TTT: Luontokirjoja lapsille

Terveisiä kesätauolta! Näin on käynyt ennenkin: talvisin olen luku-ja blogitoukka, kesän korvalla kuoriudun ulko-olennoksi enkä juurikaan netissä notku. Tänä kesänä ulkoilua on entistäkin enemmän, perustin näet pihapiirin lapsille kesäluontokerhon ja leijonanosa lukemisistani liittyykin juuri nyt siihen. Jotta blogissani tapahtuisi edes jotakin, esittelen parhaat löydökseni iloksi & inpiraatioksi muillekin. Tämän tiistain Top Ten, olkaahan hyviä ja tehkää hyvin:

1. Ina Manninen: Kissankukka. WSOY  2008

Kesä on alussa, ja äidin syntymäpäivä lähestyy eikä Reeta vielä ole keksinyt äidille lahjaa. Naapurin Kerkko-kissan avulla Reeta alkaa hoitaa kompostista löytynyttä ruukkukukan raatoa - jospa se vielä alkaisi kasvaa ja  siitä saisi upean synttäriyllätyksen äidille! Pienen puutarhurin kesä on pian puuhaa täynnä: on kitkettävä, kasteltava ja jopa käytävä kalassa, jotta kukka saisi voimaa kasvaa. Ja kun ärsyttävä pikkuveli vielä pistää rikkansa rokkaan, ei kommelluksilta tietenkään vältytä.

Kissankukka on suloinen, hauska ja lämminhenkinen puutarhatarina, jonka kaunis ja oivaltava kuvitus lumosi lukijan. Huumoripitoiset käänteet taas pitivät huolen siitä, että hulivilihummarityttömmekin viihtyi tarinan parissa.

- Tämä on kyllä ensimmäinen kalaa syövä kasvi, jonka olen nähnyt, Reeta puhisi.

- Saat nähdä että kasvisi kasvaa hienosti, kissa vakuutti. - Mutta kastella kukkaa pitää joka päivä ellei sada.

2. Metsämarja Aittokoski & Elli Vuorinen: Lennä Pikkuli, lennä! Aurinko Kustannus, 2011

Pikkuli on Lintusen perheen kuopus, poikasparven pienin ja heiveröisin, joka ei osaa edes kuoriutua munasta ilman apua. Kaikki muukin on kovin vaikeaa: madot ovat sille aivan liian suuria, ja lentämistä Pikkuli ei varmasti opi ikinä. Mitä jos Pikkuli ei opi lentämään ennen syksyn muuttomatkaa? Ja olisiko sittenkin jotakin, jossa Pikkuli on tietämättään toisia parempi?

"Minä en opi mitään, en ikinä", se huokaisee. "Voin saman tien painua metsän uumeniin ja unohtua sinne!"

Elli Vuorisen veikeä kuvitus kruunaa viisaan tarinan, joka tutustuttaa lukijansa linnunpoikasten varttumiseen ja muistuttaa myös siitä, että ei kannata vertailla itseään muihin. Kirjasta oli silminnähtävää lohtua ja kannustusta myös kuusivuotiaallemme, jota huolestuttaa oppiiko hän ikinä lukemaan - ainakaan yhtä hyvin kuin kaksi vuotta vanhempi toverinsa.

3. Suvi Vanhanen & Laila Nevakivi: Lapsen oma luontokirja. Minerva 2009

Metsänhaltia Miihkali vie lapset lumoavalle "aikamatkalle" suomalaiseen luontoon. Kirja seuraa Miihkalin puuhia keväästä talveen, ja tutuksi tulevat niin kummitustuomet kuin raatihuoneen siivekkäät rakastavaiset. Tarinan myötä esitellään kuin vahingossa vaikuttava määrä eläin- ja kasvilajeja, ilman että liikaa tulisi biologian oppitunti mieleen.  Nevakiven sympaattinen ja selkeä kuvitustyyli vetoaa lapsiin värikkyydellään ja hyväntuulisuudellaan, aikuinen taas arvostaa lajikuvien oikeellisuutta.

Perhospuutarha on nyt auki vieraille, päivin ja öin. Hämärän tultua lehahtavat yökköset ja kiitäjät esiin. Taskulamppu kourassaan Miihkali hiipii syreenipensaan juurelle. Se on päättänyt selvittää, ovatko upeat kiitäjät unta vai totta.

4. Iiris Kalliola: Citykettu ja muita taajaman eläimiä. WSOY 2003

Asuitpa missä hyvänsä, luontoa tarkkaillaksesi sinun ei tarvitse mennä kauas. Citykettu ja muita taajaman eläimiä esittelee kiinnostavasti ja yleistajuisesti niin pihan, puiston, rakennusten kuin muidenkin urbaanien ympäristöjen luonteenomaisia asukkaita. Tiesitkö, että lepakot lentävät kämmenillään? Onko tilhi koko ajan ihan käkenä käyneitä pihlajanmarjoja popsittuaan? Ja keitä kaikkia asuukaan alivuokralaisina muurahaisten keossa? 

Runsaiden värivalokuvien lisäksi kirjaa piristävät Tarja Lapintien pirteät piirroskuvat, jotka ainakin minulle kruunasivat kirjan.

5. Dawn Isaac: Puutarhapuuhaa lapsille. Kustannus-Mäkelä 2013

Puutarhapuuhaa lapsille sopii lapsen ensimmäiseksi puutarhakirjaksi. Hauskat ja jännittävät tehtävät sisältävät laajan kirjon askartelusta kasvaviin projekteihin: tee kaverille kasvava synttärikortti, kumisaappasta kukkaruukku tai ötököille hotelli. Tai mitä jos kasvattaisit ikioman taikaympyrän tanssipaikaksi keijuille? Tämä kirja saa haaveilemaan, että meillä olisi isompi piha! Tämä kirja on melkeinpä must, jos tykkäät möyriä mullassa ja tahdot saada lapsetkin mukaasi möyrimään. (Kirjasta löytyy onneksi myös kosolti ideoita pihattomille: aikuisen avulla syntyy monenlaista mukavaa vaikkapa parvekkeen tai ikkunalaudan iloksi.)

6. Walt Disney: Räpylät mullassa. Ankkalinnan puutarhakirja. (Duckburg Gardening Book, 2013)

 

Mitä jos ryhtyisit puutarhuriksi? Kasvata kauniita kukkasia tai istuta ikioma keittiöpuutarha - tomaatteja, papuja tai vaikkapa mansikoita. Opas neuvoo kädestä pitäen kasvimaan perustamista ja hoitoa: mistä tunnistan rikkaruohot? Entä miten houkuttelen puutarhaani hyödyllisiä hyönteisiä? 

