Kaikki kääntyy hyväksi: 365 ajatusta itsensä auttamisesta

Heli Suutari
Atena, 2019



"Kaikki hyvin?

Kokeilen radikaalia ajatusleikkiä: ehkä suurin osa vaikeuksistani ja huolistani on vain omassa päässäni?
Ehkä kaikki onkin ihan hyvin?"

Näin haastaa minua Heli Suutarin teksti 213. päivän kohdalla, kun sattumanvaraisesti arvon itselleni ajateltavaa tähän maanantaipäivään. Mitä ajankohtaisin ja osuvin kysymys, kun epämääräinen rykelmä työasioita roikkuu yhä mielen syrjässä kiinni, muutama tunti kotiutumisen jälkeen. Lienen kyllä kirjan kohderyhmää sieltä tarvitsevimmasta päästä, hallitsen hyvin (turhan) murehtimiseen, kaikesta huolehtimisen ja huolestumisen ja itsekritiikissä olen ihan mestariainesta. Usein ihan varta vasten herään aamuyöstä vääntelemään asioita mielessäni - ja voi miten monta hyvää huolta onkaan vuosien mittaan mennyt ihan hukkaan!

Heli Suutari kertoo kirjansa alussa, miten sai yht'äkkiä huomata, että suutarin lapsellekin on hankittava kengät - tukevat sellaiset. Hän työskenteli terapeuttina hollantilaisella  klinikalla, joka on erikoistunut riippuvuuksien, syömishäiriöiden ja loppuunpalamisten hoitoon. Sinänsä mieluisa mutta paljon vaativa työ ja loputtomat vaatimukset kuluttivat tekijänsä loppuun, aina burnoutiin asti. Eikä siinä auttanut työstä luopuminen, ei terveellinen ruokavalio  tai liikunnan harrastaminen - piti alkaa ymmärtää sisäisen perfektionistin itsekriittisyyden suota. Oman elämänsä suorittamista. Kuulostaako tutulta?

Kun on tottunut  terapeuttina hoitamaan muita, ei varmaankaan ole helppoa vaihtaa roolia ja nähdä itsensä apua tarvitsevana ja uupuneena. Terapeutin oli maistettava omaa lääkettään. Heli Suutari kertoo, miten viinistä oli tullut lääke stressiin ja sen tuoma helpotus alkoi piintyä tavaksi. Hän otti työstään tutut riippuvuuksien hoitamisen työkalut omaan  käyttöönsä. Päivittäisistä pohdinnoista toipumisen tiellä syntyi kirja Kaikki kääntyy hyväksi. Jo kirjan kansi on hyvin lohdullinen, sillä siitä riittää kannustava ajatus itsensä auttamisesta vuoden jokaiselle päivälle. Alkuun luin kirjaa järjestyksessä ajatuksen kerrallaan, mutta nyt olen antanut sattumalle ja selailulle valtaa - silmiin on sattunut juuri se otsikko, joka tänään erityisesti puhuttelee. Tai keikauttaa jumettuneen ajatuksen päälaelleen, antaa uuden näkökulman. First  things first - olipa järjestys myöhemmin sitten mikä tahansa. Ensimmäinen teksti - Ongelman myöntämisen taito - nimittäin kolahti niin, että heti seuraavana päivänä hoidin yhden itseäni paljon ja kauan vaivanneen asian pois päiväjärjestyksestä. Mikä voittajaolo, kirjaimellisesti ja konkreettisesti: 

"Kiitän itseäni rohkeudesta myöntää ongelmani." 

Siinä kiteytyy paljon myös jatkosta, joka on armollista ja lohdullista keskustelua itsensä kanssa. Kirja kannustaa huomaamaan pienenkin hyvän ja tulee tunne, että haluan pysyä itseni vierellä. Kävellä samaan tahtiin.

Luulenpa, että tämä kirja pysyy yöpöydälläni kauan. Tekstejä voi lukea aina uudestaan ja uudestaan ja oivaltaa niistä - ja itsestään - aina uutta.  Muutos ei ole helppoa, mutta ehkä sittenkin mahdollista.

Kirja on saatu arvostelukappaleena, josta kiitos kustantajalle.

Kone kaikkivaltias

Pekka Vahvanen
Atena, 2018



Olisinpa harrastanut tieteis-toimintaelokuvia, saattaisin nyt olla paljon valmistautuneempi siihen, mitä tuleman pitää. Arjessa usein harmittavinta digitalisaatiota ovat kankeasti toimivat sovellukset työpaikalla tai huoli Facebookin turvallisuudesta. Ehkä vielä useammin koneiden fiksuus säästää aikaa ja vaivaa, puhumattakaan vaikkapa lääketieteen mullistavista digiratkaisuista. Silti on hätkähdyttävää huomata, missä oikeasti jo mennään, kun puhutaan kolmannesta teollisesta vallankumouksesta. Teknologinen kehitys tuntuu vyöryvän musertavan jyrän lailla kaikilla elämänalueilla. Kuinka tuleekaan mieleen vanha satu keisarista ilman vaatteita - tienvarsijoukoissa on ollut helpointa hurrata mukana, sillä kukapa haluaisi olla vanhanaikainen, eiliseen jumettunut konservatiivi. Toisaalta kaikkitietävä Google - tuo digiajan jätti-ihme - auliiisti kertoo, ettei Pekka Vahvanen ei suinkaan ole yksin teknologiavastaisuudessaan.

Somessa on 24/7 aina jotakin pikkukivaa menossa. Brittitutkimksen mukaan älypuhelin kaivetaan esiin keskimäärin 221 kertaa vuorokaudessa. Vaikka jäisinkin kauas tuosta "tavoitteesta", silti vilkaisu facebookiin katkaisee ajatuksen liian usein. Se heikentää keskittymiskykyä ja ilmeisesti kognitiivisia kykyjä, työmuistia ja pitkäkestoista muistiakin. Kiireessä voin kuitata ystäväni huolet heittämällä kommenttina sydämen, sen sijaan että aidosti kohtaisin ja kuuntelisin. Sosiaalisessa mediassa haluamme näyttää parhaat puolemme ja olla kauniita, rohkeita ja positiivisia - mutta entä jos onnellisuus kuivahtaakin pintapuolisuuteen? Mukavuudenhaluiset aivoni hytkähtävät tyytyväisyydestä, kun palkitsen niitä kymmenen sekunnin veikeällä kissavideolla. Ja suuri tuntematon kaiken takana kirjaa ylös klikkailuni ja tietää, millä koukuttaa minut verkkoonsa jatkossakin. Se voi myös piirtää minusta tarkan profiilin mainostajia tai vaikkapa rekrytoivaa työnantajaa varten. Muuan Alexander Kogan teki Facebookiin hauskan This is your digital life -persoonallisuustestin. Tämän testin teki 270 000 ihmistä, täysin tietämättä, mihin käyttöön profiilitiedot lopulta päätyivät. Ja, hups keikkaa, tämä sovellus imi siinä sivussa myös noin 87 miljoonan Facebook-kaverin tiedot - kun kerran testiin osallistuneet ystävällisesti luvan antoivat. Siinä onkin jo mukavasti dataa analysoitavaksi ties mihin käyttöön! Mietinpä vain, että moneenkohan kertaan minunkin tiedot on näiden testien myötä annettu, vaikken itse ole tehnyt ensimmäistäkään.

Sosiaalisen median takahuoneessa pyörivät siis masinoidut järjestelmät hullun lailla. Sitäkin pelottavampaa on koneoppimisen ja tekoälyn kehitys muilla elämän alueilla. Miten säilyttää elämän mielekkyys tilanteessa, jossa koneet vievät työpaikat miljoonilta ihmisiltä? Ylivoimaisesti paras tietokone meillä on korviemme välissä ja tulevaisuudessa koneälyn halutaan oppivan jäljittelemään ihmisen aivojen toimintaa. Tällöin tekoäly pystyisi luomaan uutta tekoälyä. Toisaalla uusin teknologia on myös rikollisuuden ja terrorismin saavutettavissa. Itseohjautuvien autojen toiminnan hakkerointi ja ohjaus väkijoukkoon? Uudenlaiset ydinsodan uhat?

Kirjan nimeä myöten Pekka Vahvanen haluaa provosoida lukijaa, mutta hän myös perustelee väitteensä hyvin - onhan materiaali alun perin väitöskirjaa varten koottua ja monen vuoden työn tulosta. Nimenomaan teknologian välttämättömyyttä ja kehityksessä mukana pysymistä - ja kärkisijoilla keikkumista - hehkutetaan itseisarvona, jota ei niinkään tarvitse perustella. Kone Kaikkivaltiasta lukiessani löysin itsestäni paljon enemmän luddiittia kuin etukäteen arvasinkaan. En ole valmis luopumaan Facebookista - ainakaan vielä - mutta alemmalle hyllylle sen mielessäni heitän, ehkä vähän nurkkaankin tungen tärkeämmän tieltä. Tutkimukset nimittäin lupaavat, että Facebookin jättäneet ovat onnellisempia! Herättelevä ja puhutteleva kirja, kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Mon amour: Ranskalaisen parisuhteen jäljillä

Helena Liikanen-Renger
Atena, 2018



Hartaasti odotettu sesonki on jälleen edessä. Kirmaamme kesälomalaitumille suurin odotuksin, nauttimaan Suomen suvesta ja toisistamme. Suomalaistutkimuksen mukaan avioeroja haetaan eniten juuri lomien jälkeen. Nyt onkin siis otollinen hetki pohdiskella tovi parisuhteen kipinää. Mitä parisuhteesta ajattelevat ranskalaiset, joilla on rakkauden kielikin käytössään?

