Täällä Saamentähden alla: Voijaa minun poroni

Hän antoi tunturituulen hyväillä poskiaan. Hänen korvansa löysivät ääniä, joita eivät olleet ennen kuulleet. Elo kohisi edellä, poronkoparat narskuivat kovaan lumeen: tsovh-a, tsovh-a, kellot kalisivat: kling-a, kling-a. Ja takana Kutnelin kirkas ääni, mikä muuttui nauruksi ja levisi ahkiosta ahkioon ja löysi jokaisen. Kutnelilla, Sammolin siskolla, oli sellainen nauru - niinkuin maanalaisen puron solina, mikä lämmitti pakkasella mutta viilensi kuumalla. Edessä taas Piiret-Inkan tasainen ääni: Näin ja noin, noin ja näin. Siihen sekaantui kohta Maaret-Annen riekonkäkätys. Ja lähimpänä Issat-Sammolin ja Mihkalin puheet heidän yhteisessä ahkiossaan.

Kirsti Paltto: Voijaa minun poroni

Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen 1986

Alkuteos: Guhtoset dearvan min bohccit

Suomentanut: Eino Kuokkanen

Eletään 1930-luvun loppua. 9-vuotias saamelaispoika Johanas haaveilee pääsystä poromiehen oppiin isänsä Antaraksen kanssa, mutta joutuukin kouluun, jossa suomalainen opettaja ei peittele ylenkatsettaan ja harmiaan joutuessaan opettamaan "oppimattomia metsäläisiä". Huolia on myös aikuisilla. Maailmalta kantautuu hurjia huhuja, puhutaan että on syttymässä sota. Kun huhut käyvät toteen, Antaras vie perheensä salaa synnyninseudulleen Norjaan turvaan. Mutta sitten sinnekin saapuvat tuiskat lentokoneineen ja pyssyineen, eikä maailmassa tunnu enää olevan turvassa missään. Mutta yhä elää ihmisten mielissä vanha viisas Noita-Piehti, hän jolla oli hallussaan Harmaakarvan silmä, hän joka tiesi miten pysytään tunturilaisena eikä anneta kenenkään määräillä itseään. 

Tämän bloggauksen otsikossa rinnastan Palton kirjan Väinö Linnan Pohjantähti-kronikkaan. Rohkea veto, eikä tämäkään kirja toki kaikilta osin täytä Linnan suuria saappaita. Koin kuitenkin vahvasti, että kirjoissa on paljon samaa: kumpikin on pienen kansan via dolorosa, kertomus yhden kylän asukkaista historian pyörteissä. Kun maailman suuret ja mahtavat tappelevat, pienet jäävät väkisinkin jalkoihin. Rievanmukkan ihmiset, samoin kuin Pentinkulman väki, tempautuvat mukaan muuttuvaan maailmaan. Rauhaarakastavan saamelaisen mielestä ei ole maailmassa sellaista keittokattilaa, josta ihmisten täytyisi sotia. Mutta:

- Voi voi, tässä maailmassa on paljon sellaista, jota me sinun kanssa emme tiedä. Maailman hallitsijoilla kyllä hätiä riittää. Emme me ymmärrä heidän riitakattiloitaan emmekä aikomuksiaan. Ja niillä tuntuu olevan vielä niinkin että mitä hullumpi ihminen sitä enemmän annetaan valtaa.

Toisin kuin Linnan henkilöt, rievanmukkalaiset eivät ryhdy aktiiviseen vastarintaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Heidän vastarintansa on passiivista: piiloudutaan tunturiin, pilkataan selän takana, vaietaan asioista joita viranomaisten ei tarvitse tietää. Keskinäistä torailua on sitten sitäkin enemmän, mutta oman väen ja "suopmalaisten" väliin vedetään selkeä lojaalisuuden raja: edes vihamiestään ei ole sopivaa ilmiantaa rikkeistään.

Pororaito. (Kuva: Saamelaismuseo Siida)

Tarinautti lokikirjaan: Tässä vaiheessa hehkutusta pitänee tunnustaa, että oikeastaan olen jäävi sanomaan tästä kirjasta yhtään mitään - olenhan itsekin saamelainen, kotoisin samalta kylältä kuin kirjailija itse, ja kaiken kukkuraksi sukua hänelle. Vaikka kuinka yritänkin olla objektiivinen, se tuskin on täysin mahdollista. Kaikki, mitä sanon, kumpuaa siis vain ja ainoastaan omien kokemusteni pienehköstä piiristä. En esim. osaa ollenkaan arvioida, kuinka vaikeaselkoinen tai raskassoutuinen kirja olisi niille, joille saamelainen kulttuuri ja puheenparsi eivät ole tuttuja. Minulle tämä oli kirja, jonka jokaisessa lauseessa olin kotona.

Keväällä, kun urvut alkoivat tuoksua, haisteli Antaras pohjoistuulta ja rauhattomuus täytti hänen jäsenensä. Kaipaus ei ollut leikkiä, kun porotkin pyrkivät pohjoisemmaksi. Muutamat karkasivat, menivät yli valtakunnan rajan sinne minne luonto käski. Eivät porot rajoista ymmärtäneet. Tämä maa, niin kauas kuin silmä kantoi, niin kauas kuin jalat veivät ja ajatus lensi, oli porojen ja ihmisten maa, ei kruunun tai valtakuntien.

