Trooppista vapausälyä ja maagista epärealismia kotimaiseen tapaan

Ajatus kaiken työn kieltämisestä on saanut yhä vahvempaa kannatusta. Tämän näkemyksen mukaan, jonka myös itse allekirjoitan, työ tulisi nähdä vaaralliseksi ja vammauttavaksi leikin perversioksi. Ammatti on sairauden kaltainen tila, joka rajoittaa siihen samaistuvan henkilön ihmissuhteita, ajattelua ja mielikuvitusta ja antaa vastineeksi vain valheellista turvallisuutta sekä illusorista yhteenkuuluvuutta. --- Komitea tulee jatkossa kiinnittämään nykyistä enemmän huomiota ajatuksellisesti ja mielikuvituksellisesti kuihtuneiden ryhmien kuntoutukseen.

Eero Riikonen: Pommetiikan perusteita

Loki-Kirjat, 2000

Eräänä päivänä joskus 2040-luvun alussa nimettömäksi jäävä asiantuntija saa salaperäiseltä Arkielämän taiteen komitealta toimeksiannon: hänen tulee tuottaa "arkielämän taidetta ja hyväileviä todellisuuksia koskevia käytännöllisiä projektiehdotuksia." Asiantuntija käy tarmolla toimeen,  visioiden uusia kiehtovia tieteen ja taiteen muotoja, kuten sateen estetiikka, poetiikka ja fysikaalinen erotiikka sekä optimistisen pyöräilyn aineistohanke. Trooppisen vapausälyn lisäämiseksi on hänen mukaansa myös välttämätöntä ryhtyä mm. seuraaviin kiireellisiin toimiin:

- Vuosittain järjestettävien säätiedotuksista nauttimisen kouluttajakoulutusten laatua tulee kehittää ja määrää lisätä

- Grillauksen yhteydessä on kaihdettava korostetun järkeviä puheenaiheita

- Vuosisatainen päiväuniperinne on jo pahasti rapautunut. Myös lakanoihin, patjoihin ja vuodevaatteisiin liittyvä aito herkkyys on katoamassa. Päiväunien ja vuodevaatekokemusten arvon palauttaminen sekä sopivan iltapäivävalaistuksen järjestäminen (huoneiden hämärtäminen!) ovat äärettömän ajankohtaisia haasteita.

- Lämmin tuuli on hyvinvoinnin keskeinen edellytys. Asiat tulee järjestää niin että henkilö, joka katsoo kärsivänsä lämpimän tuulen vajauksesta voidaan lähettää erityistuen avulla seudulle, jossa vajavuutta on mahdollista vähentää. Henkilöllä tulee aina olla mahdollisuus valita kohdepaikkakunta ja matkustusajankohta itse. Koska lämpimään tuuleen liittyvät tarpeet ovat yksilöllisiä, päätöksenteossa tarvitaan joustavuutta ja hyväilevää neuvottelutyyliä.

- Jotakin. Se on minusta kaikkein kaunein sana. Tietämättömyyden kaunis hedelmä.

Tom Franco: Tropical joy

Aiheestaan vilpittömän innostunut asiantuntija alkaa suunnitella oivalluksistaan kirjaa. Kirjoittajan löydettyä sisäisen tropiikkinsa kirjaprojekti saa kuitenkin uusia ja yllättäviä suuntia, ja sukset Sisäisen Kustantajan kanssa alkavat mennä yhä pahemmin ristiin. Kirjoittajalla on näet vahva halu pukata ilmoille kirja, joka rikkoo johdonmukaisuuden kaavoja mahdollisimman monella tavalla. Sisäisen kustantajan mielestä puolestaan "voisi olla hyödyksi jos myöntäisit, että olet harhautunut, katkera ja yksipuolinen."

Tarinautti lokikirjaan: Olen aiemmin avautunut blogissani klemmareiden käytöstä. Tämä kirja on oma personal bestini: klemmareita kului peräti 41! (Saavutuksen suuruutta ei ainakaan vähennä se, että sivuja koko kirjassa on 123). Tästä voittekin jo päätellä, että pidin kirjasta. Paljon. Pidin, suorastaan rakastin, vaikka -tai koska- koko jutussa ei ollut sen enempää päätä kuin häntää. Harvoin saa lukea näin riemastuttavaa, hyväntahtoista arkipäivän anarkismia jossa on enemmän kuin ripaus ironiaa seassa. Taisin ahmia kirjan turhankin nopeasti: tällaiset kirjat ovat parhaimmillaan hitaasti naukkailtuna, ei kerralla ahmaisten niin kuin tulin tehneeksi. Oli miten oli, tämä on minun Täydellinen kesälomakirjani, jonka klemmaroituja sivuja takuulla selailen taajaan :)

Olen aina ymmärtänyt, että arkielämän taide ja hyväilevä tulevaisuus liittyvät tiukasti toisiinsa. Tulevaisuus on nimittäin tausta, joka vaikuttaa kaikkeen. Hyväilevän tulevaisuuden sijasta pitäisi ehkä mieluummin puhua "kutkuttavasta tulevaisuudesta". Hyväilevien asioiden myötä nimittäin syntyy usein kutkuttava tunne.

Henri Rousseau: The Dream

Summa summarum: Asiantuntijoihin uskottiin vielä 2000-luvun alussa yleisesti.  ~Peruskoulun intuitiivisen historian oppikirja (Nautinnon historian työryhmä 2040) ~

Gavin Pretor-Pinney: Pilvibongarin opas

Usein unohdetaan, että ilmakehä alkaa jalkojen juuresta: me kävelemme ilmameren pohjassa kuin äyriäiset meressä. Pilvibongarit katsovat ilmameren virtauksissa kiitäviä lintuja ja ihmisäyriäisiä, jotka liikkuvat lentokoneiksi kutsutuissa taivaan sukellusveneissä. Epäilemättä pilvet, joiden pohjasta valuu lonkeromaisia sadejuovahaituvia (virga), ovat taivaan meduusoja.

