von Dahl, Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Unelmien aika, Carry On Reading, Kirjaston kummitus, Aakkosellinen hakemisto

Osallistun tällä kirjalla Halloween-lukuhaasteeseen Yöpöydän kirjoissa.

Olethan huomioinut Halloween arvontani?

Pääset tästä siihen. 

Päivi Alasalmi Joenjoen laulu ja arvontamuistutus

Päivi Alasalmi on suomalainen kirjailija, käsikirjoittaja, luovan kirjoittamisen ohjaaja ja luennoitsija.  

Kiinnostuin Kansojen juurilla-lukuhaasteesta. Nähtäväksi jää, saanko blogattua vaaditut kolme teosta. Pitäisi ehtiä kirjoittaa kahden kirjan tekstit. Luin lukumaratonilla saamelaiskirjan, jonka lukeminen oli kuin tervanjuontia, joten hylkäsin sen. Alasalmi on minulle kirjailijana vieraampi, mutta joitakin teoksia olen häneltä lukenut ja muutama on myös lukupinossani. Joenjoen laulun lukeminen eteni alusta alkaen vaivattomasti.

Joenjoen laulussa on kolme saamelaistarinaa, jotka kulkevat kolmessa aikatasossa, 1500-luvulta nykypäivään. Tarinan pohjoinen aspekti on kiinnostava. Muinaisusko ja kristinuskon varhaiset vaiheet kiinnostavat minua myös omien projektieni kautta.

Ensimmäinen tarina sijoittuu 1500-luvun Aanaariin (Inariin). Tarinan minäkertoja on saamelaistyttö Soruia, joka rukoilee, anoo ja uhraa kiviseidallaan. Hän havahtuu verisiin jälkiin, jotka johdattavat lammen rantaan pahasti haavoittuneen vihollisen, pirkkalaisen miehen luo. Soruia päättää, että Kaukomieli on hänelle annettu. Tämä päätös on kohtalokas, sillä vaikka Soruia vie miehen kotaansa ja parantaa tämän, niin mies ei lupaile mitään. Saamelaisyhteisössä miestä karsastetaan, sillä hän on muualta tullut muukalainen, joka ei kuulu joukkoon.  Soruia tekee oman valintansa ja toistaa myöhemmin virheensä.  Luonnonuskonto ja luontoyhteys riitteineen elävät tarinassa vahvana.

Kun Kaukomieli nukkui, minä valvoin kuunnellen tulvivan Kemijoen laulua. Joki puhui minulle vierasta kieltä. Se oli pelottavan leveä, ja sen raivoisa kohina kuiskutti minun tulleen suureen maailmaan. Sellaiseen, missä vesiraukka oli voimakkaampi ja vaarat vaikeammin vältettäviä. Haaveeni olivat muuttuneet todeksi. Minun oli kasvettava niiden kokoiseksi.

Toinen tarina sijoittuu 1800-luvulle Pajalan pappilaan, jossa tulisieluinen saarnamies Lars Levi Laestadius haluaa pelastaa Lapin ihmiset viinan himosta. Hän on puoliksi saamelainen, puoliksi ruotsalainen. Omiensa joukossa hän on liian oppinut mies ja toisaalla taas metsäläinen. Hän kamppailee verenperintönsä kahtaalle vetävien voimien kanssa, samoin kuin kahden uskonnon välillä. Kaksinaisuus kulkee läpi tarinan. Muinaisusko ja kristinusko kohtaavat, mutta muutosprosessi on hidas ja vaiheittainen.  Lars Levi Laestadius on minulle tutuin kasvitieteilijänä kuin muuten.

Kukaan ei ole vielä tähän päivään asti tullut kertomaan, minkälaista elämä on Herra Jumalan huomassa taivaassa ja tuonpuoleisessa. Mutta kun Lapin tietäjä sanoo, että jos tammikuussa maa on paljas, se on kuolemaksi, niin senhän he näkevät todeksi heti. Porot kärsivät ja kulkevat epätietoisina etsien syömäpaikkaa.

