José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri (istória do Cerco de Lisboa)

 Nobel kirjailijan teos, joka tuli luettavaksi kirjapiirin kirjana. tarkoitus oli lukea jokin José Saramagon teos. Kirjaston tarjonnasta valikoitui sitten tämä kirja itselle luettavaksi.

Kirja kertoo Lissabonissa asuvasta oikolukijasta Raimundo Silvasta, joka tarkastaessaan historiankirjaa Lissabonin piirityksestä vaihtaa siitä tahallaan yhden sanan, lisäten sanan “ei” sopivaan kohtaan. Muutetun tekstin mukaan ristiretkeläiset eivät tulleet Lissabonin piirittäjien avuksi. Mies ei oikein itsekään tiedä miksi teki tekonsa. Palautettuaan kirjan kustantajalle hän odottaa hermostuneena, milloin jää kiinni muutoksestaan. Lopulta kustantamosta otetaan yhteyttä, ja siellä suhtaudutaan asiaan yllättävänkin suopeasti. Ja välitöntä erottamista, ei rajuja haukkuja. Kustannustoimittaja, nainen, ehdottaa oikolukijalle kirjan kirjoittamista siitä, miten asiat olisivat menneet, jos oikeasti tapahtumat olisivat sujuneet tämän muuntamalla tavalla. Tämä ryhtyy toimeen ja alkaa kuvitella ja kirjoittaa tapahtumia vaihtoehtoisesta menneisyydestä, jossa ristiretkeläiset eivät auttaneet piirityksessä. Hän myös ihastuu tehtävän antaneeseen naiseen, ja ihastuminen ei jää yksipuoliseksi. 

Loppuosa kirjaa kertoo lomittain menneisyyden tapahtumista ja nykyajassa kehittyvästä suhteesta. Lomittaisuus on niin lomittaista, että siirtyminen ei tainnut tapahtua sentään kesken pitkien, jopa pari sivua pitkien kappaleiden, mutta melkein. Raimundo Silva saattoi olla katselemassa Lissabon maamerkkejä, jolloin kerronta liukui menneisyyteen aika saumatta. Menneisyyden jaksot olivat paikoitellen vähän rasittavia, sillä ne saattoivat sisältää pitkiä listoja nimistä kertojen parikymmentä henkilöä, jotka johonkin tilanteeseen ottivat osaa kaikki nimeltä mainiten. Paikannimien vyörytystä myös oli ajoittain runsaasti. 

Kiinnostavampi osa kirjaa oli nykyhetkeen sijoittuva rakkauskertomus, jossa pinttynyt poikamies(?) kerrankin löysi elämänsä naisen, joka vieläpä oli myös ilmeisen rakastunut. tarinassa oli mukana hauskoja pieni huumorinsävähdyksiä, mm. miehen palvelijatar vaihtoi puhtaat lakanat oma-aloitteisesti jo torstaina odottamatta viikonloppua, kun arvasi treffien olevan tulossa. Menneisyyden (kuviteltuihin) tapahtumiin en oikein jaksanut innostua, tosin niissäkin oli parempia paikkoja, mm jonkinasteinen rakkaustarina itsetietoisen kaapatun naisen (jonka raiskanneet löytyivät pari päivää myöhemmin selittämättömästi kuolleeksi puukotettuina) ja sotilaan välillä. Tämä vaikutti olevan Raimondon itse ihastuneena ollessaan tarinaan punoma osa.  

Kielellisesti kirja oli varsin tajunnanvirtainen. Se ei esimerkiksi sisältänyt lainkaan suoraa dialogia, vaan se mitä henkilöt keskustelivat, oli kerrottu osana normaalia kerrontaa niissä ylipitkissä kappaleissa. Tämä teki lukemisen raskaahkoksi, jota ne pitkät kappaleet ja ajoittaiset nimivyörytykset eivät todella keventäneet. Ihan ylettömän innostunut kirjasta en ollut - en tiedä olisiko asiaa auttanut, jos olisi ollut hiukan enemmän selvillä mikä tuo Lissabonin piiritys oikein oli ja miten se oikeasti meni. Sen verran Wikipedian juttua luin, että kovin ryöstetyksi ja raiskatuksi kaupunki lopulta oikeastikin tuli, vaikka teoriassa olikin “vapauttajista” kyse. Ihan yksityiskohtaisesti tähän kirjassa ei menty, vaikka vahvasti vihjattiin asiasta, sillä piirittävät sotilaat halusivat palkakseen ryöstämisoikeuden, jonka heidän komentajansa sitten lopulta myönsivät. 

401 pp. 

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja

Lumenlaulaja kertoo Kalevalan tarinan toisesta näkökulmasta, eli pohjan akan, Louhen näkökulmasta, jossa Kalevalan sankarit ovat ryöstäjiä ja raiskaajia

Kirja seuraa Louhen koko elämäntarinaa lapsuudesta kuolemaan (ja sen yli), paljastaen hänen motiivinsa ja tekojensa taustan. Tarinan pääpiirteet ovat samat kuin perinteisessä Kalevalassa, mutta näkökulma on toinen ja Louhen syyt nousevat kirkkaasti esiin.

Kirja on täynnä luonnontaikuutta. Louhella on vahvat kyvyt, mutta niin on myös Kalevalan sankareilla – etenkin Väinämöisellä, joka kuitenkin esitetään enemmän vanhana ja hiukan säälittävänä miehenä, joka ei pärjää Louhen tyttärien kilpakosinnassa nuoremmille. Paitsi Pohjola, kirjassa on tärkeässä asemassa Metsänpeitto, Tuonela ja hahmoina hiidet ja Tapio ja muut luonnon jumalat.

Pidin kirjasta todella paljon, se oli yksi parhaita kirjoja mitä aikoihin olen lukenut. ja kielellisesti se toi mieleen Suomaa-romaanin, mutta meni mielestäni jopa sen ohi. Kieli oli kuvailevaa, lyyrisen kaunista ja samalla selkeää ja luettavaa. Se ei sortunut tekotaiteellisiin kikkailuihin tai vaikeamman vaikutelman tavoitteluun, vaan melkein jokainen lause oli oma pieni nautintonsa.

Juoni oli toisaalta tuttu (ehkä jopa olisi voinut ottaa hiukan enemmän vapauksia), mutta näkökanta niin erilainen, että tuntui kuitenkin riittävän uudelta, ja taustat tulivat laajemmin esiin, ja niissä siiten tietysti oli kirjailijan omaa mielikuvitusta myös mukana. Jos tämä ei ole Finlandia ehdokkaiden joukossa, niin kyseessä on suuri rikos.

Lumenlaulaja retells the story of the Kalevala from a different perspective—that of Louhi, the witch of the North, where the so-called heroes of the Kalevala appear instead as raiders and rapists. The book follows Louhi’s entire life story from childhood to death (and beyond), revealing her motives and the background to her actions. The main outlines of the story remain the same as in the traditional Kalevala, but the viewpoint is different, and Louhi’s reasons come clearly to the fore.

The book is full of nature magic. Louhi possesses strong powers, but so do the heroes of the Kalevala—especially Väinämöinen, who here is portrayed more as an old, somewhat pitiful man who cannot compete with younger suitors in vying for Louhi’s daughters. In addition to Pohjola, the story also assigns an important role to Metsänpeitto, Tuonela, as well as figures such as the hiisi spirits, Tapio, and other deities of nature.

I truly loved this book—it was one of the best I’ve read in a long time. Stylistically and linguistically, it even reminded me of another book by a Finnish female author,  Suomaa by Maria Turtschaninoff, though in my opinion, it surpassed it. The language was vivid, lyrically beautiful, and at the same time clear and readable. It never slipped into pretentious tricks or straining for sophistication, but instead offered sentences that could each be admired on their own.

The plot was in some ways familiar (perhaps it could even have taken a few more liberties), but the perspective was so different that it still felt fresh. The backgrounds were fleshed out more broadly, and of course, the author’s imagination was woven into them as well. If this book does not make it among the Finlandia Prize nominees, it will be a grave injustice.

410 pp

Charles Dickens: Kaksi kaupunkia (A Tale of Two Cities)

Yksi kuuluisimmista Dickensin kirjoittamista kirjoista. Oli mielenkiintoista lukea lähes kaksisataa vuotta vanhaa romaania, joka on historiallinen romaani kertoen tapahtumista noin sata vuotta ennen sen kirjoittamista. Kirja kuvaa henkilöitä, jotka joutuvat Ranskan vallankumouksen pyörteisiin.

Ranskalainen lääkäri on ollut Bastiljin vankilassa kaksikymmentä vuotta. Kun hänet lopulta vapautetaan, hänen tyttärensä hakee hänet Englantiin. Mies on pahasti järkkynyt mieleltään, mutta tyttären hoivassa hän vähitellen palaa lähes entiselleen.

Tytär menee myöhemmin naimisiin Englannissa asuvan, perinnöstään luopuneen ranskalaisen aatelismiehen kanssa, jonka todellinen henkilöllisyys on salassa. He saavat lapsen ja elävät onnellisina. Kun Ranskassa puhkeaa vallankumous, miehen täytyy palata Pariisiin suojelemaan vanhaa, uskollista palvelijaansa. Lähes heti palattuaan hänet vangitaan odottamaan oikeudenkäyntiä ja todennäköistä kuolemantuomiota. Tytär matkustaa isänsä ja lapsensa kanssa Pariisiin. Isä työskentelee lääkärinä vallankumouksellisten parissa ja saavuttaa heidän luottamuksensa. Kun oikeudenkäynnin aika koittaa, mies vapautetaan isän puolustuspuheen ansiosta. Valitettavasti vapaus ei kestä kauan, sillä kun vallankumoukselliset saavat tietää hänen olevan vihatun markiisin poika, hänet vangitaan uudelleen – ja teloitus näyttää väistämättömältä. Onko kaikki hukassa?

