Elo kuvissa: Caramel

       Caramel (Sukkar Banat, Libanon 2007)

       Ohjaus: Nadine Labaki

       Rooleissa mm: Nadine Labaki, Adel Karam, Yasmine Al Masri, Joanna Moukarzel

Ystävykset ja liikekumppanit Layale, Rima ja Nisrine pyörittävät kauneushoitolaa kotikaupungissaan Beirutissa. Kauneuden ammattilaisetkaan eivät kuitenkaan ole rakkaushuolilta turvassa: Layale on rakastunut varattuun mieheen, Rima puolestaan pitää vain naisista. Nisrinelläkin on ongelma: mitä hänen tuleva miehensä tuumaa, kun hääyönä huomaa, ettei morsian vuodakaan verta? 

Kauneushoitolan naapurissa on Rose-tädin ompelimo. Vanhaksipiiaksi jäänyt Rose huolehtii höperöstä sisarestaan Lillistä, eikä ole koskaan kokenut rakkautta. Kun ensirakkaus viimein hiipii ikääntyvän Rosen elämään, hänen on valittava velvollisuus tai tunteet.

Caramel on Tukholman elokuvafestivaaleilla palkittu, lämminhenkinen ja humoristinen draama viiden naisen elämästä modernissa Libanonissa. Kehuja kerännyt elokuva oli myös Libanonin ehdokas v. 2007 Oscar-gaalassa.

Tarinautti lokikirjaan: Olen aina kokenut selittämätöntä ja syvää sielunsukulaisuutta Lähi-Idän kulttuureja kohtaan. Tämä elokuva saikin minut hihkumaan riemusta, kun sen kirjastoreissulla bongasin. Ja vielä enemmän hihkun riemusta nyt, kun olen jo nähnyt leffan. Caramel on juuri sellainen elokuva, josta minä tykkään: sydämellinen, hauska ja vähän haikeakin draama (vaikka takakansi mainostikin leffaa romanttiseksi komediaksi) eri-ikäisten naisten elämästä, sydänsuruista ja toiveista. Pidin myös loppuratkaisusta, joka ei ollut mikään kliseinen siirappiloppu, vaan juuri sopiva sekoitus iloa ja surua.

Elokuva on pullollaan toinen toistaan hienompia henkilöhahmoja. Tarinan naisiin on helppo samaistua, vaikka kulttuurin asettamat odotukset ovat aivan toiset kuin meillä. Sivuhahmoista riemastutttavin oli Rosen hullu sisar Lilli, vanha nainen joka odottaa sulhastaan ja keräilee kaduilta paperilappuja, "rakkauskirjeitä armaaltaan".

Takakansitekstin perusteella luulin, että Libanonin tulenarka sijainti idän ja lännen välissä olisi yksi teemoista. Sodan uhkaa ei kuitenkaan ollut tarinassa edes taustalla. Sen sijaan punaiseksi langaksi nousee naisten asema. Lähi-Idässä nainen ei voi varata kahden hengen hotellihuonetta ilman todistusta siviilisäädystään, ja sanomattakin on selvää, että naimisiin mentäessä on naisen oltava neitsyt. Paljon kiteytyykin kohtaukseen, jossa "korjausommeltu" Nisrine kuuntelee äitinsä ohjeita hääyöhönsä valmistautuvalle tyttärelleen.

Mikään feministileffa tämä ei kuitenkaan ole, ja vaikka seksuaalisuus on keskeinen aihe, se tuodaan ilmi hyvin peitetysti: koko elokuvassa ei taideta kertaakaan edes suudella! Kauneushoitola onkin oiva valinta tapahtumien miljööksi, se kun tarjoaa keinon luoda eroottista virettä ja intiimiä tunnelmaa ilman "sitä itseään".   Hiillityn ulkokuoren alla on kuitenkin paljon asiaa, ja Caramel onnistuukin kertomaan rakkaudesta aistillisesti ja viisaasti.

Nadine Labaki & Adel Karam

Summa summarum: Hieno, herkkä ja sydämellinen draamakomedia naiseudesta, rakkaudesta ja, ai niin, säärikarvojen poistosta ;)

Movie trailer

P.S. Moni varmaan kuvittelee, että arabi on sama kuin muslimi. Niin yksinkertaista se ei kuitenkaan ole, ja esim. Libanonissa 41 % väestöstä on kristittyjä. Caramelin keskushenkilöt ovat ortodokseja, ja kreikkalaiskatolinen kulttuuri näyttäyttäytyy värikkäänä naisten arjessa: kesken karvanpoiston sisään saattaa saapastella ristisaatto, ja yhdessä lauletaan muutama veisu, ennen kuin kaunistautuminen jatkuu.

Lapsenmielinen lyriikkamatsi: Ihme juttu vs. Huuhkajan hotelli

Lumiomenan blogista bongasin suloisen tavan vertailla saman genren kirjoja. Tartunpa syöttiin ja pistän kilpasille kaksi lasten runokirjauutuutta, jotka pukinkontista paljastuivat: Hannele Huovin ja Karoliina Pertamon Ihme juttu (Kirjapaja 2012) sekä Pia Perkiön ja Sanna Pelliccionin Huuhkajan hotelli (Tammi 2012) .
Heti alkuun on pakko paljastaa, että molemmat kirjat olivat minusta vallan mainioita, joten leikkimielisessä kisassamme on vain voittajia. Silti itseänikin vähän jännittää, kumpi lopulta vie matsissa voiton :)

Mutta asiaan. Jokaisessa kategoriassa on jaossa 3 pistettä, jotka jaan niin kuin parhaaksi näen. En edes yritä olla objektiivinen, kaikki mielipiteet ovat ihan omiani.

