Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin

Naja Marie Aidt
S&S, 2018





Kohtuuttomista kohtuuttomin tapahtuu, kun tanskalainen runoilija-kirjailija Naja Marie Aidt saa tiedon 25-vuotiaan poikansa onnettomuudesta. Carl on pudonnut viidennen kerroksen ikkunasta jouduttuaan huumepsykoosiin. Perheenjäsenet hälytetään paikalle sairaalaan jättämään jäähyväisiä, ennen kuin Carl irrotetaan hengityskoneesta. Äidin on annettava kuolemalle hänet, jonka kanssa on yhdeksän kuukautta ollut yhtä ja jota hän on kantanut sydämellään lapsensa elämän jokaisena päivänä.

Aidtin surukirja poikansa kuolemasta on lohdutonta luettavaa. Lapsen menetys on vedenjakaja kahden aikakauden välillä, aikaan ennen ja jälkeen. On neljännesvuosisadan muistot ja päiväkirjamerkinnät, joita Aidt jakaa lukijansa kanssa. On kaoottinen, kaikesta normaalista eriytetty tässä ja nyt, joka ei taivu sanoiksi eikä alistu järkeviksi lauseiksi. Luonnonlaeista – siitä, että lapset saisivat haudata vanhempansa – piittaamaton kuolema riistää runoilijaltakin sanat. Naja Marie Aidt etsii apua kirjallisuudesta saman kokeneilta ja hänen omia tekstejään tauottavat muun muassa Sokrates, Gilgamesh, Nick Cave ja Dennis Riley. Jokainen surunsa kanssa kamppaillut tietää, miten shokkivaiheessa ja kauan sen jälkeenkin, on kelattava tapahtunutta yhä uudestaan, käytävä tilanteita läpi hetki hetkeltä. Aidtin kirja kuvaa hyvin tuota vaihetta, asioita on toistettava ja toistettava, jotta voi toivoa niiden jonain päivänä asettuvan aloilleen. Sielun ja mielen ajankäsitys ei etene kronologisesti eikä muutakaan kaavaa toteuttaen. Se voi vaihtaa fonttia kesken kaiken, unohtaa pilkut ja pisteet.

Carlin kirja on pienikokoinen ja jotenkin vaatimaton ulkoiselta olemukseltaan. Lukukokemuksena se jättää jälkeensä henkisen vapinan ja muistuttaa vanhemmuuden niistä puolista, jotka eivät ole neuvoteltavissa elämän kanssa. Paradoksaalisesti silti kirjan viimeisiltä sivuilta löytyy lohtu, kun Aidt toteaa, että ”Tässä kuolemanhiljaisessa hetkessä on mahdollista elää.” Lapset ovat aina läsnä ja ajatuksissamme, niin elävät kuin kuolleetkin. Jokin arvoituksellinen rauha tämänkin kanssa on löydettävissä, rakkauden uudessa ulottuvuudessa.

Julkaistu Kirjavinkeissä 29.5.2018

Toinen elämä

Pauliina Vanhatalo
S&S, 2018




Muutama vuosi sitten Vanhatalolta ilmestynyt autobiografinen Keskivaikea vuosi puhutteli rehellisyydellään. Se oli suoraa tekstiä masennusdiagnoosin keskeltä. Nyt ilmestynyt Toinen elämä on luontevasti edeltäjänsä jatkumoa, avointa ja rohkeaa puhetta ihmisolon kivuista. Nyt valokeilassa ovat keski-ikäisyyden herättämät kysymykset. Nuoruuden valinnat on tehty toisin eväin ja toisessa ajassa, jonka päälle aikuisuus on rakentunut. Keski-iässä on jonkinlaisen välitilinpäätöksen aika, kun nuoruus on auttamattomasti takana, mutta vanhuuskin tuntuu vielä jokseenkin kaukaiselta.

Alkuun Pauliina Vanhatalo määrittelee itsensä liian tavalliseksi, jotta hänen tekemisistään voisi saada aikaan lukijaa kiinnostavan juonen. ”En minäkään jaksaisi seurata sarjaa, jonka keskushahmo vain ajattelee ja lukee, pesee pyykkiä ja täyttää tiskikonetta.” Tämän toteamuksen jälkeen hän avaa lukijalle sisäisen maailmansa rikkaudet. Hän pohtii nuoruuttaan, jota kokee eläneensä jollain tapaa marginaalissa muihin ikäisiinsä verrattuna. Kapina ja kotibileet tapahtuivat toisaalla, kun Pauliina istui kirjojensa parissa ja otti vastuulleen musiikinopetusta ja muita tehtäviä. Tuli aikuisuus, mies ja lapset, kodin remontointikin. Kaikki hyvässä paketissa, kaikki sinänsä kohdillaan – mutta myös vähän tylsää, jos valintojen aika onkin jo ohi. Ohi se jännitys, mitä elämässä voisikaan tapahtua, mihin omat ratkaisut voisivat johtaa! Iso osa elämää on väistämättä ohi, mutta luopumisen rinnalla elää myös halu kokeilla vielä uusia juttuja.

