Mies joka rakasti uutisia

Staffan Bruun
Siltala, 2018






     

Staffan Bruunista piti tulla näyttelijä. Teatterikorkeakoulun ovet eivät kuitenkaan auenneet, joten hänen äitinsä tuuppi Staffanin osallistumaan Svenska social- och kommunalhögskolanin journalistilinjan pääsykokeisiin. Ja niin menivät nuoren miehen unelmat uusiksi ja päämääräksi nousi Hufvudstadsbladet, tuttavallisemmin Husis. Ovien kerran auettua Staffan Bruun työskenteli Hufvudstadsbladetissa 36 vuotta. Hänen tuoreet muistelmansa noilta vuosilta kertovat intohimosta ja omistautumisesta työlle, jonka hän koki tärkeäksi. Tosin rakkaus viileni sitä mukaa, kun työskentely- ja toimintatavat lehdessä muuttuivat.

Alun taustakatsauksen jälkeen Bruun vie lukijan suoraan tapahtumien ytimeen. Hän oli todistamassa Puolassa Leninin telakalta alkanutta lakkoaaltoa elokuussa 1980. Hän seurasi paikan päällä myös Baltian maiden itsenäistymisen vaiheita. Kollegansa kanssa hän näki panssarivaunujen ajavan väkijoukkoon ja murskaavan tv-torniaan puolustavia viattomia liettualaisia. Vieraissa oloissa ja mellakoiden keskellä omasta turvallisuudestakaan ei ole takeita, sillä olosuhteet saattavat äkisti muuttua. Toisaalta kaiken tapahtumisen keskeltä on tuotettava journalistisesti tasokasta tekstiä ja kuvaa lukijoille. On myös kiinnostavaa palauttaa mieliin aika ennen internetiä, jolloin tiedonsiirrossa oli ihan omat haasteensa – kotimaassakin, saati ulkomailla.

Vauhdikkaiden jännityskertomusten ja mielenkiintoisten tapaamisten jälkeen on vuorossa ikävämpi osuus. Digitaalisuuden haasteet ovat jo pitkään ravistelleet perinteistä lehdistöä. Hufvudstadsbladet on menettänyt lukijoita erityisen rajusti. Staffan Bruun ei säästele sanojaan, kun hän arvostelee lehden päälliköitä ja Konstsamfundet-säätiön johtoa. Uudistuksiin ja konsultteihin uhrattiin omaisuuksia, vannottiin digijulkaisun nimeen painetun lehden kustannuksella.

Kirja on suorasukaista ja mukaansatempaavaa tekstiä; samalla kertaa sekä viihdyttävä omaelämäkerta että valaiseva tietoteos Hufvudstadsbladetin historiasta, toimittajan työstä ja koko käymässä olevan digitaalisen yhteiskunnan murroksesta. Se pistää miettimään, millä keinoin laatujournalismia voidaan jatkossakin lukijoille tuottaa – ja kuinka tärkeä osa aamurutiineja se painettu lehti yhä monelle on. Minusta tämä oli rakkauspuhe myös painetun sanan puolesta; luetaan lehdet painettuina ja kirjat oikeina kirjoina. Ihan jo siitäkin syystä lämpimät suositukset!

Julkaistu Kirjavinkeissä 9.9.2018 

Erkon kylmä sota

Aleksi Mainio
Siltala, 2018



Nyt puhutaan Aatos Erkon elämästä ja elämäntyöstä, sodanjälkeisestä Suomesta ja presidenttipeleistäkin. Helmeilevä juoma kuplii herrojen laseissa, mutta se on vain jäävuoren huippua – pinnan alla vasta kuohuukin. Kirjan kansi on kuin lehden ingressi konsanaan, tiivistää olennaisen siitä, mitä tuleman pitää.

