Sirke Happonen: Vilijonkka ikkunassa. Tove Janssonin muumiteosten kuva, sana ja liike.

Kuvassa myrsky tulee vasemmalta niin kuin sisäisen vaaran, henkilöön liittyvän ongelman tai fantasioinnin on kuvitustaiteessa usein havaittu tekevän. Korostuu tuulen suunta,  liike ylhäältä alas ja vasemmalta oikealle, ja Vilijonkalla on tanssillinen asento. Hänen silmissään kuvastuu kauhu ja hame lepattaa. Vartalon asento on kuitenkin entistä rohkeampi ja kokonaisvaltaisempi, aktiivinen ojentuminen eli release. ---sirpaleiden lennellessä Vilijonkan hahmossa näkyy uhmakas muutos: alistunut, kyyryinen asento on poissa ja hän seisoo suorana vaarasta huolimatta. Ojennus on korostuneen esteettinen: ylhäälle nostetut kädet eivät varsinaisesti suojaa kasvoja sen enempää kuin rintakehää, ja toinen käsistä kaartuu osaksi myrskyn suuntaa. Vilijonkka pelkää, mutta nauttii.

Sirke Happonen: Vilijonkka ikkunassa. Tove Janssonin muumiteosten kuva, sana ja liike.
WSOY 2007

Muumimaailman luoja Tove Jansson oli monipuolinen taiteilija, jonka kerronnassa visuaalisuus ja dynaamisuus kietoutuvat luonteenomaisella tavalla yhteen, kummankaan syömättä elintilaa toiselta. Muumikirjoja on kuitenkin tutkittu tähän mennessä lähinnä kirjallisuutena tai vaihtoehtoisesti kuvataiteen kehyksissä. Sirke Happosen väitöskirjan lähtökohtana sen sijaan on ottaa tasaveroisina huomioon molemmat, ja tarkastella muumiteoksia kokonaisuutena, osana sekä kirjallisuuden että kuvataiteen genrejä.

Aiempien muumikirjojen teksteissä on enemmän kohtia, joissa henkilöhahmo tarkastelee maisemaa pysähtyneestä katseluasetelmasta, ikään kuin kehyksien rajoissa. Myöhemmissä kirjoissa tilaa ja hahmoa on vaikeampi erottaa toisistaan. Tilan koristeleva funktio pienenee, kun tilasta tulee yhä enemmän voima, joka kulkee hahmon läpi ja muuttaa tätä, usein pysyvästi --- 

Saman tekijän Muumioppaaseen verrattuna Viljonkka ikkunassa on haastavampi, hidaslukuisempi ja tiiviimpi. Tieteellistä tekstiä pelkäämättömälle kirja on kuitenkin palkitseva kokemus.  Lukijaa hemmotellaan runsailla kurkistuksilla taiteilijan luonnoskirjaan, muistiinpanoihin ja mietteisiin. Janssonin luonnokset paljastavat, kuinka paljon voi muutamalla asennon yksityiskohdalla sanoa. Jopa nopeasti hutaistulta näyttävät Muumilaakson marraskuun vinjettikuvat on itse asiassa huolella suunniteltu, ja jokaisen viivan paikka on tarkkaan harkittu.

Janssonin luonnoksia novelliin Maailman viimeinen lohikäärme (Kokoelmassa Näkymätön lapsi)

Paitsi äidin kuvittajantyön seuraaminen läheltä, Tove Janssonin lähtöasetelmiin kuvakirjailijana ja kuvittajana vaikuttivat erityisesti muutamat kuvittajat ja heidän ratkaisunsa. Esikuviensa teoksista Jansson näyttää nostavan tietyt aihepiirit, joita hän omissa töissään muuntelee: merkittävimpiä näistä ovat kukat, metsä ja kauhu. Jansson ihaili mm. Elsa Beskowia ja John Baueria, jonka "loputtoman metsän" idea näkyy hänenkin kuvissaan.

Tove Janssonin ja John Bauerin näkemys samasta aiheesta

För att en skog ska bli tillräcklickt stor tar man inte med trädtopparna och ingen himmel. Bara raka, mycket tjocka stammar som stiger rätt upp. Marken är mjuka kullar längre och längre bort, mindre och mindre tills skogen är ändlös.