Pauliina Vanhatalo kertoo tässä kuten aiemmassa kirjassaankin paljon perheestään. On häkellyttävää lukea, miten hän ruotii parisuhdettaan ja tavallaan riisuu niin itsensä kuin miehensäkin lukijansa edessä. Kuitenkin juuri tuo rehellisyys on kirjan kantava voima. Lukijan on helppo samastua hänen ajatuksiinsa ja löytää yhtymäkohtia omaan elämäänsä. On terapeuttista lukea esimerkiksi kirjailijan kuvauksia toiseuden tunteesta ja siitä, että toisinaan ihminen menettää sellaistakin, mitä hänellä ei ole koskaan ollutkaan. Ja yllättäen se tavallinen onkin ihan äärimmäisen kaunista ja kiinnostavaa, juonen kanssa tai ilman. Alkuvuoden kirjoista yksi puhuttelevimpia!

Julkaistu Kirjavinkeissä 29.4.2018 

Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

Henry Marsh
S&S, 2017



Ollapa tänään Helsingissä, jolloin Henry Marsh on yksi Helsinki Lit -festivaalin esiintyjistä. Ollapa kuulemassa tätä miestä, jonka käsiin moni potilas kirjaimellisesti uskoo koko elämänsä. Marsh on tehnyt vakuuttavan ja pitkän uran neurokirurgina ja kertoo siitä nyt omaelämäkerrallisessa kirjassaan Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta. Kirjan sisällysluettelo on ensinäkemältä tyrmäävä, koska se vilisee toinen toistaan monimutkaisempia aivojen sairausten sanahirviöitä. Mutta eihän nimi miestä pahenna; teksti paljastuukin helposti omaksuttavaksi ja mukaansa tempaavaksi.

Jos olo tuntuu mitättömältä, niin on paikallaan sipaista omalla viisipiikkisellään hiuksia ja antaa sormenpäiden tuntea, millaista ihmettä kantaa mukanaan. Aivot ovat häkellyttävä arvoitus, kuin oma maailmankaikkeutensa. Taviksena aivoja ihailee tähtitaivaan tapaan ja näkee niistä pienen pilkahduksen - yksi sellainen minulle oli Leeni Peltosen ja Minna Huotilaisen kirja Tunne aivosi. Vaan mitä näkeekään neurokirurgi, joka porautuu aivojen syvyyksiin? Hänelle kaikki on kosketeltavan lähellä, ja hänellä on toisen ihmisen elämä käsissään. Kirjaa lukiessa tuntuu, että silloin elämä on myös paljaimmillaan, sillä kaikki on niin pienestä kiinni. Elämä on puolesta millistä kiinni, ratkaisuista, jotka siinä hetkessä tehdään.

Sairaus voi rampauttaa, halvaannuttaa, kiduttaa ja tappaa ihmisen. Lääkäri voi tehdä ihmeitä, parantaa, pelastaa ja antaa edes jatkoaikaa - mutta epäonnistuessaan hän voi myös tuhota senkin vähän, mitä elämästä olisi vielä voinut olla jäljellä. Millaista on ottaa näin suuri vastuu toisen elämästä? Vaikka potilas ei enää heräisikään syyttämään, niin lääkärin on kohdattava surevat omaiset. Ennen kaikkea lääkärin on kohdattava itsensä Henry Marsh on alansa huippuja, ehkä juuri siksi hänellä on kanttia kertoa niin suoraan ja kiertelemättä myös niistä hetkistä, kun epäonnistuu tai tekee vääriä ratkaisuja. Miten nämä kirjan tilanteet veivätkään mennessään ja lukijan sydän sykki ihan fifty-sixty niin sairaalan byrokratiaan turhautuneelle kirurgille kuin omaisensa menettäneille järkyttyneille läheisillekin. Elämän raadollisuus ja rajallisuus on niin läsnä ja tulee niin liki. Neurokirurgi on suuri sankari ja silti tavallinen ihminen - leikkaukseen joutuvan lapsen isä, kuolevan äidin poika.