Helena Liikanen-Renger on koonnut uusimpaan kirjaansa erilaisia näkökulmia ranskalaisen parisuhteen olemukseen. Ulkosuomalaisena ja ranskalaisen miehen vaimona hän voi katsella aitiopaikalta suomalaisen ja ranskalaisen elämänmuodon eroja. Kirjaa varten hän on haastatellut lukuisia ihmisiä, niin asiantuntijoita kuin erilaisia pariskuntiakin.

On kiehtovaa huomata, miten jo pieni ranskalaisuusnäkökulma voisi tuoda parisuhteeseen uutta säväystä. Siinä missä me suomalaiset menemme paljolti lasten ehdoilla, ranskalaiset nostavat parisuhteen hoitamisen päällimmäiseksi. Parisuhteeseen halutaan panostaa, huomata toinen sanoin ja teoin, viettää aikaa yhdessä. Estetiikka on arvossaan, itsestä huolehtiminen ja huolitellulta näyttäminen tärkeää – arvostusta niin itseä kuin toistakin kohtaan. Kun tämä kivijalka on kunnossa, päälle on hyvä rakentaa koko perheen, niin vanhempien kuin lastenkin, hyvinvointia.

Suomalaisuudessa on suuret hyveensä ja tuttuutensa, se on rakasta. Silti kirjaa lukiessa havahtuu Liikanen-Rengerin huomioon, että korostunut tarpeemme selvitä kaikesta yksin ja pärjätä ilman apua tekee elämästä ajoittain myös karua. Missä elämänilo, joie de vivre? Kyllä suomalainen nainenkin, se hänen romanttinen puolensa, nauttii saadessaan kukkia ja iloitsee herrasmiehen avaamasta ovesta, kehuista ja kohteliaisuuksista. Toisaalta mukavuudenhalussakin on puolensa ja kotiin päästyään on mukava vaihtaa kotiverkkareihin; tapa, joka kirjan mukaan ei kuulu ranskattaren tyyliin ollenkaan.

Vaikka ranskalaiset panostavat paljon parisuhteeseen, se ei suinkaan pelasta avioeroilta ja pettämiseltä. Hyvinkin hoidettu ja vaalittu parisuhde muuttuu ajan mittaan ja romantikko alkaa kaivata intohimoa ja rakastumisen huumaa. Kirjan mukaan ranskalaiset eivät kuitenkaan suhtaudu pettämiseen kovin ankarasti. Muistan nähneeni kyselytutkimuksen, jonka mukaan Ranska on myötämielisin maa suhteessaan uskottomuuden ja syrjähyppyjen anteeksiantamiseen.

Suomalaisesta näkökulmasta kohtuus on ehkä jossain siellä keskellä, harmaalla alueella. Kyllä suomalaisestakin miehestä löytyy herrasmiestä, se vain toteutuu hieman toisessa muodossa ja maltillisemmin. Mutta haittaakaan ei ole, jos nappaamme pientä ranskalaista vivahdetta omaan arkeemme ja muistutamme itseämme siitä, mistä kaikki alkoikaan. Silloin ennen lapsia.

Helena Liikanen-Rengeriltä kannattaa lukea myös hänen aiempi kirjansa Maman finlandaise, joka kertoo hänen ensimmäisistä vuosistaan Ranskan Rivieralla.

Julkaistu Kirjavinkeissä 22.5.2018 

Kun sanat ei kiitä

Dieter Hermann Schmitz
Atena, 2017



Saksansuomalaista pilkettä silmäkulmassa. Yhä itsenäisyyspäivän sinivalkoisissa jälkitunnelmissa on ilo tarttua Dieter Schmitzin romaaniin Kun sanat ei kiitä. Ainahan meitä on kiinnostanut se, mitä mieltä meistä muualla ollaan. Näin maan juhlavuonna on aivan erityistä pohtia Suomea ja suomalaisuutta - ja ottaa mukaan vähän maan rajat ylittävää näkökulmaa. Syyskuussa fiilistelin suomalaisuutta brittimiehen matkassa, kun luin Joel Willansin kirjan 101 very Finnish problems. Schmitzin lähestymistapa on toinen, vaikka aviomiehenä ja isänä hänkään ei ole arjen ongelmilta suojassa.

Schmitz asuu Tampereella suomalaisen perheensä - joskin lapsensa hän määrittelee suoksalaisiksi - kanssa. Hän työskentelee Tampereen yliopistossa saksan kielen lehtorina ja on mukana työryhmässä, jossa haetaan sitä suomalaisinta sanaa. Ehdotuksia otetaan vastaan nettiportaalin kautta, suuri yleisökin on siis tässä kulttuurihankkeessa mukana. Alkutilanne on mitä mainoin sanojen kalastelulle, kun asialla on saksalainen, työkseen kielten ihmeisiin kiintynyt ja samalla jo suomalaiseen yhteiskuntaan solahtanut mies. Rikkaan, rakkaan kielemme kukkaset tuntuvat ilahduttavan häntä aidosti: skumppa, kahvitus, taskumatti. On myös lempisanoja kuten lämpimämpi ja jompikumpi, joista saisi vaikka tuutulaulun. 

Schmitz kertoo hersyvästi perheensä arjesta. Hän haluaa olla paras isä lapsilleen ja saada vaimonsa hehkumaan onnesta. Ja jos vielä perheen lemmikkikissankin kuriin saisi, niin hyvä olisi. Hyvää tahtoa ja sinnikästä yritystä on paljon, mutta vaimossa, tyttäressä, pojassa ja katissa on kyllä työmaata yhdelle miehelle enemmän kuin kylliksi. Ilman erilaista kulttuurista taustaakin, saati sitten sen kanssa. Yhteentörmäykset ja väärinkäsitykset värittävät arkea, viestit eivät aina mene perille toivotulla tavalla kielten ammattilaisellakaan.

Tottahan toki tällaisessa kirjassa on paikkansa myös kulttuurien vertailulla. Esimerkiksi isänpäivän vietossa on lähdetty Saksan maalla aivan toisille linjoille kuin Suomessa. Me kokoamme perheen yhteen ja annamme kaiken huomiomme (edes kerran vuodessa) isälle. Vaan saattaisi tuo saksalainen mallikin monelle isälle maistua: "Saksassa isät lähtevät porukalla retkelle ja ottavat evääksi rutkasti olutta."

Kirja koostuu pienistä tarinoista ja tuokiokuvista, jotka saavat lukijankin makustelemaan suomalaisia sanoja suussaan. Muistin ja tunnistin myös ilon, jota olen joskus tuntenut  sanojen kauneudesta vieraskielistä tekstiä lukiessani. Schmitzin perhe-elämän koomiset käännökset naurattavat, mutta väliin mahtuu hyvin herkkiäkin hetkiä - kuten Tiikeriankan kotiin paluu. Sillä hetkellä ajattelin, että vuodet ja härmäläinen vaimo ovat koulineet Hermannista hyvin suomalaisen miehen. Teoillaan rakastavan, hyvää tahtovan ja lähimmäisistään vastuuta kantavan. Tai kenties samat ominaisuudet pätevät saksalaiseenkin mieheen, ilman vertailukohtaa on vaikea sanoa.

Kun joulunpyhinä on olo ensin tukevoitettu kinkulla ja porkkanalaatikolla, voinkin palata näiden tarinoiden pariin ja nautiskella kalorittomista suomen kielen vivahteista. Joskus ne vivahteet ovat hyvinkin hienovaraisia, ja on väliä sillä, sattuuko puhumaan komioista ranta- vai rintamaisemista.

Viisaat linnut

Jennifer Ackerman
Atena, 2017



Ei se koko, vaan rakenne – lintujen aivot hämmästyttävät tiivistetyllä kapasiteetillaan. Halventava linnunaivoiseksi nimittely ei voisi enempää metsään mennä. Onhan kyseessä suuri evolutiivinen menestystarina, kun dinosauruksista polveutuvat linnut ilahduttavat meitä laulullaan kauniina kesäpäivänä.

Lintujen toiminta ei perustu pelkkään vaistonvaraisuuteen vaan suurelta osin myös älykkyyteen. Kuten ihmisilläkin, älykkyys vaihtelee yksilöittäin, ja myös lintulajeittain. Linnut valmistavat itse työkaluja, osaavat ratkaista yksinkertaisia laskutehtäviä ja ne ovat navigoinnin mestareita.

Toiset linnuista ovat sosiaalisesti hyvin älykkäitä ja ymmärtävät joukkuepelin merkityksen, toisaalta ne osaavat myös hämätä ja juonitella. Ne voivat varastoida itselleen ruokaa isollekin alueelle lukuisiin paikkoihin ja löytää piilot kuukausien päästä – ruoan on oltava nerokkaasti piilossa muilta mutta muistissa itsellä.