(~Jansson: Havsvikarna~)

Tarinautti lokikirjaan: Olen tänä keväänä jälleen innostunut lukemaan Muumeja. Sirke Happosen Muumiopas avasi uusia ikkunoita muumien maailmaan, ja koska jäin janoamaan niitä lisää, hankin hetipuoleen käsiini myös tämän. (Kiitos Valkoiselle kirahville vinkistä!)

Täytyy sanoa, että kun kirjastovirkailija otti tämän järkäleen hyllystä, ensireaktioni oli lievä järkytys. Huomasin epäileväni, voiko tästä aiheesta venyttämättä saada näin paksun kirjan?? Mutta voi mikä ilo onkaan joskus olla väärässä! Enää en epäile, etteikö aiheesta saisi paksummankin opuksen. Ja vaikka kyseessä on väitöskirja, en alkuun päästyäni edes kokenut tieteellistä tekstiä vaikeaselkoisena tai raskaana. Luin tätä hartaasti kuin Doren raamattua (joka myös on innoittanut Janssonia), ja pysähtelin pitkäksi aikaa tutkiskelemaan kuvien kertomaa. Kuvanlukutaitoni kasvoi kohisten, samoin Janssonia kohtaan tuntemani arvostus. Tove Jansson on aiemmin ollut minulle tuttu lähinnä kirjailijana, hänen kuvittajantöistään tiesin vähän. Tämän kirjan myötä sain tutustua myös hänen kuvataiteeseensa, joita kirjassa oli ihanan paljon ihanan suurina kuvina. 

Varhaiset hattivatit / Tidiga hatifnatter

Kiehtovaa oli myös lukea muumimaailman muuttumisesta vuosikymmenten saatossa. Alkupuolen hilpeät seikkailut maisemallisine ja jokseenkin staattisine kuvineen vaihtuvat myöhemmissä muumiteoksissa pikkuhiljaa yhä dynaamisempaan tyyliin, jossa keskiössä on henkinen sisäinen tapahtuminen, ja siitä kumpuava liike. Jansson myös itse myöhemmin muokkasi alkupään kirjoja uuteen tyyliinsä sopivammaksi: koloristisuuden ja pitkien kuvailujaksojen tilalle tuli pelkistetympi kerronta, eivätkä henkilöhahmotkaan säästyneet muutoksen tuulilta. Jansson uudisti myös kirjan kuvat, siirtyi laveerauksesta tussitöihin ja muutteli kuvien yksityiskohtia harkiten. (Suomennos on tehty väliversiosta, samoin kuin englanninkielinen käännös.)

Eniten muuttuu Nuuskamuikkunen, joka Muumipeikko ja pyrstötähti-kirjan eri versioissa saa jokseenkin erilaisen perusvireen ja -luonteen. Toisin kuin myöhempien kirjojen hieman jurottava erakko, varhainen Nuuskamuikkunen on kiihkeä, nuori taiteilija, joka on innostunut saamaan vieraita. --- Muikkusen vuorosanat ovat huutomerkkien läikittämiä - hänellä on suoranainen puheripuli, joka myöhemmin muuttuu tarinoinniksi omista seikkailuista.

Lukijoiden riemuksi (tai harmiksi) kirjassa on runsaasti myös ruotsinkielisiä katkelmia muumikirjoista ja muista Janssonin teksteistä. Vaikka Happonen tiivistää lainausten keskeisimmän asiasisällön myös suomeksi, saa sitaateista ylivoimaisesti eniten irti, jos osaa ja uskaltaa lukea ruotsia. Esimerkiksi Muumipeikko ja Pyrstötähti -kirjan eri versioista oli valaisevaa lukea alkukielisiä katkelmia. 

Esi-isä taulussa ja vilijonkka ikkunassa (Trollvinter, 1957)

Summa summarum: Hemulikollektiivin ääntä voisi kuvailla solipsistiseksi, koska se ei pysty reagoimaan kuin itseensä eikä voi käsittää toista erillisenä subjektina, olentona jolla voi olla toisenlainen subjektipositio. Hemulien käsitys henkilöiden välisestä suhteesta on karuselli, jonka vauhdissa jokainen pysyy: villisti kiljuen ja koskaan kohtaamatta.  

