Tarinoita Espanjasta, tarinoita maailmalta

Olen vaeltanut kuluneen viikon aikana lähes 50 kilometriä Espanjan kansallis- ja luonnonpuistojen halki. Olen istunut rannalla auringonlaskun oranssissa valossa lukemassa kaikkia niitä kirjoja, joita en kuluneiden vuosien aikana ole ehtinyt lukemaan. Olen kurkistellut rotkoihin, vieraillut luolastoissa, eksynyt erämaahan, kiertänyt linnakkeita, muinaisia kylpylöitä ja vanhoja kaupunkeja sekä vain pysähtynyt seuraamaan kaikkea sitä elämää ympärilläni. Mutta ennen kaikkea olen tavannut ihmisiä. Hurjan määrän kauniita ihmisiä, jotka on koskettaneet ja inspiroineet. 

Kohtaan vaelluspolulla venezuelalaisen miehen. Se kertoo mulle vuosikymmenien takaisesta Venezuelasta, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Mies kertoo pienen pienistä paratiisisaarista, joille saattoi aikanaan kahlata kahlata rannikolta ja joilla saatettiin viettää viikkoja luonnon ehdoilla eläen. Mies kertoo mulle Caracasia ymparöivien vuorien yli kulkevasta moottoritiestä joka oltiin tapana sulkea joka sunnuntai, jotta koko kaupunki voisi lähteä sinne viettämään aikaa. Venezuela on miehelle kaunein paikka maailman päällä, mutta siitä on yli neljä vuotta kun mies viimeisen kerran vieraili Venezuelassa. Miehen veli kidnapattiin, kaikki miehen tuntemat ihmiset lähtivät, eikä mahdollisuutta palata ole tullut. On liian vaarallista.

Sillä miehellä oli niin kaunis aksentti, etten voi olla kysymättä mistä se oli kotoisin. Walesin rajoilta. Siellä se ei tosin enää elänyt. Se oli muuttanut Kreikkaan tekemään vapaaehtoistyötä pakolaisten kanssa. Se kertoo mulle tarinoita leireiltä. Ihmisistä, jotka on menettäneet kaiken identiteettiään myöten. Leirien valtarakenteista, siitä miten valkoinen ihminen on yhä kaiken yläpuolella. Se walesilainen mies puhuu mulle myötätunnosta, välittämisestä ja yhteydestä maailmaan. Siitä miten kaunista on lähteä kulkemaan omia polkujaan.

Mietin sita ruotsalaista poikaa, joka muutti ensin Meksikoon ja sitten Espanjaan kirjoittaakseen kirjan. Sitä hollantilaista naista joka teki maailman parasta pinaatticurrya ja joka kehotti hyväksymään kaiken mitä elämä heittää vastaan, koska kaikesta selviää. Mietin sita israelilaista poikaa jonka takapihalla kasvaa avokadoja ja manteleita ja joka suunnittelee kiipeävänsä ensi vuonna Annapurnan huipulle. Kaikilla näillä ihmisillä on niin monta tarinaa kerrottavana.

Ei kukaan koskaan kertonut, että Espanja voisi olla muutakin kuin aurinkorantoja. Ei kukaan koskaan kertonut, että voisin Espanjassa kokea sekä kesän, syksyn etta talven. Että luonto täällä olisi niin huikean kaunista. Että se olisi niin hurmaavan monipuolinen että se veisi multa jalat alta ensimmäisen viikon aikana. Anteeksi Espanja. Ja kiitos minulle itselleni siitä että annoin Espanjalle mahdollisuuden ennakkoluuloistani huolimatta.

Jouluksi Espanjaan!

Hola! Tämä vuosi näyttää jatkuvan hispaanisten kulttuurien keskellä, mä ostin nimittäin juuri lentolipun Espanjaan. Suuntana on kahden viikon päästä Andalucia ja mä olen älyttömän innoissani. En ole koskaan käynyt manner-Espanjassa ja etelä-Eurooppa kokonaisuudessaan on mulle ihan tuntematonta seutua eli jännän äärellä ollaan!

