Sitä saa mitä antaa

Sophie Kinsella
WSOY, 2020

Alkuteos: I Owe You One (Random House, 2019)
Kääntäjä: Kaisa Kattelus
406 s.



Kirja alkaa tuttuun kinsellamaiseen tapaan: päähenkilö Fixie Farr ei voi vastustaa sisäisiä motiivejaan toimia oman näkemyksensä mukaan tässä ja nyt. Fixie on tottunut fiksaamaan yhtä sun toista muiden jäljiltä. Ja nyt se häiritsevä elementti on kokistölkki perheyrityksen liiketilojen ylähyllyllä. Olkoonkin, että samoilla minuuteilla odotellaan Farrien kauppaliikkeeseen tärkeitä vieraita – nyt tikkaat ja vesisanko esiin, tölkki on korjattava pois ja sen aiheuttamat roiskeet myös! Jokainen sen tietää, että viime hetken kiireet saavat aikaan yllättäviä yhtälöitä.

Kirjan juonen varsinainen fiksausketju käynnistyy kuitenkin kahvilassa, jossa tuntematon mies pyytää Fixietä vahtimaan hetkeksi läppäriään. Fixie pelastaa miehen koneen katastrofin keskeltä ja saa mukaansa kahvimukin pahvivyöhön tekaistun velkakirjan: ”Lunastettavissa rajattoman ajan.” Sen myötä Fixien ja Sebastianin polut polveilevat yksiin monen monta kertaa. Polulle ujuttautuu myös Fixien nuoruudenrakkaus Ryan, kerran jo menetetty vaan ei unohdettu.

Fixien elämän ohjenuorana ovat hänen isänsä sanat: Perhe on tärkein. Isän kuoltua äiti ja lapset luotsaavat perheyritystä eteenpäin. Sisarukset Nicole ja Jake tuntuvat tietävän kaikessa paremmin, mitä haluavat. Alakynteen jäänyt Fixie saa todella tehdä töitä, jotta hänen äänensä – se järjen ääni – kuullaan.

Sitä saa mitä antaa on tuttua ja viihdyttävää Kinsellaa. Minua viehätti erityisesti se, että esimerkiksi Himoshoppaaja -sarjan Beckyyn verrattuna Fixie on epädramaattisempi ja todellisuudentajuisempi hahmo. Ehkä tuttuus tulee juuri vastuuntuntoisuudesta, suomalaisittain hyvin tunnistettavasta piirteestä. Hänen tunteisiinsa ja ponnisteluihinsa vaikeuksien keskellä on helppo lukijan eläytyä.

Julkaistu Kirjavinkeissä 31.5.2020

Sinisilmäiset

Malcolm Gladwell
WSOY,  2019

Alkuteos: Talking to Strangers (Little, Brown & Company, 2019)
Kääntäjä: Ilkka Rekiaro

370 s.

Malcolm Gladwell pohtii uusimmassa kirjassaan Sinisilmäiset, miksi meitä on niin helppo huijata. Kirja palauttaa mieliin muun muassa kaikkien aikojen arvopaperihuijauksen reilun vuosikymmenen takaa, jolloin Bernard Madoffin yhtiöön sijoittaneet menettivät petoksessa jopa 50 miljardia dollaria. Oivallisia tapausesimerkkejä löytyy myös niin CIA:n agenteista kuin tuomareidenkin vaikeudesta erottaa totuudenpuhuja valehtelijasta.

Gladwell aloittaa kirjansa afroamerikkalaisen Sandra Blandin tapauksesta. Matkallaan ruokaostoksille Bland joutuu poliisin pysäyttämäksi, koska hän on vaihtanut kaistaa näyttämättä vilkkua. Kohteliaana alkanut keskustelu päättyy täyteen konfliktiin ja Blandin pidätykseen. Kolmen päivän päästä nuori nainen tekee itsemurhan sellissään. Heidän keskustelunsa on tallentunut poliisiauton kojelaudan videokameraan ja on siten jälkeenpäin tarkkaan analysoitavissa. Tämän esimerkin avulla Gladwell haluaa osoittaa, miten herkästi tulkitsemme meille tuntemattoman ihmisen käytöstä ja puhetta täysin väärin. Sandra Bland ei suinkaan ollut huijari, ihonvärillä, oletuksilla ja asenteilla lienee ollut molemmin puolin vaikutusta tapahtumien kulkuun. Olennaista oli kuitenkin se, että kasvokkain olo ei auttanut näitä kahta ”lukemaan” toisiaan yhtään sen paremmin.

Gladwell lähtee rehellisyysolettamasta: meillä on sosiaalinen tarve luottaa toisiin ihmisiin. Yhteiskuntaa on ollut helpompi rakentaa luottamuksesta kuin kaiken epäilystä käsin. Toisekseen pyrimme muodostamaan meille vieraasta ihmisestä käsityksen hänen ulkoisen olemuksensa ja käytöksensä perusteella. Gladwellin mukaan olemme aika huonoja erottamaan näytellyn viattomuuden ja toisaalta saatamme herkästi tuomita viattoman, jonka käytöksestä jännittäminen tekee epäilyttävän. Myös tapahtumaympäristöllä on oma vaikutuksensa: erikoisena yksityiskohtana on selvitetty tarkkaan kaasuitsemurhien kehitystä Englannissa ja Golden Gate -sillan suosiota itsemurhapaikkana.

Osassa kirjan esimerkeistä Gladwellin johtopäätökset tuntuvat ehkä hieman yksiniitisiltä, mutta mielenkiintoista ajattelemisen aihetta kirja kyllä antaa. Virhearviot ja havainnoinnin rajallisuus ovat inhimillisiä ominaisuuksia, olipa ihminen missä asemassa hyvänsä. Joskus se vie syyttömän vankilaan, joskus pedofiili saa jatkaa rikoksiaan vuosia kenenkään puuttumatta. Miksi hälytyskellot eivät soi selvistä vihjeistä huolimatta?

Julkaistu Kirjavinkeissä 14.1.2020

Maaseudun tulevaisuus

Antti Heikkinen
WSOY, 2019

228 s.

Väki vähenee, palvelut heikkenevät ja EU kurittaa. Kaikkien maaseudun hiljentämistoimenpiteiden jälkeenkin Nasaretin kylä kuhisee elämää. Antti Heikkinen läpileikkaa kuvitteellisen savolaiskylän elämänmenoa yhden tapahtumarikkaan kesäpäivän verran.

Nasaretilaiset valmistautuvat perinteikkäisiin Kirkastusjuhliinsa. Maire Korkalainen äkseeraa ylimpänä talkoolaisena; tarmokkaalla eläkeläisellä on aikaa, kun tilanpito on siirtynyt nuoremmille. Järjestettävää riittää, kun puhujiksi odotetaan kansanedustajaa ja kirjailijaa. Rosvopaistin valmistumista ajallaan on sitäkin syytä valvoa. Muilta kyläläisiltä ei sitten samaan tapaan puhtia juhlavalmisteluihin irtoakaan, kun huomio on oman – tai naapurin – elämän draamallisissa käänteissä. Yhtäällä puolustetaan vaimon kunniaa nyrkein, toisaalla hutaistaan haulia panttivangin perään. Hiljainen kylätiekö – ei ainakaan Nasaretin kylätie!

Juhlapuheet eivät kuitenkaan paljoa lämmitä silloin, kun keskuslämmityskattilassa on polteltava ulosottoviraston kirjeitä. Maatilan ahdinko kirpaisee syvältä ja on täysin tätä päivää. Yhtä todellista on myös ikääntyneen omaishoitajan hätä tulevaisuudesta, kun omat jaksamisen rajat tulevat vastaan.

Ajoittain Heikkisen teksti kopaisee kipeästi sydänalasta, seuraavassa hetkessä savolainen asioiden viäntely naurattaa. Hahmot ovat vallan mainioita persoonia, ja heitä on paljon. Oman kutkuttavan lisänsä tuo Camilla, joka haastaa maalaisnäkemykset ilmastoaktivismillaan. Kaupunkilaiselle ei mikään eläinperäinen maistu, mutta hänelle tehdään selväksi, että ”Tämä valtakunta on rakennettu läskin, lihan ja lehmänmaijjon voimalla.”

