Matthew G. Lewis Munkki

Matthew  G. Lewis Munkki

Alkuperäisteos The Monk (1796)

Suomentanut Mika Rassi

Savukeidas 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Matthew  Gregory Lewis (1775-1818) syntyi lontoolaiseen korkeaan virkamiesperheeseen ja kävi Oxford Christ Church Collegea. Hänen isänsä omisti Karibialla orjaplantaaseja ja Lewis viettikin viimeiset vuotensa orjaplantaasien omistajana (600-700 orjaa). Isänsä varallisuuden turvin hän toimi Englannin parlamentin alahuoneen jäsenenä muutaman vuoden vuosisadan vaihteessa.

Lewis oli Ann Radcliffen (Udolpho 1794) ja William Godwinin (Caleb Williams 1794) aikalainen, ja Radcliffe ja Lewis ottivatkin vaikutteita toisistaan. Hiukan myöhemmin ilmestyi William Godwinin tyttären, Mary Shelleyn, Frankestein (1818).

Kirjan jälkisanoissa Päivi Mehtonen kirjoittaa:

Munkista tuli goottilaisen romaanin klassikko, jota on yli 200 vuoden ajan pidetty milloin sekavana ja väsyttävän shokeeraavana epäteoksena, milloin taas järjestelmänvastaisen avantgarden tienraivaajana.

…

Lewisin Munkin järjestelmävastaisuus oli monin tavoin ristiriitaista, valikoivaa ja utopiassaan myös konservatiivista.

Goottikauhun erääksi perusteokseksikin mainittu Munkki on Lewisin vain 19-vuotiaana kymmenessä viikossa kirjoittama teos. Hän kirjoitti sen ollessaan Hollannissa Englannin suurlähetystössä harjoittelijana.

Kirjassa välittyy vanhahtava tyyli.

Mikä serafin pää hänen ihailtavakseen ilmestyikään! Silti se oli enemmän kiehtova kuin kaunis; se oli suloinen pikemmin kasvojen kiltteyden ja herkkyyden kuin piirteiden säännöllisyyden ansiosta. Useat kasvojen osista olivat erikseen kaukana kauniista, mutta kun niitä tutki yhdessä, kokonaisuus oli hurmaava. Hänen kylläkin vaalea ihonsa ei ollut aivan pisamaton, hänen silmänsä eivät olleet kovin isot eivätkä niiden ripset erityisen pitkät. Mutta hänen huulensa taas olivat aivan puhtoisen punaiset, vaaleitten, lainehtivien, yhdellä nauhalla solmittujen hiusten runsaat kiharat virtasivat vyötärön alapuolelle jne… 

Apotti Ambrosio on kolmissakymmenissä oleva munkki, joka on antanut lupauksen, että hän ei koskaan poistu kapusiiniluostarin alueelta. Eräänä päivänä Ambrosiolle kuitenkin paljastuu, että noviisi, veli Rosario (Matilde), onkin valepukuinen nainen. Ambrosion tukahdutettu himo naisiin pääsee valloilleen. Tämän jälkeen mikään ei voi estää häntä ja mielikuvitustaan. Seuraavaksi on Antonian vuoro. Väkivalta, raiskaus, murha, mikään ei ole kylliksi. Ja lisämausteeksi sekoitetaan vielä yliluonnollisuus. Lopussa Matilden oikea rooli paljastuu. Jonkin verran lukemista hankaloittaa, kun samasta ihmisestä käytetään eri nimitystä, kuten apotti, veli, isä jne.

Sinänsä Lewis osaa ennustaa / tietää katolisen kirkon piirissä olevan pahuuden ja kirja sopisi aivan tähän päivään insestiepäilyineen. Toisaalta omana aikanaan teos oli väkivaltainen ja pornografinen, joten Lewis joutui tekemään sitä siistityn version. Akuperäisessä muodossaan teos julkaistiin vasta paljon myöhemmin.

Tarina sijoittuu Espanjaan, Madridiin, jossa sijaitsevat kapusiinimunkkiluostari ja nunnaluostari vierekkäin, vain hautausmaa maanalaisine holveineen erottaa ne. Apotti Ambrosio on mitä hyveellisin ja nunnaluostarin prioritar (nunnaluostarin johtajatar) osoittautuu väkivaltaiseksi tyranniksi. 

Goottikauhun peruselementtien mukaisesti tapahtumapaikkana on suljettu luostari, sillä tapahtumien miljöönä on usein linna, kartano, hautausmaa tai metsä. Kauppa paholaisen kanssa, pulassa olevat neidot, salaperäiset ovet ja häijyt isännät sekä painostava tunnelma kuuluvat  goottikauhuun. Luostariyhteisö sopii oivasti teemaan hautaholvien mätävinevien ruumiidensa kanssa. Salaperäisenä ovena tässä tarinassa toimii patsaan alla oleva luukku. Luostariyhteisö on puhtauden ja uskon symboli ja tässä puhtaimmassa ja hurskaimassa yhteisössä käydään taistelua lihan iloista.  Hyvän ja pahan taistelu on kirjan keskeisin teema, kun ihminen kamppailee omien halujensa ja Jumalalle vannottujen valojen välillä.

