Suomen kieli ja mieli

Janne Saarikivi
Teos, 2018



Isänmaa. Äidinkieli. Suomalais-ugrilaisten kielten professori Janne Saarikiven tekstit herättelivät huomaamaan, miten suuria tunnemerkityksiä omaan kieleen liittyy. Minunkin kansallisidentiteettini juuret ovat historian hämyssä, kansallisuusaatteen nosteessa. Eli kuten Saarikivi kirjassaan kirjoittaa: ”Nykyiset suomalaiset ovat saksalaisten professorien keksintö ja Suomen synty oleellinen osa saksalaisen ja eurooppalaisen nationalismin tieteellisiä juuria.” Suomen kielellä ilmaisen itseäni parhaimmin ja syvimmin, suomalainen mieleni herkistyy jääkiekkoleijoniemme menestyksestä ja itsenäisyyspäivän hulmuavista siniristilipuista. Harvemmin, jos kunnolla koskaan, olen tullut miettineeksi suomalaisuuttani juuri kielen, sen kulttuuristen merkitysten ja tunnelatausten kautta.

Kirja alkaa siis historiaosuudella ja Suomen syntyä koskevilla pohdinnoilla. Samalla Janne Saarikivi selventää myös suomalaisuuden kliseitä sekä niiden yhteyksiä suomen kieleen. Katsaus on kompakti mutta myös ylen kiinnostava mitä jos -vaihtoehtoisine visioineen. Eurooppalaiset kansallisvaltiot olisivat voineet muodostua myös toisin, toista olisi silloin kulttuurimme ja kielemmekin. On myös aiheellista palauttaa mieleen ne aikansa suurmiehet, jotka tekivät uranuurtavaa tutkimusta kielten ja Suomen heimon juurista. Mitä tekivätkään hyväksemme Anders Johan Sjögren, entä Henrik Gabriel Porthan, saati Matthias Alexander Castrén?

Historian havinoista palataan tähän päivään ja pohditaan kielten eroja ja kulttuurisidonnaisuutta. Kielentutkimuksen valossa taitaakin olla harhaluuloa, että elämme globaalissa ja yhdentyneessä maailmassa. Kun puhumme vapaudesta, rakkaudesta – saati meille niin rakkaasta metsästä – nämä sanat ovat eri ihmisille hyvin erimerkityksisiä. Parhaimmankaan sanakirjan avulla olisi hankala selittää Papuan viidakon asukkaalle joulupukkiamme tai formuloiden kolmen pysähdyksen taktiikkaa. Minun ei tarvitse lähteä Papuaan asti asiaa testaamaan, tuskinpa pystyn eurooppalaiselle vieraalleni englannin kielellä selvittämään suomaisen metsän merkitystä.

Luin Janne Saarikiven kirjan jo useampi kuukausi sitten. On ollut yllätys huomata, miten tämä kirja jäi arkeeni elämään – ja jos kielet ylipäätään ovatkin aina kiinnostaneet, niin suomen kieltä hellin mielessäni ja arvostan yhä enemmän. Hienoa, että Saarikivi avautui myös omasta suhteestaan kieleen ja muistutti instituutiosta, jonka merkitystä ei voi kyllin hehkuttaa. Ennen kuin Googlesta tai e-kirjoista oli tietoakaan, kirjasto oli – ja on yhä – väyläni tietoon, jännitykseen ja ihmissuhteiden problematiikkaan. Saarikivi puhuu niin tärkeiden asioiden puolesta, että sydämestäni suosittelen tätä – ja suomen kielen suojeluohjelmaa.

Julkaistu Kirjavinkeissä 9.1.2019

Sarana: Tunnustuksia taitekohdassa

Katariina Souri
Teos, 2018



Uupumus ja rankasti heittelevät mielialat vievät Katariina Sourin psykiatrin puheille marraskuussa 2016. Psykiatri toteaa hänen sairastavan sekä epävakaata persoonallisuushäiriötä että kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Listan jatkona ovat myös alkoholiriippuvuus sekä ahdistuneisuushäiriö. Näistä vain kaksisuuntainen mielialahäiriö on uusi ja yllättävä asia, sillä Sourilla on takanaan jo pitkiä terapiajaksoja. Nyt lääkäri tarjoaa hänelle mielialalääkitystä ja kognitiivista terapiaa.

