Esikoisten lunastus

Esikoisten lunastus
Samuel Davidkin



Johnny Kniga,
2016



Toki halusin kantaa korteni kekoon kesäkuun dekkariviikolla. Kirjapinosta valikoitui luettavaksi Samuel Davidkinin esikoisromaani Esikoisten lunastus.

Saksan poliisi kaipaa tietoja tohtori Julian Zellhausenin liikkeistä ja ottaa yhteyttä Helsingin rikostorjuntayksikköön. Jäljet johtavat Korkeavuorenkadulle asuntoon, jota rikoskonstaapeli Leo Asko lähetetään tutkimaan. Omintakeiseen tyyliinsä Asko haluaa etukäteen tietää tapauksesta lähinnä vain osoitteen; hän haluaa tehdä omat havaintonsa ilman ennakkotietoja tilanteesta. Hänen persoonalleen omin päin työskentely sopii muutenkin; mitäpä se alkuun hänen työnantajalleen kuuluu, että hän pyytää avukseen kenttätyöstä syrjään siirretyn Daniel Janovskyn. Miehet toimivat yhdessä tietäen tarkkaan, että kustannussäästöjen kurittamassa rikostorjuntayksikössä heidän sooloiluaan ei katsota suopein silmin, ellei tuloksia synny.

Janovsky on vakaumuksellinen juutalainen ja hänen tietämyksensä ansiosta tutkijakaksikko pääseekin heti epämääräisen tapahtumaketjun jäljille. Mitä ikinä outojen tapahtumien takana onkin, se näyttää liittyvän ortodoksijuutalaisiin. Johtolangat vihjaavat arvokkaaseen aarteeseen ja poliisit saavat huomata useammankin ryhmittymän tavoittelevan sitä.

Minua viehätti Davidkinin dekkarissa kaksi asiaa. Ensinnäkin juutalaisuus dekkarin aihepiirinä ja sen taitava ja asiantunteja käsittely oli innostavaa. Kirja puhuu nimenomaan Suomen juutalaisuudesta, jonka historia lienee heikosti tunnettua. Toiseksi kirja on niin Helsinki-teemainen kuin olla ja voi. Davidkin laittaa henkilöhamonsa mittaamaan keskustan katuja milloin kävellen, milloin juosten – ja jokainen reitti kerrotaan kuin hitaasti nautiskellen. Helsinki katuineen on läsnä joka hetki ja yllättäen se ei missään vaiheessa tunnu toistolta eikä tylsältä. Päin vastoin, mielessä herää muistikuvia omista suunnistuksista, hotellin tai kahvilan haeskelusta pääkaupungin kaduilla. Pisteenä i:n päällä kirja yhdistää Helsingin ja juutalaisuuden historiaa ja lopputuloksena on kaunis paketti. Henkilöhahmot sen sijaan jäävät jotenkin ohuiksi ja etäisiksi – se korjaantunee mahdollisissa jatko-osissa, jos Leo Asko ja Daniel saavat jatkaa uraansa rikostentorjunnassa.

Julkaistu Kirjavinkeissä  28.6.2016

Antaa salaman tulla, minä odotan: Kalervo Palsan kirjeitä

Antaa salaman tulla, minä odotan
Kalervo Palsan kirjeitä
Maj-Lis Pitkänen (toim.)


Johnny Kniga, 2015

“Ihmiset ei kestä kattoa minun töitäni, net näkevät niissä ittensä.”

Kittilän kohutaiteilijan Ostrobotnialla esillä olleita töitä piiloteltiin vuonna 1974, kun presidentti Urho Kekkonen oli tulossa näyttelyyn. Maj-Lis Pitkäsentoimittamassa kirjassa vuorottelevat Kalervon Palsan kirjeet ja raju, värikylläinen taide.

Kalervo “Kalle” Palsan, Porno-Kalleksikin nimetyn, tauluissa pääteemoiksi nousevat seksuaalisuus, kuolema ja olemisen ankeus kaikissa vivahteissaan. Taiteensa polttoaineeksi hänellä oli omassa elämässään angstia ja ristiriitoja, mistä ammentaa. Lapsuudenkotina oli viheliäinen, ränsistynyt mökki Kittilän huonomaineisella “Narikan” alueella. Kalervon vanhemmat, Huugo ja Hilda, majoittivat kulkumiehiä ja harjoittivat elinkeinokseen viinaksien välitystoimintaa. Trokasivat siis. Mökin viereen rakennettiin jäterimoista majapaikaksi vaja, johon Kalle myöhemmin muutti asumaan. Piskuisesta majasta tuli hänen ateljeensa, komeasti Getsemaneksi mainittu.

Maj-Lis Pitkäsestä tulee Kalervon luotettu ystävä, jolle hän kirjoittaa ajatuksiaan taiteesta ja elämän ristiriitaisuuksista. Juuri näihin kirjeisiin kirja perustuu. Pitkänen auttaa monissa käytännön asioissa ja järjestää näyttelyä Helsinkiin. Tukea tarvitaan silloinkin, kun Kalle pyrkii Ateneumiin ja pääkaupungin hälinä on hänelle miltei liikaa. Kirjeistä käy ilmi, miten elintärkeää ystävyys Kallelle on; hänellä on joku, joka kuulee hänen masennuksensa, kuolemanviehätyksensä ja ymmärtää hänen taiteellisuuttaan. Arki pienessä mökissä on alkeellista ja alkoholinhuuruista. Palsa päätyy usein pohtimaan elämän tarkoituksettomuutta. Hän kirjoittaa kirjeissään usein itsemurhan mahdollisuudesta, mutta menehtyy mökissään keuhkokuumeeseen kolmekymppisenä.