 Raskaana oleva nunna (Ines) on tyrmässä hautaholvien alapuolella.   Tarinaan kytkeytyy ihana neito Antonia, hänen äitinsä haamu ja myös itse pääpaholainen vierailee. Antonian sulhanen Lorenzo on Inesin veli ja pyrkii pelastamaan sisarensa ja suojelemaan Antoniota.

Luostarin kello oli lyönyt tuskin viiden minuutin ajan, kun kapusiinikirkko jo pursui kuulijoita. Älkää luulko, että väki olisi kerääntynyt sen paremmin hurskauden ajamana kuin tiedonjanostakaan. Vain aniharva oli liikkeellä noista syistä: kaupungista, jossa taikausko hallitsee sellaisella hirmuvallalla kuin Madridissa, on turha koettaa löytää aitoa uskoa.

Kapusiinikirkkoon kerääntynyt yleisö oli läsnä kuka minkäkin tähden, mutta ilmeinen tarkoitus ei koskettanut ketään. Naiset tulivat näyttäytymään, miehet heitä katsomaan: eräät olivat uteliaita kuulemaan kovasti ylistettyä puhujaa, eräät tulivat, koska ennen teatteria ei ollut mitään parempaakaan tekemistä, eräät saapuivat, koska heille oli väitetty, ettei kirkkoon mahtuisi, ja puolet Madridista ilmaantui, koska oletti tapaavansa toisen puolikkaan. Saarnaajaa oli vilpittömän innoissaan kuulemassa vain muutama ikäloppu uskovainen sekä kuutisen kilpailevaa puhujaa, jotka olivat päättäneet etsiä puheesta vikoja ja pilkata sitä.

Ei auta kuin myöntää, että kirjan kieli on paikoin vanhahtavan runollista, paikoin jaarittelevaa ja pitkäveteistä ja jännitykseltään psykologista. Puolen välin jälkeen lukeminen on helpompaa ja lopussa tietää lukeneensa klassikon. Ei auta myöskään kuin tunnustaa, että kirjan kääntäminen suomeksi on ansioitunut teko Savukeitaalta. Kirjan luettuaan ymmärtää kirjan merkittävyyden goottikauhun edustajana. Lukemisessa tuli usein mieleen Ann Radcliffen Udolpho, sillä oman aikansa senkin lukeminen otti. 

Blogeissa toisaalla Mustien kansien metsä

Mintie Das Storm Sisters 1 – Kuohuva maailma

Storm sisters -sarjan kirjoittaja Mintie Das (1976) on syntynyt Intiassa, kasvanut Yhdysvalloissa ja kiertänyt maailmaa. Suomessa hän asui isän YK-komennusten myötä kolmetoistavuotiaana, ja PR- ja markkinointiammattilaisen ura toi hänet Suomeen uudelleen.

Kirjailijan oma kiertolaiselämä on antanut mallia rohkeille merirosvotytöille, joista Kuohuva maailma kertoo. Käytän jatkossa tekstissäni kirjasta nimeä Kuohuva maailma. Sarja on Rovion perustaman Kaiken-kustantamon ensimmäinen nuortenkirjasarja. Rovio tunnetaan peleistä ja Angry Birds –tuoteperheestä. Kustannusoikeudet on Suomessa myyty Tammelle.

Storm Sistersin sankarittarina ovat viisi iältään 11–17 -vuotiasta teinityttöä: Charlie, Sadie, Liu, Raquel ja Ingela. Viisistään purjehtivat tyttömerirosvot kutsuvat itseään Pireteiksi. Tytöt muodostavat monikulttuurisen, persoonallisen ja erimielisen, mutta silti toisilleen solidaarisen joukkion. Charlie on britti, Sadie tummaihoinen karibialainen, Liu kiinalainen, Raquel espanjalainen ja kuopus Ingela norjalainen. Liun isä Zhang Tao on antanut heidän käyttöönsä puoleksi vuodeksi džonkin, mutta vain puoleksi vuodeksi, mikä on kirjan juonen kannalta tärkeää. 

Tapahtumat sijoittuvat 1780-luvulle, jolloin naisten asema oli erilainen, ja tytöt tunsivat itsensä vapaiksi vain merellä. Tyttöjen puhe on tarkoituksella nykyaikaista. Olen lukenut merirosvoaiheesta aiemminkin eli Celia Reesin kirjoittaman kirjan Merirosvoja!, mutta en pitänyt siitä, vaikka tekijän aiemmat kirjat Näkijä ja Noitalapsi ovat heikkouteni.

Neljän pojan muodostama joukkue Hylkiöt purjehtivat Pyhä Sylvi –nimisellä aluksella. Heistä Taye ja Alex kuuluivat alun perin Stormeihin, mutta heitä kutsutaan pettureiksi, koska nämä hylkäsivät Storm-aatteen ennen Tuhon päivää. Syy ei tule ilmi tässä ensimmäisessä osassa.

Stormit olivat ikiaikaisia merten varjelijoita, ja heidän tehtävänsä oli suojella hädänalaisia ja tuhota viholliset. Stormit eivät pelänneet mitään, olipa kyse viattoman siviililaivan pelastamisesta merirosvojen hyökkäykseltä, orjalaivan vapauttamisesta, liriumin keräämisestä tai taistelusta kuninkaallista laivastoa vastaan sen tavoitellessa kierosti merten herruutta.