Gavin Pretor-Pinney: Pilvibongarin opas
Alkuteos: The Cloudspotter's Guide: The Science, History, and Culture of Clouds, 2006
Atena Kustannus, 2012
Suomentanut: Ulla Lempinen

Mistä tietää, onko huomenna pouta? Mistä tulee sanonta "olla yhdeksännessä pilvessä?" Miltä tuntuu pudota ukkospilven läpi? Kuulutko niihin, joiden mielestä pilvivitaivas on tylsä ja masentava? Ei taatusti ole,kun vain opit katsomaan maailmaa pilvibongarin silmin.

Pilvenpalvontaseuran (The Cloud Appreaciation Society) perustaja Gavin Pretor-Pinney tuntee pilvet kuin omat taskunsa - eikä siinä kaikki, hän osaa myös kertoa niistä innostavasti, helppotajuisesti ja hauskasti. Taivastietouden ja pilventarkkailuvinkkien lisäksi kirja tarjoaa rautaisannoksen pilvien kulttuurihistoriaa renessanssimaalareista ja haikurunoudesta Kolmannen asteen yhteyteen.

Himokas pilvi ahdistelee papitarta, jolla ilmeestä päätellen ei ole mitään sitä vastaan.

(Correggion näkemys Juppiterista ja Iosta)

Vaikka pilvet ovat ohimeneviä ja oikukkaita kuin nainen, niissä on myös yllättävän paljon voimaa. Esimerkiksi keskikokoinen poutapilvi painaa saman verran kuin 80 norsua, ja ukkospilvi voi kasvaa korkeammaksi kuin Mt. Everest. Pilvien pohdiskelu ei olekaan aivan niin tyhjänpäiväistä -eikä aina edes harmitonta- puuhaa, kuin äkkinäinen voisi luulla. Ehkä tulevaisuudessa maanjäristykset voidaan ennustaa pilvien avulla? (Jotkut väittävät pystyvänsä siihen jo nyt.) Toisenlaista skenaariota edustaa presidentti Clintonin kaudella USA:ssa laadittu raportti Sään omistaminen 2025. Raportti visioi pelottavan seikkaperäisesti, kuinka reilun kymmenen vuoden kuluttua sääilmiöt on voitu valjastaa aseeksi. (Asiasta on ollut huolissaan mm. säänmuokkauksen pioneerin Bernrad Vonnegutin isoveli Kurt, jonka maailmanloppuromaani Kissan kehto maalaa jokseenkin lohduttoman kuvan ilmakehän käpälöinnin seurauksista.)

Tarinautti lokikirjaan: "Kuka osaa luontoa lukea, sen viestit sanoiksi pukea?* Pilvibongari osaa, ja tämän kirjan ansiosta hieman myös minä. Oli aivan valtavan inspiroivaa tutustua pilvien saloihin, ja pelkäämäni "hiukkasfysiikkakaan" ei ollut lainkaan liian vaikeaselkoista edes minun epätieteellisille aivoilleni. Välillä pilvien syntymekanismien tajuaminen vaati hieman keskittymistä, mutta opettajan hauskuuden ja taitavuuden tähden ei kirjaa lukiessa kertaakaan tullut veren maku suuhun.

Taivas rastaanrinnalla.  Perukaa se huominen huviretki ja menkää vaikka museoon.

Oikeastaan ainut pitkä miinus, jonka voin kirjalle antaa, tulee sen kuvista. Suttuiset mustavalkokuvat eivät ole järin havainnollisia, eivätkä millään muotoa tee oikeutta aiheelleen. Kuvien laatu ei toki ole kirjailijan vika, vaan epäilemättä kustannuskysymys. (Sitäpaitsi kuvien tason myötä olisi noussut myös kirjan hinta, jossa tapauksessa en olisi voinut sitä ostaa.) Onneksi on netti, jossa vietinkin monta iltaa pilvilinnoja "lukien". Se kannattaakin ehdottomasti tehdä: surffauksen myötä oppaan antama elämys kohosi kerrassaan uudelle tasolle. Käykää vaikka pilvenpalvojien galleriassa taivaallista tilataidetta ihailemassa ja ahaa-elämyksiä kokemassa.

Tämä on mantelinmuotoinen hahtuvapilvi...

... ja tämä on Salvador Dalin maalaus. 

Summa summarum: Me tiedämme, että pilvet kuuluvat kaikille unelmoijille ja että pilvien tukiskelu ravitsee sielua. Todellakin: ken pohtii pilvissä havaitsemiaan hahmoja, säästää paljon psykoanalyysilaskuissaan. (Pilvenpalvontaseuran manifesti). Pilvibongarin opas laajentaa tajunnan ylemmälle tietoisuuden tasolle...ainakin stratosfääriin asti. (Tosin tämän kirjan luettuani katu-uskottavuuteni on ollut vaarassa, kun jämähdän kadunkulmiin ja liikennevaloihin kaula kenossa taivaita töllistellen.)

P.S. Pilvenpalvonnasta innostuneiden iloksi samalta tekijältä on julkaistu myös taskuopas, jonka avulla "lajinmääritys" käy kätevästi. Tämän kun vielä saisin omaksi, niin iloni olisi suurta!

P.S. Täten sain tienattua kuudennen pisteen Kansankynttiläin kokoontumisajoissa. Nyt on sitten taskulamppu hankittu ja kategoria "Luonnontieteet" vallattu!

(* Sitaatti musikaalista Myrskyluodon Maija)

Anthony Browne: Ääniä puistossa

Oli aika viedä kävelylle Viktoria, muotovalio labradorinnnoutajamme, ja poikamme Kaarle. Kun saavuimme puistoon, päästin Viktorian vapaaksi. Heti jostain ilmestyi joku ruokoton rakki, joka alkoi ahdistella häntä. --- Lopulta löysin hänet puhumasta jonkun suttuisen lapsen kanssa. "Kaarle, heti tänne!" Sanoin. "Ja Viktoria-kiltti, tulehan sieltä."