Sarjakuvien ryydittämä nuoren puutarhurin opas on passeli vähän isommille lapsille - ja onpa siitä iloa & hyötyä myös kaltaiselleni aikuiselle, jolla on viherpeukalo keskellä kämmentä.

7. Lind, Jonsson & Fagerberg: Oma kasvioni. Otava 1998.

Jos kotoa löytyy vain yksi kasvikirja, soisin sen olevan tämä. Oma kasvioni tarjoaa tietoa tutuista kasveista niin lapsille kuin meille vähän isommillekin. Ahaa- ja ohoo-elämyksiä varmasti riittää kaikille tämän viehättävän vanhanaikaisen kirjan parissa: miksi keto-orvokkia sanotaan äitipuolenkukaksi? Ja minkä kasvin juurta kannattaa pureskella, kun armoton lakritsanhimo iskee?

Lukemaan houkuttelevat ja usein aika vauhdikkaatkin otsikot saanevat myös poikalapset höristämään korviaan: "Mesiangervon haju huijaa", "verikurjenpolvi sylkee siemeniä", "pietaryrtti, muumiot ja madot".

8. Stefan Casta & Maj Fagerberg: Kimalaisen kukkamaa. Lasten parhaat kirjat 1992.

Tämä kirja oli niin ihana, että bongattuani sen kirjastosta se oli pakko ostaa ihan omaksi! Valloittava "kesäpäiväkirja" kukkaniityn vuodenkierrosta vie meidät maan alle kimalaisten pesiin, tutustuttaa kedon kukkasiin ja kertoo myös, mitä kukkaniityn asukkaat tekevät talvisin. 

Tämän kirjan myötä meilläkin lasten vihaamat "ampparit" saivat ainakin hetkellisen armon tenavien silmissä - tosin kukaan meistä ei vielä ole toistaiseksi tohtinut kokeilla kimalaisen silittämistä, vaikka sekin on kuulemma leppoisan pörriäisen kanssa mahdollista :D

9. Mystisen liskon etsijät. Luontotehtäviä ja tarinoita. Luonto-Liitto 2009

Pimeäretkiä, lumottuja saaria, valopuita ja mystisen liskon metsästystä. Luonto-Liiton julkaisema ja myymä Mystisen liskon etsijät on tieto-, tarina- ja tehtäväkirja, joka houkuttelee lapset luontoharrastuksen pariin ja innostaa myös perustamaan oman ympäristöetsivätoimiston. (Meilläkin on sellainen, nimeltään Noitanirkot erään elintavoiltaan jännittävän yöperhosen mukaan.)

10. Mika Myllyneva ja Kirsti Tallila: Enni ja metsän puut. Kustannusosakeyhtiön Kureeri,  2006

Enni katselee metsän puita ja pohtii, millaista olisi olla joku niistä. Ennin mukana pieni lukija tutustuu tavallisiin puihimme pajusta pihlajaan ja vaahterasta mäntyyn. Pieniin käsiin sopiva kirja kulkee kätevästi mukana vaikka repussa.

Kirjan idea on  mainio. Roolileikki-ikäiset lapseni rakastavat jossittelua: jos olisit puu, olisitko mieluummin suora ja korkea kuusi vai hento ja herkkä koivu? Tallilan kaunis kuvitus tekee kirjasta oikean lukunautinnon, vaikka ontuva riimittely alussa hieman häiritsi ylikriittistä aikuista. Kun hieman hölläsin pipoani, huomasin itsekin innoissani pohtivani, viihtyisinkö paremmin monimutkaisena leppänä vai pajunkissoja taikovana pajuna ;)

Listaa olisi ollut helppo jatkaa, mutta pitäydyn tällä kertaa kymmenessä. Onko teillä omia suosikkeja lasten luontokirjojen joukossa? Kuumat vinkit ovat aina tervetulleita, kesää ja kerhoa kun kestää vielä pitkään :)

P.S. Näiden myötä nappasin samalla huikeat 8 pistettä "kansankynttiläin kokoontumisajot"-tietokirjahaasteessa! (Tosin kategoria taitaa olla kaikilla sama, eli luonto ja ympäristö.) Niin tai näin, tämän kesän jälkeen totisesti luulen luonnosta vähemmän.)

Gavin Pretor-Pinney: Pilvibongarin opas

Usein unohdetaan, että ilmakehä alkaa jalkojen juuresta: me kävelemme ilmameren pohjassa kuin äyriäiset meressä. Pilvibongarit katsovat ilmameren virtauksissa kiitäviä lintuja ja ihmisäyriäisiä, jotka liikkuvat lentokoneiksi kutsutuissa taivaan sukellusveneissä. Epäilemättä pilvet, joiden pohjasta valuu lonkeromaisia sadejuovahaituvia (virga), ovat taivaan meduusoja.

Gavin Pretor-Pinney: Pilvibongarin opas
Alkuteos: The Cloudspotter's Guide: The Science, History, and Culture of Clouds, 2006
Atena Kustannus, 2012
Suomentanut: Ulla Lempinen

Mistä tietää, onko huomenna pouta? Mistä tulee sanonta "olla yhdeksännessä pilvessä?" Miltä tuntuu pudota ukkospilven läpi? Kuulutko niihin, joiden mielestä pilvivitaivas on tylsä ja masentava? Ei taatusti ole,kun vain opit katsomaan maailmaa pilvibongarin silmin.

Pilvenpalvontaseuran (The Cloud Appreaciation Society) perustaja Gavin Pretor-Pinney tuntee pilvet kuin omat taskunsa - eikä siinä kaikki, hän osaa myös kertoa niistä innostavasti, helppotajuisesti ja hauskasti. Taivastietouden ja pilventarkkailuvinkkien lisäksi kirja tarjoaa rautaisannoksen pilvien kulttuurihistoriaa renessanssimaalareista ja haikurunoudesta Kolmannen asteen yhteyteen.

Himokas pilvi ahdistelee papitarta, jolla ilmeestä päätellen ei ole mitään sitä vastaan.

(Correggion näkemys Juppiterista ja Iosta)

Vaikka pilvet ovat ohimeneviä ja oikukkaita kuin nainen, niissä on myös yllättävän paljon voimaa. Esimerkiksi keskikokoinen poutapilvi painaa saman verran kuin 80 norsua, ja ukkospilvi voi kasvaa korkeammaksi kuin Mt. Everest. Pilvien pohdiskelu ei olekaan aivan niin tyhjänpäiväistä -eikä aina edes harmitonta- puuhaa, kuin äkkinäinen voisi luulla. Ehkä tulevaisuudessa maanjäristykset voidaan ennustaa pilvien avulla? (Jotkut väittävät pystyvänsä siihen jo nyt.) Toisenlaista skenaariota edustaa presidentti Clintonin kaudella USA:ssa laadittu raportti Sään omistaminen 2025. Raportti visioi pelottavan seikkaperäisesti, kuinka reilun kymmenen vuoden kuluttua sääilmiöt on voitu valjastaa aseeksi. (Asiasta on ollut huolissaan mm. säänmuokkauksen pioneerin Bernrad Vonnegutin isoveli Kurt, jonka maailmanloppuromaani Kissan kehto maalaa jokseenkin lohduttoman kuvan ilmakehän käpälöinnin seurauksista.)

