Jessie Burton Nukkekaappi

Jessie Burton Nukkekaappi

Englanninkielinen akuperäisteos:  The Miniaturist (2014)

Suomentaja: Markku Päkkilä

Otava 2017. Ennakkokappale.  Kiitokseni

Jessie Burton (s. 1982) on lontoolainen kirjailija ja näyttelijä. Hän on opiskellut kirjallisuutta Oxfordin yliopistossa. Nukkekaappi on hänen esikoisromaaninsa.

He saivat kirjeen, jonka osoite oli kirjoitettu siististi soljuvalla ja itsevarmalla käsialalla. Nellan ei annettu lukea kirjettä – mutta viikkoa myöhemmin hän kuuli, että hänen pitäisi soittaa luuttua eräälle miehelle, kauppiaalle nimeltä Johannes Brand, joka tulisi maaseutuvierailulle Amsterdamista. Auringon laskiessa Assendelftin tuleentuvien peltoaukeiden yllä muukalainen saapui heidän hiljalleen rapistuvaan taloonsa ja istui kuuntelemaan hänen soittoa.

Nukkekaappi on yllättävä, ahmittava lukuromaani rakkaudesta ja petoksesta. Odotin teokselta jopa enemmän, mutta pidin tästäkin. Se kertoo ajasta ja miljööstä, joka kiinnostaa minua. Teoksessa eletään vuotta 1686, kun nuori aviovaimo Nella Ortman koputtaa uuden kotinsa oveen Amsterdamissa. Ovea ei kuitenkaan avaa  hänen aviomiehensä kauppias Johannes Brandt, vaan tämän uskonnollinen, synkkä ja varsin määrätietoinen sisar Marin sekä palvejijat  Otto ja Cornelia omalaatuista palvelijaa. Nella luulee aluksi taloudenhoitaksi miehen sisarta. Marin haluaa säilyttää ohjat käsissään talouden hoidossa myös jatkossa. Tummaihoinen Otto on aviomiehen miespalvelija. Nella haluaisi miehensä rakastajaksi, mutta miehen halut ovat vähissä.

Tuntia myöhemmin Nella  seisoo nukkekaappinsa edessä ja tuijottaa sen huoneita etsien vihjeitä, merkkiä siitä mitä pitäisi tehdä. Kullattu  heilurikello muistuttaa puistattavan säännöllisesti siitä, ettei hänen miehensä ole palannut, että minuutit kuluvat. Miten outoa, että tunnit tuntuvat toisinaan päiviltä, hän miettii, ja toisinaan ne kiitävät ohitse. Ikkunan takana on hyytävän koleaa ja kylmyys turruttaa varpaatkin, niin että kuvittelee lihansa kovettuvan niin kuin sillä jäästä irti leikatulla miehellä. Hengitys sentään huurtuu edelleen. Olen siis hengissä, hän miettii.

Romaanin keskeinen matka on Nellan kypsyminen, ja se tuottaa kärsimyksiä ihmisille, joita hän on oppinut rakastamaan. Perhesalaisuudet pyrkivät esiin vääjäämättä. Tämä hieno historiallinen romaani  heijastaa elämän  täyteyttä,  jossa kasvu ja suru väistämättä sekoittuvat. Nukkekoti omaa oman symboliikkansa sen ajan naisen mahdollisuuksista. Pidin ulkoasusta, aistin kirkoista etsimäni ajankuvan ja riemastuin kirjan kuvamaailmasta. Rijksmuseumilla on tärkeä innoituksen lähde tekijälle.

Nella miettii, mitä Cornelia on mahtanut tehdä ansaitakseen uuden paistinpannun. Tulisijassa palaa tuli, joka leimuaa arinalla kirkkaana ja piristävänä. Ulkona talvi on alkanut toden teolla, ja sen kylmä henkäys tuntuu jo sisällä asti.

Johannes saapuu viimein erikoisen häälahjan kera. Hän tuo mukanaan nukkekaapin, joka on kopio heidän kodistaan. Nella alkaa sisustaa pienoistaloaan, mutta mystinen miniatyyritaiteilija lähettää pyytämättä esineitä, jotka tuntuvat ennustavan tulevaa ja vihjaavat kodin kätkemiin salaisuuksiin. Yrittääkö nukkemestari paljastaa salaisuudet Nellalle ennen kuin on liian myöhäistä, vai haluaako hän tuhota kuvaamansa talon asukkaat?