Kiina-suunnitelmat siirtyy siis keväälle, mutta se oli odotettavissa. Mä olen hyväksynyt tilanteen paremmin kuin suurin osa mun ystäväpiiristä, joka näkee Espanjan yhä lähinnä koodinimenä jollekin kaakkois-Aasian maalle. Reaktiot on olleet samaa luokkaa kuin silloin kun kerroin lähteväni vaihtoon jenkkeihin ja multa on useampaan kertaan kysytty että hei mitä sun päässä nyt oikeasti liikkuu ja aiotko lähteä Fugeen lihapullia syömään.

Pakko myöntää että Irwinin Las Palmas soi päässä kun aloin huumorimielessä googlettamaan Espanjaa pari viikkoa sitten, mutta voihan jumatsukka! Miksei kukaan kertonut mulle että Espanjasta löytyy aurinkorantojen lisäksi ihan huikeaa luontoa ja historiallisia kaupunkeja? Tuli ihan samanlainen mind blown kun Meksikon kanssa viime keväänä. Mikään ihosyöpä reissu ei siis todellakaan ole edessä vaan tarkoituksena on vähemmän turistisilla rannoilla rentoilun ja espanjan oppimisen lisäksi tsekkailla Andalucian luontoa ja historiallisia kaupunkeja.

Pakko muuten tähään väliin sanoa, että kuvittelin aina nuorempana sen pimeän voimat vievän talven olevan jotain keski-ikäisten huuhaata, mutta täällä sitä kärvistellään saman ongelman kanssa vaikka lasissa on vasta reilut parikymppiä. Hyvä kun pääsen aamulla sängystä ylös ja nukkumaan olen valmis auringon laskiessa neljältä. Pari extra tuntia aurinkoa tulee siis todellakin tarpeeseen.

Vinkkejä Andaluciaan voi heitellä. Kaikki tunnetuimmat paikat lienee jo kertalla ja näin tottapuhuen oon tainnut suunnitella tekemistä ainakin kahden kuukauden tarpeisiin, mutta jos jollain on mielessä jotain mahtavia luonto- tai off the beaten path -kohteita niin kertokaa silti ihmeessä!

PS. Pahoittelut päivitystauosta taas vaihteeksi. Lukukauden loppukokeet starttaa ensi viikolla ja oon viettänyt ihan liian paljon aikaa kirjastossa nenä kiinni kirjoissa. Tuntuu että on muutenkin tuhat asiaa hoidettavana. Tammikuussa on edessä muutto uuteen kämppään ja vaihdon peruttua kaikki paperihommat on yliopistoon liittyen aivan päin honkia.

Maailman kaunein Oxford

En tiedä mitä kertoisin teille Oxfordista. Sen keskustan historiallisista kortteleista ja vanhoista yliopistorakennuksista. Sen turistit täyttäneistä kaduista ja kameroiden sulkimien äänistä muodostuvasta taustamusiikista. Kadunkulmista, joista jokainen oli valokuvan arvoinen. Siitä valtavasta inspiraation sykkeestä, joka valtasi koko olemukseni kun tiesin vaeltavani pitkin samoja katuja kuin kaikki entisaikojen suuret kirjoittajat. Askeleen keveydestä kun kävelin koko päivän pysähtymättä pitkin kaupungin lumoavia katuja ihastuksesta huokaillen.

Skotlannissa oli syksy, mutta Oxfordin juna-asemalle sapuessani joudun samantien viskaamaan villapaidan ja takin pois päältä. Aurinko paistoi mun kasvoille kun seurasin turistilaumoja keskustan sykkeeseen.

Koko Oxford ei ole kermanvärinen, mutta tavalliset kadutkin on Englannissa kauniita. Jokainen ovi on erivärinen ja ei ole katua, jolla ei seisoisi ikivanhaa kirkkoa tai rakennusta, jonka jokainen nurkka oli koristeltu kaiverruksin. On vinoja seiniä ja punaista tiiltä, köynöskasvien valtaamia talojen seunustoja ja syksyn värejä.

En tiedä ollaanko maaseudulla vai kaupungissa. Kaupunkia halkoo pieniä vesistöjä, joissa turistit matkaavat kamerat heiluen pienissä veneissä. Puistoja on pilvin pimein ja koko kaupunkikuva on vehreä. Kun vaellan kaupungin etelä-puolelle Christ Church Collegelle löydän itseni lehmien ja peltojen keskeltä.