Siinä koko ongelman ydin olikin. Kun saamelaisilta kiellettiin heidän oma uskontonsa ja tuotiin kristinusko tilalle, ei Jeesus Christus kerennyt aluksi heidän sydämeensä asti. Ja miten olisi voinutkaan, kun heillä ei ollut yhteistä kieltä? Kuinka he olisivat voineet ymmärtää sanaakaan Raamatusta, ennen kuin heidät opetettiin puhumaan ja lukemaan norjaa?

Kolmas tarina kertoo tamperelaistuneen Sami Uddaksen elämästä. Hänen elämä on sotkuista ja päämäärätöntä velttoilua. Kelan tuet eivät elätä, joten hän suuntaa pohjoisen junaan. Pohjoisen mies tuntee tunturien kutsun. Pohjoisessakin elämä voi olla kovaa, sillä kuka sielläkään haluaa ketään elätikseen? Sami kohtaa nuoren, vakavamielisen Ingan, joka taistelee saamelaisten oikeuksista nykyaikaisin menetelmin. Sami ihastuu Ingaan. Luuserin on kuitenkin vaikea saada otetta elämästä, kun huumeet ovat kuviossa ja vankilakin koettu. Sami Uddaksen tarina on aika ankeaa luettavaa, vaikka Lapin luonto elää tässäkin tarinassa voimallisena mukana.

Lappiin. Mennään sitten sinne. Ihan sama. Ostin lipun Parkanoon ja menin ravintolavaunuun. Istuin siellä Seinäjoelle asti. Möin Leathermannin kahdellakympillä ravintolavaunussa ja sain lippurahat seuraavalle asemalle. Sitten menin nukkumaan ja kun heräsin olin Lapissa.

Joenjoen laulussa alkuperäiskansan asema, saamelaiskulttuuri ja heidän oikeutensa ovat läsnä. Kirjan keskimmäisin tarina on irrallisin. Tarinoissa on yhteneväisyyttä toisiinsa, sillä Uddas toistuu tarinoissa. Kunkin kirjan kertomuksista olisi voinut laajentua kokonaiseksi kirjaksi. Ensimmäinen tarina on teoksen vahvin ja olisin lukenut sitä kirjan verran. Naiskohtalot ovat vahvoja, joskaan onni ei pysy kenenkään hyppysissä pitkään. Joenjoen laulussa on tärkeä sanoma.

Blogeissa toisaalla Oksan hyllyltä, Kirjasähkökäyrä, Arja, Jonna ja  Kirjakaapin kummitus
 

Osallistun Kansojen juurilla -lukuhaasteeseen tällä kirjalla. 

HUOM. 
Olethan huomioinut arvontani 3.8. Linnean nimipäivänä. 
Pääset osallistumaan arvontaan tästä.

John Williams Butcher's Crossing

Viime vuonna John Williams ihastutti lukijat kirjallaan Stoner. Butcher’s Crossing julkaistiin alun perin vuonna 1960 eli Stonerin tavoin se on löydetty ja saavuttanut menestyksen vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Stonerin akateeminen miljöö on itselleni läheinen, oikeastaan ainoa ja merkittävä työyhteisö aikuisiällä. Ja tuon konservatiivisen yhteisön kuvaus on yhä kaltaisensa monilta osin. Butcher’s Crossingissa  yliopistomaailma vaihtuu nyt karkeaan, kovaan elämään luonnossa. Jämähdin pitkään ajatusketjuun kesken kaiken ja aloin miettiä, että kuvaisiko Butcher's Crossing   tuon maailman taistelua tänä päivänä? Anteeksi.

Williams kirjoittaa lännentarinan perinteitä kunnioittaen ja tavoittaa jälleen paljaan ihmisyyden kuvauksen. Butcher's Crossing on hyvin erilainen ja epäröinkin kirjaan tarttumista. Aihe on minulle vieras ja jopa vastenmielinen. En ole lännentarinoiden ja westernien lukija. Tämän takia Cormac McCarthytkin odottavat lukuvuoroaan. Ja voisin kertoa omia mielipiteitäni, joista en jousta, jolloin huomattaisiin, kuinka mahdoton tilanne on. Olen kuitenkin lukenut kirjan tätä kirjoittaessani ja voin kirjoittaa, että en harkinnut kertaakaan keskeyttämistä. Jouduin omalta mukavuusalueeltani pois ja varmaan eliminoinkin jotain lukemaani päästämättä kaikkea mielikuviini. Edellisestäkin huolimatta vakuutuin Williamsin kirjasta. Teos on kielellisesti ja kerronnallisesti jopa valmiimpi työ kuin Stoner. Koska minussa on ilkeyttä tänään enemmänkin, niin jatkan ensimmäisen kappaleen letkautustani, että tämänhetkinen taistelu lienee yhtä verinen, jossa anteeksipyytämiset ja traagiset pahoittelut eivät auta yksilötasolla.