Storm-soturiksi pääsi vasta kaksikymmentäyksivuotiaana, joten tytöt olivat Tuhon päivänä vielä liian nuoria. Tuolloin kaikki Stormien laivat ja miehistöt tuhottiin kaikkialla maailmassa yhden päivän aikana. Tytöt olivat vanhempineen asuneet Storm ykkösellä ja heidän vanhempansa kuolivat tuona päivänä (lukuun ottamatta Charlien äitiä, joka oli karannut miehen kanssa aikaisemmin ja Liun isää, joka on kiinalainen laivanvarustaja, eikä Storm).

Stormiksi ei tultu pelkällä ruumiillisella harjoituksella. Siihen vaadittiin myös henkistä voimaa. Stormilaisuus oli filosofia, joillekin peräti uskonto. Stormeja sitoivat kovin monet aatteet, säännöt ja vastuut. Stormilaisuus ei ollut suorittamista, ihminen itse oli Storm.

Tytöt purjehtivat Kuohuvassa maailmassa Intian valtamerellä Shanghaista Malediiveille, sieltä Jeddan kautta Marrakatran sulttaanin hoviin ja sitten taas takaisin Shanghaihin. Matkaan mahtuu uskomattomia seikkailuja Shanghain oopiumiluolassa, taisteluja merirosvoja ja luonnonvoimia vastaan. Heitä on vastassa myös miehisen maailman asenteet (mm. Zhang Tao) sekä idänkauppayhtiö Safiiri ja etenkin sen johtaja Rogers Barrish.

Kuohuva maailma on vauhdikas nuorille tarkoitettu seikkailukirja, joka imee lukijan mukaansa. Tytöt selviävät tilanteesta kuin tilanteesta. Verta roiskuu ja muita kuolee roppakaupalla. Kieli on myös hyvin kilttiä.  Charlie ja Taye korkeintaan vähän riiustelevat. Vauhdin lomassa on joitakin epäjohdonmukaisuuksia, ehkä tarkoituksia oikaisuja. Esimerkiksi ”Lokkiin” kirjoitetut koordinaatit ovat mitä sattuu. Pyhä Sylvi oli ankkuroitu viidentoista kilometrin (ihmettelen käytettyä mittayksikköä merellä) päähän suojaisaan poukamaan. He kuitenkin suojautuivat muskettitulelta heittäytymällä kannelle. Charlie ja Taye uivat myös matkan yhtä nopeasti kuin toiset soutavat. 

Storm sistersit ovat Young adult -kirjallisuutta. Niin Suzanne Collinsin Nälkäpeli,  James Dasherin Maze runner kuin Veronica Rothin Outolintu ovat nuorten toiminnallisia sarjoja, jotka ovat dystopioita. Niiden tulevaisuudenkuva on muodostunut epätoivotuksi yhteiskunnaksi.   Toimintaa ja väkivaltaa tihkuu myös rakkauden kuorruttama Stephenie Meyersin Twilight. Sano vain voi ei, mutta olen nuo niin lukenut kuin katsonut leffatkin. Valitan. Se ammentaa itsensä paranormaalifantasiasta ihmissusien ja vampyyrien keskeltä. Kuohuva maailma on nuorten, vahvojen tyttöjen kiehtova ja värikäs meriseikkailu mielenkiintoisessa historiallisessa kontekstissa.  Mielelläni minä jatkan tämän viisiosaisen sarjan matkassa aloitusosan luettuani.

Mintie Das Storm Sisters 1 – Kuohuva maailma

Suomentaja Marja Helanen

Tammi 2016 (suomenkielinen laitos), Kustantajalta. Kiitoksin.

Alkuperäisteos by Rovio Books (2014)

Ann Radcliffe Udolpho

Luin Udolphoa hiljalleen pienissä paloissa. Lukiessa tein hieman muutoksia myös lukumaratonin suhteen eli valitsen siihen ohuempia kirjoja. Alunperin minulla oli aikomuksena ujuttaa siihen yksi todellinen tiiliskivi, mutta päätin toisin. En ole saanut viime päivinä kirjabloggauksia ulos lukiessani Udolphoa, joten päätin ryhdistäytyä. Lukemistani hidasti myös se, että viihdyin Virginia Woolfin parissa, sillä Kiitäjän kuolema ja muita esseitä sisältää esseen Kauhuromantiikasta, jossa Mrs. Radcliffe nousee esiin.

Ann Radcliffe (1764-1823) oli englantilainen romantiikan proosan ja goottilaisen kirjallisuuden varhainen edustaja. Udolpho on mielikuvituksellinen ja sentimentaalinen kertomus, joka sijoittuu Ranskan ja Italian maisemiin, joiden kautta nuoren naisen monivaiheinen seikkailu kulkee.