Anthony Browne: Ääniä puistossa
Lasten Keskus 2004

Alkuteos: Voices in The Park, 1198 

Suomentanut Sirke Happonen

Eräänä kauniina päivänä kaksi perhettä lähtee koirineen kävelylle puistoon.... vai onko päivä sittenkään kaunis? Onko puisto viihtyisä vai ankea, pelottava vai hauska? Hienostorouva, rouvan poika, työtön mies ja hänen tyttärensä kokevat ja näkevät puistoretken aivan eri tavoin. Anthony Brownen huikean visuaalinen löytöretki kertoo saman tarinan neljästä eri näkökulmasta.

Suuri merkitys on myös havaitsijan mielialalla. Esimerkiksi kotikatu voi samankin katsojan silmissä olla hyvinkin erilainen: matkalla puistoon Mona Lisa itkee ja Joulupukki kerjää, paluumatkalla katulyhty on muuttunut loistavaksi kukaksi ja maalausten hahmot vapautuneet kehyksistään kadulle tanssimaan. 

"Mun oli pakko päästä ulos. Me lähdettiin Sutun kanssa viemään koira puistoon."

"Sitten oli aika lähteä. Suttu piristi mun mieltä. Se lörpötteli koko matkan iloisesti kotiin."

Tarinautti lokikirjaan: Harjoitus tekee mestarin, oli kyseessä taito mikä tahansa. Kuvanlukutaitokaan ei kehity itsestään. Toki mikä tahansa kuvakirja kehittää katsojansa silmää, mutta tämän kirjan katselu haastaa myös aikuisen. Kirja onkin ihana (myös) siksi, että sen kohderyhmä on ikähaitariltaan harvinaisen laaja: leikki-ikäiset lapsoseni hihkuivat riemusta kirjan hassuja yksityiskohtia bongaillessa, taiteesta pitävä aikuinen puolestaan elähtyi ja ilahtui kuviin kätketyistä lukuisista taideviitteistä. (Itse en edes ole mikään suuri taiteen tuntija, joten uumoilenpa että taidetta laajemmin harrastaneet kokevat kirjan parissa vielä minuakin enemmän hihii-ja -ahaa-elämyksiä.) 

Puistossa oli mukava koira ja Viktorialla oli tosi hauskaa. Olisipa minullakin, ajattelin.

Kuvaamataiteen ja/tai taiteen opetukseen Ääniä puistossa tarjoaa rutkasti ideoita, materiaalia ja vinkkejä. Itse ainakin olisin ollut tohkeissani, jos kuviksen tunnilla olisimme saaneet tutkiskella tällaista kirjaa ja innoittua siitä!  

Kirjan henkilöiden kuvaaminen gorilloina tuntui aluksi oudolta ja vieraannutti, mutta jo muutaman sivun kuluttua eläinten syvä inhimillisyys sulatti sydämen ja kääntyi plussaksi. Samalla se avasi tarinaan aivan uuden tason ja pisti pohtimaan syntyjä syviä. (Kuten esim. sitä, onko taustalla lentävä Maija Poppanen myös gorilla ;D) 

Anthony Browne on minulle nimenä aivan uusi. Hämmästykseni olikin melkoinen, kun googlettaessani sain tietää, että kyseessä on suorastaan huikaisevan tuottelias heppu: liki 40 lastenkirjaa, H.C.Andersen-palkinto ja useita muita titteleitä mahtuu miehen uralle. Rumankauniit, sielukkaat gorillat ovat yksi hänen "tavaramerkeistään". Ilokseni niitä löytyykin lisää myös suomeksi. Kirjastoon käy tieni siis... ellen peräti haksahda kirjakauppaan saakka ;)

"Kalle poimi kukan ja antoi sen minulle. Sitten Kallen äiti huusi että sen piti mennä. Kalle näytti surulliselta. Kotona panin kukan veteen ja keitin isälle kupin teetä."

Summa summarum: Visuaalisesti vaikuttava, ajatuksia herättävä "katselukirja" kaikenikäisille ja -näköisille taiteen ystäville.

P.S. Ääniä puistossa on esitelty myös Sininen keskitie -blogissa. Brownen gorilla-kirjoista on ansiokkaasti blogannut myös Valkoinen kirahvi. Lisää Brownen kuvituksia voi halutessan käydä ihailemassa vaikkapa täällä.

Sirke Happonen: Vilijonkka ikkunassa. Tove Janssonin muumiteosten kuva, sana ja liike.

Kuvassa myrsky tulee vasemmalta niin kuin sisäisen vaaran, henkilöön liittyvän ongelman tai fantasioinnin on kuvitustaiteessa usein havaittu tekevän. Korostuu tuulen suunta,  liike ylhäältä alas ja vasemmalta oikealle, ja Vilijonkalla on tanssillinen asento. Hänen silmissään kuvastuu kauhu ja hame lepattaa. Vartalon asento on kuitenkin entistä rohkeampi ja kokonaisvaltaisempi, aktiivinen ojentuminen eli release. ---sirpaleiden lennellessä Vilijonkan hahmossa näkyy uhmakas muutos: alistunut, kyyryinen asento on poissa ja hän seisoo suorana vaarasta huolimatta. Ojennus on korostuneen esteettinen: ylhäälle nostetut kädet eivät varsinaisesti suojaa kasvoja sen enempää kuin rintakehää, ja toinen käsistä kaartuu osaksi myrskyn suuntaa. Vilijonkka pelkää, mutta nauttii.

Sirke Happonen: Vilijonkka ikkunassa. Tove Janssonin muumiteosten kuva, sana ja liike.
WSOY 2007

Muumimaailman luoja Tove Jansson oli monipuolinen taiteilija, jonka kerronnassa visuaalisuus ja dynaamisuus kietoutuvat luonteenomaisella tavalla yhteen, kummankaan syömättä elintilaa toiselta. Muumikirjoja on kuitenkin tutkittu tähän mennessä lähinnä kirjallisuutena tai vaihtoehtoisesti kuvataiteen kehyksissä. Sirke Happosen väitöskirjan lähtökohtana sen sijaan on ottaa tasaveroisina huomioon molemmat, ja tarkastella muumiteoksia kokonaisuutena, osana sekä kirjallisuuden että kuvataiteen genrejä.

