Kaupunkimatkailijan kävelyopas - Berliini

Paul Sullivan
Karisto, 2019


Alkuteos: Walking Berlin : The Best of the City (National Geographic Society, 2015)
Kääntäjä: Maria Kivelä
192 s.


Hyvä matkaopaskirjanen säästää monilta harha-askelilta ja auttaa saamaan lomasta irti enemmän. Kaupunkimatkailijan kävelyopas : Berliini esittelee 15 valmista kävelyreittiä, joiden avulla on kätevä koluta Berliinin tärkeimmät nähtävyydet ja eri kaupunginosien erikoisuudet. Oppaan avulla voi kiertää päivässä kaupungin päänähtävyydet tai aluekävelyjen ja Tutustu tarkemmin -osion vinkeillä paneutua perinpohjaisemmin juuri itseä kiinnostaviin aihealueisiin.

Erityisen toimivana pidän kirjan jaottelua. Reitti- ja karttaosuus on hyvin pelkistetty ja selkeä. Kunkin kohteen kohdalla on sivuviittaus tarkempiin tietoihin. Kartta-aukeaman jälkeen seuraa Vinkkejä -osuus, josta voi bongata vaikkapa lisänähtävyyksiä tai hyviä kahvila-alueita. Parhaat palat -osioista puolestaan löytyy listauksia houkuttelevista kahvi- ja ruokapaikoista, viehättävimmistä puistoista, joulutoreista ja muista matkamielen kohottajista.

Kaupunkimatkailijan kävelyopas on kokoonsa nähden todella kompakti tietoteos, joka kulkee kätevästi mukana pienemmässäkin repussa. Oleellinen tieto löytyy, mutta – toisin kuin aikana ennen nettiä – koko historian aikajanaa ei tarvitse enää sulloa oppaaseen. Berliini ei ehkä ole se kaunein ja romanttisin kaupunki, mutta hurmaa suurkaupungin monimuotoisuudellaan niin historianharrastajan kuin shoppailijankin. Itselleni tällainen kävelyopas on se käytännöllisin opas reissussa. Nyt vain lomaa suunnittelemaan!

Julkaistu Kirjavinkeissä 16.10.2019

Eeva Lennon, Lontoo

Eeva Lennon
Karisto, 2018



Toimittajamuistelmia on ilmestynyt useita tänä vuonna ja jo luettujen jatkoksi oli kiinnostavaa lukea vielä Eeva Lennonin omaelämäkerrallinen kuvaus hänen työstään ulkomaan kirjeenvaihtajana. Hän oli Suomen ensimmäisiä naiskirjeenvaihtajia maailmalla, ensin Pariisissa ja sen jälkeen Lontoossa.

Eeva Lennon kuvaa tarkasti lapsuuttaan ja nuoruuttaan kahden kosmopoliitin, suurten Ranskan ystävien, lapsena. Hänen isänsä toimi merkittävissä tehtävissä Marsalkka Mannerheimin päämajassa, jatkosodan jälkeen isästä tuli Suomen Työnantajain Keskusliiton toimitusjohtaja. Hänen äitinsä, Mika Waltarinkin hurmannut kaunotar, oli kotiäitinä. Eevan tie vei opiskelujen myötä Pariisiin ja siellä hän kohtasi myös tulevan kumppaninsa, irlantilaisen toimittajan ja kirjailijan Peter Lennonin.

Eeva Lennon työskenteli Pariisissa Yleisradion freelance-kirjeenvaihtajana ja myöhemmin Uuden Suomen Pariisin-kirjeenvaihtajana. Tuolloin 1960-luvulla yhteiskunnassa ja päivänpolitiikassa elettiin Charles de Gaullen aikaa, jolloin yksi suurista haasteista oli siirtomaa Algerian itsenäistyminen. Naisen asema eli murrosaikaa, Pariisia koettelivat opiskelijamellakat ja Euroopan suurin yleislakko pysäytti julkisen liikenteen ja kuljetukset. Ulkomaan kirjeenvaihtajilta ei raportoitavaa puuttunut.

