Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

On varhainen aamu. Yhtä ihana kuin maailman ensimmäinen aamu. Karhuluolan uudisasukkaat vaeltavat metsänsä halki ja heidän ympärillään on kevään koko ihanuus. Kevät elää kaikissa puissa ja vesissä ja kaikissa vehreissä näreiköissä, se visertää ja suhisee ja murahtelee ja laulaa ja solisee, kaikkialta kuuluu kevään raikas, villi laulu. 

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

WSOY 1981

Alkuteos: Ronja Rövardotter

Kuvitus: Ilon Wikland

Suomentanut: Tuula Taanila

Sinä yönä kun Ronja syntyy, hurja ukkosmyrsky riehuu metsässä ja halkaisee kahtia linnan, jossa ryöväriruhtinas Matias ja ryövärijoukkoineen asustaa. Isänsä Matiaksen hellästi rakastama Ronja varttuu pian nuoreksi tytöksi, ja metsästä tulee hänen toinen kotinsa. Metsässä vaanivat myös monet vaarat: häijyt männiäiset, sumussa laulava manhon väki, sekä pahimpana kaikista kammotut ajattarat, joiden kauneudelle vain niiden julmuus vetää vertoja. Mutta Ronja ei pelkää, sillä Matiaksenmetsässä pärjää vain peloton.

Eräänä päivänä Ronja kohtaa Birkin, ikäisensä pojan, josta tulee hänen veljensä. Pahaksi onneksi Birk on kilpailevan ryöväriruhtinaan poika, joten heidän on pidettävä ystävyytensä salassa. Kun Matias saa tietää asiasta, hän lakkaa puhumasta Ronjalle, eikä suostu edes lausumaan ääneen tyttärensä nimeä. Ronja päättää hylätä isänsä linnan ja muuttaa Birkin kanssa metsään.

Astrid Lindgrenin klassikkokirja kertoo rohkeudesta, vapaudesta, rakkaudesta luontoon ja siitä, miten helposti kaikki voi mennä pilalle ihan turhaan.  Mutta ennen kaikkea se on ylistyslaulu ystävyydelle, joka on elämääkin suurempi.

- Äläkä ikinä unohda, mitä minä olen sinulle sanonut: varo putoamasta Helvetinkuiluun!

Ja sitähän juuri Ronja varoisi. Se olisi parasta mihin saattoi ryhtyä kun ajattarat raivosivat metsässä.

- Jos minä olen sanonut että minä ratsastan, niin silloin minä ratsastan!

Tarinautti lokikirjaan: Olen lukenut Ronjan nyt kolmesti, ja yhtä monta kertaa olen menettänyt sydämeni sille. Kymmenvuotiaana kirja oli jännittävä seikkailu, kaksvitosena koskettava tarina sielunsisaruksista, ja nyt kun itselläni on oma "ronja", koin entistä vahvemmin myös tarinan vanhempien ja lasten välisestä rakkaudesta.

- Olenko minä nyt sinun lapsesi, Matias?

Eskari-ikäinen esikoiseni kuuntelee jo sujuvasti kokonaisia lastenromaaneja jatkokertomuksina iltaisin. Ronja Ryövärintyttären suhteen olin kahden vaiheilla: lukeako se tytölle jo nyt, vai odottaako vielä että tyttö vähän kasvaa? Koska Lindgrenin Kultasiskoni oli tytöstäni niin ihana eikä yhtään liian surullinen, päätin uskaltaa. Ja kävi kuten oli arvellut: tyttö piti kirjasta kuin hullu puurosta, ja olisi voinut vaikka heti aloittaa sen uudelleen alusta. Meidän perheessä ollaan siis Ronja-faneja jo kolmannessa polvessa :)

Miten hyvä oli rakastaa toista niin ettei tarvinnut pelätä edes vaikeinta, siitä he puhuivat, vaikka kumpikaan ei kuullut sanaakaan.

 Summa summarum: - Älä säikähdä, Birk, Ronja sanoi. Nyt tulee minun keväthuutoni!
Ja Ronja kirkaisi, kirkkaasti kuin lintu, huusi riemuhuudon niin että se kuulii kauas metsään.

Ville Tanttu: Tiikerisydän

Mustaa, mustaa, mustaa.
Musta tuntuu käsissäni; kyynärpäätä kivistää tämä uuttera väritys, mutta se on pieni hinta siitä, että näen pian mustan aukon, edes tässä kartallani. Avaruuden valtias syntyy tähän kauas Merkuriuksen ja Pluton toiselle puolelle. Tunnen tumman spiraalin imevän kaiken kohti sen yönmustaa keskustaa.
Vaikka aurinko lämmittää jo, niin viluinen hytinä, joka minua on tärisyttänyt heräämisestä saakka, ei tunnu sulavan pois. Koulun aloituksen kammotuspelko on kuin otus, joka roikkuu minussa. En voi edes juosta sitä karkuun, kun se on sisälläni.

Ville Tanttu: Tiikerisydän. 
WSOY 2012

Amos on 9-vuotias poika, joka yhdessä parhaan ystävänsä Benkun kanssa tutkii ihmeellistä avaruutta, pohtii maailmankaikkeutta ja yrittää piirtämällä käsittää sen, mitä ei voi nähdä. Kesä on ollut hieno, mutta nyt se on ohi, ja on aika palata kouluun. Se ahdistaa Amosta, jolle lukeminen ja kirjoittaminen ovat vieläkin vaikeita asioita. Ja kun asiat ensimmäisenä koulupäivänä eivät mene putkeen, Amos päätyy ottamaan "ommoo lommoo" kertomatta isälle ja äidille. Mutta pelosta syntyy Monsteri, joka hiipii Amosin huoneeseen ja sydämeen.

- Totuus on, että isäs löi sua, koska se häpee sua! --- Koska se häpee ja halveksii sua, avutonta hyypiötä, joka ei vielä yhdeksänvuotiaanakaan osaa lukea.

Vain Joel, Amosin leluorava, tietää miten monsterista pääsee eroon. Josset sää nääs kerro totuutta, nii sitte se hirviö palaa. Mutta Amos ei uskalla kertoa vanhemmilleen tapahtuneesta. Koettaessaan peitellä valheensa jälkiä Amos sotkee asiansa yhä pahemmin, ja valhevyyhdin kasvaessa kasvaa myös Monsteri.