Kirjan kannen maalaus kiteyttää hyvin sitä kuvaa, joka minulle Kalervo Palsasta lukemani perusteella syntyi. Ulkopuolisuus käy kylmänä puhurina päälle ja vetää liikkumattomaksi. Kuolemalleko hän jäykästi ojentaa kättään, vaikka kaikki muu hänessä on paikalleen jähmettynyttä – jopa tietävä katsekin? Ikkunan takana ihmiset ovat liian kaukana, omassa elämässään kiinni. Suosittelen kirjaa vaikuttavana taiteilijakuvauksena, Palsan taiteesta en uskaltaudu paljoa sanomaan. Se saa tosin pohtimaan, mikä on taiteen tehtävä. Kodinsisustajan mieleen, sävy sävyyn sohvan kanssa, Kalervo Palsan taulut tuskin ovat. Ja sille, ken ymmärtää taitelijan totuutta, maalaukset avautuvat väkevinä.

Julkaistu Kirjavinkeissä 11.11.2015

Unissasaarnaaja

Unissasaarnaaja
Tapio Koivukari


Johnny Kniga,
2015

Joskus sitä vain saa enemmän kuin luulee tilanneensakaan. Tapio Koivukarin kirja Unissasaarnaaja yllättää veijarimaisella otteellaan, vaikka takakannen esittelyn perusteella saatat odottaa painavaa ja  vakavahkoa tekstiä.

Tapahtumat saavat alkunsa länsisuomalaisessa Nihtamon syrjäkylässä. Pienviljelijä Heinosen perheen murrosikäinen tytär Tuulikki pääsee pitkän sairastelun jälkeen sairaalasta kotiin voipuneena ja uupuneena. Sairastelu jatkuu vielä kotonakin ja herkällä ja haaveisiinsa unohtuvalla tytöllä on aikaa lukea läpi niin koulukirjat kuin Raamattua ja lääkärikirjaakin. Jo sairaalassa enkelit olivat vierailleet Tuulikin unissa ja nyt toipilaana hän kouristavien kohtausten jälkeen alkaa kuin horroksessa saarnata parannuksen tekemisestä ja kehottaa ihmisiä rukoukseen, maailmanlopun aika kun on hyvinkin lähellä. Kuulijat hämmentyvät ja Tuulikin puhe tempaa heidät mukaansa; he löytävät siitä vastauksia omiin pohdiskeluihinsa ja osa tytön ennustamista asioista tuntuu käyvän toteen heidän lähipiirissään. Ei aikaakaan, kun tieto on levinnyt jopa lähipitäjiin ja Tuulikkia tullaan kuulemaan linja-autokyydityksilläkin sankoin joukoin.

Suomi on vielä sodan jäljiltä pahoin haavoilla 1940-luvun lopulla. Sodan vaurioittamat miehet ovat palanneet kotiin ja luottamus tulevaisuuteen on vasta hennosti rakenteilla, joten maailmanlopun mahdollisuuskin sopii hyvin kuvioon mukaan. Maakunnan väki kohisee uudesta horrossaarnaajasta ja Heinosten perheen arki menee aivan uusiksi. Perunamaakaan ei enää jouda varsinaiseen tehtäväänsä vaan se tallautuu sanankuulijoiden penkkien alla käyttökelvottomaksi. Veera-äiti ilahtuu kolehtirahoista ja teettää niillä itselleen tekohampaat. Rahakätkö saa äidin haaveilemaan hankinnoista, joihin hänellä ei koskaan ole ollut varaa. Keväällä Tuulikin heteka kannetaan pihalle ja Koivukari kirjoittaa hykerryttävästi: ”Nyt läksi hetekakin Herran työhön.”

Kirjan veijarimaisuus pääsee valloilleen, kun Korsosta saapuu paikalle Sigurd Sihvonen. Veera pyytää häntä laittamaan tytön kuriin ja ohjaamaan tätä sananjulistuksen työssään. Saarnaaja Sihvosen aikeet eivät ole alkuunkaan kunnialliset, mutta hän toimii vakuuttavasti ja Heinoset tottelevat hyvinkin sokeasti hänen ajatuksiaan. Kommelluksilta ei vältytä, kun koko porukka lähtee saarnareissulle pohjoiseen.

Kirjan asetelma on mielenkiintoinen. Hento ja sairaalloinen tyttö asettuu tyynesti Sanan välikappaleeksi eikä hae itselleen kunniaa tai etua. Saarnankuuloon tulleet hengenmiehet laittavat alulle kolehdin keruun ja Sihvosen halut kohdistuvat paitsi taloudelliseen hyötyyn myös nuoreen tyttöön itseensäkin. Tarinan henkilöiden auktoriteettiuskoa ovat koetelleet jo sota-ajan tapahtumat ja Sihvonenkin osoittautuu huijariksi.  Veeran isän mietteitä kuvataan näin: ”Miten olikin niin, että sodassa komeimmat puheet oli takaportaiden jehuilla, ja nuo saarnamiehet olivat kärkkäimpiä vaatimaan muita luopumaan omaisuudestaan ja sanoivat sitten vain, että amen ja hallelujaa.”

Murteen runsas viljely tekee tekstistä erinomaisen mehukasta luettavaa ja kietoo pienen yhteisön sodanjälkeiset tunnot, traumat ja epäluulot värikkääseen pakettiin. Hauskojen ja traagistenkin tapahtumien vyöryssä teksti on myös uskottavaa, onhan Tapio Koivukari itse koulutukseltaan teologian maisteri.

Julkaistu Kirjavinkeissä 11.9.2015

http://www.johnnykniga.fi/uutiset/onnea-tapio-koivukari/