Takaisin koivun katveeseen

Lenita Lehto
BoD, 2016
174 sivua


Palataan ajassa hetkeksi viime kesään. Valmistauduin Suomen keskikesän juhlaan pörrösukissa ja villatakissa. Yritin puskea koleaa tihkusadetta pois näköpiiristäni lukemalla Lenita Lehdon esikoiskirjaa Suomityttö oliivimetsässä.  Nautin kirjasta, kreikkalaisesta elämänmenosta ja perhe-elämästä, vahvasta läsnäolon tunteesta jokaisella sivulla. Tuolloin toivoin kovasti voivani vielä palata Lenitan perheen pariin uuden kirjan merkeissä.

Nyt käsissäni on jatko-osa ja oliivipuut vaihtuvat yhteen supisuomalaisen maiseman symboliin, koivuun. Lenita perheineen on päätynyt muuttamaan Suomeen ja aloittamaan uuden elämän täällä. Tulevaisuuden toivo Kreikassa on peittynyt sankan talouskriisipilven taakse. Suomessa seurasimme uutisista euromaiden rahaministereiden kokoontumisia Brysselissä, kuulimme arvioita tarvittavien lainaerien suuruuksista ja takaisinmaksun mahdollisuudesta. Kreikan saamien hätälainojen ehdot olivat kovat ja leikkurin terä armoton; palkkoja ja eläkkeitä piti alentaa, valtion omaisuutta myydä ja ehkä pistää pihalle muutama valtion virkamieskin. Satunnaisia, joskin lempeiksi  jääneitä hipaisuja tästä kreikkalaisten arkeen koimme täältä kaukaa turisteina, kun media antoi ohjeita pankkiautomaattirahan riittävyydestä ja käteisen varaamisesta mukaan. Mediakuvaa, yhtä näkövinkkeliä.

Lenita Lehto kertoo tuosta painostavasta ajasta kreikkalaisen silmin, oman perheen silmin - tai sanoisinko sittenkin: sydämin. Kauppa ei käy, koska ihmisillä ei ole varaa mihinkään ylimääräiseen eikä aina välttämättömäänkään. Eläkkeet laskevat 40 prosenttia, kenties enemmänkin. Työttömyystuki on minimaalinen ja kovempi ehdoiltaan kuin se, mihin me olemme tottuneet. Ja siinä keskiössä elää ihminen omaa arkeaan, omine vastuineen ja haaveineen. Sähkölaskut on maksettava (eikös juu) ja ennen kaikkea taattava lapsille eväät hyvään elämään. Kirjan sivuilta voin elävästi aistia vanhempien tunnelmat, kun Lenita miehensä kanssa istuu alas ynnäämään menoja ja tuloja. Ja tunsin itseni miltei lukijanakin tunkeilijaksi, niin isoista asioista on kyse. Kun elämisen mahdollisuuden kapenevat eikä talouskriisissä ole kyse ohimenevästä sinnittelystä, viisihenkinen perhe päättää aloittaa uuden elämän Suomessa.

Ja jälleen palaan siihen, mikä jo Lenitan esikoiskirjassa eniten sykähdytti: kreikkalaisten yhteisöllisyys, lähimmäisenrakkaus ja perhekeskeisyys. Kodin jättämisen ja maasta muuton suuret henkiset irtirepäisyt. Talo tarvitsee seinät ja katon, mutta voi sitä elämänlankojen vyyhtiä, mistä koti vuosien mittaan täyttyy! Yli 80-vuotiaan isän ja appiukon nyyhkytys riipaisee. Lähdön tunnekuohuissa on ratkaistava tuhat ja yksi käytännön asiaa, pakattava ja luovuttava - ja vielä kahdella suunnalla, sillä onhan määränpäätäkin valmisteltava uuteen elämänvaiheeseen. Miehelle ja  lapsille Suomi on kokonaan uusi kotimaa, mutta Lenitallekaan maa ei ole enää sama kuin nuorena maailmalle lähtiessä.

Keväisin on aina suuri ilon aihe nähdä uudenuutukaiset ja hennot lehdet koivuissa. Odotettu kesä, uusi vaihe! Jos oli Kreikassa oliivipuut, niin meillä koivut - juhannuskoivut, saunavihdat, koivukujat ja valkoisen tuohiverhon kuvajaiset tyynen järven pinnalla. Koivun katveeseen voi rakentaa uutta elämää.

Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.