Henry Marsh kävi myös useaan otteeseen sekä leikkaamassa että opettamassa Ukrainassa. Kuvaukset Ukrainan itsenäisyyden alkutaipaleen sairaanhoidosta ovat karua luettavaa; toimimaton sähkönjakelu, desinfinointiaineiden puute ja kuluneet instrumentit, "jotka näyttivät siltä kuin ne olisi haalittu kaatopaikalta." BBC on tehnyt aikanaan myös dokumentin The English Surgeon Marshin työstä Ukrainassa ja osan siitä katsoinkin, joskus vielä kokonaan - mutta huh, filmipätkä todella konkretisoi kirjan tarinan rajulla tavalla.

Koskettava, kiinnostava, rehellinen -  must-read kirja.

Joka hetki olemme yhä elossa

Tom Malmquist
S&S, 2017




I varje ögonblick är vid fortfarande vid liv

Alkuteoksen kauniissa ja lohdullisessa nimessä on hyvä viivähtää hetki ennen kaaosta. Meillä on tämä hetki, sinulla ja minulla. Päivän silmänräpäyksiä ei tohdi kukaan enää illalla laskea; koti tuoksuu puhtaalta siivouspäivän jälkeen, pyykit kuivuvat, ruokaa on laitettu huomisenkin tarpeiksi. Kaikki on mennyt käsikirjoituksen mukaan. Sitä voisi hetken luulla, että näitä lauantaipäiviä riittää loputtomiin, että aina on näin.

Myös Tom ja Karin ovat eläneet noita arkisentavallisia päiviä ja esikoislapsen odotuksen erityistä aikaa. Kirjan tapahtumat käynnistyvät kuitenkin sairaalassa. Karinin vointi on heikentynyt niin rajusti, että hänet viedään tehovalvontaosastolle. Lääkärit epäilevät keuhkokuumetta tai veritulppaa. Lopulta diagnoosiksi tarkentuu akuutti leukemia. Raskaus vie liikaa Karinin voimia, joten lääkärit päätyvät pikaiseen keisarinleikkaukseen. Karin nukutetaan ja kytketään hengityskoneeseen. Vauva on viikon vanha, kun hänen äitinsä kuolee. Viimeisenä ja ainoana lahjanaan Karin ehtii antaa lapselleen nimen: Livia.

Kirjan dramaattinen aloitus kosketti syvältä. Malmquist kuvaa osuvasti katastrofin rattaisiin joutuneen omaisen osaa sairaalamaailmassa. Tunsin hänen sanoittavan osittain omakohtaisia kokemuksia siitä, miten kerrasta muuttunutta arkea on elettävä hetki hetkeltä eri osastojen, eri hoitojen, eri lääkäreiden ja diagnoosien virrassa. Siinä kaikessa on niin "sisällä" ja kaikki energiat ovat siihen kytkettyinä, että edes pelolle ja ahdistukselle ei ole täysimittaisesti tilaa. Shokkihoito suojaa ja pitää pystyssä. Rakas ihminen on vielä siinä, vaikkakin kipeänä ja hauraana, hetket ovat vielä yhteisiä. Kaikki olennainen tiivistyy sairaalasängyn ympärille, muu maailma on harmaarajaista taustaa. Priorisointi on automaattiohjauksella, kaikki tarvittava on käden ulottuvilla, tässä ja nyt.

Ja sitten kun Karinia ei enää ole, hän on yhä läsnä kaikessa. Aivan kuten Tom on sisällyttänyt kirjaansa heidän yhteistä aikaansa, aivan kuten hän sanatarkasti kuvaa sanomisia ja tekemisiä. On muistot, joita kerrata. Hän kuvaa koskettavasti tuota aikaa, jolloin omituisessa sumussa ja turtuneisuuden tilassa on aloitettava uudenlainen arki yksin lapsen kanssa. Väsymys, silti vahva sinnittely hetkestä toiseen, kun ei vaihtoehtojakaan ole. Viereltä katsojan ja lukijan mielestä elämä pettää Toimin ja Karinin kohtuuttoman pahasti, mutta nyt ei ole viranomaista eikä muutakaan tahoa, jolle reklamoida. Että eihän elämä näin saa mennä, tämä ei ole reilua. Ja silti juuri tämä kaikki tapahtuu, monesti ja monissa muodoissa - ja yhä vain elämä jäljelle jääneille voittaa. Jossakin muodossa.