Aiempien muumikirjojen teksteissä on enemmän kohtia, joissa henkilöhahmo tarkastelee maisemaa pysähtyneestä katseluasetelmasta, ikään kuin kehyksien rajoissa. Myöhemmissä kirjoissa tilaa ja hahmoa on vaikeampi erottaa toisistaan. Tilan koristeleva funktio pienenee, kun tilasta tulee yhä enemmän voima, joka kulkee hahmon läpi ja muuttaa tätä, usein pysyvästi --- 

Saman tekijän Muumioppaaseen verrattuna Viljonkka ikkunassa on haastavampi, hidaslukuisempi ja tiiviimpi. Tieteellistä tekstiä pelkäämättömälle kirja on kuitenkin palkitseva kokemus.  Lukijaa hemmotellaan runsailla kurkistuksilla taiteilijan luonnoskirjaan, muistiinpanoihin ja mietteisiin. Janssonin luonnokset paljastavat, kuinka paljon voi muutamalla asennon yksityiskohdalla sanoa. Jopa nopeasti hutaistulta näyttävät Muumilaakson marraskuun vinjettikuvat on itse asiassa huolella suunniteltu, ja jokaisen viivan paikka on tarkkaan harkittu.

Janssonin luonnoksia novelliin Maailman viimeinen lohikäärme (Kokoelmassa Näkymätön lapsi)

Paitsi äidin kuvittajantyön seuraaminen läheltä, Tove Janssonin lähtöasetelmiin kuvakirjailijana ja kuvittajana vaikuttivat erityisesti muutamat kuvittajat ja heidän ratkaisunsa. Esikuviensa teoksista Jansson näyttää nostavan tietyt aihepiirit, joita hän omissa töissään muuntelee: merkittävimpiä näistä ovat kukat, metsä ja kauhu. Jansson ihaili mm. Elsa Beskowia ja John Baueria, jonka "loputtoman metsän" idea näkyy hänenkin kuvissaan.

Tove Janssonin ja John Bauerin näkemys samasta aiheesta

För att en skog ska bli tillräcklickt stor tar man inte med trädtopparna och ingen himmel. Bara raka, mycket tjocka stammar som stiger rätt upp. Marken är mjuka kullar längre och längre bort, mindre och mindre tills skogen är ändlös.

(~Jansson: Havsvikarna~)

Tarinautti lokikirjaan: Olen tänä keväänä jälleen innostunut lukemaan Muumeja. Sirke Happosen Muumiopas avasi uusia ikkunoita muumien maailmaan, ja koska jäin janoamaan niitä lisää, hankin hetipuoleen käsiini myös tämän. (Kiitos Valkoiselle kirahville vinkistä!)

Täytyy sanoa, että kun kirjastovirkailija otti tämän järkäleen hyllystä, ensireaktioni oli lievä järkytys. Huomasin epäileväni, voiko tästä aiheesta venyttämättä saada näin paksun kirjan?? Mutta voi mikä ilo onkaan joskus olla väärässä! Enää en epäile, etteikö aiheesta saisi paksummankin opuksen. Ja vaikka kyseessä on väitöskirja, en alkuun päästyäni edes kokenut tieteellistä tekstiä vaikeaselkoisena tai raskaana. Luin tätä hartaasti kuin Doren raamattua (joka myös on innoittanut Janssonia), ja pysähtelin pitkäksi aikaa tutkiskelemaan kuvien kertomaa. Kuvanlukutaitoni kasvoi kohisten, samoin Janssonia kohtaan tuntemani arvostus. Tove Jansson on aiemmin ollut minulle tuttu lähinnä kirjailijana, hänen kuvittajantöistään tiesin vähän. Tämän kirjan myötä sain tutustua myös hänen kuvataiteeseensa, joita kirjassa oli ihanan paljon ihanan suurina kuvina. 

Varhaiset hattivatit / Tidiga hatifnatter

Kiehtovaa oli myös lukea muumimaailman muuttumisesta vuosikymmenten saatossa. Alkupuolen hilpeät seikkailut maisemallisine ja jokseenkin staattisine kuvineen vaihtuvat myöhemmissä muumiteoksissa pikkuhiljaa yhä dynaamisempaan tyyliin, jossa keskiössä on henkinen sisäinen tapahtuminen, ja siitä kumpuava liike. Jansson myös itse myöhemmin muokkasi alkupään kirjoja uuteen tyyliinsä sopivammaksi: koloristisuuden ja pitkien kuvailujaksojen tilalle tuli pelkistetympi kerronta, eivätkä henkilöhahmotkaan säästyneet muutoksen tuulilta. Jansson uudisti myös kirjan kuvat, siirtyi laveerauksesta tussitöihin ja muutteli kuvien yksityiskohtia harkiten. (Suomennos on tehty väliversiosta, samoin kuin englanninkielinen käännös.)

Eniten muuttuu Nuuskamuikkunen, joka Muumipeikko ja pyrstötähti-kirjan eri versioissa saa jokseenkin erilaisen perusvireen ja -luonteen. Toisin kuin myöhempien kirjojen hieman jurottava erakko, varhainen Nuuskamuikkunen on kiihkeä, nuori taiteilija, joka on innostunut saamaan vieraita. --- Muikkusen vuorosanat ovat huutomerkkien läikittämiä - hänellä on suoranainen puheripuli, joka myöhemmin muuttuu tarinoinniksi omista seikkailuista.

Lukijoiden riemuksi (tai harmiksi) kirjassa on runsaasti myös ruotsinkielisiä katkelmia muumikirjoista ja muista Janssonin teksteistä. Vaikka Happonen tiivistää lainausten keskeisimmän asiasisällön myös suomeksi, saa sitaateista ylivoimaisesti eniten irti, jos osaa ja uskaltaa lukea ruotsia. Esimerkiksi Muumipeikko ja Pyrstötähti -kirjan eri versioista oli valaisevaa lukea alkukielisiä katkelmia. 