Kirjan juoni on varsin vetävä, ja se sisältää pilkahduksia huumoriakin draaman ohessa, etenkin ironis-ivallisia henkilöhahmojen kuvauksia. Tyyliltään se on aikansa kirjallisuudelle tyypillisen löysä: asioita kuvaillaan hyvin tarkasti, ja esimerkiksi hahmojen ulkonäön kuvaamiseen käytetään runsaasti sanoja. Kerronta on muutenkin monisanaista ja yksityiskohtaista, ehkä välillä hiukan lavertelevaa. Ranskalaisista Dickensillä ei kirjan perusteella vaikuttaisi olleen kovin korkeaa käsitystä – useimmat heistä näyttäytyvät joko petollisina, murhanhimoisina tai täysin häikäilemättöminä ylimyksinä, jotka eivät piittaa tavallisesta kansasta. Todellisuudessa näin ei kuitenkaan ollut, vaan Dickens oli varsin ranskamielinen ja oleskeli pitkään maassa.

Olin varma, etten ollut lukenut kirjaa aiemmin, mutta siinä oli useita kohtauksia, jotka tuntuivat kovin tutuilta. Esimerkiksi aatelisen heittämä kolikko korvaukseksi lapsesta, jonka hän oli juuri murskannut hevoskärryillään, samoin kuin muutamat vankityrmäkohtaukset. Varmaan olen tämänkin Dickensin teininä joskus lukenut kuitenkin. 

Kirja oli kirjapiirimme lukukohteena, ja sitä pidettiin yleisesti hyvänä. Lähes kaikki kokivat alun hieman raskaaksi ja jopa sekavaksi, mutta kun juoni pääsi vauhtiin, se toimi edelleen erinomaisesti – vaikka sen ikä lähestyy jo kahta sataa vuotta.

One of the most famous books written by Dickens. It was fascinating to read a novel that is nearly two hundred years old, a historical novel describing events that had taken place about a hundred years before it was written. The book follows characters who are caught up in the turmoil of the French Revolution.

A French doctor has been imprisoned in the Bastille for twenty years. When he is finally released, his daughter brings him to England. The man is deeply disturbed in mind, but under his daughter’s care he gradually regains something close to his former self.

Later, the daughter marries a French nobleman living in England who has renounced his inheritance and whose true identity remains hidden. They have a child and live happily. When the Revolution breaks out in France, the man must return to Paris to protect an old, loyal servant. Almost immediately after his return, he is imprisoned, awaiting trial and likely execution. His wife travels to Paris with her father and child. The father works as a doctor among the revolutionaries and earns their trust. When the trial finally comes, the man is acquitted thanks to his father-in-law’s defense. Unfortunately, his freedom does not last long, for once the revolutionaries discover he is the son of a hated marquis, he is arrested again — and his execution seems inevitable. Is all hope lost?

The plot is quite gripping, and there are even flashes of humor amid the drama, particularly in Dickens’s ironic and mocking portraits of certain characters. Stylistically, the book reflects the tendencies of its time: it is somewhat loose in structure, with extremely detailed descriptions. For example, many words are devoted to depicting the characters’ appearance. The narration is verbose and meticulous, at times perhaps even a bit rambling. Based on the novel, Dickens does not appear to have held the French in especially high regard: most are portrayed as treacherous, murderous, or ruthless aristocrats indifferent to others, especially to common people. In reality, however, this was not the case — Dickens was actually quite fond of France and spent long periods there.

I was certain I had never read the book before. Still, several scenes felt very familiar — for example, the aristocrat tossing a coin as compensation for a child he had just run over with his carriage, as well as a few of the prison scenes. So, I must have read this in my teen years decades ago. 

The book was our reading circle’s choice, and it was generally well-liked. Almost everyone found the beginning somewhat heavy and even confusing, but once the plot gained momentum, it worked remarkably well — despite being nearly two hundred years old.

347 pp. 

Frode Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli

Toinen norjalaisen mieskirjailijan kirjoittama kirja yhden miehen viimeisestä päivästä. Edellisen lukemisesta ei ollutkaan kuin muutama kuukausi.

Nils Vik on ollut koko elämänsä laivakuskina Norjan vuonon rannalla. Hän on kuljettanut ihmisiä rannalta toiselle, paikasta toiseen, talosta taloon. Elämänsä aikana hän on tavannut suunnilleen kaikki paikalliset – kuljettanut lääkäriä, kätilöä, pappia, jopa filmitähtiä.

Mutta tänään on hänen viimeinen päivänsä. Hän lähtee kotoaan vanhalla veneellään, jossa hänen (jo aikoja sitten kuollut) koiransa odottaa. Hän käy syvällisiä keskusteluja sekä koiransa että (jo edesmenneiden) vanhojen tuttaviensa ja ystäviensä kanssa. Samalla vähitellen piirtyy esiin miehen elämänkaari: rakkaus jo aiemmin kuolleeseen puolisoon ja myös paikallisten ihmisten elämän käänteet.

Tavallisten ihmisten – osin salassa pysyneiden – pienten piirteiden kuvaus toi mieleeni jopa Spoon River -antologian. Kielellisesti ja tarinallisesti kirja oli erittäin korkeatasoinen, ja käännös toimi hienosti. Ei ehkä paras kirja ikinä, kuten Hesarin arvostelija ajatteli, mutta hyvä – todella hyvä.

Kirjapiiriläiset pitivät kirjasta pääosin, tosin sitä pidettiin ehkä hieman liikaa Jon Fossen Aamua ja iltaa -teoksen kaltaisena.

The second book by a Norwegian male author is about the last day of a man's life. It had only been a few months since I read the previous one.

Nils Vik has spent his entire life as a boatman on the shores of a Norwegian fjord. He has ferried people from one shore to the other, from place to place, from house to house. Over the course of his life, he has met just about everyone in the area—transporting doctors, midwives, priests, and even movie stars.

But today is his last day. He leaves his home in an old boat, where his (long-deceased) dog is waiting. He has deep conversations with the dog, as well as with old friends and acquaintances who have also passed away. Gradually, the arc of his life comes into view—his love for his already-deceased wife and the twists and turns in the lives of the local people.

The portrayal of ordinary people and their partly hidden, subtle traits reminded me even of the Spoon River Anthology. Linguistically and narratively, the book was of very high quality, and the translation worked beautifully. Perhaps not the greatest book ever, as the Helsingin Sanomat reviewer thought, but a good one, truly good.

Most members of the book club liked it, although some found it perhaps a bit too similar to Jon Fosse’s Morning and Evening.

197 pp

Olga Tokarczuk: Empusion

 Kirja on eräänlainen vastine Mannin Taikavuori-kirjalle. Puolalainen opiskelija Mieczysław saapuu keuhkotautiparantolaan hoitamaan tuberkuloosiaan viime vuosisadan alkaupuolella. Hoitonahan tautiin tuohon aikaan ei ollut muuta kuin lepääminen raikkaassa ilmanalassa. Parantolassa ei ole muuta tehtävää kuin keskustella sekä käydä läheisessä metsässä ja kylässä kävelyillä. Mieczysław on suhteellisen syrjäänvetäytyvä, ja hän enemmän kuuntelee kuin on aktiivinen keskusteluihin osallistuja. Keskustelut harhaillevat laajalla alueelle yleensä päätyen siihen, kuinka naiset ovat lapsenomaisia, seksuaalisuuden vietäviä olentoja, joilla ei ole oikein edes todellista järkeä eikä kykyä mihinkään vaativampaan henkiseen toimintaan. Tämä kaikki ”sivistynyt” keskustelu siemaillen likööriä, johon on lisätty paikallisia sieniä – jotka pienellä googlauksella osoittautuivat hallusinogeeneiksi. Mieczysławilla on oma salaisuutensa, jota itse aloin epäillä puolivälissä kirjaa. Hän myös ihmettelee, miksi parantolassa kuolee niin moni niin samaan aikaan vuodesta. Ja miksi parantolan läheisellä metsällä on niin huono maine.

Kirja on hienosti kirjoitettu, ja esikuvansa lailla paikoitelleen ilmeisen tarkoituksellisen puuduttava ja hitaasti etenevä. Kirjan loppu on tyylillisesti varsin erilainen kuin alkupuoli, ja se menee fantasian ja jopa hiukan kauhun puolelle. Ihan loppu, se mitä Mieczysławille tapahtuu lopulta, on taas hiukan pikakelaukselta vaikuttava. Joka tapauksessa, hänen kohtaloansa ja tekemisensä olivat aika ovela käännös kirjan henkilöiden aikaisempaan naisvihamielisyyteen. Oikeastaan hänen parantolan jälkeinen elämänsä olisi saattanut olla kiinnostavampaa kuin se, mitä parantolassa tapahtui (tai loppua lukuun ottamatta, ei tapahtunut). Siinä olisi ollut aihetta ihan uuteen kokonaiseen romaaniin.

