Agatha Christie: Arvoituksellinen elämä

Marie-Hélène Baylac
Minerva, 2020
Alkuteos: Agatha Christie : Les Mystères d’une vie
Kääntäjä: Noora Niemelä

407 s.



Kesä, tuo dekkareiden luennan kulta-aika, tekee tuloaan. Nyt on sopiva hetki kurkistaa rikosten kuningattaren elämään kirjojensa takana, sillä Agatha Christien omassa elämässäkin riitti rohkeita ja yllätyksellisiä käänteitä. Kirjailijalle jokainen kohtaaminen ja paikka tarjosi potentiaalisia ideoita ja ituja, joita hän saattoi hyödyntää kirjoitustyössään. Ja mitä hänen meriittinsä kertovatkaan mielikuvituksen ja ahkeruuden yhdistämisen voimasta! Hänen kirjojaan on myyty maailmanlaajuisesti noin kaksi miljardia kappaletta ja niitä on käännetty 44 eri kielelle. Myyntiluvuissa vain Raamattu ja Shakespeare menevät Christien edelle. Hänen tunnetuimmat hahmonsa, Neiti Marple ja Hercule Poirot, elävät yhä Christien romaaneissa, novelleissa ja filmeissä.

Agatha Miller oli varakkaan, viktoriaanisen perheen lapsi. Onnellinen ja suojattu elämä alkoi kuitenkin murentua Frederick-isän kiinteistösijoitusten tappioiden ja lopulta isän varhaisen kuoleman myötä. Elämä kävi niukemmaksi, mutta Agatha saattoi kuitenkin opiskella Pariisissa pianonsoittoa ja laulua sekä haaveilla oopperalaulajan urasta. Myös kirjoittaminen alkoi jo hyvin varhain, tosin alkuun aikakauslehdet palauttivat hänen lyhyet kirjoitelmansa bumerangeina takaisin.

 Agatha astui seurapiireihin Kairossa vuonna 1908 ja alkoi saada avioliittotarjouksia. Ensimmäinen avioliitto Archibald Christien kanssa ajoittui ensimmäisen maailmansodan aikaan, jolloin ei normaalista nuoren parin elämästä ollut puhettakaan. Agathan kirjailijanuran kannalta vuodet olivat merkityksellisiä, sillä hän työskenteli sodan aikana ensin sairaanhoitajana ja sittemmin sairaalan apteekissa. Apteekkityö kasvatti hänen tietämystään lääkkeistä, jotka toisin käytettyinä muuttuivat myrkyiksi ja mahdollistivat jopa murhan. Ensimmäisen avioliiton aikaan ajoittuu myös Agathan ainoan lapsen, Rosalindin, syntymä. Avioliiton loppupuolella Agatha Christie toteutti skandaalimaisen katoamisensa, jolloin hänen epäiltiin jopa joutuneen miehensä murhaamaksi.

 Lähi-idän matkoillaan Agatha Christie tapasi arkeologi Max Mallowanin, jonka kanssa hän avioitui vuonna 1930. Arkeologisiin kaivauksiin liittyvät matkat tarjosivat jälleen runsaasti materiaalia Christien kirjoihin. Baylac kuvaa kirjassa tarkkaan noita vuosia ja kasaa suuria odotuksia hetkiin, jolloin aion lukea Christien tuotantoa uudestaan muutaman vuosikymmenen jälkeen. Mitä yhteneväisyyksiä tähän kirjaan löydänkään Hercule Poirotin, tuon belgialaissyntyisen etsivän, poluista? Aloitanko kirjasta Kuolema Niilillä, vai ehkä sittenkin Idän pikajunan arvoituksesta?

Baylacin elämäkerta on perinpohjainen kuvaus rohkean, julkisuutta kartelleen kirjailijan elämästä. Hän on viettänyt varsin liikkuvaista elämää, joten kirjoittamiseen käytetyn ajan on täytynyt olla tehokasta. Esimeriksiksi vuosina 1930-1939 hän kirjoitti peräti 17 salapoliisiromaania. Hän kirjoitti romaaneja myös salanimellä Mary Westmacott. Myöhempinä vuosinaan hän hiljensi kirjoittamistahtiaan, jotta saattoi omistautua enemmän teatterille. Näytelmistä kuuluisin on Hiirenloukku, joka sai ensi-iltansa vuonna 1952 ja josta on mahdollisuus nauttia Suomen teattereissakin yhä – ainakin Teatteri Provinssin listoilla näytelmä on parhaillaankin. Huikea nainen, huikea elämä!

Agatha Christien syntymästä tulee kuluneeksi 130 vuotta tänä vuonna; suosittelen juhlimaan hänen syntymäpäiväänsä tämän elämäkerran ja hänen elämäntyönsä parissa.

Julkaistu Kirjavinkeissä 31.3.2020

Polkupyörällä napapiirille

Matti Rämö
Minerva, 2019


Uusi pyöräilykirja Matti Rämöltä - ja vihdoinkin, oi vihdoinkin mennään ihan kotimaan kamaralla. Luvassa jotain uutta ja erilaista aiempiin matkatarinoihin verrattuna. Entä kun mies on tottunut taittamaan taipaletta yksin ja nyt vierellä polkeekin puoliso?  Hänen aiemmilla reissuillaan - mukavasti kotisohvalta - olen ollut Himalajalla , Istanbulissa  ja aina  Afrikassa  asti. Huikeita seikkailuja kaikki, mutta onhan se matkustustapa ja kilometrimäärä huomioon ottaen tavalliselle työmatkapyöräilijälle jossakin toden ja sadun rajamailla. Maailman katolla, moottoriteillä, vuoristoissa, kinttupoluilla ja kaupunkien kaduilla tuhansia ja taas tuhansia kilometrejä - mikä kokemusten ja kohtaamisten kirjo, siinä on jo lukijallakin sulattelemista. Ehkä voisin kotimaan pyöräilystä löytää samaistumiskohteita ja saada jopa inspiraatiota laajentaa omaa polkemistani työmatka- ja asiointireissuista lähimatkailuun.  Kohtahan on kesä, kärpäset ja loma!