Miljöö
Huuhkajan suosittu hotelli / on metsän korkein puu. Vanhan metsän siimeksessä sijaitsevaan hotelliin majoittuvat mielellään niin palokärjet, harakat, merikotkat kuin kaukaa tullut satakielikin. Ihme jutussa puolestaan liikutaan vaikka missä: tietyömaalta kaukaisiin galakseihin, hiekkadyyneiltä talvimummon taskuihin, pesutuvasta viemäriputkeen ja porkkanamaalta maailman ääriin. On kaukana Kiinan kaivokset / mies hikoillen rautaa kaivaa / ja raudasta tehdään raastimet / niitä varten tarvitaan laivaa. Ja mikäpäs on maailmaa kiertäessä näin veikeiden riimien parissa! Parantumattomana viherpiipertäjänä rakastuin kuitenkin vielä enemmän huuhkajan metsään.
Pisteet: Huuhkajan hotelli 2 - Ihme juttu 1

Kuvitus

Huuhkajan hotellin kuvitus on yhtä värikäs kuin sen monenkirjava asiakaskuntakin. Tätä kirjaa on pikku pakko rakastaa, jos tykkää skräppäyksestä ja herkän naivistisesta piirrosjäljestä (ja minä tietysti satun tykkäämään molemmista kuin se kuuluisa hullu puurosta). Söpöt suurisilmäiset linnut, tiklin marianneraitainen käsilaukku, öiset kielot ja merikotkan nilkkakoru lumosivat ainakin tämän parantumattoman romantikon.

Ihme jutun väripaletti on hillitympi. Lähes joka aukeamalla on yksi perusväri, joka usein on murrettu. Muodot ovat pyöreitä ja kuviot selkeitä, soveltuen siis hyvin myös perheen pienimmille kirjojen ystäville. Pertamo ei panosta yksityiskohtiin yhtä paljon kuin Pelliccioni, mutta satsaa satumaiseen tunnelmaan, joka kuvissa on juuri kohdallaan! 

Tämän osion pisteet ovat hyvin vahvasti makuasia, sillä kummankin kirjan kuvitus on omalla tavallaan ihana. Itse päädyin jakamaan pistepotin lievästi Huuhkajan hyväksi.

Pisteet: Huuhkajan hotelli 2 - Ihme juttu 1

Taiteellisuus / luovuus
Huuhkajan hotelli panostaa melko perinteisiin, napakasti riimitteleviin loruihin. Luovaa estetiikkaa sen sijaan löytyy kirjan kuvista, joita katsellessa alkaa tehdä mieli kaivaa skräppäystarpeet esiin ;)
Rivien väliin mahtuu myös lempeitä elämänohjeita: uskalla olla oma itsesi, kasvata itsellesi satujen siivet, älä murjota yksin vaan vaan tule mukaan ja liity kuoroon!
Ihme juttu on kannesta kanteen mielikuvituksen juhlaa. Violetti hirvi, eläimiksi muuttuvat kodinkoneet, alaskalainen paperitiikerihai ja ruttojuuren lehdellä mutkitellen mutkuttava pörtsikkä ovat vain muutamia esimerkkejä kirjailijan ja kuvittajan mielikuvituksen lennosta.
Pisteet: Huuhkajan hotelli 1 - Ihme juttu 2

Huumori

Ja nyt sanon: Äprilliä! 

Saatte vatsanne täyteen silliä, 

jälkiruuaksi jäätelötilliä  

ja sitten meno on villiä! 

Huuhkajan hotellin huumori on piilevämpää kuin Ihme jutussa. Perkiön riimien komiikka kumpuaa faabeleille tyypilliseen tapaan eläinten ihmismäisistä piirteistä: harakka on hassu palturinpuhuja, varis äreä vanhus, ja tikli ei voi majoittua kuudenteen kerrokseen, koska osaa laskea vain viiteen.
Huovin huumori on räväkämpää: absurdeja tilanteita, huikeaa äänteillä leikittelyä, sanaleikkejä ja nokkelia kielikuvia - niistä on Ihme jutun hauskuus tehty. Kaikessa hauskuudessaankin kirja on samalla salaviisas ja syvällinen, antaen ajatuksen aihetta myös (ja etenkin!) aikuisille lapsille.

Litsis lätsis läppäri

pikkuinen ja viisas,

ahkerasti autteli,

kunnes kiire piisas:

RITSIS RÄTSIS PAM!

Se muuttui lampaaksi.

Miksi siksis imuri

mikkuinen ja miisas,

ahkerasti autteli,

kunnes kiire piisas.

RITSIS RÄTSIS PAM! 

Se muuttui hirveksi.