Tietynlainen miehinen suoraviivaisuus kuljettaa tarinaa parhaimmin, vaikka koko tunteiden kirjo on kyllä läsnä - tai syntyy vähintäänkin lukijan mielessä. Ja mielen päällä paino, tieto siitä, että tämä on totta. Kirja perustuu Tom Malmquistin omiin kokemuksiin. Nuori mies menettää rakkaansa ja kaikki ne yhteiset hetket, joina seurata yhteisen tyttären elämää. Miten sellainen elämä kirjoitetaan uusiksi? Lukijana jään ymmälleen. Vahva lukukokemus, jota en osaa kategorisoida tai vertailla mihinkään lähiaikoina lukemaani. Tuntuu kuin yrittäisi sulkea ylipakattua matkalaukkua, kirjan suuret elementit eivät ole mahtua kansien väliin. Suurta surua ja samassa hetkessä ainutlaatuinen syntymän ilo. Elämää ja kuolemaa. Miten nöyräksi menetyksen mahti voi ihmisen painaa, ja miten sitkeä ihminen silti lopulta on. Selviytyjä.

Lost in Finland

Tim Walker
S & S, 2016







Vain noin kuukausi sitten luettu Lost in Suomi oli vielä hyvässä muistissa - mutta kun tämä kirjastosta silmiin sattui, niin pitipä lukaista vielä välipalaksi englanninkielinenkin versio. Hauskuus ja terävät havainnot eivät kärsineet tuttuudesta yhtään, päin vastoin.

Kotona on tänään yksi etätyöläinen ja kuinka ollakaan, itse koneen ääreen istuuduttuani kuului viereisestä huoneesta: Jokos me juodaan päiväkahvit?

"I'd never, in my life, taken a coffee break before, 

and I didn't think I was missing out anything essential."

Ja kuinka ollakaan, myös etätyöläiseni oli puhunut työkavereidensa kanssa tästä perin suomalaisesta kahvitaukokulttuurista. Pullaa meillä ei tosin ollut, siltä osin emme nyt suomalaisiin standardeihin asettuneet.

Hartaimman lukuhetken vietin jääkiekon nuorten MM-kisaosuuden äärellä.

"Two minutes in overtime, magic happened."

Me vietimme tuota tammikuun iltaa ja yötä sairaalan valvontayksikössä. Aamuun selvittiin ja tahollamme koettiin ihme, maalit jäivät näkemättä. Nuo kisat tulen silti varmasti aina muistamaan.

Lost in Suomi

Tim Walker
S&S, 2016



Olen kovasti viehättynyt ulkosuomalaisten julkaisemista kirjoista, joissa he kertovat sopeutumisestaan uuteen kulttuuriin. He voivat aitiopaikalta – ja usein vasta hullunkuristen ja nolojenkin tapatörmäysten jälkeen – selventää, miten hämmentäviä kulttuurierot ovat osana omaa arkea. Yhtään vähäisempää ei ole kuulla, mitä muut meidän tavoistamme ajattelevat. Päinvastoin, suomalainen on aina utelias kuulemaan, mitä meistä maailmalla tykätään.

Tim Walker on kirjoittanut mehevän tarinakokoelman omasta sopeutumisestaan Suomeen. Kuin enteenä tulevasta, Tim tutustui jo lapsuudessaan Yhdysvalloissa suomalaiseen Kivisten perheeseen. Jos jotkut Kivisten tavat järkyttivätkin naapurustoa, heitä kutsuttiin korrektisti “erilaisiksi”. Ja kun Tim 17-vuotiaana matkusti Helsingistä Venäjälle vapaaehtoistyöhön lastenleirille, niin matka suomalaisuuteen sai aivan uuden suunnan. Hän oli tavannut Johannan, tulevan vaimonsa.

Nuori pari asui ensin Bostonissa Yhdysvalloissa, mutta perheen kasvaessa Suomi houkutteli rauhallisemmalla elämäntahdillaan. Ressun alakoulu Helsingissä sai opettajakseen sympaattisen amerikkalaismiehen ja Timin suomalaisympyrät laajenivat perhepiiristä työelämään. Yksi hänen kirjansa helmiä onkin juuri suomalaisen ja amerikkalaisen koulujärjestelmän – ja samalla työelämän – erojen ihmettely. Hupaisimmat hämmästelyn aiheet löytyvät koulutuntien sijaan tauoilta ja opettajainhuoneesta. Systeemi opettaa Timinkin pitämään taukoja – suomalaisten rakastamia kahvitaukoja – ja kantamaan vastuunsa työpaikan kahvivarannoista.