Kummasti niitä kilometrejä saa kokoon ihan kotimaassakin. Tällä kertaa reitti kulkee Helsingistä Rovaniemelle ja takaisin. Matkaa kertyy huikeat 2420 kilometriä ja aikaa on vajaa kuukausi. Taitaa sittenkin jää se oma samaistuminen hipaisuasteelle, joskushan tosin antautuminen pikkusormen verran vie käden kyynärpäätä myöten...

Voin  vain arvailla sitä kutkuttavaa lähdön tunnetta, joka Rämön ensi polkaisuihin liittyy. Kuorma pakattuna, suunnitelma mielessä. Suomen oikullinen kesäsää tarjoaa vaihtelevat puitteet ajolle eikä se tunnu Rämöä sen kummemmin mietityttävän. Matka etenee niin sateella kuin helteelläkin. Heti alkuunsa hän hymähtelee itselleen, kuinka onnistuu eksymään sekä Nastolaan että Nastolassa - karttaa ja reitin säätöä tarvitaan ihan kotoisilla kulmillakin.

Matkan varren maisemat aukeavat aivan toisella tavoin kuin auton ikkunasta. On aikaa huomata järvimaisemat ja nauttia metsän äänistä ja tuoksuista. Taukopaikalla voi huhuilla laiduntaville lehmille (ja saada sillä naapuritalon koirat riehaantumaan). Voiko konkreettisemmin kokea, miten merkittävää on matkanteko - vaikka määränpään saavuttaminen on toki tärkeää. Matkan varrelta Matti Rämö "juttelee" ohittamistaan paikoista ja niiden historista ja nykytilasta. Painan mieleeni kiinnostavia kohteita, Reiskan MM-kisatkin kuulostavat perisuomalaisen hullunhauskalta

meiningiltä. Näitä mietiskellessä luen surukseni tossuja valmistavan  PK Kappi Oy:n konkurssista. Toivottavasti Ainojen ja Reinoja tarina vielä saa jatkoa, vaikken lujan laadun vuoksi ole itsekään tarvinnut satsata kuin yksiin Reinoihin.

Lohdullista on, ettei Matti Rämö suinkaan esitä teräksenvahvaa supermiestä. Kuuluu asiaan, että väsymys ja uupumus iskee. Toisinaan kauppakin ehtii sulkeutua juuri ennen odotettua taukoa ja virkistävä eväät jäävät saamatta. Näin käy Puolangalla ja Rämö siirtyy kyselemään grilliluukulta vissypullojen hintaa. Kun puolen litran vissy on Rämön mielestä liian kallista, miltei hihkun ääneen vastalausettani: Olet virkistyksesi ansainnut, anna mennä! Silti jokin tuossa hänen tyynessä filosofiassaan viehättää suuresti. Matkailuakin voi näköjään konmarittaa luopumalla turhasta. Nukkumalla teltassa ja mutustelemalla pähkinöitä ja rusinoita Salen pihalla. Jotenkin arvaan, että tässä on kyse myös suuresta vapaudesta. Juuri kun mietin touhun järkevyyttä, uuvuttavaa polkemista sateessa, mies toteaakin miten "hyvää polkeminen onkaan tehnyt keholleni ja mielelleni."

Jossain vaiheessa matkaa, Taininniemen paikeilla, Eeva liittyy seuraan ja matka jatkuu pariskuntana. Tien päällä on hyvä olla kaksin ja jakaa kokemuksia. Silti olosuhteet ovat sen verran vaativat, että molemmat tarvitsevat oman rauhansa - ja omat telttansa. Matkanteko tarjoaa otollisia tilaisuuksia hioa parisuhdetta, kun yhteisymmärrystä haetaan kompromissien ja kahnausten kautta.

Kirjaa lueskellessa tulee mieleen, että tässähän on valmis reitti-idea autoilijallekin. Heti seuraavan pohjoiseen suuntaavan reissun alla voin helposti tarkistaa, missä kohti kannattaa myötäillä Rämön reittiä. Kävisinkö katsomassa jääkauden muovaamia maisemia Rokuan kansallispuistossa? Poikkeaisinko Kelan kylään, jossa asuu 70 ihmistä? Pysähtyisinkö hetkeksi Nätti-Jussin hautakiven luo Rovaniemellä ja mietiskelisin moniakin menneitä legendoja, joilla on paikkansa historian sivuilla?

Lumen on luvattu sulavan satulan päältä viikonloppuna, joten juuri nyt tämä on mitä innostavinta luettavaa! En vielä haaveile sadoista tai tuhansista kilometreistä, mutta monta lähimatkaa itselleni lupaan pyöräillen ensi kesänä - ja saattaahan se luiskahtaa parisuhdepyöräilyn puolellekin, mene ja tiedä.

Au pair

Emma Rous
Minerva, 2019






Emma Rousin esikoisromaanissa sukelletaan synkkien perhesalaisuuksien pariin. Vaietun perhedraaman näyttämönä on Summerbournen kartano Norfolkin jylhässä merimaisemassa. Totuuden on lopulta aika tulla julki.