Teksis keksis telkkari

tikkuinen ja tiisas,

ahkerasti autteli, 

kunnes kiire piisas.

RITSIS RÄTSIS PAM!

Se muuttui kissaksi.

Ei niitä viedä korjaamoon, 

näin on hauskempaa:

On lammas, hirvi ja kissakin, 

elämä rauhaisaa.

Eläimiä ruokin ja hoitelen 

ja niiden kanssa leikin, 

enää en tartu kiireisiin 

- koneet kai aikaa veikin.

Hän näki mäyräkoiran hampaanterät / ja ryntäsi niitäkin soittamaan,
eläintarhassa vantteran pantterin / kulmahampaita meni koittamaan
- onneksi säästyi käsi!

Pisteet: Huuhkajan hotelli 1- Ihme juttu 2


Romantiikka
Linnut ovat jo itsessään aihe, joista on helppoa ammentaa romanttisia tunteita. Näin tekee myös Perkiö vihreässä hotellissaan. Heleät pastillisävyt ja hento kynänjälki ovat omiaan korostamaan romanttista tunnelmaa, ja runoista huokuu keväisen metsän unelmoiva odotus.

Kohta tänne lentää lintu, joka rakastaa

sinisiä kukkia ja tuulen suhinaa.

Se tulee hyvin kaukaa, paljon kauempaa

kuin kukaan meistä jaksaa koskaan matkustaa.

Se huuhkajalta aina saa pesän kauneimman,

ja vaikkei sitä nähdä, sen kuullaan laulavan.

Ihme jutun yleisilme on vauhdikkaampi ja runoissa on enemmän actionia, mikä lienee monien poikien mieleen. Silti ihme jutuillakin on romanttiset hetkensä: kauris tanssii hiljaa hillasuolla, ja varsinainen romanssi koetaan öisen veden pinnalla...

Kosin heti, ilman muuta!

Katsomme kuuta,

kun hän vastaa; 

Odotinkin kysymystä

ja tahdon tulla, tahdon olla,

luistella kanssasi kuutamolla

pitkin pintajännitystä.

Pisteet: Huuhkajan hotelli 2 - Ihme juttu 1

Käyttöikä
Käyttöiällä tarkoitan sekä sitä, kuinka monta lukukertaa kirja kestää, että otollisen lukijakunnan ikähaitarin laajuutta. Huuhkajan hotelli on mielestäni parhaimmillaan ala-asteikäisten käsissä. Koska kirjan lorut muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, sitä tulee herkästi luettua kronologisesti kuin tarinaa. Ihme juttua taas tekee mieli selailla sinne ja tänne, makustellen ja fiilistellen - ja tämä löytämisen riemu kestää pitkään.  Riemukas, monitasoinen kirja onkin niitä josta löytyy jokaiselle jotakin, oli lukija sitten yksi-tai satayksivuotias.
Pisteet: 2-1 Ihme jutun hyväksi.

Kohderyhmän arvio
Nelivuotias tykkäsi Huuhkajan hotellin hellyttävistä, värikylläisistä kuvista. Kuusivuotias menetti nopeasti kiinnostuksen molempiin runokirjoihin ja alkoi vaatia "jotain kunnollista" eli perinteistä iltasatua. Kuvituksista kivempi oli kuulemma Ihme jutussa, siinä kun oli kaikenlaisia jänniä ja vähän pelottaviakin olentoja.
Pisteet: Huuhkajan hotelli 1,5- Ihme juttu 1,5

Muuta
Ihme juttu saa bonuspisteen siitä, että kirjan tuotosta osa menee yhteisvastuukeräyksen hyväksi. Huuhkajan hotellille puolestaan posahtaa bonuspiste kirjan mukana tulevasta cd:stä, jossa Antti Pääkkönen lukee ääneen koko kirjan lorut.

LOPPUTULOS
Tylsää mutta totta: Tasapeli tuli! Sekä Ihme juttu että Huuhkajan hotelli ovat ilahduttavan ihania kotimaisia runohelmiä ja hienon lastenkirjavuoden satoa. Kannattaa ehdottomasti siis tutustua molempiin.

Nicholas Drayson: A Guide to the Birds of East Africa

According to modern western ornithology they are singing to establish or maintain territories, reinforce species recognition and social dominance patterns, or communicate feeding opportunities. According to local African tradiotion, they are singing to greet the sun. Listening to the screeches of orange-bellied and red-fronted parrots, the twitters of varied purple-backed and crecent-billed sunbirds, the trills of canary finches and the warbles of olive thrushes, Mr. Malik thought that propably these two explanations were both right. 

Nicholas Drayson: A Guide to the Birds of East Africa

Mariner Books 2008

Illustrations: Alicia McCaldin

Mr. Malik on kuusikymppinen herrasmies, jonka rakkain harrastus ovat linnut. Joka tiistai hän osallistuu lintuaiheiselle kiertokävelylle ympäri Nairobia, ihastuttavan Rose-oppaan johdolla. Ulkoisesti Malik on melko vaatimaton mies: lyhyt ja lihavahko, ja kampauskin on vuosien myötä salakavalasti vaihtunut Rock Hudson-tyylistä into a classic comb-over. Mutta siitä huolimatta hänen rinnassaan pumppaa intohimoinen sydän, ja hänen haaveidensa kohde on kukapas muu kuin Rose. 