Kirjapiirissä kirjasta pääosin pidettiin, ja etenkin sen kielellisiä arvoja kehuttiin. Kaikki eivät pitäneet kirjan yliluonnollisuuden puolelle menneistä osista.

 

 

The book is a kind of counterpart to Mann's The Magic Mountain. A Polish student, Mieczysław, arrives at a tuberculosis sanatorium to treat his TB in the early part of the last century. At that time, the only treatment for the disease was rest in fresh air. There is nothing to do at the sanatorium except talk and take walks in the nearby forest and village. Mieczysław is rather withdrawn, and he listens more than he actively participates in the conversations. The discussions meander across a wide range of topics, usually ending with the conclusion that women are childlike, sexually driven beings who lack real reason or the ability for more demanding intellectual activity. All this “civilized” conversation takes place while sipping liqueur laced with local mushrooms, which, after a quick Google search, turn out to be hallucinogenic.

Mieczysław has a secret of his own, which I began to suspect halfway through the book. He also wonders why so many people die at the sanatorium at the same time each year. And why the nearby forest has such a bad reputation.

The book is beautifully written and, like its model, deliberately dull and slow-moving at times. The book's ending is stylistically quite different from the earlier part, and it veers into fantasy and even a bit of horror. The very end—what ultimately happens to Mieczysław—feels somewhat rushed. Nevertheless, his fate and actions provided a rather clever twist in contrast to the earlier misogyny expressed by the characters. In fact, his life after the sanatorium might have been more interesting than what happened there (or, except for the ending, what didn't happen). That alone could have been the subject of an entirely new novel.

In the book club, the book was generally well-liked, and especially its linguistic qualities were praised. Not everyone appreciated the parts that delved into the supernatural.

368 pp. 

 

Jon Fosse: Aamu ja ilta

 Tuoreen Nobel-palkitun kirjailijan toistaiseksi ainoa käännös oli kirjapiirin kirjana. kirja (tai oikeastaan pienoisromaani) kertoi kahdesta ihmiselämän tärkeimmästä tapahtumasta: syntymästä ja kuolemasta. Ensimmäisessä osassa syntyy uusi poikavauva, jonka nimeksi hänen isänsä sanoo tulevan Johannes ja josta on isän mukaan tuleva kalastaja. Kirjan toisessa osiossa Johannes niminen kalastaja on vanha mies, yksin asuva leski. Herätessään eräänä aamuna hän pystyy nousemaan vuoteesta niin ketterästi, että itse oikein ihmettelee asiaa. Hän lähtee kylälle kävelylle ja tapaa vanhan ystävänsä, jonka kanssa käy veneilemässä ja kalassa, Välillä hän miettii, että eikös tuo kaveri ollutkin jo kuollut - mutta ei anna sen liikaa kiusata itseään. Hän tekee kävelyretken naapuristossaan, jossa ihmiset hiukan surrealistisesti välillä voivat kadota tai ilmaantua. Oikeastaan alusta alkaen on selvää, että hän on kuollut, mutta ei ole vielä sitä itse varsinaisesti huomannut, vaan on jonkinlaisessa elämän ja kuoleman välitilassa.   

 

Kirja on kirjoitettu käytännössä ilman pisteitä. Pilkkuja ja huutomerkkejä kyllä löytyy. Kieli on tajunnanvirran omaista, jossa on aika paljon samojen sanojen ja ilmaisujen toistoa, joka antaa kerronnalle omanlaistaan rytmiä ja voimaa. Vaikka yhteen pötköön luotu teksti voisi aluksi vaikuttaa vaikealta ja raskaalta, se oli kaikkea muuta; kirja oli - ehkä juuri rytmikkyyden vuoksi - yllättävän helppolukuinen. Kirjan sisältö oli myös ajatuksia herättävää elämään ja pitkän elämän jälkeisen kuoleman hyväksymiseen liittyvää. 

 

Kirjapiirissä kirja herätti aika yksimielisesti ihastusta. Tosin kirjailijan seuraavaa, muutaman kuukauden kuluttua julkaistavaa, käännöstä, jossa pisteetöntä tekstiä on jo sarjan ensimmäisessä osassa on melkein 500 sivua, kukaan ei aikonut ihan tuoreeltaan lukea. Ei ehkä makeaa mahan täydeltä. 

 

 The only Finnish translation so far of an author who won recently the Nobel award. The book (or rather, a novella) told the story of the two most important events in human life: birth and death.

In the first part, a baby boy is born. His father declares that he will be named Johannes and that he will become a fisherman. In the second part of the book, a fisherman named Johannes is an old man, a widower living alone. One morning, he wakes up and gets out of bed so effortlessly that he is surprised by it himself. He goes for a walk in the village and meets an old friend with whom he goes boating and fishing. At times, he wonders, wasn’t this friend already dead? But he doesn’t let the thought trouble him too much.

He takes a walk around his neighborhood, where people sometimes disappear or appear in a slightly surreal manner. From the very beginning, it is quite clear that he has died, but he has not yet fully realized it himself and exists in some kind of liminal space between life and death.

The book is written almost entirely without periods—though commas and exclamation marks are present. The language has a stream-of-consciousness style with frequent repetition of words and expressions, giving the narration its own rhythm and strength. Although a continuous block of text like this might initially seem difficult and heavy to read, it was actually the opposite—perhaps precisely because of its rhythm, it turned out to be surprisingly easy to read. The book’s content was also thought-provoking, dealing with life and the acceptance of death after a long existence.

The book was widely admired in the book club. However, no one planned to immediately read the author’s next translation, which is set to be published in a few months—where the first part alone consists of nearly 500 pages of text without periods. Perhaps too much of a good thing.

120pp

 

Anni Kytömäki: Mirabilis

Kirja kertoo äidistä, Riikasta, joka on vahvempi kuin useimmat miehet, ja tyttärestä, Ellasta. Riikka on nälkävuosien jälkeen rakentamassa rautatietä ja tutustuu siellä Danieliin. Kun rautatie valmistuu, Riikka lähtee Amurinmaahan, kaukaisen Siperian äärilaitaan – yksin, sillä Daniel ei halua jättää Suomea. Matkalla käy ilmi, että Riikka on raskaana, ja hän synnyttää kaksoset, Ellan ja Artturin.

Lapsena kaksoset elävät Amurinmaassa metsäisellä alueella, jossa tiikerit vaeltavat ja ovat sekä pelon että kunnioituksen kohteita. Kun lapset ovat hieman varttuneet, Riikka lähettää heidät takaisin Suomeen isänsä luo. Pitkällä merimatkalla lapset alkavat opetella voimistelutemppuja ja harjaantuvat siinä hyviksi. Myöhemmin Suomessa he jatkavat harjoittelua haaveenaan päästä vielä joskus esiintymään sirkuksessa. Tämä lopulta toteutuu, ja Ella, sirkusnimeltään Mirabilis, elättää itsensä sirkustemppuja esittämällä (ja miespuolisten “mesenaattien” suosiollisella avustuksella).

Ella tutustuu (oikeasti eläneeseen) luonnontieteilijä Leonhard Stejnegeriin, joka kirjoittaa sukupuuttoon kuolleet merilehmät löytäneen Stellerin elämäkertaa. Ella itse tuntee vahvaa yhteyttä toiseen hävinneeseen eläimeen, Pallaksen kormoranttiin eli merimetsoon, joka myös eli samoilla seuduilla.

Kirjan tarina on varsin episodimainen: Ella on päähenkilö, mutta myös Stejneger saa omat lukunsa. Välillä näkökulma viivähtää muissakin henkilöissä – toisinaan se jopa vaihtuu kesken luvun. Luonto, sen kuvaileminen, kasvit, linnut ja sukupuuttoon kuolleet eläimet ovat myös tärkeässä roolissa. Tiikerien kohdalla kerronta menee jopa mystiikan puolelle. Kirja edustaa osittain maagista realismia, jossa kaikkea ei voi selittää arkijärjellä ja logiikalla.

Kielellisesti kirja on hyvää ja sujuvaa tekstiä, mutta tämän tarinan kertomiseen ei ehkä olisi tarvittu lähes 700 sivua. Etenkin puolenvälin jälkeen oli paikoitellen melko hitaasti eteneviä jaksoja.

Kirjan suunnittelu oli alkanut jo ennen kuin merilehmät nousivat laajemmin julkisuuteen hienon Ida Turpeisen Elolliset-kirjan myötä. Sinällään tämä on jo kolmas kirja parin vuoden kuluessa, jossa noilla eläimillä on merkittävä osuus.

Mielestäni – ja useimpien lukupiirini jäsenten mielestä – kirja ei pärjännyt Kytömäen edelliselle teokselle Margaritalle. Ihan kaikki eivät myöskään olleet ihastuneita kirjan maagisiin luontoelementteihin. Kaunista kieltä ja luontokuvausta sen sijaan kiiteltiin.

The book tells the story of a mother, Riikka, who is stronger than most men, and her daughter, Ella. After the famine years of the late 18th century, Riikka is working on building a railway and meets Daniel there. When the railway is completed, Riikka leaves for Amur, at the far end of remote Siberia—alone, as Daniel does not want to leave Finland. Along the way, she realizes she is pregnant and gives birth to twins, Ella and Artturi.