Minulle Antti Heikkinen on viime vuosien parhaimpia kirjailijälöytöjä. Ja taitaapi olla niin, että tekstit vain paranevat kirja kirjalta. Vauhdikkaan näytelmänkin näistä aineksista saisi aikaiseksi!

Julkaistu Kirjavinkeissä 16.12.2019

Ensimmäinen nainen

Johanna Venho
WSOY


Kuinka syvästi ilahduinkaan tästä kirjallisesta kohtaamisesta! Johanna Venhon historiallinen romaani Sylvi Kekkosesta kertoo hyvin monitahoisesta ihmisestä, jossa yhdistyivät niin hauraus kuin vahvuuskin, hillitty pidättyväisyys ja syvä tunneihminen. Aivan ainutlaatuinen oli toki hänen kohtalonsakin; rakastua nyt mieheen, jota ura ja politiikka, naiskauneuskin veivät. Urho Kekkonen halusi raivata tien huipulle ja pysyä siellä; hänen presidenttikautensa kesti lopulta yli neljännesvuosisadan. Sylvi tuki kaikessa miestään, pysyi taustatukena ja luotettuna neuvonantajana elämänsä loppuun saakka.

Kirja ajoittuu kesään 1966. Sylvi Kekkosen rakas ystävä Marja-Liisa Vartio on kuollut ja Sylvi haluaa Katerman mökin rauhaan. Mielessään hän käy yhä keskusteluja Marja-Liisan kanssa ja pohtii elämäänsä Urhon rinnalla. Hän miettii itseään, nuoruuden unelmiaan ja sitä, mistä julkisuuden henkilönä on tietoisesti luopunut. Suurelle yleisölle hän näyttäytyy hienostuneena ja hillittynä, mutta hänen kirjoissaan, kuvitteellisissa hahmoissa, naisen on lupa huutaa takaisin. Sydämeltään ja sielultaan hän on taiteilija, ajattelija, ympäristönsä tarkkailija ja havainnoija. Hän puristaa aforismeihinsa sen, mikä jää muiden kuullen sanomatta. Luonto puhuu hänelle, Katerman levollisuudessa on läsnä niin Metsäpirtin lapsuus kuin omien kaksospoikien vauva-aikakin. Ja se vilkkuvasilmäinen, pitkä nuorukainen, joka Etsivässä Keskuspoliisissa oli hänen esimiehensä ja joka arvosti neiti Sylvi Uinoa niin, että siirsi tämän työhuoneensa viereen puhtaaksikirjoittajaksi.

Välillä puheenvuoron saa Essi Renvall, Sylvin ystävä hänkin. Essi on kuvanveistäjä, joka yrittää turhaan vangita Sylvin monitahoisuutta saveen. Essille ei riitä vain ulkoisen muodon jäljentäminen. Hän miettii Sylviä, ihmisen moneen suuntaan liikkuvaa sisäistä maailmaa. Usein hän ärtyy haasteensa vaatimuksiin ja tulee samalla täydentäneeksi Sylvin kertomusta itsestään, tuoneeksi näkökulmaa ulkopuolelta.

Luin joitakin vuosia sitten Johanna Venhon kirjan Kaukana jossain onnenmaa ja hänen tekstinsä teki jo silloin vaikutuksen. Ensimmäinen nainen sen sijaan lumosi minut täysin ja teki Sylvi Kekkosen elämän eläväksi kuin elokuvaa olisi katsonut. Kirja kertoo presidentin vaimon roolista miehensä varjossa, mutta – toistettakoon vielä kerran – myös aivan ainutlaatuisesta naisesta. Julkisen roolinsa alla Sylvi Kekkonen oli perheelleen omistautunut äiti ja nivelreuman aiheuttamien kipujen kanssa sinnittelijä. Ja ehkä sittenkin, kaikkien viehätysten jälkeen, se Urho Kekkosen suuri rakkaus.

Julkaistu Kirjavinkeissä  24.5.2019

Kehveli

Antti Heikkinen
WSOY, 2018



Picaresca!

Jo oli aikakin, nimittäin kunnon kehvelimäisen veijariromaanin.
En viikolla ehtinyt kirjastoon ja luenkin Kehveliä nyt jo uudemman kerran. Tarina, joka hyvinkin kestää kertaamisen näin pian ensilukemisen jälkeen.

Tutustuin Antti Heikkisen tuotantoon Mummo -kirjan merkeissä vuoden 2017 loppupuolella. Ihastuin Mummoon, tykästyin Antti Heikkisen tekstiin kerrasta. Sattuipa sitten niin hauskasti, että olin mukana pikkujouluissa, joiden yllätysesiintyjäksi paljastui - kuka muu kuin Antti Heikkinen. Lukemani perusteella olisin ehkä odottanut vanhempaa herrasmiestä, joka harkitunlaiseen tahtiin jutustelisi yleisölleen. Mitä vielä, edessämme viuhtoi nuori mies mehukkaasti stand uppia ja pikkujouluväkeä nauratti. Selvisihän se sitten minullekin, miten monipuolisesta miehestä tässä on kyse. Kirjailija ei vain istu yksin kirjoituskammiossaan vaan taitaa myös teatterin, tilaisuuksien juonnon, musisoinnin ja mitä kaikkea nyt listalta löytyykään.

Komeasti alkaa tämä tarina, suorana lähetyksenä kirkkoherra Konrad Keffelsonin makuukamarista Hyväjärven pappilassa. Kehveli, pariskunnan neljäs lapsi, saa alkunsa. Elämä on arvoituksellista ja jotenkin tuntuu tuossakin hetkessä geenit kolahtaneen ihan uuteen kuvioon, sillä tämä nuorimmainen tallasi alun alkaen polkuja omalla tyylillään. Kylällä juoruiltiin jo vastasyntyneestä, että "Ei se nyt uus Jeesus oo, mutta ei normaali kakara." Vanhemmilla riitti seuraamista vanhempien lasten menestyksen myötäelämisessäkin, joten Kehveli sai aika lailla vapaasti mennä ja tulla ja siinä sivussa oppia luottamaan omiin selviytymistaitoihinsa.

Kehveli varttuu aikamieheksi ajanjaksona, jolloin tarvitaan miehiä rintamalle. Itsesuojeluvaisto tai mikä lie, mutta aikansa hommaa katseltuaan Kehveli katsoo parhaaksi ottaa etäisyyttä sotimiseen. Omaehtoinen matka siviiliin käy monen mutkan kautta, mutta eipähän Kehveli mikään kiirehtijä ja hätäilijä olekaan. Monesta vastaantulijasta Kehveli saa hetkeksi rinnalleen kaverin ja tutustuminen käy vaivattomasti, mutta pohjimmiltaan Kehvelissä on sen verran epäsovinnaista nomadia, että matka jatkuu aina vaan. Kohti uusia seikkailuja, huimia elämänkäänteitä ja -väänteitä. Kehveli selviää tilanteesta kuin tilanteesta ja tulee siinä sivussa auttaneeksi monta muutakin ihmistä. Aina Marsalkka Mannerheimiin asti.

Herkullisinta teksti on silloin, kun savoa viännetään ihan kunnolla, Ja kun nimet on sitä myöten, että ne nautinnollisimmin taittuu - kuten "no ka Kiärijäenen." Ja näiden henkilöhahmojen kanssa on niin kotoisaa, ihmisen inhimillinen raadollisuus kulkee rinnan hyvien yritysten ja aikomusten kanssa. Paha ei ole kenkään ihminen, mutta toisinaan joutuu kirkkoherrakin asettamaan oman maineensa tärkeämmäksi kuin lapsensa pelastumisen. Kehveli tuntuu kyllä näkevän kanssakulkijoidensa motiivien taakse, mutta eipä hän katso asiakseen tuomariksi ruveta. Veijariromaanin olemukseen kuuluu usein parodia- tai satiirivetoisuus ja nytkin kevyt pinta on näkyvissä kelluvaa jäävuorta. Vakavat aiheet, kuten sota ja ihmisten uskonnolla manipulointi, on kuvattu hersyvän hauskasti, mutta kauneimmankin ruusun alla piilee piikki pistävä.