Bongaan The Eagle and the Childin, pubin jossa Inklings aikoinaan kokoontui. Kierrän Radccliffe Cameran, joka lienee kaupungin ikonisin nähtävyys. Ihastelen kaupungin seiniin kaiverrettuja kuvia ja kierrän Pitt Riversin etnografisen museon joka vie mut sisällöllään matkalle ympäri koko maailman.

On huikea tunne kun joku kaupunki ottaa tällä tavoin valtaansa. Arkkitehtuuri ja historian havina vievät mun täysin mukanaan enkä voi lakata kävelemästä vielä tunteja sen jälkeen kun jalkoja on alkanut särkeä.

Onhan siellä kiinalaiset turisteja, jotka poseeraavat kirkon alttarin edustalla valokuvia varten ja turistimassoja, joiden läpi joudun jatkuvsti puskemaan tieni. Pääsymaksuja peritään jokaiseen rakennukseen ja koko kaupunki on "visitors not allowed" ohjeistuksia pullollaan. En kuitenkaan välitä. Oxford on Brittien kauneimpia kaupunkeja eikä sen kauneutta pysty tuhatpäinen turistijoukkokaan hälventämään.

Vaikka Eurooppaa näin lähtökohtaisesti aika tylsänä paikkana pidänkin, niin voi jummi miten kaikki vanhat historialliset kaupungit jaksaa aina iskeä muhun! Oxford singahti kevyesti Euroopan top3 kauneimpien kaupunkien joukkoon Pariisin ja Budapestin ohelle. Lähdin tänne päiväretkelle Surreysta, mutta eihän yksi päivä riittänyt mihinkään! Ens kerralla matkaan vähän parempien suunnitelmien ja paksumman lompakon kanssa!

Oxford vinkit

Liikenneyhteydet: Lontoon suunnalta Oxfordiin pääsee helpoimmin bussilla (linja X90, Megabus, National Express ymv. Suurin osa busseista lähtee Victoria Stationilta) tai junalla (Paddington station). Megabus on vaihtoehdoista edullisin jos liput varaa etukäteen tarpeeksi ajoissa, mutta muutoin junat ja bussit on samaa hintaluokkaa. Osta AINA menopaluu ja matkusta AINA off-peak aikoihin. Menopaluu maksaa yleensä yhtä paljon kuin pelkkä meno ja peak-aikoihin matkustaminen ei nosta vain hintoja vaan takaa sen ettei myöskään istumapaikkaa löydy. 

Nähtävyydet: Pitt Riversin etnografinen museo on antropologian opiskelijalle ja miksei kelle tahansa muullekin maailmankulttuureista kiinnostuneelle must-paikka. Radcliffe square ja sen ympäristö on älyttömän kauniita alueita. Christ Cruch College on kaikista kaupungin yliopistoista näyttävin ja on jo ulkoa näkemisen arvoinen, mutta ihan yleensä ottaen vanhojen yliopistojen sisäpihat on ehdottomasti katsastamisen arvoisia! Oxford on huikean kauniita paikkoja täynnä eli sen suhteen pieleen ei voi mennä, mutta jos aikaa on rajallisesti kannattaa ehdottomasti googletella etukäteen mm. sitä mihin yliopistoihin haluaa käydä tutustumassa ja mitä museoita haluaa kierrellä, koska valinnanvaraa on ja paljon! 

Kolme vuotta sitten päätin muuttaa Kiinaan

Kolme vuotta sitten perustin blogin. Muutamaa kuukautta aiemmin olin päättänyt lähteä Kiinaan. Aika tuntui oikealta. Olin unelmoinut Aasiaan muutosta vajaan vuosikymmenen enkä tiennyt mitä tekisin elämällä. Yliopistoon lähtö ei houkutellut, vaikka pistin paniikissa portfolion Lahden ammattikorkeakoulun mediatuotannon linjalle. En saanut kutsua edes pääsykokeisiin. Silloin se tuntui taka-iskulta, mutta nyt menneisyyteen katsoessani en voisi olla onnellisempi siitä että paikka tarjottiin jollekin toiselle. Olisin lähtenyt Kiinaan joka tapauksessa, mutta nyt mulla ei ollut deadlinea seikkailuille. Deadlinea elämällä. Mä pystyin tekemään ihan mitä halusin.