Mustan aukon pohjattomaan jylisevään imuun lentää isoisän kuva ja kaukoputki, piirtämäni avaruuskartta, isän salkku, äidin puuhalista, kutsunippu lentelee paperisateena kuin kovassa tuulessa kohti mustaa tyhjyyttä, niiden perässä Benjaminin kirja ja viimein Ganesh-rasia, joka jää kuin taikavoiman ansiosta hangoittelemaan imua vastaan, ikään kuin se omaisi omaa painovoimaa. Pitkä kravatti imeytyy aukkoon päin Ganesh-rasian ohi. Kravatti kuristaa isää joka hangoittelee sen toisessa päässä imua vastaan pitäen kiinni rasiasta.

Tarinautti lokikirjaan: Tiikerisydän tarttui käteeni aivan sattumalta, hetken mielijohteesta nappasin sen kirjastoreissulla mukaan. Vasta kotona huomasin alkaneni lukea tärkeää kirjaa. Tärkeä se on monestakin syystä, joista ilmeisin on Amosin koulupelko. Lukivaikeudet ovat monelle tuttu aihe, johon liittyy paljon pelkoa ja häpeää. Hitaasti oppiva lapsi leimataan helposti tyhmäksi, vaikka  tyhmyydestä ei tietenkään ole kysymys. Kirjoittaminen on Amosille vaikeaa, mutta maailmankaikkeuden syntyä ja rakennetta poika pohtii vaivattomasti, ja hankalatkin sanat ovat hallussa. Mä täs vaan ihailen stratosfäärimme vesihöyrymuodostelmia. ---Häikäisee. Kotiplaneettan keskustähti paistaa suoraan silmiin.

Pohjimmiltaan Amos on taiteilijasielu, jonka vertaaminen älylliseen ystävään tai nopeasti oppivaan bessserwisser-pikkusiskoon aiheuttaa vain turhaa pahaa mieltä. (Eikä itsetunto-ongelmilta vältytä, vaikka vertaajana olisikin lähinnä "vain" lapsi itse.)

Pelästyn pahemman kerran omaa peilikuvaani. Katseeni näyttää huolestuneelta.

Toinen tärkeä kirjan esiin nostama teema on perheen sisäiset jännitteet. Monsteri uskottelee Amosille, että vanhempien kireys ja poissaolevuus johtuu hänestä, vaikka tosiasialla taustalla ovatkin parisuhteen ongelmat. (Itse asiassa Amos ymmärtää asian paremmin kuin moni hänen ikäisensä tai vähän vanhempikin. Silti hänelle on tärkeää, että isä sanoo sen ääneen.)

Tantun filosofinen, jopa eksistentiaalinen näkökulma tarinaan on haastava. Viattomuus on yhdeksänvuotiaalle aika abstrakti käsite ja saattaa aueta lapselle aivan eri tavalla kuin aikuiselle. Taitavasti Tanttu kuitenkin selviää haasteesta: "new age-tunnelmaa" kevennetään sijoittamalla korkealentoisimmat filosofoinnit siniverisen, tampereen murretta puhuvan leluavaruusoravan suuhun, ja sydämen valo konkretisoituu laser-säteenä, joka karkottaa monsterin pakosalle. Isältä saatu Ganesha-jumalaa esittävä rasia kasvaa rohkeuden ja viattomuuden symboliksi, suojelevaksi voimaksi, jota puolestaan on suojeltava, jottei Monsteri saisi sitä tuhotuksi.

Loppupuolella tarinaan tuli myös perinteistä actionia, ja poikien avaruusseikkailusta tuli mieleen Lassi ja Leevi-sarjakuvista tutun avaruusmies Spiffin mielikuvitusmatkailu :)

Tarinan jännite kasvoi juuri sopivassa tahdissa, ja totuuden hetki oli hienosti kuvattu. Loppuscenessä on minun makuuni melko monta "Hallmark momentia", mutta huumori pelastaa taas, niin ettei siirappi ala liiaksi maistua suussa.

Kuvitus on Ville Tantun omaa käsialaa ja ansaitsee erityisen kiitoksen. Mustavalkoiset kuvat ovat miellyttävän kaukana stereotyyppisestä scifi-kohelluksesta - niin kuin koko kirjakin.

Rakensimme kaiken itse; seinät, ikkunat, laskusillan ja vallihaudan. Vallihauta kiertää koko linnan ympäri, ja äiti lupasi että saamme pitää sen ainakin ensi kesän puutarharemonttiin asti.

Tiikerisydän sopii loistavasti yhdessä lapsen kanssa luettavaksi, etenkin jos lasta kiehtovat avaruusasiat ja / tai joku teemoista on ajankohtainen perheessä. Aikuinenkin saa tästä kirjasta paljon ajattelemisen aihetta, toivon mukaan myös välineitä vaikeiden asioiden käsittelyssä ja kohtaamisesta yhdessä lapsen kanssa.

Summa summarum: Olis varmaan paree tehdä eropaperit sen kanssa pikimmiten, Joel jatkaa ja heittelee pähkinää ilmassa. - Siis nääs sen pelon kans.

Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla

Puisella naisella oli neljä käsivartta, jotka osoittivat määrätietoisesti eri suuntiin. Itään, Syyskuun tulosuuntaan, osoittavan käsivarren sisäsivulle oli kaiverrettu syvin, tyylikkäin kirjaimin: 

MENETÄ SUUNTASI

Pohjoinen käsivarsi osoitti kallioiden huipulle, ja siinä luki:

MENETÄ HENKESI

Eteläinen käsivarsi osoitti merelle, ja siinä luki:

MENETÄ JÄRKESI

Ja läntinen käsivarsi osoitti kohti pientä niemeä, jonne kultainen ranta päättyi, ja siinä luki:

MENETÄ SYDÄMESI

Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla
Alkuteos: The Girl Who Circumnavigated Fairyland In a Ship of Her Own Making
Kuvittanut: Ana Juan
Suomentanut: Sarianna Silvonen
Gummerus 2013

Syyskuu on kaksitoistavuotias tyttö, jonka äiti korjaa koneita ja isä on sodassa. Syyskuu itse viettää tylsää ja mitätöntä elämää, kunnes Satumaasta saapuva Vihreä tuuli vie hänet mukanaan lumottuun maailmaan.

Satumaassa Syyskuun on valittava suuntansa, ja hänen valintansa vievät hänet seikkailuun, jossa hän särkee sydämensä ja kadottaa varjonsa. Matkallaan hän saa myös ystäviä: louhikäärme Allun ja maridipoika Lauantain, kolme noitaa ja saippuasta tehdyn Lipeän. Pelastaakseen ystävänsä Syyskuu uhmaa Markisitarta, Satumaan lapsihallitsijaa, joka on julma ja kaunis - ja petollinen, kuten Syyskuu saa nähdä. Mutta Markiisittarellakin on tarinansa, ja Satumaalla salaisuutensa, jotka eivät kaikki ole herttaisia.

