Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Hän laskeutui selälleen sammalikkoon ja katsoi kevättaivaalle, joka oli laelta kirkkaan sininen ja puiden latvojen yläpuolelta merenvihreä. Ja hänen kevätlaulunsa alkoi liikehtiä jossain hatun alla. Siinä oli yksi osa odotusta ja kaksi osaa kevätkaihoa ja loput hillitöntä yksinolon hurmaa.

             (Kevätlaulu)

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Alkuteos: Det osynliga barnet, 1962

WSOY 1962

Suomentanut: Laila Järvinen

Viljonkka uskoo onnettomuuksiin, hemuli rakastaa hiljaisuutta mutta päätyy huvipuistoon töihin. Pitkästynyt Muumipappa lähtee selvittämään hattivattien salaisuutta, Nuuskamuikkusen kevätrauhaa häiritsee nimetön ihailija. Ja eräänä päivänä Tuutikki tuo muumien luo pikkutytön, joka häijyn tätinsä luona on muuttunut näkymättömäksi. Onneksi muumimamma löytää viisaan isoäitinsä muistiinpanoista ohjeen, mitä tehdä kun tuttavat tulevat sumuisiksi ja heitä on vaikea nähdä. 

Tove Janssonin muuminovellit ovat hauskoja, vakavia, mietteliäitä ja tarkkanäköisiä tarinoita - todellisia klassikoita, joilla on sanottavaa sekä lapsille että aikuisille.

Ja sitten homssu pysähtyi aivan hiljaa luhtaniitylle ja kuunteli.

Jossain kaukana lähtivät kummitusvaunut vierimään, ne iskivät punaista tulta yli varvikon, ne kitisivät ja natisivat ja kulkivat yhä hurjempaa vauhtia.

- Sinun ei olisi pitänyt koskaan kuvitella sellaisia olevankaan, homssu sanoi itsekseen. - Siinä ne nyt ovat. Juokse!

              (Kamala tarina)

Kunpa olisikin saanut puhua, se esti niin hyvin ajattelemasta. Eikä asia sillä parantunut, että luopui suurista vaarallisista ajatuksista ja yritti pelastautua pienten ja ystävällisten ajatusten pariin. Silloin hattivatit saattoivat luulla erehtyneensä hänestä ja arvella, että hän olikin vain tavallinen kuisti-isä...

Tarinautti lokikirjaan: Näkymättömän lapsen novellit jaksavat ihastuttaa vuodesta toiseen. Vanhat suosikkini (Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin, Kevätlaulu ja Kuusi) ovat edelleen yhtä ihania kuin muistin. Joka lukukerralla olen lisäksi löytänyt uuden lempparin. Tällä kertaa sellaisiksi nousivat Kamala tarina sekä Hemuli joka rakasti hiljaisuutta. (Varsinkin jälkimmäisen ymmärtämistä edesauttoi suuresti hiljattain lukemani väitöskirja Vilijonkka ikkunassa, jonka älykäs analyysi sai näkemään hemulia repivän sisäisen ristivedon entistä kirkkaammassa ymmärryksen valossa.)

Kadonnut kirjava maailma: puuta, silkkiä, teräslankaa, paperia ja ruostunutta rautaa. Se tuijotti surullisena ja odottaen hemulia, ja tämä tuijotti vastaan pakokauhun vallassa. 

(Hemuli joka rakasti hiljaisuutta)

Tarinoitten perusvire on filosofinen ja jokseenkin totinen. Vakavuutta kuitenkin keventää Janssonille tyypillinen komiikka, ja muutamissa tarinoissa myös irrotellaan kunnolla. Kertomuksista hilpein ja suloisin on kokoelman päättävä Kuusi, jossa hemulit ja muut ovat ymmärtäneet koko joulun ihan väärin.

- Sinä olet kyllä ensimmäinen jonka mielestä joulu on hauska, sanoi muumipappa. - Etkö sinä ollenkaan pelkää mitä tapahtuu kun se tulee?

(Kuusi)

Luin kokoelman tarinat myös 6-vuotiaalle tytölleni. Hän piti niistä kaikista. Suurimman suosion saivat Sedrik, Kuusi ja Kamala tarina - sekä tietysti Kertomus näkymättömästä lapsesta. Ninnin muodonmuutos jaksoi kiinnostaa lapsukaista niin, että luimme tarinan peräti kolmesti!

Summa summarum: Hänen oma myrskynsä oli aina kauhein, mutta niinhän oli aina ollut. Ja syvällä sisimmässään Vilijonkka oli hiukan ylpeä onnettomuuksistaan, jotka olivat yksinomaan hänen.

TTT: Pupukirjoja pääsiäiseen

Hip hei, ihan pian on pääsiäinen! Koska rakastan sekä pääsiäistä että lutuisia pupuja, päätin esitellä muutaman meidän perheessä tykätyn pupuaiheisen kirjan. Pääpaino on kuvakirjoissa, mutta jotain listasta löytyy myös aikuisille...

Mutta asiaan. Aloittakaamme Saksasta, jossa puput kuuluvat pääsiäiseen vielä tiiviimmin kuin meillä Suomessa. 

1. Max Bolliger & Józef Wilkoń: Hyppeli, Hoppeli ja Hippeli
Alkuteos: Stoppel, Poppel oder Hoppel?
Lasten Keskus 2000
Suomentanut UllaMari Kellomäki

Hippeli tapasi pienen ketun. Se piti ketusta kovasti ja sanoi. "Minä olen Hippeli, ollaanko ystäviä?"

"Kuinka voisin olla ystäväsi, kun en edes ole varma, oletko sinä Hippeli. Ties vaikka olisit Hyppeli tai Hoppeli!" kettu tokaisi.

Hyppeli, Hoppeli ja Hippeli ovat sisarukset, ja näöltään kuin kolme marjaa - edes äiti ei aina erota heitä toisistaan, muista metsän asukeista puhumattakaan. Viisas pupuäiti kuitenkin keksii keinon ja lähettää pikkupuput pienelle matkalle, jolla jokainen löytää "oman juttunsa" ja sitä kautta itsensä.  "Ja minulle kaikki ovat yhtä rakkaita", jänöemo selitti kaikille, jotka vain halusivat kuunnella. Lämmin ja viehättävä kuvakirja samanlaisuudesta, erilaisuudesta ja identiteetin merkityksestä.

Hyppeli huudahti: Kunpa minä pääsisin sinne, mistä aurinko nousee!"

"Minä tahtoisin päästä sinne, missä se on korkeimmillaan", Hoppeli tokaisi.

Mutta Hippeli juoksi koko päivän, kunnes saapui suuren järven rannalle.

Ensi kertaa elämässään se näki, kuinka ilta-aurinko hiljalleen vaipui taivaanrannan taa.