Kolmen vuoden arastelun jälkeen Malik on viimein kerännyt rohkeutensa ja päättänyt kutsua Rosen ulos - eikä mihin tahansa kuppilaan, vaan perinteikkään Asadi Clubin vuosittaisiin tanssiaisiin. Mutta ennen kuin Malik ehtii postittaa kutsun, kuvaan ilmaantuu yllättävä kilpakosija - Malikin vanha vihollinen, kouluvuosien kiusanhenki Harry Khan. Ja koska kyseessä on kaksi kypsää herrasmiestä, riitaa ei ratkota nyrkein vaan kiikarein: se joka seitsemässä päivässä näkee enemmän lintuja, saa kutsua Rosen. Kisasta tulee tietysti jännittävä - ja koska ollaan Keniassa, asiat harvoin sujuvat kuin Strömsössä. 

Nicholas Drayson on brittiläinen kirjailija, joka on asunut Nairobissa. A Guide to the Birds of East Africa on sekoitus veijaritarinaa, romantiikkaa, seikkailua - ja tietysti Afrikan ihmeellistä luontoa tuhansine lintuineen. Letkeä kerronta vie Nairobin lemusta Mt. Kenyan rinteille, metsiin ja autiomaahan siivekkäiden aarteiden perässä. 

Malachite Kingfisher

Tarinautti lokikirjaan: Minä tein sen taas - ostin sian säkissä, vain siksi että säkki eli kansi oli niin kaunis. Rakastan myös lintuja, joten hankin kirjan, vaikka takakannen perusteella uumoilin, että tarina saattaa olla hivenen heppoinen. Asennoiduin siis lukemaan viihdettä, mikä olikin fiksua; aivot narikkaan-asenne auttoi, kun pieruhuumori uhkasi käydä hermoille (tekin ehkä tunnette tyyppejä, joiden on aivan pakko heittää se sama vanha hah-hah-hauska, kuoliaaksikerrottu läppä aina kun vain suinkin tilaisuus tarjoutuu. Tämä kirja on täydellinen joululahja heille; he ilahtuvat suuresti ja saavat uuden vitsin jota hokea.) Enkä millään meinannut malttaa odottaa, että pakolliset alkujorinat saadaan pois alta ja päästään itse asiaan: lintuihin.

Keltavatsamedestäjä  Cinnyris venustus

Kirja lähti käyntiin tuskastuttavan hitaasti; tositoimiin päästin vasta puolenvälin paikkeilla. Kirja kuitenkin parani "vanhetessaan" ja muuttui yhä mukaansatempaavammaksi sitä mukaa kun sivuja kääntyi. Aivotkin sai ottaa narikasta tarinan edetessä, ja loppua kohti mukaan tuli jopa trillerimäisiä sävyjä.

How far can you drive an old Mercedes 450 SEL  on a burst tyre? Now was the time to find out. 

Lapsesta asti lintuja rakastaneena viihdyin kilpakumppaneista paremmin Malikin kuin Harryn seurassa. Herra Khan on tyypillinen bongari, joka kiitää lintuparatiisista toiseen yhä uusien lajien toivossa; Mr. Malik taas malttaa pysähtyä ihailemaan sellaistakin lintua, joka hänen listaltaan jo löytyy (vaikka kilpakosijoista juuri hän on se, joka on aidosti rakastunut Roseen).

It must be a male shining sunbird - he'd seen plenty of those before. But no matter it wasn't a new species  for his list, it was still a pretty little thing. The tiny bird flew over to a flame tree and, ignoring the young man who was rocking back and forth beneath murmuring prayers to the lower branches, began sipping nectar from one of the bright red flowers with its long beak.

Yksi asia vain tökki ja pahasti: miksi ihmeessä Rosen piti olla valkoihoinen? Eikö musta nainen vieläkään kelpaa sankarittareksi eurooppalaiseen romaaniin? Ehkä olen nyt niuho ja teen kärpäsestä härkäsen, mutta en vain näe mitään syytä, miksi Rosen piti olla britti (kuten myös kirjan kirjoittaja sattuu olemaan). Henkilönä Rose jäi muutenkin hieman ohueksi, ohuemmaksi kuin vaikkapa Malik, jonka hyveellisen kuoren alta paljastui myös mielenkiintoisia, suvaitsemattomia kerroksia. Sivuhenkilöistä pidin eniten apupoika Benjaminista, jonka kautta lukija saa myös tervetulleen uuden näkökulman seudun lintuihin.

Viehättävä piirre kirjassa on lintukuvat lukujen alussa. Tosin kuvatut linnut eivät läheskään aina kiinteästi liittyneet luvun sisältöön. (Jos kuvien lintuihin liittyy jotain syvempää symboliikkaa, se ei minulle auennut. Mutta en valita: mitä enemmän lintuja, sen parempi minulle.)