Catherynne M. Valente on kirjoittanut mukaansatempaavan seikkailun, joka lumoaa, viihdyttää ja viiltää. Hänen luomansa maailma on hämmästyttävän runsas, ja kirja on mielikuvituksen juhlaa kannesta kanteen.

Pronssiammeen vesi kimmelsi jäisenvihreänä ja tuoksui mintulta ja metsäöiltä ja makeilta kakuilta, kuumalta teeltä ja tähdenvalolta.
"Tässä pestään toiveesi, Syyskuu", sanoi Lipeä ja katkaisi toisen sormen niin että napsahti. "Sillä ihmisen entisen elämän toiveet kuivuvat ja kutistuvat kuin vanhat lehdet, jos niitä ei korvata uusilla toiveilla maailman muuttuessa. Maailma muuttuu jatkuvasti, ja toiveet käyvät limaisiksi, ja niiden värit haalenevat, ja pian ne ovat vain mutaa, kuten kaikki muukin muta, eivätkä enää toiveita ollenkaan vaan katumusta."

Tarinautti lokikirjaan: Tämä on niitä kirjoja, joita rakastin jo ennen kuin ehdin lukea ainuttakaan riviä. Ensin ihastuin nimeen, sitten ideaan ja upeaan kuvitukseen. Kun viimein pääsin lukemaan kirjaa, olin siis jo valmiiksi myyty. Ja ihastukseni sen kuin kasvoi, mitä pitemmälle kirjassa ehdin.

Kuten varmaan arvasit, Satumaan pääkaupungin maantieteellinen sijainti on epävakaa ja melko äkkipikainen. Pelkäänpä, että koko kaupunki liikkuu sinne tänne tarinankerronnan tarpeiden mukaisesti.  

Valenten kirja on hurja,viiltävä, ilkikurinen, absurdi ja sopivan syvällinen - siis kaikkea sitä, mitä fantasian (mielestäni) pitää olla! Sivut suorastaan pursuivat toinen toistaan riemastuttavampia henkilöitä, paikkoja ja tapahtumia. Paikoin ihmeiden runsaus suorastaan hengästytti. Monesta hienosta hahmosta olisin mielelläni kuullut lisääkin. Nälkää siis jäi myös jatko-osaan, joka englanniksi onkin jo ilmestynyt. Kolmososakin tulee piakkoin uunista ulos... ja hyvä niin! Jään innolla odottamaan, mitä tuleman pitää.

"Se on suvussa kulkeva nimi", A-L sanoi pöyhkeästi ja rapsutti itseään toisen sarven takaa. "Isäni oli kirjasto. Joten tarkalleen ottaen minä olen kirjalouhi, tai... loujasto? Kirlisko? Yritän yhä etsiä parasta nimitystä."

Hänen neulansa oli kiihkeä ja hän käytti sitä kuin miekkaa. Heilutti sitä! Pisteli sillä! Kudonnaiset ovat niin lämpöisiä, hän sanoi, niin ystävällisiä ja kotoisia. Kaikki tuo tapahtui kuitenkin niin kovin kauan sitten.

Voisin hehkuttaa pidemmästikin, mutta taitaa olla parasta, että annan näiden teksti-ja kuvanäytteiden puhua puolestaan, ja sanoin vain tämän: suosittelen suurella sydämellä! Tämä satumainen seikkailu vie mennessään, oletpa iältäsi kymmenen tai satakaksitoista vuotta.

Summa summarum: Häntä ei pidä moittia tästä: kaikki lapset ovat sydämettömiä. He eivät vielä ole kasvattaneet sydäntä, ja voivat siksi kiivetä korkeisiin puihin ja sanoa järkyttäviä asioita ja hypätä niin korkealle, että aikuisten sydämet läpättävät kauhusta. Sydämet ovat melko painavia. Siksi niiden kasvattaminen kestää niin kauan.  Hurja, hassu ja kaunis fantasiaseikkailu, myös muille kuin perinteisen fantasian ystäville. 

P.S. Kirjasta on blogannut ainakin Katja, joka laillani ihastui tähän mainioon fantasiaromaaniin.

 

P.P.S. Koska en malta odottaa, että suomentaja ehtii hätiin, pistin juuri tilaukseen sarjan seuraavan kirjan, The Girl Who Fell Beneath Fairyland and Led the Revels there. (Ja nyt pitäisi malttaa odottaa, että Kusti saa sen poljettua perille asti... onpa ihanaa täysillä hurahtaa johonkin fantasiasarjaan piiitkästä aikaa!)

Elo kuvissa: Brave

Merida: I want my freedom!

Queen Elinor: But are you willing to pay the price your freedom will cost?

Brave. Pixar 2012

Ohjaus: Mark Andrews & Brenda Chapman

Animaatio, K-7.

Merida on nuori tyttö, joka harmikseen sattuu myös olemaan prinsessa. Skottikuningas Fergusin ja kuningatar Elinorin esikoinen on kiinnostuneempi jousiammunnasta kuin koruompelusta, ja kun vanhemmat yrittävät naittaa hänet naapuriklaanin pojalle, Merida ryhtyy kapinaan. Hän pyytää apua noidalta, jonka antama taika menee kuitenkin pieleen: kuningatar Elinor muuttuu karhuksi. Meridan on suojeltava äitiään ja koetettava murtaa taika, ennen kuin on liian myöhäistä.

Pixarin uusin aluevaltaus Brave on railakas, raikas kokoperheen seikkailu. Vauhdikas mutta silti tyylikäs animaatio on oiva valinta, jos perheessä on sekä prinsessoja että uljaita ritareita.

"I am Merida, and I'll be shooting for my own hand."

"I don't want to get married, I want to stay single and let my hair flow in the wind as I ride through the glen firing arrows into the sunset."

"Princess or not. Learning to fight is essential!"

Tarinautti lokikirjaan: Tunnen perustavanlaatuista ennakkoluuloa animaatioleffoja kohtaan. Mieheni ja lasteni ansiosta joskus niitä kuitenkin katson. Brave pääsi "must see"-listalleni skottimiljöönsä tähden, vaikka "erilainen prinsessaleffa" kuulostikin vähän epäilyttävältä. Turhaan epäilin! Tämä on yksi parhaista animaatioleffoista, jonka olen nähnyt. Erilaisuuskaan ei ollut mitään erikoisuudentavoittelua, vaan tarina oli oikeasti hieno.

"I didn't ask her to change you into a bear! I just asked her to change... you."