Nyt odottelen, että mies tarttuu Kehveliin ja pääsen seuraamaan hänen lukuilmeitään tarinan edetessä. Veikkaanpa, että osuu ja uppoaa.

Nenkoset

Heikki Turunen
WSOY, 2018









Heikki Turusen Nenkoset on Laatokan Karjalan ortodoksievakoista kertovan trilogian päätösosa. Suomessa eletään jälleenrakentamisen aikaa sodan jälkeen. Suojärveltä Juukaan saapuneet evakot yrittävät parhaansa mukaan sopeutua uuteen elämään ja totutella rinnakkaiseloon kantasuomalaisten kanssa. Posolkan vankileirin kauhut ovat vaihtuneet uudenlaiseen tulevaisuudenuskoon. Mutta ei päivää, etteikö kahtiajako siirtokarjalaisten ja paikkakuntalaisten välillä nostaisi päätään. Maanhankintalain nojalla saadut maat tekivät evakoista maanryöstäjiä, ortodoksisuus ryssänuskoisia. Rikas, rakas aunuksenkarjalan kieli oli pilkan aihe uudessa kulttuuriympäristössä.

Tarinan keskeisenä hahmona jatkaa Manja Pelagea, joka sarjan edellisessä osassa, Vinoristin kansa avioitui juukalaisen Antin kanssa. Osa Hovilan neveskänä – ison talon miniänä – on monella tapaa raskas, sillä anopin silmissä vääräuskoinen Manja on kaikin puolin kelvoton hänen pojalleen. Appiukko sen sijaan olisi ihan mieluusti tehnyt lähempääkin tuttavuutta miniänsä kanssa, jos vain Manja olisi iholleen päästänyt. Anopin vihanpito olisi ollut helpompi kestää, jos Antti olisi pysynyt vaimonsa rinnalla tukena. Suurena rakkautena näyttäytyneeseen suhteeseen, ikään kuin idän ja lännen liittoon, on kuitenkin tullut ryppyjä heti alkuunsa.

Manja saa suurta lohtua Nurmekseen nousevasta tsasounasta. Ensimmäiset kirkonmenot mullistavat Manjan elämää tavalla, jota hän ei voi etukäteen kuvitellakaan. Kaunis Karjala, kaikki taakse jäänyt, tulee tsasounan myötä jälleen liki.

Tämän sarjan myötä Heikki Turusen rehevän värikäs, rivoutta kaihtamaton tyyli on tullut minulle tutuksi. Osin kirjan karkeat osuudet ainakin itse luen sodan jälkimainingeiksi, kun sodan runtelemat ihmiset totuttelivat jälleen vakiintuneempiin oloihin. Turunen kuvaa taidokkaasti tuota Suomen historian suurimman maareformin aikaa, joka jätti näkyvät jälkensä myöhempään aikaan, kuten pientilavaltaisuuden ja rintamamiestalot. Ja mikä parhainta, hän vie lukijansa maaseudun kesään, heinäpellon tuoksuun ja tanssilavojen lattioille. Seuraavan kerran Bomballa käydessäni mietin, puhutaanko kirjassa Bomban tsasounan maisemista. Suojärven lauluemo Ogoi Määräsen patsas tuo mieleen Turusen evakot. Niin ovat nenkoset, nuo kreikanuskoiset siirtokarjalaiset, yhä keskuudessamme. Iso ja tärkeä osa historiaamme, jonka äärelle kannattaa pysähtyä!

Julkaistu Kirjavinkeissä 30.11.2018

Ihmisen kuoressa

Simo Hiltunen
WSOY, 2018


Se on kovin ohut, ihmisen kuori. Sisuksen voi määritellä monella tapaa.

"Alkuaineiksi muutettuna ihmisen kehon arvo on yksi euro. Siitäkin huolimatta, että meissä jokaisessa on noin 0,2 milligrammaa kultaa. Lähinnä veressä. Muuten ihminen on koottu edullisista materiaaleista. Se selittää lajimme halpamaisuuden."

Kuori on kovalla koetuksella, jos sen alle pakkautuu pahaa tekevä määrä syyllisyyttä, häpeää ja vihaa.

Rikostoimittaja Lauri Kivi työskentelee Suomen Sanomissa. Hänestä on tullut jopa jonkinlainen julkkis hänen selviteltyään aiemmin perhesurmien sarjaa. Niinpä Reija Pääsky kääntyy Kiven puoleen, koska poliisi ei ole saanut mitään selvyyttä hänen tyttärensä katoamiseen kolme vuotta sitten. Lauria ja Reijaa yhdistää myös se, että molempien tyttäret ovat samanikäisiä ja muusikkoja. Vastahankainen rikostoimittaja ei lupaa apuaan, mutta päätyy kuitenkin kirjoittamaan lehtijuttua ihmisten katoamisista. Artikkelin kirjoittamista varten hän kaivaa esiin myös Reija Pääskyn tyttären, Amandan, katoamiseen liittyviä tietoja. Asiat kietoutuvat toisiinsa niin, että myös Lauri Kiven tytär Aava joutuu ajojahdin kohteeksi.

Takautumien kautta valotetaan Aavan menneisyyttä, Amandan katoamista ja sen syitä. Viattomana ei ole säilynyt kukaan, lapsuuden ja nuoruuden haavat kulkevat synkkinä taakkoina mukana. Myös Lauri Kivellä on pimeä menneisyytensä, joka pyrkii pintaan, kun tilanne käy ahdistavaksi. Elämä ei ole mustavalkoista ja Hiltusen romaanihahmot ovat laidastaan kallellaan tummanharmaisiin sävyihin.

Simo Hiltusen kieli on runsaan leikittelevää, sen myötä tekstissä alati öhkäillään ja yllinkylläillään. Juonen tihetessä tekstikin suoraviivaistuu ja loppusuoralla vauhti suorastaan hengästyttää. Hienosti Hiltunen häpeän ja syyllisyyden teemaa pyörittelee; kovin usein ihminen tekee valintansa pelosta käsin eikä harkinta-aikaa anneta. Sen jälkeen on vain elettävä asian kanssa, kun ”Sovittaa ei saanut, unohtaa ei voinut.”

Tästä psykologisen trillerin ystäville, olkaas hyvät.

Julkaistu Kirjavinkeissä 12.10.2018

Isä meidän

Eero Huovinen
WSOY, 2018



Eero Huovinen, Helsingin hiippakunnan emerituspiispa ja Helsingin yliopiston emeritusprofessori, on tunnetuimpia piispojamme. Hän on monesta julkisuusyhteydestä tuttu puhuja ja keskustelija, oma vahvin mielikuvani hänestä liittyy yli kymmenen vuoden takaiseen tsunamikatastrofiin. Kaiken järkytyksen keskelläkin hänen olemuksensa huokui läsnäoloa ja myötäelämistä.

Uusimmassa kirjassaan Eero Huovinen pohdiskelee Isä Meidän -rukouksen sisältöä. Hän tutkii sitä pyyntö pyynnöltä, usein yksittäisen sanan sijamuodon ja verbin tapaluokan tasoltakin. Isä Meidän -rukous on yhtä aikaa hyvin tuttu ja lyhyydessään ytimekäs, toisaalta vaikeaselkoinen. Se on rukous, jonka Jeesus opetti ja jonka mukaan hän käskee ihmisiä rukoilemaan, toisaalta Raamattu kieltää ”hokemasta tyhjää.” Jos rukoukseen jo lähtökohtaisesti on vaikea löytää sanoja, eivätkö edellä mainitut käsky ja kielto tee siitä entistä vaikeampaa?

Hengähdä helpotuksesta, sillä Huovisen lähestymistavassa käskyt paljastuvat lupauksiksi. Alun sinä-pyynnöt ovat rakenteeltaan mielenkiintoisia kieliopillisesti: Olkoon, tulkoon, tapahtukoon. Ne ovat yksikön kolmannen persoonan muotoja, mutta silti ilman persoonan nimeämistä. Kenen siis tulee näistä huolehtia? Jatkon Isä meidän -rukouksen pyynnöt ovat hyvin yleisinhimillisiä. Meillä on tarve tulla nähdyiksi ja kuulluiksi ja olla huolenpidon kohteita – erityisesti silloin, kun omat voimat eivät riitä. Pyyntö jokapäiväisestä leivästä on hyvin arkinen ja silti monisisältöinen, elämän jatkumisen kannalta olennainen. Enkä pyydä sitä vain itselleni vaan meille, sillä se kuuluu kaikille. Meidän jokapäiväinen leipämme.