Jotkut linnuista, kuten varikset, ymmärtävät vastavuoroisuuden merkityksen lahjojen antamisessa ja tuovat heitä ruokkineille ihmisille lahjaksi löytämiään aarteita kuten metalliesineitä, lasinsirpaleita ja mitä nyt ihmisten jäljiltä luonnosta sattuvatkaan löytämään.

Jennifer Ackerman, pitkän linjan tietokirjailija, kertoo kirjassaan suorastaan lumoavasti uusimmista lintumaailman tutkimuksista. Kirjansa myötä Ackerman vie lukijansa muun muassa Barbadokselle, Uuteen-Kaledoniaan ja Australiaan.

Esitellyt tutkimukset saavat hyvin persoonallisen sävyn, kun niistä kerrotaan esimerkiksi Yellow-Yellow -nimisen variksen myötä. Lintujen tapaa oppia ja käsitellä asioita verrataan ihmisten tapoihin toimia ja se havahduttaa huomaamaan, että toisinaan ajatuksemme älykkyydestä on kenties rajoittunutta ja kangistunutta.

Elämän ihmeellisyys on todellakin ihmisajatusta suurempaa, moninkertaisesti! Ja sitähän tämäkin kirja juhlistaa. Kiinnostava kirja muillekin kuin lintuharrastajille, ja oiva myös lahjakirjaksi.

Julkaistu Kirjavinkeissä 21.7.2017

Soturimunkin oppipoika: Aikani kung-fu-temppelissä

Joona Tolvanen
Atena, 2017






Jackie Chanin tapaiset veijarit ovat pienten poikien sankareita, siinähän ei ole mitään epätavallista. Joonas Tolvasen kung-fu -innostus oli kuitenkin niin syvää, että hän lähti 17-vuotiaana lukiolaispoikana Kiinaan oppiakseen Shaolin kung-fua, Kiinan luostareissa alkunsa saanutta perinteistä taistelulajia. Sumuisten vuorten salat kiehtoivat miestä niin, että hän teki kaiken kaikkiaan yhdeksän matkaa Kiinaan ja opiskeli lajia eri kouluissa. Nyt Joonas Tolvanen on paitsi lääkäri, myös yksi harvoista länsimaalaisista, jolla on lupa opettaa pääkouluttajansa mukaista Shaolin temppelin kung-fua.

Reissuistaan ja kokemuksistaan Kiinan maaseudulla Tolvanen on kirjoittanut mukaansatempaavat muistelmat. Sopivaa matkakaveria ei ilmaantunut, joten nuori mies lähti Kiinan valloitukselleen yksin. Täysin erilainen, länsimaalaisuutta vieroksuva kulttuuri ja koulujen ankara kuri tarkkoine sääntöineen takaa sen, että hykerryttävien tarinoiden arkku alkaa täyttyä heti lentokoneen laskeuduttua Beijingiin. Vaikka Tolvanen kertookin kokemuksistaan pilke silmäkulmassa, koulutuksen rankkuus ei jää epäselväksi. Sääntöjen rikkomisesta seurannut rangaistus nimeltä käärmeen pään katkaisu puistattaa; myös Tolvanen joutui seuraamaan, kuinka rangaistavia hakattiin puukepeillä, kunnes kepistä oli enää lyhyt pätkä jäljellä. Muut oppilaat pakotettiin seuraamaan rangaistusta. Kovaa kuria ja ankaraa treenamistakin pahempaa oli kurja ja likainen ravinto, jota Tolvanen vältteli mahdollisuuksiensa mukaan.

Tolvanen kuvailee hulvattomasti muun muassa kilpailureissua, jolloin hän päätyy edustamaan kouluaan sanda-kilpailussa. Sanda voi tarkoittaa useampaa asiaa, mutta tässä yhteydessä selvennykseksi riittäköön kiinalainen potkunyrkkeily. Suomalaispoika pelastuu paikallisen ”Goljatin” kynsistä perin omaperäisin ottein – tässä kohti käy kyllä mielessä, että näinköhän savolainen tarinaniskijä siirtää juuri vastuun kuulijalle. Vaan mikä ettei, voihan se noinkin käydä.

Soturimunkin oppipojan mukana lukija pääsee kurkistamaan hyvin erikoiseen ja suljettuun maailmaan. Epätavallisuudessaan kirja toi mieleeni Minna Eväsojan kirjan Melkein geisha : Hurmaava ja hullu Japani. Molempien kirjojen takana on lahjakas ja päättäväinen nuori, joka kulkee omia polkujaan, sitoutuu tavoitteisiinsa ja pitää kiinni unelmistaan. Tätä voi ilomielin suositella laajalle lukijakunnalle; matkailusta, kulttuureista ja Kiinasta kiinnostuneille, taistelulajeista innostuneille ja värikkäistä elämäntarinoista nauttiville.

Julkaistu Kirjavinkeissä 14.7.2017

Kolme syytä elää

Tiina Lifländer
Atena, 2016





Eletään vuotta 1958. Konttorinjohtaja Lauri suutelee Kerttua, sihteeriään, kaiken kansan nähden juna-asemalla. Ja kuten usein on, vaimolle asia viimeisenä paljastuu. Niin Helmi ainakin piilostaan asian kokee; tuntee kaikkien katsovan häntä ja ihmettelevän, eikö hän todellakaan ole tajunnut.

Suudelma liimaantuu tahmeana epäluulona Helmin päiviin. Hän jatkaa elämäänsä Laurin kanssa eikä kysy näkemästään sen enempää mieheltään kuin Kertultakaan. Onko syynä Kerttu, jos Lauri viipyy töissä tavallista pitempään? Mitä Lauri jää puhumaan kassaneidin kanssa? Helmi haluaisi vain olla varma, että Lauri on kokonaan hänen.

Helmi ja Kerttu kertovat vuorotellen tarinaa, joka tempoilee 1950-luvun muistojen ja vuoden 2003 nykypäivän välillä. Vuosikymmenten jälkeen nuo kaksi naista tapaavat toisensa yllättäen ja joutuvat vastatusten oman menneisyytensä kanssa. Pinnan alla muhivat kolmiodraaman sanomatta jääneet sanat. Tärkeimmät elämänvalinnat on aikaa sitten tehty ja niiden kanssa eletty, rakkaus Lauriin on ollut yhteistä mutta erilaista. Kertulle Lauri on ollut nuoruuden ihastus, Helmille elämänkumppani. Nyt kortit on katsottava vielä kerran, kun elämän suojamuurit ovat ohentuneet.

Tarinassa sivuhenkilöinä vilahteleviin nuoriin en oikein saanut otetta, mutta Volvo nousee Helmin ja Kertun rinnalle tärkeään rooliin. Omalla tavallaan Volvo yhdistää naisia Laurin tapaan, vaikkakin eri syistä.

Kolme syytä elää on Tiina Lifländerin esikoisromaani. Kauniiksi trimmattua tekstiä on ilo lukea, aivan erityisesti Helmin mielenliikkeiden kuvaus ja ajoittain kaoottiseksikin yltyvä ajatusvirta on mukaansatempaavaa. Kun suru saa kirjassa sijansa, kerrontatapa tekee fiktiivisestäkin totta ja “Taivas on perävaloista punainen kun viimeinenkin Volvo katoaa tämän maailman horisonttiin hyvästiä sanomatta.”

Julkaistu Kirjavinkeissä 14.9.2016

Maman finlandaise: Poskisuukkoja ja perhe-elämää etelä-Ranskassa

Helena Liikanen-Renger
Atena, 2016




Bisous à tout le monde!

Jo vuosien ajan ulkosuomalaisten kuvaukset maailmalta ovat olleet yksi lempilukemisteni laji. Kaukomaissa on aivan oma eksotiikkansa, mutta vähintäänkin yhtä kiinnostavaa on lukea Euroopan rikkaasta, monimuotoisesta tapakulttuurista. Suomesta maailmalle lähteneen tapa tuntuu kotoiselta tarkastella asioita ja hän tietää, mikä lukijaa kiehtoo. Ja toki me aina haluamme kuulla vastapuolen mielipiteen itsestämme, sen mikä ulkosuomalaisen käyttäytymisessä on herättänyt hämmästystä ja hämmennystä uusissa oloissa.

Kun Helena Liikanen-Renger odottaa toista lastaan, hän päättää miehensä kanssa palata Yhdysvalloista Eurooppaan. Mies on viettänyt lapsuutensa Strasbourgin kupeessa, joten uudeksi kotimaaksi valikoituu Ranska. He löytävät uuden kodin kuvankauniista Antibesin kaupungista, joka on sopivan matkan päässä Ranskan Rivieran ykköskohteista. Nizzan kaupunkitunnelmasta on vain 20 kilometriä Antibesin rauhaan.

