Päivi Alasalmi Joenjoen laulu ja arvontamuistutus

Päivi Alasalmi on suomalainen kirjailija, käsikirjoittaja, luovan kirjoittamisen ohjaaja ja luennoitsija.  

Kiinnostuin Kansojen juurilla-lukuhaasteesta. Nähtäväksi jää, saanko blogattua vaaditut kolme teosta. Pitäisi ehtiä kirjoittaa kahden kirjan tekstit. Luin lukumaratonilla saamelaiskirjan, jonka lukeminen oli kuin tervanjuontia, joten hylkäsin sen. Alasalmi on minulle kirjailijana vieraampi, mutta joitakin teoksia olen häneltä lukenut ja muutama on myös lukupinossani. Joenjoen laulun lukeminen eteni alusta alkaen vaivattomasti.

Joenjoen laulussa on kolme saamelaistarinaa, jotka kulkevat kolmessa aikatasossa, 1500-luvulta nykypäivään. Tarinan pohjoinen aspekti on kiinnostava. Muinaisusko ja kristinuskon varhaiset vaiheet kiinnostavat minua myös omien projektieni kautta.

Ensimmäinen tarina sijoittuu 1500-luvun Aanaariin (Inariin). Tarinan minäkertoja on saamelaistyttö Soruia, joka rukoilee, anoo ja uhraa kiviseidallaan. Hän havahtuu verisiin jälkiin, jotka johdattavat lammen rantaan pahasti haavoittuneen vihollisen, pirkkalaisen miehen luo. Soruia päättää, että Kaukomieli on hänelle annettu. Tämä päätös on kohtalokas, sillä vaikka Soruia vie miehen kotaansa ja parantaa tämän, niin mies ei lupaile mitään. Saamelaisyhteisössä miestä karsastetaan, sillä hän on muualta tullut muukalainen, joka ei kuulu joukkoon.  Soruia tekee oman valintansa ja toistaa myöhemmin virheensä.  Luonnonuskonto ja luontoyhteys riitteineen elävät tarinassa vahvana.

Kun Kaukomieli nukkui, minä valvoin kuunnellen tulvivan Kemijoen laulua. Joki puhui minulle vierasta kieltä. Se oli pelottavan leveä, ja sen raivoisa kohina kuiskutti minun tulleen suureen maailmaan. Sellaiseen, missä vesiraukka oli voimakkaampi ja vaarat vaikeammin vältettäviä. Haaveeni olivat muuttuneet todeksi. Minun oli kasvettava niiden kokoiseksi.

Toinen tarina sijoittuu 1800-luvulle Pajalan pappilaan, jossa tulisieluinen saarnamies Lars Levi Laestadius haluaa pelastaa Lapin ihmiset viinan himosta. Hän on puoliksi saamelainen, puoliksi ruotsalainen. Omiensa joukossa hän on liian oppinut mies ja toisaalla taas metsäläinen. Hän kamppailee verenperintönsä kahtaalle vetävien voimien kanssa, samoin kuin kahden uskonnon välillä. Kaksinaisuus kulkee läpi tarinan. Muinaisusko ja kristinusko kohtaavat, mutta muutosprosessi on hidas ja vaiheittainen.  Lars Levi Laestadius on minulle tutuin kasvitieteilijänä kuin muuten.

Kukaan ei ole vielä tähän päivään asti tullut kertomaan, minkälaista elämä on Herra Jumalan huomassa taivaassa ja tuonpuoleisessa. Mutta kun Lapin tietäjä sanoo, että jos tammikuussa maa on paljas, se on kuolemaksi, niin senhän he näkevät todeksi heti. Porot kärsivät ja kulkevat epätietoisina etsien syömäpaikkaa.

Siinä koko ongelman ydin olikin. Kun saamelaisilta kiellettiin heidän oma uskontonsa ja tuotiin kristinusko tilalle, ei Jeesus Christus kerennyt aluksi heidän sydämeensä asti. Ja miten olisi voinutkaan, kun heillä ei ollut yhteistä kieltä? Kuinka he olisivat voineet ymmärtää sanaakaan Raamatusta, ennen kuin heidät opetettiin puhumaan ja lukemaan norjaa?