Eljas Erkko toimi ennen talvisotaa ulkoministerinä, jolloin Suomi ja Neuvostoliitto kävivät neuvotteluja aluevaihdoista Karjalankannaksella ja Itä-Karjalassa. Erkon kannalta raskauttavaa oli myös se, että hänet määrättiin sodan aikana sotavankitoimiston päälliköksi. Näistä asemista ja anglosaksis-läntisestä mieltymyksestään käsin hän jatkoi sodan jälkeen Helsingin Sanomien omistajana tasapainoilua maan sekasortoisessa tilanteessa. Miehitysuhan alla – ja vielä pahimman pelon hälvettyäkin – valtalehden oli syytä miettiä tarkkaan, mitä naapurista täällä kirjoitettiin. Sotasensuuri oli ollut oma lukunsa, Tiedotustoiminnan tarkastuslaitos jatkoi vielä joitakin vuosia, eikä itsesensuuria saanut unohtaa edelleenkään. Toisaalta elettiin aikaa, josta ei uutisaiheita puuttunut, kun kylmän sodan käymistila ja suurvaltojen vastakkainasettelu kuumensivat tunteita ympäri maailmaa.

Aatos Erkko otti vetovastuun isänsä kuoleman jälkeen vuonna 1965. Eljas Erkon tapa johtaa oli ollut itsevaltainen mutta vanhaerkkolaisuudessaan myös turvallinen. Aatos Erkon tapa toimia oli erilainen ja olihan aikakin jo aivan toinen, uuden vuosikymmenen nuoriso paloi halusta muuttaa maailmaa. Isänsa tavoin Aatos oli Yhdysvaltain ystävä, mutta Neuvostoliittoon liittyvän tiedon hän suodatti pessimisminsä ja pelkojensa läpi tavalla, jota myös suomettumiseksi kutsutaan.

Erkkojen lisäksi lehden toimittajat eri aikakausilta saavat kasvot ja luovat kuvaa tuon ajan lehtityöstä. Julkinen sana oli olennainen osa Suomen poliittista elämää ja toimittajat otollisia myös salaisen palvelun kontakteiksi. Saattoipa olla, että lumediplomaatin tarjoamissa kahveissa ja konjakeissa olikin kysymys rahakkaasta värväysyrityksestä.

Aleksi Mainion kirjaan tarttuessani en osannut alkuunkaan odottaa, miten kiinnostavan ja herkullisen katsauksen se tarjoaa nimenomaan tuon ajan poliittiseen tilanteeseen. Toki Erkkojen dynastia on kiinnostava ja heillä on suuret saappaansa Suomen taloushistoriassa. He olivat vaikutusvaltaisia persoonia, mielipidevaikuttajia ja heidän suhdeverkostonsa oli laaja. He olivat kaiken tapahtumisen ytimessä kansakunnan valtamediassa. Ja tätä taustaa vasten Aleksi Mainio avaa muun muassa presidentinvaalien taustapeliä ja kuka oli kenenkin mies – ja sitten vielä se, mitä asiasta Kremlissä kulloinkin ajateltiin. Pinnan alta paljastuu agentteja ja vakoilijoita, salahankkeita ja tietovuotoja. Kun sivuilla vilahtelevat CIA ja KGB ja jännitteet värisevät ilmassa, hetken luulee tietokirjan sijaan sukeltaneensa James Bondin seikkailuihin. Erityisen mielenkiintoinen aikakausi kirjassa on Urho Kekkosen aika. Mainiosti, selkeästi ja mukaansatempaavasti kirjoitettua historiaamme.

Julkaistu Kirjavinkeissä 2.4.2018

Mannerheim-solki ja punalippu

Satu Hassi
Siltala, 2018



Satu Hassin varhaismuistelmat tarjoavat aikamatkan sodanjälkeiseen Suomeen, erityisesti 1960- ja 1970-luvuille. Kirjassa kuvataan aikaa lapsuudesta opiskeluajan taistolaisvuosiin ja lopulta 1980-luvun alkuun, jolloin vasemmistolaisuus vaihtui Vihreän liiton kunnallisvaaliehdokkuuteen Tampereella.

Kirjan alkulehdellä hymyilee kaksivuotias Satu hurmaavasti keveässä kesämekossaan ja pieni ämpäri kädessään. Kuvaa tekstittää virsi 492. Eletään 1950-luvun alkua, jälleenrakennetaan ja vaalitaan kalliisti puolustettuja arvoja – kotia, uskontoa ja isänmaata. Naapurustossa on lapsia kavereiksi ja mukaan leikkeihin kasvaa myös pikkuveli Ville. Lapsuuden kesinä aurinko paistaa, keväinen mäntymetsä tuoksuu, olemisessa on läsnä vapautta ja turvaa. Se kuulostaa vallan luontevalta pohjalta siirtyä aikanaan partiotoimintaan ja seurakuntanuoreksi.