Antoisa, muumisuhteen mullistava analyysi, jota lämmöllä suosittelen kaikille kuvakirjataiteesta kiinnostuneille sekä akateemista kieltä kavahtamattomille muumiteosten ystävälle.

P.S. Tämä on neljäs etappini "tutkimusmatkallani" Kansankynttiläin kokoontumisajoja kohti. Kategoria Kuvataide, musiikki, tanssi yms. on täten merkitty vallatuksi.

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja

Uskon myös tietäväni, miltä Eeva suunnilleen näytti. Hän oli pitkä molekyyliketju, todennäköisesti hyvin yksinkertainen versio nykyisestä RNA:sta. Tutkijoitten monikymmenvuotisen pohdinnan ja laboratoriokokeiden ansiosta voin myös aavistella tapahtumaketjua, joka johti Eevaan. Muutama ilta sitten istuin Virpin, Irkun ja Jürgenin kanssa berliiniläisessä biergartenissa. En tietystikään ollut pystynyt vastustamaan himoani tilata talon erikoisuus, kilon painoinen Eisbein. Röyhtäilin tyytyväisenä ja tutkailin oluttuoppiani. Vaahto oli muodostanut sen yläreunaan pitkiä kuvioita, jotka eivät näyttäneet lainkaan sattumanvaraisilta, vaan aivan ilmetyltä tamilin kielen kirjoitukselta. Tähän tapaan elämäkin saattoi saada alkunsa, ajattelin.

Esko Valtoja: Kaiken käsikirja. Mitä jokaisen tulisi tietää

Tähtiteteellinen yhdistys Ursa 2012

Palkittu tieteen popularisoija Esko Valtaoja on täällä taas, kunnianhimoisempana kuin koskaan: Kaiken käsikirja on yritys tiivistää kaikki olennainen maailmasta ja ihmisestä, aineesta ja hengestä, rapiaan pariinsataan sivuun. Humoristisella, helppotajuisella mutta älykkäällä otteellaan tähtitieteen julkkisproffa tarkastelee niin todellisuuden syvintä olemusta, luonnonlakeja, elämän lyhyttä historiaa kuin moraalia ja hengen syvyyksiä. 

Alkuräjähdyksestä Halle Berryyn on kiistattoman pitkä matka, joten uutta Sudenpentujen käsikirjaa Valtaoja ei edes yritä kirjoittaa: häntä kiinnostavat suuret linjat, historian tärkeimmät käännekohdat, joita Valtaojan suurpiirteisestä perspektiivistä ei kovin monta esiin kohoa. Eikä Valtaoja olisi Valtaoja, jos hän ei ruotisi myös lempikiistakapulaansa, tieteen ja uskon välistä tulenarkaa rajaa - omalla leppoisalla tyylillään tietenkin, omaa kantaansa peittelemättä mutta vastapuolta kunnioittaen, kuten herrasmiehen sopii. Ja mitäpä moisesta tuohtumaankaan, tuumii hän, tuo ikuinen optimisti, jolle ihmiskunnan historia ei ole kurjuuksien ketju, vaan ihmisyyden voittokulku, jossa reiluus ja altruismi kannetaan riemusaatossa primitiivisestä pimeästä hengen ja tiedon valoon. Ei siis näin:

Vaan näin: Jos Jumala on meidät luonut, epäilemättä hän on tyytyväinen kehitykseemme. Jos taas me olemme luoneet Jumalan, voimme olla tyytyväisiä siihen, että hän kehittyy meidän mukanamme yhä suuremmaksi ja yhä aikuisemmaksi - yhä inhimillisemmäksi.

Tarinautti lokikirjaan: Olen syvästi arvostanut Valtaojaa siitä asti, kun hänen esikoisteoksensa Kotona Maailmankaikkeudessa räjäytti tajuntani vuonna 2001. Muita hänen kirjojaan en ole kuitenkaan jostain syystä saanut aikaiseksi lukea. Joulupukin ansiota on, että vihdoin ja viimein pääsin palaamaan tuon sympaattisen partasuun hymy- ja ajatushermoja aktivoivien pohdiskelujen pariin. 