Jos olen jotain kuluneen kolmen vuoden aikana oppinut niin sen miten haurasta kaikki on. Miten hauras se tie mikä mut on tähän tuonut on ollut ja miten pienestä kaikki on lopulta kiinni. Miten suuri sattumusten, päätösten ja erilaisten kohtaamisten sarja on täytynyt tapahtua, että mä olen löytänyt itseni juuri täältä. Kun mä lähdin Kiinaan mä mietin palaisinko Suomeen vuoden kuluttua, jäisinkö maailmalle pyörimään vuosi kausiksi vai lähtisinkö seuraavana vuonna opiskelemaan. Mä löin itselleni ainoastaan yhden deadlinen: 25-vuotiaana mun olisi oltava valmis lähtemään opiskelemaan ja silloin olisi tiedettävä mitä mä isona haluan tehdä. En tiedä mikä musta isona tulee enkä sitä mistä itseni 25-vuotiaana löydän, mutta antropologian kandiksi mä valmistun ennen sitä. Antropologia, nykyään niin iso osa mun elämää, mutta samalla asia, jonka ääreen en usko että olisin koskaan päätynyt kyseistä ainetta opiskelemaan. Tuskin edes sosiaalitieteitä.

Kun muutin Shanghaihin kaikki mahdollisuudet elämässä olivat avoinna. Mun tarina maailmalla olisi voinut loppua lyhyeen jos olisin tyytynyt siihen mitä mulle annettiin. Jos en olisi pitänyt päätäni ja taistellut mahdollisuudesta muuttaa Beijingiin mä en olisi koskaan tavannut joitakin mun parhaista ystävistä. Mä en olisi koskaan saanut kimmoketta lähteä opiskelemaan antropologiaa, muuttaa Skotlantiin enkä elää hullua nuoruutta. Miksikään muuksi en Beijingin yhdeksää kuukautta nimittäin voisi kutsua. Ehkä mä olisin löytänyt itseni viettämästä kosteaa yliopistoelämää jostain Suomen perukoilta, ehkä jopa päätynyt opiskelemaan humanistisia aineita, mutta kaikki ne pienet vivahteet olisivat jääneet puuttumaan. Olleet erilaisia. Kaikki ne pienet mun elämää ja maailmankuvaa mullistaneet käänteet olisi kuitenkin jääneet kokematta ja mä olisin ihan eri ihminen kuin tänään. Kuka tietää, ehkä olisin ihan yhtä onnellinen vaikka olisin lähtenyt Shanghaista suoraan kotiin tai jättänyt maailman koluamaisen korkeakoulujen vaihto-ohjelmia varten, mutta en usko että olisin voinut kokea yhtä paljon missään muualla kuin Kiinassa ja sen jälkeen rinkka selässä maailmalla. Kiina kasvatti enemmän kuin olisin koskaan uskonut.

Muutto Kiinaan oli myös ponnahduslauta maailman tutkimiseen reppu selässä. Vaikka ajatus maailman koluamisesta rinkka selässä oli kytenyt mielessä siitä lähtien kun tiedustelin vanhemmiltani thaimaalaisen resortin aamiaisella mitä nuo valtavat reput selässä tallaavat tyypit oikein mahtoivat olla, kaikki konkretisoitui sinä päivänä kun hyppäsin Beijingissä junaan 80-litrainen miesten rinkka selässä vailla mitään tietoa missä viettäisin seuraavan yöni - eikä liioin siitä että kiinalaiset hostellit tarvitsevat lisenssin ulkomaalaisia majoittaakseen eikä mun ensimmäisestä matkakohteestani sellaista paikkaa löytynyt laisinkaan. Pää edellä ja takki auki seikkailuihin, se on ollut suurimman osan aikaa mun tapa lähteä matkaan. On matkattu täysin ilman suunnitelmia, menty minuuttiaikataululla paikasta toiseen ja jotain siltä väliltä. Suunnitelmat on muuttuneet ja uusia on syntynyt. On opittu menemään sinne minne elämä vie. Useimmiten yksin, mutta nykyään myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka oon kohdannut samoilla poluilla ja joiden kanssa kaikki on vain loksahtanut paikoilleen. Oma tyyli tutkia maailmaa on löytynyt. Se Kiinassa syttynyt todellinen palo maailmaa ja ihmisiä kohtaan on jatkanut kasvamistaan eikä loppua näy. Mielenkiinnon kohteet on mun elämän aikana vaihtunut tiuhaan ja kaikkea on harastettu japanilaisesta musiikista ja katumuodista, taiteeseen, suunnistukseen ja lukemiseen, mutta mikään ei ole koskaan kutitellut vatsanpohjaa samalla tavalla kuin maailma. Ei maailman tutkiminen koskaan toki ole ollut harrastus. Se on ollut tapa elää.