2. Philippa Leathers: Hui, sanoi pikku kani.

Alkuteos: The Black Rabbit

Lasten Keskus 2013

Suomentaja: Marketta Vaismaa

Kevään uutuuskirjoihin kuuluu suloinen tarina Pikku kanista, joka eräänä kirkkaana kevätpäivänä huomaa kauhukseen, että suuri Musta kani seisoo sen edessä - eikä siinä kyllin, se myös seuraa Pikku kania, vaikka hän kuinka koettaa pötkiä pakoon. Vain sysipimeässä metsässä Pikku kani on turvassa Mustalta kanilta - mutta siellä piileekin muita vaaroja... 

Tämä kirja on niitä harvoja, jotka jaksoivat yhtälailla kiinnostaa ja riemastuttaa kaikkia kolmea eri-ikäistä lastamme. Hassu ja jännittävä tarina saa veikeän ja viisaan lopun, kun Pikku kani huomaa, että Mustaa kania ei tarvitsekaan pelätä, vaan se onkin ystävä, josta on arvaamatonta hyötyä. 

 Pikku kani hymyili, ja ihan kuin Musta kani olisi hymyillyt sille takaisin. 

Käsi kädessä ne loikkivat yli niityn. 

3. Romaanien ystäville suosittelen yhtä ikisuosikeistani, Richard Adamsin klassikkoa Ruohometsän kansa (WSOY 1975).  Syntymävuonnani suomeksi ilmestynyt seikkailu lumoaa ja vie mennessään niin nuoret kuin aikuisetkin. Lukekaa ihmeessä, jos kirja ei vielä ole teille tuttu!

4. Pirkko Koskimies & Maija Lindgren: Pupu Tupuna seikkailee. SanomaMagazines 2012.

Pupu Tupuna ei ehkä esittelyjä kaipaa, mutta mainitsemattakaan häntä ei voi jättää! Rakastin Tupunaa jo leikki-iässä, ja nyt viihdyn lasteni kanssa hänen parissaan. Kukapa uskoisi, että tämä vekkuli seikkailija on jo yli 40-vuotias! 

Pupu Tupuna seikkailee on kätevä yhteispainos kirjoista Mihin menet Pupu Tupuna?, Utelias Pupu Tupuna ja Pupu Tupuna vauhdissa.

5. Matt Groening: Matkaopas helvettiin. Tammi 1994. 

Groeningin kulttimaineeseen kohonnut sarjakuva sopii vertaistueksi maailmantuskaan (tai kouluangstiin, työuupumukseen tms. riippuen siitä mihin helvettiin haluaa painua.)

6. Hannu Mäkelä & Kristiina Louhi: Jänis ja jänönapila. Otava 1989.

Kovan kotimaisen kaksikon herkkä runosatu huolettoman jänöpupun elämästä.

7. Susanna Gretz: Setä Jänönen auttaa. Kustannus-Mäkelä 1999.

Taavi-pupu ei pidä porkkanoista. Kiva kuvakirja vihannesten vihaajille.

8. Beatrix Potter: Petteri Kaniinin satumaailma. Otava 2012

Rakastetut klassikkosadut yksissä kansissa. Lämminhenkistä vanhan ajan tunnelmaa!

8. Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi.Weilin + Göös 1975

Paasilinnan rakastettu veijaritarina miehestä ja jäniksestä on ajaton ja aina yhtä mainio. (Vatasen rusakko ei kylläkään ole kovin pupu, mutta siitä huolimatta ansaitsee paikkansa pitkäkorvakirjallisuuden johtotähtien joukossa.)

9. Richard Scarry: Kani kuriton. Tammi 2012.

Tammen kultaisista kirjoista tutun kurittoman pikkukanin kepposet on nykyään saatavilla myös suurikokoisena kuvakirjana. Olen aina tykännyt Scarrysta, siispä tykkään myös tästä.

10. Anni Swan: Jänis Vemmelsäären seikkailut. Werner Söderström Osakeyhtiö 1954.

Ihana, hupsu Vemmelsääri ihastutti minua koulutyttönä. Aikuisiällä en ole näitä tullut lukeneeksi uudestaan... vielä!

Näin siis tänä tiistaina. Vielä ehtii kirjastoon tai kirjakauppaan hakemaan pääsiäisluettavaa... otan myös itse vastaan pupu-tai pääsiäisaiheisia kirjavinkkejä. 

Iloista, suloista pääsiäistä kaikille!

Ville Tanttu: Tiikerisydän

Mustaa, mustaa, mustaa.
Musta tuntuu käsissäni; kyynärpäätä kivistää tämä uuttera väritys, mutta se on pieni hinta siitä, että näen pian mustan aukon, edes tässä kartallani. Avaruuden valtias syntyy tähän kauas Merkuriuksen ja Pluton toiselle puolelle. Tunnen tumman spiraalin imevän kaiken kohti sen yönmustaa keskustaa.
Vaikka aurinko lämmittää jo, niin viluinen hytinä, joka minua on tärisyttänyt heräämisestä saakka, ei tunnu sulavan pois. Koulun aloituksen kammotuspelko on kuin otus, joka roikkuu minussa. En voi edes juosta sitä karkuun, kun se on sisälläni.

Ville Tanttu: Tiikerisydän. 
WSOY 2012

Amos on 9-vuotias poika, joka yhdessä parhaan ystävänsä Benkun kanssa tutkii ihmeellistä avaruutta, pohtii maailmankaikkeutta ja yrittää piirtämällä käsittää sen, mitä ei voi nähdä. Kesä on ollut hieno, mutta nyt se on ohi, ja on aika palata kouluun. Se ahdistaa Amosta, jolle lukeminen ja kirjoittaminen ovat vieläkin vaikeita asioita. Ja kun asiat ensimmäisenä koulupäivänä eivät mene putkeen, Amos päätyy ottamaan "ommoo lommoo" kertomatta isälle ja äidille. Mutta pelosta syntyy Monsteri, joka hiipii Amosin huoneeseen ja sydämeen.

- Totuus on, että isäs löi sua, koska se häpee sua! --- Koska se häpee ja halveksii sua, avutonta hyypiötä, joka ei vielä yhdeksänvuotiaanakaan osaa lukea.

Vain Joel, Amosin leluorava, tietää miten monsterista pääsee eroon. Josset sää nääs kerro totuutta, nii sitte se hirviö palaa. Mutta Amos ei uskalla kertoa vanhemmilleen tapahtuneesta. Koettaessaan peitellä valheensa jälkiä Amos sotkee asiansa yhä pahemmin, ja valhevyyhdin kasvaessa kasvaa myös Monsteri.

Mustan aukon pohjattomaan jylisevään imuun lentää isoisän kuva ja kaukoputki, piirtämäni avaruuskartta, isän salkku, äidin puuhalista, kutsunippu lentelee paperisateena kuin kovassa tuulessa kohti mustaa tyhjyyttä, niiden perässä Benjaminin kirja ja viimein Ganesh-rasia, joka jää kuin taikavoiman ansiosta hangoittelemaan imua vastaan, ikään kuin se omaisi omaa painovoimaa. Pitkä kravatti imeytyy aukkoon päin Ganesh-rasian ohi. Kravatti kuristaa isää joka hangoittelee sen toisessa päässä imua vastaan pitäen kiinni rasiasta.