Tarinautti lokikirjaan: "Kuka osaa luontoa lukea, sen viestit sanoiksi pukea?* Pilvibongari osaa, ja tämän kirjan ansiosta hieman myös minä. Oli aivan valtavan inspiroivaa tutustua pilvien saloihin, ja pelkäämäni "hiukkasfysiikkakaan" ei ollut lainkaan liian vaikeaselkoista edes minun epätieteellisille aivoilleni. Välillä pilvien syntymekanismien tajuaminen vaati hieman keskittymistä, mutta opettajan hauskuuden ja taitavuuden tähden ei kirjaa lukiessa kertaakaan tullut veren maku suuhun.

Taivas rastaanrinnalla.  Perukaa se huominen huviretki ja menkää vaikka museoon.

Oikeastaan ainut pitkä miinus, jonka voin kirjalle antaa, tulee sen kuvista. Suttuiset mustavalkokuvat eivät ole järin havainnollisia, eivätkä millään muotoa tee oikeutta aiheelleen. Kuvien laatu ei toki ole kirjailijan vika, vaan epäilemättä kustannuskysymys. (Sitäpaitsi kuvien tason myötä olisi noussut myös kirjan hinta, jossa tapauksessa en olisi voinut sitä ostaa.) Onneksi on netti, jossa vietinkin monta iltaa pilvilinnoja "lukien". Se kannattaakin ehdottomasti tehdä: surffauksen myötä oppaan antama elämys kohosi kerrassaan uudelle tasolle. Käykää vaikka pilvenpalvojien galleriassa taivaallista tilataidetta ihailemassa ja ahaa-elämyksiä kokemassa.

Tämä on mantelinmuotoinen hahtuvapilvi...

... ja tämä on Salvador Dalin maalaus. 

Summa summarum: Me tiedämme, että pilvet kuuluvat kaikille unelmoijille ja että pilvien tukiskelu ravitsee sielua. Todellakin: ken pohtii pilvissä havaitsemiaan hahmoja, säästää paljon psykoanalyysilaskuissaan. (Pilvenpalvontaseuran manifesti). Pilvibongarin opas laajentaa tajunnan ylemmälle tietoisuuden tasolle...ainakin stratosfääriin asti. (Tosin tämän kirjan luettuani katu-uskottavuuteni on ollut vaarassa, kun jämähdän kadunkulmiin ja liikennevaloihin kaula kenossa taivaita töllistellen.)

P.S. Pilvenpalvonnasta innostuneiden iloksi samalta tekijältä on julkaistu myös taskuopas, jonka avulla "lajinmääritys" käy kätevästi. Tämän kun vielä saisin omaksi, niin iloni olisi suurta!

P.S. Täten sain tienattua kuudennen pisteen Kansankynttiläin kokoontumisajoissa. Nyt on sitten taskulamppu hankittu ja kategoria "Luonnontieteet" vallattu!

(* Sitaatti musikaalista Myrskyluodon Maija)

Hidas tanssi. Mäntyrunoja.

Räntää tipahteli pimeästä.

Mänty ärähti tuuleen.

Heti tiesi, että se oli elossa, 

että se oli ylivoimaisen vahva. ---

Minä katsoin siihen pelästyneenä,

sillä hetkessä totuus valkeni:

Täällä asuvat puut.

Tämän maan kansoittavat elävät puut.

Meitä on vähemmän,

emmekä me huomaa, 

miten ne pitävät meitä vallassaan.

Kuinka salot jyskyvät päämme lävitse,

metsät saartavat kaupungit.

Ja kuinka uneliaat ja alamaiset

meidän kasvomme ovat.

    ~Tiina Kaila~

Hidas tanssi: Mäntyrunoja.

Toim. Risto Rasa

Kuvat: Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo

Maahenki Oy, 2012

Suomalaiseen sielunmaisemaan on aina kuulunut puita. Kuinkahan monelle se puu on nimenomaan mänty? Ilmeisesti monelle, siitä päätellen kuinka moni taiteilijamme on inspiroitunut männystä. Hidas tanssi on kokoelma mäntyrunoutta niin klassisilta kuin moderneiltakin runoilijoilta: Paavo Haavikko, Viljo Kajava, Kirsi Kunnas, Heidi Liehu ja Silene Lehto monien muiden joukossa. Runojen kautta lukija saa kokea, kuinka monella tapaa mänty on suomalaiselle tärkeä: niistä voi takoa ainavihantaa vaurautta, niistä voi lypsää tulella tervaa, niiden alla voi rakastua, niiden tuoksulla pestä tuvan lattian. 

Ihminen tarvitsee mäntyä enemmän kuin mänty ihmistä, ja runoilijasta riippuu, kummasta suunnasta tätä epäsuhtaa katsoo. Yksi tajuaa vieraantuneensa, toinen suree sammunutta vihreää kynttilää, kolmas ryhtyy kapinaan kuutiometrejä vastaan.

Minusta ei ole metsään eksyjäksi. Metsä heittää minut ulos kuin portsari häirikön. Tämä on sotaa. Koneauralla raiskattu maa; jokunen männynkäppyrä suon laidassa itkemässä yksinäisyyttään. Kerään käpyjä, pahan päivän varalle joka on nyt. Yöllä kylvän siemenet naapurin pakettipeltoon. Olen ekoterroristi. Käyn levolle ajokiven juureen, sammal tuudittaa uneen. Olen siipiorava sielun maisemassa.

           ~Seppo Järvinen~

Erityiskiitoksen ansaitsee kirjan kuvitus: Ritva Kovalaisen hienot lähikuvat syventävät ja täydentävät runojen antamaa "henkilökuvaa", tehden kirjasta kokonaisvaltaisen ja luonnonläheisen taide-elämyksen.

Nyt kohisee metsä / ei metsässä tuuli.

Ei se kysy sinulta, kun kaatuu,

hitaasti ehkä /  mutta pysähtymättä,

niin hitaasti / että et ehdi alta.