Kaiken kaikkiaan kirjasta sukeutui sangen nautinnollinen lukuelämys, jonka pariin vielä varmasti palaankin. (Sitä odotellessa taidankin kaivaa esiin uskolliset vanhat kiikarini, laittaa kumpparit jalkaan ja lasten vielä uinuessa hipsiä lähimpään metsään... lintuja ne on variksetkin, ja kohtahan on taas kevät! ;))

Harjalintu  Upupa epops

Summa summarum: There is something about birds, their beauty and freedom, that is good for a man's soul. Viihdyttävä, maanläheinen veijaritarina linnuista, miehistä ja lintumiehistä. Suosittelen tätä kirjaa välipalaksi kaikille englannintaitoisille -ja pääruoaksi niille, joiden sydämessä asuu pieni lintu.

P.S. Kirja oli hyvä, elokuva olisi vielä parempi: Meryl Streep Rosena, Danny DeViton intialaisserkku Malikina. Ja puolet budjetista menisi lintukuvaukseen. Afrikan parhaat kuvaajat kehiin! Kalliiksi tulee, mutta ei haittaa! Joko voin varata liput? ;)

Sarjakuvaperjantai, osa 1: Isoäidin rakkaus

Reetta Niemensivu: Lempi ja rakkaus

Suuri Kurpitsa 2010

Nuori Lempi-tyttö asuu pienessä maalaispitäjässä. Eräänä päivänä kylään saapuu uusi penkkisuutari Väinö, joka korjaa Lempin kengät ja särkee tämän sydämen. Mutta elämä jatkuu, ja Lempikin saa osansa onnesta, vaikka suku onkin sitä vastaan. 

Reetta Niemensivun ensimmäinen sarjakuvaromaani vie lukijan entisajan Suomeen, agraariyhteisön ytimeen. Keronta on pelkistettyä, mutta kaikkea muuta kuin niukkaa. Suurin osa tarinasta kerrotaan kuvin, puhekuplia on vähän - paitsi kylän juoruakoilla, joita Niemensivu käyttää taitavasti tarinan eteenpäin viejinä. Niemensivun oman isoäidin vaiheisiin pohjautuva tarina kertoo rakkaudesta, yhteisön paineesta, surun ja onnen hetkistä joista ihmisen elämä koostuu.

Tarinautti lokikirjaan: Kaikkein ensiksi on kehuttava Oulun kaupunginkirjastoa, jonka uudistuneilla verkkosivuilla olevasta "virtuaalinäyteikkunasta" bongasin tämän kirjan. Jo seuraavana päivänä (eli tänään) sain sähköpostiini tiedon, että kirja on saapunut lähikirjastoon, enkä malttanut olla hakematta sitä ihan heti paikalla. Ja kyllä kerrankin kannatti hosua: harvoin olen lukenut näin ihanaa sarjista! Ohut albumi on nopeasti luettu, mutta osuu ja uppoaa. Tämä pieni helmi pysyy varmasti mielessä kauan.

Niemensivun piirrosjälki on viehättävän viitteellistä (tekee peräti mieleni sanoa: laihialaista ;) Kuvien simppeliys on samalla oiva tehokeino; kun aistit eivät kuormitu yksityiskohtien paljosta, pääsee oleellinen nousemaan esiin. 

Summa summarum: Vanhanaikainen, ajaton rakkaustarina, herkkä mutta ei imelä. Suosittelen lämpimästi kaikille, jotka rakastavat, ovat joskus rakastaneet ja / tai aikovat joskus vielä rakastaa.

Hannu Hirvonen: Rakastunut krokotiili

- Tsirp! Et ikinä arvaa!

- Lirps! Joku on pihkassa johonkin!

- Piip! Ihan lääpällään! 

- Mitä ihmettä? Krrilla kysyi. Hän oli luullut etteivät siniset linnut osanneet puhua mitään.

- Se on NIIIIIIIN ihanaa, sanoi pienin linnuista.

- Ihanan ihanaa! Sanoi toinen.

- Mää pyörryn pian! sanoi kolmas ja näytti juuri niin sirkeän virkeältä kuin iloisesti livertelevä sininen lintu näyttää.

Hannu Hirvonen: Rakastunut krokotiili

Tammi 2011

Kuvitus: Pia Sakki

Humisevan harjun takana on Muriseva metsä, erään pienen krokotiilin koti. Krokotiilin nimi on Krristian, ja hän on RRRRRRakastunut kuudella isolla ärrällä. Joutsenelta joululahjaksi saamallaan sulalla hän on kirjoittanut rakastetulleen, pikku krokodiili Krrillalle, jo kuusisataa runoa, joista Krrilla ei ole lukenut vielä yhtään. Mutta sitten, hiirten häissä, sattuu jotain jonka jälkeen Krristian ei enää ole entisellään. Lopulta Krristianin ystävät päättävät puuttua asiaan. Tarvitaan siilin sitkeyttä, karhun kuuluvaa ääntä ja ripaus kuun taikuutta, jotta tarinalle saataisiin onnellinen loppu. Ja saadaanhan se, eikä keveämpää taakkaa kuin yhden ärrän rakkaus voi kenenkään korissa olla.

Krokotiilin perhe saapui Oulusta varta vasten hääjuhliin.
Vanha harvapäinen hirvikin muisti palata juuri parahiksi maailmanmatkoiltaan.