Esi-isä taulussa ja vilijonkka ikkunassa (Trollvinter, 1957)

Summa summarum: Hemulikollektiivin ääntä voisi kuvailla solipsistiseksi, koska se ei pysty reagoimaan kuin itseensä eikä voi käsittää toista erillisenä subjektina, olentona jolla voi olla toisenlainen subjektipositio. Hemulien käsitys henkilöiden välisestä suhteesta on karuselli, jonka vauhdissa jokainen pysyy: villisti kiljuen ja koskaan kohtaamatta.  

Antoisa, muumisuhteen mullistava analyysi, jota lämmöllä suosittelen kaikille kuvakirjataiteesta kiinnostuneille sekä akateemista kieltä kavahtamattomille muumiteosten ystävälle.

P.S. Tämä on neljäs etappini "tutkimusmatkallani" Kansankynttiläin kokoontumisajoja kohti. Kategoria Kuvataide, musiikki, tanssi yms. on täten merkitty vallatuksi.

Ulrika Ylioja: Merenneito tavaratelineellä. Teetarinoita.

Aaron tuo sateen mukanaan, savusaunarituaalit ja pään päällä riehuvat ukkoset. 22 m/s, myrskylyhty sammuu, juomme teepannun pohjaa näkyviin. Näillä keleillä eräs käveli mereen, eräs toinen ui yli, saaren voisi myös kiertää ja tehdä pesän tuulensuojaiselle puolelle.

Ulrika Ylioja: Merenneito tavaratelineellä. Teetarinoita
LIKE 2013

Siskon seurassa mustaa sitruunateetä Pärnussa, rakastetun kanssa kardemummateetä Amsterdamissa. Joillekin maistuu mikrossa lämmitetty pussitee, toiset poimivat itse tuoretta minttua Himalajan rinteeltä. Mutta valkoinen Pai Mu Tan on niin pahaa, että Marko kieltää tekemästä sitä enää koskaan.

Ulrika Yliojan teetarinat vievät mennessään, kuljettavat mukanaan ja maailman ympäri ja tuovat takaisin kotoisiin tunnelmiin. 24 tuokiokuvaa, joihin kaikkiin liittyy tavalla tai toisella tee. Muutamin sanoin ja kuvin Ylioja kiteyttää pienten tärkeiden hetkien tunnelmat, joitten takaa pilkottaa koko elämän kokoisia tarinoita.

Välimerkkejä säästeliäästi käyttävä teksti sekä väkevät, mutta silti seesteiset kuvat ja niihin kätketyt tarinat vuoroin koskettavat, yllättävät, hymyilyttävät ja jättävät nälkäisiksi (tai pitänee sanoa janoiseksi): Saavatko Mamu ja Ronnie toisensa? Miten käy Petran lupaavasti alkavalle nunnanuralle? Entä Tessan ja Maxin suhteelle sen jälkeen, kun Maxin teepalovamma paranee? Mutta Ylioja ei kerro; hän vain vangitsee tuokioita, joiden tarkemman tulkitsemisen taiteilija uskaltaa jättää lukijan vastuulle. Mukana on myös hienovaraista huumoria, kuten teinitytön ensimmäinen kohtaaminen kesäleirillä vihreän teen kanssa: Kauheaa tämän täytyy olla pilaantunutta Moona ajattelee eikä vielä tajua eläneensä suojattua keisarin morsiamen elämää.

Tarinautti lokikirjaan: Missäköhän puserossa minäkin olen silmiäni pitänyt koko viime vuoden? Nämä teetarinat on kuulemma julkaistu Hesarissa - ja minä muka luin, tai ainakin selasin läpi, joka ainoan lehden... ja kuitenkin olen kokonaan missannut nämä pienet helmet. No, onneksi löysin ne nyt. Tykkäsin aivan hirveästi. Miten vähällä voikaan kertoa niin paljon!? 

Yliojan "kuvakertomuksista" löytyy melkein kaikkea, mistä minä (sarja)kuvataiteessa pidän: kepeyttä ja syvällisyyttä, hilpeyttä ja haikeutta, riehakkuutta ja eleganssia sulassa sovussa. Kulman takana uhkaava snobismikin pysyi tarpeeksi loitolla: kirjan teetarinat eivät olleet pelkkää pikkusormi pystyssä diivailua, mukaan mahtui myös arkisuutta ja banaalejakin käänteitä.

Ainut asia, mille en aivan heti lämmennyt, oli väriskaala, joka alussa oudoksutti ja tuntui luotaantyöntävän ankealta. Mutta kun totuin harmaan ja teenpunaisen liittoon, se ei enää häirinnyt, ja lopussa se alkoi jopa viehättää: rauhaa ja voimaa samassa kattauksessa, aivan niin kuin teessä itsessään (ellei kuppiinsa ole erehtynyt kaatamaan valkoista Pai Mu Tania). 

Yksi asia pisti lukiessa silmään: suuri osa teehetken viettäjistä oli nuoria aikuisia. Jäinkin kaipaamaan lisää tunnelmakuvia varttuneemman väen teehetkitunnelmista - mitä elämäntarinoita niistä voisikaan aavistella! Tai ehkä saammekin kakkososan: kahvitarinoita? ;) Moni iäkkäämpi kun on voinut kokea unohtumattomimmat hetkensä pikemminkin kahvi-kuin teekupposen äärellä.