Suomityttö oliivimetsässä

Suomityttö oliivimetsässä
Lenita Lehto


Books on Demand,
2015


Kirjallisuuden laajassa kattauksessa matkakirjat ovat yksi lempilajeistani. Muut maat ja vieraat kulttuurit ovat loputon mielenkiinnon ja ihmetyksen kohde, mistä ammentaa palasia omaan maailmankuvaan. Varsinaisia helmiä ovat sitten nämä ulkosuomalaisten kirjoittamat kuvaukset maailmalta, sillä heillä on silmää katsoa asioita sekä suomalaisesta että uuden kotimaan perspektiivistä rinnakkain. Ihan ylimpänä henkilökohtaisten mieltymysten listalla on kaikki Kreikkaan viittaava. Jälleen löytyi uusi sellainen, Lenita Lehdon Suomityttö oliivimetsässä. Montaa päivää kirja ei ehtinyt yöpöydällä vanheta, kun raivasin sille luettavien listaltani tilaa. Enkä sitten juuri käsistäni laskenut ennen viimeistä sivua. Irwiniä siteeraten: "Kun on alkuun päästy, niin antaa mennä vaan..."

Voi miten tutulta kirjan alku kuulostaakaan! Ympärillä kiehtova maailma, kielten opiskelun rikkaus ja kansainvälisyyden kohina - kaikesta tuosta huumaannuin itsekin nuorena tyttönä ja voin täysin eläytyä Lenita Lehdon silloisiin ajatuksiin. Mutta siinä missä itse jäin paikoilleni, Lenita alkoi toteuttaa unelmiaan ja lähti matkaoppaaksi maailmalle. Oppaana hän ehti kierrellä monta maata, kunnes Kreikka ja kreikkalaisuus - ja nuorukainen nimeltä Dimitris - alkoi pitää suomineitoa otteessaan yhä tiukemmin. Siinä ei pienet pyristelyt vastaan enää auttaneet.

Lenita saapuu Dimitriksen kotikylään Agrínioon ja aivan uusi elämänvaihe osana kreikkalaista perhettä alkaa. Tästä alkaa myös kirjan ehdottomasti mielenkiintoisin osuus, sillä lukija suorastaan tempaistaan mukaan kreikkalaisen elämänmenon ytimeen. Hääseremoniat, lasten kastaminen, perheen ja uskonnon merkitys, perinteet ja uskomukset... Ensimmäiseksi hämmästyn sitä yhtenäisyyttä, jolla tapaa näistä asioita olen kuullut Kreikan matkoillamme tai lukenut toisaalla. Toiseksi hämmästyn  kaikkea sitä uutta, mitä kirjasta voin Kreikka-kuvaani ammentaa. Ja tietenkin oliivipuut - niillä on aina kiistaton merkityksensä ja painava paikkansa!

Syvästi vaikuttuneena luin Dimitriksen perheen historiaa, jonka kautta kirja nostaa esiin kreikkalaisten kokemia kovia aikoja. Teksti on sekä koskettavaa että kaikkea tapahtunutta ja siitä selvinneitä  ihmisiä kunnioittavaa. Vertaan tilannetta Suomeen, miten sota-ajat ovat yhäkin meitä lähellä omaan perhehistoriaamme kirjoitettuna. Onko menneisyys vielä paljon lähempänä pintaa kreikkalaisuudessa, se jokin sanattomanakin siirtyvä tunteiden kirjo sukupolvelta toiselle? Tai olemmeko me itse kuitenkin jo luiskahtamassa pois siitä hiljaisesta tiedosta, kun ja jos emme  enää osaa pitää yhtä ja turrumme välinpitämättömiksi kaikelle lähipiirimme ulkopuolella?

Suomalainen juhannus 2015: kietoudun tiukemmin villatakkiin ja vedän pörrösukat jalkaani. Ulkona sataa tihuuttaa eikä lämpöasteita ole juuri kymmentä enempää. Mutta mitä olosuhteista, kun tämäkin suomityttö sai vaellella oliivimetsissä, juhlia nimipäiviä ja seurata ortodoksien pääsiäistä lähes 270 sivun verran. Hauskasti kuvilla elävöitettynä. Tuli niin kreikkalainen olo, ei suinkaan ulkopuolelta turistina katsellen vaan aivan kuin olisin hetken ollut sisäpiiriä. I was not born in Greece but Greece was born in me..

ps. Tätä lukisin jatko-osankin.