Oon kuluneiden kolmen vuoden aikana kokenut mun elämäni kauneimpia hetkiä. Oon viettänyt elämäni onnellisimpia päiviä ja viikkoja. Oon myös ollut pohjalla. Syvemmällä kuin olisin koskaan uskonut kenenkään pystyvän kaivautumaan. Oon tavannut kauniita ja inspiroivia ihmisiä, monesta niistä on tullut mun ystäviä ja vaikka me ollaan kaikki levittäydytty ympäri maailmaa ollaan yhä yhteyksissä ja tiedetään, että silloin kun on tarve toisen luokse voi aina mennä. Tiedän myös kenen luo voi Suomessa palata, vaikka en kokonaiseen vuoteen muistaisi lähettää yhtäkään tekstaria. Oon kuluneen kolmen vuoden aika pettynyt. Oon ollut vihainen ja surullinen. Oon välillä itkenyt päivästä toiseen, mutta olen mä myös nauranut. Tanssinut kaduilla ja laulanut. Oon ihastunut ja rakastunut. Ihmisiin ja maailmaan. Jos mä en olisi koskaan lähtenyt, päätynyt Beijingiin ja siitä kaakkois-Aasiaan mä en olisi sama ihminen kuin tänään. Mulla ei olisi ollut rakennuspalikoita rakentaa itsestäni samanlaista ihmistä kuin mitä tänään olen. Mulla ei todennäköisesti olisi mitään niistä arvoista, jotka nykyään heijastuvat mun jokapäiväisestä elämästä ja jotka tekevät musta niin paljon onnellisemman kuin koskaan olisin kuvitellut voivan olevan mahdollista.

Vuosi Kiinassa muutti paljon. Ei paitsi itseäni ja ajatuksiani maailmasta vaan koko mun elämän. Se oli ponnahduslauta kaikelle sille minkä mä olen kokenut elämäni kauneimpana ja rikkaimpana aikana. Kuulosti kliseseltä tai ei, mä luulen olen kokenut kuluneiden vuosien aikana enemmän kuin olisin kokenut vuosikymmenen aikana mikäli olisin päättänyt jäädä Suomeen. Vuosi Kiinassa. Au pair-duunit Shanghaissa ja Beijingissä sekä reppureissu ympäri maan kasvatti mulle siivet ja loi pohjan kaikelle tulevalle. Mitään ei enää tarvinnut pelätä. Kolmen kuukauden reppureissu kaakkois-Aasiassa. Kiina, Hong Kong, Vietnam, Cambodia, Laos ja Bangkok teki musta ei yhtään sen enempää tai vähempää kuin sen ihmisen kuka mä olen tänäpäivänä. Kaksi kuukautta itä-Euroopassa. Puola, Slovakia, Unkari, Kroatia ja Bosnia ei räjäyttäneet mun elämänarvoja jalustoiltaan, mutta tapasin uskomattomia ihmisiä ja kaikki tuntui vain tosi oikealta. Muutto Britteihin ei ollut se kaikista ennalta-arvattavin vaihtoehto tulevaisuudelle ja siitä huolimatta että en Aberdeenille ole lämmennyt on Englannilla ja Skotlannilla kovin suuri paikka mun sydämessä. Paljon seikkailuja on myös edessä. Viikon päästä alkaa kolmen kuukauden reppureissu joka vie mut Kalifornian kautta Costa Ricaan, Nicaraguaan, Hondurakseen ja Guatemalaan. Ensi vuonna lähden Uuteen Meksikoon vaihtoon ja kuka tietää mitä muuta elämä tuo tullessaan. Pieniä ja suuria asioita, pieniä ja suuria seikkailuja. Hyvin paljon ajatuksia, tunteita ja kokemuksia. Se kaikki alkoi yhdestä päätöksestä lähteä.