Teenystävänä nautin myös kirjan lopussa löytyvästä lyhyestä johdatuksesta kirjassa juotuihin teelajikkeisiin. Oma lempiteeni paljastui nestemäiseksi piparkakuksi, kestoinhokkini Earl Grey taas kuvaillaan osuvasti moottoriöljyteeksi ja sitä suositellaan perusihmisille, joiden muotti on jo valettu. Koska omassa muotissani on vielä(kin) vähän valamisen varaa, luin uteliaana myös itselleni outojen teelaatujen ominaispiirteistä ja sovelluksista. Vihreä Phu Tho esimerkiksi on omiaan naisille, jotka kulkevat omia polkujaan. Maussa lootusta ja suloista, huumaavan makeaa lakritsia. Maailma on avoin kuin matkustus junan katolla. Vaikka en juurikaan vihreästä teestä välitä, tätähän on ilman muuta maistettava näin lupaavan esittelytekstin jälkeen!

Summa summarum: Lajitelma pussiteetä: Jos et todellakaan keksi mitään muuta. Mutta yritä ensin.

Saamelaiskulttuuriviikko: Pieni maahiskirja

Saamelaisukko oli poropaimenessa tunturissa. Ukon porot söivät suuressa porokaarteessa. Kun porojen sekaan ilmestyi äkkiä viisi lehmää, ukko arvasi lehmien kuuluvan maahiselle. Maahisten lehmien sanottiin olevan erityisen kauniita ja vahvoja ja niistä sai lypsää enemmän maitoa kuin tavallisista lehmistä. Hän oli kuullut, että jos heittää veitsen oikean olkapäänsä ylitse, saa lehmät itselleen. Ukko viskasi veitsen, eivätkä lehmät enää päässeetkään pakenemaan. Silloin ukon eteen ilmestyi hyvin kaunis nainen, joka kysyi: "Mitä tahdot, että päästät lehmäni menemään?"

Nina Haiko & Minna Lämsä: Pieni maahiskirja

Kustannus-Puntsi 2002

Mustavalkokuvat: Minna Lämsä

Värikuvat: Nina Haiko

Teksti: Suomalaisen kirjallisuuden seura

Kufittaret, saamelaisten maahiset, ovat ehtymätön kansansatujen ja tarinoiden aihe. Opinnäytetyössään graafikot Minna Lämsä ja Nina Haiko ovat tarttuneet näihin kansanperinteen pieniin helmiin ja loihtineet maagisen kuvituksen vanhoihin maahisista kertoviin taruihin. 

Iskurasjoella tiedettiin asuvan kufittaria. Siellä oli talo, joka näkyi vain yöllä, 

mutta kukaan ei pelännyt sitä.

Tarinautti lokikirjaan: Saamelaisteemaviikollani olen puhunut (ja tulen vielä puhumaan lisää) paljon saamelaisten historian kipupisteistä, joista tietysti pitääkin puhua. Mutta jottei menisi ihan ruikuttamiseksi, on syytä nostaa esille myös kulttuurimme henkisiä rikkauksia. Niistä minulle yksi tärkeimmistä on tarinaperinne, jota edes telkkari ei (ainakaan vielä) ole onnistunut kokonaan nitistämään. Ihmemiehen ja Spede show:n ohella lapsuuteni iltoihin kuuluivatkin myös tarinat kufihtarista ja staaloista. Etsiessäni materiaalia saamelaista blogiteemaviikkoani varten löysin Pienen maahiskirjan ja rakastuin. Suomalaisen kirjallisuuden seuran talteenkeräämät tekstit ovat saaneet arvoisensa kuvituksen nuorten ja taitavien graafikkojen käsissä.

Kufittaren tytär tuli ja sanoi pojalle, että tämä oli hänen veljensä eikä tämän enää tarvitsisi mennä takaisin maan päälle. Tytär tarjosi pojalle syötävää, mutta poika oli niin peloissaan, ettei suostunut syömään. Tämän huomatessaan kufitar vei pojan lampaiden tokkaan ja lupasi koko tokan pojalle, jos tämä vain jäisi maan alle. 

Nina Haikon värikuvat ja Minna Lämsän mustavalkoiset piirrokset muodostavat hienon, puhuttelevan ja mielikuvitusta kiehtovan kokonaisuuden. Kuvitus myös kunnioittaa saamelaista muoto-, väri-ja symbolikieltä, tavoittaen juuri sen maagisen tunnelman, jonka lapsenmielessäni näihin tarinoihin liitin. Suosittelen tätä pientä suurta kirjaa erittäin lämpimästi kaikille ja kaikenikäisille, jotka haluavat kurkistaa saamelaiseen tarina-ja uskomusperinteeseen. (Toisin kuin monet saamelaiset sadut, nämä tarinat eivät edes ole hirveän pelottavia, joten kirja soveltuu myös perheen pienimmille.)

Staalon tyttäret olivat kauniita lapsia. Toinen oli punainen ja toinen sininen tytär. Heillä oli silmät kuin taivaan tähdet ja otsalla tähtikoristeet.

Summa summarum: Lumoava, visuaalisesti kaunis kirja ja kulttuuriteko. Saamelaisen tarinaperinteen vaaliminen on tärkeä ja arvokas asia.

TTT: Kymmenen saamelaista taiteilijaa

Huomenna on saamelaisten kansallispäivä, ja koko viikko blogissani saamelaiskultturille omistettu. Siksipä tämänkertainen Top Ten-listakin on teemaan sopiva: mikäs tämän oivempi tilaisuus esitellä joitakin valtakulttuurin marginaaleihin hukkuneita saamelaisen taiteen tekijöitä.

10 SAAMELAISTA TAITEILIJAA 

(Huom: Tämä ei ole mikään absoluuttinen best-of-em-all, vaan oman tietämykseni ja mieltymysteni mukainen, mieleenjuolahdusjärjestyksessä kyhätty satunnaisotanta.)

1. Nils-Aslak Valkeapää. Kansainvälisesti ehkä kaikkein tunnetuin saamelaistaiteilija. Muusikko, runoilija ja kuvataiteilija, jonka tuotantoon saatte vielä tutustua blogissani tämän viikon aikana.