”Kirjasta”, sanoo Marin. Ainekset on hankittu kolmelta eri apteekkarilta, Johannes luulee että varastin siemenet  ja lehdet häneltä, mutta tosi asiassa puolet niistä on peräisin häneltä, mutta tosiasiassa puolet niistä on peräisin amsterdamilaisilta  puoskareilta.

Kirjan luvut on jaoteltu ajallisesti, luvut ovat lyhyitä. Pidän Burtonin kielestä ja huolellisesta käännöstyöstä. Tarina tuo mieleen mm.  Donna Tarttin romaanin Tiklin, Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru ja Deborah Moggachin Tulppaanikuumeen, mutta pidän tästä Burtonin teoksesta jopa enemmän. Suorittamani taidehistorian kurssini tukivat lukemistani. Lukuelämykseni oli aito ja saatoin uskoa tekstiin. Mutta minä pidin todella lukemastani. Burtonin aito ja  lumoava kerronta vei minut mukanaan.

Blogeissa toisaalla Leena Lumi ja Tuijata.

Anneli Kanto Pyöveli

Anneli Kanto on tamperelainen kirjailija ja käsikirjoittaja. Olen lukenut aiemmin hänen esikoisromaaninsa Piru, kreivi, noita ja näyttelijä, joka liikkuu osin saman aihealueen piirissä kuin nyt luettu kirja. Tämä kirja tuo mielen Mika Waltarin Mikael Karvajalan tarinan sekä Milja Kauniston Olavi Maununpoika -trilogian, jonka viimeistä osaa luen parhaillaan. Karvajalka on yksi tärkeimpiä lukemiani kirjoja Turmsin ohella. Myös noituuden osalta teksti oli tuttua. Esimerkiksi viime vuonna luin Leena Virtasen kirjoittaman Noitanaisen älä anna elää, joka on tosikertomus noitavainoista Suomessa 1666–1671. Kannolta luin viime vuonna hyvin erilaisen kirjan eli Pala palalta pois – Kertomuksia Alzheimerin taudista.  Pyöveleiden tarina on osin tuttua aihepiiriä, sillä olen lukenut Hannele Klemettilän kirjan Keskiajan pyövelit. Pyövelin tyylikkään kannen on suunnitellut Jenni Noponen.

 Anneli Kannon Pyöveli on fiktiivinen, mutta todellisiin tapahtumiin perustuva. Monilla kirjan hahmoilla on historiallinen esikuvansa, vaikka Johann-pyövelin, tuomari Wisanderin ja apteekkari Eggertsin elämänkulku on kuvitteellinen.

Me olemme vanhaa ja kunniakasta pyövelisukua. Jo isoisä oli pyöveli, vaikka häntä en muista, sillä hän kuoli, kun olin vielä sylilapsi. Hänestä ja isoäidistä olen kuullut isältä.

 Kirjan miljöönä on 1600-luvun yhteiskunta Pohjanmaalla, sillä tapahtumissa liikutaan Vaasassa ja Uudessakaarlepyyssä, mutta tarina kulkee myös Venäjällä ja Saksanmaalla. Ajankuvana taustalla hahmottuu Euroopan pyövelien historia, 1670-luvun Pohjanmaan noitavainot sekä mestaripyöveli Heikki Hakalaisen 40 vuotta kestänyt työura. Haastattelussa Kanto kertoo, että: ”Pyövelit olivat tarpeellisia yhteiskunnan virkamiehiä, mutta heitä halveksittiin ja kohdeltiin julmasti. Pyövelin pojalla ei ollut muuta tietä kuin tulla pyöveliksi, pyövelien tyttäristä tuli pyövelinvaimoja tai huoria.”

…

Tuomari on kaikkien yläpuolella. Mutta tuomarinkin yläpuolella on pyöveli, sillä ilman häntä ei rikollista rangaista. Tuomari ratkaisee, kuka on tehnyt pahan teon, varastanut, väärentänyt, puhunut valhetta tai tappanut. Hän määrää syylliselle rangaistuksen, mutta laki ei toteudu ilman pyöveliä, joka on tuomarin oikea käsi.