Isä meidän -rukouksen lukemiseen kuluu kirjan mukaan aikaa vain 45 sekuntia. Huovisen kirjaa lukiessa havahtuu sen kompaktiin nerokkuuteen, sen tiiviiseen pakettiin ihmisen perustarpeista ja suhteesta Jumalaan ja toisiin ihmisiin. Huovisen mietinnän pohjustuksena ovat myös Martti Lutherin rukousselitykset.

Jos kaipaat uusia näkökulmia kristikunnan vanhimpaan ja luetuimpaan rukoukseen, lämpimästi suosittelen tarttumaan tähän kirjaan.


Julkaistu Kirjavinkeissä 2.10.2018

Vinoristin kansa

Heikki Turunen
WSOY, 2017




Heikki Turusen ortodoksievakoista kertova tarina on edennyt toiseen osaansa. Aloitusosa, Kuokka ja kannelkertoo rajakarjalaisten elämästä Suojärven Hyrsylän Mutkassa 1920- ja 1930-luvuilla. Kylää ja huomista rakennetaan vast’ikään itsenäistyneen Suomen itäisimmässä kolkassa. Yhteistuumin saadaan aikaan suojeluskuntatalo ja tsasounakin, peltoa raivataan elannon varmistamiseksi. Harvakseen kylään tihkuu tietoja myös ulkomaailmasta ja sen uhkista. Uhkat realisoituvat aivan ykkösosan lopussa, kun hyrsylänmutkalaisia kyyditetään kohti tuntematonta. Vinoristin kansa jatkaa tarinaa suoraan tästä ja paljastaa, että päämääränä on Interposolkan vankileiri.

Kirjan keskeisimpänä henkilönä jatkaa Manja, jonka vastuulle nuoremmat sisarukset ja koti ovat jääneet äidin kuoltua. Vankileirillä nuorella karjalaisneidolla ja koko evakkoväellä on edessään uudet koettelemukset. Vanhan luostarin tilat ovat likaiset ja kylmät, luteet ja torakat vilistävät nurkissa. Sijoitettuun väkimäärään nähden tilat ovat olemattomat, ruoka sahajauhon höystämää leipää ja vettä. Mutta ihminen on sitkeä olento, pitkän piinan jälkeen alkaa ensimmäinen evakkomatka Suomeen. Vaikka on kyse oman maan hädänalaisista kansalaisista, tulijat saavat kokea suurta väheksyntää, ennakkoluuloja ja ryssittelyä.

Vaan kerran vielä palataan takaisin omille konnuille, rakkaaseen Karjalaan! Tutuissa maisemissa käki kukkuu ja oma kieli, livvinkarjala soljuu niin somasti: ”Mintäh taivaskin olloi tälkohtoa sinisempi da pilvet valgiammat. Nurmi da koivunlehti vihanduampie kui Pohjanmoal da Kainuus, da viensel’lät kirkkahammin kiildelöy.” On herkistävää, miten joka solullaan ja kaikin aistein evakot tuntevat paluunsa omille juurilleen, kotiin.

Neuvostojoukot käyvät suurhyökkäykseen Karjalankannaksella kesäkuussa 1944 ja joukkojen alta on kiire pois, itse asiassa koko Viipurin lääni on määrätty evakuoitavaksi. Kuljetuskalustoa on aivan liian vähän suhteessa evakuoitavien määrään ja varsinkin karjanajajat lähtevät jalkaisin taivaltamaan kohti uusia sijoituskuntiaan. Heidän mukanaan patikoi myös Manja kohti uutta elämäänsä, johon kuuluu myös muuan Antti Tuononen. Kaiken työn, elämänmuutosten ja sodan keskelläkin nuorissa sydämissä palaa myös rakkauden ja romantiikan nälkä.

Heikki Turusen evakkoeepos avasi eteeni aivan uuden maailman ja tekstin myötä sain katsella noita historian merkittäviä vuosia herkin karjalaisin silmin. Luin molemmat kirjat yhteen menoon, ensin Kuokka ja kannel ja sen jatkoksi Vinoristin kansa. Heikki Turunen on kyllä melkoinen kansan kuvaaja ja sananiekka. Kirjan henkilöiden karjalankieliset dialogit ovat lumoavia, vaikka sana sieltä ja toinen täältä saattoi jäädä hämärän arvailun varaan. Kirja puhuttelee myös ajankohtaisuudellaan; erilaisuuden ymmärtäminen ja muukalaisen suvaitseminen ei ollut helppoa silloin eikä ole tainnut yhtään helpommaksi käydä. Toivottavasti tarina saa vielä jatkoa, sillä evakkojen ahkeruudelle ja sitkeydelle – ja elämänilolle! – olisi kyllä käyttöä sodanjälkeisinä rakennusvuosina.

Kuokka ja kannel

Heikki Turunen,
WSOY, 2016



Melkeinpä rakkautta ensi silmäyksellä. Tai ei ihan, sillä hyllyssäni poltteli lukemattomana Vinoristin kansa ja pariinkin otteeseen sitä ehdin aloitella enkä päässyt juonesta jyvälle. Ei auttanut muu kuin hakea kirjaston hyllystä Kuokka ja kannel ja edetä tyvestä puuhun. Nyt oli järjestys kohdillaan ja luinkin nämä molemmat kirjat yhteen menoon - luin ja nautin! Tarina on monin osin hyvin surullista luettavaa, mutta aihe erittäin mielenkiintoinen. Uteliaisuus ja halu ymmärtää oman maan menneisyyttä otti jälleen kerran vallan.

Kuokka ja kannel aloittaa Laatokan Karjalan ortodoksievakoista kertovan kaksoisromaanin. Tarinan alkajaisiksi nuori mies Savosta tekee matkaa Suojärven Hyrsylän Mutkaan ja makustelee tunnelmiaan seudusta; näin saa lukijakin tutustua tuohon erikoislaatuiseen ulokkeeseen, joka kapean varren varassa on yhteydessä Suomeen. Rajavartioston hommiin tuleva Seppo Tuononen tapaa uhkean karjalaisnaisen, Malanjan, ja kysyy tältä tietä. Puheisiin heittäydytään heti ja huomataan, että naapureiksihan sitä ollaan tulossa. Mielen takamailla vilahtaa ehkä muutakin kuin naapuruus, mutta vaimokseen Seppo ottaa kuitenkin vartioemäntä Outin. Malanja puolestaan on naimisissa seppänsä kanssa, jota Suojärven vahvimmaksi mieheksi tituleerataan.

Tarinan varsinaiseksi päähenkilöksi nousee kuitenkin pikkuhiljaa Malanjan tytär Manja, joka saa jonkinlaisen ihmelapsen maineenkin. Tarinan edetessä Manjalle lankeaakin suuri vastuu kodista ja sisaruksistaan. Samanaikaisesti, kun pienen karjalaistyttösen maailma mullistuu, myös ulkomaailmassa kuohuu. Eurooppa on menossa kohti toista maailmansotaa. Hyrsylän Mutkan evakuoimiseksi ei kuitenkaan tehdä suunnitelmia. Ja Manja miettiikin pakkomuutosta Suomeen, että "Eipä niin käi. Jos käikin, myö emmö lähte. Opettaikin pagisi mennyt suvel, ga minä olen Manja, Karjalan tytäär." Kylää rakennetaan asukkaidensa elää, saadaan suojeluskuntatalo, tsasouna ja koulukin. Kuokka ja kannel - ahkeraa pellonraivuuta ja helkkyvää laulua, jos paljon itkuvirttäkin. Ja ortodoksisuus tärkeänä elämänrikastuttajana, joka hetki läsnä arjessa ja juhlassa.