Kannattaa aina lähteä. Takaisin voi tulla ja todeta että ei ollut mun juttu tai tällä kertaa meni mönkään, mutta joskus kaikki vaan loksahtaa paikalleen. Mun elämä loksahti paikalleen Aasiassa. Tuntui siltä että kaikki mun sisällä velloneet tunteet ja ajatukset olisi viimein keinahtaneet jonkinlaiseen tasapainoon. Luin joskus artikkelin naisesta joka kehotti sanomaan kaikelle kyllä. Mä kehotan myös, koska on maailman paras fiilis kun tietää miten pitkälle on tultu omin avuin itseensä, muihin ihmisiin, onneen ja intuitioonsa luottaen. Kun tietää että on tehnyt elämässä oikeita valintoja. Se tekee aika onnelliseksi.

Hiking Yorkshire: Ilkley

Herään auringonpaisteeseen ensi kertaa reissun aikana. Mun suunnitelmat lähteä Yorkshire Daleen on kariutuneet huonojen bussiyhteyksien takia. Tsuumailen Skiptonia kartasta ja googletan vaellusreittejä kaupungin lähistöllä kun mun couchsurfing host ilmoittaa lähtevänsä matkaan. Skiptonissa se oli käynyt vasta viikko sitten joten otetaan suunnaksi Ilksley. Oon vähän epäileväinen kun mun matkaseura toteaa maisemien oevan paremmat kuin Spkiptonissa ja kansallispuiston etelä-osissa, mutta vaihtoehtoja ei juuri ole tarjolla. Menoksi sitten vaan.

Kävelyreitti on arvioitu moderateksi enkä ihmettele. Kaupungin pääkadulta alkaa valtavan pitkä, paikoitellen hyvinkin jyrkkä nousu joka jatkuu aina horisontissa olevan kukkulan laelle saakka. Polkuja ja vaellusreittejä ylös kukkulan laelle on kymmeniä ja päädytään vahingossa heittämään ylimääräinen parin kilometrin lenkki heti alkuun. Heinikossa ja kanervapuskien välissä kulkevilla pienillä poluilla rämpiessään ei silti voi olla ihailematta maiseman kauneutta. Alhaalla avautuu näkymä kivestä rakennettuun pikkukaupunkiin ja laakson toisella puolella avautuvat kukkulaiset vihreät pellot. Aurinko porottaa ja nakkaan takkini reppuun.

Talven jäljiltä tuulen tuivertama kukkula on ensisilmäyksellä karu näky. Kasvit eivät ole vielä heränneet kevääseen ja rinne on kuivaa heinikkoa täynnä. Silti rinne on ihmeellisen monipuolinen. Tallustetaan mutaisia polkuja, heinikkoja, suuria kivikkoja, kanervikkoja ja pieniä metsäalueita pitkin ylös rinnettä. Nälkä tulee ennen kuin löydetään tiemme edes huipulle ja pistetään piknik pystyyn tuulelta suojassa olevan kiven taa. Kylmä on silti, mutta repusta löytyy termari, munkkeja ja kasa hummusleipiä.

Joudun räpyttelemään silmiäni katsellessani karua puutonta maisemaa, joka tuntuu jatkuvan silmänkantamattomiin kukkulan laella. Voisin kuvitella olevani Lapissa tai Skotlannin ylämailla. Horisontissa ei näe vuoria, mutta tuuli on kova ja maisema saa mut hetkeksi palaamaan viime syksyn vaellukselle Cairngornissa. Yhdistin Englannin aina vihreisiin kukkuloihin ja peltoihin, mutta nyt edessä on jotain ihan muuta. Kukkulan laki tuntuu olevan täysin oma maailmansa. Takana horisontissa näkyvät vihreät laidunmaat ja käveltyämme kilometrejä kukkulan toiselle laidalle näkyy horisontissa suuria kaupunkeja, mutta kun niiltä sulkee silmänsä voi hetken kuvitella olevansa jossain kaukana.

Kanervikot, kasvittomat maakaitaleet, kosteikot ja mustiksi käpertyneet varvut. Maisema vaihtuu hetkessä. Maanpinta on tasainen nousun jälkeen, mutta karttaan piirretyllä reitillä polku jatkuu vain osan matkasta. Maanpinnan kasvusto kiskoo kengännauhia auki tuplasolmuilta ja kengät uppoavat kosteaan kanervikon peittämiin mättäisiin. Kengät on ruskeat, varpaat märät, maanpinta näkymättömissä ja kiviaita jatkuu silmänkantamattomiin. Ollaan rämmitty ikuisuus kun hoksataan, että aidan toisella laidalla kulkee yhtäkkiä jälleen polku. Kivutaan aidan ylitse piikkulankaa väistellen ja ihmetellään miten kevyt askel voikaan olla.