Udolpho (The mysteries of Udolpho) ilmestyi vuonna 1794 ja Savukeidas julkaisi sen vuonna 2013 suomeksi. Se on goottikauhuromaani, jonka juonen kulku on viipyilevää ja hidastempoista. Kirja on järkälemäinen, fontti melko pientä, sivuja 746. Radcliffen kirja on oman aikakautensa ikoni ja sen lukeminen on mahdollisuus ja velvollisuus. Poe, Stoker ja Shelley ovat Radcliffen kaltaisia nimiä, jotka otetaan esiin kauhukirjallisuuden ikoneina. Myös Austen tunsi Udolphon kirjoittaessaan teostaan Northanger Abbey, Neito vanhassa linnassa. Ville-Juhani Sutisen käännös avaa kirjan myös meille tämän ajan lukijalle.

Goottikauhun elementit ovat kartanoissa, salaisuuksissa, kauhu on käsin koskematonta, yliluonnollista eli sen tuntee, mutta ei näe kasautuvana verenä, mätäneväksi luullut ruumiit paljastuvat vahanukeiksi. Goottikauhuun mahtuu rauhaa saamattomia aaveita, kuolleista nousseita sieluja, kaupantekoa paholaisen kanssa, painajaisia ja kostoa rajan takaan.

Väsyin lukiessani luonnon kuvaamiseen, mikä on harvinaista. Kielen runollisuus on ylitsevuotavaista. Radcliffe maalaa maisemat ja luonnon pikkutarkasti. Hän latoo adjektiivejä peräkkäin ja kuvaa. Lopputuloksena maisema ei välity kuitenkaan silmien eteen. Udolpho vaatii lukijaltaan keskittymistä ja jaksamista. Radcliffe ei niinkään leikittele vaikeaselkoisuudella, mutta hänen sanavirtansa väsyttävät. Tekstin lomaan sisältyy sivujenmittaisia runoja.

Monsieur St. Aubertista oli ihastuttavaa, vaellella vaimonsa ja tyttärensä kanssa Garonnen partailla ja kuunnella sen laineilla vellovaa musiikkia. Hän oli nähnyt muitakin puolia elämästä kuin luonnonidyllin yksinkertaisuuden puuhailtuaan suuren maailman kirjavilla ja kiireisillä turuilla, ja se imarteleva kuva ihmiskunnasta, jonka hänen sydämensä oli hahmotellut varhaisina nuoruusvuosina, oli murheellisesti tullut korjatuksi hänen kokemustensa myötä.

Udolphon tarina alkaa Gascognen maakunnassa, jossa sijaitsi vuonna 1584 monsieur St. Aubertin kartano, jossa monsieur St. Aubert asui vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Tarina kertoo kartanon tyttären Emily St. Aubertin kamppailuista pahuuden, roistomaisuuden ja salaisuuksien verkostossa. Emily menettää rakkaan äitinsä. Ennen seuraavaa menetystä Emily ja isä tekevät matkan rannikolle, jossa Emily tapaa Valancourt -nimisen aatelismiehen, ja tuo kohtaaminen sinetöi Emilyn tunteet. Emily menettää isänsä myös ja jää orvoksi.


Itse asiassa minun on tässä kohtaa tehtävä valinta, että spoilaan tai en. Valitsen jälkimmäisen vaihtoehdon, joten en lähde juonen selittelyyn. Joka tapauksessa salaisuuksien syövereissä on valoa, mutta keskiössä tulee olemaan tyrannimainen kartanonherra ja ahdistettu neito.

Luvussa 7 kuolemaisillaan oleva isä vannottaa Emiliaa:
 ”Kun palaat kotiin, kultaseni, mene huoneeni komeroon ja katso mainitsemani laudan alle. Sieltä löytyy nippu papereita, joissa on kirjoitusta. Kuuntele minua nyt tarkoin, Emily, sillä antamani lupaus koskee erityisesti tätä asiaa. Sinun on poltettava kaikki ne paperit – poltettava, ja sinun on luvattava juhlallisesti, että teet niin lukematta niitä.” Myöhemmin kun Emily on toteuttamassa isänsä toivetta. Hän löytää kolikkopussin pohjalta norsunluisen rasian, joka kätkee miniatyyrikuvan mielettömän kauniista naisesta. Tämän osalle isä ei ollut antanut mitään toivetta.


Vanhempiensa menetyksen jälkeen Emilyn huoltajaksi tulee hänen tätinsä madame Cheron, joka avioituu epämääräisen Signor Montonin kanssa, jolloin tästä tulee Emilyn setä. Tässä seikkailussa Emily kohtaa Udolphon linnan ja täällä myös Emilyn täti menehtyy Emilyn jäädessä vangiksi linnaan. Montonin ystävä kreivi Morano painostaa häntä naimisiin kanssaan.


Signor Montonin vaimon ennenaikainen kuolemaa aiheuttaa ongelmia:

Kun Montonille tiedotettiin hänen vaimonsa kuolemasta, ja hän ymmärsi, että madame oli menehtynyt ennen kuin oli antanut signoren suunnitelmien osalta niin tärkeää allekirjoitusta, mitkään säädyllisyyskäsitykset eivät rajoittaneet hänen vihan purkaustaan. Emily oli levoton ja koetti vältellä Montonin seuraa.

 Emily ymmärsi setänsä käytöksestä heti, millaiset vaikeudet häntä odottaisivat. Vaikka mikään ei voinut pakottaa häntä hylkäämään Valancourtia Moranon vuoksi, hänen rohkeutensa petti, kun hän sai vastaansa Quesnelin turmiolliset tunteet.