Butcher's Crossingissa on esipuhe. Toisin kuin Stonerissa sen voi lukea, sillä Stonerissa se kertoi liikaa. Esipuheen kirjoittajasta aistii hänen kunnioituksensa opettajaansa kohtaan. Alun epigrafina on Ralph Waldo Emersonin luontosuhde.

Andrews etsi vapautta ja hyvyyttä, toivoa ja alkuvoimaa, joiden aavisti vaikuttavan elämänsä kaikkien tuttujen asioiden alla, asioiden jotka eivät olleet vapaita eivätkä hyviä eivätkä toiveikkaita eivätkä alkuvoimaisia. Hän etsi oman maailmansa lähdettä ja säilyttäjää, maailman joka tuntui alati kääntävän peloissaan selkänsä lähteelleen sen sijaan että olisi etsinyt sitä kuten hänen ympärillään kasvava preeriaruoho ulotti säikeiset juurensa viljavaan ja pimeään kosteuteen, villiin luontoon ja siten uudistui vuodesta toiseen.

Tarinan miljöönä on Kansas ja ajankuvana vuosi 1873. Tuohon aikaan oli mahdollisuus ansaita mittava omaisuus biisonien taljoilla, kun äveriäät ovat ihastuneet biisoniturkkeihin. Nuori Will Andrews keskeyttää opintonsa Harvardin yliopistossa ja saapuu pieneen Butcher’s Crossingin kaupunkiin keskelle ei mitään.

Keskilännen Butcher's Crossing elää muutosten kourissa, rautatie on saapumassa, saluuna on kovapintaisten miesten tyyssija. Francine on paikallinen ilotyttö, lemmenluoja. Ilotytöillä on oma roolinsa tuossa karussa ympäristössä. Francinen ja Willin kohtaamisella on myös merkityksensä.  Andrews haluaa biisonijahtiin ja lyöttäytyy yhteen Millerin kanssa, joka kertoo Coloradon Kalliovuoristossa majailevasta valtavasta biisonilaumasta. Andrews ei havittele biisonintaljojen tuomaa tienestiä, mutta Emersonin luennon innoittamana, hänet on vallannut halu kokea koskematon luonto. Andrews on valmis rahoittaman jahdin vankkureineen ja tarpeineen, jotta hän, Miller, Charley Hoge ja Fred Schneider pääsevät matkaan.

Juuri ennen kuin uni tuli Andrews tajusi hienoisen kytköksen kahden asian välillä: toinen oli se, kun hän oli kääntänyt selkänsä Francinelle sinä iltana Butcher's Crossingissa, ja toinen se, kun hän oli kääntänyt selkänsä suolistamalleen biisonille aiemmin päivällä täällä Kalliovuorilla Coloradossa. Hän oivalsi ettei ollut kääntänyt selkäänsä biisonille siksi, että olisi tuntenut naismaista pahoinvointia kohdatessaan verta, löyhkää ja sisälmyksiä; hän oivalsi, että hän oli pahoinvoivana kääntynyt pois, koska häntä oli järkyttänyt se, miten biisoni oli hetkeä aikaisemmin ollut ylpeä, jalo ja täynnä elämän arvokkuutta. Mutta sitten alaston ja avuton, untelo riippuva ruho, minuutensa menettänyt, tai käsityksensä omasta itsestään menettänyt, ja irvokas, pilkkaavana huojuva hänen edessään. Biisoni ei ollut enää oma itsensä tai se, joksi hän oli sen kuvitellut sen. Sen minuus oli murhattu, ja Andrewsoli aistinut tuon murhan tappavan jotain hänestäkin eikä ollut kestänyt kohdata sitä. Ja niin hän oli kääntänyt selkänsä.