Illalla selviää, että mun hostin kämppis teki päivällä saman vaelluksen mutta päinvastaiseen suuntaan. Oltiin ohitettu toisemme kiviaidan eri puolilla. Löydän jaloista kourallisen rakkoja ja mun laastarit loppuu kesken niitä paikkaillessa. Syödään lämmintä keittoa ja jutellaan loppuilta. Mä niin tykkään ihmisistä ja maailmasta.

Leeds

Bussi suikkelehtii pitkin Peak Districtin ja Yorkshire Dalesin välistä kulkevaa moottoritietä kohti Leedsiä. Auringossa kylpevät, huhtikuisena aamuna vielä kevyessä lumipeitteen vuoraamat pellot ja kukkulat ovat juuri niin kaunis näky kuin kuvitella saattaa. Bussin ikkunan läpi ihoa korventanut auringonpaiste väistyy samalla hetkellä kun bussi pysähtyy linja-autoasemalle. Kello on yhdeksän lauantai-aamuna ja mä tallustan ympäri kaupunkia satunnaisten vesi- ja räntäsateiden saattelemana yrittäessäni löytää aktiviteetteja ja sateensuojaa. Jokainen galleria ja museo oli kiinni ja yhdessäkään kauppakeskuksessa ei ole lämmitystä. Mulla on päällä kaksi takkia ja villapaita ja silti oli kylmä. Saatan lausua muutaman kirosanan.

Manchesterin jälkeen Leeds on aikamoinen yllätys. Keskusta on täynnä vanhaa arkkitehtuuriltaan (host: they didn't really bomb Leeds during the wars) ja koko kaupunkikuva on hyvin posh (host: you should visit York!). Menoa löytyi silti joka suunnalta. Kaupungintalon edustalla pidetään protestia NHS:n leikkauksia vastaan ja lounasaikaan kaikki kasvisravintolat ovat niin täynnä, että päädytään pubiin juoruamaan. Syön siellä elämäni parhaan vegeburgerin. Se on hassu paikka. Opiskelijaelämä kukoistaa kaupungissa, jossa kokonaisia ostoskeskuksia on pyhitetty high fashionille. Silti vuokrataso on naurettavan halpa niin eteläiseen Englantiin kuin Aberdeeniin verattuna. Ja siellä sitä oltiin, keskellä maata käsittämättömän kauniin luonnon ja suurkaupunkien ympäröimänä. Ei siellä juuri tekemistä turisteille ollut, mutta Englanti keräsi taas lisää pisteitä mun silmissä.

Ostetaan illallistarvikkeet turkkilaisesta supermarketista, jonka koko sisällön haluaisin rohmuta rinkkaani. Yliopistokylä jonka läpi tallataan kotiin tuntuu pikemminkin pieneltä kaupungilta kuin kampukselta. Kokataan carbonaraa ja koen tajunnanräjäyttäviä hetkiä tajutessani ettei kerma kuulu kyseiseen annokseen. Käydään keskusteluja Kiinasta ja Hong Kongista ja saan taas uutta perspektiiviä tuohon sydämeeni kiinni sulaneeseen maailmankolkkaan, kun hostini jakaa kokemuksiaan juuristaan ja varsin monimutkaisesta suhteestaan maahan, johon minä yhdistän välittömästi termin suorittaminen, poika puolestaan itsekkyyden. Myöhemmin maataan sohvalla ja katsotaan leffaa, jossa Johnny Depp on intiaanin matkassa kulkeva pyssysankari. Mun hostin kämppis luulee mua espanjalaiseksi. En tiedä mistä se ajatuksen repäisi. Ehkä se oli bongannut jossain välissä mun sheivaamattomat jalat? Se saa anteeksi. Sanoinko jo, että se näytti ihan Ryan Goslingilta?

Seuraavana päivänä sää oli kauniimpi kuin kertaakaan sitten Skotlantiin muuttoni. Napattiin bussi kukkuloille ja vaellettiin kymmenisen kilometriä maisemissa, jonka kaltaisia en olisi koskaan uskonut Englannista löytäväni. Palataan asiaan loppuviikosta, mikäli tilanne kokeisiin valmistautumisen suhteen sen sallii!