Kyläläiset ja heidän elämänsä iloineen ja suruineen tulee lähelle ja tutuksi, koko kylämaisema avautuu kauneudessaan tekstin kautta. Livvinkieliset repliikit ja jutustelut tekevät osaltaan henkilöt aidoiksi ja tosiksi, vaikka toisinaan tarkoitus jääkin hieman hämärästi ymmärretyksi. Nyt kun kakkososankin tapahtumat ovat jo selvillä, niin Kuokka ja kannel tuntuu pohjustavan kaikkea sitä kauneutta, mikä myöhemmin on vaakalaudalla ja minkä kohtalosta suuremmat sanelevat.

Näiden kahden kirjan myötä kertarytinällä avautui aivan uusia näkökulmia noihin Suomen merkityksellisiin vuosiin. Kuokka ja kannel kantaa talvisodan syttymiseen asti. Tarina saa ihastumaan karjalaisuuteen ja arvostamaan sen erityislaatuisuutta.

  "Elos jatkuu, ilo eläy Karjalan mail vaikku syväin märkänöö. Passibo, Mutkan-Matti, ku muistutit meity siid."

Mummo

Antti Heikkinen

WSOY, 2017




Antti Heikkinen kirjoittaa mummosta, joka jää syrjään suurten linjojen historiankirjoituksesta. Elämänpiiri jossakin tuskin nimeltä mainittavassa Savon korpipitäjässä on kapea ja arkinen. Kuitenkin se on vankka palasensa Suomen historiaa, osa sitä perustaa, jolle maata on rakennettu.

Tarinan kertojina vuorottelevat Mummo ja Äiti. Alkuun onkin haastetta kerrakseen saada selkoa, kuka kukin on. Sillä Mummonkin tarina alkaa kaukaa lapsuudesta, pikku-Maijana aikuisten säröistä elämää tuvan kynnyspuulta seuraillessa. Ja hyvä niin, jotta ymmärrämme, kuinka pienestä lettipäästä kasvaa elämän koettelemuksissa sisukas selviytyjämummo. Omat toiveet sotkeutuvat arjen ja ajan vaatimusten jalkoihin. Otetaan sodan runttaukset vastaan, sinnitellään pula-ajan niukkuudessa. Äidin kuolema ja Esteri-sisaren vaikeudet kasvattavat Maijan kuormaa, isääkin on jaksettava tuupata eteenpäin. Isän kuoleman jälkeen Maijan on oltava isäntänä ja emäntänä, sisaruksista ei ole talon pidossa apua.

Eikä Äitikään ole aina ollut äiti vaan pieni Marja-Liisa tyttönen. Hän kipuilee isättömyyttään ja hakee miehen mallia elämäänsä opettajastaan, surullisin seurauksin. Eikä Marja-Liisa ole ainut, jonka on mietittävä sukulaissuhteita uusiksi – ylipäätään ihminen voi olla ihan muuta kuin mitä kertoo olevansa. Sen saa Esterikin kokea, kun taloon saapuu pääkaupungin poika Eero.

Antti Heikkinen kertoo kirjoittaneensa kirjan kunnianosoitukseksi suomalaiselle naiselle. Ihailen tapaa, jolla hän sen tekee ja kuinka tuo osin jo unohtumaan päin oleva elämänmuoto herää henkiin tarinassa. Työ on kovettanut kädet ja naissisu vain kasvanut. Kaiken karuuden keskelläkin kirjassa on valtavasti lämpöä ja syrjäkylän elämän aitoutta. Maan juhlavuonna kirja on myös oiva muistutus siitä, miten itsestäänselvyyksinä monia aiempien sukupolvien saavutuksia pidämme emmekä muista niitä hyvinvointimme keskellä arvostaa. Ja murre, se on kuin rukiista leipää mustikkasopan kera.

Julkaistu Kirjavinkeissä 7.12.2017

Ainoa, mikä jää

Kari Enqvist & Janne Saarikivi
WSOY, 2017





Ainoa mikä jää on kahden erilaisen maailmankatsomuksen, kahden erilaisen ajattelijan dialogikirja. Kari Enqvist on kosmologian professori Helsingin yliopistossa ja tuottelias kirjailija. En ole aiemmin tutustunut Enqvistiin enkä lukenut hänen kirjojaan, mutta esittelyissä niiden luvataan olevan riittävän kansantajuisia vähemmältäkin kosmologian tai ydinfysiikan tietopohjalta ponnistavalle. Janne Saarikivi on filosofian tohtori, kielitieteilijä ja niin ikään tutkijana Helsingin yliopistossa. Hänet tunnetaan yhteiskunnallisena keskustelijana ja kolumnistina sekä sanoituksistaan Ultra Bra -yhtyeelle. Yhteisessä kirjassaan nämä herrat, uskonnoton luonnontieteilijä ja uskonnollinen humanisti, käyvät keskustelua elämän perimmäisistä kysymyksistä, kaiken synnystä ja tarkoituksesta. Kirjeenvaihto koostuu yhteensä viidestä kirjeparista ja jokaisen niistä voi katsoa muodostavan tarkkaa pohdintaa kunnon luvun verran.

Uskonnollinen ja tieteellinen elämänkatsomus ottavat mittaa toisistaan, kun he haastavat toisiaan ja perustelevat omia näkemyksiään. Saarikiven teksteissä on keskiössä tunteva ja elävä ihminen, jolla on oma historiansa ja jolle usko antaa toivoa ja turvaa. Kielitieteilijänä hän kyseenalaistaa niitä merkityksiä, joita luonnontieteilijä eri ilmiöille antaa. Hänelle ihminen on yhteisönsä jäsen ja yhteisöt jäsentävät todellisuutta omin lukemattomin ja mielenkiintoisin tavoin ja sanoin.

Enqvistin todellisuus on fysikaalinen. Hänen työnsä on tutkia alkuräjähdystä ja erityisesti maailmankaikkeuden ensimmäistä sekuntia. Ihminen on osa tuota kuviota ja osa avaruuden hiukkasten liikettä. Uskonnot eivät vastaa hänen kysymyksiinsä millään tapaa ja uskonnollisuus on hänelle yhdentekevää, joskin ilmiönä kiinnostavaa. Siten ei ole tarvetta myöskään pohdiskella kuolemaa, sillä fyysikolle keho on aikansa toimiva hiukkastehdas ja siinä kaikki.

Jokin aika sitten Pokémonit saivat suuret joukot liikkeelle, vaikka niitä ei voinut nähdä, kuulla tai haistaa. Ne olivat löytäjälleen arvokkaita ja todellisia. Onko Jumala tai jumalia siis olemassa, vaikka kukaan ei ole häntä tai heitä nähnyt? Onko ihminen vain irrationaalinen lastu tunteidensa laineilla vai onko hänen elämällään syvempi tarkoitus ja kaipuu Jumalansa yhteyteen? Onko olemassa rakkautta, vapautta tai onnea ilman CERNin todisteita tai kaukoputkihavaintoja? Enqvist ja Saarinen tekevät abstraktisista kysymyksistä konkreettista ja mielenkiintoista luettavaa. Heidän suorasanaisuutensa – kuitenkin toinen toistaan kunnioittaen – antaa lukijallekin tilaa katsoa omaa näkemystään myös vastapuolen silmin.

Mukaansatempaavaa ajattelemisen aihetta, suosittelen!

Julkaistu Kirjavinkeissä 22.11.2017

Tove Janssonin Muumilaakson maailma

Philip Ardagh ja Frank Cottrell-Boyce
WSOY, 2017



Muumit ovat levittäytyneet astiakaappeihimme ja vaatekomeroihimme, ylipäätään kaikille mahdollisille tarttumapinnoille, mutta yhä ne ainoat oikeat muumit elävät Tove Janssonin kirjojen sivuilla. Mörkö kahvikupin kyljessä on vain kiiltokuvaa verrattuna siihen kansien välissä lymyävään hahmoon, joka saa pienen kuulijansa jännityksestä tarrautumaan kaksin käsin pikkujakkaransa reunoihin. Muumilaakso asukkaineen on aivan ainutlaatuinen menestystarina, vertaansa vailla. Ja mistä tarina saikaan alkunsa – ensimmäisestä muumipeikon hahmotelmasta ulkohuoneen seinässä joskus 1930-luvulla!