Aivan peruskoulupohjalta ei Valtaojan kirjaa ehkä kannata lähteä lukemaan. Jos perusyleissivistys on hallussa, Valtaojan ajatuksenjuoksussa pysyy kyllä kärryillä. Matka professoritasolta tavallisen tallaajan silmien korkeudelle käy Valtaojalta kivuttomasti silloinkin, kun kyseessä on niinkin vaikeaselkoinen asia kuin esim. kvanttifysiikka.  Professori osaa ja uskaltaa myös kyseenalaistaa ja pilkata tiedeuskovaisten yksisilmäistä hybristä - ja nautinnolla sen tekeekin:

"Tässä on kourallinen kvarkkeja ja leptoneita" epäilemättä antaa syvällisemmän käsityksen aineen rakenteesta kuin "tässä on kourallinen vettä", mutta kvarkit ja leptonitkin ovat vain yhden tietyn tason kuvauksia todellisuudesta. Kvarkki ei ole märkä eikä leptoni sammuta janoani; uljaasta "kaiken teoriasta" haaveilevat hiukkasfyysikot unohtavat helposti sen, että heidän teoriansa, heidän kuvauksensa, selittävät vain pienen osan maailmasta ympärillämme.

Aivan esikoisensa veroista ahaa-elämysten sarjatulta ei Kaiken käsikirja minulle tarjonnut. Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin taattua Eskoa, antoisa ja virkistävä lukemus. Osallistunkin kirjalla sekä Kosmoksen lumoa ja tähtisumua-haasteeseen että Insinöörin Ajattelun viikko-haasteeseen (juuri ajoissa! Onneksi kirja ei ollut tämän pidempi.)

Summa summarum: Viihdyttävä, ajatuksia herättävä aivojumppa elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta.

P.S. Kaiken käsikirjasta on blogattu muuallakin. Jokke sekä viehättyi että vähän ärsyyntyi, Suketus ihaili kirjoittajan optimismia. Sininen zeppeliini paljastaa blogissaan, kellä oli historian ensimmäinen kikkeli. Käykää siellä tirkistelemässä, tai lukekaa itse kirja ;)

Raija Julkunen: Uuden työn paradoksit

Uusi kapitalismi huokuu välinpitämättömyyttä. --- Toimintoja uudelleenjärjestettäessä ihmisiä kohdellaan kertakäyttöesineinä. --- Lyhytjänteisyys tuhoaa luottamusta, lojaalisuutta ja aitoa sitoutumista. Ihmiset kärsivät ihmissuhteiden ja pysyvien päämäärien puutteesta. Olemme pakotettuja kehittämään opportunistisia, pinnallisia ja salavihkaisia orientaatioita työtä kohtaan. Työelämän säännöt koskevat yhä enemmän sitä, miten pelata pelinsä, miten rakentaa CV, milloin hypätä uppoavasta laivasta. Tiimit ovat pinnallisuuden ja pinnallisten sosiaalisten suhteiden oppitunti.

Raija Julkunen: Uuden työn paradoksit

Osuuskunta Vastapaino, 2008

Maailma muuttuu ja sen myötä työ. Sadassa vuodessa työelämä on kulkenut murroksesta toiseen, kun ruumiilisesti raskaasta maataloustyöstä siirryttiin monotoniseen tehdastyöhön ja siitä mutkien kautta nykyiseen, verkostoituneeseen ja verkottuneeseen tietotyöhön. Työolot ovat monin tavoin kohentuneet, kiitos ay-liikkeen auttavan käden. Kaiken pitäisi siis olla hyvin. Mutta miksi sitten mielenterveysperäiset sairaslomat ovat kaksinkertaistuneet kymmenessä vuodessa? Miksi työpahoinvointi on kaikkien huulilla, ja yhä useampi pelastautuu eläkkeelle tai toisiin töihin? Ja miksi WHO arvioi, että masennus on maailman toiseksi pahin kansantauti vuonna 2020? Mikä mättää ja mitä - jos mitään - voidaan tehdä?