Vuonna 1970 Lennonit muuttivat Lontooseen. Uutisten aiheiksi nousivat nyt kaivoslakot, IRA:n terrori sekä Margaret Thatcherin Rautarouva-uudistukset ja -otteet. Kun Eeva Lennon raportoi uuden asuinmaansa tapahtumista, hänellä oli vahvuutenaan oman ammattitaitonsa lisäksi suomalaista, irlantilaista ja ranskalaista näkökulmaa asioihin. Kaikkien näiden lankojen yhdistely ja olosuhteiden vertailu onkin yksi suuri kirjan rikkaus. Lähihistorian tapahtumat palautuvat mieleen ja avaavat uutta näkökulmaa myös nykyhetken tapahtumiin: Kirjan loppuvaiheissa päästäänkin Brexitin syihin.

Kirjassa on sivuja nelisensataa, materiaalia olisi varmasti ollut vaikka kahteenkin kirjaan. Ammattilaisen tekstiä on miellyttävää lukea, suuri tietomäärä on puristettu hyvin lukijaystävälliseen pakettiin. Toimittajan työ on ihan oma spesiaali alansa, josta ei vaarojakaan puutu. Euroopan lähivuosikymmenten historiasta ja toimittajan työstä kiinnostuneille lukupinoon vaan!

Julkaistu Kirjavinkeissä 22.11.2018

Kesyt kaipaavat, villit lentävät

Terhi Rannela
Karisto, 2018
220 s.





Kun arjen velvoitteet pitävät kesysti aloillaan, voi silloinkin hetkiseksi pyrähdellä villiin lentoon matkapäiväkirjojen mukana. Tällä kertaa sohvamatkailijan tempaisee mukaansa Terhi Rannela. Hän on koonnut tekstit omien matkapäiväkirjojensa ja sanomalehtiin kirjoittamiensa matkakolumnien pohjalta.

Hän esittää kirjan ensimmäisessä luvussa toiveensa siitä, että tekstit saisivat lukijan unelmoimaan ja innostumaan omien matkasuunnitelmien teosta. Heti alkuun koen samastumisen ja yhteisymmärryksen iloa. Itsellenikin lukuisat kirjeystävät ympäri maailmaa riittivät vallan hyvin yhteydeksi toisenlaiseen elämään ja kulttuureihin teininä, matkustamisen palo ja rohkeus syttyi vasta myöhemmin. Kirjeenvaihto on enemmänkin kuivaharjottelua ja todelliset maut ja tuoksut, lihaa luiden ympärille, löytyy vasta itse matkaan lähtemällä. Samaa perua silti molemmat, uteliaisuus ja kokemusten jano. Eikä materiaalista ole pulaa, kun matkustamisen makuun pääsee.

Kirjan luvut ovat enimmäkseen lyhyehköjä tunnelmakuvia eri puolilta maailmaa. Lukijan on oltava ketterä vaihtamaan maata ja manteretta, koska nyt ei ole kyse kiertomatkasta pisteestä A pisteeseen B. Niinpä Atlantic Cityn valomerestä ja kasinohotellin – jossa gangsterit Al Capone ja Lucky Lucianokin muuten yöpyivät – pelikoneiden kilinästä ollaankin jo seuraavassa luvussa matkalla Kiinan muurille.

Tekstit ovat täynnä pieniä yksityiskohtia, tunnetiloja ja oivalluksia. Kaikesta koetusta kirjaan valikoituu pieniä hetkiä tai yksi ajatuskuvio. Esimerkiksi Gambian luvussaan Rannela pohtii orjuutta ja sitä, kenen ääni jossakin historian käänteessä kuuluu – ja mikä vielä tärkeämpää: kenen ääni puuttuu? Jos orjuudesta vaiettiin kauan, mistä tämän ajan raakuuksista me mieluimmin vaikenisimme?

Terhi Rannela pohtii paljon myös kirjoittamista ja lukemiaan kirjoja. Hän viettää puolitoista kuukautta Britanniassa, juo teetä ja luonnostelee uusia lukuja kirjaansa. Oi kirjailijan vapautta, kun työnteko ei ole paikkaan eikä virastoaikaan sidottua!

Eniten nautin kirjan viimeisimmästä osuudesta, jota Rannela on kirjoittanut Saksan kuukausinaan. Turistifiilistelyjen sijaan on enemmän aikaa arjelle, suomalaisten ja saksalaisten kirjakauppojen tai kuntosalien vertailuille.

Tekstin innoittamana etsin jopa YouTuben Learn German with Jenny -kanavan ja pitkäaikainen haave saksankielen kertaamisesta nosti jälleen päätään. Miten hauska olisikaan käyskennellä Hannoverin katuja ja elvyttää ruosteista saksan sanavarastoa – villi ajatus!