Kolmas tarina kertoo tamperelaistuneen Sami Uddaksen elämästä. Hänen elämä on sotkuista ja päämäärätöntä velttoilua. Kelan tuet eivät elätä, joten hän suuntaa pohjoisen junaan. Pohjoisen mies tuntee tunturien kutsun. Pohjoisessakin elämä voi olla kovaa, sillä kuka sielläkään haluaa ketään elätikseen? Sami kohtaa nuoren, vakavamielisen Ingan, joka taistelee saamelaisten oikeuksista nykyaikaisin menetelmin. Sami ihastuu Ingaan. Luuserin on kuitenkin vaikea saada otetta elämästä, kun huumeet ovat kuviossa ja vankilakin koettu. Sami Uddaksen tarina on aika ankeaa luettavaa, vaikka Lapin luonto elää tässäkin tarinassa voimallisena mukana.

Lappiin. Mennään sitten sinne. Ihan sama. Ostin lipun Parkanoon ja menin ravintolavaunuun. Istuin siellä Seinäjoelle asti. Möin Leathermannin kahdellakympillä ravintolavaunussa ja sain lippurahat seuraavalle asemalle. Sitten menin nukkumaan ja kun heräsin olin Lapissa.

Joenjoen laulussa alkuperäiskansan asema, saamelaiskulttuuri ja heidän oikeutensa ovat läsnä. Kirjan keskimmäisin tarina on irrallisin. Tarinoissa on yhteneväisyyttä toisiinsa, sillä Uddas toistuu tarinoissa. Kunkin kirjan kertomuksista olisi voinut laajentua kokonaiseksi kirjaksi. Ensimmäinen tarina on teoksen vahvin ja olisin lukenut sitä kirjan verran. Naiskohtalot ovat vahvoja, joskaan onni ei pysy kenenkään hyppysissä pitkään. Joenjoen laulussa on tärkeä sanoma.

Blogeissa toisaalla Oksan hyllyltä, Kirjasähkökäyrä, Arja, Jonna ja  Kirjakaapin kummitus
 

Osallistun Kansojen juurilla -lukuhaasteeseen tällä kirjalla. 

HUOM. 
Olethan huomioinut arvontani 3.8. Linnean nimipäivänä. 
Pääset osallistumaan arvontaan tästä.

William Shakespeare Venetsian kauppias

Blogistanian toisen klassikkohaasteen kirjaksi valitsin William Shakespearen Venetsian kauppiaan. Tällä kerralla haastetta koordinoi Kulttuuripohdintoja-blogin Tuijata. Vaihdoin kerran kirjaa, sillä Bertolt Brechtin Kerjäläisromaanin sivumäärä osoittautui liialliseksi kaiken kiireen keskellä.

Venetsian kauppias oli minulle ennestään tuttu elokuvana. Kirjoitan siitä muutaman rivin, josta paljastuu kiinnostukseni kirjaan. Elokuvan pääosissa ovat Al Pacino ja Jeremy Irons. Eli jälkimmäisen takia olen elokuvan nähnyt. Tiedämme hyvin Pacinon roolit, mutta hieman harvinaisempi lienee hänen roolinsa elokuvassa Taivas ei tunne suosikkeja. Venetsian kauppiaan toisessa pääosassa (Antonio) on Jeremy Irons. Brittiläisen Michael Radfordin ohjaama elokuva on varsin kelvollista katsottavaa. Kerron kirjan juonesta tavallista enemmän, koska tarina on ”kaikkien” tuntema Shakespearen näytelmä. Teoksen alussa on Eva Johanna Holmbergin esipuhe.