Isän tapaturmainen kuolema on pysähdyttänyt Seraphine Mayesin elämän.  Hän on palannut kotiinsa Summerbourneen, hoitanut hautajaisjärjestelyjä, ottanut vastaan surunvalitteluja ja tavannut asianajajia yhdessä veljensä ja isoäitinsä kanssa. Isän papereissa on paljon läpikäymistä. Vastaan tulee valokuvia ajasta ennen hänen syntymäänsä. Neljävuotias isoveli Edwin huolettomana rannalla, lokkeja, auringonlaskuja. Sen sijaan Seraphine ei kasvuvuosinaan nähnyt yhtään kuvaa omasta ja kaksosveljensä Dannyn vauva-ajasta. Nyt isän papereista paljastuu valokuva heidän syntymänsä päivästä; äiti, isä, Edwin ja vauva - vain yksi vauva.  Miksi vain yksi ja kumpiko heistä kaksosista? Heille ei ole koskaan kerrottu, mitä tuona päivänä tapahtui. He tietävät vain sen, että heidän syntymänsä jälkeen äiti hyppäsi alas kalliolta kuolemaan.

Valokuva herättää Seraphinessa kaipauksen saada viimeinkin tietää noista neljännesvuosisadan takaisista tapahtumista. Kyläläiset ovat puhuneet, kaikenlaisia huhuja on ollut liikkeellä. Seraphinea on vaivannut ulkopuolisuus, epävarmuus omasta alkuperästään. Mummi ei kerro, isää ei enää ole. Edwin muistelee silloista au pairia Lauraa, joka hoiti häntä. Äidin kuoleman jälkeen Laura katosi eikä kukaan tiedä, minne.

Seraphine ei saa rauhaa, vaan alkaa selvittää Lauran olinpaikkaa. Yhteydenotot johtavat uhkauksiin - joku ei halua asioiden selviävän. Alkaa spiraalimainen ja koukuttava kierre kohti 25 vuoden takaisia tapahtumia. The truth needs to be told.

Kotoisen lumikaaoksen keskellä imin itseeni Norfolkin jylhiä maisemia ja kartanon puutarhan vihreyttä. Olipa pitkästä aikaa rentouttavaa uppoutua tarinaan, jossa oli sitä vanhaa kartanoperinnettä uuteen aikaan tuotuna. Nannyn sijaan Laurakin tuli perheeseen modernimmin au pairina. Ja sehän on mitä herkullisinta jännitteen näkökulmasta; nuori ja ennestään tuntematon tyttö otetaan osaksi perheen ydinpiiriä lastenhoitajana. Loppuhuipennus oli ehkä hieman yliampuva, mutta juuri siksi nautinnollinen - vaikka ehkä jotakin viittauksia matkan varrella olikin, niin lukijana oli nöyrryttävä silti ottamaan yllätyksellinen ratkaisu vastaan Emma Rousin kädestä.

Emma Rousin nettisivuilla kerrotaan, että Au Pair julkaistaan kymmenessä maassa ja yhdeksällä kielellä - ihan vakuuttava ansio esikoiskirjalta. Hyvä uutinen on myös se, että Rous kirjoittaa parhaillaan toista kirjaansa. Sitä odotellessa!

Tunne syöminen

Jonna Heinonen
Minerva, 2018





 Ruoka innoittaa ja ahdistaa, lohduttaa ja puhuttaa. Pieni lapsikin sen osaa – miksi siis syömisestä on tullut niin vaikeasti hallittava taito? Dieettejä ja elämäntaparemontteja on tarjolla pilvin pimein, mutta ketään ei voi ulkoa päin ohjelmoida elämään niiden mukaan. Pysyvä muutos voi lähteä vain itsestä ja omista oivalluksista.

Ravitsemustieteilijä, valmentaja ja kouluttaja Jonna Heinosen kirja pureutuu syömisen psykologiaan. Hän ei anna dieettiohjeita, eikä kirjasta löydy ensimmäistäkään kiellettyjen aineiden listaa, sen enempää kuin ohjeistusta tehostettuun rasvanpolttoonkaan. Sen sijaan hän auttaa lukijaa huomaamaan, miten monitahoinen asia syöminen lopulta onkaan. Aivot, niin ylivertainen tietokone kuin ne ovatkin, reagoivat yhä kivikautisesti ruokaan: Syö aina, kun saalista on tarjolla. Toisaalta nykyihminen tietää tasan tarkkaan, kuinka pitäisi syödä ja mikä on terveellistä ja mikä taas ei. Ja kun emme pysty noudattamaan ruokasuosituksia ja käsi eksyy sipsipussiin, tunnemme syyllisyyttä ja peli tuntuu menetetyltä jälleen kerran.

Syöminen on siis paljon muutakin kuin fysiologinen toimenpide nälän tyydyttämiseksi ja hengissä pysymiseksi. Se on mielihyvän lähde, joka on vahvasti läsnä sosiaalisissa tilanteissa. Kruunaamme yhteiset hetket hemmottelulla ja haluamme myös osoittaa rakkautta ja välittämistä tarjoamalla hyvää ruokaa. Toisaalta vaikeat asiat, stressi ja yksinäisyys saavat myös hakeutumaan herkkujen äärelle. Aivojen palkitsemiskeskus iloitsee rasvasta ja sokerista; aikana, jolloin ruokaa ei ollut jatkuvasti saatavilla, runsasenerginen ateria oli eloonjäämisen kannalta hyvä asia. Myös hormoneilla on tärkeä osuutensa nälän säätelyssä. Ja kun mainosmaailman nikkarit vielä osaavat taitavasti vedota ihmisen tarpeisiin ja ympäröivällä kulttuurilla on suuri merkitys, syöminen onkin jo todella mutkikas juttu.