Julkaistu Kirjavinkeissä 3.4.2018

Sydämenasioita Jylhäsalmella

Kirsi Pehkonen
Karisto, 2017





Huhtikuinen sää näyttäytyy kylmänä ja koleana, joten lievitin kesänkaipuutani Kirsi Pehkosen uutuusromaanilla Sydämenasioita Jylhäsalmella. Kirjan kansi vie lukijan oitis keskelle kauneinta kesäpäivää veden äärellä, paljain varpain mökin edustalla. Kirja aloittaa uuden maalaisromanttisen sarjan, josta seuraavan osan luvataan ilmestyvän keväällä 2018.

Juuri maisteriksi valmistuneen Riinan on etsittävä elämälleen uutta  suuntaa, kun avomies Aki jättää hänet ja haluaa keskittyä urhelijanuraansa. Opettajan pestiä ei heti aukene, eikä Riina voi enää mennä kesätöihin Akin isän firmaankaan. Aikansa emmittyään Riina kääntyy Sirkka-tätinsä puoleen ja saakin kuulla olevansa todella tervetullut kesätöihin Sirkan lossikahvilaan. Niinpä Riina pääsee toipumaan sydänsuruistaan lapsuudesta tuttuihin maisemiin. Kahvilatyö tuo päiviin uuden rytmin ja pieni kyläyhteisö ottaa Riinan uteliaan hyväntahtoisesti vastaan. Liika sinisilmäisyys tietenkin kostautuu, jotta tarinaan saadaan särmää ja vähän jännitystäkin.

Sydämenasioita Jylhäsalmella on kaunista luettavaa tässä ajassa – jotenkin niin hyväntahtoista ja kilttiä. Jylhäsalmella eletään vielä lintukodossa, pienen maalaisyhteisön turvassa. Aika kulkee leppoisten mökkilomalaisten tahtiin, vaikka lossikahvilan vitriinissä onkin sämpylät oltava ajallaan valmiina ja kahvi tuoretta.

On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan Pehkonen Riinaa kasvattaa, kun hän aikuistuu. Aloitusosassa hän on täysi-ikäisyydestään huolimatta juurikin se Sirkan äidilliseen hoivaan tullut sukulaistyttö, vaikka joutuukin kirjan käänteissä ottamaan vastuuta enemmän kuin alun perin oli ajatuskaan.

Kirja perustuu paljolti dialogiin ja nautinnolliseen savolaiseen huasteluun:

– Elä hättäile, tuli vuan mieleen yksi asia, Sirkka sanoi.
– Syöt ensinnä, juuaan kahvit ja tuumataan. Kyllä sinulle tiältä aina paikka löytyy, ihan valittavaksi asti.


Julkaistu Kirjavinkeissä 28.4.2017

Tule tapaamaan minua rannalle

Hilary Boyd
Karisto, 2016

400 sivua




“Nukkukoon siinä hemmetin tuolissaan koko yön ja katsokoon, kuinka kurjalta olo tuntuu aamulla.”



Aamuyöstä Karenin kiukku on kuitenkin haihtunut ja hän herättelee aviomiestään siirtymään vuoteeseen. Mies ei sen enempää vastaa kuin vastustelekaan – Harry Stewart on kuollut. Järkyttynyt Karen potee syyllisyyttä edellisillan tapahtumista. Ympärillä pieni ja tiivis kylä hämmentyy uutisesta. Harry on on ollut arvostettu ja varakas mies, yksi yhteisön tukipilareista. Kuva julkisivun takaa ei ole aivan yhtä kaunis, Karen on elänyt pahasti alkoholisoituneen ja kaikkea kontrolloivan miehen vierellä.

Karenin on paitsi totuteltava elämään ilman miestään myös sietämään yhteiselämää tytärpuolensa kanssa. Kun isä ei ole enää tukemassa piloille hemmoteltua Sophie-tytärtään, tämä näkee ainoaksi vaihtoehdokseen muuttaa asumaan Karenin luo. Jo aikuinen Sophie on haahuillut tähänastisen elämänsä eri uravaihtoehtojen ja lyhytaikaisten työvalintojen hetteikössä, pystymättä kunnolla paneutumaan mihinkään. Naisten toisiaan kohtaan tuntemat antipatiat eivät anna parasta ennustetta rinnaikkaiselon onnistumiselle, mutta Karen haluaa kuitenkin yrittää suhteen korjaamista.