~Pertti Nieminen~

Jos jotain jäin kirjaan kaipaamaan, niin jonkinlainen johdanto tai esipuhe olisi ollut kiva. Uskon, että kirjan toimittaneella Risto Rasalla olisi voinut olla sanansa sanottavana aiheesta. Ja yllätyinpä siitä myös, että kirjassa ei ollut yhtään Rasan omaa runoa! Voiko olla totta, että luonnosta paljon kirjoittaneelta Rasalta ei mäntyrunoa löydy? Vai jättikö hän silkkaa vaatimattomuuttaan omat runonsa pois laskuista? No, kirja on kuitenkin hieno. Suosittelen sitä kaikille runouden ja /tai luonnon ystäville.

Summa summarum: Mutta ajatelkaapa että minuun voi kiivetä. / Minun oksilleni voi laittaa pesän. --- Kun arki koittaa, me saatamme olla / tukevasti motissa, ja te, / te kenties taas piirun verran enemmän / juuriltanne.

Runoantologioissa on sekin hyvä puoli, että samalla löytää uusia kiinnostavia nimiä, joihin ei aiemmin törmännyt. Nyt kiinnostuin mm. Seppo Järvisen, Matti Rossin ja Mikko Rimmisen runoista. Lisää tällaisia kokoelmia, pliis! Mistä aiheesta te toivoisitte kokoelmakirjaa, jos saisitte vapaasti toivoa?

Ulla-Lena Lunberg: Sade

Onnellinen se, joka ei mitään tiedä. Sillä jo ensi vuonna meitä kohtaisi kuivuus, joka imisi nesteen ihmisistä ja eläimistä niin että luut pistäisivät esiin sekä elävien että kuolleiden kuivasta, halkeilleesta kuoresta. Silloin ei olisi apua pump-pumpista, silloin maa makaisi autiona niin kauan kuin lehmä jaksaa kulkea ja ihminen jaksaa seurata. Sadetta ei saataisi ennen kuin sitä tehtäisiin, samoin kuin sitä oli tehty kaikkina aikoina. Sillä sade ei lankeaisi eikä lankeaisi eikä lankeaisi. Se ei lankeaisi, puhui hallitus mitä hyvänsä. Hallitus lankeaisi ennen kuin sade lankeaisi; meitä oli täällä monia, jotka eivät enää koskaan näkisi sateen lankeavan. 

Ulla-Lena Lundberg: Sade

Gummerus 1997

Alkuteos: Regn, 1997

Suomentanut: Leena Vallisaari

Afrikassa on tehty sadetta ihmiskunnan aamuhämäristä asti. Bushmannikansan sateentekijät olivat yhteisönsä arvostettuja jäseniä, joiden taidoista koko heimon henkiinjäänti riippui. Nyt museovirasto on kieltänyt ikimuistoiset rituaalit, koska ne vahingoittavat mittaamattoman arvokkaita kalliomaalauksia. Noituus ja virastot kilpailevat vaikutusvallasta; vanhat tavat elävät yhä, vaikka yhä harvempi niihin enää uskaltaa uskoa.

Ulla-Lena Lundbergin Sade kertoo Afrikan katoavasta kulttuuriperinnöstä, elämästä kuivuuden armoilla ennen ja nyt.  Kädestä suuhun elettäessä toimivuus on ainut ja pätevin totuuden mitta, ja vaikka tekniikka on kehittynyt huimin harppauksin, on eloonjääminen yhtä riippuvaista vedestä kuin aina ennenkin.

Kirjan rakenne on kaksiosainen. Ensin puhuu Oras, nuori metsästäjä-keräilijä, jonka maailmankuva säilyy kalliossa -ja kansan muistissa- tuhansia vuosia, aina nykyaikaan asti. Poikasena jalkansa loukanneesta raajarikosta pojasta kasvaa väkevä parantaja ja sateentekijä, jonka on matkattava kauas ja voimakkaana ja liikuttava pelotta siinä kaikessa, mikä on toisenlaista ja etäällä - ja sadekauden saapuessa ajettava myyttiset sade-eläimet heimonsa luokse; ilman niitä ei sadetta synny.

Oli valkeaa ja harmaata. En kulkenut maassa enkä kulkenut ilmassa, kuljin jossakin muussa. Se kannatteli hienosti, ylös ja alas ja sivuille, ja oli helppo hengittää, siksikin että tunsin sateen hajun niin voimakkaana. 

Tarinan toisessa osassa kertojaksi vaihtuu ruotsalainen vesi-insinööri Bengt, joka vilpittömin sydämin ja toiveikkain mielin saapuu Afrikkaan tekemään vesilähetystyötä ja opettelemaan hitauden periaatetta vesihuollossa. Mutta hän saa huomata, että luonto on yhä ihmistä vahvempi, eikä paraskaan pumppu voi antaa vettä, jota ei ole.

Sade kertoo paitsi sateesta ja sen puutteesta, myös yleisinhimillisistä teemoista: toiseudesta, eristyneisyydestä ja nuoruuden unelmista, jotka ovat kovin hauraita särkymään. Sekä Oras että Bengt ovat ulkopuolisia -tarpeellisia, mutta erilaisia ja siksi tuomittuja yksinäisille poluille. Molemmat ovat myös tavalla tai toisella rikki. Oras onnistuu korvaamaan fyysiset puutteensa henkisillä avuillaan, pettymyksiä kokenut Bengt taas etsii eheytymistä miehiseen tapaan projekteista. 

Muina aikoina me maalasimme. Suuria laumoja, jotka vaeltavat kuono edellä sadetta kohti, mehiläisiä jotka parveilevat sadetta odottaessan, mehiläiset ovat meidän kansallemme erityisiä eläimiä ja muistuttavat parveillessaan paljon sadetta. Niiden hunaja on kuin sateen makeus, ja ne ovat aina läsnä luolissa, joissa me maalaamme. Me maalasimme matkat ja me maalasimme numin, eläinten numi ja oman numimme, ja voiman joka virtaa kaikessa ja puhuu eri äänillään niissä eri yhteyksissä, joissa me liikumme. 

Tarinautti lokikirjaan: Ulla-Lena Lundberg on kirjailija, johon olen tahtonut tutustua jo kauan. Sade tuli kirpparilla vastaan juuri sopivalla  hetkellä, kun kaipasin lisää Afrikka-aiheista luettavaa nojatuolimatkani varalle. Varsinkin muinainen  Afrikka shamanistisine perinteineen kiinnosti kovasti, pohjoismainen vesi-insinööri ei niinkään. Ennakko-odotuksia siis riitti, ja sehän ei aina ole hyvä. 

Luulin ahmivani kirjan parissa illassa, mutta alkuun pääseminen olikin yllättävän tahmeaa; kulttuuri kiehtoo, kieli on kaunista ja kerronta sujuu, mutta jotenkin tuntui että meininki meni turhan henkimaailman hommiksi; kosketuspintaa konkreettiseen jäi lopulta liian vähän. Kerran jo jätinkin kirjan kesken, mutta otin sen sitten kuitenkin uudestaan esiin. Ja hyvä että otin; kirja parani loppua kohden, ja lopputulos oli enemmän kuin osiensa summa. Bengt oli hahmona (hieman yllättäen) minulle mieluisempi kuin Oras, ja aikaperspektiivin pituus antoi tarinalle syvyyttä. 