Jonna Heinonen opastaa huomaamaan syitä omien ruokailutapojen takana ja kannustaa joustavampaan ja rentoon syömiseen. Syyllistämisen ja tiukan itsekurin sijaan tarvitsemme intuitiivista suhdetta ruokaan, oman kehomme viestien kuuntelemista ja nälän lajien tunnistamista. Kirja puhuu paljon myös tunnesyömisestä; monesti sydämen nälkää voi hoitaa muinkin keinoin kuin ruoan avulla. Tässäkään kohtaa Heinonen ei silti latista ja lyttää lukijaansa. Hän riisuu termiltä turhan negatiivisuuden ja toteaa, että kaikki me tunnesyömme joskus, eikä se sinänsä ole haitallista. Edelleen oleellista on tunnistaa rajat ja omien kielteisten tunteidensa hallintakeinot, jotka auttavat pysymään terveen ruokasuhteen tiellä. Kirjassa harjoitusten avulla on helppo konkretisoida asiaa omakohtaisesti.

Mielenkiintoista luettavaa jokaiselle ja varsinkin heille, jotka haluavat pysyvää muutosta kaalisoppakuurien sijaan.

Julkaistu Kirjavinkeissä 14.7.2018

Moottoripyörällä silkkitietä Oulusta Kathmanduun

Rami Syed
Minerva, 2018



Moottoripyörällä Intiaan, Pakistaniin – lähtisitkö? Mittauta ensin seikkailukestävyytesi, sillä tarjolla on paitsi huikeita elämyksiä myös vuorenkorkuisia haasteita. Entäpä matkakumppani; kuka on valmis kääntämään jokaisen kiven yhteisen unelman toteuttamiseksi ja pysyy vierelläsi niin myötä- kuin vastamäessäkin? Oululainen Rami Syed kypsytteli suunnitelmaa usean vuoden ajan ja sai juoneen mukaan myös naisystävänsä Minnan. He lähtivät yhdessä matkaan syksyllä 2012.

Aikaa reissun päällä vierähti yli kahdeksan kuukautta. Seikkailukaksikon matka, lähes 30 000 kilometriä, taittui 660-kuutioisella Yamaha Ténéréllä. Karttakuva kirjan sisäkannella havainnollistaa hyvin reitin ulottuvuutta Euroopasta kauas Aasiaan ja Venäjälle. Pakistanissa Rami Syed pääsi tapaamaan myös sukulaisiaan, sillä hänen isänsä on pakistanilainen.

Ei kahta samanlaista päivää, kun jokainen auringonnousu sysää Ramin ja Minnan uuteen seikkailuun. Jo liikenne sinänsä on riskien ja elämysten sekamelskaa, mutkaisilta vuoristoteiltä autiomaan pitkiin suoriin ja vanhan Delhin ruuhkaan. Tungoksessa väistellään paitsi ihmisiä ja moottorikulkuisia välineitä myös vesipuhveleita ja pyhiä lehmiä. Haastavaa on myös ajaa pyörä lankkua pitkin pieneen veneeseen, kun romahtaneen vuorenrinteen takia on ylitettävä Attabadjärvi. Yöksi on löydettävä katto pään päälle. Vaihtelu virkistää eritasoisista hotelleista kahden euron vinttihuoneeseen ja soffasurffauksiin. Pyörärikon ajaksi kotimajoitus järjestyy korjaamon toimesta ja suku suorastaan kilpailee turkkilaisessa vieraanvaraisuudessaan. Kun uusia osia uumeniinsa saanut pyörä pärähtää käyntiin, ylistetään Allahia. Syötävä on joka päivä ja se tuo omat yllätyksensä amebojen ja bakteerien muodossa – tai no, kukapa edes uskoisi välttyvänsä vatsataudeilta moisella reissulla.

Ajoittain Minna ja Rami kulkevat poliisisaattueen turvin, ajoittain muiden reissaajien kanssa. Motoristeilla on omat verkostonsa ja tien päälläkin tuttavuuksia solmitaan varsin spontaanisti. Levottomuuksien, mellakoiden ja erilaisten rajakahakoiden keskelläkin on hyvä huomata, että ihmisiin voi edelleen luottaa. Ehkä sitäkin suurempaa on huomata, että oma matkakumppani jaksaa vierellä kaikki stressin paikat. Vaikka suukopua herää ja kiukku leimahtaa, saman pyörän päällä pysytään.

Vaikken kuulekaan silkkitien kutsua, kyllä kirja saa miettimään, mitä omat haaveeni ovat ja mihin aikani käytän. Rami Syedin kirja ei ole elämäntapaopas ja silti alusta loppuun myös sitä, yllytystä tehdä elämästään oma ja lähteä toteuttamaan unelmiaan. Mukaansa tempaavaa tekstiä ja kirjan kuvat kertovat vielä sen kymmenentuhatta sanaa lisää. Lukuelämys!

Julkaistu Kirjavinkeissä 20.4.2018

Kaksi rantaa

Eeva Vuorenpää
Minerva, 2018



”Lopettakaa! Lopettakaa! Te tapatte sen minun äitin!”