Brittiläinen kirjailija Philip Ardagh on julkaissut yli 70 kirjaa lapsille ja aikuisille, suomeksi häneltä on julkaistu ainakin Tatun talo -nimistä lasten tietokirjasarjaa. Ardagh tunnustaa olevansa Lifelong Moomin Fan ja tämä rakkaus todellakin huokuu hänen kirjoittamastaan teoksesta Tove Janssonin Muumilaakson maailma. Kyseessä on tietokirja, joka esittelee Muumilaakson asukkaat, heidän elämänfilosofiaansa ja asuinympäristöänsä. Sen jälkeen vuoron saa itse taiteilija Tove Jansson ja hänen elämänsä.

Aikoinaan perheessämme on luettu Muumi-kirjoja nimenomaan satukirjoina ja mieliinjäävimpänä tunteena noista hetkistä on ollut ilo lasten eläytymisestä Muumien maailmaan. Aikuisen silmin Muumilaakso on aivan ainutlaatuinen filosofian kehto ja kirjoissa ollaan elämän isojen kysymysten äärellä. Juuri näiden pohdintojen pariin Ardaghin kirja vie. Se avaa satuihin uusia näkökulmia Tove Janssonin elämänhistorian kautta; Muumilaakson asukkaissa on paljon piirteitä myös Toven lähipiiristä. Aloin nähdä Tiuhtin ja Viuhtinkin aivan uudessa valossa; he ovat ihan malliesimerkki siitä, millaisia salamerkityksiä tarinoihin on kätketty. Toisaalta jokainen lukija voi löytää itsestään hahmojen eri luonteenpiirteitä.

En ollut myöskään aiemmin tullut ajatelleeksi sitä, missä maailmantilanteessa ensimmäiset muumitarinat julkaistiin. Eurooppaa repi toinen maailmansota. Janssonien taiteilijapiireissä keskusteltiin ja otettiin kiivaastikin kantaa myös poliittisiin kysymyksiin. Muumilaaksossakin elämä on täynnä vaaroja ja katastrofeja, mutta niistä selvitään yhdessä ja selviytymistä voidaan juhlia yhdessä – ja nimenomaan kotona, muumitalossa. Muumipappa tarvitsee vapautensa ja Nuuskamuikkunen omat retkensä, mutta aina on myös paikka, mihin palata ja ystävät, jotka odottavat ja ottavat vastaan. Muumilaaksossa porukkaan mahtuvat kaikki, vaikka jokaisella on omat metkunsa ja joskus konstikkaatkin luonteenpiirteensä. Jokainen saa myös olla sitä, mitä on.

Kiehtovaa Muumi-kirjoissa on myös luonnon kuvaus. Se on vuodenaikojen vaihteluineen niin perisuomalaista – eikä edes niin satuakaan meille. Muualla maailmassa talven tulo Muumilaaksoon on varmasti paljon vaikuttavampaa ja eksoottisempaa. Meri on aina läsnä, tärkeänä ja rakkaana mutta usein myös uhkaavana vaarana.

Ardagh on tehnyt kirjan muumi-ihailijan intensiteetillä ja Janssonin työtä syvästi kunnioittaen. Frank Cottrell-Boyce on kirjoittanut kirjaan esipuheen sekä luvun ”Mihin taidetta tarvitaan?” Kirjassa on paksuutta ja painoa, koska tuhdin tiedon lisäksi kirja on kauniisti ja reilumuumisti kuvitettu. Mukana on myös paljon lainauksia Muumi-kirjoista. Teos sopii mitä mainioimmin myös lasten kanssa katseltavaksi ja luettavaksi, vaikka Tove Jansson -osuus onkin aikuisille lukijoille suunnattu. Rakastuin tähän kirjaan, ei yhtään sen vähempää.

Julkaistu Kirjavinkeissä 19.11.2017

Kuka on pomo

Sophie Kinsella
WSOY, 2017

Sophie Kinsella on suosikkikirjailijani chick lit -saralla ja lukuisten Himoshoppaaja -romaanien vahvistamana tiedän hänen tyylinsä toimivan takuuvarmasti viihdevajeeseeni. Päähenkilö on tavalla tai toisella hieman sähläri elämässään, mutta hyvää tahtoa, sydäntä ja yritystä häneltä aina löytyy. Takkuilevat romanssit kääntyvät onnellisiksi lopuiksi ja menestyvät ja raamikkaat miehet taipuvat polvilleen päähenkilön edessä. Mitäpä siitä, jos tarinan päätös on arvattavissa jo alkuvaiheessa.

Jälleen kerran Kinsellan kirjassa on myös työelämän draamaa. Maalaistyttö Katie Brenner haluaa elää unelmaelämää Lontoossa. Uudessa roolissaan hän on tehokas ja trendikäs Cat, joka postaa instagramiin kuvia menestyjän makeasta elämästään. Harmi vain, että some-hehkutus on vailla todellisuuspohjaa. Entistä ankeammaksi elämä käy, kun kenkku pomo Demeter antaa Catille potkut. Cat, tai nyt jo Katie, palaa kotipuoleen maalle ja auttaa siellä isäänsä uuden yritysidean, glamorous campingin, käynnistämisessä. Kuvioon kuuluu tietenkin se, että Katien inhon kohde Demeter hakeutuu luksuslomalle maatilalle ja välienselvittely on väistämättä edessä. Samoin on setvittävä mieskuviot, jotta saadaan romanssiin selkeyttä.

Saatoin pitää Katie Brenneristä jopa enemmän kuin himoshoppaaja Becky Bloomwoodista. Kaikessa viihteellisyydessäänkin romaani Kuka on pomo on hyvin puhutteleva. Kuinka sitkeästi pidämmekään kiinni siitä luulosta, että siloteltu some-kuva ja kauniit kulissit tekevät meistä hyväksytympiä ja rakastetumpia. Ja kuinka helposti erehdymme luulemaan, että toisen menestyksekäs elämä on haavoittumatonta. Tämän kirjan Katieen on lukijan helppo samastua. Rentoa kesälukemista, suosittelen!

Julkaistu Kirjavinkeissä 20.6.2017

Murra tunnelukkosi

Kimmo Takanen
WSOY, 2017




Skeematerapia on tunnelukkojen työstämiseen kehitetty terapiamuoto ja Kimmo Takanen yksi sen uranuurtajista Suomessa. Hän toimii sekä skeematerapeuttina että skeematerapian ja mindfulness -menetelmän kouluttajana.
Näitä elämänhallinta- ja itsehoito-oppaita ilmestyy melko tiiviiseen tahtiin, joten kysyntää on.

Tunnelukot ovat usein perua lapsuuden hankalista tilanteista, joiden käsittelyyn lapsella ei ole ollut välineitä eikä mahdollisuutta. Oli uhka sitten todellinen tai kuviteltu, ihmisen toimintamekanismit pyrkivät ennen kaikkea varmistamaan hengissä selviytymisen. Kehon puolustumekanismit ovat auttaneet kyllä selviytymään tilanteesta, mutta ne ovat jättäneet jälkeensä vääristyneitä uskomuksia itsestämme ja elämästä ylipäänsä. Samantapaisina toistuvat tilanteet ovat vain vahvistaneet tunnelukkoa. Vaikka emme tiedosta näitä uskomuksia emmekä pysty näkemään niiden todenperäisyyttä, tunnetasolla ne ohjaavat kuitenkin voimakkaasti käytöstämme aikuisenakin. Se, mikä auttoi lasta selviytymään, ei enää pädekään aikuisten maailmassa. Yhä aikuisinakin meissä on Takasen mukaan sekä aikuisen että lapsen taso, tai itseasiassa useitakin eri-ikäisen lapsen tasoja. Tunnelukko saa meidät reagoimaan lapsen tapaan, vaikka “aikuisten oikeesti” sellainen käytös johtaa vain uusiin ongelmiin.

Aikuisena meillä on kokemusta ja keinoja, tietoja ja taitoja käsitellä asioita ja niiden syy-yhteyksiä. Pelkkä tieto ei kuitenkaan riitä, vaan yhteys sisäiseen lapseen on löydettävä tunnetasolla. Eheytyminen on oman elämänhistoriansa tutkimista ja omien elämänhaasteidensa tunnistamista ja työstämistä. Uusia tapoja toimia, jolloin ohjaksissa on vastuullinen aikuinen.