Kehitysyhteistyö on monipiippuista ja mutkikasta hommaa, johon Lundberg  ei edes pyri antamaan selkeitä vastauksia. Sateen arvo onkin siinä, että se herättää kysymään ja kyseenalaistamaan arvot ja uskomukset, joita olemme tottuneet pitämään absoluuttisena totena.

Kirja ei ollut napakymppi, mutta ei hutikaan. Lundberg pysyy visusti lukulistallani tämänkin työlään, mutta antoisan lukukokemuksen jälkeenkin! 

Summa summarum: Pilvet kiersivät maailmaa, sateesta halkeamaisillaan olevat jättiläismäiset muodostelmat, mutta kukaan ei saanut niitä alas. Pysähdyttävä ja paikoin raadollinenkin tarina, jota ei aina lue mielellään - mutta joka silti pitää lukea.

Maarit Verronen: Pieni kumikanoottikirja

Siinä se on. Ei ulkoiset olosuhteet, ei edes tarinahenkilö. Vaan se hetki, kun paatti on pumpattu ja vedessä, tavarat kyydissä, ja asetun istuimelle ja ohjaan ensimmäisillä melanvedoilla aluksen joen suuntaan, kohti ensimmäistä mutkaa. On veden ääniä, auringon lämpöä ja miellyttävää oloa kaikkialla kehossa; puita, pensaita, heiniä ja rantatöyräitä. Sellaisina hetkinä ei tee mieli katsoa taakse.

Maari Verronen: Pieni kumikanoottikirja

Tammi 2011

Se painaa yhdeksän kiloa, mahtuu rinkkaan, matkustaa bussissa ja kelluu. Se on Maarit Verrosen kumikanootti, ja sen nimi on Hemmo. Se on oikeastaan lähinnä lelu, mutta Verroselle se on uskollinen ystävä, jonka kanssa hän on kokenut pieniä suuria seikkailuja Vantaanjoen valuma-alueella ja joskus kauempanakin.

Pieni kumikanoottikirja on tositarina hyödykkeestä, joka on enemmän kuin osiensa summa. Sama pätee koko kirjaan. Paitsi rakkaudentunnustus Hemmolle, kirja on inspiroiva kertomus ympäristötietoisen käyttäjä-omistajan kelluntaharrastuksesta ja laajemmin suhteesta luontoon. Ruuhka-Suomessakin voi kokea luonnon rauhaa, rentoutua ja tuntea löytämisen iloa. 

Hemmoilu on myös sosiaalista. Lukuisten joutilaiden kesäpäivän viettäjien joukossa on todennäköisesti aina joku, jonka mielestä on kiinnostavaa ja tyydyttävää katsoa, miten epämääräisestä muovikasasta tulee vene. Teltan pystyttämisen seuraaminen tuottaa joillekuille vastaavaa mielihyvää, mahdollisesti myös huonekalujen kokoamisen katsominen. 

Tarinautti lokikirjaan: Meitä melojia mahtaa olla moneen junaan, ainakin kahteen: toiset tykkäävät kanooteista, toisille taas kajakki on Se Oikea. Minä olen aina ollut kajakkihöperö, kanooteille en oikein ole lämmennyt koskaan. Mutta melonnan sielu ja mieli tuntuvat olevan välineestä riippumatta samat: kiiruhtaa hitaasti, nähdä ja kokea, jättämättä jälkeensä muuta kuin vanaveden vähäiset viivat. 

Tässä ollaan olennaisen äärellä: leppoisuuden säilyminen on tärkeää, melonnasta ei saa tulla reaktio-tai koordinaatiokykytestiä. Ei mitään Syvä Joki - äijäilyä kanjonissa jylisevine virtoineen.

Niksi on siinä, että löytää sopivan lokeron, jossa pärjää ja viihtyy ja jossa ei ole liikaa tungosta. Niksi on aina ollut siinä, siitä luonnonvalinnassa on kysymys. Ei siinä, että on suurin, vahvin ja paras nujertamaan muita.

Verrosen asenne hemmoiluunsa herättää minussa ihailua. Sen lisäksi, että hän vaivaa säästämättä selvittää Hemmonsa ympäristövaikutukset tuotantolaitoksilta hamaan loppusijoitukseen, hän tuo ujostelematta esille syvän tunnesiteensä lilluvaan leluunsa. Hemmon kaltaisiin esineisiin ei ole tapana kiintyä - ja siitä johtuu kohtuullinen osa maailman ongelmista. 

Samalla intohimoisella kiinnostuksella kuin kulkuneuvoonsa, Verronen suhtautuu myös maastoon, jossa  retkiään tekee. Paikallishistoria, topografia, ympäristöasiat ja ylipäätään kaikki, mitä hän retkillään havaitsee ja kokee, tuovat oman tärkeän lisänsä hemmoilun riemuun. Mahtaisinko itse jaksaa istua iltakaudet kirjastossa ikivanhoja uutisia selailemassa, jotta saisin selville jonkun puretun pumppaamon käyttöönottovuoden? Epäilenpä, että en. Verronen jaksaa - ja  vieläpä kertoo siitä niin, että lukijakin innostuu, vaikkei oikeastaan voisikaan vähempää kiinnostaa ;) Tästä kirjasta jäi hyvä mieli - ja polte päästä luontoon, vesille vaikka kuinkakin vaatimattomiin puitteisiin. 

Summa summarum: Ehkäpä kumikanoottiretket ovat ympäristöllisiä performansseja siinä samassa vaatimattomassa sarjassa, jossa Töölönlahden lumipallukat ovat tilataidetta. Tämä kirja taas on retkiin pohjautuva installaatio - tekstimuodossa, jonka koen luontevammaksi kuin retkikarttojen ja äyskärirättien asettelemisen gallerian nurkkaan.

P.S. Tämä kirja oli kaiken muun hyvän lisäksi mitä loistavin matkaevästys lukumatkalleni maailman ympäri: ei piä hättäillä vaan istua mättäillä. Siispä kiiruhdan hitaasti ja nautiskelen, ettei vauhtisokeus iske.

Kirsti Ellilä: Majavakevät

Hilla heilutteli sormiaan saadakseen ne lämpimiksi. Hän avasi termospullon ja hörppi kuumaa juomaa suoraan pullosta. Vedenpinta oli korkealla, lammesta törrötti pensaita ja puun oksia. Tämä oli se vaihe, kun kevät eteni suurin harppauksin ja taivas oli täyttymässä palaavien lintujen ilosta. Lapintiirakin saapuisi kohta lähdettyään paluumatkalle Etelämantereelta joskus helmikuussa. Miten sellainen pieni sulkapallo jaksoi lentää niin pitkän matkan.