Neljän miehen retkikunta lähtee matkaan preerian halki jäljittämään biisonilaumaa ja he kokevat niin janoa, kylmää, lämpöä kuin uupumusta. ​​ Ajantajun katoaminen biisonien teurastuksen huumassa aiheuttaa sen, että talvi yllättää miehet. Selviämistaistelu, kuukausien kilvoittelu ja omien rajojen etsintä koettelevat miehiä. Tarina on armoton ja luonto talttumaton ja lopun toiminnallinen kuvaus hurja. Kaikesta huolimatta Williams päättää tarinan mestarilliseen lopetukseen. Butcher's Crossing ansaitsee tulla luetuksi.

John Williams Butcher's Crossing
Alkuperäisteos: Butcher's Crossing 1960
Suomentaja Ilkka Rekiaro
Bazar 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Gustave Flaubert Bouvard ja Pécuchet

Gustave Flaubert  (1821–1880) oli ranskalainen kirjailija. Flaubertilta tunnetaan varmaan parhaiten maaseudun tapainkuvaus eli Madame Bovary.   Bouvard ja Pécuchet  ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran Desuran kustantamana vuonna  2003. Nyt ilmestynyt Bouvard ja Pécuchet  (Siltala 2015) on toinen tarkistettu painos.

Flaubert  aloitti Bouvard ja Pécuchet –teoksen  kirjoittamisen vuonna 1872, kahdeksan vuotta ennen kuolemaansa. Siitä huolimatta teos jäi kesken, joten se julkaistiin vuosi kirjailijan kuoleman jälkeen postuumisti. Flaubert on kirjeenvaihdossaan kertonut  lukeneensa yli 1500 kirjaa teostaan varten. Teoksesta sanotaan, sen kirjallista arvoa alettiin ymmärtää laajemmin vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla.  Ei ole harvinaista, että kirjailijalta jää työ kesken, mutta Flaubertilta jäi kesken eittämättä mestariteos.  Tiedossa on, että teokseen piti kuulua myös toisena osana Valmiiden ajatusten sanakirja (julkaistu erillisenä), ”Muodikkaiden ajatusten katalogi”, sekä ”Markiisittaren vieraskirja”.  Bouvard ja Pécuchet on epäonnistumisen kronikka, älykkään huumorin kera. Kirjan kymmenessä luvussa keskitytään muutamaan tieteenalaan aina yhden luvun osalta.

 

Kaksi keski-ikäistä miestä kulkee pariisilaisessa puistossa kohti samaa penkkiä kolmenkymmenenkolmen asteen helteessä. Toinen Bastiljin, toinen Jardin des Plantesin suunnasta.  Näin Bouvard ja Pécuchet päätyvät istumaan samalle penkille.  

Miehet vaikuttuvat toisistaan, kanssasieluisuudestaan, huomaavat olevansa   samanikäisiä ja jopa jäljentäjiä ammatiltaan kumpainenkin. Pécuchet paljastuu poikamieheksi ja  Bouvard lapsettomaksi leskeksi. He jatkavat kohtaamistaan illallisen äärellä, piipahtavat kahvilaan, Pécuchet'n kotona ja illan lopuksi  Pécuchet saattaa Bouvardin kotiin.  Miekkoset ovat ylen kiitollisia sattumuksesta, joka johti heidät tutuiksi toisilleen, että he lähtivät ulos ja kohtasivat. Hehän olisivat voinneet kuolla kohtaamatta toisiaan.    Bouvard ja Pécuchet jatkavat yhteydenpitoaan.  Bouvard saa samoihin aikoihin melkoisen onnenkantamoisen yllätyksellisen perinnön myötä.  Miehet hankkivat maatilan ja päätyvät Normandiaan.