Kamarista kuuluva voihkiminen ja valitus järkyttää nuorta Lauria. Lyyti-äidin yhdeksäs synnytys on pitkä ja tuskallinen. Lapsenpäästäjä Tiittaska apuvoimineen tekee voitavansa, mutta he eivät pystyy pelastamaan Lyydiaa elämälle. Jonkin ajan päästä vastasyntynyt seuraa äitiään hautaan. Peuranmäen talo täyttyy suuresta surusta.

Ikävän ja murheen keskelläkin on elävien jatkettava eteenpäin. Tytär Hanna kirjoittaa Juho-enolleen New Yorkiin äitinsä menehtymisestä. Enon vastauskirje on perheessä suuri tapahtuma ja sisältää yllättävän ehdotuksen: Juho kutsuu sisarentyttärensä Hannan New Yorkiin ja lupaa maksaa matkalipun ja antaa alkuun majapaikankin. Meren takana odottaisi parempi toimeentulo ja aivan toisenlaiset mahdollisuudet kuin mitä 1920-luvun Suomella olisi tarjota. Paremmissa hankkeissa rahaa jäisi lähettää myös kotiin isälle ja sisaruksille. Kun vielä laivayhtiöt järjestävät Amerikan-iltoja ja kertovat matkajärjestelyistä ja kylältä on muitakin nuoria lähdössä matkaan, niin Hannakin rohkaistuu ottamaan askeleen kohti suurta elämänmuutosta.

Matka Atlantin yli kestää pari viikkoa ja vastarannalla seitsemäntoistavuotiasta maalaistyttöä odottaa miljoonakaupungin hälinä, totuttelu vieraaseen kieleen ja uusiin ihmisiin. Muutosta pehmentää sentään amerikansuomalaisten yhteisö, joka antaa turvaa ja auttaa alkuun. Ensimmäinen työpaikkakin järjestyy ravintolan keittiöstä, kun suomalaissyntyinen Tyyne ottaa Hannan mukaansa työpaikalleen Plaza-hotelliin. Suomalaistytöt ovat Amerikassa hyvän työntekijän maineessa ja pian kaunista ja töissään näppärää Hannaa kyselläänkin jo upporikkaan Hoffmannin pariskunnan loistokotiin sisäköksi.

Vuorenpään romaanissa sekoittuvat fakta ja fiktio, sillä se perustuu osin hänen tätinsä elämään. Kaksi rantaa onkin rungoltaan hyvin todentuntuinen tarina ja erityisesti kuvaukset amerikansuomalaisten yhteisöllisyydestä nautinnollista luettavaa. Ero omasta perheestä oli todella konkreettinen aikaan, jolloin ainoa yhteydenpidon väline oli laivojen matkassa seilaava kirjeposti. Yhteinen kieli ja samanlaiset sopeutumiskivut ja uuden elämän ilot yhdistivät ja edustivat ehkä jonkinlaista perheyhteyttäkin. Ja mitä olisikaan nuoren ihmisen elämä ilman rakkauden haaveita ja pettymyksiä, niistä saa Hannakin osansa. Monen muun siirtolaisen tavoin myös Hanna joutuu punnitsemaan omien juuriensa merkitystä; riittääkö kaikki Amerikan hyvä sittenkään peittomaan kotimaan ikävän? Kirjan mielenkiintoisuutta lisää se, että hyvin monella meistä on omat amerikanserkkumme ja yhden sun toisen suvussa Amerikkaan lähteneitä esi-isiä.

Julkaistu Kirjavinkeissä 17.2.2018

Elä ihmeessä: Kirja kiitollisuuden lahjasta

Tommy Hellsten
Minerva, 2017


Älä huoli, vaikka elämäntaparemonttisi kariutui jälleen kerran ja unohdit niin mindfullnesin kuin joogaharjoituksetkin. Ehkä riittää, että olet ja hengität – ja kiität siitä. Haasteidesi, kremppojesi ja ongelmiesi keskellä toteatkin itsellesi hämmästyen: Kaikki on hyvin.

Kirja on pienehkö ja lyhyitä ajatelmia rytmittävät kuvat puhuttelevat kauneudellaan. Tekstin suuruus aukenee Hellstenin omaa taustaa vasten: kiitollisuudesta puhuu mies, jonka isä joi ja äiti teki itsemurhan. Mies, joka on käynyt läpi avioeron ja yrityksensä talousvaikeudet. Kaiken ahdingon keskelläkin – tai ehkä juuri siellä, kun muita vaihtoehtoja ei enää ole – voi pysähtyä näkemään elämän ihmeellisyyden. Elämä onkin enemmän kuin asenteemme ja odotuksemme, se haluaa opettaa meille jotakin meistä itsestämme.

Tommy Hellsten on kirjoittanut paljon ja monta kirjaa olen häneltä lukenut aiemmin. Yllättäen Elä ihmeessä on yksinkertaisuudessaan hyvin terapeuttinen kirja, vaikka ajatelmissa ei sinänsä ole mitään uutta. Se pysähtyy kanssasi, rohkaisee ja on läsnä tässä hetkessä. Ota päivän evääksesi vaikkapa tämä ajatus:

“Terveiset teille,

jotka ette vielä tiedä,

kuinka paljon teissä

onkaan rohkeutta.”

Julkaistu Kirjavinkeissä 2.6.2017

Kilpimies

J.K. Tamminen
Minerva, 2017




Kiinnostukseni kirjaan Kilpimies heräsi luettuani kirjailijan esittelyn netistä. J.K. Tamminen on paitsi rikostoimittaja myös rikostutkija, juristi ja teologi koulutukseltaan. Hän on ex-rikollinen ja tuntee hyvin alamaailman temput ja toimintatavat - ei vain Suomessa vaan myös itä-Euroopassa. Millaisen dekkarin kirjoittaa mies, joka tuntee osapuolet molemmin puolin tiskiä?