Hillan sydäntä kouristi, kun hän ajatteli sitä.

Kirsti Ellilä: Majavakevät

Karisto 2012

Hilla on 12-vuotias tyttö, jolla on kaksi parasta ystävää: Hopeaturkki ja Mustatassu, kotilammella pesivät majavat. Muita ystäviä Hillalla ei juuri ole. Isä ja äitikin välillä väsyvät tytön kummallisuuksiin ja siskoa kiinnostavat aivan eri asiat. Mutta majavien seurassa Hilla viihtyy, onhan nekin tuotu tänne Suomeen maailman toiselta puolelta kuten Hilla - majavat Kanadasta, Hilla Kolumbiasta, eikä majavilta sen enempää kuin Hillaltakaan kysytty, haluavatko he tulla. 

Hillan mieltymys majaviin ei juurikaan saa vastakaikua muilta. Toisten lammenrannan asukkaiden mielestä majava on tuhoeläin, ja niiden patoon katoaa suuret määrät rahanarvoista puuta. 

Majavien pesän löytää sattumalta myös kaupungissa asuva Ilpo, joka haluaa isona elokuvaohjaajaksi, mutta elokuvia on vaikea tehdä jos tietokone on rämä, eikä perheellä ole rahaa uuteen. Koulukin menee huonosti, mutta kunhan opettaja näkee hänen majava-aiheisen luontodokumenttinsa, niin eivätköhän arvosanat nouse. Omat intressinsä majavalammen suhteen tuntuu olevan myös kauppaneuvos Armas Sentillä, kun taas naapurin Korpelaista metsätuhot korpeavat niin, että hänen mielestään koko pato pitäisi räjäyttää taivaan tuuliin.  Se järkyttää Hillaa, jonka kiintymys majaviin kasvaa ja syvenee sitä enemmän, mitä paremmin hän oppii ne tuntemaan. 

Hilla rakasti majavia. Majavat olivat kauniita, viisaita, voimakkaita. Ne tiesivät mitä tahtoivat. Hän rakasti ja ihaili jokaista majavaa, mutta hänen sydämessään oli erityinen sija Hopeaturkille, koska se oli erilainen.

Kun Hopeaturkki katoaa, Hilla huolestuu: hänestä tuntuu, ettei kaikki ole hyvin. Hän haluaisi auttaa, muttei tiedä miten. Majavien pesä on syvällä hyisessä vedessä; sinne pääsevät vain majavat, eikä Hilla ole majava... eihän?

Tarinautti lokikirjaan: Luin viime kuussa Kirsti Ellilän mainion lastenromaanin "Eksyneet näkevät unia" ja tykästyin niin, että tämä pääsi lukulistalle heti. Odotukseni olivat siis korkealla - enkä joutunut pettymään, päin vastoin: tykkäsin tästä vielä enemmän!

Elllilä kuvaa hienosti luontoa ja majavien elämää, ja kirjassa onkin vahva ympäristönsuojelullinen vire. Luonnon monimuotoisuuden lisäksi teemaksi nousee erilaisuus: Kolumbiasta adoptoidun Hillan tuntemukset tulevat hienosti esiin tarinan myötä. Takakansi mainitsee myös juonen saavan maagis-realistisia sävyjä, joten uskallan niistä vihjata minäkin. Hilla astui pojan perässä veteen. Se oli kirpaisevan kylmää ja heijasti tähtitaivasta kirkkaana kuin peili. Poika nyökkäsi hänelle. Hilla liukui tähtien joukkoon, veti henkeä, painoi pään veden alle ja sukelsi pojan perässä syvyyksiin.

Muutama muukin kirjabloggari on lukenut Majavakevään. Viivi löysi kirjasta lämpöä ja murrosiän kipeitä tuntemuksia, Kirsi ahmaisi kirjan yhdeltä istumalta.

Summa summarum: Mukaansatempaava luontoseikkailu, tasokas lasten-ja nuortenromaani jota kelpaa aikuisenkin lukea.

P.S. Muistelen jonkun väittäneen, että nuoret eivät lue kirjoja, joiden päähenkilö on nuorempi kuin he itse. En ole varma, nielenkö väitettä - itse ainakaan en ole edes teininä moista "ikärasismia" harrastanut. Mitä mieltä olette - pitääkö väittämä paikkansa vai ei? Jos pitää, niin sääliksi käy monia yli 12-vuotiaita, joilla jää näin hyvä kirja välistä.

(P.P.S. Kansikuvaa lukuunottamatta yo. kuvat eivät ole kirjan kuvitusta, vaan netistä lainattu.)

Antero Järvinen: Linnut liitävi sanoja

Monet meistä ovat jo hukanneet vesilinnun sydämensä. Monilla se kuitenkin vielä sykkii heikosti. Toiveeni on, että kirjani voisi elvyttää heikosti sykkivät sydämet tai siirtäisi luonnolle kuolleen sydämen tilalle uuden vesilinnun sydämen.

Antero Järvinen: Linnut liitävi sanoja. 
Romanttinen tietokirja suomalaisesta lintuperinteestä.
Otava 1991

Suomen kansan suhde lintuihin on aina ollut läheinen, ja se näkyy kansanperinteen paljona. Lintuaiheista traditiota on valtavat määrät: taruja, loruja, myyttejä, uskomuksia, astioita, tauluja, tapoja. Saamessa laitettiin tyttölapsen komsion ylle riekon siivet, kynnet ja nokka, jotta tyttö varttuisi puhtaaksi kuin talvinen riekko. Talonpoika veisti puhdetöinään kattokäen joululinnuksi pirttiin. Kansa tietää, että jos ripustaa koskikaran kaulaan, saa siitä menestystä metsällä ja käräjillä. Huhutaanpa myös, että erään luostarin liepeillä kasvaa hanhia synnyttävä puu!

Vaikka kansan lintutuntemus oli usein pikkutarkkaa, paljon on ollut myös luuloa. Jopa itse Carl von Linné uskoi pääskysten talvehtivan järvien pohjamudissa, josta ne keväisin nousivat esiin! Ja kun Yrjö Koskinen runoili, kuinka kaukana korvessa "käkönen kukkuu, sulhonsa suloutta ylistää", hän tuskin tiesi, että naaraskäki ei kuku.