Kirjat ja maailmantapahtumat tuovat kuitenkin uutta näkökulmaa elämään ja vasemmistolaisuus alkaa vetää nuorta Satua puoleensa yhä vahvemmin. Lukioaika tuo mukanaan Teiniliiton, jonka myötä samanhenkiset nuoret voivat rakentaa uudenlaista maailmankäsitystä. On aika tehdä pesäeroa entiseen ja muun muassa partiotoimintaan, joka ärsyttää oikeistolaisuudellaan ja uskonnollisuudellaan. Partiosta eroamiseen liittyy kuitenkin hankala selkkaus, sillä Satu Hassille on jo ehditty hakea Mannerheim-solkea. ”Nuori radikaali” suostuu kuitenkin tulemaan vielä soljen vastaanottamaan kevään partioparaatiin.

Seuraavaksi Teiniliitto ja sen toimijat saavatkin kirjassa runsaan käsittelyn; sen ajan lukiolaisille se on ollut ilmeisen houkutteleva kanava maailmanparannukseen ja nuoruuden kapinointiin. Neuvostoliitto ja kommunismi kiehtovat ja edellisen sukupolven ihanteita revitään alas, valkoisen Suomen perinteet ja talvisodan sankaruus ahdistavat. Nuoret keskustelevat, ottavat kantaa ja pitävät pitkiä kokouksia keskenään. He tutkivat marxilaisuuden klassikoita ja tempautuvat mukaan kansainväliseen solidaarisuustoimintaan, kuten Chilen sotilasvallankaappauksen tapahtumiin. Toiminta Teiniliitossa ja sittemmin Suomen demokraattisessa nuorisoliitossa ja Suomen Opiskelijaliikkeessä on niin aktiivista, että ihmetellä täytyy, kuinka aika riittää kaikkeen ja siinä sivussa vielä opiskeluunkin.

Halu pelastaa maailma on ollut todella suuri, vaikutteita ja keinoja on varmasti monikin taistolaisuudessa mukana ollut joutunut jälkeenpäin punnitsemaan uudesta näkökulmasta. Silti nuoruuden into ja ehdottomuus säväyttää kirjassa. Ajankuvauksena Satu Hassin kirja on todella mielenkiintoista luettavaa tuon ajan perhe-elämästä ja koulumaailmasta sekä ajan hengestä aikuisten maailmassa. Moni asia oli tuolloin vielä uutta Suomessa, autoja alkoi ilmestyä harvakseen katukuvaan, Elma-täti sai kaasuhellan keittiöön ja vanhemmat kokeilivat juoda punaviiniä päivällisellä ”suuren maailman tyyliin.” Kirjassa on paljon muisteloita sekä Satu Hassin lapsuudenperheestä että ajasta ”Rofan” vaimona ja tämän perheen jäsenenä.

Loppusanoissaan Satu Hassi kiteyttää hyvin sen, miten hänen sukupolvelleen ”iskettiin vanhempien sotasankaruutta lekalla päähän.” Voi hyvin ymmärtää, ettei tuolloin katsottu hyvällä nurinaa arjen vastoinkäymisistä, kun isät olivat antaneet sodassa kaikkensa ja äidit tehneet osansa kotirintamalla. Siksi nuoriso tarvitsi oman sotansa ja sai vastustajansa ylikansallisesta kapitalismista ja imperialismista. Kiinnostavaa luettavaa tuon ajan muistaville ja meille nuoremmille yksi näkökulma lisää sodanjälkeiseen Suomeen.