Emily joutuu ratkomaan monia menneisyyden kätkemiä outoja asioita: Se herätti Emilyssä sekä kauhua että suurta ihmetystä, eivätkä nunnan antamat vihjeet markiisitar de Villeroin avioliitosta ja tiedustelut Emilyn syntyperästä aiheuttaneet yhtään sen vähempää uteliaisuutta, vaikka se olikin luonteeltaan toisenlaista.

Abbedissa oli pitkään tiennyt Emilyn perheen salaisuuden. Hän oli kuitenkin noudattanut St. Aubertin vilpitöntä pyyntöä, jonka tämä oli esittänyt kuolinvuoteellaan seurassaan olleelle munkille, ettei hänen tyttärensä saisi tietää hänen yhteydestään markiisittareen.

Udolpho on hieno suomennos ja goottikauhun tärkeä kirja. Lukiessa tulee miettineeksi, että tarina on naisen kirjoittama 1700-luvulla. Kirja on raskaslukuinen seikkailu, mutta antoisa lukukokemus. Lukeminen venyi, kun kirjaa ei pystynyt raahaamaan mukana, eikä muutamien sivujen lukeminen edistänyt lukemista. Lukukokemus oli kuitenkin palkitseva. Ville-Juhani Sutinen on tehnyt merkittävän käännöstyön. Udolpho on TBR:n kaltaisten listojen täysivaltainen jäsen.


Ann Radcliffe Udolpho
Savukeidas 2013. Kustantajalta. Kiitoksin.

Alice Hoffman Punainen puutarha

Luin äskettäin Alice Hoffmanin Aavikon kyyhkyset. Aloitin lukemisen ilman, että ymmärsin kokonaisuutta. Olin ohittanut Punaisen puutarhan täydellisesti. Ymmärsin kirjaa lukiessani, että minulla on Alice Hoffmanin aiemmat kirjat kirjahyllyssä. Kirjan on suomentanut Raimo Salminen.

Aavikon kyyhkyset sai uuden aspektin oivallukseni myötä, sillä osasin suhteuttaa lukemani kirjailijan aiempaan tuotantoon. Aavikon kyyhkystä on paikoin vaikea lukea, mutta en tarkoita tuolla ymmärtämistä. Olen suorittanut uskontotieteen kursseja, joten tarinan karu ajankuva oli minulle tuttu. Aavikon kyyhkyset on historiallinen romaani. Se ei ole paras mahdollinen avaus kirjailijan tuotantoon. Se on erinomainen kirja, mutta se on niin erilainen. Kokonaisuuden hahmottuessa minulle avautui myös Aavikon kyyhkysten Širan rooli.


Punaisen puutarhan luokittelu on vaikea, onko se romaani, novellikokoelma, 14 kertomuksen kertomuskokoelma vai mikä? En haluaisi korostaa kertomuksellisuutta, sillä kirjan tarinat muodostavat kokonaisuuden, kertomukset sitoutuvat tavalla tai toisella toisiinsa. Ne sitoutuvat eri tavoin eli kronologisella aikajanalla, sukupolvien välisellä jatkumolla tai kertomusvälitteisenä legendana. Punainen puutarha edustaa maagista realismia. En pidä tuosta termistä. Se on jokatytön ja jokapojan termi tänä päivänä, mutta ei tuo termi ollut kaikkien huulilla, silloin kun Kettumäki, Noitasisaret, Lyhtyjen yö tai Päivän korento ilmestyivät. Hoffmanin tekstissä on fantasian elementtejä, taianomaisia kohtauksia ja arkipäivän outoja sattumuksia. Hoffmanin tekstiä kuvaa enemmän termi shape shifting kuin metamorfoosi, voimaeläin kuin myytit jne. Kirjasta välittyy Villin Pohjolan ja Twin Peaksin tunnelmat. Tarinaa ei voi irrottaa luonnon ja ympäristön kontekstista tai ihmisen luontosuhteesta.


Punaisen puutarhan miljöönä on Blackwellin kaupunki Yhdysvaltain Massachusettsissa. Alunperin nimi oli ollut Bearsville, mikä ei ollut omiaan houkuttelemaan uudisasukkaita. Moniääninen historiallinen romaani alkaa Blackwellin yhteisön uudisasukkaista vuonna 1786 ja päättyy nykypäivään. Tarina kuljettaa lukijaa yli 200 vuoden ajan. Tietyt asiat toistuvat, tiettyihin henkilöihin viitataan sukujatkumona, tiettyjä ihmisiä muistetaan. Myös luonto elää mukana, sillä Eel Riverin virtaa yhä ja Elämänpuu kasvaa. Ikuinen onni ja rakkaus ei juhli usein. Yksinäisyys taitaa olla hellempi kumppani kuin mies.