Kilpimies on jatkoa romaanille Pasilan mies, joka perustuu Helsingin huumepoliisin Jari Aarnion tapaukseen. Tamminen on kertonut tutkineensa Aarnion tapausta ja keränneensä siitä taustatietoa jo kymmenen vuoden verran. Kirjoissa Aarnio on saanut nimen Jouko Aro. Nyt Jouko Aro on siirretty syrjään huumepoliisin päällikön työstään ja hän odottaa tuomiotaan. Aron työtä jatkaa Raimo Korhonen, jolla on työparinaan ylikonstaapeli Sari Purhonen.

Kansainvälinen huumeliiga pyörittää monitahoisesti organisoitua bisnestään eivätkä omaa tonttiaan hoitavat rikolliset juurikaan tunne palapelin muita tasoja ja tahoja. Verkoston osien yhteistyötä ohjaa kuin näkymätön käsi ylhäältä ja kaikenlainen sooloilu ja omasta roolista lipeäminen on hengenvaarallista. Eikä näille kirveellä veistetyille miehille muutenkaan henkivakuutusta irtoa. Toisaalla huumepoliisit ja KRP pyrkivät rinnalle ja ohi tässä kilpajuoksussa. Pääroolin tässä työssä saavat savolaistaustaiset ylikonstaapeli Sari Purhonen ja ylikomisarion virkaa hoitava Raimo Korhonen. Seuraillaan, kytistellään eikä suinkaan isketä heti, kun pyritään selvittämään vyyhtiä pitemmältä matkalta. On myös mahdollista ja jopa todennäköistä, että poliisin riveistä livennyt porukkaa huumekaupan puolelle. Epäilyjen kentällä on vaikea tietää, keneen voi luottaa ja kuka on kenenkin puolella.

J.K. Tammisen perehtyneisyys ja asiantuntemus niin rikollisuuden kuin rikostutkimuksen puoleltakin on tämän kirjan vahvuus. Se jopa hallitsee tarinaa niin, että varsinaista juonta on hankala seurata. Kirja vilisee rikollisliigan eri osaajia, joiden kanssa ei kuitenkaan oikein ehdi sinuiksi. Plussaa on itse ilmiön kuvaaminen ja huumekaupan laajuuden todentaminen, mutta dekkarin jännitystä ei tästä minulle irronnut. Hauska yksityiskohta kirjassa on Purhosen ja Korhosen savolaisuus, jota olisin suonut viljeltävän enemmänkin:

"Se on moro", sanoo vanhempi miehistä ja ojentaa Korhoselle kätensä. "Milloin viimeksi Sulkavalla?" "Kuukausi sitten. Kävin pilkkimässä Muikkukukossa", naureskelee Korhonen. 

Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.

Syntymän ja kuoleman kirja

Eija Pulkkinen
Minerva, 2017




Eija Pulkkinen muistaa lapsuudestaan kupparimummon, joka kertoili hänelle tarinoita syntymästä ja kuolemasta ja niihin liittyvistä käsityksistä. Myöhemmin elämä kuljetti häntä maailmalla ja hän asui Afrikassa, Aasiassa, Pohjois-, Väli- ja Etelä-Amerikassa lähes neljännesvuosisadan. Kiinnostus elämän ääripäihin jatkui ja noista kokemuksista ja tiedonkeruusta syntyi Elämän ja kuoleman kirja. Omassa kulttuurissammekin kuolema on vaikea puheenaihe ja tabu, mutta  todella oudoille uskomusten ja siirtymäriittien tielle pääsemme kaukaisempien kulttuurien matkassa.

Monissa kulttuureissa uudesta ja vanhasta, uskonnosta  ja taikauskosta, on kehittynyt ajan mittaan erikoinen sekoitus. Pulkkinen kertoo Kuuban santeriasta, johon liittyy niin katolista symboliikkaa kuin afrikkalaista noituuttakin. Kotitemppelin alttarilla tuntuu olevan tavaraa kuin kirpparipöydällä konsanaan: vuohen pääkallo, simpukoita, krusifiksi, öylättiliina ja Kristus-kasvoinen puuveistos. Noidat ovat muutenkin vahvasti läsnä latinalalaisamerikkalaisen elämässä. Enteitä mahdollisen kuoleman saapumisesta perheeseen ennustetaan muun muassa rikotun kookospähkinän paloista.

Monien kuolemaan liittyvien rituaalien tärkeä tarkoitus on varmistaa ero kuolleiden ja elävien välillä. Ensimmäiseksi on kiire sulkea vainajan silmät, jotta hän ei ehdi merkitä seuraavaa lähtijää. Meksikossa pienet lapset potkivat arkun laitoja, jotta kuollut ei lähtiessään nappaisi heidän sielujaan. Ovia ja ikkunoita saatetaan pitää yötä päivää auki, jotta sielu on vapaa lähtemään. Paitsi evääkseen vainaja voi tarvita uudelleen matkalleen ruoka-aineksia myös muuhun tarkoitukseen; Tzotzil-intiaanin sielun johdattaa taivaaseen kana.

Kun vainaja on riittävin rituaalein autettu tuonpuoleiseen, moninaiset ovat myös käsitykset yhteydenpidosta elävien ja kuolleiden välillä sen jälkeen. Tästä enemmän vaikkapa Filippiinejä koskevassa hauskasti nimetyssä luvussa: Mummon luusäkki mukana kaikissa juhlissa. Enpä kerro enempää, vaan annan mielikuvituksenne lentää.