Huomaan oppivani paljon uutta Amerikan maalta, mutta myös meistä itsestämme. Puheeksi tulee ilman muuta myös sosiaalisen kanssakäymisen erot. Ja moneen kertaan, läpi kirjan. Walker saa kuitenkin ajattelemaan small talkia myös uudesta näkökulmasta. Small talkissaan amerikkalainen on kohtelias ja huomaavainen lähimmäistään kohtaan, mutta pyöriikö suomalaisen small talk herkästi hänen itsensä ympärillä? Yllätys ei ole sekään, että saunanakuilumme ja kovat pakkaslukemat otetaan esille – mutta ainahan siitä on hauska kuulla ulkomaalaisen suusta.

Erittäin hauska ja nopealukuinen kahden kulttuurin vertailupläjäys. Viehättävä kuvitus rytmittää tekstejä. Englanninkielinen versio on mitä mainioin lahjaidea ulkomaille. Tim Walkerin ajatuksiin voi tutustua myös hänen blogissaan http://taughtbyfinland.com/.

Julkaistu Kirjavinkeissä 11.11.2016

Kotitekoisen poikabändin alkeet

Harri Veistinen
Kustantamo S&S,
2016

203 sivua


Neljän viikon onnistuneen lomailun ja lorvailun jälkeen en aikonut antautua töihin paluun angstiin viimeisenäkään lomapäivänä. Lukemisen osaltakin hyllytin aikuisen minäni ja nappasin kirjapinosta Harri Veistisen esikoisromaanin
         Kotitekoisen poikabändin alkeet. 


Ihan ensiksi piti kuitenkin paikallistaa Kiukainen Suomen kartalle. Meiltä päin on lähdettävä lounaaseen ja ajomatkaan pysähdyksineen varattava hyvinkin viisi tuntia. Perillä odottaa idyllinen kylämaisema vehreine puustoineen ja laajoine peltoineen. Kaunista, mutta tekee kyllä ymmärrettäväksi nuorisonäkökulman ja kirjan aloitussanat: "Ensinnäkään Kiukaisissa ei tapahdu mitään."

Kirjan kertojaminä on 15-vuotias Rene Kolppanen, jonka elämä on edennyt yläkoulun loppumetreille - kolme kuukautta enää ja sen jälkeen tuttu porukka hajaantuisi omille teilleen. Renen selviytymisstrategia koulussa on perustunut isoveljen oppeihin:

• A) Älä tee itsestäsi numeroa 
• B) Ole huomaamaton
• C) Ole keskiverto
• D) Älä rakastu koulun kauneimpiin tyttöihin

Ajoittain hyvätkin menetelmät kyseenalaistetaan, ja hyvä niin. Myös Rene miettii huomaamattomuuden iloa - tai ilottomuutta, Hän ei ehkä ole ärsyttänyt ketään, mutta eipä häntä kukaan tule muistamaankaan sen jälkeen, kun koulun oven kerran ovat sulkeutuneet hänen selkänsä takana.  Tapahtumaköyhä Kiukainen ja sen näkymätön poika, jota kuvankaunis rinnakkaisluokan Sofian nimittää epähuomiossa Reinoksi - siinäpä matalaa profiilia kerrakseen.

Tuumasta ei enää olekaan pitkä matka toimeen. Kunhan pistetään bändi pystyyn, opetellaan raflaavat tanssikuviot ja tyttöjenkin nimimuisti kohenee kummasti. Kiukaisten kylän mannerlaatat liikkeelle. Rene käy puhumaan kavereitaan ympäri, jotta porukka saadaan kasaan. Monenmoista vääntöä ja luottoa itseen tarvitaan. Käänteistä syntyykin sitten mukaansatempaava tarina - parhaimmillaan tällaiset kirjat valavat rohkeutta ja uskallusta nuoriin lukijoihinsa, jotta elämästään saa tehdä omanlaistaan ja näkyvää.

Tällä tarinalla on myös tummasävyinen puolensa, muistuksena elämän realiteeteista nuoren elämässä. Se kulkee hienovaraisesti sivuraitana tarinassa, jossa nuoruus ja suoruus ovat kaiken keskiössä. Kirja ei ryvetä koulukiusattua yhä uudestaan vaan tarjoaa hänelle ihan eturivin paikkaa. Vähitellen myös Renen elämästä paljastuu hyvin vakavia puolia. Herkkää puoltakaan ei ole unohdettu ja saattaa tässä muutama suukkokin suikahtaa - kirjan kohdeyleisöksi sanoisin yhtä lailla tytöt kuin pojatkin. Ei tee pahaa aikuisellekaan, jotain niin hellyttävän tuttua pyrki pintaan vuosikymmenten takaa tätä lukiessa. Muutamia *tuhmia, lapsilta kiellettyjä sanoja* jouduin nielemään, mutta kai se on hyväksyttävä osaksi tätä päivää.