Maaseudun tulevaisuus

Antti Heikkinen
WSOY, 2019

228 s.

Väki vähenee, palvelut heikkenevät ja EU kurittaa. Kaikkien maaseudun hiljentämistoimenpiteiden jälkeenkin Nasaretin kylä kuhisee elämää. Antti Heikkinen läpileikkaa kuvitteellisen savolaiskylän elämänmenoa yhden tapahtumarikkaan kesäpäivän verran.

Nasaretilaiset valmistautuvat perinteikkäisiin Kirkastusjuhliinsa. Maire Korkalainen äkseeraa ylimpänä talkoolaisena; tarmokkaalla eläkeläisellä on aikaa, kun tilanpito on siirtynyt nuoremmille. Järjestettävää riittää, kun puhujiksi odotetaan kansanedustajaa ja kirjailijaa. Rosvopaistin valmistumista ajallaan on sitäkin syytä valvoa. Muilta kyläläisiltä ei sitten samaan tapaan puhtia juhlavalmisteluihin irtoakaan, kun huomio on oman – tai naapurin – elämän draamallisissa käänteissä. Yhtäällä puolustetaan vaimon kunniaa nyrkein, toisaalla hutaistaan haulia panttivangin perään. Hiljainen kylätiekö – ei ainakaan Nasaretin kylätie!

Juhlapuheet eivät kuitenkaan paljoa lämmitä silloin, kun keskuslämmityskattilassa on polteltava ulosottoviraston kirjeitä. Maatilan ahdinko kirpaisee syvältä ja on täysin tätä päivää. Yhtä todellista on myös ikääntyneen omaishoitajan hätä tulevaisuudesta, kun omat jaksamisen rajat tulevat vastaan.

Ajoittain Heikkisen teksti kopaisee kipeästi sydänalasta, seuraavassa hetkessä savolainen asioiden viäntely naurattaa. Hahmot ovat vallan mainioita persoonia, ja heitä on paljon. Oman kutkuttavan lisänsä tuo Camilla, joka haastaa maalaisnäkemykset ilmastoaktivismillaan. Kaupunkilaiselle ei mikään eläinperäinen maistu, mutta hänelle tehdään selväksi, että ”Tämä valtakunta on rakennettu läskin, lihan ja lehmänmaijjon voimalla.”

Minulle Antti Heikkinen on viime vuosien parhaimpia kirjailijälöytöjä. Ja taitaapi olla niin, että tekstit vain paranevat kirja kirjalta. Vauhdikkaan näytelmänkin näistä aineksista saisi aikaiseksi!

Julkaistu Kirjavinkeissä 16.12.2019

Kehveli

Antti Heikkinen
WSOY, 2018



Picaresca!

Jo oli aikakin, nimittäin kunnon kehvelimäisen veijariromaanin.
En viikolla ehtinyt kirjastoon ja luenkin Kehveliä nyt jo uudemman kerran. Tarina, joka hyvinkin kestää kertaamisen näin pian ensilukemisen jälkeen.

Tutustuin Antti Heikkisen tuotantoon Mummo -kirjan merkeissä vuoden 2017 loppupuolella. Ihastuin Mummoon, tykästyin Antti Heikkisen tekstiin kerrasta. Sattuipa sitten niin hauskasti, että olin mukana pikkujouluissa, joiden yllätysesiintyjäksi paljastui - kuka muu kuin Antti Heikkinen. Lukemani perusteella olisin ehkä odottanut vanhempaa herrasmiestä, joka harkitunlaiseen tahtiin jutustelisi yleisölleen. Mitä vielä, edessämme viuhtoi nuori mies mehukkaasti stand uppia ja pikkujouluväkeä nauratti. Selvisihän se sitten minullekin, miten monipuolisesta miehestä tässä on kyse. Kirjailija ei vain istu yksin kirjoituskammiossaan vaan taitaa myös teatterin, tilaisuuksien juonnon, musisoinnin ja mitä kaikkea nyt listalta löytyykään.

Komeasti alkaa tämä tarina, suorana lähetyksenä kirkkoherra Konrad Keffelsonin makuukamarista Hyväjärven pappilassa. Kehveli, pariskunnan neljäs lapsi, saa alkunsa. Elämä on arvoituksellista ja jotenkin tuntuu tuossakin hetkessä geenit kolahtaneen ihan uuteen kuvioon, sillä tämä nuorimmainen tallasi alun alkaen polkuja omalla tyylillään. Kylällä juoruiltiin jo vastasyntyneestä, että "Ei se nyt uus Jeesus oo, mutta ei normaali kakara." Vanhemmilla riitti seuraamista vanhempien lasten menestyksen myötäelämisessäkin, joten Kehveli sai aika lailla vapaasti mennä ja tulla ja siinä sivussa oppia luottamaan omiin selviytymistaitoihinsa.