Koska perheemme kotikieli on englanti, saimme nauttia elokuvan alkuperäisestä skottilaisesta aksentista. (Inhoan muutenkin dubattuja leffoja! Itse asiassa animaatioallergiani taitaakin olla peräisin ajoilta ennen perheellistymistä, pilallepuhuttujen suomennosten aikaansaama trauma.) 

"What? I heard that! Aye! Say it to my face! Or are you a scared sniffling jackanape? Afraid to muss your pretty hair?" 

Brave oli iloinen yllätys myös siksi, ettei se ollut farssi. Turhaa kohellusta on nykylasten leffoissa (ja aikuistenkin leffoissa) usein aivan liikaa. Tässä sitä ei ollut. Silti jännitys säilyi ja huumoria riitti. Nähtäväksi jää, malttaako Pixar olla tekemättä keskinkertaista jatko-osaa tälle ihastuttavalle leffalle!

"That scaffy witch gave me a gammy spell!"

Summa summarum: If you had a chance to change your fate, would you? ~Princess Merida ~

Onnelin ja Annelin myöhemmät toimet

Marjatta Kurenniemi: Onneli, Anneli ja orpolapset. 1971

Marjatta Kurenniemi: Onneli, Anneli ja nukutuskello. 1984

Marjatta Kurenniemi: Putti Puuhkajasaarella. 1989

Kustantaja: WSOY

Kuvittaja: Maija Karma

Anneli veti harmaan mekon ylleen, se oli pitkä ja väljä ja kangas tuntui karkealta iholle. Minna avasi oven ja marssi Annelin edellä ruokasaliin, kop-kop-kop sanoivat hänen kenkänsä. Toiset lapset istuivat jo aamupuuronsa ääressä.

Anneli hämmenteli puuroaan haluttoman näköisenä, se oli harmaata vastenmielistä sotkua, jossa oli akanoita niin paljon, että lasten oli joka lusikallisen jälkeen kakisteltava niitä kurkustaan.

- Nyt minä ymmärrän, miksi sinä annat minulle aamiaista, Minna Pinna, Anneli sanoi. - Pahin rangaistus mitä voi kuvitella, on joutua syömään kokonainen lautasellinen tätä.

Kun viimeksi piipahdimme Ruusukujalla, siellä vietettiin viihtyisästi talvea. Mutta nyt on kesä, ja Kissanmintussa asiat vallan hullusti. Ensin seudulle saapuu orpokoti, jonka häijy johtajatar Minna Pinna pitää lapsia orjinaan. Kun siitä selvitään, tulee riesaa katalasta liikemiehestä, jonka hämärät bisnekset saastuttavat joen, ja tehtaan tarpeisiin suunniteltu pikatielinja kulkee suoraan Tingelistangelis-puutarhan halki. Ja kun rauha vihdoin palaa Kissanminttuun, ei herra Vaaksanheimoa löydy mistään - hän on joutunut salaperäiselle Puuhkajasaarelle, jonka sijaintia kukaan ei tiedä. Puuhkajasaaren vihreästä valtakunnasta löytyvä ihmelääke auttaa pelastamaan maailman kuolevat metsät, mutta ihmisen ahneuteen on vielä vaikeampi löytää lääkettä: kun Yrmyn veljesten patohanke uhkaa koko Kissanminttua, eivät pienet voi asialle yhtään mitään - on kutsuttava apuun jotain hirvittävän suurta.

Tarinautti lokikirjaan: Ei ole kovinkaan kauan siitä, kun luin lapsosille iltasatukirjaksi Onnelin ja Annelin talon. Koska niin mainiosti viihdyimme Kissanmintun  kaupungissa, luimme putkeen koko sarjan. 

Sarjan kolmas ja neljäs osa ovat tunnelmaltaan kahta ensimmäistä jännittävämmät ja tummemmat. Siitä huolimatta tai jopa siksi lapset pitivät näistä jopa vielä enemmän kuin sarjan seesteisestä alusta. Vaihtia ja vaarallisia tilanteita piisaa, jopa niin että kirjailija itsekin pyytelee lukijoiltaan anteeksi, kun joutuu "koko ajan kertomaan vain surullisista asioista". Kaikissa kirjoissa on kuitenkin tavalla tai toisella onnellinen loppu.

-Tiesin, että se onnistuisi tavalla tai toisella.

Parasta näissä myöhemmissä Kissanminttu-kirjoissa oli lasten mielestä se, että rasavilli Putti pääsee yhä paremmin esille. Pienistä pienimmän hullunhauskat päähänpistot ja suurisuiset, milteipä pikkumyymäiset huomautukset saivat lapset hihkumaan riemusta. 

Putti oli nyt itse pullopostia.

Lapsukaisten iloksi Kurenniemi kirjoitti myös kaksi kirjaa Putin ikiomista seikkailuista. Putti ja pilvilaivat oli tytölle tuttu jo eskarista, joten jätimme sen välistä ja hyppäsimme suoraan sarjan viimeiseen kirjaan, Putti Puuhkajasaarella. 

Kirjan ydinajatus on ympäristötietoisuus. Vaaksanheimojen löytämä ihmeellinen saari on oiva kontrasti saasteiden turmelemalle ihmismaailmalle. Kirja olikin selkeästi kantaaottava, aikuisen makuun paikoin turhankin asenteellinen ja räikeä. Lapsia paatos ei häirinnyt, sen sijaan heitä ihastutti se, että Putti Vaaksanheimo sai niin vapaasti temmeltää kirjan sivuilla. Aikuinenkin löysi tarinan paatoksen alta paljon viisautta ja ajatuksen aihetta. Ympäristökasvattajille kirja toimii varmasti myös inspiraation lähteenä. Lempeät puuhkajat auttavat ja ymmärtävät sekä ihmisiä että puita, ovathan he itsekin yhtä paljon eläimiä kuin kasveja.

-Voivatko puutkin olla orpoja, herra Vaaksanheimo ihmetteli.

-Tietenkin, Vartti-eno sanoi. - Kun metsistä kaadetaan kaikki suuret puut niin että paikka jää autioksi, pienet taimet ovat kuolla ikävään. Kukaan ei enää suojaa niitä oksillaan myrskyiltä, vaan rankkasateet saavat piiskata niiden hennot varret rujoiksi. Mutta ennen kaikkea kukaan ei suhise niille metsän ikivanhoja lauluja, ei kerro satuja ja tarinoita metsien muinaisista suuruuden ajoista ja hyräile niitä uneen. Täällä puuhkajat korvaavat kaiken tuon. Ja kun taimia ruokitaan hyvällä mehevällä mullalla ja juotetaan puhtaalla vedellä, ne pian alkavat toipua.