Tarinautti lokikirjaan: Tiikerisydän tarttui käteeni aivan sattumalta, hetken mielijohteesta nappasin sen kirjastoreissulla mukaan. Vasta kotona huomasin alkaneni lukea tärkeää kirjaa. Tärkeä se on monestakin syystä, joista ilmeisin on Amosin koulupelko. Lukivaikeudet ovat monelle tuttu aihe, johon liittyy paljon pelkoa ja häpeää. Hitaasti oppiva lapsi leimataan helposti tyhmäksi, vaikka  tyhmyydestä ei tietenkään ole kysymys. Kirjoittaminen on Amosille vaikeaa, mutta maailmankaikkeuden syntyä ja rakennetta poika pohtii vaivattomasti, ja hankalatkin sanat ovat hallussa. Mä täs vaan ihailen stratosfäärimme vesihöyrymuodostelmia. ---Häikäisee. Kotiplaneettan keskustähti paistaa suoraan silmiin.

Pohjimmiltaan Amos on taiteilijasielu, jonka vertaaminen älylliseen ystävään tai nopeasti oppivaan bessserwisser-pikkusiskoon aiheuttaa vain turhaa pahaa mieltä. (Eikä itsetunto-ongelmilta vältytä, vaikka vertaajana olisikin lähinnä "vain" lapsi itse.)

Pelästyn pahemman kerran omaa peilikuvaani. Katseeni näyttää huolestuneelta.

Toinen tärkeä kirjan esiin nostama teema on perheen sisäiset jännitteet. Monsteri uskottelee Amosille, että vanhempien kireys ja poissaolevuus johtuu hänestä, vaikka tosiasialla taustalla ovatkin parisuhteen ongelmat. (Itse asiassa Amos ymmärtää asian paremmin kuin moni hänen ikäisensä tai vähän vanhempikin. Silti hänelle on tärkeää, että isä sanoo sen ääneen.)

Tantun filosofinen, jopa eksistentiaalinen näkökulma tarinaan on haastava. Viattomuus on yhdeksänvuotiaalle aika abstrakti käsite ja saattaa aueta lapselle aivan eri tavalla kuin aikuiselle. Taitavasti Tanttu kuitenkin selviää haasteesta: "new age-tunnelmaa" kevennetään sijoittamalla korkealentoisimmat filosofoinnit siniverisen, tampereen murretta puhuvan leluavaruusoravan suuhun, ja sydämen valo konkretisoituu laser-säteenä, joka karkottaa monsterin pakosalle. Isältä saatu Ganesha-jumalaa esittävä rasia kasvaa rohkeuden ja viattomuuden symboliksi, suojelevaksi voimaksi, jota puolestaan on suojeltava, jottei Monsteri saisi sitä tuhotuksi.

Loppupuolella tarinaan tuli myös perinteistä actionia, ja poikien avaruusseikkailusta tuli mieleen Lassi ja Leevi-sarjakuvista tutun avaruusmies Spiffin mielikuvitusmatkailu :)

Tarinan jännite kasvoi juuri sopivassa tahdissa, ja totuuden hetki oli hienosti kuvattu. Loppuscenessä on minun makuuni melko monta "Hallmark momentia", mutta huumori pelastaa taas, niin ettei siirappi ala liiaksi maistua suussa.

Kuvitus on Ville Tantun omaa käsialaa ja ansaitsee erityisen kiitoksen. Mustavalkoiset kuvat ovat miellyttävän kaukana stereotyyppisestä scifi-kohelluksesta - niin kuin koko kirjakin.

Rakensimme kaiken itse; seinät, ikkunat, laskusillan ja vallihaudan. Vallihauta kiertää koko linnan ympäri, ja äiti lupasi että saamme pitää sen ainakin ensi kesän puutarharemonttiin asti.

Tiikerisydän sopii loistavasti yhdessä lapsen kanssa luettavaksi, etenkin jos lasta kiehtovat avaruusasiat ja / tai joku teemoista on ajankohtainen perheessä. Aikuinenkin saa tästä kirjasta paljon ajattelemisen aihetta, toivon mukaan myös välineitä vaikeiden asioiden käsittelyssä ja kohtaamisesta yhdessä lapsen kanssa.

Summa summarum: Olis varmaan paree tehdä eropaperit sen kanssa pikimmiten, Joel jatkaa ja heittelee pähkinää ilmassa. - Siis nääs sen pelon kans.

Oiva Paloheimo: Tirlittan

Tirlittan kierteli päätään ja tähyili pilvistä muhkuraiselle taivaalle. Ja kas, siellä se oli hänen kotinsa katto ukkosen päässä kuin tyhjän katkismuksen kannet. - Se on oikein hyvä, ajatteli Tirlittan, sillä se oli hyvä katto. Ja nyt oli ukkosellakin katto päänsä päällä, jos vaikka taas tulisi uusi ankara ukonilma. Sitten hän jälleen kääntyi katsomaan luhistunutta kotiaan, eikä hän mahtanut mitään sille että häntä alkoi itkettää Tosin hänen sydämessään oli aina hieman itkettänyt, mutta Tirlittan oli torumalla saanut sen vaikenemaan. Nyt hän ei tahtonutkaan estää itkuaan. Hän putosi entisen isänhuoneen pirstaleiden keskelle ja itki niin että oli nääntyä. 

- Voi rakas taivaallinen isä, mitä sinä olet tehnyt, vaikeroi hän lakkaamatta. Ja itki. Ja haparoi käsillään sikin sokin lentäneitä lattiapalkkeja. Silloin osui hänen käteensä isän okariino, sellainen lystikäs ja hilpeä puhallussoitin, joka yrittää nauraa silloinkin, kun itku ei ole kaukana.

Oiva Paloheimo: Tirlittan. Orpotyttö ihmisten maailmassa.

WSOY 1953

Kuvittanut: Rolf Sandqvist

Tirlittan on pieni kaunis tyttö, jolla on unipuku nurinpäin, sydän täynnä märkiä nenäliinoja ja okariino täynnä säveliä. Mitään muuta hänellä ei olekaan: ei ystäviä, ei perhettä, ei kotia. Aivan yksin ja toivottomana Tirlittan lähtee etsimään -ei vaan löytämään- uutta kotia ja ihmistä, ketä tahansa, joka jaksaisi kärsivällisesti venyttää yhtä ja samaa Tirlittania.  

Se tässä oli tärkeää: että olisi ollut yksi ja sama venyttäjä ja yksi ja sama Tirlittan. Sellainen ehkä olisi onnea, likimain. 