Souri ei voi hyväksyä sitä, että jo ensimmäisellä käyntikerralla ja ensisijaisena hoitokeinona hänelle määrätään psyykenlääkkeet. Taiteilijana häntä pelottaa lääkkeiden vaikutus luovuuteen. Ehkä elämäntilanteeseen voisi saada helpotusta vaikuttamalla stressitekijöihin. Eikö olisi hyvä ensin katsoa, toisiko alkoholista luopuminen positiivisia vaikutuksia tullessaan? Pari, kolme lasillista viiniä iltaisin on toiminut hyvin lääkkeenä, mutta riippuvuus ja terveyshaitat huolestuttavat. Aiemmat terapiat eivät ole tuoneet pysyviä tuloksia. Kun lääkkeet eivät ole ratkaisu, Souri päättää jatkaa etsintää ja kirjoittaa toipumisprosessistaan muistiinpanoja. Teksteistä koostuu lopulta tämä tunnustuksellinen kirja.

Kirjan nimi, Sarana, kuvaa osuvasti sitä elämän taitekohtaa, joka laittaa keski-ikäisen punnitsemaan mennyttä ja tulevaa. Nuoruuden ratkaisut on tehty ja takana päin, ikääntyminen rypyttää silmäkulmia ja mieltä, mutta silti vanhuus siintää vasta vuosien takana. Katariina Souri pohtii kirjassa nuoruuttaan ja suhdettaan vanhempiinsa. Hän kertoo työstään – niin, hän on todellakin tehnyt paljon muutakin kuin päätynyt nuorena Playboyn kanteen poseeraamaan. Monenlaista terapiaa on tarjolla, mutta on hyvä huomata, että valmiit reseptit eivät vain toimi kaikille samalla tapaa.

En ole juurikaan seurannut Katariina Sourin uraa, mutta Saranan tunnustusten takaa löysin lämpimän ja herkän ihmisen. Hänen pohdintansa herättävät kyllä miettimään yhteiskunnan terveys- ja sairauskäsityksiä. Avoin tilitys mielenterveyden ongelmista auttaa toivottavasti poistamaan niihin liittyvää ahdaskatseisuutta ja häpeää. Myös raitistumisensa Souri ratkaisee omilla ehdoillaan ja päätyy sittenkin siihen, ettei ehdoton viinittömyys ole tae paremmasta. Vaaravyöhykkeellä taiteilussa on riskinsä mutta myös armollisuutensa. Erityisen koskettavaa on lukea hänen suhteestaan isäänsä ja yrityksistä pitää tämän puolia.

Julkaistu Kirjavinkeissä 30.4.2018 

Rouva Suominen välittää: Valuneen taikinan tapaus

Mirjam Lohi
Teos, 2018

Aloitusosan perusteella Rouva Suominen välittää -sarjan parissa on luvassa hyvinkin leppoisaa mysteerimeininkiä. Valuneen taikinan tapaus tuskin vie kenenkään yöunia, jännityksen sijaan Mirjam Lohen värikäs ja hulluttelevakin teksti jättää jälkeensä hyvän olon hyrinää.

Sointu Suominen on kahden lapsen äiti ja turvallisuusalalla työskentelevän Sampon vaimo. Kotiäitivuosiensa jälkeen Sointu ei enää palaa psykologin työhönsä. Hän rakastaa sisustamista ja stailaamista ja aikoo luoda uuden uran yrittäjänä, kiinteistönvälittäjänä. Ensimmäisten asiakkaiden kalastelu ja markkinoille työntyminen on kovaa työtä, mutta onneksi uskoa ja yritystä riittää. Siinä sivussa Sointu päivittää Sointuvaa-nimistä asunnonvaihtoblogiaan.

Asioilla on tapana järjestyä, voisi olla Suomisten motto. Myös Sointu saa ensimmäisen asunnon välitettäväkseen – ja oudon kirjemysteerin selvitettäkseen siinä sivussa. Mikäpä siinä, lapsena Neiti Etsivä -kirjoista hullaantunut Sointu on aikuisena selvää Rouva Etsivä -ainesta. Naapuriin tehty asuntomurto on jo herätellytkin salapoliisin vainua esiin. Kotona toimeksiantoja odotellessa on aikaa tarkkailla pihapiiriä ja naapurien liikkeitä. Soinnun ihmistuntijataidoista on kovasti hyötyä, kun asunnonvälitykset ja asiakkaiden kriisit kutoutuvat kirjavaksi vyyhdeksi. Kun psykologitaustaan yhdistetään hieman villi mielikuvitus, Soinnun toimintatavat ovat vähintäänkin omintakeisia. Lukijalla on hauskaa, aviomies päivittelee: ”Tämäkö nainen on vaimoni, Sampo luo silmänsä taivaisiin, Herra varjele, tämäkö toope yrittää olla asunnonvälittäjä.”

Ensi alkuun hätkähdin Mirjam Lohen meren lailla aaltoilevaa tekstiä, että päästäänkö tässä asiaan ollenkaan. Aivan turha huoli, sillä tarina etenee sujuvasti ja hauskanvärikäs teksti tekee Suomisten perheen ja heidän ajatusmaailmansa kerralla tutuksi. Ehkä niin on tarkoitettukin, kun on kyse aloitusosasta. Ja hyvä niin, sillä Sointu ja Sampo ovat toistensa vakka ja kansi, kerrassaan hurmaava ja silti tavallinen pariskunta. Ehdottomasti jatkoon!