- Tämä on siis puuntaimien sairaala, herra Vaaksanheimo sanoi.

- Aivan oikein. Mutta ikävä kyllä linnut eivät voi tuoda tänne muita kuin aivan pieniä taimia. Suuria puita on mahdoton kuljettaa, ja juuri ne ovat usein kuolemansairaita.

Summa summarum: Lastenkirjaidylliin luikertelee käärmeitä, ja pienten on korjattava isojen aikaansaama sotku. Onnelin ja Annelin poikakirjahenkiset jatko-osat tempaavat mukaansa, jopa niin että nukkumaanmeno uhkaa venyä kun lapset kärttävät vielä yhtä lukua ;)

Parvela & Kaakinen: Taro ja taivaan vallat

-Enpäs. Karhut eivät ole koskaan väärässä.
- Entäs silloin, kun sinä väitit, että isän kameran voi pestä pesukoneessa? Taro tivasi.
- Niin, mutta itsehän pudotit sen ensin vessanpönttöön.
- Niin, koska sinä halusit minun kuvaavan sinun kakkasi.
- Niin, koska se oli erityisen hieno kakka. Paljon hienompi kuin sinun, karhu sanoi ylpeänä.
Taro ja karhu eivät kiistellessään huomanneet lainkaan siniseen haalariin pukeutunutta miestä, joka seisoi heidän takanaan.
- Pois! Tämä ei ole leikin paikka, huoltomies komensi.
- Emme me leiki. Me puhumme taiteesta, Taro tokaisi.

Timo Parvela & Jussi Kaakinen: Taro ja taivaan vallat
WSOY 2011

Taro ja karhu ovat parhaat kaverit. Eräänä päivänä he löytävät pihaltaan omituisen "taideteoksen", jota karhu väittää oikeaksi avaruusalukseksi. Taro ei usko - ennen kuin karhu vahingossa käynnistää raketin ja lähettää itsensä avaruuteen! Taro lähtee tietysti pelastamaan ystäväänsä... tai no, yrittää ainakin. Mutta se onkin helpommin sanottu ja tehty. Lopulta Taro kuitenkin pääsee kuin pääseekin avaruuteen parasta kaveriaan pelastamaan, mutta vielä monta mutkaa on matkassa, ennen kuin taivaan valloista päästään takaisin kotiin.

Tarinautti lokikirjaan:  Kehtaanko edes tunnustaa, etten ole lukenut Timo Parvelalta ainuttakaan kirjaa? No kehtaan, koska nyt olen :D Ja oli jo aikakin: Parvelan hersyvä huumori puree sekä aikuiseen (karhu taivaskanavalla, äiti joka toivoo poikansa leikkivän siistimmin) että lapseen (kakka). Hienona yksityiskohtana  mainittakoon raketin käyttöohje, jonka arvatenkin on jokin käännöskone rustannut.

V  RETURN 

Paina punaista nappia (A). Jos sinulla on jo painaa, se ei enää toimi.

Tämä oli niitä kirjoja, joiden lukemisesta nauttivat sekä äiti että lapset. Avaruusseikkailujen ystävänä olisin kernaasti pysynyt yläilmoissa pitempäänkin, itse asiassa hieman petyin kun ei päästykään avaruusasemaa kauemmas. Mutta ehkäpä Taro ja karhu vielä joskus jatkavat taivaallista tutkimusmatkailuaan? Taro-kirjoja ainakin tähän mennessä on ilmestynyt koko mokoma - ja niihin onkin tarkoitus tutustua, näin päätimme yksissä tuumin.

Summa summarum: Jos olet lunastaneet nuukuuttanne vain perusmalli, olet pulassa.

Avaa ikkunan ja huutaa apua. Sekin on kyllä turhaa, sillä ei ole ääntä avaruudessa.

Hilpeä seikkailu, jonka uskon viihdyttävän monenikäisiä tyttöjä, poikia, isiä ja äitejä.

P.S. Avaruusseikkailu tämäkin. Osallistun tällä siis viime tipassa Suketuksen Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haasteeseen.

Otfried Preußler: Ryöväri Hurjahanka

Ryöväri Hurjahanka suhtautui työhönsä tunnontarkasti. Kesällä hän nousi arkisin aina ylös tasan kello kuusi, ja viimeistään puoli kahdeksalta hän lähti rosvonluolastaan töihin. Tänäänkin hän oli maannut jo kahdeksasta lähtien väijyksissä metsän reunassa värihernepensaan takana ja tarkkaillut maantietä kaukoputkellaan. Mutta kello oli jo puoli kymmenen, eikä saalista vieläkään ollut säkissä. 
- Huonot ajat! manaili ryöväri Hurjahanka. - Jos tämä tällainen jatkuu, on minun vähitellen etsittävä itselleni uusi ammatti. Rosvoilu tuottaa pitkän päälle liian vähän, ja rasittavaakin se on! 
Hän aikoi juuri - mitä hän muutoin teki työaikana erittäin harvoin - suoda itselleen hyppysellisen nuuskaa. Silloin hän kuuli käsikärryjen ratinaa maantieltä. 

Otfried Preußler: Ryöväri Hurjahanka
Weilin+Göös, 1987
Alkuteos: Der Räuber Hotzenplotz, 1962
Suomentanut: Ulla Ropponen
Kuvitus: F.J. Tripp

Kasperi ja Seppeli ovat kaverukset, jotka joka sunnuntai käyvät isoäidin luona kakkukahveilla. Mutta eräänä sunnuntaina kakkukestejä ei voi järjestää, sillä häijy ryöväri Hurjahanka on ryöstänyt isoäidin uuden kahvimyllyn! Konstaapeli Tarkkalainenkaan ei voi seitsenpuukkoiselle ryökäleelle mitään, mutta Kasperi ja Seppeli päättävät voida ja lähtevät rohkeasti vangitsemaan pelättyä roistoa. Matkaan tulee tietysti mutka jos toinenkin, ja Kasperi päätyy suuren ja kiukkuisen velhon, Petrosilius Äksyliinin linnaan perunoita kuorimaan. Vaan mikä synkkä salaisuus mahtaakaan piillä linnan kellarissa, ja mitä tapahtuu, kun velho luulee Kasperia Seppeliksi?

Sitten hän kiiruhti linnan torniin, astui taikatakilleen ja suhahti matkaan.