Kuolemaan liittyvät riitit ovat kirjan mielenkiintoisinta antia, mutta myös syntymään ja ihmisen elinaikaan liittyvät uskomukset saivat silmät pyöristymään hämmästyksestä yhtenään kirjaa lukiessa. Toisaalta syntymään kytketyissä ennustustavoissa ja asenteissa on ihan tuttuakin, kuten lapsen sukupuolen ennustaminen langassa roikkuvan sormuksen liikkeistä äidin vatsan päällä.

Vaikka kyseessä on tietokirja, tätä lukee kuin jännittävää dekkaria. Kirja sai minut myös miettimään omien syntymään ja kuolemaan liittyvien toimintatapojemme merkitystä. Uusissa elämäntilanteissa saamme rituaaleista suojaa ja turvaa. Emme jää hämmennyksessämme yksin, koska rituaalit ovat vahvasti yhteisöllisiä. Lukemisenarvoinen kirja muista maista, kulttuureista ja elämän taitekohdista kiinnostuneille – suosittelen lämpimästi!

Julkaistu Kirjavinkeissä 9.2.2017

Pitääkö pankkiirit pelastaa?

Thomas Piketty
Minerva, 2016

Alkuteos: Peut-on Sauver L'Europe, Chroniques 2012-2016 (Le Liens qui Libèrent, 2012, 2016)
Kääntäjä: Jere Saarainen

Ken haluaa pala palalta ottaa haltuun monimutkaisen maailmantalouden käänteitä, häneltä ei tule haasteita puuttumaan. Koleina syysiltoina voi käpertyä vaikkapa ranskalaisen ekonomistin Thomas Pikettyn seurassa pohtimaan, pitääkö pankkiirit pelastaa? Lähes kymmenen vuotta sitten alkanut maailmanlaajuinen talouskriisi on uutisten, poliitikkojen väittelyiden ja myös taloudellisten päätösten kautta osa arkeamme, halusimmepa sitä tai emme.

Pitääkö pankkiirit pelastaa : kirjoituksia talouskriisin ytimestä  sisältää kokoelman Pikettyn sanomalehtikolumneja vuosilta 2008-2015. Esseet ovat aikajärjestyksessä ja alkuperäisessä kuosissaan, ilman päivityksiä tähän hetkeen. Piketty pohtii kirjoituksissaan Euroalueen kansantalouksien tilaa ja ongelmien syitä. Hän nostaa vertailuun kehityksen myös muilla mantereilla, erityisesti Yhdysvalloissa. Aasiaakaan ei kirjassa unohdeta.

Pikettyn federalismimyönteisyys on yksi kirjan johtoajatuksia. Hän haluaa Euroopan unionista liittovaltion, jonka omissa toimielimissä tehdyt päätökset ovat enemmistöpäätöksiä ja kaikkia jäsenmaita sitovia. Nykyisillä rakenteilla Euroopassa ei saada aikaiseksi riittäviä päätöksiä: “Perimmäinen virheemme oli kuvitella, että voisi olla valuutta ilman valtiota, keskuspankki ilman valtionhallintoa ja yhteinen rahapolitiikka ilman yhteistä talouspolitiikkaa.” Yhteinen valuutta päätti keinottelun vaihtokursseilla, mutta tilalle tulivat spekulaatiot maittain vaihtelevilla julkisen velan korkotasoilla. EKP:lla ei ole riittäviä välineitä rahoitusmarkkinoiden vakauttamiseksi ja talouslamaa ehkäiseviksi korjausliikkeiksi.

Kirja palauttaa mieliin lähihistorian talousuutisia aina Lehman Brothersin konkurssiin hakeutumisesta alkaen. Irlannin katastrofin ja Lilian Bettencourt -skandaalin myötä lukija päätyy Kreikan kriisiin ja Italian vaaleihin. Palapelin palaset loksahtelevat kohdilleen; kaikki vaikuttaa kaikkeen. Alkuun hieman vaikeaselkoiselta vaikuttava teksti avautuu ja selkenee ihan yleisöystävälliseksi paketiksi – lukijalta ei vaadita talouden asiantuntijuutta, jonkin verran kokonaiskuvaa kuitenkin. Pikettyn näkökulma on luonnollisesti ranskalainen, mutta hän ei suinkaan säästele kipakoita sanojaan kuuluttaessaan Ranskaa – ja sen parina Saksaa – vastuuseen ja toimintaan euroalueen tulevaisuuden puolesta.

Julkaistu Kirjavinkeissä 23.11.2016

Appelsiinilehto

Appelsiinilehto
Marjut Helminen


Minerva,
2016


Kannesta kanteen on pitkä matka. Appelsiinilehdon etukannessa hedelmät hehkuvat kauneuttaan ja vangitsevat katseen. Takakannen teksti kertoo matkasta sodan runtelemalle alueelle, jonka keskiöön Marjut Helminen lukijansa vie. Appelsiinilehdon tapahtumat sijoittuvat vuonna 2008 puhjenneen Gazan kriisin aikaan, välillä päähenkilöiden menneisyyttä valotetaan palaamalla vuoden 1982 Beirutiin.