Notaari lähetti kopion testamentista, joka päättyi näin: ”Tämän johdosta testamenttaan Francois Denys Bartholomée Bouvardille, jonka tunnustan pojakseni, lain käytettävissä olevan osuuden omaisuudestani. "

Miehet omistautuvat eri tieteiden tutkimukseen, sillä he perehtyvät vuoron perään varojaan tai voimiaan säästelemättä maanviljelyyn, puutarhatieteeseen, lääketieteeseen, kemiaan, geologiaan, historiaan, kirjallisuuteen, politiikkaan, filosofiaan, uskontoon, lastenkasvatukseen. Maanviljelys tuotti tuskaa, joten he laittoivat uskon puutarhaan, kaaleihin, viiniköynnöksiin, parsaan, meloneihin,  kiinanruusuun, eukalyptuspuihin, sillä kaikkea mahdollista piti kokeilla.  Hedelmäpuutarhassa versoivat aprikoosit, kirsikat, päärynät ja luumut.  Hedelmätarhassa riittäisi oksien karsiminen silloin tällöin. Miekkoset paneutuivat puutarha-arkkitehtuurin saloihin. Hedelmänviljely oli kuitenkin yhtä tyhjänpäivästä kuin maanviljely. Epäonnistumisen syyksi he laittoivat kemian osaamisensa puutteet, joten he vaihtoivat kemian pariin.

Puolen vuoden kuluttua heistä oli tullut arkeologeja ja heidän talonsa muistutti museota… He olivat alkaneet tuntea vetoa koruihin, kunnes ihastuivat keskiaikaan ja  historiaan.
 

Aluksi he kävivät katedraaleissa – ja vihkivesimaljoista kuvastuivat korkeat laivat, häikäisevät lasimaalaukset, jotka olivat kuin jalokivistä tehtyjä seinäverhoja, hautamuistomerkit kappelien takaseinillä, hämärästi valaistut kryptat, jopa viileä sisämuuri, kaikki tämä tuotti heille hivelevää mielihyvää ja uskonnollista liikutusta.

Arkeologian pauloissa ollessaan he kiersivät katedraaleja, tutkivat vihkivesimaljoja, arkkuja, tulkitsivat symboleja, viehtyivät keskiaikaan. He opettelivat erottelemaan tyylisuuntia, historiaa, historiallisia romaaneja jne. Kerta toisensa jälkeen he pettyvät, ajautuvat umpikujaan ja vaihtavat toivorikkaana ja naiiveina aina uuteen tieteenalaan. 

Miehet eivät kohtaa rauhanomaista yhteiseloa ja ymmärrystä muiden osalta.  Oikeastaan en voi kertoa enempää tarinan kulusta.

He ovat menettäneet kaiken kiinnostuksen elämään. Molempien mielessä on kypsynyt eräs hyvä idea. He salaavat sen toisiltaan. Välillä he hymyilevät, kun tuo idea käy heidän mielessään, ja viimein he paljastavat sen toisilleen täsmälleen samalla hetkellä: jäljennetään. He teettävät kahdella kirjoitusalustalla varustetun pulpetin.

Bouvard ja Pécuchet on suhteellisen helppolukuinen teos. Se vaatii tietynlaisen lukumenetelmän, yksityiskohtaisia detaljeja ei voi jäädä miettimään tai muuten lukija ei säästy informaatioähkyltä. Tarina on mielenkiintoisesti kirjoitettu. Bouvard ja Pécuchet eivät ole tylsiä, sillä miehet paneutuvat kaikella tarmollaan ja innokkuudellaan eteen tulevaan tiedonmäärään. 

Luin tätä teosta iltaisin kotona, kiinnyin miekkosten tarinaan. Sen lukeminen tuntui helpolta, miesten seuraan palaaminen oli vaivatonta, käperryin sohvan nurkkaan ilta illan perään ja annoin tarinan kuljettaa. Näiden kahden miehen yhteiselo, heidän avoin ja intohimoinen suhtautuminensa aina kulloinkin kiinnostuksen kohteena olleeseen tieteenalaan piti lukijan uteliaana. Tunnen haikeutta kirjan luettuani. Tähän runsaudensarveen haluan palata uudelleen. Luettuani avaan älypuhelimen ja selaan Flaubertin suomennetun tuotannon. Tekisikö puhelimeni kumppanuksiin vaikutuksen?

Gustave Flaubert Bouvard ja Pécuchet

Alkuteos Bouvard et Pécuchet

Suomentaja Antti Nylèn

Siltala 2015. Mediakappale. Kustantajalta. Kiitoksin.