Julkaistu Kirjavinkeissä 15.3.2018

Rahat pois bolševikeilta

Inkeri Hirvensalo & Pekka Sutela
Siltala, 2017



Suomen satavuotisjuhlavuoden kunniaksi on aihetta sujauttaa lukupinoon useampikin maamme menneisyyttä käsittelevä teos. Historiaa voi lähestyä hyvin erilaisista näkökulmista. Inkeri Hirvensalon ja Pekka Sutelan uutuuskirja käsittelee Suomen ja Neuvostoliiton välistä kauppaa sodanjälkeisinä vuosikymmeninä aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka. Minulle kirja oli kiinnostava aikamatka noihin sodanjälkeisiin vuosiin; sotakorvausvelvollisuuksien hoitamiseen käytännössä, jälleenrakentamiseen ja kahden hyvin erilaisen maan kauppasuhteiden kehittymiseen.

Vaikka kirja keskittyykin vuosiin 1945-1990, asioiden taustaksi historiaa valotetaan aina 1700-luvulta alkaen. Kirjan mukaan jo tuolloin syntyi kysymys siitä, onko Venäjä idän ja lännen rajamaalle enemmän uhka vai mahdollisuus.

Suomi oli sodan jälkeen vielä maatalousmaa, suhteellisen köyhäkin. Sotakorvaukset pakottivat kuitenkin maan kehittämään teollisuuttaan rivakasti, sillä Neuvostoliitto siirsi korvausten painopistettä metalliteollisuuden ja laivanrakennuksen suuntaan ensimmäisen sotakorvausvuoden jälkeen. Neuvostoliitto oli kärsinyt sodassa valtaisat tuhot ja jälleenrakentamiseen tarvittiin tuotantovälineitä, tehtaita ja teknologiaa. Telakkateollisuutta oli kehitettävä ja kokonaan uusia telakoita perustettava, jotta Suomessa selvittiin yli 500 sotakorvauslaivan rakentamisesta ja toimittamisesta. Myös suomalaista puutaloteollisuutta vietiin naapurimaahan osana sotakorvauksia.

Sotakorvausten jälkeen idänkauppa kehittyi tiiviisti. Kirja havainnollistaa selkeästi kahden erilaisen talousjärjestelmän maan käymää clearing-kauppaa. Oma mielenkiinnon kohteensa on se, keiden käsissä päätökset olivat valtiojohtoisen taloudenpidon aikana. Maat solmivat viisivuotis- ja vuosisuunnitelmat ja kaupan tasapainottamiseen voitiin käyttää myös kolmikantakauppaa. Ongelmatonta se ei aina ollut, sillä öljyn lisäksi Suomella ei välttämättä ollut sopivaa tuotavaa naapurimaasta.

Kirja on muhkea tietoteos ja antaa selkeän kuvan paitsi Suomen käymästä idänkaupasta, myös Suomen teollisuuden kehityksestä ja ajan poliittisesta ilmapiiristäkin. Kirjan tekijät käsittelevät aihetta koko ajan myös isommassa kehyksessä, unohtamatta ympäröivää maailmaa ja sen muutoksia, kuten öljykriisejä, kylmän sodan aikaa tai kaupan vapautumista.

Historian harrastajalle ja asioiden taustoista kiinnostuneelle ajatuksia herättävää luettavaa.

Julkaistu Kirjavinkeissä  28.3.2017

http://www.adlibris.com/fi/kirja/rahat-pois-bolsevikeilta-9789522344328

Tellervo Koivisto: Elämäkerta

Anne Mattsson
Siltala, 2017




“Ei sil Manul o koska ollu kettä muut ku Tellervo”, totesi Mauno Koiviston turkulainen kaveri presidentinvaalikampanjan aikaan vuonna 1981. Ja jos olikin, niin itsenäisyyspäivän aaton illanvietto vuonna 1950 muutti nuoren miehen elämän suunnan – ja nuoren Tellervo Kankaanrannan tulevaisuuden myös. Presidentin puolisona kotirouvan ja äidin rooli vaihtui tasavallan ykkösnaisen rooliin. Yhdessä ja erikseen he nauttivat suurta kansansuosiota niin, että historiantutkija Anne Mattsson kuvaa heitä kirjassaan Suomen kuninkaallisiksi.