Tarinautti lokikirjaan: Rakkaus on ihana asia - ja maailman kulunein klisee. Siksi rakkauskirjoja, myös ja etenkin lapsille suunnattuja, lukiessa aina vähän jänskättää, jääkö suuhun muuta kuin äitelää siirappia ja /tai opettavaiseksi tarkoitettua sanahelinää. Hannu Hirvosen tarinassa on hieman molempia - mutta kokonaisuutena kirja onnistuu yllättävän hyvin. Myötähäpeää ei tarvinnut tuntea, ja suurin osa vitseistäkin oli aidosti hauskoja. Pia Sakin kuvitus on veikeää, sympaattista ja täydentää juuri sopivasti tekstin kertomaa tarinaa.

- Siksi kysynkin nyt teiltä nuoret seuraavaa: tahdotteko oikein kovasti ja lupaatte yrittää vielä kovemmin?

Siirapin vastapainoksi kirjassa on kosolti myös huumoria, josta osaltaan vastaa jo päähenkilön valinta: epäromanttisten eläinten listalla krokotiili mahtuu hyvinkin Top Teniin. (Vielä hauskempaa olisi tietysti ollut, jos kirjan Romeo olisi ollut vaikkapa sittisontiainen, pyhä pillerinpyörittäjä tai iilimato, mutta sellaista kirjaa kukaan tuskin uskaltaisi kustantaa ;D)

Hirvonen sanailee kepeästi, ja juoni kulkee eteenpäin kiireettömästi mutta ei tylsästi. Tarina sinänsä ei suuria yllätyksiä tarjoa, ja henkilöhahmot - eritoten eteerinen Krrilla - ovat melko kliseisiä nekin. (Jospa Krrilla ei olisikaan ollut oopperalaulaja, vaan vaikka kuulantyöntäjä tai seitsenkertainen selkäuinnin maailmanmestari... mutta nyt menee jo jossittelun puolelle, joten pistänpä kiireesti sulut kiinni.)

Summa summarum: Mitä tapahtuu kun rakastutaan kuudella isolla ärrällä? Parasta tutkia tarkemmin. Aika ihana, huumorilla höystetty romanttinen satu, jonka aikuinenkin luki vallan mielellään.

Antero Järvinen: Linnut liitävi sanoja

Monet meistä ovat jo hukanneet vesilinnun sydämensä. Monilla se kuitenkin vielä sykkii heikosti. Toiveeni on, että kirjani voisi elvyttää heikosti sykkivät sydämet tai siirtäisi luonnolle kuolleen sydämen tilalle uuden vesilinnun sydämen.

Antero Järvinen: Linnut liitävi sanoja. 
Romanttinen tietokirja suomalaisesta lintuperinteestä.
Otava 1991

Suomen kansan suhde lintuihin on aina ollut läheinen, ja se näkyy kansanperinteen paljona. Lintuaiheista traditiota on valtavat määrät: taruja, loruja, myyttejä, uskomuksia, astioita, tauluja, tapoja. Saamessa laitettiin tyttölapsen komsion ylle riekon siivet, kynnet ja nokka, jotta tyttö varttuisi puhtaaksi kuin talvinen riekko. Talonpoika veisti puhdetöinään kattokäen joululinnuksi pirttiin. Kansa tietää, että jos ripustaa koskikaran kaulaan, saa siitä menestystä metsällä ja käräjillä. Huhutaanpa myös, että erään luostarin liepeillä kasvaa hanhia synnyttävä puu!

Vaikka kansan lintutuntemus oli usein pikkutarkkaa, paljon on ollut myös luuloa. Jopa itse Carl von Linné uskoi pääskysten talvehtivan järvien pohjamudissa, josta ne keväisin nousivat esiin! Ja kun Yrjö Koskinen runoili, kuinka kaukana korvessa "käkönen kukkuu, sulhonsa suloutta ylistää", hän tuskin tiesi, että naaraskäki ei kuku.

Pääskyjä nostetaan verkolla jään alta. Olaus Magnuksen mukaan (1555)

Rakenteeltaan kirja jakaantuu kolmeen siiveniskuun. Ensimmäinen esittelee lintuperinnettä yleisesti ja toisessa tutustutaan lintulajeihin yksi kerrallaan. Oman lukunsa saavat mm. joutsen, alli, kurki, västäräkki, kiuru, kuin  myös eksoottinen kuningaskalastaja. Kolmas ja viimeinen siivenisku on tunnelmasta sakea Kaarlo Sarkian runo.

Yhdestä puusta vuoltu Karjalan käki

Tarinautti lokikirjaan: Tähän kuuluisi nyt kuusi riviä ylisanoja. Mutta koska kuudennen rivin lopussa kuitenkin toteaisin päässeeni vasta puoliväliin, tyydyn huokaamaan: ihana kirja! Tämä on täydellinen tietokirja juuri minulle, lintujen ja runouden rakastajalle, alati uteliaalle sielulle. Lainasin tämän kirjastosta, ja puolivälin paikkeilla löysin itseni huutonetistä ostamassa tätä kirjaa :)
Kirjassa on (minun makuuni, anyway) juuri oikea cocktail tiedettä ja taidetta, eikä Järvinen selvästikään pelkää puolivillaisen luonnontieteilijän leimaa.
Vahva edustus on perinteisellä taiteella, Suomen kansan rakastetuimmilla linturunoilla ja -kuvilla. (Kuinka moni muistaa, kuka veljeksistä von Wright maalasikaan Taistelevat metsot? ;) Minä en muistanut, tämän jälkeen muistan*.)