Seuraavassa hetkessä lukija kulkee jo mielessään Antibesin rantatietä, bongailee kauniita kukkuloita ja antaa Välimeren auringon helliä kasvojaan. Mutta arki se on aurinkorannikollakin. Kodin etsiminen venyy hermoja koettelevaksi projektiksi, vaadittaan todistusta vakituisesta työsuhteesta ja kolmen kuukauden palkkatietoja. Lupaavalta vaikuttavassa asunnossa ei ole keittiökoneita ja eteisen seinä on homeesta mustunut. Suomessa kohistaan talojen kosteusongelmista ja rakentamisen tasosta, mutta osataan sitä näköjään muuallakin.

Synkistelyt sikseen, sillä kirjan nimihän lupaa poskisuukkoja ja perhe-elämää. Tyylikäs poskisuukottelu onkin yllättävän monimutkainen laji, kun pusujen määrä ja aloittava poski vaihtelevat alueittain. Kirjassa on aiheesta jopa ranskalaisen insinöörin laatima kartta, josta voi opiskella sitä sopivaa pusumäärää. Toinen tuikitärkeä nautinnon aihe ranskalaisille on hyvä, yhdessä syöty ruoka. On perin omituinen yhtälö, että  patonkeja, leivoksia ja aamiaissarvia nauttivat hoikat  ranskattaret – nimenomaan nauttivat – ja meillä kieltäymysten ja terveellisyyssaarnojen myötä jokainen suklaapala tuntuu jämähtävän vyötärölle.

Perhe-elämään päästään kiinni heti raskausajan lääkärintarkastuksissa ja sittemmin synnytyssairaalassa. Arki kahden lapsen kanssa on suomalaisen “mammakaavan” ja ranskalaisen elämäntyylin yhteensovittamista.

Maman finlandaise on ihastuttava sipaisu ranskalaisuuteen, mutta se on myös elämänmakuinen ja rehellinen kuvaus maailmankansalaisen sopeutumisesta uusiin oloihin. Päivissä on uutuudenviehätystä, seikkailua ja glamouria, illalla saattaakin jo iskeä luopumisen kipu ja etääntyminen omasta suomalaisuudesta. Puhumattakaan turvattomuudesta, jota viime aikojen terrori-iskut herättävät.

Toivottavasti näitä on luvassa lisää – uutta kirjaa odotellessa voi Helenan elämään tutustua hänen blogissaan http://chezhelena.com/.

Julkaistu Kirjavinkeissä 12.9.2016

Superrikkaat ja rutiköyhät

Superrikkaat ja rutiköyhät:
reppureissulla eriarvoistuvassa maailmassa

Päivi & Santeri Kannisto


Atena,
2016


Päivi ja Santeri Kannisto kyllästyivät työelämän kuluttavaan oravanpyörään Suomessa ja vaihtoivat sen urbaanin nomadin vapauteen maailmalla. Tuosta päätöksestä on kulunut nyt kaksitoista vuotta. Amsterdamista vuonna 2004 häämatkalla alkanut reppureissailu jatkuu edelleen. Ennen starttia he myivät omaisuutensa ja luopuivat kaikesta siitä, mikä hyväksyttyjen normien mukaan on tavoiteltavaa ja merkki menestyksestä: työura, pysyvä koti, mahdollisuus hankkia materiaalista hyvää ympärilleen. Matkakokemusten pohjalta on syntynyt lukuisia kirjoja, joista uusin on Superrikkaat ja rutiköyhät. Perinteisestä matkakirjasta poiketen kirja keskittyy paikkojen tai historian sijaan eriarvoisuuden ilmiöön maailmassa.

Valta ja vauraus keskittyvät maailmassa yhä pienemmän ihmisryhmän käsiin ja pankkitileille, vaikka toisaalla ponnistellaankin köyhyyden ja eriarvoisuuden poistamiseksi. George Orwellin Eläinten vallankumouksen toteamus pitää edelleen paikkaansa: “Kaikki eläimet ovat keskenään tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.” Kannistot pohtivat eriarvoisuutta eri puolilla maailmaa tapaamiensa ihmisten elämäntarinoiden kautta. Long Islandilla asuva Matthew tutustuttaa heidät wasp-eliittiin, jolla täkäläiset vanhan rahan suvut tunnetaan. Kannistot nimittävät heidät kirjassaan paarmoiksi. Ja koska paarmat haluavat seurustella kaltaistensa kanssa, heitä varten on olemassa Seurapiirirekisteri – kirja, joka sisältää 30 000 eliittiperheen nimet ja osoitteet. Guatemalassa he ovat vieraina vartioidulla asuinalueella ja muurit eristävät heidät turvattomista kaduista, slummeista ja liasta. Aurinkolaseihin sonnustautuneet turvamiehet hakevat lapset koulusta mustilla limusiineillaan. Yhteiskuntien luokkajako on räikeän selvää.

Olen seuraillut Kannistojen reppureissuamista heidän blogistaan ja sähköpostiin tupsahtelevien uutiskirjeiden muodossa. Nyt ilmestynyt kirja jatkaa teemaltaan luontevasti aiempien kirjojen sarjaa ja tuo uutta näkökulmaa myös heidän valitsemaansa antimaterialistiseen elämäntapaansa. Kirjaa lukiessa tulee mieleen, kuinka rajoittavaa pelko, omaisuuden varjeleminen ja yhteiskunnan luokkiintuminen itse asiassa onkaan. Toisaalla päivän tärkein ratkaistava kysymys on löytää pala leipää tai katto pään päälle. Kirjan kertomukset ovat yksittäisiä välähdyksiä erilaisista yhteisöistä ja jonkin verran niitä selitetään myös eri historioitsijoiden ja tutkijoiden teorioilla ja kirjoituksilla. Maailmanmenosta kiinnostuneelle nopealukuinen ja ajatuksia herättelevä kirja.

Julkaistu Kirjavinkeissä 22.6.2016

Jonain keväänä herään

Jonain keväänä herään
Katri Rauanjoki



Atena, 2016

Tätä kirjaa minun teki kovasti mieli, mutten tohtinut sitä enää tämänhetkisten luettavien pinoon lisätä. Sitten joskus, ajattelin. Oli siis vallan iloinen yllätys, kun kirja saapui kustantajalta yllättäen ja pyytämättä. Jotenkin vain tähän tarinaan tarttuessaan tietää, että Kerttu tulee ihan liki. Että monesti tekee mieli laskea käsi hänen olkapäälleen. On hapuiltava sanoja niille tunnoille, joita hänen kertomuksestaan tunnistaa itsessään.

On mielenkiintoista ja oikein osuvaa pohtia tätä kirjaa ja kirjoittaa tästä juuri äitienpäivänä. Asetelma kuulostaa niin nykyajalta, nykynaiselta: Maailma on raaka vaatimuksineen, armo on kortilla ja pärjääjän on joka päivä yritettävä rimaa hipoen. Ja kun mennään rimaa hipoen, se on niin nippa nappa onnistumista, että uupumisen tunne on lopulta onnistumisen iloa suurempi. Työelämävaatimusten, riittämättömyyksien riippojen ja arjen hektisyyden voi yrittää hetkeksi sulkea kotioven ulkopuolelle. Parisuhde- ja perheongelmien jälkeenkin koti on turvapaikka ja äitiyden kautta juuri lapset auttavat priorisoimaan elämän tärkeysjärjestystä.

Kerttu on kova tyttö pärjäämään. Hän on nelikymppinen opettaja, joka työpäivän jälkeen palaa kauniiseen kotiinsa kahden lapsen ja miehen luo. Elämän peruselementit ovat kasassa, kuviohan on oikeastaan todella komea. Silti unikkovihkoon kertyy ankeita muistiinpanoja. Ahdistuksia. Raivontunteita omaa siskoa kohtaan.  Entä se sopiva itsemurhapäivä, kun on hypättävä yli hääpäivä, lasten synttärit tai joulujuhla?

"Pahinta oli, ettei kerta kaikkiaan ollut muuta 

Ei ollut olemassa Kerttua, joka olisi jättänyt jälkensä ihmisten muistiin muuna kuin äitinä, vaimona tai opettajana. Ihmistä, minua, muista erillistä, ei ollut enää. Kerttu oli kadonnut, haalistunut pikkuhiljaa kuin narulle aurinkoon jätetty tyynyliina."

Kerttu on sairastunut keskivaikeaan masennukseen ja jää sairauslomalle. Hänen maailmansa on hallitsematonta, uuvuttavaa suota. Yritäpä kääntää selkäsi ja vaatimusten seinä kasvaa samassa toiselle puolen. On helppo ymmärtää, että itsemurhan suunnittelu rauhoittaa Kerttua - se on tilanteen hallintaa, selkeää rajaamista. Pisteen paikan määräämistä.

Mutta - Jonain keväänä herään! Tulee se jonkin toukokuun tiistai, astetta keveämpi alkuviikko ja valo pääsee sisään. Kaiken roinan - pelkojen, häpeän, lohtumakkaroiden - seassakin kytevää uskallusta ja optimismia. Kerttu saa apua, oivaltaa itse asioita ja ehkä tietoisesti alkaa valita toisin. Vaikka vääristyneet mielen möröt ovat miten todentuntuisia, ihan syvällä syvällä sisimmässä ihmisessä asunee horjuttamatomat perustotuudet. Ja erityisesti näin äitienpäivänä haluan ajatella, että juuri lapset ovat rihmoja, jotka estävät Kerttua lopullisesti lähtemästä.