Pyövelien keskiössä on kolme miestä: pyöveli, apteekkari ja tuomari. Näiden välille rakentuu outo yhteys.  Pyövelin poika Johann omaksuu totuuden, että pyövelinpojista tulee pyöveleitä ja papinpojista pappeja. Hänen kohtalona on perintöpyövelin osa, halusi hän sitä tai ei, eli hän rikkeettä tai syyllistyen rikokseen. Hänet lähetetään kisällinoppiin Saksanmaalle Lyypekkiin päästäkseen pyövelien ammattikuntaan. Pyöveli oli yhteiskunnalle välttämätön rangaistusten toimeenpanijana ja järjestyksen ylläpitäjänä ja toisaalta tappajana ja tarpeen vaatiessa kiduttajana, ja häneen suhtauduttiin ristiriitaisesti, halveksien ja kammoten. Edes jumalanpalvelukseen ja ehtoolliselle häntä ei kelpuutettu varauksetta. Pyöveli oli se, joka seisoi elämän ja kuoleman portilla eikä pappi.  

Nevanlinna on kaupunki. Olen kuullut, että Viipuri on vielä suurempi, mutta Nevanlinna on tarpeeksi suuri minulle. Täällä käydään paljon kauppaa. Kaupungissa on suomalaisia, ruotsalaisia, saksalaisia ja venäläisiä. Venäläiset nimittävät kaupunkia Nijenšantsiksi.

Johannin palattua Vaasaan samaan aikaan seudulle saapuu myös outo kulkija vaimoineen, joka kertoo olevansa apteekkari Petter Eggerts ja tulevansa kaukaa Nevanlinnasta. Seurue oli joutunut kuitenkin ryöstön kohteeksi ja menettänyt rahat ja todistukset.  Pietin Sipinpoika alias Per Grelsinpoika ja tuleva Eggerts haki apteekkarinkisällin opit Nevanlinnassa kohtaamaltaan apteekkari Fredric Stappeniukselta.

Sinä vuona ruoskin yhden naisen Vaasassa ja kolme Vöyrillä sekä seitsemän Lapualla. Mestasin naisen Närpiössä, toisen Mustasaaressa ja Vöyrillä kuusi.  Se oli pahin vuosi, mutta ei ainoa.

Pohjanmaan noitavainojen alkaminen ja niiden luoma uhka vaikutti niin tuomarin, apteekkarin kuin pyövelin elämää. Noitavainot käytiin pahimmillaan juuri Pohjanmaalla ja Ahvenanmaalla, jossa paholaisen liittolaisia jahdattiin, ilmiannettiin ja epäiltiin.  

Tuomari Wisander oli ymmällään. Hänkin epäili, että noituutta oli käytetty papin tappamiseen, mutta noidista hän tiesi kovin vähän. Vasenius olisi tiennyt enemmän, mutta tämä oli nyt kuollut, ehkä juuri tietojensa tähden.

 Katovuodet ja piinaavat taudit veivät miestä säätyyn katsomatta. Pyövelikin hautaa lopuksi kirveensä ja köytensä metsän kuoppaan ja noitavainotkin laantuvat. Kissan kanssa kaksin käy pyövelin päivän toimet, sillä jopa kerjäläiset karttoivat pyövelin tupaa.

Kannon kuvaus on uskottavaa ja taustatyöhön perehtynyttä. Kirjan lopussa on mielenkiintoinen kirjallisuusluettelo, joita liitetään liian harvoin romaaneihin. Pidän Kannon ilmaisusta ja tavasta kertoa tarinaa. En pidä itseäni historiallisten romaanien lukijana, mutta se johtunee kammostani linnanrouvien ja kartanonrouvien romantiikkaan. Kanto luo elävää ajankuvaa ja avaa mikrotason historiaa eli ihminen se pyövelikin oli.

Anneli Kanto Pyöveli
Gummerus 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Mariana Alcoforado Sisar Marianan rakkauskirjeet

Luin Blogistanian heinäkuisessa lukumaratonissa Mariana Alcoforadon Sisar Marianan rakkauskirjeet. Teoksen on suomentanut Tarja Härkönen ja kustantanut Andalusialainen Koira 1995. Alun perin Pariisissa ilmestyi vuonna 1669 pieni kirjanen, jonka kannessa luki Lettres portugaises traduites en français. Vasta vuonna 1699 paljastui kirjeiden innoittajan henkilöllisyys. Chamillyn kreivi Noël Bouton oli oleillut kirjeiden kirjoittamisen aikaan Bejan seudulla Alentejon maakunnassa, jossa myös Marianan klarissaluostari Bejan Nossa Senhora da Conceicãon sijaitsi. Kirjasta tuli myyntimenestys ja vuoteen 1800 mennessä kirjasesta oli tehty miltei yhdeksänkymmentä erilaista laitosta. Kirjeiden kirjoittajan henkilöllisyys selvisi vasta vuonna 1810, kun J.F. Boissonade paljasti, että kirjeiden kirjoittaja olisi Mariana Alcoforado ja kirjeet oli kirjoitettu Chamillyn kreiville.