Ihmiset sanoivat, Bradyn talollla oli unohdettu historia, aivan kuten he sanoivat, että itse Johnny Appleseed oli istuttanut kieroonkasvaneen omenapuun, joka tuotti Blackwell Look-No-Furtherina tunnettua paikallista, erinomaisesti piirakoihin ja siiderin valmistukseen soveltuvaa lajiketta. Vanhoina aikoina kaupunkilaiset olivat nimenneet puun Elämän puuksi, ja he väittivät kivenkovaan, että Blackwell säilyisi yhtä kauan kuin se. Joka puolella kaupunkia oli yhä useita siitä otettuja pistokkaita, joista oli jo kasvanut isoja puita.

Kenen tarina tämä on? Uudisasukkaiden vai Blackwellin, yhden amerikkalaisen kaupungin tarinan tarina? Punainen puutarha nostattaa tunteet esiin, sillä Hoffman kuvaa voimakkaita naisia, lapsia, kuolemaa, luontoa, mustakarhuja, rakkautta ja uskollisuutta. Kaupungin koirat ovat collieita, mutta ihastuttava mopsi valtaa omistajansa. Omistautumisen periaatteissa opimme Topsyn myötä, että uskollisuutta ei voida siirtää, testamentata. Kyllä tuossa uskollisuudessa kuivasi silmäkulmiaan. Topsy ei ole fiktiivinen, meidän maailmassa elää Topsyja. En tiedä, mitä nuo ihmiset tekevät saadakseen tai ansaitakseen tuon lopullisen kiintymyksen osoituksen.


Punaisessa puutarhassa kasvaa ainoastaan punaisia kasveja. Kerrotaan, että puutarhasta voi löytää totuuden, jos sitä vain osaa ja uskaltaa etsiä. Tuonne Urhea Hallie Brady päätyy aviomiehensä kanssa. He päättävät perustaa kotinsa ankeriaita tulvillaan olevan joen rantaan. Näin syntyy Blackwellin kylä. Ensin mustakarhuja on lähes yhtä paljon kuin mäntyjä ja joessa enemmän ankeriaita kuin penkereillä saniaisenversoja, mutta vähitellen kylä kasvaa, ja seuraavat sukupolvet syntyvät jo paljon suurempaan kaupunkiin. Hallie Bradyn jälkeläiset rakastavat, vihaavat, perustavat perheitä, jäävät yksin, jättävät kaupungin taakseen, palaavat taas takaisin ja kulkurit poikkeavat lähteäkseen. Vanhat tarinat elävät kaupunkilaisten mielessä. Loppujen lopuksi moni asia säilyy muuttumattomana vuosisatojen kuluessa, kuten ihmisten ajatukset rakkaudesta ja menetyksestä, vaikka ajankehyksissä ympärille kasvaa kokonainen kaupunki.

Lillian asui korkealla mäellä ympärillään joukko eläimiä, jotka hän oli pelastanut. Hänellä oli pesukarhu joka istui tuolilla ja joi teetä mukista, kaksi ajokoiraa jotka olivat eräänä päivänä ilmestyneet metsästä, kesy varis sekä ilves, joka näytti vain isokokoiselta, harmaanruskealta kotikissalta, kunnes Ben kumartui siirtämään sitä ja se paljasti hampaansa.

Jotkut kirjan tarinoista ovat voimakkaampia kuin toiset. Voimakkaimmin esiin kohoaa muun muassa: Kalastajan vaimo, Punainen puutarha, Karhun talo, Totuus äidistäni, Omistautumisen periaatteet. Kertomuksessa Punaisessa puutarhassa on Louise. Hän oli kaupungin perustajien lähin verisukulainen, koska oli äitinsä puolelta sukua Hallie Bradylle ja isänsä puolelta Partridgeille. Lähistöllä asui yhä paljon Partridgeja. Louisen isä oli joidenkin muiden lailla aikoinaan lähtenyt Kaliforniaan, luultavasti kevään ensi viikkojen aikana, koska ei ollut kyennyt ajattelemaan selkeästi kaikkien ympärillä kuhisevien mäkäräisten takia, eivätkä Blackwellin Partridget olleet pitkään aikaan tienneet hänestä mitään.

Karhun talossa syntyy Hallien legenda. Kaupungin perustajan tarina. Harry oli lopen väsynyt ja kylmissään. Hän oli nukahtanut Hallien olkapäätä vasten. Onnekseen. Hän ei nähnyt luolassa olevaa isoa karhua. Hallie seisahtui. Hänen hengityksensä kävi kiivaana. Hänellä oli kaksi vaihtoehtoa: palata ulos kinoksiin ja kuolla yhdessä Harryn kanssa tai paneutua maaten nukkuvan karhun viereen, jotta se lämmittäisi heidän puoliksi jäätyneitä ruumiitaan. Hän valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon.


Kalastajan vaimo on mystinen ja hiljainen nainen. Vaimon musta tukka oli niin pitkä, että hän olisi astunut sen päälle, ellei olisi kiinnittänyt sitä pinneillä päälaelleen. Hän ei puhunut kenenkään kaupunkilaisen kanssa eikä edes nostanut katsettaan, jos häntä tervehdittiin. Kukaan ei tiennyt hänen nimeään, saati mistä hän oli kotoisin. Siihen aikaan ei kyselty sellaisia.