Venetsian kauppias on renessanssidraama, joka lienee kirjoitettu vuosien 1596 ja 1598 välisenä aikana, mutta näytelmän juuret voivat olla vielä kauempana menneisyydessä. Tarina on sijoitettava oman aikansa historialliseen kontekstiin, myös antisemitismin osalta. Näytelmässä keskiössä on Shylock-niminen juutalainen koronkiskuri, jolta venetsialainen kauppias Antonio lainaa 3000 dukaattia, sillä hän haluaa avustaa ystäväänsä Bassaniota tämän kosioretkellä. Bassanio on hyväsukuinen, mutta hieman hulttiomainen ja rahaton. Hän haluaa saada Portian, joka on rikas perijätär. Portia asuu Belmontin saarella, jonne rientää kilvan kosijoita, mutta Portian isä on asettanut testamentissaan kosijat hankalan koitoksen eteen, sillä kosijan on valittava kolmesta lippaasta oikea. Kultaisessa, hopeisessa tai lyijyisessä lippaassa on Portian miniatyyrimaalaus.

Portia: Mutta vaikka järkeilisin kuinka, en voi valita itselleni miestä. ”Valita”, voi minua! En saa valita sitä jonka tahtoisin enkä torjua sitä jota inhoan: niin sitoo kuolleen isän tahto elävän tyttären. Nerissa, eikö ole julmaa, etten saa itse valita enkä torjua ketään?

…

Voi tätä piinan aikaa, joka ihmiseltä riistää oman äänen: Siis olen teidän, enkä ole. Jos niin käy, Onnetar saa mennä hornaan enkä minä.

Shylock vaati lainasopimukseen ikävän ehdon, jos velanmaksu ei onnistu. Siinä tapauksessa Antonio on luovutettava naulan verran omaa lihaansa velkojan haluamasta kohdasta (rinnasta). Yllättäen Antonio joutuu taloudellisiin vaikeuksiin, sillä hänen kauppalaivansa katoavat merellä. Shylockin ilkeys vain pahenee, kun hänen tyttärensä Jessica karkaa kristityn Lorenzon kanssa.

Shylock: Kaksituhatta meni sen ja muiden kallistakin kalliimpien kivien mukana. Kunpa ne kivet olisi tyttäreni korvissa ja tytär kuolleena jalkojeni juuressa! Kunpa hän makaisi arkussa jalkojeni juuressa ja dukaatit hänen arkussaan!

Venetsian kauppiaan teemoina ovat niin rakkaus, ystävyys, viha, kosto, ahneus kuin ahdinko. Antonio on valmis alistumaan kohtaloonsa, joka heijastelee kohti suurempia vertauskuvia, mutta hänen marttyyrimainen asenne ei pehmitä Shylockia. Ystävyyden teemaa tarkastellaan niin naisten kuin miesten kuin naisen ja miehen kautta. Alla olevaa lainausta on esitetty usein armon määritelmänä.

Portia: "Armon luonteeseen ei pakko kuulu. 

Se pisaroi kuin taivaan lauha sade

alas maahan. Siunaus on kaksinkertainen:

se siunaa antajan ja vastaanottajan."

Näytelmän neljäs näytös on oikeussalidraamaa. Oikeudenkäyntiin saapuu salaperäinen tuomari Balthasar, joka todellisuudessa on mieheksi naamioitunut nainen. Shylock ei tunne armoa, vaan hän janoaa kostoa. Hänelle tarjotaan 6000 dukaattia, mutta mikään ei hillitse hänen kostonhalua. Paikalle saapunut valeasuinen tuomari paljastaa sopimuksessa olevan virheen, että velkakirjan perusteella Shylock saa poistaa vain lihaa, mutta hän ei saa vuodattaa verta.

Salarino: Mutta ethän sinä oikeasti hänen lihaansa peri, jos hän ei maksa ajoissa?

Shylock: Vaikka kalansyötiksi. Ruokinpahan sillä kostonhaluani, jos en muuta. Antonio on häväissyt minua ja estänyt minulta puolen miljoonan ansiot, hän on nauranut tappioilleni ja pilkannut voittojani, hän on herjannut kansaani, pilannut liiketoimeni, karkottanut ystäväni, lietsonut vihamiehiäni. Ja minkä tähden? Koska olen juutalainen.