Tarinautti lokikirjaan: Bongasin tämän hauskalta kuulostavan kirjan Maijan blogissa. Seuraavalta kirjastoreissulta se sitten jo kotiutuikin, ja eskari-ikäinen ihastui tarinaan niin, että se tuli lukaistua muutamassa illassa. Hieman piti lukijan lennosta siivota Hurjahangan ja varsinkin velhon kielenkäyttöä, kun aivan kaikkia ilmaisuja ei tehnyt mieli lapsille opettaa ;) Mutta kokonaisuutena kirja oli mainio tuttavuus. Jos löytäisin kirjan kirpparilta,ostaisin sen omaksi niin että tytär saisi luvan värittää kirjan veikeät mustavalkoiset kuvat!

Summa summarum: Ryöväri Hurjahankaa on hauska ja jännittävä seikkailukertomus, jossa paha saa palkkansa perinteiseen malliin ja lopussa kiitos seisoo.

Aðalsteinn Ásberg Sigurðsson: Silta Tumman yli

Kraki ja Miria juosta vilistivät ylös rinnettä. Paikoin kasvoi pusikkoa ja punertavia marjamättäitä, paikoin rinne oli sorainen ja yksittäisten ruohotuppaiden peittämä. He näkivät lintujen lentelevän ja pienten valkoisten pilvien leijailevan kuin tanssien Hämynummen yllä. Kesäaurinko hymyili heille ja valoi kuumia säteitään maan ylle. Mirian pitkät hiukset heilahtelivat hänen hypellessään mättäältä mättäälle. Kraki kiiruhti eteenpäin ja heitti välillä kärrynpyörää. He halusivat päästä Pauhuputoukselle mahdollisimman pian. He aikoivat tutkia kalliota, jota kutsuttiin Peikonrinnaksi. Vadliina oli kertonut heille, että kallio oli ukko, joka heräsi henkiin ja liikkui kuun kumottaessa.

Aðalsteinn Ásberg Sigurðsson: Silta Tumman yli
Bokförlaget Idun 2000
Suomentanut Marjakaisa Matthiasson
Kansi: Janne Pulkkinen

Kraki ja Miria asuvat Sillankatveen Kivijalassa synkän ja myrkyllisen Tumma-virran varrella. Joki on samalla huopiaisten asuttaman Kuungalian ja Synkmaan, ihmisten maailman, raja. Krakin isä Dagvardur on yksi sillanvartijoista, joiden tehtävä on suojella Kuungaliaa ja pitää huolta, ettei kukaan pääse kulkemaan sillan yli. Huopiaiset tietävät, että ihmisiä on syytä pelätä, joten sillan ylittäminen on ankarasti kielletty. Mutta Miria ei lakkaa toivomasta, että löytäisi äitinsä, joka katosi ihmisten maailmaan kauan sitten. Ja kun lapset sattumoisin löytävät avaimen salaperäiseen kirjastoon ja pääsevät käsiksi ikivanhaan, unohdettuun tietoon, he päättävät olla uhkarohkeita ja lähteä Synkmaahan etsimään Mirian äitiä. Mutta kaikki ei tietenkään suju aivan niin kuin piti....

Tarinautti lokikirjaan: Islanti on maa, joka on aina kiehtonut minua, ja harmittelenkin usein, että tulen lukeneeksi islantilaista kirjallisuutta aivan liian vähän. Kun törmäsin tähän lastenromaaniin kirjastoreissulla, tartuin heti koukkuun. Valitettavasti Sigurðssonin seikkailu ei saanut tempaistuksi minua mukaansa, ja takakannessa mainostettu huumorikin jäi vähän vaisuksi. Lapsillekaan en tällä kertaa tätä viitsinyt lukea, vaikka hitaasti käynnistyvä ja melko miedosti jännittävä kirja olisikin voinut heitä kiehtoa.

Jouduin siis pettymään, pääasiassa siksi että toivoin niin kovasti rakastuvani tähän kauniskantiseen kirjaan. Tämä taitaa olla niitä lastenkirjoja, jotka toimivat parhaiten juuri kohderyhmänsä kohdalla - enhän enää osaa syttyä Neiti Etsivistäkään, vaikka aikoinani niitä ahmin. Mieluummin tätä silti luki kuin selkäänsä otti, ja olihan kirjassa hyvääkin. Kuungalia oli kieltämättä kiehtovaa seutua, josta olisin mieluusti kuullut enemmänkin.

Päiväpuro oli runsasvetinen ja hyvin mutkainen.  Juuri Kivijalan yläpuolella se lopulta yhtyi Tummaan. Huopiaiset sanoivat, että siksi virta ei aina ollut yhtä musta ja synkkä. Päiväpuro toi mukanaan valoa, joka sekoittui virran veteen, niin että se näytti harmahtavalta eikä mustalta.

Summa summarum: Moni asia on mahdollinen, vaikka me emme sitä ymmärräkään. Mielikuvituksellinen kertomus kahden maailman kohtaamisesta, taikauskosta ja tiedon voimasta.

P.S. Jos ja kun joku osaa suositella islantilaisia kirjoja / kirjailijoita, olisi kerrassaan hienoa saada vihjeitä :)

Laimeat lilliputit lattian alla

Arietta purskahti nauruun; hän nauroi niin että hänen oli sukellettava kevätesikkoon.
-Voi kultaseni, miten hassu sinä olet! hän sanoi tyrskien ja kyynelet tirisivät silmissä. Hän tuijotti hämmästyneitä pojankasvoja. - Ihmisethän ovat kätkijöitä varten samalla tavalla kuin leipä on voita varten!
   Poika oli hetken vaiti. Tuulenpuuska kahisutti kirsikkapuuta ja varisteli kukintoja.
-Mutta sitä minä en usko, sanoi poika vihdoin seuraten katseellaan putoavia terälehtiä. -Minä en usko alkuunkaan, että me siitä syystä olisimme olemassa ja että me pian kuolisimme sukupuuttoon!

Mary Norton: Kätkijät
Alkuteos: The Borrowers, 1952
WSOY 2011
Suomentanut Ulla Lehtonen

Arietta on aivan tavallinen 14-vuotias tyttö - paitsi että hän on hyvin pieni ja asuu perheensä kanssa keittiön lattian alla. Mutta Arietta ja hänen vanhempansa Hemmeli ja Podi eivät olekaan ihmisiä, vaan Kätkijöitä, joiden elinkeino on "lainata" eli kätkeä tavaroita ihmisiltä.

Piilossa pysyminen on kätkijöiden erikoistaito ja lisäksi elinehto, kuten Podi ja Hemmeli Arietalle kertovat hänen tullessaan ikään, jolloin on aika aloittaa kätkemisen harjoittelu. Mutta utelias ja varomaton Arietta tulee tietysti nähdyksi: talossa vieraileva 10-vuotias poika huomaa hänet, ja  vastoin kaikkea todennäköisyyttä heistä tulee ystäviä. Mutta häijy ja ankara taloudenhoitajatar, rouva Piiska, päättää hankkiutua kutsumattomista vieraista kertaheitolla eroon.Kätkijöiden on paettava, mutta minne? Muut kätkijät ovat kauan sitten lähteneet talosta, eikä ole varmaa, onko kukaan heistä enää edes elossa.