As children, the twins live in Amur, a forested area where tigers roam and are both feared and revered. When the children grow a little older, Riikka sends them back to Finland to live with their grandfather. During their long sea voyage, the twins start practicing gymnastics and become quite skilled. Later, in Finland, they continue training, dreaming of one day performing in a circus. This dream eventually comes true, and Ella, under the stage name Mirabilis, supports herself by performing circus acts (with the generous support of male "patrons").

Ella meets the real-life naturalist Leonhard Stejneger, who is writing a biography of Steller, the discoverer of the now-extinct Steller’s sea cow. Ella herself feels a strong connection to another vanished species, Pallas’s cormorant, which once lived in the same regions.

The story is quite episodic: Ella is the main character, but Stejneger also gets his own chapters. Occasionally, the perspective shifts to other characters—and sometimes even changes within a single chapter. Nature, its descriptions, plants, birds, and extinct animals play a significant role. In the case of tigers, the narrative even ventures into mysticism. The book is partially magical realism, where not everything can be explained by common sense or logic.

Linguistically, the book is well-written and flows smoothly, but nearly 700 pages might not have been necessary to tell this story. Especially in the latter half, there were some rather slow-paced sections.

The book’s development began even before Steller’s sea cow gained more public attention through Ida Turpeinen’s excellent book Elolliset. In fact, this is already the third book within a few years in which these animals play a significant role.

In my opinion—and that of most members of my book club—the book did not surpass Kytömäki’s previous work, Margarita. Not everyone was fond of the book’s more magical nature elements. However, its beautiful language and nature descriptions were widely praised.

688pp

 

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

Tämän vuoden Finlandia-palkinnon voittanut kirja kertoo eri aikatasoilla Kosovossa syntyneen ja lapsena Suomeen pakolaisena muuttaneen pojan tarinan. Hän vietti vuonna 1996 Kosovossa kesän isovanhempiensa kanssa ja koki tuolloin traumaattisia asioita. Maa oli tuolloin vielä lähes sodassa, ja kaikki oli vaarallista ja alkeellista. Hänen isoisänsä oli varsin vastenmielinen henkilö, joka teki pahoja asioita monella tapaa eikä suvainnut tai ymmärtänyt herkkää, toisessa ympäristössä kasvanutta poikaa. Myöhemmin aikuisena hän palaa vanhaan kotimaahansa äitinsä kanssa, jolloin vanhat muistot ja katkeruus palaavat elävänä mieleen.

Vimmaisuudessaan ja tajunnanvirtaisuudessaan kirja toi mieleen Ida Rauman Hävitys-teoksen. Teksti on kokonaisuudessaan purkauksenomaista ajatusten, tunteiden ja muistojen virtaa. Tapahtumat, joita kertoja on kokenut, ovat todella rajuja ja traumaattisia, niin Kosovossa kuin Suomessa, jossa poika kohtasi koulussa ennakkoluuloja ja suoranaista rasismia. Vaikka tapahtumien rajuus oli käsinkosketeltavaa, sitä oli ehkä kuitenkin vähemmän kuin Bollassa, jossa oma sietokykyni jo hieman ylittyi. Osaltaan siihen vaikuttaa ehkä se, että tässä päähenkilö oli uhri, ei pahojen tekojen päätekijä, kuten Bollassa.

Kielellisesti kirja oli kokonaisuudessaan hienoa työtä, vaikka aiheen ja tapahtumien kannalta se oli ajoittain ahdistava – pahuutta maailmassa ja etenkin sotien jälkimainingeissa löytyy. En tiedä, oliko kirjassa oikein yhtään hyväksi ihmiseksi luokiteltavaa henkilöä. Jopa minäkertojalla oli omat, ei aina niin hienot, piirteensä. Toisaalta itselleni jäi kirjasta myös hieman hämmentynyt olo. Se on mielestäni kuitenkin Finlandia-voittajien keskitason yläpuolella.

Kirja oli lukupiirin käsiteltävänä, ja erityisesti sen kieltä kiiteltiin.

This year’s Finlandia Prize-winning book tells a story spanning different time periods about a boy born in Kosovo who moved to Finland as a refugee during his childhood. In 1996, he spent a summer in Kosovo with his grandparents, where he experienced traumatic events. At the time, the country was still on the brink of war, and everything was dangerous and primitive. His grandfather was a rather unpleasant person who committed various reprehensible acts and neither accepted nor understood the sensitive boy, who had grown up in a different environment. Later, as an adult, the protagonist returns to his old homeland with his mother, and old memories and bitterness resurface vividly.

In its intensity and stream-of-consciousness style, the book brought Ida Rauma’s Destruction to mind. The text is an outpouring of thoughts, emotions, and memories. The events described are extremely harsh and traumatic, both in Kosovo and Finland, where the boy faced prejudice and outright racism at school. Although the events were severe, they perhaps felt less so compared to Bolla, where my own tolerance was somewhat exceeded. This might be partly because in this book, the protagonist is a victim rather than the main perpetrator of harmful actions, as in Bolla.

Linguistically, the book was an impressive achievement overall, even though its subject matter and events were occasionally distressing – there is much darkness in the world, especially in the aftermath of wars. I’m not sure if there was a single person in the book who could be classified as truly good. Even the narrator himself had some not-so-admirable traits. On the other hand, the book left me somewhat puzzled. Nevertheless, I believe it ranks above average among Finlandia Prize winners.

The book was discussed in a book club, and its language, in particular, received much praise.

279 pp. 

 

Roope Lipasti: Luutnantti Ströbelin istumajärjestys

Keski-aikaiseen Turkuun saapuu kolmekymmenvuotisen sodan veteraani, luutnantti Ströbel. Hän on oman kertomansa mukaan haavoittunut jalkaan pelastaessaan kuninkaan hengen. Heti laivasta tullessaan hän tapaa orvon ja syntymästään käsipuolen Pavelin lyöttäytyen tämän matkaan ja muuttaa huoneeseen, jossa Pavel on saanut vielä äitinsä kuoleman jälkeen asua. Ströbelillä olisi asiaa vanhalle sotakaverilleen, mutta tämän löytyminen ei ole helppoa. Hän tapaa kumminkin kaupungin piispan ja ehdottaa tuolien hankkimista kirkkoon; tuoleista kun voisi kansalta kerätä maksuja. Hän itse on valmis suunnittelemaan tuolit ja etenkin istumajärjestyksen, joka olisi sovelias koko kirkkokansalle. Ja kirkkokansa on hyvin innokas saamaan arvokkaammat paikat ja uskoo luutnantin olevan tärkeä henkilö istumajärjestyksen laatimisessa. 

Kyseessä on oikeastaan veijariromaaniksi luokiteltava kirja, josta hiukan kerronnan pinnallisessa kepeydessä, mutta syvemmässä taustassa, tuli mieleen Sotamies Svejkin seikkailut. Kirjassa iso osa tapahtumia nähdään Pavelin, aika naivin, mutta yllättäen hyvin fiksun ja itsekseen lukemaan oppivan, pojan näkökulmasta, joka ei ihan kaikkia tapahtumia aina ymmärrä tai ymmärtää ne joskus hiukan väärin. Ströbel itse on taas lahjakas puhuja, joka saa kaikki asiat sujumaan mielensä mukaan. Juonessa on aika monta kiemuraa: on istumajärjestyksen laatiminen, Pavelin elämä, helmikirjontaa tekevän naisen ongelmat, Ströbelin tausta ja hänen ”ystävänsä” etsiminen. Kielellisesti tekstissä on koko ajan pieni mukava ”virne” mukana, vaikka paikoitellen asiat eivät ollenkaan huvittavia olleet. Ajankuva oli hyvin aidon oloista ja pikkupaikkakunnan, mitä Turkukin tuolloin oli, ihmisiä ja heidän suhteitaan oli kuvattu hyvin. Loppuratkaisu tuli ehkä hiukan liian nopeasti ja oli jotenkin luonnosmainen ja jopa osittain avoin. Olisivat nuo henkilöt ehkä jotain parempaa ansainneet. Kirja oli kirjapiirin kirjana ja jätti pääosin positiivisen vaikutelman, etenkin keveys verrattuna edelliseen kirjaan (Kafkan Oikeusjuttu) pidettiin virkistävänä. 

A Thirty Years' War veteran, Lieutenant Ströbel, arrives in medieval Turku. According to his own account, he was wounded in the leg while saving the king's life. Shortly after entering the city, he meets Pavel, an orphan born with a crippled arm, and joins him, moving into the room Pavel has been allowed to occupy since his mother's death. Ströbel seeks out an old comrade from the war, but finding him is no easy task. Meanwhile, he meets the city’s bishop and suggests equipping the church with chairs, from which fees could be collected from the congregation. Ströbel volunteers to design both the chairs and, more importantly, the seating arrangement—a task he claims should suit the entire churchgoer community. The townsfolk are eager to secure better seats and view the lieutenant as important in determining this arrangement.

The book can be classified as a picaresque novel, reminiscent of The Adventures of the Good Soldier Švejk in its light, superficial narrative tone that masks a deeper context. Much of the story is seen from Pavel’s perspective—a somewhat naïve but surprisingly clever boy who has taught himself to read. Pavel doesn’t always fully understand events, or sometimes interprets them in his own slightly skewed way. Ströbel, on the other hand, is a gifted orator who can manipulate situations to suit his desires.

The plot contains numerous twists and turns: the creation of the seating arrangement, Pavel's life, the problems of a woman who does pearl embroidery, Ströbel’s mysterious past, and his quest to find his “friend.” The narrative is laced with subtle, pleasant humor, even when the events might be far from amusing. The depiction of the era feels authentic, capturing the small-town dynamics and relationships in a setting like Turku of the time.