Kehveli varttuu aikamieheksi ajanjaksona, jolloin tarvitaan miehiä rintamalle. Itsesuojeluvaisto tai mikä lie, mutta aikansa hommaa katseltuaan Kehveli katsoo parhaaksi ottaa etäisyyttä sotimiseen. Omaehtoinen matka siviiliin käy monen mutkan kautta, mutta eipähän Kehveli mikään kiirehtijä ja hätäilijä olekaan. Monesta vastaantulijasta Kehveli saa hetkeksi rinnalleen kaverin ja tutustuminen käy vaivattomasti, mutta pohjimmiltaan Kehvelissä on sen verran epäsovinnaista nomadia, että matka jatkuu aina vaan. Kohti uusia seikkailuja, huimia elämänkäänteitä ja -väänteitä. Kehveli selviää tilanteesta kuin tilanteesta ja tulee siinä sivussa auttaneeksi monta muutakin ihmistä. Aina Marsalkka Mannerheimiin asti.

Herkullisinta teksti on silloin, kun savoa viännetään ihan kunnolla, Ja kun nimet on sitä myöten, että ne nautinnollisimmin taittuu - kuten "no ka Kiärijäenen." Ja näiden henkilöhahmojen kanssa on niin kotoisaa, ihmisen inhimillinen raadollisuus kulkee rinnan hyvien yritysten ja aikomusten kanssa. Paha ei ole kenkään ihminen, mutta toisinaan joutuu kirkkoherrakin asettamaan oman maineensa tärkeämmäksi kuin lapsensa pelastumisen. Kehveli tuntuu kyllä näkevän kanssakulkijoidensa motiivien taakse, mutta eipä hän katso asiakseen tuomariksi ruveta. Veijariromaanin olemukseen kuuluu usein parodia- tai satiirivetoisuus ja nytkin kevyt pinta on näkyvissä kelluvaa jäävuorta. Vakavat aiheet, kuten sota ja ihmisten uskonnolla manipulointi, on kuvattu hersyvän hauskasti, mutta kauneimmankin ruusun alla piilee piikki pistävä.

Nyt odottelen, että mies tarttuu Kehveliin ja pääsen seuraamaan hänen lukuilmeitään tarinan edetessä. Veikkaanpa, että osuu ja uppoaa.

Mummo

Antti Heikkinen

WSOY, 2017




Antti Heikkinen kirjoittaa mummosta, joka jää syrjään suurten linjojen historiankirjoituksesta. Elämänpiiri jossakin tuskin nimeltä mainittavassa Savon korpipitäjässä on kapea ja arkinen. Kuitenkin se on vankka palasensa Suomen historiaa, osa sitä perustaa, jolle maata on rakennettu.

Tarinan kertojina vuorottelevat Mummo ja Äiti. Alkuun onkin haastetta kerrakseen saada selkoa, kuka kukin on. Sillä Mummonkin tarina alkaa kaukaa lapsuudesta, pikku-Maijana aikuisten säröistä elämää tuvan kynnyspuulta seuraillessa. Ja hyvä niin, jotta ymmärrämme, kuinka pienestä lettipäästä kasvaa elämän koettelemuksissa sisukas selviytyjämummo. Omat toiveet sotkeutuvat arjen ja ajan vaatimusten jalkoihin. Otetaan sodan runttaukset vastaan, sinnitellään pula-ajan niukkuudessa. Äidin kuolema ja Esteri-sisaren vaikeudet kasvattavat Maijan kuormaa, isääkin on jaksettava tuupata eteenpäin. Isän kuoleman jälkeen Maijan on oltava isäntänä ja emäntänä, sisaruksista ei ole talon pidossa apua.

Eikä Äitikään ole aina ollut äiti vaan pieni Marja-Liisa tyttönen. Hän kipuilee isättömyyttään ja hakee miehen mallia elämäänsä opettajastaan, surullisin seurauksin. Eikä Marja-Liisa ole ainut, jonka on mietittävä sukulaissuhteita uusiksi – ylipäätään ihminen voi olla ihan muuta kuin mitä kertoo olevansa. Sen saa Esterikin kokea, kun taloon saapuu pääkaupungin poika Eero.

Antti Heikkinen kertoo kirjoittaneensa kirjan kunnianosoitukseksi suomalaiselle naiselle. Ihailen tapaa, jolla hän sen tekee ja kuinka tuo osin jo unohtumaan päin oleva elämänmuoto herää henkiin tarinassa. Työ on kovettanut kädet ja naissisu vain kasvanut. Kaiken karuuden keskelläkin kirjassa on valtavasti lämpöä ja syrjäkylän elämän aitoutta. Maan juhlavuonna kirja on myös oiva muistutus siitä, miten itsestäänselvyyksinä monia aiempien sukupolvien saavutuksia pidämme emmekä muista niitä hyvinvointimme keskellä arvostaa. Ja murre, se on kuin rukiista leipää mustikkasopan kera.

Julkaistu Kirjavinkeissä 7.12.2017