Klassikkohaasteeseen Venetsian kauppias on omiaan, sillä teosta luetaan sukupolvesta toiseen, käännetään, esitetään ja tunnetaan. Sadoista vuosista huolimatta teos on säilynyt mielenkiintoisena. Eli tästä on hyvä jatkaa kolmanteen klassikkohaasteeseen, mutta teosta en osaa nimetä vielä. Otan mielelläni vastaan vinkkejä! Ensimmäiseen klassikkohaasteeseen luin Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen.

William Shakespeare Venetsian kauppias
Alkuperäisteos The Merchant of Venice
Suomentajat: Tiina Ohimaa (näytökset I-III) ja Alice Martin (näytökset IV-V)
WSOY 2013. Kotikirjasto.

Jokke ja Hdcanis ovat lukeneet Venetsian kauppiaan.

Osallistun kirjalla myös Helmet-lukuhaasteen kohtaan 12. Näytelmä.

Osallistun myös Tarukirjan haasteeseen Shakespeare - 400 vuotta kuolemasta

José Saramago, Elefantin matka

José Saramago sai kirjallisuuden Nobelin palkinnon vuonna 1998. Saramago kuoli vuonna 2010, joten voidaan kirjoittaa, että hänen viimeiseksi romaaniksi jäi vuonna 2008 ilmestynyt Elefantin matka. Saramagolta on suomennettu 10 kirjaa. Uskon kumminkin, että kirjailijalta riittää suomennettavia teoksia, sillä tänä syksynä Keltaisessa kirjastossa julkaistaan Lissabonin piirityksen kirjuri.


Jokainen meistä tietää, kuinka vaikuttava ilmestys elefantti on. Intian elefantti on pienempi kuin Afrikan. Olen itse seurannut Kenian luonnossa elefantin liikehdintää, kuvannut ja ihaillut sen majesteetillista olemusta. Moni meistä on katsonut elokuvan tai lukenut Sarah Gruenin kirjan Vettä elefanteille ja rakastunut tuohon otukseen siinäkin.

Elefantin matka voi vaatia hieman lukemiseen orientoitumista, jos ei ole sinut Saramagon tekstin kanssa. Pilkkua seuraavat isot kirjaimet ja nimet alkavat pienellä kirjaimella. Repliikkiviivojakaan ei ole antamassa rytmitystä tekstin hahmottumiseen. Vain harvoin lyhyet rivit tai kappaleiden alut tuovat pientä tauotusta, muuten teksti kulkee tasaisena virtana sivun sisälaidasta ulkoreunaan.

Ei pidä paikkaansa väite, että taivas suhtautuisi välinpitämättömästi meidän murheisiimme ja toiveisiimme. Se lähettää meille jatkuvasti merkkejä ja varoituksia, ja jos emme mainitse hyviä neuvoja, se johtuu vain siitä että kummankin kokemus, siis taivaan ja meidän, on osoittanut ettei kannata rasittaa muistia liikaa, koska se on meillä kaikilla enemmän tai vähemmän huono.

Elefantin matka on niin historiallinen romaani kuin matkakirjan edustaja. Vuonna 1551 Portugalin, silloisen mahtavan siirtomaavallan, kuningas Juhana III pohti sopivaa kihlajaislahjaa vaimonsa serkulle, Itävallan arkkiherttua Maksimilianille. Vaimon tekemä kaino ehdotus elefantin lahjoittamisesta kuulosti heti sangen hyvälle, kerrassaan erinomaiselle. Tästä alkaa tosipohjainen ja samalla sadunomainen kertomus Salomo-elefantin ja sen hoitajan Subhron matkasta Lissabonista Wieniin, vaellus halki Portugalin ja Espanjan, yli Ligurianmeren, poikki Lombardian, yli lumisten Alppien ja pitkin Inniä ja Tonavaa.

Kuulehan sinä elefantinhoitaja, mitä sinä oikein aiot tehdä tuon eläimen kanssa siellä wienissä, Luultavasti samaa kuin lissabonissakin, ei mitään erityistä, vastasi subhro, sille taputetaan, ihmisiä tulee kaduille sankoin joukoin, ja sitten se unohdetaan, sellainen on elämän laki, voitto ja unohdus.