However, the ending feels a bit rushed, almost sketch-like, and even somewhat open-ended. It leaves the impression that the characters may have deserved a more satisfying conclusion.

Franz Kafka: Oikeusjuttu (Der Prozess/The Trial)

Kafkan kirja. Pankin virkailija on pidätetty ja asetettu syytteeseen. Mistä rikoksesta, se ei koskaan selviä. Minkälaiseen oikeusistuimeen - sekään ei selviä. Mies saa kuitenkin olla vapaana, jatkaa elämäänsä ja käydä työssä. Byrokratia etenee omaa hidasta vauhtiaan, ja siinä yksittäinen ihminen ei voi juuri mitään tehdä kuin hiukan pyristellä vastaan, jos sitten lopulta jaksaa edes sitä oikein tehdä. Syytetty ottaa pian asian aika suurella välinpitämättömällä hyväksynnällä, koska juuri muita vaihtoehtoja ei ole. Oikeuden istunnot ovat vähän missä sattuvat ja milloin sattuvat, asiaa hoitava asianajaja on vanha, laiska ja saamaton, mutta vaihtaminenkaan ei oikein onnistu eikä ehkä kannata. Kaikki etenee hitaasti kohti vääjäämätöntä loppua eikä siinä toimien kohteella ole juuri vaikuttamisen mahdollisuuksia. 

Lyhyehkö kirja, joka vaikutti varsin epätasaiselta ja paikoitellen sekavalta. Luvut olivat kohtalaisen irrallisia. Paikoitellen teksti oli jopa hauskan ironista ja kekseliästä, paikoitellen se oli äärimmäisen puuduttavaa, kun päähenkilö keskusteli asianajajansa kanssa sanomatta useisiin sivuihin varsinaisesti yhtään mitään. Tämä asioita aika tajunnanvirtaisesti vuodattavina, joskus sivujen mittaisina kappaleina. Lausejakoja sentään oli aika normaali määrä. Kirja on kuulemma koottu yksittäisistä irrallisista luvuista kirjailijan kuoleman jälkeen, ja se on aistittavissa. Myös kesken jäänyt editointityö on havaittavissa olevaa, sen jaarittelevia osia kirjassa oli. Kirja oli mielenkiintoinen luettava, mutta ehkä hiukan enemmän olisin odottanut, ehkä niiden parhaiden osien tasoista kokonaisuutta.    

Kafka’s book. A bank clerk is arrested and charged. What crime he’s accused of is never revealed, nor is the nature of the court handling his case. However, the man is allowed to remain free, continue his life, and go to work. Bureaucracy proceeds at its own slow pace, and there is very little an individual can do but struggle a bit against it, if they even have the energy for that. Soon, the accused accepts the situation with a rather indifferent resignation, as there are no real alternatives. The court sessions take place here and there, whenever. The lawyer handling the case is old, lazy, and ineffective, but changing lawyers isn’t really possible or perhaps not even worthwhile. Everything progresses slowly towards an inevitable end, and the person at the center has little chance to influence it.

A fairly short book that felt quite uneven and at times confusing. The chapters were somewhat disjointed. At times, the text was ironically funny and clever; while at other times it was extremely tedious, as the main character conversed with his lawyer for pages without really saying anything substantial. These sections often stretched into stream-of-consciousness-like passages, sometimes page-long paragraphs. The book was reportedly assembled from separate, disconnected chapters after the author’s death, and this is noticeable. The incomplete editing is also evident with some rambling parts. It was an interesting read, but I perhaps expected a bit more—a cohesive work at the level of its best parts.

244 pp.

Jennifer Egan Piparkakkutalo (The Candy House)

Kirja, jonka juonta on aika vaikea kuvata. Kirja kertoo maailmasta, jossa on keksitty menetelmä ihmisen koko elämän ja elämänkokemuksien lataamiseen kollektiiviseen tietokantaan, josta ilmeisesti sitten kuka vain voi käydä muistoja ja kokemuksia itse uudelleen kokemassa. Kirja kertoo eri ihmisten tarinoita eri ajoilta, osittain ennen tämän tallennussysteemin keksimistä. Mukana on mm. antropologiin, joka vietti pitkän ajan alkukanteisen heimon parissa kehittäen algoritmit, joilla voidaan ennustaa ihmisten mieltymyksiä ja sosiaalisia suhteita ja hänen perheeseensä liittyviä kertomuksia. Kirjaa on pidettävä enemmän novellikokoelmana kuin yhtenäisen juonen omaavana romaanina. Kertomukset polveilevat, niiden päähenkilöt vaihtuvat, joku, joka yhdessä tarinassa ohitetaan yksittäisellä maininnalla, on seuraavassa päähenkilö ja tyylilaji vaihtelee runsaasti tavallisesta kerronnasta sähköpostiviesteistä koostuvaan lukuun.

Aluksi yritin pysyä henkilöistä perillä, mutta sitten katsoin tehtävän epätoivoiseksi ja vain heittäydyin kirjan mukaan huolehtimatta liikaa siitä mustinko, kuka on kuka, ja miten mikäkin asia liittyy kokonaisuuteen, jos semmoista kirjassa on olemassa. Näin luettuna kirja oli mielenkiintoinen kokemus, joka antoi ajattelun aihetta, vaikkakin se oli hiukan hämmentävä. Henkilöhahmot olivat varsin persoonallisuuksia, ja heidän välisensä yhteydet olivat ajoittain yllättäviä. Itselle jäi tosin hiukan auki, miten loppupuolen ”kansalaisvakooja” -tarinat lopultakaan liittyivät koko kokonaisuuteen, mutta mitäs pienistä. Kirja oli kirjapiirin kirjana, ja yleinen mielipide oli positiivinen, etenkin tyylilajien vaihtelusta ja kielen luovuudesta pidettiin.   

 

A book with a plot that's quite difficult to describe. The story is set in a world where a method has been invented to upload a person's entire life and experiences into a collective database, from which, apparently, anyone can revisit memories and experiences themselves. The book tells the stories of different people from various times, some of which were set in periods before this recording system was invented. One of the characters is an anthropologist who spent a long time living with a primitive tribe and developed algorithms that predict people's preferences and social relationships. There are also stories related to his family. The book is more of a collection of short stories than a novel with a cohesive plot. The stories are winding, the protagonists change, and someone who is mentioned in passing in one story might become the main character in the next. The style also shifts, from a traditional narrative to a chapter composed of email messages.

At first, I tried to keep track of all the characters, but then I gave up on the task as hopeless and just went along for the ride without worrying too much about remembering who’s who and how everything ties together. Read this way, the book was an interesting experience that gave me food for thought, though it was a bit confusing. The characters were quite distinctive, and their connections were sometimes surprising. However, I was left a little unclear about how the "citizen spy" stories in the latter part ultimately tied into the whole, but no big deal.

407 pp. 

Antti Järvi: Minne katosi Antti Järvi?

Tietokirjojen Finlandia-palkinnon voittanut teos. Kirjan kirjoittajan isoisän isä jäi talvisodan jälkeen vapaaehtoisesti luovutettuun Karjalaan kotiseudulleen, vaikka hänen puolisonsa ja lapsensa olivat jo Suomessa. Evakkoina muun Suomen puolelle palanneilla sukulaisilla ei oikein ollut selvää tietoa siitä, miksi hän näin teki, vaan asiasta oli lähinnä huhun tasoisia kuulopuheita. Osa sukua epäili tekoa toisen naisen takia tehdyksi ja toiset kommunistisen ideologian vuoksi tehdystä ratkaisusta. Toimittaja Antti Järvi alkaa selvittämään nimikaimansa historiaa. Alkuperäinen Antti Järvi oli asunut pitkään Yhdysvalloissa, sai jopa kansalaisuuden, mutta muutti takaisin Suomeen, avioitui ja sai lapsia. Hänellä oli uudehko talo menetetyllä alueella, hän oli aktiivinen työväen liikkeessä, mutta ei ilmeisesti palavin kommunisti kuitenkaan. Väitellen kirjoittaja purkaa historiaa siinä määrin, kun se on mahdollista, kaikkeahan ei selville saa, koska pääosa ihmisistä, jotka jotain muistaisivat tai tietäisivät ovat jo kuolleet. Kirjailija päätyy omaan, järkevän tuntuiseen loppupäätelmäänsä syistä, miksi mies ei palannut. Antti Niemen lopullinen kohtalo oli se sama, mitä monille suomalaisille, jotka Venäjälle loikkasivat ennen sotia tai jäivät valloitetuille alueille sotien jälkeen. Hyvin kirjoitettu, loppua kohden koko ajan parantunut kirja. Alun taustoitusosa oli ehkä heikoin osa kirjaa, mutta sekin oli tietenkin tarpeen kokonaisuuden ymmärtämiseksi.