Tarinautti lokikirjaan: Kirjan juoni kuulostaa jännittävältä, ja elokuvaksikin taipunutta fantasiaseikkailua kehutaan klassikoksi. Ikäväkseni jouduin myöntämään, etten oikein ymmärtänyt, mikä tässä nyt oli niin klassista ja hienoa.  Onhan kirja toki vanha ja lienee omalla tavallaan omituisten otusten genren uranuurtajia, mutta ei se mielestäni erotu mitenkään edukseen monista muista lukemistani tämäntyyppisistä kirjoista. Suoraan sanottuna kirja oli minusta laimea ja tylsä. Päähenkilö Arietta oli jotenkin persoonaton ja tylsä, eikä kukaan muukaan henkilöistä erityisesti ihastuttanut - eniten persoonaa ja luonnetta oli tyrannimaisessa rouva Piiskassa. Loppuratkaisu latisti tunnelmaa entisestään: eikö tässä kirjassa  tapahtunut yhtään mitään?

Jotta ei lipsahtaisi aivan lyttäyslinjalle, kerrottakoon että olin mielipiteineni yksin. Perheemme 6-ja 4-vuotiaat tyttäret tykkäsivät kirjasta aivan hurjasti! Heistä se oli hauska, ja kätkijät vallan mainioita tyyppejä.Tämä yllätti minut täysin, sillä en mieltänyt (enkä vieläkään miellä) Kätkijöitä pienten lasten kirjaksi. Lainasinkin sen välipalaksi itselleni, mutta tyttöjen nähtyä kirjan kannen he halusivat kuulla mitä siinä tapahtuu, ja koska kirja ei ollut järin dramaattinen, päätin lukea sitä heille, kunnes he kyllästyisivät ja käskisivät vaihtaa kirjaa. Sen sijaan he halusivat kuulla aina vain lisää ja lisää. Käsittämätöntä, mutta totta! (Voisin tietenkin imarrella itseäni ajattelemalla, että ääneenlukutaitoni ja eläytymiskykyni ovat vailla vertaa, mutta siihen ylpeyden lankaan en sentään aio langeta ;D).  Kai tässä oli samaa viehätystä kuin nukkekodeissa, vaikka meidän menevät pikkulikat eivät tosielämässä juuri nukkekodeilla leikikään.

Onhan totta toki sekin, että Kätkijöiden elämäntapa lukuisine keksintöineen on oivaltavasti kuvattu:

-Oletko kiltti ja panet vähän puita pesään?

Ponnistellen Arietta nosti kirjan polviltaan ja asetti sen lattialle. Polttoainetta pidettiin sinappipurkissa; siellä oli sekä hiilenpalasia että hienoksi jauhettua kynttilää, jota lapioitiin pikkulusikalla. Arietta nosti sieltä muutamia vuoluja pitäen lusikkaa varovasti kallellaan ettei sammuttaisi tulta.
Hän seisoi ja nautti lämpimästä. Takka oli lumoava; isoisä oli tehnyt sen hedelmäpuristimen hammasrattaasta. Hampaat sojottivat joka puolelle kuin tähden säteet ja keskuksessa hehkui tuli.

Nokkeluudesta huolimatta kirja oli minulle täysi floppi, lastenkamarissa sen sijaan jymymenestys. Ehkä elokuva on parempi, tai aikuiseen makuun sopivampi? Ihan heti en ainakaan aio rynnätä ottamaan selvää. Mutta oikaiskaa toki, jos olen väärässsä. (En soisi, että minusta salakavalasti tulee kaavoihin kangistunut keski-ikäistyvä tylsimys tai muulla tavoin toivoton tapaus ;))

Summa summarum: Laimea lilliputtiseikkailu, joka yllättäen löysi otollisen kuulijakuntansa leikki-ikäisistä tytöistä.

Teatterissa: Urpo, Turpo ja Ihanaa!

    "Jos ei syö kunnolla, jää löysäksi."

Oulun kaupunginteatteri: Urpo, Turpo ja Ihanaa

Ohjaus: Mikko Kouki

Koreografia: Paula Puumalainen

Urpo ja Turpo ovat nallekarhuja, joilla touhua piisaa, sillä aikaa kun lapset ovat koulussa. Mutta mikä kumma on se kaakki, joka eräänä päivänä löytyy lattialta kangasmytyn alta ja sanoo: i-ha-naa!? Käy ilmi että otus on leikkiheppa. Nallekaverukset koettavat opettaa uuden ystävänsä hirnumaan oikein. Mutta onhan se vähän vaikea hirnua hyvin, jos on huonosti ommeltu ja kieli on väärinpäin suussa. 

Yhdessä Mollan ja Barbin kanssa lelujoukko harjoittelee esteratsastusta, löytää itsestään piileviä kykyjä ja lopuksi myös aarteen, joka tosin on vähän erilainen kuin he kuvittelivat. 

Barbi (Elina Korhonen), Turpo (Aki Pelkonen) ja Urpo (Janne Raudaskoski)

Tarinautti lokikirjaan: Kävin kultakutrini kanssa teatterissa. Tyttö, jo konkari näissä hommissa, oli kovin innoissaan, koska heille on eskarissa luettu Hannele Huovin samanniminen kirja. Minä itse en ollut niinkään tohkeissani, näytelmän nimi ei oikein napannut. Mutta sitten esitys alkoi! Ja kyllä meillä oli hauskaa. 

Esitys on täynnä hykerryttäviä oivalluksia ja veikeitä tilanteita. Barbinukesta sukeutuu karateka, nallekarhusta ballerina ja ratsastushatusta maha. Näyttelijät ovat energisiä, ja akrobaattista esitystä on ilo katsella. Eikä juoneenkaan tarvita turhia koukeroita - tilannekomiikka riittää ja puree. Sekä tyttö että äiti pitivät henkilöistä eniten Barbiesta - tyttö siksi kun se oli niin nätti, äiti taas nauroi niin, että hyvä kun ei penkiltä pudonnut.

Erikoiskiitos kuuluu puvustaja-lavastaja Maija Tuorilalle, jonka luoma lastenhuone oli vallan mainio. (Koska kaikki tapahtuu nallekarhujen perspektiivistä, on parsinneulakin heinäseipään kokoinen.) Ja merenpohjan hirviökala oli aivan hervoton! Mulkosilmäinen otus oli samaan aikaan hurja että niin hauska, ettei pieniäkään lapsia pelottanut liikaa. 