Nils-Aslak Valkeapää: Alit idja lahkona

2. Mari Boine. Maailmalla tunnettu ja arvostettu saamelaismuusikko on myös Mari Boine. Mari Boinen lapsuuskoti oli vahvasti uskonnollinen, ja hänen vanhemmilleen olikin kova paikka, että tytär valitsi ammatikseen "synninteon" eli joikaamisen, joka heidän perheessään oli ankarasti kielletty. Nyttemmin Mari Boine on inspiroinut ja kannustanut jo useampaa sukupolvea taiteelliselle tielle.

Mari Boine: Vuolgge mu mielde Bassivárrái (Lähde kanssani Pyhälle tunturille)

3. Merja Aletta Ranttila. Utsjoelta lähtöisin oleva kuvataiteilija ja taidegraafikko, jonka käsialaa on mm. tämän postauksen alussa oleva kuva joutsenella lentävästä naisesta. Lapinmatkaajat tuskin ovat onnistuneet olemaan törmäämättä hänen piirtämiinsä postikortteihin, mutta kirkollisissa piireissä kohua herättänyt "pirujenpiirtäjä" on tehnyt paljojn muutakin, mm. kuvittanut lukuisia satu-ja oppikirjoja.

4. Nils Gaup. Norjansaamelainen elokuvaohjaaja, jonka tunnetuin teos lienee tositapahtumiin perustuva Kautokeinon kapina (jota menen lauantaina katsomaan, raportti siis luvassa sunnuntain aikana). Nuoruudessani minuun teki vaikutuksen Gaupin "esikoispitkä" Tiennäyttäjä (Ofelas).

Ofelas trailer

5. Ulla Pirttijärvi. Angelin tytöistä tutuksi tullut, sittemmin soolouran luonut nuori joikutaiteilija.

Njuvccat bohtet- Joutsenet tulevat

6. Kirsti Paltto. Kirjailija, jonka laajasta saamenkielisestä tuotannosta on ikävä kyllä suomennettu vain muutama romaani. Niistä yksi, Voijaa minun poroni, oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1986.

7. Sofia Jannok. Ruotsinsaamelainen Sofia on oma suosikkini. Pirtsakka nuori nainen yhdistää perinteisen joiun popahtavaan biittiin. Tykkään!

Sofia Jannok: Irene

8. Amoc (Mikkâl Antti Morottaja). Inarinsaamelainen rap-artisti. Uhanalaisen inarinsaamen säilyttämiseksi on saatava nuoret innostumaan ja arvostamaan omaa kieltään. Tässä työssä nuori Morottaja on painoaan arvokkaampi kultaa. Vuonna 2007 hänet valittiinkin Vuoden nuoreksi eurooppalaiseksi alkuperäiskansojen identiteettiä tukevasta työstään.

Mikka Antti Morottaja a.k.a. Amoc

9. Anni-Kristiina (Ánne Risten) Juuso. Pohjoissaamelainen, palkittu näyttelijä, jonka suomalaisyleisö tietää parhaiten elokuvista Käki ja Kautokeinon kapina.

Anni-Kristiina Juuso

10. Niillas Holmberg. Lopun alku tv-sarjassa debytoinut näyttelijälahjakkuus on myös monitaiteellinen sielu: soittaa, laulaa, runoilee ja juontaa. Kannattaa painaa nimi muistiin, hänestä varmasti kuullaan vielä.

Niillas Holmberg (vas.) ja Roope Mäenpää

Tässä joitakin minua puhutelleita / kiinnostavia saamelaisia taiteiljoita eri aloilta. Oliko näissä ketään teille tuttua? Entä tuleeko muita mieleen? Mitä saamelaisuuteen liittyviä elokuvia tai kirjoja olette nähneer /lukeneet?

Maailman ihanin joululahja!

Entä jos katsoisit minua

aivan hiljaa, keskittyen.

Näkisitkö minut arkesi seasta?

Näkisitkö sen, mitä en sano?

Näkisitkö sävyjä siitä, mitä haluan olla?

Tartu niihin, älä usko siihen,

millainen luulet minun olevan.

Tarvitsen siipeni.

Unelmat värjäävät minut sisältä.

Katso minua lempeästi

ja auta tulemaan niiden kaltaiseksi.

Usko puolestani silloin,

kun maailmani on samea ja raskas.

Tahdon että olemassaoloni

tekee sinut onnelliseksi.

Sinun ilosi keventää minua.

Miina Savolainen: Maailman ihanin tyttö

Blink Entertainment Oy, 2008

Kymmenen  lastenkodissa kasvanutta tyttöä lähti mukaan valokuvaaja-sosiaalikasvattaja Miina Savolaisen uraauurtavaan projektiin: otetaan kuvia, omakuvia - mutta ei mitä tahansa potretteja, vaan sellaisia, joissa saa tulla nähdyksi sellaisena, jollainen kokee pohjimmiltaan olevansa ja jollaisena haluaa itsensä nähdä. Eikä se tarkoita muotimaailman ihanteisiin sulloutumista, vaan oman sielun tekemistä näkyväksi sadunhohtoisissa, pysähdyttävissä kuvissa.

Vuosikymmenen kestänyt, palkittu projekti alussa pelotti ja jännitti siihen osallistuneita tyttöjä. Eniten ahdisti lastenkotitaustan paljastuminen ja ympäristön mahdolliset tuomitsevat asenteet, joihin nämäkin tytöt ovat joutuneet törmäämään. Tyttöjen yllätykseksi yleisön palaute kuvista olikin varauksettoman positiivista: katsojat eivät nähnetkään kuvissa lastenkotilapsia, vaan oman itsensä! "Osaisinpa itsekin olla oman elämäni ihanin", huokaa näyttelyn vieraskirjassa eräskin kävijä. 

Tarinautti lokikirjaan: En ole mielestäni tänä vuonna ollut mitenkään erikoisen kiltti. Mieheni sairaus on verottanut omaakin jaksamistani, enkä aina ole saanut oltua niin ihana kuin haluaisin. Siksi koin suuren ja iloisen järkytyksen, kun serkultani saadusta lahjapaketista paljastui Miina Savolaisen Maailman ihanin tyttö! Ihastuin kirjaan jo silloin, kun se aikoinaan ilmestyi, mutten ikinä edes uneksinut saavani sen ikinä omaksi. Onneksi ihmeitä näköjään tapahtuu, kun joku niitä viitsii tehdä :)  Kiitos, Mirka!!