Kotinsa menettänyt tyttö joutuu matkallaan toinen toistaan hurjempiin seikkailuihin, kokee torjutuksi tuloa mutta myös hyvyyttä ja suoranaisia ihmeitä. Silti Tirlittan ei hämmästy mistään - hän ei osaa hämmästyä, hän osaa vain rakastua ja rähistä.

- Kuinkas vanha tämä pikkuvarsa nyt on? kyseli Tirlittan, kyseli vain pitkittääkseen yhdessäoloa ja tullakseen tutuksi. Ihmisten kanssa kannatti aina tulla tutuksi. Silloin niiden kanssa tuli paremmin toimeen. Mutta jos tuli liian tutuksi, niin ei enää tullutkaan toimeen. Kummallista hieman, mutta niin se oli.

Tarinautti lokikirjaan: Luin Tirlittanin viimeksi 6-vuotiaana. Itse kirjasta en muistanut muuta kuin yhden otsikkoriimin (sen jossa Tirlittan varasti ja joutui vankilaan) sekä sen, miten ja missä kirjan luin: olin jostain syystä ukkosella yksin kotona, istuin pöydän alla peläten ja Tirlittania lukien. Sen koommin en ole ukonilmaa pelännyt, ja Tirlittan on jäänyt mieleeni yhtenä hienoimmista lapsuuteni kirjoista. Kuitenkaan en ole tullut kirjaa santsanneeksi, luultavasti lähinnä siksi ettei se ole tullut missään vastaan. Vaan nytpä tuli, ja pelonsekaisella innolla ryhdyin lukemaan kirjaa: vieläkö tarina tenhoaisi, vai kokisinko karmean pettymyksen, niin kuin joidenkin lapsuussuosikkien kohdalla on käynyt? 

Jo muutaman sivun jälkeen oli selvää, että pettymystä ei ollut luvassa, suurehko yllätys kyllä: kirja oli sekä hauskempi että dramaattisempi kuin muistojeni perusteella oletin. Kirjan maagis-realistiset ulottuvuudet eivät myöskään olleet jääneet mieleen; lapselle se kaikki kai oli niin luonnollista, että siihen ei erikseen tarvinnut huomiota kiinnittää. Luulenpa myös, että (suuri?) osa huumorista on 6-vuotiaalta mennyt vähän ohi.

Rouva oli niin uupunut terveydenhoitoonsa, ettei hänellä ollut muuta sanottavaa kuin hyvää yötä, johon Tirlittan vastasi lohduttavasti, että

- Kyllä siitä vielä hyvä tulee. Uskokaa pois. Tunnen monta monta rouvaa, joiden luuvalo on sammunut tykkänään. Voi jos rouva tietäisi kuinka pimeitä sellaiset rouvat ovat sisältä päin. Vaikka ovat niin säteileviä päältä päin. 

Mutta rouva ruikutti, että hän oli niin tuskastunut näihin inhottaviin lääkkeisiinsä ja pistoshoitoon, että hän olisi tuhat kertaa mieluummin pimeä kuin valoisa. Pimeä joka puolelta.

Tirlittan katseli makuuhuoneen seiniä, joita myöten pienet pedot marssivat ylös ja alas, ja Tirlittan ajatteli että se oli melkein juhlallista. Sitten alkoi rouva kiljua ja rääkyä luuvalonsa kirkkaudessa niin vimmatusti, ettei Tirlittan osannut muuta kuin niiata ja toivottaa rouvalle pimeyttä joka puolelta.

Sitten löi kello kahdeksan ja sitten soi gong-gong kolme kertaa, ja sitten se alkoi. Sirkushuvi. Jännittävä, hermoja raateleva esitys. Satamäärin ihmisiä tulvi valtavaan telttaan, joka hohti kummallisen kuultavana himmenevässä illassa. Se oli kuin suuri jäävuori Atlantin valtameressä.

Seikkailun ja huumorin lisäksi Tirlittan tarjoaa myös symboliikkaa, syvällisyyttä ja herkkyyttä. Tirlittanin "orpous" paljastuu vertauskuvaksi perhettä kohdanneesta kriisistä: Tirlittan jää oman onnensa nojaan, kun hänen kotinsa kirjaimellisesti hajoaa, ja hänen perheensä jäsenet lentävät tiehensä. 

Monet luulevat, että orpolapset ilmestyvät maailmaan sillä tavalla että karkaavat orpokodista. Totta, kyllä sellaistakin tapahtuu. Mutta Tirlittan tuli orvoksi omassa kodissaan. Se lensi hajalle se koti. Ukkonen iski siihen ja kaikki lensivät hajalleen. Äiti lensi pohjoiseen, isä lensi etelään ja kaikki siskot ja veljet lensivät mikä minnekin, sillä he eivät vielä tunteneet ilmansuuntia eivätkä siis koskaan saaneet tietää, minne he oikein lensivät. Tirlittan lensi kanavaan. Sillä lailla hänestä tuli orpolapsi.

Toisaalta kirjassa on myös viehättävää vanhanajan naivismia, mahtipontisuutta ja ylenpalttista päähenkilön romantisointia. Tirlittan, vaikka onkin juuttunut uhmaikään, esitetään harvinaisen kauniina ja täydellisenä, itsekin tietoisena kauneudestaan ja asemastaan Isäjumalan suosikkina. Mutta kuten kirjan kliimaksissa huomataan, ei edes taivaallinen korvikeisä voi estää Tirlittania murskaantumasta omaan suruunsa.

Kaiken kaikkiaan kirja "vanhahti" paljon vähemmän kuin olin arvellut. Lyhteitä ja vouteja voimakkaammin koin maailmankirjain muutoksen, kun Tirlittan saapuu "kirkonkylään, jossa oli kuusi pankkia ja yksi kirkko." Ei mahda moista ihmettä enää Suomenmaasta löytyä, kun se paikkakunnan viimeinenkin pankki on yhä useammin vaihtunut ottomaattiin. Kaikkeen sitä ihminen lukiessaan huomionsa kiinnittää! :D

Summa summarum: Tirlittan etsi kotia: / Tirlittan rukoili. / Tirlittan pois-pois-potkittiin. / Tirlittan rähisi. Vanha lapsuudensuosikki, joka aikuislukijalle avautui aivan uusilla tasoilla.

Muumimamma, koditon yksinhuoltaja

- Onko isästä nyt tullut hattivatti? kysyi Muumipeikko. 

- Ei tietenkään! Sanoi hänen äitinsä. - Ymmärräthän, että he vain narrasivat hänet mukaansa. 

- Ajatella jos tapaisimme hänet jonain kauniina päivänä! sanoi Tulppaana. - Hän varmaan ilahtuisi, eikö vain?

- Varmasti, sanoi Muumimamma. - Mutta ei niin taida käydä. Ja hän alkoi itkeä.