The book that won the Finlandia Prize for Non-Fiction. The author’s great-grandfather stayed voluntarily in the ceded Karelia after the Winter War, even though his wife and children had already moved to Finland. The relatives who returned to Finland as evacuees didn’t have a clear understanding of why he made this decision; it was mostly based on rumors and hearsay. Some of the family suspected he did it because of another woman, while others believed it was due to his communist ideology. Journalist Antti Järvi starts to investigate the history of his namesake. The original Antti Järvi had lived in the United States for a long time, even gaining citizenship, but returned to Finland, got married and had children. He had a relatively new house in the lost territory and was active in the labor movement, but apparently wasn’t a fervent communist. Gradually, the author unravels the history as much as possible, though not everything can be uncovered since most people who might remember or know something have already passed away. The author reaches his own reasonable conclusion about why the man didn’t return. Antti Niemi’s final fate was similar to that of many Finns who defected to Russia before the wars or stayed in the occupied territories after the wars. Well-written, the book improves towards the end. The initial background section might be the weakest part of the book, but it was necessary for understanding the whole.  

374 pp.

Joel Haahtela: Marijan rakkaus

Joel Haahtelan uusin kirja - tai pikemmin pienoisromaani. Kertoja, kirjailija, on tavannut nuoruudessaan sattumalta nuoren naisen, jonka kanssa hän vietti unohtumattoman loman Prahassa poistumatta juuri motellihuoneesta. Nainen katosi ilmoittamatta siitä mitään etukäteen, eikä mies enää tätä tavannut, vaikka koetti kykynsä mukaan tätä etsiä. Nyt he kuitenkin kohtaavat sattumalta junassa matkalla Roomaan. Mies ei oikeastaan koskaan ollut päässyt kokonaan yli naisen, Marijan, tapaamisesta ja hän kirjoitti ensimmäisen kirjansa heidän ensitapaamisestaan. Marija on taideasiantuntija, joka arvioi keskiaikaisen uskonnollisen taiteen aitoutta ja yrittää selvittää tauluja maalanneiden taiteilijoiden henkilöllisyyksiä. He alkavat viettää uudelleen yhdessä aikaa samalla keskustellen omista menneisyyksistään ja taiteesta. Kertoja myös samalla muistelee oman elämänsä tapahtumia ja vaikeaa isäsuhdettaan. 

Kielellisesti kirja oli hienoa jälkeä, jota oli nautinto lukea. Keskiajan taide elää kirjassa vahvasti mukana, ja siinä mainittuja tauluja piti useampi googlella etsiä. Juonellisesti ei tarinassa mitään suurta tapahtunut, kaksi ihmistä kohtaa ja keskustelee, mutta ei kirjassa välttämättä sen enempää tarvita, etenkin kun kieli on niin punnittua ja aforisminomaista. Ajoittain tyyli lähestyy myös surrealistista unen näkemistä etenkin yhden kohtauksen kohdalla. Kirja toi itselle vahvasti mieleen elokuvan Rakkautta ennen aamua, samantapaisesta kohtalon sanelemasta tapaamisesta oli siinäkin kyse. Nautittava lukuelämys oli kyseessä.

Joel Haahtela's latest book – or rather, novella. The narrator, a writer, met a young woman in his youth, with whom he spent an unforgettable holiday in Prague, without leaving the motel room. The woman disappeared without notice beforehand, and the man never saw her again, although he tried his best to find her. Now, however, they meet by chance on a train heading to Rome. The man had never really gotten over meeting the woman, Marija, and wrote his book about their first encounter. Marija is an art expert who evaluates the authenticity of medieval religious art and tries to determine the identities of the artists who painted the paintings. They begin to spend time together again, while discussing their pasts and art. The narrator also reminisces about the events of his own life and his difficult relationship with his father.

Linguistically, the book was finely crafted, and it was a pleasure to read. Medieval art is strongly present in the book, and several of the mentioned paintings had to be searched for on Google. Plot-wise, nothing significant happens in the story; two people meet and talk, but perhaps nothing more is needed in the book, especially when the language is so refined and aphoristic. At times, the style also approaches surrealist dream-like sequences, especially in one scene. The book strongly reminded the reader of the movie "Before Sunrise," as it also dealt with a similar fateful encounter. It was an enjoyable reading experience.

192 pp.

 

Iida Turpeinen: Elolliset

Runsaasti huomiota saanut kirja kertoo 1700-luvulla sukupuuttoon kuolleesta Stellerin merilehmästä ja siitä, miten yksi harvoista sen luurangoista päätyi Helsinkiin. Kirja seuraa eri 1800-luvulla eläneiden ihmisten, etenkin naisten, elämää ja sitä, kuinka se liittyi merilehmän luurankoon. Joissakin tapauksissa tämä yhteys oli melko vähäistä. Kertomukset ovat melko erillisiä, hiukan novellin kaltaisia, mutta ne muodostavat kiinnostavan kokonaisuuden. Ne valottavat omien aikojensa elämää kukin omalla tavallaan ja kertovat kyseisen ajan suhteesta luontoon sekä ihmisten vähittäisestä heräämisestä siihen, että kaiken liikkuvan ensisilmäyksellä ampuminen ei välttämättä ole viisasta, järkevää eikä eettistä. Henkilöiden elämänkohtalot olivat kiinnostavia, vaikka kaikki kirjan lukujen päähenkilöt eivät olleetkaan erityisen fiksuja tai realiteetteja tajunneita, kuten esimerkiksi kuvernöörin rouva. Kirja oli hyvä, mutta kaikkien ennakkokehujen jälkeen odotukset ehkä olivat hiukan liian korkealla, ja odotin ehkä jotain vielä enemmän. Kielellisesti se oli hyvää jälkeä, ja sen lukeminen oli miellyttävää ja helppoa. Kirja tarjosi runsaasti pohdittavaa eläinten sukupuuttoon kuolemisen sekä ihmisen vaikutuksen suhteen maailman elinympäristöön.

The book, which has received a lot of attention, tells the story of Steller's sea cow, which became extinct in the 1700s, and how one of the few skeletons of it ended up in Helsinki. The book follows the lives of different people, especially women, who lived in the 1800s and how they were connected to the sea cow's skeleton. In some cases, this connection was quite tenuous.

The stories are quite separate, a bit like novellas, but they form an interesting whole. They shed light on the life of people at that time and tell about their relationship to nature and about the gradual awakening of people to the fact that shooting everything that moves at first glance is not necessarily wise, sensible, or ethical.

The characters' fates were interesting, even though not all of the main characters in the book chapters were particularly smart or aware of reality, such as the governor's wife. The book was good, but after all the advance praise, my expectations were perhaps a bit too high, and I might have been expecting something even more. Linguistically it was well done, and reading it was pleasant and easy. The book offered a lot about animal extinction to think about and the human impact on the world's environment.

296 pp.

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa : väärässä olemisen historia

 

Tämän vuoden Finlandia-palkinnon voittanut kirja. Kirjassa kirjailija käy tilintekoa suhteestaan äitiinsä. Äiti on juuri kuollut. Hänellä oli ollut pitkä alkoholitausta ja tyttären ja äidin suhde oli oikeastaan aina ollut kaukana auvoisesta. Äiti on kuollut pitkän sairastamisen jälkeen, ja tytär käy mielikuvituksessaan keskustelua tämän kanssa asioista, jotka äidille olivat tärkeitä ja siitä mikä äidin tausta oli. Yllättävän vähän oikeastaan heidän suhdettaan käsiteltiin, enemmän kirja painottui siihen, miksi äiti oli sellainen kuin oli ja osittain sukupolvien ylittävän trauman merkitykseen perheessä. Kirjailija kerää listaa äidille tärkeistä asioista “mukaan hautaan”. Lista koostuu erilaisista asioista konkreettisista abstrakteihin välillä “villatakki” ja “tuska päässä”. Kaikki listan ilmiöt ja asiat kirjassa käsitellään ainakin jossain laajuudessa.   

Kirja mielestäni oli ihan hyvä, mutta se ei herättänyt suunnatonta ihastusta, eikä ole lukemistani Finlandia-voittajista puolivälin yläpuolella. En ole tämän kirjailijan teoksia koskaan aikaisemmin lukenut, ja käsittääkseni hänen muutkin kirjansa kertovat hänen sukunsa vaiheista.  Elämä alkoholisti/ilmeisesti jonkinasteisen frontaalivamman saaneen äidin kanssa on varmasti ollut raskasta, mutta kirja maistui hiukan henkilökohtaiselta terapiatyöltä, enkä ihan varma mitä se ulkopuolisille kuuluu tai antaa. Kielellisesti se oli hyvä, mutta vähän liikaa siinä oli paikoitellen ärsyttäviä tajunnanvirta kielijippoiluita kerronnassa ilman oikein hyvä perustetta. Mitään suurta houkutusta palata kirjoittajan aikaisemmin perhetarinaa käsitteleviin teoksiin tästä ei herännyt.  

The book that won this year's Finlandia Prize. In the book, the author reflects on her relationship with her mother, who has just passed away. The mother had a long history of alcoholism, and the relationship between the daughter and the mother had never been idyllic. The mother passed away after a long illness, and in her imagination, the daughter engages in a conversation with her about things that were important to the mother and the background of her life. The book doesn't delve much into their relationship; instead, it focuses more on why the mother was the way she was and partly on the significance of intergenerational trauma in the family. The author compiles a list of things important to the mother to take "to the grave." The list includes various items, from concrete to abstract, ranging from a "woolen sweater" to "anguish in the head." All the phenomena and things on the list are explored to some extent in the book.