Tarinan loppu oli hieman haikea, mutta silti näytelmästä jäi hyvä mieli. Ja nyt on tietysti hetikohta juostava kirjastoon ja lainattava myös se Huovin kirja...

Summa summarum: Loistava kotimainen "toy story", paaaljon parempi kuin ne  animaatiotehtaiden suoltamat kohellukset.

Antoine de Saint-Exupéry: Siipien sankarit & Yölento

Sitten näimme muitakin valoja, ja hienoisessa toivossa valitsimme suunnan vuorotellen kunkin mukaan. Ja kun valo jatkuvasti näkyi, panimme sen koetukselle. Néri sähkötti Cisnerosin asemalle: - Valoa näkyvissä.  Sammuttakaa ja sytyttäkää vilkku kolmesti. - Cisnerosissa sammutettiin ja sytytettiin vilkku, mutta itsepäinen valo, joka oli edessämme, ei vilkkunut. Vankkumaton tähti!

Polttoaineen vähenemisestä huolimatta tartuimme joka kerta noihin kultakoukkuihin. Joka kerta oli kyseessä oikea vilkkumerkki, joka kerta lentoasema ja henki. Sitten meidän oli jälleen vaihdettava tähteä. 

Vähitellen tunsimme eksyneemme tähtimaailmaan, satojen luoksepääsemättömien kiertotähtien joukkoon. Etsimme ainoata oikeaa planeettaa, omaamme, sitä, jolla on tutut maisemat, armaat kotimme ja rakkaimpamme.

Antoine de Saint-Exupéry: Siipien sankarit & Yölento

Yhteisnide. Tammen Keltainen kirjasto 1960

Alkuteokset: Vol de nuit ja Terre des hommes, 1931 ja 1939

Suomentaneet Eino Ismala ja Anni Mannerkorpi

Antoine de Saint-Exupéry on nimenä useimmille lukutoukille tuttu. Pikku prinssin luojana kuuluisaksi tullut mies oli siviilissä postilentäjä, joka 44-vuotisen elämänsä aikana ehti kirjoittaa vain neljä kirjaa, ennen kuin katosi jäljettömiin tiedustelulennolla toisessa maailmansodassa. Yölennossa ja Siipien sankareissa hän kuvaa 1900-luvun alkupuolen postilentomatkoja, niiden vaarallisuutta ja lumoa.
Yölento on autofiktiivinen tarina kirjailija-lentäjän vuosista Saharan-Ranskan lentolinjalla, lukemattomista vaaroista ja tovereistaan, joista moni kohtasi kohtalonsa noilla riskialttiilla lennoilla.

Tämä maailman kuoleminen tapahtuu hitaasti. Ja valo kaikkoaa vain vähitellen. Taivas ja maa alkavat sekaantua toisiinsa. Maa nousee ja näyttää leviävän höyryn lailla. Ensimmäiset tähdet tuikkivat kuin vihreässä vedessä. Saan kauan odottaa, kunnes ne muuttuvat koviksi timanteiksi. Kauan saan myös odottaa tähdenlentojen hiljaista leikkiä. Joinakin öinä olen nähnyt niitä niin monta, että minusta näytti kuin korkealla tähtitarhassa olisi puhaltanut ankara tuuli. 

Vaaroista huolimatta hän haluaa lentää;  se on hänelle ainut tapa tuntea olevansa elossa. Lentäminen edustaa  vapautta, hengen voittoa aineesta. Hän ei voi tyytyä turvalliseen keskinkertaisuuteen, jota kohtaan kirjailija tuntee ylemmyydensekaista sääliä:

Olet rakentanut rauhasi termittiien tapaan täyttämällä savella kaikki halkeamat, joista voisi päästä sisään valoa. --- Olet rakentanut tämän vaatimattoman varustuksen tuulia, tulvia ja tähtiä vastaan. --- Ei kukaan sinua ravistanut olkapäästä, kun vielä oli aika. Nyt on savi - rakennusaineesi - kuivunut ja kovettunut, eikä kukaan voi sinussa enää herättää eloon uinuvaa muusikkoa, runoilijaa tai tähtitieteilijää, joka sinussa kerran asusti.

Yölento on fiktiivisempi, joskin pohjautuu vahvasti todellisiin henkilöihin. Sekin kertoo postilentäjistä, tällä kertaa Patagoniassa, jossa heidän vastuullaan ovat öiset postilennot yli Andien. Saint-Exupéryn henkilöiden sankaruus ei kumpua rohkeudesta, vaan vastuuntunnosta, joka näillä miehillä on niin suurta, että edes pelko ei voi heitä pidätellä.

Tarinautti lokikirjaan: Yölento on roikkunut pitäisikö lukea? -listallani varmaan kohta viisitoista vuotta. Etsiessäni "matkakohteita" Afrikassa ja Etelä-Amerikassa törmäsin taas tähän ja tajusin, että kirjan siipiveikot suhaavat molemmilla mantereilla ja välillä myös niitten välillä. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja lisäksi lentokone kaupan päälle. Kiinni veti!

Oletin, että tykkäisin enemmän Yölennosta, mutta kävikin toisin päin. Siipien sankareita luki kuin Antoinen päiväkirjaa, ja kieli on maalailevan kaunista. Yölennon urhot jäivät etäisemmiksi, ja paatos alkoi jo tursua korvista. Toki paatosta löytyi myös Siipien sankareista, mutta siinä se ei häirinnyt lainkaan - ei se oikeastaan edes tuntunut paatokselta vaan juhlallisuudelta, joka sopii autofiktiiviseen tarinaan paremmin kuin selkeään fiktioon.

Tässä kohoaa näkyville ihminen. Tässä hän käyttäytyy vastoin kaikkia järjen osoituksia. 
Sillä kersantti hymyili. Mikä saattoi hänet houkutella siihen.

Summa summarum: Häneltä jäi palanen maata muokkaamatta. Häneltä jäi kokonainen planeetta muokkaamatta. Rakkauden siteet liittivät hänet kaikkeen maahan ja kaikkiin sen puihin. 

En hämmästy, että juuri tämä kaveri kirjoitti Pikku prinssin. Sama henki on läsnä näissä tarinoissa, jotka ovat sekä jännittäviä että viisaita. (Ja jos joutuu riutumaan päiväkausia haaksirikkoisena autiomaassa vailla ruokaa ja vettä, voi varmasti nähdä kummempaakin kuin toiselta planeetalta kyläreissulle piipahtaneen kuninkaallisen! ;))