Kalastaja Horace on valmis tekemään vaihtokaupan newyorkilaisen Ben Levyn kanssa, joka kerää kansantarinoita ja rakastuu kalastajan vaimoon. Horace on valmis vaihtamaan juuttisäkin Benin kenkiin. Ben matkaa aukealle, jossa kohtasi Susanin ensi kerran, laskeutuu rantaveteen ja avaa juuttisäkin suun. Rantavedessä vartosi odottamassa toinen, valtava musta ankerias.

Kertomuksessa Punainen puutarha:

Louise taistelee viljelystensä kanssa ja raivostuu taimitarhan osaamattomuuteen. Ruusut olivat auenneet. Kukat olivat tummanpunaiset. Louise tiesi varmasti, että lapuissa oli lukenut Sunburst, ja sen lajikkeen olisi pitänyt tehdä keltaisia kukkia, joissa oli kuparinvärinen keskusta. Lehtisalaatti, jota hän oli ostanut, näytti saavan rubiininpunaisia sävyjä. Itse multa näytti tummanpunaiselta. Hän otti sitä kourallisen ja hankasi sormien välissä. Kun hän päästi mullan putoamaan maahan, hänen kätensä olivat tahrautuneet verenpunaisiksi. Toisessa kämmenessä oli pieni luu.

Nykyisin kirjoissa on kuvia ja koristeita sisäkansissa ja etulehdillä. Tämä kirja olisi ansainnut kartan ja jonkinlaisen sukupuun. Kirjan kansi kaunis yhtä elävä kuin sen tarjoamat tarinatkin. Punainen puutarha on erinomainen kirja. Ehkä tämä kirja vaatii fantasiageenin ja luovuuden sillan, joilla ylittää takaisin satujen ja taian maailmaan. Muuten lukijaa jää ulkopuolisen kulkurin rooliin, jollaisia Blackwellin kaupunkiin silloin tällöin sujahtaa. Nämä ehjät kertomukset rakentavat ehjän kokonaisuuden eikä irrallista tai epätasaista kertomuskokoelmaa.

Alice Hoffman Punainen puutarha

Gummerus 2012. Kustantajalta

Aini Sarsa Sananjalat kukkivat

Aini Sarsa (os. Kaila) valmistui ylioppilaaksi Jyväskylän tyttölukiosta 1949 ja arkkitehdiksi Helsingin teknillisestä korkeakoulusta 1956. Aini Sarsa on julkaissut pakinoita, kolumneja ja lyhytproosaa sanoma- ja aikakauslehdissä sekä antologioissa. Sukukronikka Äidit ja tyttäret ilmestyi 1992. Sananjalat kukkivat on Sarsan esikoisromaani. Sarsa törmäsi sattumalta esiäitinsä tarinaan. Epilogissa valotetaan tarinan todenperäisyyttä. Huom. kerron kirjan tapahtumia, että saan kirjan esiin sellaisena kuin haluan.

Romaanin teemana on unelma rakkaudesta, joka on kestävin unelmana. Kohtalokkaat käänteet eivät toteuta Kristiinan haaveita, vaan todellisuus on armoton, toisenlainen. Sananjalat kukkivat on todentuntuinen kertomus, sillä todellisuus kulkee sen taustalla.

Sarsan Sananjalat kukkivat kertoo 1700-luvulla eläneen Kristiina Martiniuksen, Hauhon kirkkoherran tyttären elämäntarinan. Juhannusyönä nuori Kristiina karkaa kotoaan sadunhohtoiseen juhannusyöhön Laurinlähteelle. Hän katsoo lähteeseen ja näkee miehen kasvot, tulevan aviomiehensä kasvot, lähteen vedenpinnan heijastumana juhannusyönä sananjalkojen kukkiessa, noitavoimien ollessa voimakkaimmillaan. Kristiina rakastuu tuona yönä, kun hän tapaa metsälähteellä Johanneksen. Tuosta tuokiosta hän rakentaa elämänsä. Hän odottaa tapaavansa Johanneksen uudelleen aamun messun jälkeen. Aamulla ruustinna Ebba Hagert nyöritti kureliivin ja auttoi uuden puvun päälle, eikä Kristiina tiennyt, miksi oli sen saanut, kun isä yleensä murisi vaikeista ajoista.

Kirkkoherra Martinus Martinius pyysi Kristiinan kirkonmenojen jälkeen suoraan kotiin. Päivällispöydässä istui myös paksu, vanhanoloinen pappi, mutta pappilassa oli aina ruokavieraita. Paistin jälkeen rovasti Martinius otti sanan haltuunsa ja kertoi kihlaavansa Kristiina Katariinan Iitin kunnianarvoiselle kirkkoherralle Arvid Paulinille. Kristiina pyrki sanomaan vastaan, mutta kirkkoherra ja ruustinna pitivät kihlausta suurena siunauksena, että tytär ei vain ymmärtänyt omaa parastaan. Perin harvinaistahan oli, että nuori tyttö etenee suoraan kirkkoherran rouvaksi, eikä Iitin kirkkoherra ollut edes leski lapsikatraineen, eikä edes anoppia riesana. Niin vain häät määrättiin syksyyn Mikkelinpäivään, johon mennessä Kristiina täytti 17 vuotta. Turhaan Kristiina vilkuili kirkon liepeillä ympärilleen, turhaan kävi Laurinlähteellä.