Mariana Alcoforado (1640-1725) oli portugalilainen nunna. Mariana Alcoforado syntyi varakkaan tilanomistajan Francisco da Costa Alcoforadon ja Leonor Mendesin perheeseen ja siirtyi yhteiskuntaluokkansa mukaisesti kaksitoistavuotiaana luostariin kasvatettavaksi. Hän rakastui 26-vuotiaana ranskalaiseen upseeriin, ja hänen rakkautensa kantoi kauemmin kuin tuon upseerin. Marianan suojattu nunnanelämä sai särön rakkauden myötä. Rakkauden kohde oli Marianaa kaksi kertaa vanhempi ranskalainen, rakkausseikkailuistaan tunnettu Chamillyn kreivi Noël Bouton (1615-1715). Internetistä löytyy, että kreivi Noël Bouton olisi elänyt 1636-1715, mikä ikä tuolloisiin olosuhteisiin on silti korkea.

Kirjeiden kirjoittajan vaiheista tiedetään, että Marianan ei tarvinnut kärsiä kymmenen vuoden eristysrangaistusta, joka lankesi nunnille, jotka veivät miehen huoneeseensa. Mariana luopui nunnalupauksestaan, mutta oli siitä huolimatta ehdolla abbedissaksi vuonna 1709. Hän kuoli 83-vuotiaana kesäkuun 22. päivänä 1723.

Suomentaja Tarja Härkönen:

Jos varakreivi Gabriel de Lavergne de Guilleragues todella kirjoitti kirjeet, hänen kirjallinen vainunsa ei olisi voinut olla parempi. 1600-luvun loppupuolella tuli muotiin julkaista rakkauskirjekokoelmia, joilla tyydytettiin romantiikan nälkäistä suurta yleisöä, samaan tapaan kuin television saippuasarjoilla nykyään.

Kirjeromaanit olivat tuohon aikaan suosittuja. Kirjeiden alkuperästä ja kirjoittajasta on esitetty erilaisia väitteitä. Onko kirjeet kirjoittanut nainen vai mies? Ainakin hän on pystynyt kuvaamaan naisen pakahduttavia tunteita. Oikeasti kyseessä on monologi, sillä saamme seurata vain toisen osapuolen tunteiden kavalkadin. Toisaalta Mariana kirjoittaa omalle sydämelleen, sillä hän tuntee kohtalonsa.

Tiedän kyllä lääkkeen joka tehoaisi tautiini, ja parantaisi ilman muuta, jos vain lakkaisin rakastamasta teitä. Mutta millainen lääke! Ei! Mieluummin kärsin entistä enemmän kuin unohdan teidät.

Kirjoitan enemmän itselleni kuin teille, yritän näin vain huojentaa oloani. Sitä paitsi te säikähdätte varmasti kirjeeni paksuutta, niin ettette kuitenkaan lukisi sitä.

Mikään ei estä nunnia vaalimasta jatkuvasti rakkauttaan, eivätkä sen sadat muut asiat vie heidän ajatuksiaan muualle, maallisiin hömpötyksiin.

Rainer Maria Rilke on kirjoittanut jälkisanat:

Näiden 1600-luvulla kirjoitettujen kirjeiden myötä meille on säilynyt rakkaus, jonka vaativuudelle ei löydy vertaa. Kuten vanhassa pitsissä, tuskan ja yksinäisyyden säikeet solmiutuvat niissä selittämättömällä tavalla yhteen ja punoutuvat kukiksi, kukikkaaksi koristekehykseksi.

Mikä merkitys näillä käsiimme joutuneilla kirjeillä on nykyään? Niiden tulisi olla meille muistutuksena siitä, että nainen voi elämässään yltää kaikkein korkeimpaan.

Sisar Marianan rakkauskirjeet ovat oma maailmansa, jotka on sijoitettava oman aikansa aikakuvaan. Ne kertovat voimakkaista tunteista, ne on luettava, vaikka emme kykenekään olemaan niiden alkuperästä kovinkaan varmoja.

Mariana Alcoforado Sisar Marianan rakkauskirjeet
Andalusialainen Koira 1995. Kotikirjasto.