Vuosien mittaan Karen on edustanut miehensä rinnalla, mutta edes Harry ei ole saanut Karenia kirkkoon mukaan. Kaikista epäluuloistaan huolimatta Karen saa kuitenkin parhaimman tuen paikkakunnan kirkkoherralta. William kuuntelee ja rohkaisee Karenia. Entä jos heidän lähentymisensä ylittää soveliaisuuden rajat? William on naimisissa ja sitoutunut elämään vakaumuksensa mukaan. Karenkin sävähtää: se toinen nainen, minäkö?

Tähän tarinaan oli helppo mennä alusta asti mukaan, niin sujuvasti Hilary Boyd tutustuttaa kirjan päähenkilöihin. Kuitenkin juonen jännite nousee juuri pienen kyläyhteisön sidonnaisuuksista ja moraalikäsityksistä ja siksi taustaa kaikkine kyläläisineen ei pääse unohtamaan. Rakkaus tahtoo yhtä, velvollisuus toista. Usko istuu portin pielessä. Ja ihminen siinä sitten oman rajallisen elämänsä kanssa joutuu päätöksensä tekemään ja sen kanssa elämään.

Kesäiseen riippukeinuun viihdyttävä ja nopealukuinen romaani, jonka käänteissä on paljonkin tosielämästä tuttua pohdintaa. Lukaise vaikkapa pieneen romantiikannälkään!

Julkaistu Kirjavinkeissä 16.8.2016

Arpapeliä

Kirsti Ellilä
Karisto, 2016
288 sivua



Mian ja Markun elämä vanhassa puutalossa Sillankorvan kaupunginosassa on vilkasta ja värikästä. Villa Toivo on tarjonnut kodin heidän viidelle jo aikuistuneelle lapselleen ja tilaa on riittänut vuokrattavaksi asti. Mia on aikoinaan luopunut lääkärin työstään voidakseen olla läsnä lapsilleen. Lämminsydämisen äitihahmo-organisaattorin huolenpito ulottuu laajalti myös vuokralaisten arkeen. Pihapiirissä asuvat Molla ja Piupau, ensimmäistä lastaan odottava nuoripari, sekä joskus muusikonurasta haaveillut Tolonen. Viimeisimmäksi porukkaan on liittynyt sympaattinen afrikkalaispoika Kolumbus, jota huolettaa kielteinen turvapaikkapäätös ja lähdön uhka.

Villa Toivon porukka osallistuu yhdessä myös Sillankorvan perinteiseen pihakirppispäivään. Kolumbus kokkaa kamerunilaista ruokaa, Molla myy unisieppareita ja Mia tarjoilee ja tiskaa. Juuri kun meno on hippeimmillään, vedensaanti koko korttelissa lakkaa kuin seinään. Mia säntää tutkimaan pihakaivoa ja saa avukseen paikalle osuneen Ilmarin. Avuliaan herrasmiehen avulla katastrofi on vältetty ja kiitokseksi Mia lupaa Ilmarille niittokoneen autotallin nurkalta. Vastineeksi Ilmari jättää Mialle kirjekuoren: “Se on vain raaputusarpa, Ilmari sanoi. -Minulla on tämmöinen pieni hassu tapa, että ostelen niitä lahjaksi. Siellä kuoressa on sitten raaputusohje myös, kannattaa lukea se ensin.”

Mia on halunnut ja saanut tehdä elämästä omannäköisensä, hän on täyttänyt sen kodin töillä ja ennen kaikkea ihmisillä. Sitä, mikä oli tarpeen oli aina riittänyt eikä turhuuteen ollut niin suurta tarvetta ollutkaan. Nyt viisikymppisenä on tarve arvioida mennyttä. Mieskin niin vähäpuheinen ja omiin oloihinsa vetäytyvä; ikätoverit ovat jo vaihtaneet kumppania kerran jos ei useammankin.

Mia ei ole koskaan säätänyt unelmiaan lottovoiton ja raha-arpojen varaan. Ilmarin kirjekuori saa odotella päivän jos toisenkin, ennen kuin Mia käy raaputtamaan. Mitä jos kohdalle jysähtääkin muhkea rahapotti?