Onneksi luin tämän jo nyt, ihan surutta annoin kirjan etuilla monta sijaa ylöspäin lukemattomien pinossa. Kirjan Kerttu ja hänen perheensä ovat fiktiivisiä henkilöitä, mutta taustalla on myös Katri Rauankosken omaa masennuskokemusta. Kirja todella haastaa miettimään pärjääjän mentaliteettia ja työelämän ristoreippaita. Itsensä on niin helppo hukata, ehkä tällaisten kirjojen ansiosta voisi jäädä reissullaan edes puolitiehen. Olisi paluumatka lyhyempi.

Kiitos kustantajalle tästä kirjan kolahduksesta postilaatikkoon.

http://www.adlibris.com/fi/kirja/jonain-kevaana-heraan-9789523002104

Tähtisilmä

Kai Ekholm
Tähtisilmä


Atena,
2016

Ensikiinnostus Kai Ekholmiin syttyi aivan muista kuin kirjasyistä. Säästökuuriuutisten ja lamanloimotuksen keskellä kerrotaan miehestä, joka kieltätyy irtisanomasta alaisiaan. Siis kuka ja missä? Ekholm on Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja ja maamme ykkösasiantuntija kirjasensuurin saralla. Haluan kuulla lisää miehestä, joka puolustaa kirjaston perustehtävää ja kulttuuriperintömme säilyttämistä aikana, jolloin kaikki on kaupan. Ja mitä olivatkaan kirjat, jotka sotien jälkeen joutuivat meillä kiellettyjen listalle - kuinka ne näyttäytyvät meille nyt? Mielenkiintoista!

Mutta itse tarinaan. Siinäkin on taustalla lama, talousbuumia 90-luvulla seurannut romahdus. Maan talouspolitiikka meni metsään ja maksu lankesi yksityisten ihmisten maksettavaksi. Rahamarkkinoilla jytisi ja hallitsemattomasti vapautunut ulkomainen luototus ajoi yrityksiä konkurssiin. Kansainvälinen taantuma kolkutteli rajojen takana. Myös tässä tarinassa laman kurittama perhe päätyy epätoivoiseen ratkaisuun ja hyppää kuolemaan Kustaanmiekan valleilta Suomenlinnassa. Tapaukseen liittyy kuitenkin paljon epäselvää ja se nousee uudestaan tutkinnan kohteeksi.

Harmikseni en ole lukenut Kai Ekholmin ensimmäistä dekkaria Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava, joten kirjan poliisi- ja etsiväporukka ei ollut ennestään tuttua. Eikä Ekholm heitä kovin paljoa tässä esittele. Hieman tarkkaavaisuutta lukemiseen ja kuvio selkeytyy. Taustahahmona pyörii eläkkeelle jo hamuava ylikomisario, sairauksiaan ärtyilevä ja silti symppis Reinikka. Paljon nähnyt ja kokenut poliisi joutuu sairaalaan ja pohtii, että on aika yrittää keventää menneisyyden ratkeamattomien tapausten painoa. Kuten siirtää tuo Kustaanmiekalla kuolleen perheen tapaus Kaljun ja Kiharan, tutun etsivätoimiston, tutkailtavaksi.

Mukaansatempaavassa tarinassa on mielenkiintoisia ja erikoisia käänteitä. Entiset finanssimaailman päättäjät saavat uhkausviestejä ja kokevat kovia kohtaloita. Mielisairaalassa asuva vanha mies piirtää valokuvantarkkoja kuvia Kustaanmiekalla vuosikymmenet sitten kuolleesta perheestä. Ja Kalju ja Kihara ovat nimeänsä myöten virkistäviä, rosoisia hahmoja dekkareiden etsivägalleriassa.

Että tarvinnee varmasti lukea myös se ensimmäinenkin Ekholmilta.

Lyhyt matka perille- Meditaatiosta, elämästä ja rakkaudesta

Lyhyt matka perille
Kati Reijonen



Atena,
2016


Luen tätä kirjaa nyt toistamiseen. Hitaasti, nautiskellen. Voinko siis olettaa, että ensimmäinen lukukerta aiheutti kohtuullisen kokoisia nytkähdyksiä pääni sisällä? Minun ei tarvitse "suorittaa" tätä kirjaa alta pois, vaikka lukemattomien pino houkuttaisi jo tarttumaan seuraavaan. On ylellistä pysähtyä ja olla.
Mielessäni vilahtelee satunnaisia kirjan tuomia oivalluksia, vielä jäsentymättömiä ja epätarkkoja. Se riittää, kun on vasta matkalla.

Jo ensimmäisellä lukukerralla olin laittanut merkkejä kohtiin, joihin palaisin myöhemmin. Uudella kierroksellani löydän niitä aina vain lisää. Ajattelen kaikkia elämäntapaoppaita, joita olen elämäni aikana selaillut ja joiden viisaudet ovat melko pian hautautuneet uusien projektien alle. Ne ovat saattaneet raapaista pintaa, kunnes olen alkanut epäröidä ja kuitannut ne amerikkalaisena mielen hömpähtävänä parantamisena. Monesta vinkistä voisi ottaa oppia, mutta arki vie mennessään ja niinpä siirrän elämäni remontit johonkin horisontissa siintävään mukasopivampaan aikaan. Kuinka ollakaan, Kati Reijosen kirjan sivuilla monet hänen guruistaan alkavat puhua minullekin. Voimalauseet, vastuu omista valinnoista, vetovoiman laki -  miten loogista!

Kuvia ja mielikuvia, itsestämme ja toisista. Joitakin vuosia sitten olisin saattanut lukea lehtijutun Kati Reijosesta ja ajatella: Juuri hänenlaisillaan elämä on hallussa. Laaja-alainen koulutus aina tohtorin titteliä myöten, maailmankansalaisuus ja siis ulkosuomalaisen monivinkkeliset näköalat elämään, perhe ja työ. Totuus on kuitenkin se, että parhaimmatkaan takuut eivät riitä loppuelämäksi eikä matkavakuutusta saa elämän karikkojen varalle. Sen saa Kati Reijonenkin kokea, kun hänen lapsensa sairastuu vakavasti, pitkä avioliitto päättyy ja hän joutuu työttömäksi. Ei kahta kolmannetta, kuten sanotaan. Ja juuri noita asioitahan me usein eniten elämässämme pelkäämme. Monta hyvää pelkotilaa menee jopa hukkaan odotellessa katastrofia, joka ei ehkä koskaan tapahdu. Entä kun tapahtuu? Merkillistä kyllä, realisoitunut romahdus onkin usein paremmman alku. Kaikki suorittamisen, yhteiskuntakelpoisuuden ja menestyksen alta voi alkaa raaputtaa esiin kaiken tohinan keskellä unohtunutta itseään.

Lukijana sain lähteä tuolle riemullisen itsensä löytämisen matkalle Kati Reijosen mukana. Alkuvaiheessa hän ruotii itseään tarkkanäköisesti ja uskonpa, että monen on helppo tunnistaa samoja tuntemuksia itsessään. Tunteen skaala on toki laaja, joudunko vain kohtuullisesti nipistämään omannäköisestäni elämästä vai menevätkö kaikki voimat sinnittelyyn muiden ja omienkin tavoitteiden täyttämisessä?

Lyhyt matka perille puhuu elämästä, henkisyydestä ja hengellisyydestä, arvoista ja uskomuksista - ja ennen kaikkea meditaatiosta ja sen voimasta. Lapsesta asti meitä ohjataan ulkoa päin, opimme ympäristömme arvot ja asenteet,

"Mutta kun lopulta sain työn valmiiksi, minua ei odottanutkaan onni ja autuus

vaan täydellinen romahdus. Tajusin tehneeni hirveän virheen.

Olin pannut kaiken kalleimman omaisuuteni, elämäni, jäihin keskittyäkseni työhön,

jonka ainoana hedelmänä oli akateeminen oppiarvo."

Meditaatiossa käännymme itseemme ja sisäisen rauhan ja onnellisuutemme puoleen. En hetkeäkään epäile, etteikö todelliseen minäämme olisi koodattu suurta viisautta - niin tavattoman ylivoimaisella tekniikkalla ihme nimeltä ihminen on rakennettu. Ja Kati Reijosen kirjaa lukiessa herää kyllä innostus tutustua siihen aitoon ja alkuperäiseen minään. Ja matkapäivinään joutuu kysymään itseltään Tommy Tabermannin sanoin: Kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä?