Pääskyjä nostetaan verkolla jään alta. Olaus Magnuksen mukaan (1555)

Rakenteeltaan kirja jakaantuu kolmeen siiveniskuun. Ensimmäinen esittelee lintuperinnettä yleisesti ja toisessa tutustutaan lintulajeihin yksi kerrallaan. Oman lukunsa saavat mm. joutsen, alli, kurki, västäräkki, kiuru, kuin  myös eksoottinen kuningaskalastaja. Kolmas ja viimeinen siivenisku on tunnelmasta sakea Kaarlo Sarkian runo.

Yhdestä puusta vuoltu Karjalan käki

Tarinautti lokikirjaan: Tähän kuuluisi nyt kuusi riviä ylisanoja. Mutta koska kuudennen rivin lopussa kuitenkin toteaisin päässeeni vasta puoliväliin, tyydyn huokaamaan: ihana kirja! Tämä on täydellinen tietokirja juuri minulle, lintujen ja runouden rakastajalle, alati uteliaalle sielulle. Lainasin tämän kirjastosta, ja puolivälin paikkeilla löysin itseni huutonetistä ostamassa tätä kirjaa :)
Kirjassa on (minun makuuni, anyway) juuri oikea cocktail tiedettä ja taidetta, eikä Järvinen selvästikään pelkää puolivillaisen luonnontieteilijän leimaa.
Vahva edustus on perinteisellä taiteella, Suomen kansan rakastetuimmilla linturunoilla ja -kuvilla. (Kuinka moni muistaa, kuka veljeksistä von Wright maalasikaan Taistelevat metsot? ;) Minä en muistanut, tämän jälkeen muistan*.)

Matti Karppanen: Sinirintoja Kilpisjärvellä villapajujen kukinnan aikaan (1935)

Kansanrunoja kirjassa on itsestäänselvästi paljon. Kalevalaa useammin ääneen kuitenkin pääsee sen sisarteos Kanteletar, joka lyyrisempänä on luonnonläheisempi ja linturikkaampi kuin kaikkien tuntema veljensä. Naiset ja linnut tuntuvatkin aina kuuluneen kansan silmissä yhteen:

Meist'on hanhi hautumassa,
meistä joutsen joutumassa,
sorsanen sorenemassa,
vesilintu vertymässä. 
- Kanteletar-

Yli 3000 vuotta vanhoja joutsenkuvia Äänisjärven itärannan kallioissa. 

Aihe liittyy maailmansynty-taruihin ja tähtitaivaan kuvioihin.

Rakastetut runoilijamme ovat  näkyvästi esillä. Eino Leino, V.A. Koskenniemi, Aaro Hellaakoski ja monet muut ovat heittäytyneet lintujen innoittamiksi. Omiin suosikkeihini kuuluu tämä Ilmari Pimiän runo:

Ylitse kuulaan kimmeltävän veen
käy lokkein lento yössä hiljalleen.
Ja kaislat huojuu onnen unelmoissa.
Kuin laulu kuoleva 
soi siipein kahina! -
Ja laine vierii rannan ruohikoissa.

Ne lentää, laumat lumivalkeat
ja suurten merten taakse katoovat.
Ma rinnassani tunnen riemun salaa:
kuin linnut tumman veen
elämä murheineen
noin katoo - eikä koskaan enää palaa.

Klassikoiden lisäksi Järvinen esittelee myös uudempaa, monelle tuntemattomampaa lyriikkaa. Esimerkiksi saamelaisrunoilija Nils-Aslak Valkeapään hienoa runoutta esitellään ilahduttavasti useamman näytteen voimin.

Tuuli jutaa tuntureita
syksy riisuu sydämeni
riipii lehdet

Jäähtyvillä järvillä 
huutelevat vielä hanhet

- Nils-Aslak Valkeapää -

Toisessa päässä ovat ikivanhat, runouden kartalta kadonneet aarteet. Miten hykerryttävästi ennen(kin) on osattu runoilla!

Kanna korppi huoliani
Lampiin kalattomiin
Aivan ahvenettomiin! 
Älä kanna kalalliseen:
Kalat kaikki huolestuupi
Ahevenet alas mänööpi,
Hauvit halkiaa surusta,
Sären lillit liukenööpi,
Muijek mustaksi tulisi,
Minun hoikan huolistani,
Minun mustan murhettani.

- Keskiaikainen kansanruno-

Akseli Gallen-Kallela: Tuonelan joutsen

Myös tietopuoli oli kirjassa vaikuttava. Tiesittekö, että Arabiemiraateissa on metsästyshaukoille oma, huippuvarusteltu sairaala? Tai että harakan nauru on itse asiassa sen varoitusääni? Kiehtovaa oli myös tutustua eri maiden ja kansojen lintuperinteeseen. Esimerkiksi huuhkaja on pirun lintu melkein kaikkialla paitsi Japanissa, jossa se on pyhä. Tataarit taas uskovat, että sielut sikiävät maailmanpuussa, josta ne lentävät linnunpoikasten hahmossa maan päälle.

Haukkametsästystä Pohjoismaissa. Yksityiskohta Rogslösan kirkon portista Itä-Götan maalta 1100-luvulta. 

Huh, tulipa pitkä postaus! Enkä vieläkään malttaisi lopettaa... Antakaa anteeksi - tai vieläkin parempaa: lukekaa tämä kirja!

Summa summarum: Se joka on perinyt vesilinnun sydämen, elää sovussa luonnon, ihmisten ja oman itsensä kanssa. Ihana tietokirja kaikille luontoa ja/tai lintuja rakastaville!

* Se oli Ferdinand.

Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari

Täällä minä olen, hän ajatteli. Keskellä kraateria maailman etäisimmässä saaressa. Kaikkialla ympärilläni kohoaa kaislaa; näen pelkkää taivasta. Ääntäkään, kahaustakaan ei kuulu.

Tätä on yksinäisyys, hän ajatteli, äärimmäinen ja armoton. Ja kuva hänestä itsestään seisomassa siinä täytti hänet pelolla. Tällaiseksi elämä voisi muuttua.

Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari

Alkuteos: Easter Island, 2003

Pääsiäissaari on maailman syrjäisin paikka. Keskellä Tyyntä valtamerta, 2000 kilometrin päässä lähimmästä naapuristaan, se on luonnontutkijoiden unelma. Vuonna 1913 nuori Elsa lähtee miehensä Edwardin ja jälkeenjääneen sisarensa Alicen kanssa tuolle tarujen saarelle, tutkimusmatkalle selvittämään saaren arvoituksista suurinta: kivestä kaiverrettuja jättiläisiä. Miksi - ja miten- ne aikoinaan pystytettiin? Ja mikä (tai kuka) ne kaatoi? Edwardin tutkiessa patsaita Elsa, älykäs ja tieteistä kiinnostunut nainen, ei tyydy silkaksi sivustakatsojaksi vaan ryhtyy tutustumaan saareen ihmisiin ja kieleen toivoen saavansa aikaan jotain omaa, voivansa myös antaa tiedeyhteisölle ja jälkipolville oman vaatimattoman panoksensa. 