Ihmeitä on tehnyt myös Savolaisen Miina, joka on onnistunut vangitsemaan kuviinsa kaiken olennaisen; maailman ihanimmat tytöt eivät ole mitään fantasiaa, vaan maagista realismia, jolla on parantava voima: 

Oma sielu näkyy oksien taakse kätkeytyvän tytön herkkyydessä ja haavoittuneisuudessa.  Siksi nämä valokuvat eivät ole roolileikkiä, vaan äärimmäisiä dokumentteja. Arki on roolileikkiä, mutta kuvat totta.

"Kun on kerran menettänyt niin paljon, koittaa elää niin, ettei menetä toista kertaa. Elää säästöliekillä.  Kuvissa jokainen tyttö on tullut hyväksytyksi just sellaisena kun on, oman elämänsä prinsessana. Jokaisella on oikeus ajatella itsestään silleen."   ~Milla~

Maailman ihanin tyttö on ehdottomasti kaunein ja tärkein kirja, jonka olen omistanut ikinä. Jokainen aukeama on niin kaunis, että jaksaisin katsella sitä vaikka kuinka kauan (ja kyllä olen katsellutkin, yöunienkin kustannuksella ;D)  Satumaisia omakuvia katsellessa väkisinkin voimaantuu - voin vain kuvitella ja rivien välistä aistia, kuinka valtava parantava vaikutus valokuvaajan korjaavalla, hyväksyvällä katseella on ollut kuvien nuorille!

Rakas omakuva on arkkityyyppinen ja käänteentekevä. --- Ihminen parantaa itseään kuvan tuottaman epäämättömän lohdun ja mielihyvän avulla. Rakkaaksi tuleva omakuva todistaa, että elämän rujoudesta huolimatta oma sisin on säilynyt puhtaana. Kuvat kasvattavat kaltoin kohdellun nuoren uskoa siihen, että hän on rakastamisen arvoinen ja kykenevä rakastaviin tekoihin.

Summa summarum: "Ei niin, ettenkö haluaisi olla oma itseni, vaan että voin olla jotain muutakin." Lumoava, voimaannuttava ja terapeuttinen kirja nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen tärkeydestä - ei vain lastenkotilapsille, vaan meille kaikille.

Runojoulukalenteri, luukku 23: Sadun huonessa salaisessa...

Rudolf Koivu

Avaatko ovesi joulun tulla?

Joulu on jo täällä!

Vai pidätkö visusti ovesi kiinni,

salvat oven päällä?

Sadun huoneessa salaisessa

saat lahjaksi ruusut ja tähdet.

Ota ne reppuun evääksi,

kun matkoillesi lähdet.

~Hannele Huovi~

PÄIVÄN GALLUP: Joko olet rauhoittunut joulun viettoon? Vai alkaako joulurauha vasta huomenna, kun Suomen Turku niin määrää?

Runojoulukalenteri, luukku 6: Vaikka seilais vastahankaan Suomen suuri pursi

Akseli Gallen-Kallela: Jouluaamuna Ruovedellä

Vaikka ei paista kauan päivä Suomen sydänvesiin,

ehti se luoda Suomen hengen ja Suomen onnen esiin.

Vaikka ne myrskyt mylvähtäisi huomentuulen tullen,

totta on täällä toimi-alaa sullen ynnä mullen.

Vaikka se seilais vastahankaan Suomen suuri pursi,

totta se aallot korkeammat muinoisin jo mursi.

Vaikka ei paina kansat paljon aikakautten va'assa,

varmaan on säilyvä laulun mahti kauan laulun maassa.

Vierivä kauan on maailmalle virsi pohjan yöstä,

kertova kauan aarnunkansan toiveista ja työstä.

~Eino Leino~

PÄIVÄN GALLUP: Miten vietätte itsenäisyyspäivää? Käyttekö sankarihaudoilla tai sytytättekö sinivalkean kynttilän? Vai onko tämä päivä "vain" mukava huokaushetki joulunaluskiireiden keskellä?

Taidetorstai: Joutomaa

Oih ja voih, olen rakastunut! Jaa kehenkö? Älkää kysykö kehen, vaan mihin. Kävin näet tänään Galleria Printissä etsimässä jotain ihan muuta, mutta juutuin tietysti korttitelineen luo ja rakastuin näihin:

                        Reetta Isotupa-Siltanen: Keijuhaave                    Reetta Isotupa-Siltanen: Kotileikki

Reetta Isotupa-Siltanen: Pelastaja

Reetta Isotupa-Siltanen: Laululinnun lahja

Kotiin päästyäni kiiruhdin googleen ja opin, että Reetta Isotupa-Siltanen on "kuvantekijä, äiti ja pikkuruisen kaupan kaupantäti". Kauppa sijaitsee Turussa ja on nimeltään Joutomaa, ja löytyypä taiteilijalta myös Joutomaassa-niminen blogi. Käykäähän katsomassa jos kiinnostaa! (Ja ei, tämä ei ole maksettu mainos - minä nyt vain satun olemaan tämmöinen innostuja. Koettakaa kestää!)

P.S. Täytyy tässä yhteydessä vähän kehaista itseäni ja retostaa, että itsehillintäni on kehittynyt huomattavan hyväksi: mukaani lähti vain viisi korttia, enkä edes myöhemmin etsy.comissa sortunut tilaamaan printtejä :D 

Onko kukaan muu teistä heikkona kortteihin? Tai johonkin muuhun, jos niin mihin? Kirjat ovat tietysti itsestäänselvyys, mutta onko teillä kaapit täynnä kuppeja joita ette ehdi käyttää, tai hattuja tai sateenvarjoja tai hammastikkurasioita tai... niin, mitä? Tulkaa ulos hamsterikaapista jos uskallatte! ;)