In my opinion, the book was decent but didn't evoke tremendous enthusiasm, and it doesn't rank above the halfway mark of the Finlandia winners I've read. I haven't read any of this author's works before, and as far as I understand, their other books also recount the history of her family. Life with an alcoholic or presumably someone who suffered some form of frontal lobe injury must have been challenging, but the book felt a bit like personal therapeutic work, and I'm not entirely sure how much it belongs to or offers outsiders. Linguistically, it was good, but at times, there were annoying stream-of-consciousness linguistic quirks in the narrative without a solid justification. There wasn't a strong desire to revisit the author's earlier works dealing with family stories after reading this one.

276 pp

Anne B. Ragde: Vihreät niityt (Neshov Family #3 , Ligge i grønne enger)

Kolmas osa Neshovin perheen tarinaa. Kun kolme kirjaa, jotka jatkavat samaa tarinaa on lukenut peräkkäin, alkaa olla lopulta vaikea muistaa ja hahmottaa, mitä tapahtui missäkin kirjassa. Tarina jatkuu saumatta edellisestä, osapuilleen samasta minuutista, mihin viime kirja päättyi. Nyt Torunn on yksin vastuussa sikatilasta ja isoisänsä hoidosta. Samalla häntä kalvaa syyllisyys isänsä kuolemasta. Erlend ja hänen elämänkumppaninsa eivät osaa ajatella juuri muuta kuin lesboparin kanssa yhdessä tulossa olevia lapsia ja maatilalle suunnittelemaansa prameaa huvilarakennusta – jota suunnittelemaan on luonnollisesti palkattu paras mahdollinen, maailmankuulu arkkitehti. Magidon on tiukasti sidottu kiireisen hautaustoimistonsa hoitamiseen, eikä kukaan ymmärrä, kuinka yksin ja masentunut Torunn on. Tarina jatkuu hyvin samanlaisena ja samantyylisenä kuin aikaisemmissa kirjoissa. Oikeastaan vaikutelma tulee siitä, että kirjat on kirjoitettu samalla kertaa ja lähinnä kustannuspoliittisista syistä jaettu jonkin asteisista käännekohdista osiin. Minkäänlaista tarinakertausta kirjojen aluissa ei ole, juoni jatkuu suoraan siitä, mihin edellinen teos loppui. Samoin tyyli säilyy samana. Henkilöt ovat hyvin kuvattuja, mutta ajoittain melkoisen ärsyttäviä. Sarjan piti olla trilogia, mutta tämäkin osa loppuu aika lailla äkillisesti tarjoamatta oikein minkäänlaista päätöskohtaa kertomukselle, vaan oikeastaan kaikki juonilinjat jäävät pahasti kesken. Sävyltään tämä osa oli vähemmän kevyt kuin aikaisemmat, oikeastaan sarjassa ollaan menty koko ajan hiukan tummempaan suuntaan. Ehkä jatkan sarjan parissa myöhemmin, mutta nyt lukupiirin kautta tullut ”urakka” on ohi, pidän näissä kirjoissa pienen tauon.

The third part of the Neshov family story. When you have read three books that continue the same story in a row, it finally becomes difficult to remember and understand what happened in which book. The story continues seamlessly from the previous one, more or less from the same minute that the last book ended. Now Torunn is solely responsible for the pig farm and the care of her grandfather. At the same time, she is haunted by guilt for her father's death. Erlend and his life partner can't think of anything but the children that they are getting from a lesbian couple and the luxurious summer house they are planning for the farm - which is naturally designed by the best possible, world-famous, architect. Magido is tightly tied to the management of her busy funeral home and no one understands how alone and depressed Torunn is.

The story continues in a very similar way and style to the previous books. In fact, the impression is that the books have been written at the same time and mainly for marketing reasons divided into parts at some points of inflection. There is no story repetition at the beginning of the books, the plot continues directly from where the previous work ended. The style also remains the same. The characters are well-portrayed but occasionally quite annoying.

The series was supposed to be a trilogy. However, this part also ends quite suddenly without offering any real ending to the story, and in fact all the plot lines are left badly unfinished. In terms of tone, this book was less light than the previous ones, in fact, the series has been going in a slightly darker direction as it progresses. Maybe I'll continue with the series later, but now that the "task" that came through the book club is over, I'll take a break from these books.

293 pp. 

Anne B. Ragde: Erakkoravut (Neshov Family #2, Eremittkrepsene/)

Toinen osa Neshovin perheestä kertovaa sarjaa. Vanhan äidin kuolema viime osassa tutustutti toisistaan vieraantuneet perheen jäsenet uudelleen toisiinsa. Nyt hautajaiset on pidetty ja asiat osittain ovat palanneet ennalleen. Tor hoitaa sikalaa minkä pystyy, vaikka alkaa näyttää siltä, että taloudellisesti se ei pidemmällä ajalla tule olemaan mahdollista – tähänkin asti sen tukemiseen on tarvittu vanhempien eläkkeitä ja kun toinen eläke on poissa, tilanne on aikaisempaakin huonompi. Torin tytär, Torunn, on palannut kotiinsa työskentelemään koirien kanssa eläinlääkäriasemalla, Margidon hoitaa hautaustoimistoaan ja on ehkä muutamassa hiukan elämäänsä, tosin uskallus ei ihan riitä. Erlend ja elämänkumppaninsa myös kriiseilevät lapsen hankinnan kanssa. Kun Torunnin rakkauselämä ei ihan suju hänen toivomallaan tavalla, hän palaa tilalle isänsä luokse. 

Kirjan alkupuoli vaikutti kovin hitaalta eikä siinä tuntunut tapahtuvan mitään. Siinä vaiheessa, kun Erlendin kutsujen ruokalistaa kuvailtiin muutaman sivun verran, olin jo hylkäämässä koko kirjan, mutta jatkoin kuitenkin. Vähitellen tarina, vaikka siinä ei kovin ihmeitä oikeastaan edes tapahtunut, alkoi taas vetää mukaansa seuraamaan, mitä enemmän tai vähemmän epätäydellisten perheen jäsenten elämässä oikein tapahtui. Kipuilu tulevaisuuden ratkaisujen suhteen oli kaiken kaikkiaan aika hyvin kuvattua ja ymmärrettävää. Ihmiskuvaus oli varsin hyvin toimivaa, vaikka se olikin karrikoitua. Vaikka henkilöiden kohtalot eivät niitä kaikkein helpoimpia ja mukavimpia olleet, kirjassa on siitä huolimatta leppoisa vire.

The second part of the series about the Neshov family. The death of the old mother in the previous part reunited the estranged family members with each other. Now the funeral has been held and things have partly returned to normal. Tor takes care of the pig farm as best he can, even though it is starting to look like it will not be financially viable in the long run. So far, it has required the parents' pensions to support it, and when one pension is gone, the situation is even worse than before. Tor's daughter, Torunn, has returned home to work with dogs at a veterinarian's office, Margido takes care of the funeral home and is perhaps considering making some changes in his life, although he doesn't quite have the courage. Erlend and his life partner are also grappling with the idea of having a child. When Torunn's love life does not go the way she hoped, she returns to her father on the farm.

The beginning of the book seemed very slow and nothing seemed to happen. At the point where Erlend's dinner menu was described for several pages, I was already about to abandon the entire book, but I continued anyway. Gradually, even though not much was really happening, the story began to draw me in again to follow what was happening in the lives of the more or less imperfect family members. The struggle with future decisions was overall quite well-portrayed and understandable. The characterization was quite effective, even though it was somewhat exaggerated. Even though the characters' fates were not the easiest nor most comfortable, the book still had a relaxed vibe.

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit (Neshov Family #1)

Kirja kertoo Neshovin perheestä, jossa perusteet järkkyvät, kun perheen äiti sairastuu ja lopulta kuolee. Perheessä on kolme poikaa. Yksi heistä, Tor, hoitaa sikalaa suvun maatalolla asuen vanhempiensa kanssa. Isä on hahmo, johon äiti tai poika ei kiinnitä oikeastaan mitään huomioita, hän katoaa heidän ylenkatseensa alla käytännössä näkymättömiin. Toinen, Margidon, omistaa paikallisen hautaustoimiston. Kolmas, Erlend on homoseksuaali ja elää menevää elämää Kööpenhaminassa. Osalle hahmoista jopa pienenä yllätyksenä Torilla on tytär, Torunn, joka työskentelee pienellä eläinlääkäriasemalla ja tulee hyvin toimeen eläinten kanssa. Kun perheen ikääntynyt äiti ensin sairastuu ja myöhemmin kuolee, kerääntyy pieni, mutta toisilleen kovin vieras, suku yhteen. Henkilöt ovat kaikki varsin persoonallisia ja kukaan ei ole ollut kehenkään muuhun käytännössä missään yhteydessä vuosikausiin. Henkilöiden suhteet lähtevät kehittymän ja menneisyyden salat tulevat esiin. 

Varsin mielenkiintoinen kirja, kun siihen aika hitaan alun ja niukan taustatarinan jälkeen pääsi sisään. Kirja on sen verran vanhempi, että “spektrillä” oleminen ei ollut vielä niin yleistä ja jopa “muotia” kuin nykyään, mutta kirjan henkilöt kyllä suurimmalta osalta vaikuttavat olevan ainakin jonkinverran erilaisilla “spektreillä”, Tor ja “isä” ehkä eniten, Torunn ja Erlend ehkä vähiten. Margidon jää ainakin tässä ensimmäisessä sarjan osassa hyvin pinnalliseksi tuttavuudeksi, eikä hänen persoonastaan oikein voi sanoa mitään.  Kirja (tai oikeastaan koko trilogia) on kirjapiirin kirjana. Tämä ensimmäinen osa tuntui vielä osittain johdannolta ja on mielenkiintoista nähdä mihin tarina lopulta vie. Teksti on lämminhenkistä ja vähän piilohauskaa, takana on hiukan huvittavan lämmin ilmapiiri. Kielellisesti teksti oli hyvää, ja käännöskin vaikuttaa onnistuneelta.    