Kuusikymmentä vuotta myöhemmin saarelle saapuu siitepölytutkija Greer, joka miehensä kuoleman jälkeen kaipaa saaren tarjoamaa eristystä ja rauhaa. Saarella toimii kuitenkin tutkijoiden yhteisö, josta Greer ei voi eristäytyä. Samat arvoitukset, jotka askarruttivat Elsan perhettä, ihmetyttävät tutkijoita yhä edelleen: mistä puuttomalle saarelle saatiin kivijärkäleiden siirtämiseen välttämätöntä puuta? Mitä on rongo-rongo-kivitaulujen salaperäinen kieli? Ja mitä teki saksalainen sotalaivue Pääsiäissaarella vuonna 1914? 

Tarinautti lokikirjaan: Aina joskus kuulee kysyttävän, minkä kirjan olisit halunnut kirjoittaa. Minun vastaukseni on tästä lähtien: tämän. Vanderbes on luonut kiehtovan, taidokkaan romaanin! Hän hallitsee juuri sen, missä minä kirjoittajana onnun: rakenteen. Vaikka kirja liikkuu kahdessa ajassa monen henkilön välillä, tasapaino säilyy, rytmi on loistava, kumpikin tarina saa juuri tarpeeksi tilaa ja ne kietoutuvat lopulta eheäksi kokonaisuudeksi. 

Kirjan tyyli on kuin henkilönsä: hillitty. Suuria tunteita on, mutta ne eivät räisky silmille, tempo on hidas, dramatiikkaa on vähän - mutta silti jännite säilyy ja draaman kaari kantaa. 

Kehuja ansaitsee myös kieli. Kieli on selkeää mutta kaunista, tyyli ei takkuile, dialogi sujuu. Ja tämä on esikoisteos! Ei uskoisi. 

Ja sitten analyysista itse tarinaan :) Pidin kirjasta jo siksikin, että sen aihe oli valtavan kiehtova. Biologiaa ja antropologiaa itsekin opiskelleena olin aivan täpinöissäni tätä lukiessani.  Siitepölytutkimus saattaa kuulostaa tylsältä, mutta ei se sitä ole! Pääsiäissaari on miljöönä mielettömän hyvä, oikea arvoitusten aarrearkku. 

Ihailen Vanderbesin kykyä kirjoittaa tieteestä niin, että se on tajuttavaa ja silti yksityiskohtaista. (Mutta jos ei ole alkuunkaan kiinnostunut luonnontieteestä, tämä kirja saattaa olla toivottoman tylsä.) 

Hän vietti tuntikausia mikroskooppinsa äärellä, laski tunnettuja ja tuntemattomia hiukkasia ja tutki niiden rakennetta - pyöreää muotoa, viivoja jotka risteilivät kuin suonet eksiinien pinnalla, virheitä ja kauneuspilkkuja. Hiukkasten muodon vaihtelevuus, niiden kekseliäisyys ja elämänhalu teki häneen vaikutuksen. Hän katseli siitepölyä, jonka tuuli oli puhaltanut niittyjen ja laaksojen yli miljoonia vuosia sitten, kunnes se viimein oli hautautunut maahan ja jäänyt odottamaan tulevien aikojen tutkimuksia. Katsoessaan mikroskooppiin Greer tunsi löytävänsä kätketyn maiseman, pääsevänsä kurkistamaan kaukaista, toistaiseksi nimeämätöntä kuuta.

Siitepölyhiukkasia

Kirjan keskeinen teema on naisen asema tiedeyhteisössä. Sekä Greer että Elsa ovat asialleen omistauneita, lahjakkaita tutkijoita, mutta naiseus rajoittaa. Siinä missä Elsa pesee paitoja ja huolehtii sisarestaan, Greer törmää epätasa-arvoon ja vähättelyyn. Pääsiäissaari, tuo kaukainen saareke, tarjoaa heille ulospääsyn henkisistä vankiloistaan: Kuin neuloihin kiinnitetty perhonen hän räpistelee edelleen olosuhteiden raameissa, mutta täällä hän voi sentään muutaman tunnin päivässä kuvitella olevansa vapaa.

Pääsiäissaari on myös rakkaustarina. Elsa on järkiavioliitossa, mutta salaisesti kaipaa rakastettuaan Maxia. Greerin mies Thomas oli myös tutkija: ensin opettaja, sitten pomo. Greer vaalii yhä aarteenaan Thomasilta saatua magnoliansiementä, joka muistuttaa heidän yhteisestä unelmastaan- joka sekin tietysti liittyy tieteeseen :)

He molemmat heittäytyivät antaumuksella tutkimustyöhön, houkuttimenaan ajatus maailman ensimmäisestä kukasta. Magnolia oli heidän havittelemansa valkoterälehtinen unelma, aave jota he halusivat koskettaa. Joinakin öinä nukahdettuaan laboratorioon Greer näki unta, että hän leijui muinaisaikaisen, tiheän havumetsän verhoaman maiseman yllä ja etsi yhtä ainaa valkoista kukkaa. Usein hän jopa näki kukinnon pilkottamassa kaukana metsän varjoissa.

Summa summarum: Hieno, vaikuttava ja erittäin taitavasti kirjoitettu lukuromaani. Yksi parhaista mitä olen lukenut tänä vuonna. Suosittelen suuresti!

Lopuksi vielä on pakko jorista kirjan kansista. Suomalaisen laitoksen kansi ei mielestäni ole alkuunkaan onnistunut, monestakin syystä. Ensinnäkin, mitä hemmettiä nuo puut tekevät tuossa kuvassa?? Pääsiäissaarella, kuten tiedämme, ei ole puita! Muutenkaan kansi ei tavoita kirjan koko tunnelmaa. Okei, onhan se hillitty kuin henkilönsä, ja onhan siinä tuo symbolinen häkki, mutta silti... kansikuvan perusteella odotin aivan toisenlaista kirjaa. 

Koska suomalainen kansi oli minusta niin huono, en tietenkään voinut vastustaa kiusausta hypätä Googleen :) Kansainvälisistä kansista löytyikin paljon parempia. Oma suosikkini on alavasemmalla. Mutta jos näin kirjan lukeneena pitäisi valita kansi yksinomaan sen mukaan, mikä parhaiten osuu yksiin sisällön kanssa, se olisi jompikumpi oikeanpuoleisista.

Mikä näistä kansista on teidän suosikkinne? Minkä näistä, jos minkään, noukkisitte kirjaston / kaupan hyllystä?

P.S. Tämän kirjan lukemiseen minut innoitti Satun ihana Minihaaste, jossa ollaan tällä kertaa saarella.