Julkisuuskuvan takaa paljastuu lempeä ja rohkea, monin tavoin hyvin vaikuttava nainen. Kun hänen miehensä loi uraa pankkimaailmassa ja valtakunnanpolitiikassa, Tellervo toimi yhden kauden kansanedustajana ja sen jälkeen kunnallispolitiikassa. Neljän vuoden ajan hänellä oli Suomen Kuvalehdessä oma pakinapalsta: Rouva Koiviston päiväkirja. Pakinat kertoivat elämästä pääministerin puolisona ja ne olivat myös oivallinen väylä tuoda esille naisen asemaan liittyviä yhteiskunnallisia kysymyksiä. Itselleen tärkeissä asioissa hän oli mukana myös monien yhdistysten ja järjestöjen toiminnassa.

Kirjan Mauno Koiviston presidenttikauteen ajoittuva osuus tuo selkeästi esiin Tellervon merkityksen miehensä rinnalla. Komea ja tyylikäs pariskunta viehätti suuresti niin mediaa kuin kansaakin. Mattssonin kirjaa lukiessa voikin vain todeta, että tässä on vakka kantensa valinnut. Tekstistä välittyy hienosti heidän keskinäinen, huumoria ja naljailua kestävä suhteensa. Presidentin puolison rooli edustustehtävissä oli vaativaa, sillä aina ei suinkaan voinut tukeutua vakiintuneisiin käytäntöihin tai protokollaan.

Sattumalta, onnekseni luin tätä kirjaa juuri naistenpäivän aikaan. Ajankohtaa ajatellen napakymppi valinta, sillä Tellervo Koiviston persoonallisuus ja kirjan intiimi avoimuus hurmasi minut täysin. Kirja sivuaa myös hänen julkisuuteen tuomaa masennustaan, joskaan se ei ole kirjassa mitenkään pääosassa. Rohkeaa ja rehellistä, yksi alkuvuoden helmiä lukulistallani.

Julkaistu Kirjavinkeissä 15.3.2017




http://www.adlibris.com/fi/kirja/tellervo-koivisto-9789522343062

Suurlähettilään vaimo

Stefan Moster


Siltala, 2016
Alkuteos: Die Frau des Botschafters (2013)
Kääntäjä: Jukka-Pekka Pajunen
316 sivua


Aivan uusi tuttavuus minulle, tämä Espoossa asuva saksalaiskirjailija. Suurlähettilään vaimo on kolmas suomennettu romaani häneltä. Vaan entäs suomesta saksaksi - Moster on kääntänyt suomalaista kirjallisuutta saksankielelle läkähdyttävän pitkän listan. Kari Hotakaista, Matti Yrjänä Joensuuta, Ilkka Remestä... Jos siis haluaa nautiskella kotimaisesta kirjallisuudesta auf Deutsch, niin tästä nimi mieleen.

Joihinkin kirjoihin vain on vaikea tarttua, ilman että tiedostaa mitään erityistä syytä siihen. Suurlähettilään vaimo odotteli pitkään kirjahyllyssä, antoi muiden opusten kiilata tyynesti ohi. Ehkäpä kirjan kansi sai aavistelemaan vaikeaa tekstiä - ja totta kyllä, vielä lukemiseen alkuun päästyäni kirja ikään kuin viritti välillemme viileän diplomaattisen etäisyyden.

Lukemisen edetessä oivalsin, että tämä hillitty kädenmitan välimatka onkin yksi kirjan juonne. Saan nauttia tekstistä, vaikka emme oikein tuttaviksi tulekaan.

Suurlähettilään vaimo Oda elää turhauttavan valmiiksikirjoitettua elämää avioparin virka-asunnossa Suomenlahden rannalla. Hänen tehtävänsä on edustaa miehensä rinnalla, toimia valmiiden kaavojen mukaan ja esittää sopivia mielipiteitä. Diplomaattipiirien ulkopuolella - tai no, sisäpuolellakin - Odan elämä on yksinäistä. Kalenteri täyttyy ooppera- ja balettiesityksistä, näyttelyistä, esitelmätilaisuuksista, cocktailtilaisuuksista ja suurlähetystöjen vastaanotoista, jotka eivät edellytä tai tarjoa juurikaan todelllisia kohtaamisia.