Kuun ja tähden mailla

Kuun ja tähden mailla
Reeta Paakkinen


Atena, 2015

Tartuin tähän kirjaan ahnain mielin, ajatuksenani lyödä vähintäänkin kaksi subtrooppista kärpästä yhdellä iskulla. Alueena Turkki on päivänpolttavan aktuelli: Maa on ottanut vastaan jo pitkälti yli kaksi miljoonaa pakolaista rajan takaa Syyriasta ja pakolaiskriisin lisäksi sisäpoliittisten jännitteiden tynnyrissä muhii monta muuta isoa asiaa. Ajankohtaisuutensa lisäksi kirjan suunta on kohti maisemia, joissa sieluni aina lepää – Kreikkaa.Reeta Paakkinen ammentaa tekstinsä vahvalta pohjalta. Hän on asunut pitkään Turkissa, Kreikassa ja Kyproksella ja opiskellut alueen nykyhistoriaa, politiikkaa ja kieliä. Toimittajatyönsä kautta Paakkinen on tutustunut Kreikan ja Turkin värikkääseen elämänkirjoon. Merkityksellistä on toki myös koko se henkilökohtaisen elämän paletti, joka kiinnittää ulkosuomalaisen uuteen ympäristöönsä.

Vaikka Turkki onkin paljon esillä uutisissa, maana se saattaa olla hyvinkin tuntematon muillekin kuin minulle. Ellei tunne asioiden taustoja ja historiaa, uutiset jäävät jollain tapaa ohuiksi. Kuun ja tähden mailla avaa kiinnostavasti ja perinpohjaisesti Kreikan ja Turkin kimuranttia suhdetta ja Kyproksen kahtiajakautuneisuutta. Vaikka historiassa sukelletaan syvälle, vuosilukuja tärkeämmäksi nousee tuhti sisältö. Nautin historian havinasta, kertaan jo kerran opiskeltuja ja autuaasti unohdettuja – alueella ovat aikanaan vaikuttaneet niin kreikkalaiset, roomalaiset kuin ottomaanitkin. Maaperä on kantanut päällään mahtavien valtakuntien nousun ja kukistumisen. Meille jälkipolville riittää turisteina kierreltävää ja ihmeteltävää; Kappadokian maanalaisissa kaupungeissa, Nemrut-vuorella, Erdinen kaupungissa.

Minulle kirjan kiinnostavinta antia oli kuitenkin lähihistorian avautuminen.  Kyproksen vuosikymmeniä kestänyt jako kreikkalaiseen ja turkkilaiseen osaan on viiltänyt verisiä haavoja maiden historiaan. Vallankaappauksen jäljiltä autioituneessa Varoshan kaupungissa rotat ja lepakot pesivät hotellihuoneissa kasvavissa johanneksenleipäpuissa. Jäljellä on aavemaisia, homeisia ja rapistuneita rakennuksia. Surullista luettavaa – ja mikä vastakohta Alanyan aurinkorannoille.

Kirja on myös upea ikkuna turkkilaiseen arkeen. Meikäläiseen itsepalvelusysteemiin tottunut hätkähtää turkkilaista palvelukulttuuria – ja saattaapa huokaista ihastuksestakin. Naiset kaunistuvat kampaajalla ja manikyyrissä, vapaa-aika on liian arvokasta tuhlattavaksi luuttu kädessä ja talonmies huolehtii  lämpimän leivän ovelle! Onkohan meiltä jäänyt jotain olennaista ymmärtämättä tästä elämästä?

Loppusanoiksi suosittelen tätä kirjaa kaikille! Tee vaikka nojatuolimatka, uppoudu kulttuurien erilaisuuteen, pyörittele mielessäsi päivänpolitiikkaa tai haahuile historian hämärässä.

Julkaistu Kirjavinkeissä 24.11.2015

Kirjan jälkimainingeissa maistuu vaikkapa kreikkalainen pitsa Ideakeittiöstä ♥

Hausfrau - kotona Sveitsissä

Hausfrau - kotona Sveitsissä
Liisa Helve-Sibaja



Atena,
2015




Tämäpä vasta upea kirjamatkailuvuosi onkin! Olen ollut jo Leilan mukana Italiassa, Lenitan matkassa Kreikassa ja nyt hulppeasti Alppien suunnalla Sveitsissä. Liisa Helve-Sibajan kirja on kutsu ottaa selville, kuinka hän "upposi fonduepataan ja pääsi pinnalle."

Tunsin itseni tervetulleeksi Zollikonin kultarannikolle, vaikka yllätyinkin itseäni ravistelevasta jonkinasteisesta kulttuurishokista. Sveitsi on ihan oma mielenkiintoinen maailmansa ja arkirutiinien "testaa kuinka sveitsiläinen olet" -kisassa reputtaisin armottomasti. En hallitse sveitsiläistä solmutekniikkaa, jolla kuulu paketoida kierrätyslehdet siistiin nippuun enkä ole tullut ottaneeksi kuntosalille desinfiointipulloa mukaan. En lakaise aamuisin ulko-oven edustaa maahan pudonneista lehdistä. Siivous- ja siisteysnormeja huomattavasti helpommin selviän kyllä sveitsiläisestä suklaasta ja juustoista, ne eivät ole ongelma!

Liisa Helve-Sibaja on asunut costaricalaisen miehensä kanssa Sveitsissä 14 vuotta. Kirjassa todellakin ollaan paljon kotona, sillä perheen sisäinen työnjako menee ihan perinteisten sukupuoliroolien kaavan mukaan. Mies tekee pitkää päivää, nainen on perheen arkivastaava. Päivähoitopaikkoja ei joko ole tai ne maksavat maltaita. Ja ruokaakin on laitettava kahdesti päivässä, kun koululainen tarvitsee lounaansa tarkalleen oikeaan aikaan. Sveitsitär saattaa pitää järjestelyä aivan normaalina, mutta pohjoismaiseen tasa-arvoon ja kulttuuriin kasvaneen naisen Hausfrau-leima saa ainakin ajoittain nikottelemaan. Kuten tämän kirjan kirjoittajankin. Joissakin tasa-arvokysymyksissä, kuten naisten äänioikeudessa, Sveitsi vaikuttaa todelliselta takapajulalta.  Toisaalta, eihän tuo arki yhtään hullummalta kuulosta - ehkä meidät luotiin tekemään muutakin kuin palkkatyötä...

Ideakeittiöläisenä vallan ihastuin, kun muun tekstin lomassa kirjassa on sopivasti reseptejä siellä sun täällä. Niiden myötä lukija pääsee kurkistamaan ikään kuin syvemmälle perheen keittiöön, koska ruoalla nyt joka tapauksessa oma merkittävä roolinsa jokaisessa kulttuurissa. Suklaan ja juuston toki tiedämme, mutta muuten sveitsiläisen keittiön salat ovat ainakin itselleni vielä hämärän peitossa.

Jos maahanmuuttopolitiikka aiheuttaa Suomessa pohdintaa ja polemiikkia, niin sitäkin selvempi on Sveitsin kanta asiassa. Maan ulkomaalaisvastaisuus on ylittänyt kansainvälisenkin uutiskynnyksen monesti ja Sveitsi on halunnut selkeästi asettaa rajoitteita maahanmuutolle ja esimerkiksi turvapaikanhakijat yhdistetään helposti rikoksiin ja väkivaltaan. Ulkomaalainen rötöstelijä ei saa armoa sveitsiläisten silmissä. Maassa päätettiin kansanäänestyksellä vuonna 2010, että ulkomaalainen voidaan automaattisesti karkottaa maasta vakavan rikoksen jälkeen. Ja miksipä ei vauras, siisti ja turvallinen maa houkuttelisi tulijoita muualta?

Hausfrau kotona Sveitsissä on viihdyttävä, ajatuksia herättävä, sopivasti historia- ja maantietoa jakava ja lisäkysymyksiä herättävä kirja - voi miten mieluusti lukisin vielä jatko-osankin tähän! Kirja on ehjä ja ajateltu kokonaisuus, mutta pistää miettimään, miten paljon se kätkeekään prosessoitua tunnetta ja voimia vaativaa sopeutumista. Suuret unelmat uudesta ja luopuminen asioista, joihin on juurtunut. Kohdemaahan ja sen kulttuuriin on päästävä sisälle aivan toisin kuin turistina eikä mukaansa saa suvun ja tuttavien turvaverkostoa. On löydyttävä uusi kieli ympäristön kanssa monessa mielessä. Vastineeksi saakin sitten rikkaita kokemuksia, näkökulman kahteen tai vaikka useampaankin kulttuuriin ja toden totta itserakennetun elämän. Onneksi me kotikyläämme jumittuneetkin saamme osamme ulkosuomalaisuudesta näiden kirjojen myötä. Tosi hyvä juttu!

Kirja on saatu arvostelukappaleena, josta lämmin kiitos.

Suomi sodan jälkeen: Pelon, katkeruuden ja toivon vuodet 1944-1949

Suomi sodan jälkeen
Pelon, katkeruuden ja toivon vuodet 1944-1949
Antero Holmila & Simo Mikkonen


Atena,
2015

Suomi, Neuvostoliitto ja Britannia solmivat Moskovan välirauhaksi nimetyn aseleposopimuksen syyskuussa 1944. Lapin sota saatiin päätökseen huhtikuussa 1945. Sotavuosina talvisotaan, jatkosotaan ja Lapin sotaan oli lähtenyt noin 700 000 miestä ja naista. Sille matkalle jäi suuri joukko suomalaisia, ehjänä palasi tuskin yksikään – tuliaisina oli vähintäänkin henkisiä vammoja. Vuosikausia poikkeusoloissa elänyt, tuhoa ja kuolemaa nähnyt kansa aloitti paluun normaaliin elämään. On annettu ymmärtää, että yhtenäinen kansa kokosi voimansa ja rakensi raunioille hyvinvointi-Suomen.