Takasen kirjassa on paljon käytännönläheisiä harjoituksia, jotka auttavat omien tunnelukkojen tunnistamisessa. Tehtävien parissa voi käynnistää oman lapsuutensa muisteluprojekteja ja mielikuvaharjoitukset tuntuivat toimivilta. Joitakin osia taas sivuutin itselleni aivan vieraina. Jo pelkästään se, että herää tunnistamaan asioita oman ja muiden käytöksen taustalla, antaa arkeen hyödyllisiä eväitä. Suosittelen lukemaan ajan ja ajatuksen kanssa tätä.

Julkaistu Kirjavinkeissä  11.4.2017


http://www.adlibris.com/fi/kirja/murra-tunnelukkosi-9789510422151

Miesmuisti

Mikko Kalajoki
WSOY, 2017

Kirjan takakannessa on osuvasti kiteytetty Mikko Kalajoen Miesmuistin luentataktiikka: Naurat kunnes lopetat. Aloitan kirjan hymähdellen huvittuneena Arto Tiensuun isäarjelle, jota päiväkoti-ikäiset Joel ja Kerkko säätävät omalla nassikanotteellaan. Ruuhkavuosiahan tässä selvästi eletään, pienet lapset ja työelämän paineet niskassa. Siinä sivussa omakotitalon remontointi. Joka suuntaan leviävistä päivä kerrallan -projekteista saa mehevän keitoksen, joka on kudottu kokoon omintakeisin ja terävin sanakääntein. Tarinan edetessä ymmärrän, että musta huumori käy käänne käänteeltä mustemmaksi. Teksti tuikkii yhä huumoria, muttet halua satuttaa Artoa naurullasi yhtään enempää.

Kirja tapahtuu 2010-luvun Turussa. Keski-ikäistyvän Arto Tiensuun elämästä ei paineita puutu. Vaimo listaa tyytymättömyytensä aiheita, lasten oma tahto venyttää sietokykyä raukoille rajoille asti ja pomossakin on lierot puolensa. Erityisen rankkaa kerrostalossa varttuneelle filosofian maisterille on niukkoina illan ja yön tunteina  saada valmista remontoitavassa rintamamiestalossa. Vaimon mielestä miehekäs mies hoitaa homman itse. Ulkoisten paineiden lisäksi miestä ahdistaa jomotus kiveksessä ja syövän pelko. Huteraa koko elämä.

Arto kyllä yrittää, liikaakin. Hän vain painaa menemään, eikä huomaa omaa tilaansa ja mielenterveytensä järkkymistä. Nykyhetken lomassa Arto käy dialogia nuoruusvuosiensa itsen kanssa. Kaksi erilaista ajanjaksoa, mutta teinissä ja nelikymppisessä on samaa vaikeasti ymmärrettävyyttä, joka porukassa tekee ulkopuoliseksi. Takaumien kautta käydään läpi myös menneisyyden painajaista, joka aikanaan jäi poikaporukan salaisuudeksi.

Miesmuistissa on paljon yhteneväisyyksiä Riku Korhosen kirjaan Emme enää usko pahaan. Elämän vääristymiä ja nurinmenoja, vaikka pyrkimys olisi oikeaan. Puhumattakaan pyrkimyksestä vastata naisen asettamiin vaatimuksiin olla sekä tämän päivän pehmo vaipanvaihtaja että menneen ajan talonrakentaja. A man’s got to do what a man’s got to do, totesi John Wayne. Mikko Kalajoen tekstistä nautin  viimeiseen sivuun asti – ja toivoin Arto Tiensuulle seesteisempää loppuelämää. Kotimaista tragikomediaa, oikein hyvää lajissaan.

Julkaistu Kirjavinkeissä 11.2.2017


http://www.adlibris.com/fi/kirja/miesmuisti-9789510422007

Mihin minä uskon

Eveliina Lauhio (toim.)
WSOY, 2016



Yksi varmimmin vaietuista pöytäkeskusteluaiheista on uskonto. Yleisellä tasolla kirkon tekemiset ja tekemättä jättämiset tai paljastukset jonkin lahkon toimista saattavat herättää kärkkäitä mielipiteitä ja uskonnollisen yhteisön jäsenyydestä eroamisiakin, mutta henkilökohtaisesta katsomuksesta – siitä, mihin minä uskon – puhutaan vähemmän. Yhteiskuntatieteiden maisteri Eveliina Lauhio on koonnut kirjaansa tunnettujen suomalaisten ajatuksia heidän oman uskonsa ja maailmankatsomuksensa perusteista ja siitä, millainen heidän henkisen tai hengellisen kasvunsa polku on ollut.

Kirjan henkilöiksi on valikoitunut hyvin mielenkiintoinen joukko, muusikoista aivokirurgiin ja yrittäjistä meteorologiin. Hotelli- ja ravintolayrittäjä Päivikki Palosaari kertoo saavansa apua vanhalta intiaanipäälliköltä ja muilta henkioppailta, Päivi Räsänen Raamatun Jumalalta. Pekka Pouta ei luota uskonnollisiin johtajiin, mutta näkee silti valtionkirkon roolin merkityksellisenä ja hallittuna järjestäytyneessä yhteiskunnassa. Osa toivoisi voivansa uskoa, mutta ei tunne saavansa vastauksia. Osa taas uskoo vain siihen, mikä on tieteellisesti todistettua ja rationaalista. “Ateismi on älykkyyden merkki”, toteaa Tuomas Enbuske.

Kirjassa on oma osuutensa muun muassa etsimiselle, epäilylle, toivolle ja pyhälle. Näiden otsikoiden myötä kirjan henkilöt valottavat omaa katsomustaan paloina ja monesta näkökulmasta, mikä on teknisesti hieno ratkaisu. Luettuani Toni Wirtasen ja Pelle Miljoonan etsimisen vaiheesta, olin utelias jatkamaan heidän parissaan myös pyhän ja lopulta tuonpuoleisen käsittelyä.

Lauhion kirja haastaa lukijaansa miettimään omaa uskon perustaa ja oman avoimuuden rajoja kuulla myös toisenlaisia totuuksia. Kun eteeni sattui oikein provosoiva teksti ja aloin mielessäni väittää vastaan, iloitsin samalla erilaisuuden hyväksymisen harjoitteista. Jokaisella on oma totuutensa, ja sekin elämänikäinen prosessi.

Julkaistu Kirjavinkeissä 23.12.2016

Emme enää usko pahaan

Riku Korhonen
WSOY, 2016


Vuoden 2016 Finlandia-ehdokkaat on julkistettu ja ilokseni yksi heistä on Riku Korhonen kirjallaan Emme enää usko pahaan. Kirjan nimi, Muumi-sarjakuvan tarinasta lainattu, herättää lukijan uteliaisuuden ennen ensimmäistäkään auki käännettyä sivua.  Ihmisen alttius pahaan kun on tähänastisen historian valossa ollut aika lailla kroonista laatua.

Eero ja Aino viettävät turvallisen keskiluokkaista elämää Turun Ispoisten viehättävässä miljöössä. Yhdessä rakennettu hyvä elämä on kuitenkin alkanut turhauttaa Eeroa. Elämästä on kadonnut impulsiivisuus ja intohimo, miehisyys on kulahtanut harmaaksi raidaksi parisuhteessa. Työkseen Eero tarjoaa asiakkailleen jännitystä värikuulapelien ja leikkisodan kentillä. Avioliittonsa Eero aikoo virkistää järjestämällä vaimonryöstön. Ottaa kuskin paikan elämässään ja avioliitossaan.

Eero tarvitsee ystävänsä Larin apua oman vaimonsa kaappaamisessa. Miehet ovat tunteneet toisensa nuoruusvuosista saakka, ja Lari taipuu – joskin vastahakoisesti – Eeroon pyyntöön. Larin omaa elämää varjostavat ahdistavat pakkoajatukset ja juuri päättynyt parisuhde, yhteys Eeroon on sentään jäljellä. Kun mies pyytää, niin kaveri auttaa. Eeron innokkaat suunnitelmat saavat kuitenkin aivan vääränlaisen käänteen ja suistavat koko kolmikon julmaan luisuun.