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

WSOY 1992

Alkuteos: Småtrollen och den stora översvämningen 1945/1991

Muumit ja suuri tuhotulva on tarina siitä, kuinka muumiperheestä tuli se muumiperhe, joka meille kaikille on tv:stä tuttu. Seesteisen äitihahmon sijasta tapaamme hermoherkän yksinhuoltajan, joka epätoivon vimmalla etsii itselleen ja pojalleen uutta kotia. Perheen isä on levoton kulkuri, jonka mukana perhe on muuttanut kaakeliuunista toiseen. Tarina alkaa siitä, kun muumipappa on hylännyt perheensä ja karannut hattivattien matkaan, ja muumimamma sekä muumipeikko ovat joutuneet mierontielle. Matkallaan he kohtaavat monia vaaroja, mutta myös yllättävää ystävällisyyttä, ja loppujen lopuksi tarina saa kuin saakin onnellisen lopun: tulva väistyy, kadonnut perheenpääkin löytyy, ja uusi onnellinen elämä Muumilaaksossa voi alkaa.

- Kiiltomatoja, sanoi Muumipeikon äiti; mutta heillä ei ollut aikaa jäädä katsomaan niitä lähemmin. He olivat näet etsimässä mukavaa lämpöistä paikkaa, johon rakentaa talo ja ryömiä siihen sisään ennen talven tuloa.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä oli pitkään ainut muumikirja, jota en koskaan ole lukenut. Joitakin vuosia sitten taisin tosin lainata sen kirjastosta, mutta muumien privitiivinen ulkomuoto tuntui vielä silloin niin vieraalta, etten tullutkaan lukeneeksi kirjaa. Vasta Sirke Happosen Muumiopas sai minut muuttamaan mieleni, eikä alkumuumien "muotopuolisuuskaan" enää häirinnyt lukemisen iloa. Aikuismaisempaan tyyliin totuttuani jopa nautin kuvituksen alkuvoimaisesta ja maalauksellisesta tunnelmasta.

Välistä he näkivät jonkun merenneidon tanssivan ohi aaltojen, välistä vilahti esiin koko joukko pieniä merenpeikkoja.

. 

"Muumien synkkä menneisyys" oli kiehtovaa ja valaisevaakin luettavaa. Muista muumikirjoista tutuksi tullut ydinperheidylli ei olekaan itsestäänselvyys; mamman ja papan rakkaustarinaan mahtuu myös vaikeita aikoja. Perheensä hylännyt Muumipappa on kuitenkin tervetullut takaisin, ja kun unelmien kodista vihdoin tulee totta, ei kai ihmekään että muumit sen koommin ovat vaalineet sitä -ja toisiansa- juuri niin suurella hellyydellä kuin myöhemmissä muumikirjoissa kerrotaan.

Ja siellä, niityn keskellä, oli talo joka oli melkein kuin kaakeliuuni, hyvin hieno ja siniseksi maalattu.

Uusiakin tuttavuuksia kirjasta löytyi. Esim. sinitukkaisesta Tulppaanasta olisin mielelläni lukenut lisääkin. Kaiken kaikkiaan kirja jätti juuri sopivan nälkäiseksi: men hur gick det sen?

Heidän tulppaaninsa loisti jälleen, se oli avannut kaikki terälehtensä, ja sen keskellä seisoi tyttö, jonka kirkkaansininen tukka ulottui jalkoihin saakka.

Summa summarum: Sinä tässä tyhmä olet, puuskahti Muumimamma, sillä hän oli hermostunut. Jännittävä seikkailusatu ja kiehtova kurkistus muumiperheen menneisyyteen. 

Eeva Joenpelto: Missä lintuset laulaa

Nyt, tänä lauantai-iltana, kun leivät oli kypsennetty ja laatikot hautuivat uunissa, tunsi Hanna vastoin kaikkia järkisyitä itsensä ylenmäärin onnelliseksi. Ikkunoitten lävitse sisälle asti hän tunsi kuinka suuret puut ulkona, poppelit ja piilipuut kuuntelivat. Ja kuinka huutavan linnun sydän puhdistui korkealla sinisessä ilmassa. Ja kuinka hän itse oli vain yksinkertainen väriläikkä mullan ja veden makuisessa tuulessa. Mutta että hän oli avarakatseinen kuin ainakin ihminen, joka pitkän elämän on elänyt valvoen ja rukoillen. Hänen pieni kurtistunut hapan sydänkarpalonsa veti verta itseensä ja paisui. Ja sitten aivan äkkiä hän työnsi puseroaan  kaulanrajasta sivummalle ja painoi huulensa olkapäätään vasten. Hiukan hämillään hän nosti päänsä ja katsoi ympärilleen. Häntä melkein pyörrytti, taivaan valkoiset vanupilvet vyöryivät vyörymistään. Ja sitten, laskiämpäriä kantavan Elsan puhahtaessa kuin ylimielinen hirvi, hän suuteli olkapäätään vielä toisen kerran, pitkään ja silmät ummessa. Mutta tuskin hän oli nostanut päänsä kun hän jo juoksi alas mäkeä sahaa kohden.

Eeva Joenpelto: Missä lintuset laulaa

WSOY 1957

Karl Wilen on viisikymppinen sahanomistaja, huoleton naistenmies, jonka suureen taloon on vuosikymmenten varella kertynyt koko joukko "jalkavaimoja" ja näiden lapsia. Naiskatrasta luotsaa vaimoista ensimmäinen, lapsettomaksi jäänyt topakka Kaisa. Vain yksi rakastajattarista, kaunis Signe, sai lopulta tarpeekseen ja lähti, mutta hänen tyttärensä Hanna jäi taloon.

Tarina alkaa, kun Signe kuolee, ja lapsenmielinen Hanna joutuu ensi kertaa kasvotusten elämän kovuuden kanssa. Vaikka Hanna on jo 18-vuotias, ei hän tiedä elämästä mitään: hän on tämän omalaatuisen perheen tynnyrissä kasvattama silmäterä, enkelten nukke, jonka hyvyyden ja puhtauden pitää kirkastaman koko suvun häpeätahrat. Kun Wilenin vanhin poika Lasse, josta piti tulla tuomari ja isänsä ylpeys, ajautuu välirikkoon isänsä kanssa, nousevat Hannaan kohdistuvat nuhteettomuuden paineet sietämättömän korkeiksi. 

Hanna koettaa parhaansa miellyttääkseen ja ilahduttaakseen isäänsä, niin kuin hän aina on tehnyt. Mutta tavatessaan lintulammella nuoren tutkijan, Kaukon, Hanna havahtuu tajuamaan oman orastavan naiseutensa, ja Wilenin talon asukkaiden hauras tasapaino järkkyy. Pumpulissa kasvanut Hannakin havahtuu tajuamaan elämän nurjat puolet, ja kauniin kesän mentyä ei mikään enää ole kuin ennen.

Hänen ryhtinsä laukesi, tukka putosi otsalle, silmät tarkkailivat levollisina lintujen rataa. Hannastakin linnut olivat hauskoja, mutta naisena hän piti niistä enemmän siksi, että ne olivat miehelle rakkaita, jos kohta vain velipuolelle. Ehkä hänessä itsessään oli myös niin paljon lintua, laulua ja siipien lyöntiä, ettei hän niitä niin ylettömästi ihmetellyt.