Kulissien takana Oda on lapsestaan erossa elävä ja syvää huolta kantava äiti. Poika Felix asuu Saksassa vaikeavammaisten lasten hoitokodissa. Äidin mielessä poika kulkee aina mukana ja ajatuksissaan ja äänikirjeissään hän juttelee Felixille. Pelko pojan sokeutumisesta saa äidin ryhtymään uhkarohkeaan tekoon - Odastakin löytyy spontaani ja rajoja rikkova, poikastaan puolustava naaras. Apurikseen hän saa itsekseen asustelevan kalastajan, Klausin. Kaiken pintapuolisuuden keskellä hän on kohdannut ihmisen ja löytänyt vierelleen ystävän.

Staattisten ja viileiden alkuasetelmien jälkeen kirjassa on dramatiikkaa ja jännitteitä yllin kyllin. Oda ravistelee eristyneisyyden kahleitaan, mutta eipä jää Klausinkaan elämä entiselleen. Ja kaiken takana tarinaa kertookin saksalaisen kirjaston kirjastonhoitaja. Jokaisella kirjan päähenkilöistä on omat kipunsa ja kiinnikkeensä Saksaan. Loppujen lopuksi pidin todella paljon tästä tarinasta, vaikka se vieläkin nihkeilee iholla.

Kompleksi

Kompleksi
Niina Repo



Siltala,
2016



Pettämisen anatomia on yksi kirjallisuuden lempilapsia. Siinä riittää alati ammenttavaa, ja miksipä ei riittäisi, kun ihmisen itsetuntoa ja luottamusta päästään ravistelemaan oikein kunnolla. Myös Kompleksin päähenkilön, Niinan, mies on komea katsella ja altis houkutuksille, mikä tietenkin on liiton vakauden kannalta huono asia. Tilanne käy yhä ikävämmäksi ja epäilyttäväksi, kun mies katoaa.

Niina on ahtaalla myös töissä. Työpaikalla on menossa kolmannet yt-neuvottelut, jatkossa kysyntä painottuu erinomaisiin ja massasta myönteisesti erottuviin tyyppeihin. Kompleksi on tieteen, taiteen ja liiketoiminnan lippulaiva ja lahjakkuuden tyyssija. Kompleksin kymmenien ovien takana toteutetaan sitä arvokasta tutkimus- ja kehitystoimintaa, johon yhteiskunnallamme on yhä vähemmän varaa. Sokkeloisilla käytävillä liikkuu varautuneen ja hillityn oloista porukkaa, Niinan kollegoita. Tai Niinan työystäviä, kuten he itse määrittelevät itsensä, kun he alkavat vaivihkaa selvittää Niinan miehen katoamista. Tarkemmin tarkasteltuna jokaisella tuntuu olevan oma reviirinsä, joka pitää välimatkat työtovereihin sopivan etäisinä. Monet ovat lamautuneet potkujen pelossa huoneisiinsa.

Saneerauksen toteuttajat pysyvät piilossa, mutta Kompleksiin on kuitenkin keksitty palkata hyvinvointitaiteilija Malla – miten riemukas oivallus konsultin sijaan! – työntekijöiden tueksi. He voivat kirjoittaa tuntemuksiaan Valitusten laatikkoon ja osallistua rakkausteemaiseen ilo- ja runopajaan. Hallittua muutoksenkäsittelyä tai turhauttavaa sijaistoimintaa. Yksi tehtävistä saa kuitenkin Niinan riehaantumaan; tuskallisen mitätöntä oloa alkaa reipastaa alter ego Tanja! Ja kuinka koston saakaan jalostettua tarmoksi ja selviämisen tunteeksi!

Aivan alkuun olin hieman eksyksissä Kompleksin sokkeloissa. Mutta vain alkuun, sillä Niina Revon teksti on mukaansatempaavaa ja vie kuin varkain päähenkilö-Niinan päänsisäisiin dialogeihin. Tarinassa on paljon yhtymäkohtia kirjailijan omaan elämään ja minua tämä toden ja fiktion leikki kirjassa viehätti. Vaikka työ- ja perhekuvioissa on vastaavuutta todellisessa elämässä, niin loppu jää arvailujen varaan. Sanat kuin sata salamaa, suosittelen!

Julkaistu Kirjavinkeissä 25.2.2016