Arpapeliä on viihdyttävä romaani, joka puhuu lempeänarkisesti elämän perusasioista. Rahastakin kyllä, mutta ennen kaikkea luottamuksesta, kohtaamisesta ja välittämisestä. Valinnoista, joilla teemme pienen nurkan maailmaa paremmaksi – tai sitten emme. Näiden viikkojen ankeita uutiskuvia vastaan Arpapeliä oli kaipaamaani vastalääkettä, sain levätä Villa Toivon yhteisöllisyyden ilossa ja turvassa. Liikuttavan kaunista ilman mitään hempeilykuorrutteita, kirjan todentuntuisten henkilöhahmojen seurassa viihtyisi vaikka pitempäänkin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 14.8.2016

Taste of Lapland

Taste of Lapland
Helena Lylyharju ja Kari Martiala



Karisto,
2015

Ruokatoimittaja, valokuvaaja Kari Martiala ja keittiömestari Helena Lylyharju tekivät viisivuotisen löytöretken Lappiin. Sen pohjalta syntyi Lapin makuja – luonnonläheinen, erämaan rauhaa huokuva matkakirja.  Samalla se on ylistyslaulu rikkaalle lappilaiselle ruokakulttuurille. Nyt kirja on ilmestynyt myös englanniksi: Taste of Lapland.

Jos Lappi on lumoavan myyttinen meille suomalaisillekin, ulkomaalaiselle se tarjoaa monin kerroin enemmän eksotiikkaa. Luonnnon rauha ja ainutlaatuisuus vaihtuvine vuodenaikoineen herkistää hetkeen. Taivaanrannan järkkymätöntä vakautta eivät hektisen elämänmenon pörssikurssit heilauta. Maisema muuttuu kyllä, mutta vain omaan totiseen tahtiinsa pimeän ja valon sykleissä. Martialan valokuviin pysäyttämät luontohetket ovat varsinaisia voimakuvia. Mieli uppoaa Lapin tuntureihin, järvien rantakivikkoon ja jokien uomiin.

Luonnon ohella Lappi on myös keittiön herkuistaan tunnettu. Maakunnan ruokakulttuurilla on pitkät perinteet ja se ammentaa raaka-aineensa ympäröivästä luonnosta. Erilaisia ruokaideologioita ja -oppeja syttyy ja sammuu lehtien otsikoissa, mutta kasvi- ja eläinmaailman antimiin pohjaava konstailematon perusruoka kulkee omaa arvostettua tietään. Yksinkertaisuudestaan huolimatta, tai ehkä juuri siksi, se on omiaan parhaisiinkin pöytiin ja vaativimmillekin kulinaristeille. Tässä kirjassa Lapin lähi- ja luomuruoka saa ansaitsemansa raikkaat ja herkulliset kasvot. Ruokaohjeiden kattaus käsittää niin poron kuin linnut, marjat, villiyrtit ja puhtaiden vesien kalatkin. Kirkkaat kesäyöt kasvattavat aromikasta tarjottavaa pöytään.

Maisemakuvien ja ruokareseptien rinnalla kulkevat tarinat lappilaisuudesta ja elämästä Lapissa. Herkuttelin, nautin, lepäsin ja rauhoituin kirjan parissa pitkät tovit. Koin lapinkuumetta. Ulkomaille lahjakirjaa etsivän ei tarvitse tähän pettyä. Taste of Lapland on jämerän laaja paketti jo senkin takia, että se pitäytyy englannin kielessä, eikä samoihin kansiin ole ympätty viisikielistä versiota.

Julkaistu Kirjavinkeissä 6.8.2015

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/taste-of-lapland/

Yksi suosikkejani Lapin herkuista on leipäjuusto, mainioita ohjeita löytyy Ideakeittiöstä:

https://www.ideakeittio.fi/reseptit/leipajuustoa-kinuskilla-ja-lakalla

Harmaat Enkelit

Harmaat enkelit
Mila Teräs


Karisto,
2014








Runollisen kaunista, rosoisen kipeää... Tytär äidille, äiti tyttärelle. Isoäidille pieniä suupaloja annosteleva käsi. Äidin sydämeen mahtuu vain yksi M, mutta kylläkin tukahduttavan pitkästi historiaa.


Ensimmäinen Kirjavinkit -sivustolle sanoiksi pukemani lukukokemus löytyy tämän linkin takaa:

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/harmaat-enkelit/