Tarinan keskushahmo on elefantinhoitaja Subhro. Hänen kauttaan lukija elää matkan vaiheet, elefantin tuntemukset ja kumpaisenkin kokemukset. Kuninkaallista lahjaa saatetaan asiaankuuluvan juhlallisesti: alkutaipaleella mukana on portugalilainen ratsuväenosasto, loppumatkasta itävaltalaiset. Salomo keräsi osakseen huomiota kaikkialla, kun ihmiset eivät koskaan olleet nähneet mitään vastaavaa. Valladolidin kaupunkiin päästyään Salomo joutuu pesuoperaatioon, ja arkkiherttuan intendentti ilmoittaa, että tästä lähtien elefantti on nimeltään Suleiman. Subhro ei ilahdu nimenmuutoksesta, mutta yhtä vähän häntä itseään ilahdutti, että hänkin joutui hylkäämään oman nimensä, kun hänestä tehtiin Fritz. Itävalta oli täynnä fritzejä, mutta vain yhdellä oli elefantti.


Tarinassa on kertoja, joka ohjaa lukijaa hieman samoin tavoin kuin kertojat Handken Moravilaisessä yössä, Sundin Onnellisessa pienessä saaressa tai Kochin Illallisessa. Kertoja on ironinen välittäessään lukijalle tapahtumia, hän on tietäväinen tuntojen tulkki. Kertoja huolehtii lukijan tarpeista huomautellen tyyliin: Lukijaa kiinnostaa luonnollisesti tietää… Tarinan tosipohjaisuus ja vertauskuvallisuus eivät ole minun hallitsemia asioita. Minulle riittää Saramagon koukeroinen kieli ja humaani kunnioitus kaikessa eriarvoisuudessaan, jota matkalaiset kohtaavat tai keiden oikkuihin alistuvatkaan. Voiko elefantin saada taipumaan ihmetekoon?

Sitä miestä elefantti kohteli aivan erityisen ystävällisest. Se hyväili miehen hartioita ja päätä kärsällään niin lempein liikkein, että ne vaikuttivat lähes ihmisen kosketukselta. Ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa eläin jätti kouriintuntuvat jäähyväiset ihmiselle, aivan kuin se olisi ollut velvollinen osoittamaan tälle ystävällisyyttä ja kunnioitusta, mitä meidän käyttäytymisnormistomme eivät missään nimessä tue, mutta mikä saattaa olla tulikirjaimin kirjoitettuna elefanttien perustuslakeihin.

Sanotaan, sen jälkeen kun tolstoi sanoi sen ensiksi, että onnellisista perheistä ei ole kerrottavaa. Ei sitä näytä olevan onnellisista elefanteistakaan. Katsotaan nyt vaikka suleimanin tapausta. Pitäisikö tuo lainaus kirjata ylös, että kuinka usein siihen havahtuu?

Jokin vain tässä kirjassa on niin pakahduttavaa, että otetaan nyt vaikka subhron ja komentajan eronhetki sivulla 134. Miten paatunut pitää olla ohittaakseen sen ilman kyyneleitä?

Näemmekö me vielä joskus, komentaja kysyi, Tuskimpa, wien on kaukana lissabonista, Se on harmi, nyt kun meistä ehti jo tulla ystävätkin, Ystävä on iso sana, herra komentaja, minä olen pelkkä elefantinhoitaja jonka nimi on muutettu, Ja minä ratsuväen kapteeni, jonka sisimmässä on myös jotain muuttunut tämän matkan aikana.

Hyvin harvoin tulen todenneeksi lukeneeni täydellisen kirjan. Tämä on sellainen. Ehkä en rankkaa tätä Saramagon parhaimmaksi, mutta siltikin tämä kuuluu parhaimpien lukemieni kirjojen joukkoon. Kirjan kannet ovat myös yhdet kauneimmista.

José Saramago, Elefantin matka
Alkuteos A Viagem do Elefante, 2008
Suomentaja Sanna Pernu
Tammen keltainen 2011. Kotikirjasto

Kirjan ovat lukeneet myös:

Luettua elämää, Kulttuuri kukoistaa, ja Mai,