Tarinautti lokikirjaan: "Jos haluatte oppia kirjoittamaan hyviä lauseita, lukekaa Joenpeltoa", hoki äidinkielen opettajamme lukiossa. Mutta minä elin kapinakautta, EVVK, enkä lukenut. Vasta nyt, 13 kotimaista - haasteen kannustamana, älysin ottaa neuvosta vaarin. Ja onneksi otin!

Nyt ymmärrän täysin, miksi rakas ja ärsyttävä äikänopemme niin kovasti Joenpeltoa ihaili. Joudun yhtymään hänen ihailuunsa. Joenpelto kirjoittaa käsittämättömän hyvin, ja totta tosiaan: ne lauseet! Oli aivan hiljaista nyt, olin uinut itsestäni eroon huolekkaat äidit ja lintujen rauhattomat sydämet. Pukeuduin hitaasti, märkä ruumiini, jota ei aurinko yöllä päässyt kuivattamaan, vastusti jokaista vaatekappaletta. Olisinpa lukenut näitä jo nuorena, niin paljon olisin oppinut. Vaan nytpä tiedän, että Joenpeltoa on luettava lisää.

Tarinan tasolla en aivan koko sydämellä rakastunut tähän kirjaan. Jos omalaatuista perhekuviota ei oteta lukuun, kyseessä on melko pitkälti "se tavallinen tarina" - joskin syvällisyyttä ja taitavasti yhteen lomittuvia teemoja löytyy: toisten odotusten todeksi eläminen, katkeruus, perheenjäsenten väliset valtapelit... tässä kirjassa on mistä ammentaa. 

Kehuin jo Joenpellon kieltä, mutta hänen ihmiskuvauksensa on myös ylistämisen arvoista. Hahmoista kaikkein mieleenjäävin oli talon matriarkka Kaisa, joka kovan ja laskelmoivan kuorensa alla on ihminen hänkin. Wilenin, hilpeän naistenmiehen ikääntymisen ja haurastumisen kuvaus on myös hieno. Lassen "antikehityskaari" aukesi hieman kankeasti, mutta rakentui lopulta hyvin uskottavaksi ja osuvaksi kuvaksi paineiden ja häpeän alla murtuvasta nuoresta miehestä. Hänen höpinänsä oli kärsittävä, sillä oppineissa ja lukeneissa ihmisissä oli paljon sellaista, mikä tavallista järki-ihmistä ärsytti ja raivostuttikin, lapsellisuutta ja yksinkertaisuutta ja ihmisten mielipiteitten pelkoa.

Hanna on samaan aikaan vahva että heikko, viaton muttei liian täydellinen: häneen on vaikea olla kiintymättä kuin omaan tyttäreen. Hannan rakastettu jää sen sijaan melko ohueksi, niin kuin usein näissä "love stoyryissa" toiselle osapuolelle käykin.

Kirjan kerronnassa aluksi häiritsi Joenpellon käyttämä vaihtuvan näkökulman tekniikka. Kaikkitietävästä kertojasta hypätään Hannaan ja takaisin, ja lopuksi vielä Kaisaan. Täytyy kuitenkin myöntää, että Finlandia-palkinnonkin napannut kirjailija tietää, mitä tekee. Näkökulmanvaihdot tuovat syvyyttä tarinaan ja toimivat myös "teknisesti" hyvin. Suviyön huuma saa aivan uuden intensiteetin nuoren tytön itsensä kuvaamana, samin vanhenevan naisen hiljaiset mietteet punovat yhteen kirjan johtolangat mieleenpainuvaksi lopuksi. Päädyn sanomaan samaa kuin opettajani taannoin: lukekaa Eeva Joenpeltoa, ihmiset! Minäkin palaan varmasti hänen pariinsa, heti kun kaikilta hauskoilta haasteilta ehdin.

Hanna oli aina elänyt talossa, jossa rakkaus ja sen seuraukset olivat aina silmissä. Hänen oma äitinsä oli vajonnut sen helpoksi uhriksi, eikä kukaan ollut säästellyt sanoja kuvatessaan sen lyhyyttä ja rumuutta. Rakkaus oli heidän kadotuksen luolansa, rakkaus oli piiska ja rakkaus oli verta ja maata.

Mutta Hannalle se oli kuin ohut huntu, tunnelma täynnä arkoja ja suloisia aavistuksia, marmorinkaltaisia jäseniä ja aaltojen hiljaista lähestymistä. Se oli kaunista leikkiä, jolla ei ollut loppua.

Summa summarum: Kuinka ihmisen sydän vanhetessaan käpristyi ja kuivui kokoon, tuli kovaksi, kylmäksi ja ikäväksi, niinkuin Kaisakin oli eräänä yönä hänelle valittanut. Silloin Hanna ei ollut ajatellut sitä hiukkaakaan, mutta nyt hän ymmärsi että sama käpristyminen, kuivuminen ja koveneminen uhkasi jokaista ihmistä, ja useinkin juuri niitä parhaimpia. 

Haikea kasvu-ja rakkaustarina häkkilinnusta, joka tahtoi lentää.

Jennifer Vanderbes: Strangers At The Feast

She didn't buy gas masks. She didn't put change of clothes into the emergency duffel. Because when she lay in bed at night, looking back on the past year, she realized the loss of all that money and the prospect of her children growing up poor had terrified her more than the ghastly scenarios described on the news. And Douglas seemed more afraid of screwing up their finances again and of her walking out on him than he was of terrorists. And yet they moved into a larger house, they soon conceived Laura, and for a while they stopped talking about what really terrified them. They'd found a bogeyman.
It was around that time Douglas bought the gun.

Jennifer Vanderbes: Strangers At The Feast
Scribner 2010

On marraskuu vuonna 2009. Olsonin perhe on kokoontunut perinteiseen kiitospäivän viettoon. Tällä kertaa juhlaa ei vietetäkään Eleanor-äidin ja Gavin-isän luona kuten ennen, vaan heidän aikuinen tyttärensä Ginny, joka on yllättäen adoptoinut intialaisen orpotytön, haluaa järjestää tytölleen ikimuistoisen ensimmäisen kiitospäivän ja tarjoutuu emännöimään juhlaa. Paikalle saapuu myös Ginnyn isoveli Douglas vaimonsa Denisen ja kolmen lapsensa kanssa. Mutta kaikki ei menekään niin kuin Strömsössä, ja veli on kumman kireä... ja samaan aikaan toisaalla, ei kovin kaukana, kaksi lähiönuorta hiipii spraymaalipullojen kanssa erääseen kiitospäivän ajaksi tyhjenneeseen taloon.