Susan Fletcherin Noidan rippi

Susan Fletcherin Noidan ripin näyttämönä on Skotlanti, Glencoen verilöyly vuonna 1692 ja noitavainot.

Tarina on kaksiääninen eli siinä vuorottelevat Corragin kertomus ja Leslien kirjeet vaimolle Irlantiin. Corragin äiti poltetaan noitana roviolla. Corrag viruu verissään vankityrmässä tukka takkuisena ja kahleissa.

Noita, portto, akka, pirun morsian, ämmänpiru, niitä hän on kuullut elämänsä. Tuomionsa täytäntöönpanoa odottaessaan kylään saapuu irlantilainen, jakobiitti, Charles Leslie, jolla on omat salaiset syynsä selvittää verilöylyn syylliset. Hän käy tapahtumia läpi silminnäkijän, Corragin kanssa, mutta kuullakseen haluamansa, hänen on kuunneltava Corraigin oma tarina. Kirkonmies kokee syvää vastenmielisyyttä vankityrmän asukkia. Charles Leslie kirjoittaa vaimolleen Janelle kirjeitä ja purkaa niissä tuntojaan. Kirjeenvaihto avaa lukijalle Leslien elämää, hän yrittää etsiä niissä lohdutuksen sanoja menetetyn lapsen takia. Vähitellen Corragin ja Leslien välille kehittyy syvä ystävyys.

Rohtokasveilla on vankka sija kirjassa. Rohdoskasvit ja noita - siinä yhdistelmä. Totta kai kasvit lumosivat minua. Kirjan luvut on nimetty kasvien mukaan, kuten likusteri, pioni, raunioyrtti, vuokko, maahumala, tervaleppä, noidanlukko, mustaselja, viikuna, kuntio, ruusu, lutukka, minttu, persikka, akankaali, lummekasvit, mustakoiso, talvio, sydänmaite ja hanhikki. Kasvien englanninkielinen nimi olisi saanut seurata suluissa. Corragin äiti opetti tyttärelleen taidon parantaa kasveilla, joten Corraig tuntee voimalliset kasvit ja taitaa parantamisen Hän tuntee mm. leskenlehden, mintun, liperin, fenkolin, raunioyrtin ja salvian.

Corraig kertoo tarinaansa ja kuvaa elämänsä pieniä ilon hetkiä, yhteyttään luontoon, rakkauttaan tammansa ja tamman lempeän kuolema.

Corraig kertoo pitävänsä lumesta. Hän kertoo syntyneensä kirpeässä, routaisessa joulukuussa, kun kirkkoväki veisasi hampaat kalisten kolmesta viisaasta miehestä ja tähdestä. Corraigin äiti opetti, että syntymän hetkellä vallitseva sää jää omaksi -- se on vallitseva sen ihmisen sää koko loppuelämän. Mikä sinun sääsi on? Minun on maaliskuun ja huhtikuun vaihde, kevään alku.

Ja jollei muuta, herra Leslie, niin tämä totuus on ainakin varma - että ihmisen elämästä jää aina merkkejä. Lapsia, tarinoita, lausahduksia. Paikkoja, joille hän antoi nimen. Jälkiä, jotka hän jätti maahan tai kaarnaan.

Noidan rippi on tavattoman upea kirja, sen tekstin kauneus korvaa tapahtumien karuuden. Kirja on luettava hyppimättä, rauhallisesti edeten. Loppua kohden jaksaa uskoa ihmeisiin.

Tositapahtumiin perustuva Noidan rippi on Susan Fletcherin kolmas romaani. Kirjan epilogi kertoo, että toukokuussa 1692, kolme kuukautta verilöylyn jälkeen, Edinburgissa ilmestyi Pamfletti nimeltä " A Letter From a Gentleman in Scotland". Siinä kuvattiin Glencoen surmia sekä sotilaiden että pelastuneiden näkökulmasta. Se julkaistiin nimettömänä, mutta tekijäksi on nimetty Charles Leslie.

Fletcherin aiemmin suomennetut romaanit ovat Irlantilainen tyttö ja Meriharakat. Kirjan alkuperäinen nimi on Corraig, mutta pidän enemmän suomenkielisestä nimestä. Pidän Fletcherin kirjoista, erityisesti Noidan ripistä ja Irlantilaisesta tytöstä.

Susan Fletcherin Noidan rippi
Alkuperäisteos Corrag
Suomentaja Jonna Joskitt
Otava 2011. Kotikirjasto.