Nadia, onnetar
Andrei Pajanne
Imogen Books,
2015
Nadia, onnetar on mielenkiintoinen lukukokemus, joka jatkoi matkaansa mielessäni vielä kauan viimeisen sivun kääntämisen jälkeen. Mutustelin tarinaa mielessäni vielä viikon verran, Nadian lasipallosta välähteli yhä uusia pilkahduksia ja vasta nyt tunnen tarvetta sanoittaa sen herättämiä ajatuksia. Järkälemäisen, tuhatsivuisen Autuaiden saaren jälkeen osasin jo odottaa, että Andrei Pajanteen uusin kirja veisi minut fantasian ja reaalimaailman liikkuville jäälautoille ja tuntemattomille jyrkänteille. Olin utelias ja valmis seikkailuun. Kirjan kannen säteilevän kaunis ja kaukaisuuteen kurottava Nadia oppaanani.
Kustantajan sivuilla kirjaa kuvataan tarinaksi takertumisesta ja luopumisesta. Nadia saa tuntea elämän pohjattoman hyvyyden niin perheensä suojaamana pikkutyttönä kuin nuorena naisena Eliaksen, lasinpuhaltajan, rakastettuna. Hän kohtaa myös olemassaolon perustuksia ravistelevan epäonnen, kun koko voimallaan iskevät menetykset paljastavat elämän haurauden. Ihmisen mieli jarruttelee tapahtuneen edessä, yrittää takertumalla tavoittaa jo kerran kadotettua. Myös Nadia haluaa löytää rakkaimpansa - ja etsiessään tekee matkaa itseensä, valoon ja pimeyteen, toisiin maailmankaikkeuksiin.
Nadia, onnetar haastaa lukijan erikoiselle matkalle. Huomasin, että ensi alkuun halusin pitää kiinni jonkinlaisesta hallinnan tunteesta - halusin jäsentää, pilkkoa, ymmärtää ja asettaa tarinalle kehykset. Halusin takertua kuin Nadia onneensa. Mitä enemmän päästin irti, suostuin itselleni käsittämättömään, sitä vapaammaksi tunsin itseni tarinan nyansseille ja kosmisille hienosäädöille. Arjen ja konkreettisuuden kivuliaisuus lakkasi hiertämästä. Enhän ymmärryksen kautta kuuntele musiikkiakaan, nautin vain.
Kirjan sivuilla toistuu Jin ja Jang -symboli, kaksi toisiinsa kietoutuvaa aaltoa. Ja tuntuukin, että yksi koko kirjan lävistävä teema on ainainen liike, joka hakee tasapainoa monella taholla. Luonnon vastakkaiset voimat vyöryvät vuoroin jättiaaltoina ja vuoroin hakevat levollisen olotilan; niin ihmismielessä, meressä kuin maailmankaikkeudessakin. Kun liikutaan rinnakkain ja sisäkkäin näillä erilaisilla tasoilla, lukijalle on eduksi avartaa oma mielensäkin joustavaksi ja ihmeille alttiiksi.
Lukiessani heittelin itselleni havaintoja ja kiinnostavia yksityiskohtia, jotka varmaankin avautuvat lukijoille hyvin eri tavalla. Meren keskeinen asema kirjassa - mikä kuvaisikaan paremmin luonnon tuntemattomia voimia, mielen syvyyksiä ja jopa alkukantaista kaaosta? Toisaalta meren jatkuva liike on lohduttavaa, aaltojen ääni rauhoittaa ja huuhtoo pienen ihmisen taakkoja. Hallitsemattoman äärellä on hyvä hakea tunteilleen tyynnyttävät raamit. Kirjassa on vahvasti läsnä myös Serpentiini -joki. Nadia kulkee oman kehityksensä matkaa, joki virtaa tauotta - Nadian tie, elämänvirta?
Nadia on herkkä ja luova ja tunnistaa jo lapsena oman erityislaatuisuutensa. Hän ymmärtää oman jumalallisuutensa, kun hän tuntee ajatustensa käyvän toteen. Kun Nadia luo lasipallon, se vertautuu mielessäni uusien maailmankaikkeuksien syntyyn... Korkealla mennään ja fyysisestä todellisuudesta tarina irtoaa viimeistään siinä vaiheessa, kun se saavuttaa multiversumin sfäärit.
Harvemmin tartun tieteisfantasiaan ja tietämykseni avaruuden mekanismeista on hataraa, rinnakkaisista maailmankaikkeuksista nyt puhumattakaan. Pajanteen tekstin äärellä koin kuitenkin virkistävää huolettomuutta; vapautusta kaiken konkretiasta ja ymmärtämisestä. Korkealentoisessakin tekstissä on mukana elämän vahvat elementit, rakkautta ja surua. Takertumista ja luopumista. Etsimistä ja löytämistä. Kaikki on kuin suurta palapeliä, johon kaikki osaset lopulta palaavat.
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta, joka kirvoitti lennokkaisiin ajatuksiin.