Aviodraama on kirjassa lopultakin vain sivujuoni, sysäys suurempiin ympyröihin aina elämän arvaamattomuudesta rooleihimme miehinä ja naisina. Ympärillä ahnas yhteiskunta vaatimuksineen, jotka me käsikirjoituksen mukaan yritämme täyttää ja luulemme sillä onnellistuvamme. Kirjan kansi puhuttelee värivalinnallaan; miehisyyden ja miesten vallan julistukset on kääritty hempeilevään marjapuuron punaiseen. Hieno romaani Korhoselta, suosittelen.


Julkaistu Kirjavinkeissä 29.11.2016

Uskomaton Aira Samulin

Sauli Miettinen
WSOY, 2016



Vuoden alkupuolella Aira Samulin järjesti 89-vuotissyntymäpäiviensä kunniaksi diskobileet bailuravintolassa Bottalla. Taruakin hurjemmissa vuosissa on kylliksi sisältöä yli 500-sivuiseen elämäkertaan. Sauli Miettinen on ansiokkaasti vanginnut – jota sanaa ‘vangita’ Aira Samulinin yhteydessä yleensäkin voi käyttää – tämän tanssin puolestapuhujan säteilevän olemuksen kirjaansa Uskomaton Aira Samulin.

Suomen itsenäisyys oli vielä kovin nuorta, kun Aira syntyi Hyrsylän mutkan Ignoilan kylässä vuonna 1927. Mitä kaikkea vuodet tuovatkin mukanaan, kotikylän muisto ei himmene eikä karjalaisuus karise matkan varrelle. Sodan jaloissa ihmisiltä vaadittiin valtavaa tahtoa selvitä ja pelastaa isänmaa. Myös Aira sai tuntea kipeästi sodan ankaruuden, kun hän nuorena tyttönä haki kaatuneen isänsä joukkosidontapaikalta äitinsä kanssa. Aira pääsi äitinsä ja sisarustensa kanssa pakenemaan kylästä viime hetkellä, kun Hyrsylän Mutkan siviilejä jäi neuvostojoukkojen vangiksi ja kylän taloja poltettiin maan tasalle. Kun Aira vuosikymmeniä myöhemmin löysi Suomesta Hyrsylä-nimisen kylän, hän rakensi sinne oman karjalaistalonsa ja voimakkaat lapsuudenkokemukset saivat arvoisensa sinetin.

Isä oli ennakoinut tulevaa ja luottanut Airan olevan äitinsä turvana, ellei hän palaisi sodasta. Ja Airahan oli – elämänvaihe toisensa jälkeen kysyi juuri vastuunkantoa ja vahvuutta. Elämäkertaa lukiessa tuntuu käsittämättömältä, kuinka samaan koriin mahtuu yhtä aikaa sekä rankkoja vastoinkäymisiä että hersyvää elämäniloa ja ahkeraa, energistä työuraa. Yksityiselämää varjostivat väkivaltainen, mustasukkainen ja juopotteleva aviomies ja tyttären vakava sairastuminen. Mielenterveysongelmat koettelivat myös lahjakasta Jari-poikaa. Aira ei lamaantunut taakkansa alle, päin vastoin hän teki töitä miehensäkin edestä perheensä hyväksi ja kustantaakseen loppuelämäkseen laitoshoitoon joutuneen tyttären hoidon. Aira on lanseerannut muotia, toiminut mannekiinina, tanssikouluyrittäjänä, kiertänyt maata ja maailmaa jo silloin, kun naisen paikka oli kotona. Hän on tarttunut ennakkoluulottomasti uusiin asioihin muiden mielipiteistä välittämättä; modernien tanssien rantautuminen Suomeen ei suinkaan tapahtunut kritiikittä. Tanssikouluissahan tuli opettaa vain paritanssia ja nyt oltiin suorastaan pilaamassa tanssikulttuuria!

Aira toteaa kirjassaan, että “Olen tehnyt kaiken voitavani ja vielä enemmän.” Työmäärän paljous, ideoiden rikkaus ja riskinotto muodostaakin pohjan aivan poikkeukselliselle menestystarinalle. Aira teki – ja tekee – uraa ja rahaa, mutta samalla hän on tehnyt koko uransa ajan työtä myös mielenterveysasioiden edistämiseksi ja lasten ja nuorten parissa. Hän on pitänyt esillä vanhusten asioita ja kiertänyt puhumassa vanhainkodeissa. Aira on kuin elävä huutomerkki elämäniloon ja positiivisuuteen yllyttävän lauseen päätteeksi. Oman elämänsä kanssa ei tarvitse säästellä, eikä elää sitä muiden sanelun mukaan. Sauli Miettinen on työstänyt Airan kanssa käymänsä keskustelut ja muun taustatiedon huikeaksi elämäkerraksi, jota on nautinto lukea.

Julkaistu Kirjavinkeissä 9.10.2016

Lumikin on kuoltava

Lumikin on kuoltava
Nele Neuhaus


WSOY,
2016


Grimmin veljesten Lumikki sai lopulta elää prinssinsä kanssa onnellisena elämänsä loppuun asti. Toisin kävi Neuhausin Lumikin, ja tapahtuneen varjo jäi leijumaan synkkänä pienen saksalaiskylän, Altenhainin, ylle. Lumikiksi nimetyn Stefanien lisäksi myös hänen ystävänsä Laura katosi tuolloin jäljettömiin. Teinityttösten murhasta joutuu syytteeseen ja kymmeneksi vuodeksi nuorisovankilaan Tobias, joka kuitenkaan ei pysty muistamaan tapahtuneista mitään eikä siis ole voinut tunnustaakaan murhanneensa ystäviään.

Vankilatuomionsa istuttuaan Tobias palaa kotikyläänsä. Kyläyhteisön vastaanotto on tyly ja Tobiakselle tehdään selväksi, että hänen olisi parhainta vaihtaa maisemaa saman tien. Tragedia on koetellut raskaasti myös Tobiaksen vanhempia - avioliitto on päättynyt välirikkoon ja perheen omistama krouvi on jouduttu sulkemaan.

Rikoskomisario Pia Kirchhoff ja väkivaltarikosyksikön johtaja Oliver von Bodenstein Hofheimin poliisista saapuvat Altenhainiin selvittämään kävelysillalta pudonneen - silminnäkijän mukaan alas tyrkätyn - naisen tapausta. Ja kuinka ollakaan, kyseessä on juuri Tobiaksen äiti. Kun kylästä katoaa jälleen nuori tyttö, kirjan sivuilta valahtaa syliin ämpäritolkulla kostoa, pelkoa ja menneisyyden peittelyä. Kovin moni valitsee vaikenemisen, kuka mistäkin syystä.

Tässä oli sitä dekkarin iloa ja tuskaa ihan parhaimmillaan. Koko umpimielinen ja sisäänlämpiävä kylä on niin vahvasti sopassa mukana, että alkuun on vain jaksettava koko henkilökaartin esiinmarssi. Juuri nuo henkilöiden väliset sidonnaisuudet luovatkin sitten juonen herkullisen joka suuntaan leviävän jännitteen. Neuhaus leikittelee lukijansa kanssa; paljastaa monta käännettä jo varhain ja samalla heittää sivusta mukaan uutta koukkua. Välillä olin niin tuohtunut joidenkin henkilöhahmojen puolesta, että halusin vain päästä ja kirjan loppuun ja saada heille oikeutta. Kuitenkin tarina tarvitsee juuri niitä sydämettömiä, heikkoja, ikäviä ihmisiä ja vellovaa syyllisyyttä, jotta vyyhti on tarpeeksi sekaisin.

Kirja on osa Taunus-sarjaa, sen neljäs osa ja ensimmäinen suomennettu. Pian ja Oliverin seurassa viihtyy kyllä varmasti useammankin rikoksen verran. Sarjoissa on aina oma viehätyksensä, kun kirjan henkilöillä on jo valmiiksi kasvot. Myös Altenhain jää kerrasta mieleen, pieni kylä siellä jossain Frankfurtin lähellä. Seuraavaa siis odotellessa!