After the mother of the family dies, the estranged family members come together. Every one of them is a Character with a capital C. The family owns a small farm in the countryside, and one of the sons has lived there with the parents. The other family members have mostly been in very infrequent contact with those living on the farm. This first book mainly introduces the characters and the setting, but some family secrets are revealed, too. It is a very well-written book with people who are well described and believable with all their faults and idiosyncrasies with warm humor which is mostly between the lines.  

294 pp. 

 

Maria Turtschaninoff: Suomaa

  

Kirja, joka kertoo suvusta ja sen jäsenten yhteydestä luontoon, metsään, suohon ja kotitilaan. Tarina etenee erillisinä novellinkaltaisina kertomuksina, joiden muoto vaihtelee proosarunosta (kirjan runomuotoinen aloitus oli aivan erinomainen) kirjeisiin ja päiväkirjamerkintöihin sekä tavanomaisempaan novellikerrontaan. Kaikissa osiossa luonnolla, metsällä ja suolla on merkittävä vaikutus ihmisiin ja tapahtumiin. Henkilöt vaihtuvat ajan kuluessa - edellisen tarina nuori nainen voi olla seuraavan tarinan vanha, hiukan kärttyinen ja jopa pelätty tietäjäeukko. Tarinoiden realismi kasvaa nykypäivää lähestyttäessä – ensimmäisissä kertomuksissa yliluonnollinen maailma oli konkreettisesti läsnä – kuten varmasti sen ajan ihmisten mielissä – myöhemmin tämä oli paljon kuvainnollisempaa, mutta jopa aivan viimeisessä tarinassa päänhenkilön mielessä käy hänen hävittäessä vanhentuneita jauhoja, että tämän voisi kyllä myös uhrilahjaksi tulkita.  

Kirjan luontokuvaus on loistavaa, eläimet, metsä, linnut ja suo olivat oikeastaan yksi henkilöhahmoista, se, joka antoi jatkuvuuden koko tarinalle.

Kirja oli sujuvaa tekstiä ja todentuntuista hyvin taustoiltaan selvitetyn vaikutelman antavaa - yhtä pikkukohtaa lukuun ottamatta. Kirjan mukaan nälkävuosien aikoihin syyskuun kolmanteen päivään mennessä viljelykset olivat paleltuneet. Koko lupaava ohrasato oli menetetty. Ei syyskuun alussa enää voi olla ohraa sellaisessa kasvuvaiheessa, että se olisi hallalle herkkä - jos jyvät tuolloin olisivat niin raakoja, niin eivät ne ikimaailmassa olisi kyllä muutenkaan enää tuleentuneet. 

Kuvatut ihmiskohtalot olivat kiehtovia ja liikuttavia, ja usein olisi halunnut tietää enemmän henkilöiden elämästä ja kohtalaoista – monen myöhemmistä vaiheista kerrottiin jotain pientä, mutta vain yksittäisinä mainintoina, joiden takana tuntui olevan suuria kertomuksia kertomatta jääneitä kertomuksia. Henkilöitä luonnollisesti ehti kirjassa olla paljon. Itse jäin kaipaamaan sukutaulua, josta olisi sukulaisuussuhteet voinut hahmottaa helpommin - jonkinlaisen varmasti kirjan tietojen mukaan saisi aikaan. Ehkä joku on sellaisen tehnyt tai tekee, mutta itse en nettihaulla valitettavasti sellaista löytänyt. Kirja oli erittäin hyvä ja parhaasta päästä lukemiani pitkään aikaan - melkein teki mieli aloittaa se heti uudelleen. Ei ehkä ihan heti, sillä ei siihen aika kuitenkaan riitä, mutta varmaan sinä klassisena myyttisenä aikana, joka on ”joskus”.   

An excellently written story of an estate on fairly barren land that is owned by several generations of the same family. The all characters have a very close relationship to the nature, and, especially at the beginning, it can be described as religious – they don’t have any doubt about the existence of spirits of the swamps and forests, and at the earlier time of the 16th century or so, those spirits even take an active part in the lives of the people. The relationship to nature stays firm for the whole book. The writing is excellent, covering several different textual types, from prose poetry to “ordinary” short story writing, to a story told by letters. One of the best books I have read lately.   

371 pp.

Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen (The Red-Haired Woman)

Taitaa olla ensimmäinen turkkilainen kirja mitä olen lukenut - ja samalla luonnollisesti ensimmäinen tältä kirjailijalta.

 Päähenkilön, Cem Çelikin,  isä on työskennellyt apteekissa. Välilä hän on ollut poliittisena vankina, välillä muuten vain omilla teillään. Hän lopulta hylkää perheensä, ja päähenkilö, poikanen tuolloin, jää Cem isättömäksi. Hänellä on haaveena tulla kirjailijaksi ja päästä yliopistoon opiskelemaan. Rahaa saadakseen hän lähtee kesäksi kaivonkaivajan apulaiseksi. Kaivonkaivaja kaivaa kaivoja vanhaan tyyliin, käsin. Hän tarvitsee apulaisia, jotka vinssillä nostavat kaivosta kaivetun maan. Työ on hyvin palkattua, etenkin jos vettä löytyy. Porukkaa saa tehtäväkseen kaivaa kaivo tyhjälle tontille, jolle sen omistaja suunnittelee teollisuuslaitosta - kunhan vain olisi vettä käytössä. Kaivon kaivaminen aloitetaan, mutta vettä ei tunnu löytyvän ja jopa tontin omistaja on käytännössä luopunut toivosta eikä suostu jatkamaan kaivuutyöstä maksamista. Kaivokaivaja on varma siitä, että vesi on aivan lähellä. Camin ja kaivokaivajan suhde muuttuu läheiseksi, ja Cam kokee oikeastaan saaneensa isän, joka häneltä on puuttunut. Iltaisin Cemillä on aikaa tutustua pikkukaupunkiin. Hän huomionsa saa kaunis punatukkainen nainen, josta haaveilemista hän ei oikeastaan voi lopettaa. Osoittautuu, että nainen on mukana pienessä teatteriseurueessa, joka esittää iltasin sketsejä ja näytelmiä. Nainen on vähän vanhempi kuin ensisilmäykseltä oli vaikuttanut, mutta se ei vähennä hänen lumoaan. Kesän aikana tapahtuu erinäisiä dramaattisia tapahtumia ja Cam lopulta käytännössä pakenee kotiinsa. Hän aloittaa opiskelut - hänestä ei tule kirjailijaa, vaan insinööri, joka perustaa yrityksen, jonka avulla hän ja hänen puolisonsa rikastuvat. Hän ei kuitenkaan koskaan unohda punatukkaista naista ja kaivoa kaivanutta isähahmoaan. Hän on hyvin kiinnostunut Oidipus-tarusta ja selvittää puolisonsa kanssa tarun esiintymistä eri kulttuureissa ja sen merkitystä, samoin kuin Iranin kansalliseepoksesta Kuninkaiden Kirja, jossa taas isä tappaa poikansa. Lapsia he eivät saa. Rikastuneena hän lopulta palaa pikkukaupunkiin, jossa aikanaan kaivoi kaivoa.

Kirjan alkupuoli oli varsin hitaan tuntuinen. Kaivoa kaivettiin ja kaivettiin ja kaivettiin. Iltaisin katseltiin tähtiä ja juteltiin aika tavanomaisista asioista. Myöhemmässäkin elämässä asiat vain virtasivat ilman erityistä draamaa, mitä nyt tuon yhden kesän tapahtumat eivät päähenkilön mielestä koskaan olleet kaukana. Kielellisesti teksti tuntui ehkä pettävän yksinkertaiselta - en tiedä oliko käännöksestä kyse.  

Loppuratkaisussa oli jotain samaa kuin Jennifer Eganin Sydäntorni-kirjassa, vähän vedettiin mattoa lukijan jalkojen alta samaan tapaan ja tämä lopetus nosti kirjan aika lailla uudelle tasolle. Se paransi kokonaisuutta paljon - samalla ehkä selittäen osittain alkupuolen jonkintasoisia heikkouksiakin. Ihan uutta mielikirjailijaa Pamuksista ei tämän kirjan perusteella kyllä tullut. Kirja oli kirjapiirin kirjana ja siitä pääosin pidettiin. Alun hitaudesta lähes kaikki olivat samaa mieltä, mutta kirjassa löytyi runsaasti moniulotteisuutta, joka ei ihan pinnassa välttämättä ole huomattavissa.

 

A story of a Turkish man whose life is forever influenced by a summer spent helping a professional well digger to dig a well. He really doesn’t know his father, and he bonds with his employer. He also saw a woman with red hair and falls in love practically immediately.  After some dramatic events, he leaves the village and starts his studies. After becoming an extremely successful entrepreneur, he eventually returns to the village. The first part of the book was pretty slow and not much happened, apparently. The second part wasn’t much faster, but it examined the main character's thoughts and his fascination with the Oedipus myth and 'The Book of Kings', the national epic of Iran. The end of the book gave a reason to re-evaluate almost everything that had happened and made the book much better than it first appeared.

322pp