Paluuta rauhaan tehtiin rajusti  muuttuneessa toimintaympäristössä. Maa oli köyhtynyt sodan aikana ja moni asia oli “kortilla.” Sodassa tuhoutuneita kaupunkeja ja kyliä piti rakentaa uudestaan. Suomella oli maksettavanaan 300 miljoonan dollarin sotakorvaukset, joten teollisuutta oli pakko kehittää ja laajentaa rivakasti. Yksi suurimpia haasteita oli siirtoväen asuttaminen, kun sodassa menetettyjen alueiden väestölle oli löydyttävä uusi asuinpaikka nopeassa tahdissa.

Liittoutuneiden valvontakomissio valvoi Moskovan välirauhansopimuksen toimeenpanoa maassa tarkasti. Kirjasta käy hyvin ilmi valvontakomission laajat oikeudet puuttua Suomen asioihin. Käytännössä valvontakomissio oli Neuvostoliiton hallussa ja sen puheenjohtajana toimi Stalinin luottomies Andrei Zdanov.

Maan sisäpoliittinen tilanne oli hyvin levoton uutta suuntaa hakiessaan. Sodanaikaisen vihollisen kanssa oli nyt rakennettava rauhaa; toisaalta luottamus oli heikkoa ja neuvostomiehityksen uhka väijyi päiden yllä vieläkin. Aatteellisesti uhka ja mahdollisuus – näkökulmasta riippuen – oli myös maansisäistä, sillä SKP toimi jälleen laillisena puolueena ja sai rajan takaa myös tukea toiminnalleen. Sen sijaan sodanaikaiset toimijat saivat nyt herkästi fasistisen leiman. Lakkautettavien listalle päätyivät muun muassa Lotta Svärd -järjestö ja Suojeluskunta. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti kuritti aiempaa poliittista johtoa.

Vaikka kirjassa käsitellään hyvinkin laajoja asiakokonaisuuksia, Holmila ja Mikkonen ovat mielestäni onnistuneet kirjoittamaan ne auki selkeällä ja mielenkiintoisella tavalla. Kirja tuo julki sen, miten tärkeää vaihetta maamme historiassa tuolloin elettiin ja miten paljon haasteita siihen sisältyi. Yhtä lailla tiukilla oli niin maan poliittinen johto kuin tavallinen kansakin, kun sodan jälkeen oli jälleen haettava otetta elämästä.

Kirja kannattaa lukea vaikka kertauskurssina siksi, että on kyse omasta historiastamme. Halusimme tai emme, osaa tuosta sodan jälleenrakentajien sisusta, vimmasta, pelosta ja urheudesta – siitä toivostakin – kannamme mielemme pohjalla itse kukin edelleenkin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 21.6. 2015

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/suomi-sodan-jalkeen-pelon-katkeruuden-ja-toivon-vuodet-1944-1949/

Vierashuone

Helen Garner
Vierashuone



Atena,
2015

Miellyttävän odotuksen vallassa Helen laittaa vierashuonetta valmiiksi ystävänsä Nicolan vierailua varten. Nicola, tuo käytännöllinen ja hyväntuulinen, itselliseen elämään tottunut nainen oli aina saanut Helenin nauramaan. Maailmaa oli mahdoton kuvitella ilman häntä. Ja nyt Nicola tarvitsee majapaikan kolmeksi viikoksi Sydneystä, jonne hän on tulossa saamaan vaihtoehtoista tehohoitoa syöpäänsä. Helen sijaa vuoteeseen vaaleanpunaisen pussilakanan ja pöyhii riviin tyynyjä, joista valita. Kaikki yksityiskohdat ovat tärkeitä, Nicolalla on niin tarkka värisilmä ja rakastettavan boheemi luonne. Siispä vielä yöpöydälle muutama ukulelen sointukartta ja mukiin muutama vihreä oksa takapihalta!

Helen on eronnut ja asuu yksin, mutta hän on ilmeisen onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä. Hänen tyttärensä asuu aivan naapurissa ja pieni tyttärentytär Bessie piipahtelee ahkerasti mummolaan. Hilpeinä ja auringosta nauttien Helen ja Bessie lähtevät nytkin yhdessä Nicolaa lentokentälle vastaan. Lentokentällä totuus iskee vasten kasvoja; Helen etsii matkustajien joukosta pitkää ja ryhdikästä ystäväänsä ja on tuskin tunnistaa väentungoksessa horjahtelevaa ja sairauden haurastamaa vanhusta. Järkyttynyt Helen ohjaa ystävänsä ensimmäiselle tuolille istumaan ja käskee Bessien pyytämään kentän henkilökunnalta pyörätuolia. Uupunut ja kylmästä tärisevä matkaaja ei jaksa ilahtua talon tervetuliaisilmeestä, eikä kevätilman täyttämistä huoneista. Vasta öljylämmittimen hohka, kuumavesipullot ja paksut täkit vaivuttavat vieraan unenhorteeseen.

Helenin näkökulmasta vierailu on saanut aivan uuden käänteen. “Miten kauan hän oli ollut näin huonona? Miksei kukaan ollut varoittanut minua? Mutta toisaalta – kuka sen olisi tehnyt? Nicola oli itsellinen nainen, hänellä ei ollut miestä eikä lapsia. Kellään ei ollut velvollisuutta huolehtia hänestä.”

Jo ennen lähtöään kotoaan Melbournesta Nicola on saanut rajuja C-vitamiinihoitoja. Nyt hänellä on edessään kolmen viikon hoidot Sydneyssä Theodore-instituutissa. Itse professori Theodore on vakuuttanut Nicolan siitä, että rankat hoidot ajavat myrkkyjä ja “koko hemmetin syövän” pois kehosta. Suurten C-vitamiiniannosten lisäksi hoitoklinikalla annetaan otsonisaunahoitoa, jonka kerrotaan perustuvan ikivanhaan luontaisterapeuttiseen syövänhoitofilosofiaan. Nicola katsoo Theodoreen kuin pelastajaan – ja jos vain jaksaa, huitaisee kädellään Helenin ennakkoluuloille. Rajut vaikutuksethan kertovat vain siitä, että hoito puree!

Helen hoitaa ystäväänsä päivin öin, hän vaihtaa lakanoita sänkyyn ja lämmittää keittoa, kyyditsee Nicolaa hoitoihin. Helen on karsinut elämästään kaiken muun ja hän on väsynyt ja kauhuissaan tilanteesta. Hän on vihainen, koska pitää Theodoren hoitoja huijauksena ja puoskarointina. Nicola on itsepäinen ja haluaa roikkua toivon säikeissä kiinni pahoinvointinsa keskellä. Kuinka paljon ihmiseltä vaatiikaan se hetki, kun on myönnettävä lähestyvä kuolema itselleen ja toisille?

Vierashuone puhuttelee syvästi jo tekstityylillään; silloin kun on keskityttävä vain olennaiseen ja selviämiseen, ei ole aikaa haahuilla monisanaisesti tai maalailla sateenkaaria menneisiin. Vierashuoneesta voi todellakin tulla vieraan huone. Helenin ja Nicolan ystävyys ei ole kadonnut minnekään, mutta olosuhteet pakottavat sen muuttumaan. Vakava sairastuminen horjuttaa saamisen ja antamisen tasapainoa ihmissuhteessa eikä avuttomuus ja luopumisen tunteet mahdu ihan kivutta kuvioon. Vierashuone herättelee myös miettimään ystävyyden rajoja, mitä lopulta voimme toisen puolesta tehdä. Kirjan lohdullisuus on mielestäni siinä, että vain tilanteen hyväksyminen vie lopulta jonkinlaiseen rauhaan.

Tähän kirjaan kannattaa tarttua.

Julkaistu Kirjavinkeissä 27.2.2015:

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/vierashuone/

Vanki vakooja sissi

Vanki Vakooja Sissi
Matti Putkinen ja
Mikko Porvali (toim.)


Atena, 2015

Inkerinsuomalaisten historia tulee lähelle ilman henkilökohtaisia kytköksiäkin. Maantieteellisesti se on heti Pietarin takana. Ajallisesti Inkerin synkät vuodet ovat lähihistoriaa; suuri osa alueen suomalaisista karkotettiin, teloitettiin tai kuoli pakkotyössä Stalinin vainojen aikana. Tietokirjailija Mikko Porvali on toimittanut Matti Putkisenansiokkaat muistelmat noilta neuvostovallan vuosilta. Anna historian opettaa!

