Ensimmäinen nainen

Johanna Venho
WSOY


Kuinka syvästi ilahduinkaan tästä kirjallisesta kohtaamisesta! Johanna Venhon historiallinen romaani Sylvi Kekkosesta kertoo hyvin monitahoisesta ihmisestä, jossa yhdistyivät niin hauraus kuin vahvuuskin, hillitty pidättyväisyys ja syvä tunneihminen. Aivan ainutlaatuinen oli toki hänen kohtalonsakin; rakastua nyt mieheen, jota ura ja politiikka, naiskauneuskin veivät. Urho Kekkonen halusi raivata tien huipulle ja pysyä siellä; hänen presidenttikautensa kesti lopulta yli neljännesvuosisadan. Sylvi tuki kaikessa miestään, pysyi taustatukena ja luotettuna neuvonantajana elämänsä loppuun saakka.

Kirja ajoittuu kesään 1966. Sylvi Kekkosen rakas ystävä Marja-Liisa Vartio on kuollut ja Sylvi haluaa Katerman mökin rauhaan. Mielessään hän käy yhä keskusteluja Marja-Liisan kanssa ja pohtii elämäänsä Urhon rinnalla. Hän miettii itseään, nuoruuden unelmiaan ja sitä, mistä julkisuuden henkilönä on tietoisesti luopunut. Suurelle yleisölle hän näyttäytyy hienostuneena ja hillittynä, mutta hänen kirjoissaan, kuvitteellisissa hahmoissa, naisen on lupa huutaa takaisin. Sydämeltään ja sielultaan hän on taiteilija, ajattelija, ympäristönsä tarkkailija ja havainnoija. Hän puristaa aforismeihinsa sen, mikä jää muiden kuullen sanomatta. Luonto puhuu hänelle, Katerman levollisuudessa on läsnä niin Metsäpirtin lapsuus kuin omien kaksospoikien vauva-aikakin. Ja se vilkkuvasilmäinen, pitkä nuorukainen, joka Etsivässä Keskuspoliisissa oli hänen esimiehensä ja joka arvosti neiti Sylvi Uinoa niin, että siirsi tämän työhuoneensa viereen puhtaaksikirjoittajaksi.

Välillä puheenvuoron saa Essi Renvall, Sylvin ystävä hänkin. Essi on kuvanveistäjä, joka yrittää turhaan vangita Sylvin monitahoisuutta saveen. Essille ei riitä vain ulkoisen muodon jäljentäminen. Hän miettii Sylviä, ihmisen moneen suuntaan liikkuvaa sisäistä maailmaa. Usein hän ärtyy haasteensa vaatimuksiin ja tulee samalla täydentäneeksi Sylvin kertomusta itsestään, tuoneeksi näkökulmaa ulkopuolelta.

Luin joitakin vuosia sitten Johanna Venhon kirjan Kaukana jossain onnenmaa ja hänen tekstinsä teki jo silloin vaikutuksen. Ensimmäinen nainen sen sijaan lumosi minut täysin ja teki Sylvi Kekkosen elämän eläväksi kuin elokuvaa olisi katsonut. Kirja kertoo presidentin vaimon roolista miehensä varjossa, mutta – toistettakoon vielä kerran – myös aivan ainutlaatuisesta naisesta. Julkisen roolinsa alla Sylvi Kekkonen oli perheelleen omistautunut äiti ja nivelreuman aiheuttamien kipujen kanssa sinnittelijä. Ja ehkä sittenkin, kaikkien viehätysten jälkeen, se Urho Kekkosen suuri rakkaus.

Julkaistu Kirjavinkeissä  24.5.2019

Kaukana jossain onnenmaa

Kaukana jossain onnenmaa
Johanna Venho


WSOY, 2015

Aavan meren tuolla puolen. Aivan kuin suomalaisessa tangossa, Johanna Venhon uusimmassa romaanissa onni siintää epätarkkana toisaalla, horisontissa. Sitä kohti on ihmisen kaipuu kurotella.

Kirjassa rakennetaan vuoroin äidin, vuoroin pojan tarinaa 1970-luvun alusta nykyhetkeen. Kaarina on tullut äidiksi parikymppisenä ja elänyt sovinnaista ja sopeutuvaista elämää. Pikkuperheen arkea on käsikirjoitettu miehen ja pojan rytmiin, Kaarinan osa on ollut mukautua ja hoivata. Kun Kaarina jää yksinhuoltajaksi, pojasta tulee hänen elämänsä keskipiste. Kuusikymppisenä Kaarina räväyttää ja haluaa elämänsä uusiksi kertaheitolla: Kroppa uusiksi plastiikkakirurgilla, vaikka se onni pitäisi hakea Brasiliasta asti.

Otto on nelikymppinen työterveyspsykologi, joka kirjoittaa kirjaa onnellisuudesta. Kirjoitusprojektin rinnalla, tai ehkä sen suurimpana polttoaineena, Otto laatii oman elämänsä välitilinpäätöstä. Molemmat hänen elämänsä naiset ovat jättäneet hänet: Äiti Kaarina on matkannut maan ääriin plastiikkakirurgille, vaimo Eloisa haluaa ottaa etäisyyttä mieheensä ja aloittaa uudet kuviot Tampereella. Työnsä puolesta Otto tuntee kyllä psyyken mekanismit ja psykologian teoriasuuntaukset, mutta nyt hämmennys nouseekin omasta sisimmästä. Kaarina ja Eloisa, oma keski-ikäisyyden painokin, sekoittavat miehen onnellisuuspalikat. Mihin tarttua, ennen kuin elämä on ohi?

Johanna Venho on julkaissut paitsi jokusen romaanin, myös useita lastenkirjoja ja runokirjoja. Jotain runonomaista on myös tässä kirjassa. Tekstiä voi nautiskella kuin tummahkoa, kehittynyttä, tammisen viipyilevää hyvää viiniä. Hitaasti, kauniista lasista. Kiirehän tässä ei ole, kun tapahtumat nykyhetkessä ovat vain pieniä liikahduksia. Tärkeämpää onkin se, miten tähän on tultu ja mihin risteyskohdasta käännytään. Äidin ja pojan kiinteä suhde ja sen emotionaaliset roolit, jotka eivät enää pädekään aikuisuudessa. Tekstissä sykähdyttää elämän haavoittuvuus ja vanhenemisen pelko, jolta pohjalta on kuitenkin – jokaisen omien voimavarojensa ja uskalluksensa mukaan – mahdollisuus tavoitella omia, ainutlaatuisia unelmiaan. Loppuratkaisu on ehkä juuri niin epämääräinen kuin todellisessa elämässäkin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 27.11.2015