Jennifer Vanderbesin tumma ihmissuhdedraama leikkaa veitsenteräviä viiltoja amerikkalaiseen unelmaan, paljastaen pintakiillon alta irvistävät ongelmat sekä alati levenevän köyhien ja rikkaiden välisen kuilun.

Tapahtumien kulkua seurataan vuorotellen jokaisen perheenjäsenen näkökulmasta, joista keskushenkilöksi kohoaa perheen lankoja käsissään pitelevä Eleanor. Yhteiskunnallisen ulottuvuuden tarinaan tuo keskiluokan vaurauden tieltä häädetty lähiönuori Kijo. Lukija tietää, että tulossa on tragedia, mutta millainen, jää arvailujen varaan. Who will do it? Melkein kaikilla on motiivi, kuka tahansa voi olla se jonka päässä kuuluu naps. Kirja naulitsee lukijansa penkkiin eikä päästä irti, ennen kuin kaikki on ohi.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja oli todellinen page-turner! Tarina koukutti heti ensimmäisellä sivulla, ja jännite kasvoi koko ajan.Tämä ei ole pelkästään plussaa: sivujuonia ja inhimillisiä tragedioita oli tungettu mukaan vähän turhankin reippaalla kädellä. Henkilöistä herkullisin oli Denise-miniä, joka kontrollinhalussaan nyppii kulmakarvansakin puolikaljuiksi. Hienosti rakentuu myös matriarkka Eleanor, jonka tehtäväksi jää pitää kulisseja pystyssä Vietnamin sodasta palanneen aviomiehen vetäytyessä kuoreensa.

Would that be Eleanor's life? No, her mother said. Make the coffee and iron his shirts. Serve him steak au poivre with baked potatoes and kiss him before bed. Say yes if he wants to touch you, even if you are sleeping. Don't ask what's wrong. Pretend everything is fine and soon enough, it will be. There were few marital problems, she added, that couldn't be cured with a baby.
Eleanor said she didn't think Gavin wanted a baby.
Her mother said, "That's why God made safety pins."

Parasta kirjassa oli, että se antoi USA:n talouskuplalle ja taantumalle inhimilliset kasvot. Kaikesta draamasta huolimatta kirja jätti kuitenkin verraten kylmäksi, ehkä siksi että se itse oli kylmä: Vanderbesin  maalaama kuva maailmasta ja ihmisluonteesta on perin synkkä, henkilöiden materialismi ja pinnallisuus menee paikoin jo karikatyyrimäisen paksuksi. Kaiken kaikkiaan lukukokemus jäi kuitenkin selkeästi plussan puolelle. Amerikkalaisen unelman kääntäpuolesta kiinnostuneitten kannattaa ehdottomasti lukea tämä kirja.

Summa summarum: But if someone were to threaten that? Was there a length to which a mother wouldn't go? Koukuttava yhdenpäivänromaani rikkaiden ja köyhien välisestä kuilusta, johon yhä useampi tahtomattaan putoaa.

P.S. Jos jollakulla So American-haasteen suorittajista on vielä Connecticut ruksaamatta, tässäpä yksi tarjokas siihen.

Heidi Linde: Jo nyt on!

Terese nojautuu lähemmäs ikkunaa, maha tökkää tiskipöytään ja autosta ilmestyy näkyviin kolme kättä, Einar päästää otteensa irti ratista ja kumartuu vähän alaspäin nähdäkseen paremmin Teresen, ja tytöt vilkuttavat pienillä käsillään auton takaikkunasta, Terese nostaa oman kätensä ja vilkuttaa innokkaasti takaisin, ja tuntuu kuin heidän välillään olisi jonkinlainen mekaaninen side, ihan kuin hänen kätensä olisi auton varsinainen moottori, ja mitä reippaammin ja tomerammin hän vilkuttaa, sitä nopeammin hän pääsee heistä eroon. 

Heidi Linde: Jo nyt on!

WSOY 2012

Alkuteos: Nu, jävlar! 2011

Suomentanut: Katriina Huttunen

Kongsvinger on aivan tavallinen pikkukaupunki eteläisessä Norjassa, ja aivan tavallisia ovat myös sen ihmiset: uupumukseen asti äitiyttä suorittava, krooninen pärjääjä Terese, hänen myhäilevä miehensä Einar, kaunis mutta yksinäinen Jessica, tyhjän pesän syndroomaa poteva Lydia. Mutta pinnan alla kuohuu: Teresen tyyni kuori kupruilee, ja Lydian on yhä vaikeampaa salata mielikuvitusystävänsä, kuningatar Sonja. 

Jo nyt on! kertoo päivästä, jona Jessica tulee vanhaan kotikaupunkiinsa juhlistamaan häitään - päivästä, jona komisarion patonki jää puoliksi syömättä, ja huoltoasemalla paistetaan tuoretta pullaa: siellä on Kevin, jonka haavoja aika ei paranna - vielä kahdentoista vuoden jälkeenkin hän haikailee Jessican perään.

Norjalaisen Heidi Linden ensimmäinen suomennettu romaani on tyyliltään hilpeä ja teemoiltaan kipeä yhdenpäivänromaani elämäänsä pettyneistä ihmisistä, elämänpelosta ja siitä, kuinka vaikeaa on ottaa vastuuta omasta onnestaan. Kun elämä ei menekään niin kuin piti, voi kaivautua katkeruuteen tai paeta hulluuteen, takertua menneeseen tai hypätä sillalta. I am asking you to believe in change, sanoo Obama telkkarissa. Mutta mitä jos on jo liian myöhäistä muuttua? Elämän juna meni jo, ja uutta ei tule... ei ainakaan, jos ei mene sitä asemalle vastaan.

 - Älä viitsi! Terese sanoo. 

- Ai mitä?

- Tuollaista helvetin viisastelua.

- Nyt en oikein tiedä pysynkö perässä, Kai Langseth sanoo.

- Et tietenkään pysy! Terese sanoo. - Et voi tietää millainen paskapäivä tämä on ollut. Sinulla ei ole aavistustakaan millaiseksi koko helvetin elämäni on muuttunut!

Kai Langseth katsoo häntä ja Terese tuntee miten vapauttavaa kiroileminen on, hän on kiroillut ihan liian vähän elämässään, ja nyt hän näkee kaikki rumat sanat joita hänellä on sisimmässään, ne ovat odottaneet ja kasaantuneet, ja hänelle tulee pakottava tarve huutaa, päästää ilmoille kaikki se mitä hän on pidätellyt niin kauan, avata kaikki talon ikkunat ja seisoa tukka hajallaan, tuuli kasvoillaan, ympärillään lepattavat valkoiset verhot, ja huutaa kurkku suorana tielle vittusaatanaa.

Terese oli pärjääjä, niin kaikki sanoivat, hänen tärkein ominaisuutensa oli järkkymätön kyky pitää rohkeutta yllä ja kestää, niin hänestä kirjoitettiin lukion muistokirjassa: sietämätön sietokyky.