Tarinautti lokikirjaan: Tämän kirjan lukeminen oli minulle ns. pakkopullaa, jota odotin lähinnä kauhulla. Jo ulkoisesti kirja oli hirvitys: 300 sivua pienellä präntillä, joka kolmas sana oli sivistyssana - eikä yhtään ainutta kuvaa koko kirjassa! Valmistauduin siis kitumaan ja kärsimään. Ensimmäiset 30 sivua olivatkin aikamoista tuskaa, mutta alun tutkimuksen teoriaa ruotiva osuus vaihtui onneksi itse asiaan. Loppujen lopuksi huomasin lukevani teosta kuin dekkaria: työssä voidaan pahoin ja yhä pahenee! Kuka on syyllinen? Kenellä on vastuu?? 

Kaikkein kiintoisinta antia oli kirjan loppu, jossa pohdiskeltiin epidemiaksi paisuneen työpahoinvoinnin ja -stressin syitä. Julkusen teesi oli, että kiireen ja jatkuvan kehittymispaineen lisäksi yksi keskeinen ongelma on krooninen arvostuksen puute. Palkansaajien toiveena on inhimillisen kohtelun kaipuu. Tämä voi kuulostaa triviaalilta ja itsestään selvältä, mutta käytännössä kyse on merkittävästä ongelmasta.

Tutkiessaan kotimaissa työssäjaksamista Julkunen näki, että työpaikoilla vallitsi tunnustusvaje - ja sen myötä kiihtynyt tunnustusjahti. Vaikka arvostus on ilmaista, sitä pihistellään: voittaja saa kaiken, ja kaikki muut jäävät ilman. Työnantajan vinkkelistä tämä voi olla jopa plussaa: näin työntekijöitä voidaan manipuloida lisäämään tuottavuutta ja tehokkuutta jopa yli kestokyvyn rajojen. Ja jos emme sali edes mielemme protestoida ja ottaa etäisyyttä (meille) mahdottomasta työstä, niin tekeekö ruumis sen puolestamme? Ruumis voi mennä lakkoon tietoisesta ja rationaalisesta minästä välittämättä.

Toinen iso ongelma on työn emotionaalinen kuluttavuus. Tämä ilmenee varsinkin ns. tunnetyössä, jossa keskeinen "työkalu" ovat työntekijän omat tunteet. Esimerkiksi sosiaali-ja terveysalalla tunnekapasiteetti saattaa ylikuormittua jopa niin, että vapaa-aikaan ja perhe-elämään sitä ei enää riitä lainkaan. Tämä tietysti heijastuu perhe-ja ihmissuhdeongelmina, jotka puolestaan heikentävät jaksamista töissä. Kun soppaan vielä heitetään vallankin kuntasektoria kalvava resurssipula, ei ihme jos hoitsu ei jaksa. "Työ, jonka tulisi vahvistaa identiteettiä, on muuttunut pahenevaksi loukkaukseksi työntekijöiden omanarvontunnolle: koko ajan täytyisi olla enemmän ja muuta kuin on, eikä koskaan saisi olla tyytyväinen suorituksiinsa", Julkunen siteeraa kollegaansa Juha Siltalaa ja jatkaa, että yksi työn suurimmista ongelmista on "kiittämättömyys" tai työn organisointi niin, ettei sitä voi tehdä kunnolla ja kunnialla ja kokea suoriutuneensa hyvin. Varsinkin kuntasektorilla, ja aivan erityisesti terveydenhuollossa, työntekijöitä kalvaa aikapula ja siitä seuraava riittämättömyyden tunne. Tämä oireilee masennuksena, työuupumuksena ja stressinä.

Summa summarum: Vaikealukuinen, mutta palkitseva "epikriisi" työelämän haasteista globaalissa maailmassa, markkinavetoisessa tietoyhteiskunnassa.

P.S. Tästä aiheesta kuulisin erityisen mielelläni kommentteja teiltä. Voiko työssä viihtyä? Jos ei, niin miksei? Onko työ vaativampaa tai kuluttavampaa kuin ennen? Jokainen kommentti otetaan ilolla vastaan ja huolella luetaan :)