Kaksi päivää kestäneiden häiden jälkeen vastavihitty aviopari suuntasi Iittiin piika Tiina mukanaan. Naimakaaresta hän kuuli vasta etappimatkalla Hollolassa mahtavan rovasti Benediktus Krookin hoiteissa, kun talon nuori herra Joonas Krook luki lakia - liian myöhään.

Kristiina eli muistoissa ja ymmärsi, että tähän avioliittoon ei tarvittu juhannustaikoja, sillä tähän riitti kaksi pappia: toinen naitti ja toinen nai. Kristiinan opetellessa pappilan arkeen, hän oppi myös ymmärtämään, että Juliaana, Arvidin serkku kuului kalustoon. Juliaanalla oli vankka sija Iitin pappilassa, yhdessä Arvidin kanssa kasvaneena, papin poika ja orpo kasvattityttö. Yhdessä leikityt leikit unohtuivat, eikä leikki-iän jälkeen papinpoika nähnyt enää naiseksi varttuvaa Juliaanaa. Vanharouvan, Maria Ithimaean kuoltua, Juliaana sai toviksi talon avaimet. Hän kärtti kosintaa, mutta Arvidin mielestä orpanukset eivät mene naimisiin keskenään. Vuosien vieriessä Kristiina alistui osaansa Arvidin puolisona, mutta kävi niinkin, että äitejä oli kaksikin samaan aikaan. Kristiinan mielissä eli Johannes, haave ja kuvitelma. Johannes Grahn tulee hetkiseksi apupapiksi, jonka saarnaan kirkkoväki oli ylen tyytyväinen. Jotkut asiat selviävät, kuten joskus kauan sitten messussa Johannes Grahn oli kuullut kirkkoväeltä kirkkoherran tyttären kihlapäivästä. Mutta Grahnin tie vei Rautalammin avautuvaan kirkkoherran virkaan. Niin lähti myös Arvid Paulin ja hyvin yllättäen. Leski oli vapaa, mutta Johannes kaukana ja ajatussynnit yhtä pahoja kuin tekosynnit. Juliaana äityi yhä pahemmaksi ja jäi Kristiinan kontolle poikansa Juhon kanssa. Mitä sinä panit Arvidin soppaan? Hulluruohoa?


Kristiinalla oli turvana armovuosi, se että uusi kirkkoherra naisi hänet. Johannekselle tiet eivät avautuneet, sillä häneltä uupui maisterintutkinto. Sen sijaan Joonas Krook saapui perheineen, tohtori Krook, Akatemian dosentti, Iitin tuleva kirkkoherra. Tämä hääti Kristiinan tölliin, josta Kristiina piika Tiinan kanssa pakeni Hauholle. Perässä hänen ristikseen ja isänsä ristiksi saapui vielä Juliaana poikansa kanssa.


Viimein Hauhon kappalaisen paikan avautuessa elämä olisi voinut helpottua Johannes vierellään, mutta unelmat eivät toteudu, toinen on vain ihminen, ei se unelmissa kannettu ja unelmista eletynlainen eli saatuna Johannes oli vain kuvajainen.


Kuvat kulkivat helminauhana Kristiinan mielen läpi, lyhyet onnen hetket ja pitkät odotukset. Nainen odottaa aina. Puoli elämää oli tärvääntynyt haaveisiin. Miten voisi käydä tai miten olisi voinut käydä, jos...


Tärvääntynyt?

Entäpä, jos uneksittu elämä oli elämää sekin? Kaksi elämää, toinen pään sisällä ja yläpuolella, valveilla ja unessa, lohtu vaivan hetkellä, pelon karkottaja, suojamuuri armotonta arkea vastaan. Toinen elämä tässä ja nyt, käsin kosketeltava kuin tämä kivi ja koivu. Molemmat elämät yhtä tosia.


Kirjan päähenkilö on Kristiina. Hänen elämää kannattelee suuri rakkaus. Tapahtumat antavat vain kulissin, kertomuksen luettavaksi, mutta ydin on ihmismieli, miten elämme elämän, miten näemme itsemme ja tapahtumat ympärillämme. Kristiina asettaa lopussa unelmat todellisuuden edelle ja antaa periksi, että ne ovat olleet hänen todellinen elämänsä.


Todellisuudessa Kristiina syntyi Hauhon pappilassa 1728, samana vuonna, kun isoisä Matthias kuoli. Hauhon uusi pappila valmistui vasta kun, Kristiina oli joutunut naimaan itseään 26 vuotta vanhemman Arvid Paulin. Kristiina kuoli 46-vuotiaana 1774 keuhkotautiin. Kristiinalle ja Johannekselle syntyi kuusi lasta, joten kaikkiaan tämä oli synnyttänyt kymmenen lasta. Heidän lapsistaan vanhimmasta tuli aikanaan isänsä seuraaja Hauhon kappalaisena. Parasta kirjassa on sen ajankuva. Sen välittämä tarina voi olla tapahtunut. Myös ihmisten kuvaus ja heidän toimensa ovat uskottavia ajankuvassa.

Aini Sarsa Sananjalat kukkivat
Sanasato. 2004. Kotikirjasto.