Sini, suomalainen erikoissairaanhoitaja,  matkustaa Palestiinaan koulutustehtäviin. Hän on kokenut kriisityön konkari ja aiemmat muistot alueelta siivittävät lentomatkaa kohti Lähi-idän valoa ja kirkkautta. Vaativat koulutusolot vaihtuvat perillä kenttätyöhön sodan keskellä. Potilaita saapuu jatkuvana virtana ja lääkkeistä on pulaa. Leikkauksiin ei riitä nukutusainetta. Sinin voimat ehtyvät, hänellä on takanaan sairastelukierre jo Suomessa. Alun alkaenkin tuntuu kuin hänen matkansa olisi pakoa jostakin, ehkä tavallinen arki ja kotimaan ihmissuhteet eivät tyydytä häntä. Hänen auttamishalunsa on sekoitus epäitsekkyyttä ja ihanteellisuutta, eikä jätä riittävästi tilaa miettiä omaa turvallisuutta ja jaksamista.

Beirutista 1980-luvulla Suomeen paennut Fuad, Palestiinan pakolainen, seuraa huolestuneena Sinin liikkeitä Lähi-idässä. Sinin kautta hän myös peilaa oman lähtönsä syitä ja mahdollisuuksiaan päästä vielä vierailulle kotimaisemiin. Fuad on kyllä kotiutunut Suomeen ja puhuu kieltä sujuvasti ja heidän lapsensa ovat syntyneetkin Suomessa. Sen sijaan Fuadin vaimo Leila kaipaa sitkeästi paluuta vielä lähes 30 vuoden jälkeen eikä halua opetella suomen kieltä.

Marjut Helminen on toimittajana seurannut tiiviisti Lähi-idän tapahtumia ja tietää, mistä kirjoittaa. Tarinan asetelma on mielenkiintoinen; suomalainen asetetaan Gazan kriisin keskelle ja Palestiinan pakolainen Helsinkiin. Välillä osat vaihtuvat, sillä Fuadin on lähdettävä lopulta etsimään Siniä. Heillä molemmilla on kaipuu johonkin, mitä kerran oli. Sinin etäinen suhde äitiinsä saa miettimään, onko hänelläkään oikeasti sitä omaa paikkaa – kotimaata sen enempää kuin Fuadillakaan. Erityisen koskettavia ovat kuvaukset sota-alueelta, näkökulmaa nykyisiinkin pakolaiskysymyksiin. Hieno esikoisromaani, täydet suositukset.

Julkaistu Kirjavinkeissä 17.5.2016

Polkupyörällä Himalajalle

Matti Rämö
Polkupyörällä Himalajalle


Minerva,
2016



Kevät etenee kohisten ja pyöräilykelit sen kuin paranevat! Ilokseni sain tarttua jo kolmanteen Matti Rämön matkakirjaan, kaiken kaikkiaan nyt ilmestynyt kirja on jo peräti kahdeksas. Aiemmin lukemieni kirjojen Polkupyörällä Andalusian vuorilta Afrikkaan ja Polkupyörällä Ukrainan halki Istanbuliin perusteella tiesin jo odottaa, että tämän miehen matkassa pääsen mukaan ainutlaatuiseen seikkailuun.

Kirjan rakenne on aiemmista Rämön matkakirjoista tuttua päiväkirjatyyliä. Jokaisen päivämäärämerkinnän yhteyteen on kirjattu reittiosuus, ajetut kilometrit ja kulutetut eurot. Matkan etenemistä on siis helppoa seurata, varsinkin kun kirjassa on myös selkeät kartat. Yksityiskohtaiset muistiinpanot kertovat selvää tarinaansa; jokainen aamu on ollut uuden seikkailun alku.

Aikaa kuluu seitsemän viikkoa, matkaa taittuu 2400 kilometriä. Karttaan piirtyy reitti Delhistä Ladakhiin. Intian kaaos – ja ne miljoona pyhiinvaeltajaa – vyöryy päälle, mutta se ei estä suomalaista miestä etenemästä. Eivätkä häntä hyydytä sään vaihtelutkaan, vaikka tasangon tainnuttavat helteet vaihtuvat Himalajan vuoristosolien kylmiin pakkasöihin. Päivän paahdetta voi hieman tasoittaa illan ja yön viileydellä, joskin pimeys ja olemattomat pientareet tuovat silloin omat haasteensa. Ohiteltava, vastaantuleva ja väisteltävä liikenne on hyvin monimuotoista, aina kuorma-autoista, polkupyöristä ja juoksijoista lehmiin ja motoristeihin.

Pelkkää pyöräilyn ylä- ja alamäkeä kirja ei todellakaan ole. Intohimoinen fillaristi kertoo tapaamistaan ihmisistä, maistelemistaan ruoista ja ehtii tutustua kävellenkin nähtävyyksiin. Ja siinä sivussa lukija imaistaan mukaan Intian historiaan. Matti Rämö omaa sellaisen kerronnantaidon, että ikään kuin ohimennen tulee käsiteltyä brittihallinnon vaikutukset ja Intian ja Pakistanin suhteetkin. Toki Intiassa on poikettava myös jooga- ja meditaatiokeskukseen – vaikkapa Rishikeshiin, kuten Beatlesit aikoinaan.

Tätä ja Matti Rämön muitakin matkakirjoja suosittelen lämpimästi niihin kausiin, kun arki käy painostavaksi ja elämä tuntuu vain valuvan ohi. Silloin on hyvä ottaa kiintopiste hieman etäämpää ja siristellä silmiään sen suuntaan, josko jokunen toteuttamaton haave siintäisi horisontissa. Itselleni yksi tärkeä pointti kirjassa on se, että Rämö lähti kuntouttamaan itseään hankalan sairauden otteesta näillä matkoillaan. Eikä sitten ihan vähään tyytynytkään!

Julkaistu Kirjavinkeissä 20.4.2016