Tarinautti lokikirjaan: Ei liene salaisuus, että olen kutakuinkin rakastunut Norjaan. Luen enemmän norjalaista nykykirjallisuutta kuin kotimaista; jotenkin olen länsinaapurissa kirjallisesti kotona. Heidi Lindeä en ole vielä ehtinyt lukea, ja tämä kuulosti hyvältä. (Kaiken kukkuraksi kirja vielä sijoittuu rakkaaseen Kongsvingeriini, josta minulla on ihania muistoja nuoruuteni päiviltä.) 

Odotin siis kieli pitkällä, että pääsisin lukemaan tämän kirjan. Pidinkin siitä paljon, eri tavalla vain kuin odotin. Linden tyyli ei kolahtanut minuun aivan yhtä lujaa kuin vaikkapa Heivollin hypnoottinen tai Pettersonin kaihoisa kerronta. Välillä kaikki tuntui olevan turhankin synkkää, pessimismi rehotti ja dorkat saavat eniten naista. Kuitenkin kirja koukutti, oli ihan pakko valvoa vähän liian myöhään ja lukea vielä vähän. Ja hyvä niin: kirja parani koko ajan, ja jatkoi paranemistaan vielä senkin jälkeen kun olin jo lukenut kirjan loppuun. Eikä Linde sorru päättelemään lankoja siististi yhteen, vaan antaa niiden jäädä repsottamaan puoliksi auki, mikä sopiikin täydellisesti tähän vähän rähjäiseen tarinaan.

Kongsvinger bru

Parasta kirjassa olivat sen henkilöt. Katkeroitunut Terese-parka oli säälittävyydessään  loistava, uskottava ja hauska. Lydia sen sijaan jäi vähän paperinukeksi; kuninkaallinen mielikuvituskaveri oli ideana hyvä, muttei ihan kantanut maaliin asti. Hahmoista sympaattisin oli Kevin, joka alussa tuntui turhankin tallukalta, mutta josta lopulta kehkeytyi tarinan kiinnostavin henkilö.

Silloin Kevin kuoli. Käsissä hänellä oli iso pahvilaatikko jossa olivat kaikki hänen kasettinsa, ja yksinäisen kitaran äänen säestämänä hän vajosi alaspäin, kunnes vesi sulki hänet sisäänsä ja hän hukkui hitaasti ja täysin kivuttomasti. Oliko hän koskaan ollut niin onnellinen kuin juuri silloin? Jouluaatto tuli eräänä elokuun päivänä, ja hän sai lahjan jota ei ollut edes uskaltanut kirjoittaa toivelistaan.

Pidin myös kirjan kielestä, joka on mukavan arkista, vähän ronskiakin muttei liikaa. Vaikka virkkeet ovat välillä hengästyttävän pitkiä, teksti on helppolukuista ja tarina kulkee hyvin. kerronta vetää, tarinasta löytyy tarttumapintaa meille "taviksille". tragikoomiset tilanteet ja henkilöt. En ylläty, jos tästä tehdään pokkari. Syytä ja ainesta olisi!

Summa summarum: Ja toisin kuin Sonjalla, hänen velvollisuutensa on ihon alla. Se virtaa veressä. Velvollisuus on ilmaa jota hän hengittää ja vettä jota hän juo. Heti aamusta ja joka aterialla. Vähintään kaksi lasillista. Tragikoomisia tarinoita tavallisten ihmisten elämästä ja elämättä jättämisestä. 

P.S. Kirjasta ovat bloganneet myös Karoliina ja Annika. Molemmat tykästyivät, jopa enemmän kuin minä.

Sarjakuvaperjantai: Luumukanaa

Naser Ali Khan teki kuten hänen äitinsä pyysi. Hän osti kolmisenkymmentä askia savukkeita ja vei ne äidilleen. Hän ei enää rukoillut tämän puolesta vaan soitti tariaan kaikki päivät, auringonnoususta keskiyöhön.

Marjane Satrapi: Luumukanaa
LIKE 2008
Alkuteos: Poulet aux prunes, 2004
Suomennos: Taina Aarne

 

Naser Ali Khan on monien ihailema muusikko, joka on antanut musiikille kaikkensa. Kun hän menettää rakkaan soittimensa, katoaa hänen elämästään viimeinenkin nautinto, ja hän päättää kuolla. Maatessaan sängyssään odottamassa kuoleman enkeli Azraelia, hän käy läpi elämänsä iloja ja suruja, suhdettaan perheeseen ja vähäisiin läheisiin ihmisiin.

Palkitun sarjakuvataiteilijan Marjane Satrapin Luumukanaa vie lukijan keskelle 1950-luvun Irania, perheeseen joka on onneton omalla omituisella tavallaan. Satrapi kertoo kaihoisan tarinansa vähäeleisen väkevästi, mutta vailla paatosta. Tragikoomiset ihmiskohtalot heijastavat samalla myös iranilaisten tuntoja vallankumouksen jälkeisinä epävakaina aikoina.

Tarinautti lokikirjaan: Marjane Satrapi on nimi, johon olen toistuvasti törmännyt ja melkein aina kehuvissa merkeissä. Satun minihaasteesta sain sopivan tekosyyn tarttua tuumasta toimeen ja lähteä Lähi-Itään Satrapin mustavalkoisin siivin. En oikein odottanut mitään, aloin vain lukea ja katsoin mitä tuleman pitää. Yleensä en niin kauheasti välitä mustavalkosarjiksista, mutta tähän se sopi eikä vaivannut yhtään. Lukeminen oli helppoa ja vaivatonta, kuvat mukavan pelkistettyjä ja kerronta miellyttävän tiivistä. Tarinan henkilöt oli hienosti rakennettu, samoin kuin tarinan juoni. Aivan yllätyin, kuinka paljon kirjasta lopulta pidin!

Nautin kovasti myös kirjan huumorista. Jos asia on vakava, sille on syytä nauraa, ja nauretaankin - ilman että ketään tai mitään kuitenkaan pilkataan; Satrapin kertojanääni on kaikessa viiltävyydessäänkin myötätuntoinen ja lämmin. Napakkaan ihmissuhdekomiikkaan sekoittuu myös hurmaavasti ripaus absurdia.

Luumukanasta on blogannut jo aika moni ennen minua. Minna yllättyi, miten paljon sarjakuvalla voi kertoa, Linnea kehui tussijälkeä ja tarinan vaivatonta kulkua, Hannaa kutkutti kirjan huumori. Satu luki kirjan nopeasti ja unohti hitaasti. Karoliina hämmästeli, kuinka pienessä tilassa ja vähin sanoin voi luoda niin sisältörikkaan kokonaisuuden.

Summa summarum: Taidokkaan pelkistetty sarjakuvaromaani elämää suuremmasta rakkaudesta, perheestä ja elämästä kuohuvassa Iranissa.

Luumukanaa on myös filmattu. Trailerin perusteella leffa on mahtipontisempi kuin sarjakuva.