Julkaistu Kirjavinkeissä 24.2.2018

Baselinvihreää

Baselinvihreää
Anna Lönnroth



Teos, 2014




Kultainen maissintähkä kukoistaa kirjan kannessa houkuttelevasti, vihreiden koepullojen kaulat tunkevat ahnaasti vierelle. Kasvinjalostus - yleviä ajatuksia paremmasta ruoantuotannosta vai kovaa rahahakuista bisnestä? Tästä Anna Lönnrothin eko- ja esikoisdekkarista löytyvät molemmat elementit ja niiden keskinäiset jännitteet puhkeavat mieltäkiehtovaksi rikostarinaksi. Carlo Fischer, luonnonmukaista viljelyä ajavan kansainvälisen järjestön - Zean - pääsihteeri, löytyy murhattuna koetilallaan Tirolin Alpeilla. Järjestön laaja toiminta tekee myös rikoksen selvittelystä kansainvälistä ja kirjassa liikutaan niin Suomessa kuin Keski-Euroopassakin ja syrjähypätään Huippuvuorilla. Pääsihteerin murha ja huoli arvokkaan siemenpankin kohtalosta tuo Zean jäseniä yhteen eri maista, mutta he eivät välttämättä tunne toisiaan kovin hyvin ennestään. Keskinäistä luottamusta joudutaan punnitsemaan moneen kertaan ja sen suhteen tulee totta kai huteja. Rinnalla kulkeva poliisitutkinta jää useinkin syrjään, kun epävirallisempi taho könyää rosvojahdissa.

Kirjaa koostuu lyhyistä kappaleista, jota alkuun tuntuvat marssittavan liikaakin väkeä näyttämölle. Kuitenkin kun koko kaarti on tuotu näytille, sitä on jatkoa ajatellen ihan sopivan paljon. Mitä tiiviimmäksi tunnelma kirjassa käy, sitä mielenkiintoisempaa on seurata eri henkilöiden pikkuhiljaa paljastuvia yhteyksiä. Henkilökerrontaa helpottaa myös se, että heidän yksityiselämäänsä ja taustojaan ei kovinkaan tarkasti selitellä. Kirjassa keskitytään itse juoneen ja sen vauhdikkaisiin käänteisiin, ja hyvä niin. Kun Genevessä juristina työskentelevä Katariina säntää ajojahtiin sorkkaraudan kanssa, niin väistämättä tulee mieleen nuoruusajan Viisikot. Nyt vain aikuiseen mittaan sovitettuna.

Kirjassa on myös ilahduttavan paljon faktatietoa. Jokaisesta lukemastaan kirjastahan voi ilon ja jännityksen lisäksi nappaista tiedonmurusia mukaansa. Tästä nyt jääköön mieleen vaikkapa Nikolay Vavilov, joka oli venäläinen tiedemies, kasvitieteilijä, kasvinjalostaja ja tutkimusmatkailija. Vavilov aloitti työnsä 1916 ja kävi tutkimusryhmineen yli 60 maassa. Tuohon maailman aikaan tehtynä se kuulostaa ihan kunnioitettavan mittavalta työltä! Vavilovin kunnianhimoisena tavoitteena oli löytää keinoja tulevaisuuden nälänhätien estämiseksi. Kirjan järjestö puolestaan ajoi luonnonmukaisen viljelyn tavoitteita ja sikäli kirjan teema on mitä ajankohtaisin. Kauan sitten olin lyhyen aikaa itsekin luonnonmukaisen tuotannon tutkimusasemalla töissä ja siksikin kirjan aihe tuntui itsestä herkulliselta. Ensimmäistä kertaa törmäsin määritelmään ekodekkari, vaikka kansainvälisyytensä ja usein myös miljöönsä puolesta nämä olisivat mitä otollisimpia kirjan tapahtumapaikkoja.

Kirjan murhat eivät jääneet yhteen pääsihteeriin, mutta kirja ei missään vaiheessa mässäile väkivallalla. Tällaiset "siistit" murhat - lieneekö vaikutusta sillä, että kirjan on kirjoittanut nainen - sopivat erinomaisesti ainakin minun kesälomalukemiseksi. Ja sitten tuo kirjan nimi! Itse menin sen suhteen täysin metsään ja oletin sen viittavan aivan muuhun kuin... No, lukekaapa itse ja sieltähän se sitten selviää.

Kiitokset Kustannusosakeyhtiö Teokselle tästä arvostelukappaleesta.