Inkerinsuomalaisen Matti Putkisen selviytysmistarina alkaa jo lapsuusvuosina. Hänen isänsä kuolee samana syksynä, jona Matti aloittaa koulussa ensimmäisen luokan. Sisaruksista nuorin on tuolloin vasta yksivuotias. Äidinkään terveys ei pitkälle riitä ja Matti kantaa suuren vastuun talon töistä: “Tänä syksynä kaivoimme Olgan kanssa kahden koko perunasatomme, noin viisituhatta kiloa. Se joka ei usko, että tällainen urakka tuntuu kymmenenvuotiaan selkälihaksissa, voi yrittää ottaa asiasta selvän antamalla kuokan heilua. Perunat oli saatava joka ilta pellolta kotiin, kellariin. Juoksimme iltaisin niissä taloissa, joissa vielä oli hevosia, apua hankkimassa.” Isäntänä ollessa koulunkäyntiinkään ei töiltä jäänyt säännöllisesti aikaa. Äiti oli myös kotihoidossa loppuunsa asti, sillä lääkärin mielestä ei ollut suotavaa antaa yhtä vähistä sairaalapaikoista kuolemansairaalle, kun toivoa paranemisesta ei enää ollut.

Äidin kuoleman jälkeen sisarukset muuttavat sukulaisperheisiin. Vuodet täyttyvät töistä ja koulun käynnistä. Matti kertoo elävästi ja mielenkiintoisesti kouluvuosistaan miten “Päivästä päivään ja viikosta viikkoon päihimme pumpattiin oppeja, joiden piti tehdä ihmiskunta onnelliseksi: marxismin ja leninismin alkeita.”Kaikki se, mikä ei ollut vallanpitäjien oppien mukaista, oli vihattavaa. Useinkin käsitykset kotona ja koulussa olivat erilaiset, aikojen saatossa useampikin kansalainen taisi hyvin sisäistää tämän kaksijakoisen ajattelun – eikä ollut ollenkaan pahitteeksi pitää ajatukset omana tietonaan. Matti kuitenkin viihtyy koulun ilmapiirissä, koska päättää itsekin opiskella opettajaksi.

Matti on nähnyt liian monen syyttömän ihmisen katoavan systeemin uumeniin, mutta toivoo silti aluksi, että hänen vangitsemisensa osoittautuisi väärinkäsitykseksi. Asian oikomisen sijaan useampi Leningradin vankila ehtii tulla hänelle tutuksi. Moninaisissa kuulusteluissa ei oikeastaan tarvitse edes miettiä tekemisiään, ne on listattu paperille valmiiksi ja vain allekirjoitus puuttuu. Luonnottomia oloja, jotka eivät lopultakaan tarjonneet paljon vaihtoehtoja. Kirjaa lukiessa hämmästyy yhä uudestaan, mistä kaikesta ihminen voi hengissä selvitä. Matin sinnittely palkitaan, sillä jokin järjen hetki koneistossa päättää, että toveri Putkinen on vapautettava.

Seuraava urakka alkaa puna-armeijan riveissä ja politrukin apulaisena. Kun kokemusten lista karttuu myös pakkotyössä Siperiassa, Matti on valmis pakenemaan Neuvostoliitosta. Hän onnistuu salaamaan “kansanvihollisen” taustansa ja pääsee kouluttautumaan desantiksi puna-armeijassa. Lopulta 1942 hän tekee laskuvarjohypyn Suomen puolella ja antautuu Suomen viranomaisille – kuolemantuomion uhalla. Rohkean ja neuvokkaan nuorukaisen pelastaa hänen laaja tietämyksensä puna-armeijasta ja tie on jälleen auki, tällä kertaa virkailijana suomalaisessa vakoilukoulussa.

Jälleen kerran totuus on tarua rankempaa, tasan taatusti ihmeellisempää ja saa lukijan silmät ymmyrkäisen pyöreiksi. Vaikkei historia ihan lempilapsi olisi koulussa ollutkaan, niin juuri tällaiset yksilön silmin ja sisältä päin nähdyt tarinat tekevät menneestä helposti omaksuttavaa. Matti Putkisen kieli on eläväistä, havainnot tarkkoja ja aiheestaan huolimatta paikoin huumori pääsee kukkaan.

En juurikaan malttanut kirjaa käsistäni laskea, ennen kuin se oli loppuun luettu. Suosittelen! Lämpimästi!

Julkaistu Kirjavinkeissä 10.2.2015:

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/vanki-vakooja-sissi/

Vapaana elämisen taito

Päivi ja Santeri Kannisto
Vapaana elämisen taito


Atena Kustannus Oy,
2014





"Elä omaa elämääsi, sillä olet kuoleva oman kuolemasi", sanoo latinalainen sananlasku.

Ihmisten tekemistä elämänmuutoksista on mielenkiintoista lukea ja vuosien takaa nousee mieleen kiehtova lehtijuttu myös Päivi Kannistosta. Elämänvaiheessa, jossa normikansalainen maksaa asuntolainaansa ja tinkii yöunistaan työn ja perheen vaatimusten paineissa, Päivi Kannisto otti elämän omiin käsiinsä. Hän kohtasi kaltaisensa Santerissa ja yhdessä he lähtivät maailmalle toteuttamaan haaveitaan. Talot ja tavarat myyntiin, to do -listat silppuriin, irtisanoutuminen niin työpaikan kuin yhteiskunnankin turvasta ja holhouksesta. Myö männään nyt, sanoisi savolainen.

Päivi ja Santeri Kannisto ovat eläneet nomadielämää 10 vuotta. He ovat löytäneet oman vapautensa matkustamalla . Elämässä ei ole enää sitku- ja mutku-peikkoja, joka päivä on oikea aika tehdä onnellisuustekoja. Heidän viestinsä on, ettei ihmisen suinkaan tarvitse tuhlata elämäänsä kuin sumussa, yhteiskunnan taitavien ohjailujen mukaan. Lopussa ei ehkä seisokaan kiitos, vaikka miten tunnollisesti oravanpyöräänsä polkisi. Siksi on syytä ottaa itse vastuu omasta elämästään ja onnestaan. He kertovat omasta tavastaan elää, mutta korostavat, että jokaisen tulisi etsiä ihan itse oma tiensä vapaaseen ja sisältörikkaaseen elämään.

Kannistot ovat kirjoittaneet nomadivuosiensa aikana lukuisia kirjoja, mutta vasta tämän kirjan myötä paneuduin heidän ajatuksiinsa. Lehtijuttujen perusteella minulla oli lähinnä vain mielikuva jo menestyneistä ja hyvin toimeentulevista ihmisistä, joiden oli ehkä helppokin tehdä elämästään seikkailu. Mutta hyvistäkään asemista ei lähdetä, ellei ole rohkeutta irrottautua ja heittäytyä tyhjän päälle. Hyvistä asemista ei lähdetä myöskään siksi, että siellä on aina vain mahdollista takoa lisää rahaa ja tavallaan menetettävää siis on huomattavasti enemmän kuin Tavis-tallaajalla.

Kirja pohtii vapautta hyvin monesta näkökulmasta. Ensinnäkin Kannistot pohtivat omaa suhdettaan arkielämän sidonnaisuuksiin ja yhteiskuntaan. Toisaalta läpi kirjan matkassa kulkevat myös suuret ajattelijat ja heidän päätelmiään peilataan nykymaailmaan.  Kansallisvaltion ideaa, kansallisuuden ja kansallisuusaatteen merkitystä käsitellään paljonkin. Jotkut huomiot kuulostavat hyvinkin radikaaleilta - ainakin ensi kuulemalta. Mutta samanaikaisesti ne houkuttavat keskustelemaan ja jopa väittelemään asioista, joita olemme aina tottuneet pitämään itsestäänselvyyksinä. Kolmantena ulottuvuutena onkin juuri tätä erilaisista kulttureista ja lähtökohdista olevien ihmisten kohtaamista ja keskusteluja heidän kanssaan. Jugoslavian järjestelmän hoivissa kasvanut serbi Slobodan haikailee vanhoja hyviä aikoja, jolloin kaikilla oli työ ja katto pään päällä. John ja Paul valottavat amerikkalaisnäkökulmaa ja heille vapaudessa korostuu vahvasti yksilön vapaus. Pääsemme Kannistojen mukana vieraiksi myös Jamaikalle ja Nicaraguaan.

Kirja on haastava ja lukija voi ja saakin olla paljosta eri mieltä. Lukija saattaa miettiä, missä menee yksilön vapauden ja itsekkyyden raja. Olenko yhteiskunnalle velkaa saamastani ilmaisesta / tuetusta koulutuksesta ja jos olen, niin missä vaiheessa velka on maksettu? En olisi valmis luopumaan suomalaisuudesta, haluan roikkua ruisleivän syrjässä kiinni ja sytyttää sinivalkoisen kynttilän itsenäisyyspäivänä. Mutta haluan myös reissata maailmalla ja olen onnellinen mahdollisuudesta tutustua uusiin kulttuureihin ja ihmisiin - kiitos suomalaisen koulusysteemin, joka jo peruskoululuokilta alkaen arvostaa kieltenopetusta. Silti omia sisäisiä toimintamallejaan on aika ajoin hyvä tuulettaa ja siinä sivussa haaveilla, josko itsekin voisi tehdä elämästään enemmän oman näköisensä. Tämän kirjan sain arvostelukappaleena Atena Kustannus Oy:ltä, jatkossa aion kyllä lukea lisää Kannistojen elämästä - kukapa ei haluaisi olla edes osa-aikaisesti Matkalla oravanpyörästä onnenpyörään.