Matti Karppanen: Sinirintoja Kilpisjärvellä villapajujen kukinnan aikaan (1935)

Kansanrunoja kirjassa on itsestäänselvästi paljon. Kalevalaa useammin ääneen kuitenkin pääsee sen sisarteos Kanteletar, joka lyyrisempänä on luonnonläheisempi ja linturikkaampi kuin kaikkien tuntema veljensä. Naiset ja linnut tuntuvatkin aina kuuluneen kansan silmissä yhteen:

Meist'on hanhi hautumassa,
meistä joutsen joutumassa,
sorsanen sorenemassa,
vesilintu vertymässä. 
- Kanteletar-

Yli 3000 vuotta vanhoja joutsenkuvia Äänisjärven itärannan kallioissa. 

Aihe liittyy maailmansynty-taruihin ja tähtitaivaan kuvioihin.

Rakastetut runoilijamme ovat  näkyvästi esillä. Eino Leino, V.A. Koskenniemi, Aaro Hellaakoski ja monet muut ovat heittäytyneet lintujen innoittamiksi. Omiin suosikkeihini kuuluu tämä Ilmari Pimiän runo:

Ylitse kuulaan kimmeltävän veen
käy lokkein lento yössä hiljalleen.
Ja kaislat huojuu onnen unelmoissa.
Kuin laulu kuoleva 
soi siipein kahina! -
Ja laine vierii rannan ruohikoissa.

Ne lentää, laumat lumivalkeat
ja suurten merten taakse katoovat.
Ma rinnassani tunnen riemun salaa:
kuin linnut tumman veen
elämä murheineen
noin katoo - eikä koskaan enää palaa.

Klassikoiden lisäksi Järvinen esittelee myös uudempaa, monelle tuntemattomampaa lyriikkaa. Esimerkiksi saamelaisrunoilija Nils-Aslak Valkeapään hienoa runoutta esitellään ilahduttavasti useamman näytteen voimin.

Tuuli jutaa tuntureita
syksy riisuu sydämeni
riipii lehdet

Jäähtyvillä järvillä 
huutelevat vielä hanhet

- Nils-Aslak Valkeapää -

Toisessa päässä ovat ikivanhat, runouden kartalta kadonneet aarteet. Miten hykerryttävästi ennen(kin) on osattu runoilla!

Kanna korppi huoliani
Lampiin kalattomiin
Aivan ahvenettomiin! 
Älä kanna kalalliseen:
Kalat kaikki huolestuupi
Ahevenet alas mänööpi,
Hauvit halkiaa surusta,
Sären lillit liukenööpi,
Muijek mustaksi tulisi,
Minun hoikan huolistani,
Minun mustan murhettani.

- Keskiaikainen kansanruno-

Akseli Gallen-Kallela: Tuonelan joutsen

Myös tietopuoli oli kirjassa vaikuttava. Tiesittekö, että Arabiemiraateissa on metsästyshaukoille oma, huippuvarusteltu sairaala? Tai että harakan nauru on itse asiassa sen varoitusääni? Kiehtovaa oli myös tutustua eri maiden ja kansojen lintuperinteeseen. Esimerkiksi huuhkaja on pirun lintu melkein kaikkialla paitsi Japanissa, jossa se on pyhä. Tataarit taas uskovat, että sielut sikiävät maailmanpuussa, josta ne lentävät linnunpoikasten hahmossa maan päälle.

Haukkametsästystä Pohjoismaissa. Yksityiskohta Rogslösan kirkon portista Itä-Götan maalta 1100-luvulta. 

Huh, tulipa pitkä postaus! Enkä vieläkään malttaisi lopettaa... Antakaa anteeksi - tai vieläkin parempaa: lukekaa tämä kirja!

Summa summarum: Se joka on perinyt vesilinnun sydämen, elää sovussa luonnon, ihmisten ja oman itsensä kanssa. Ihana tietokirja kaikille luontoa ja/tai lintuja rakastaville!

* Se oli Ferdinand.

Vanessa Diffenbaugh: Kukkien kieli

Renata asetti eteeni kirjan nimeltä "Auringonkukkahäät". Minä keksin sille osuvan alaotsikon: "Kuinka aloittaa avioliitto petoksen ja materialismin arvojen pohjalta." Kirjasta piittaamatta loin auringonkukista, liljoista ja haituvaisista parsanoksista kuusitoista samanlaista pöytäkoristetta. Renata teki morsiamen seurueen kimppuja, ja saatuaan ne valmiiksi hän alkoi rakentaa kukkaveistosta vyötärönkorkuiseen aaltopeltisankoon. Aina kun etuovi narahti auki Renata syöksyi kaupan puolelle. Hän tunsi asiakkaansa nimeltä ja valitsi kullekin kukat ilman ohjeita.

Vanessa Diffenbaugh: Kukkien kieli

Alkuteos: Language Of Flowers, 2011

Victoria on 18-vuotias, perheetön ja nyt myös koditon. Takanaan hänellä on pitkä ja ankea lapsuus: sijoituspaikkoja toisensa perään, kasvatuslaitoksia ja liuta epäonnistuneita adoptiokokeiluja. Täysi-ikäiseksi tultuaan hän on omillaan, eikä häntä kiinnosta mikään - paitsi kukat. Puolivahingossa hän pääsee töihin kukkakauppiaan apulaiseksi, ainoaan työhön jota hän viitsii tehdä. Hän näet tuntee kukkien kielen. 

Sitoessaan kimppuja morsiamille ja sellaisiksi tahtoville Victoria ei ainoastaan tule saaneeksi aikaan muutoksia ihmisten elämässä, hän huomaa joutuneensa matkalle jolle ei halua: matkalle menneisyyteensä, siihen ainoaan vuoteen jolloin hän melkein oli onnellinen, muistamaan ihmisen josta melkein tuli hänelle äiti. Kukkatorin kummallinen nuorukainen, joka puhuu hänelle kukkien kieltä, saa Victorian kokemaan tunteita joihin ei uskonut pystyvänsä - eikä usko vieläkään, hän tietää kuitenkin pilaavansa kaiken niin kuin on aina tehnyt. Mutta intohimolla on seuraamuksensa, ja Victoria huomaa alkaneensa muuttua pelottavimmalla mahdollisella tavalla: hänessä on alkanut kasvaa jokin, jota hän ei pääse pakoon. 

Tarinautti lokikirjaan: Poimin tämän kirjan kirjaston uutuustelineestä luullen sitä tietokirjaksi. Kun tajusin sen romaaniksi, vähältä piti etten pistänyt sitä takaisin. Pelkäsin ällöromanttista, kukkauskovaista lässynläätä, jollaisiin en kallisarvoista lukuaikaani yleensä tuhlaa. Mutta takakansi kuitenkin kuulosti sen verran kiinnostavalta, että päätin antaa kirjalle mahdollisuuden. Aika pian kävikin ilmi, että mitään äkkimakeaa ei ole tarjolla. Kukkauskovaisuus kuitenkin tuntui aluksi turhan hurmoshenkiseltä: yksi ainoa kukkakimppu tekee onnettomasta onnellisen ja luotsaa pinttyneen vanhanpiian kohti avioliiton satamaa. Lukemisen jatkuessa huomasin olleeni väärässä. Vaikka kukilla on kielensä, ne eivät olekaan ihmelääke kaikkeen. Niitten merkityksistäkin voi tulla lihava riita, ja kukkien varaan ei voi rakkauttaan rakentaa. Victoria joutuu tulemaan esiin kukkiensa takaa, ennen kuin oppii hyväksymään menneisyytensä ja itsensä.

Aaloe, "suru", teipattuna piikkeinä kuin säleaidaksi hänen keittiönsä ikkunaan; verenpunaisia orvokkeja, "ajattele minua", kimppuna pienessä lasitölkissä hänen etukuistillaan; sypressin oksia, "suruaika", punottuna takorautaportin metallitankojen väliin. 

Nautin kirjasta sitä enemmän, mitä pidemmälle tarinassa etenin. Alussa minua hämäsi myös Victorian kohtalon kovuus: pidin epäuskottavana sitä, kuinka surkeat oltavat Victorialla oli. Sijoitusperheet olivat toistaan pahempia, liikaa lapsia ja kaljapulloja, tai jotain muuta kurjuutta kumminkin. Juttutuokio amerikkalaisen mieheni kanssa kuitenkin avasi silmäni. Diffenbaugh tietää, mistä puhuu. Lastensuojelu USA:ssa, varsinkin Kaliforniassa johon kirja sijoitttuu, on aivan toista touhua kuin Suomessa. Järjestelmää ei valvota likimainkaan tarpeeksi ja sitä on helppo käyttää hyväksi. Äitiyttäkään ei tueta läheskään niin kuin meillä, ei ole äitiysavustusta joka houkuttelisi neuvolapalvelujen piiriin, ja moni tulee äidiksi täysin valmistautumattomana, tukiverkkoa vailla. Kodittomaksikin on paljon helpompi joutua kuin Suomessa.Toki tarvitaan jo huonoa tuuriakin, jos päätyy kokemaan niin surkean lapsuuden ja nuoruuden kuin Victoria, mutta sellaistakin sattuu - ja Victoria ei todellakaan tee itsestään helppoa sijoitettavaa, hän ei halua kiintyä kehenkään koskaan.

Kukkien kieli on parhaimmillaan - ja kipeimmillään- puhuessaan äitiydestä. Suurikaan rakkaus lapseen ei aina tunnu riittävän, virheitä on liian helppo tehdä. Victorian juuret on moneen kertaan katkaistu, eikä kukaan voi kasvaa ilman juuria - vai voiko?

Summa summarum: Kukkien kehystämä kasvutarina. Koskettava kertomus rakkauden vaikeudesta, syyllisyydestä ja anteeksiannosta. Ei elämää suurempi romaani, mutta sopivasti yhden elämän kokoinen.

Löysin tämän kauniin kappaleen joitakin päiviä sitten ja ihastuin. Sen tunnelma sopii minusta Kukkien kieleen.