Valokuva: Kuvatoimisto Cartina

Nautin valtavasti Palton kerronnasta. Henkilöt oli niin aidosti kuvattu, että vähän väliä unohdin lukevani fiktiota. Saamen rikas ja ilmaisuvoimainen kieli on Eino Kuokkasen taitavissa käsissä kääntynyt upeasti suomeksi. (Luulin pitkään, että on isäni erityiskyky osata kuvailla ihmisiä ja asioita niin osuvasti, kunnes ymmärsin sen olevan saamelaisten yhteinen piirre.) Jatkuvasti sain ihailla Palton ilmauksia: Magga-muorilla on sydän kuin kevätaurinko, lampaat ovat penteleen risujalat, vaimoehdokas on lihava kuin syyskarhu, ja sen lisäksi vetinen ja laimea kuin kymmenen kertaa keitetyt kahvinporot. Opin myös muutaman itselleni uuden sanan - esim. vaimonsa kotiin muuttava mies ei ole appivanhemmilleen vävy, vaan munaminiä.

Kirjailijan saamelaisuus näkyy kerronnan tempossa. Draaman kaari on kirjassa kaikkea muuta kuin kireä: tapahtumat etenevät verkalleen, eletään vuodenaikojen rytmissä ja istutaan pitkään muistelemassa ja tarinoita kertomassa. (On tietysti lukijasta kiinni, onko se plussa vai miinus.) Kirjan lukeminen oli myös raskasta: kurjuutta riitti, samoin surua ja traagisia kohtaloita. Kirja päättyy siihen, kun sota viimein loppuu - ja uusi alkaa: on edessä lähtö evakkoon.

Vaikka Voijaa minun poroni ei ole mikään hyvänmielenkirja, sitä oli ihana lukea, enkä millään olisi suonut kirjan loppuvan. (Rievanmukkalaisten tarina onneksi jatkuu kirjassa Juokse nyt naalin poika, jota en ole lukenut vielä.)

Summa summarum: Hän oli usein epäillyt, kuuluiko köyhä ihminen ensinkään ihmisten heimoon vai oliko se jokin aivan eri oliolaji, jota ei ollut vielä tarpeeksi tutkittu suuressa maailmassa. Väkevä kertomus yhden elämäntavan hitaasta kuolemasta ja sotavuosista saamelaisten kokemana.

Saamelaiskulttuuriviikko: Pieni maahiskirja

Saamelaisukko oli poropaimenessa tunturissa. Ukon porot söivät suuressa porokaarteessa. Kun porojen sekaan ilmestyi äkkiä viisi lehmää, ukko arvasi lehmien kuuluvan maahiselle. Maahisten lehmien sanottiin olevan erityisen kauniita ja vahvoja ja niistä sai lypsää enemmän maitoa kuin tavallisista lehmistä. Hän oli kuullut, että jos heittää veitsen oikean olkapäänsä ylitse, saa lehmät itselleen. Ukko viskasi veitsen, eivätkä lehmät enää päässeetkään pakenemaan. Silloin ukon eteen ilmestyi hyvin kaunis nainen, joka kysyi: "Mitä tahdot, että päästät lehmäni menemään?"

Nina Haiko & Minna Lämsä: Pieni maahiskirja

Kustannus-Puntsi 2002

Mustavalkokuvat: Minna Lämsä

Värikuvat: Nina Haiko

Teksti: Suomalaisen kirjallisuuden seura

Kufittaret, saamelaisten maahiset, ovat ehtymätön kansansatujen ja tarinoiden aihe. Opinnäytetyössään graafikot Minna Lämsä ja Nina Haiko ovat tarttuneet näihin kansanperinteen pieniin helmiin ja loihtineet maagisen kuvituksen vanhoihin maahisista kertoviin taruihin. 

Iskurasjoella tiedettiin asuvan kufittaria. Siellä oli talo, joka näkyi vain yöllä, 

mutta kukaan ei pelännyt sitä.

Tarinautti lokikirjaan: Saamelaisteemaviikollani olen puhunut (ja tulen vielä puhumaan lisää) paljon saamelaisten historian kipupisteistä, joista tietysti pitääkin puhua. Mutta jottei menisi ihan ruikuttamiseksi, on syytä nostaa esille myös kulttuurimme henkisiä rikkauksia. Niistä minulle yksi tärkeimmistä on tarinaperinne, jota edes telkkari ei (ainakaan vielä) ole onnistunut kokonaan nitistämään. Ihmemiehen ja Spede show:n ohella lapsuuteni iltoihin kuuluivatkin myös tarinat kufihtarista ja staaloista. Etsiessäni materiaalia saamelaista blogiteemaviikkoani varten löysin Pienen maahiskirjan ja rakastuin. Suomalaisen kirjallisuuden seuran talteenkeräämät tekstit ovat saaneet arvoisensa kuvituksen nuorten ja taitavien graafikkojen käsissä.

Kufittaren tytär tuli ja sanoi pojalle, että tämä oli hänen veljensä eikä tämän enää tarvitsisi mennä takaisin maan päälle. Tytär tarjosi pojalle syötävää, mutta poika oli niin peloissaan, ettei suostunut syömään. Tämän huomatessaan kufitar vei pojan lampaiden tokkaan ja lupasi koko tokan pojalle, jos tämä vain jäisi maan alle. 

Nina Haikon värikuvat ja Minna Lämsän mustavalkoiset piirrokset muodostavat hienon, puhuttelevan ja mielikuvitusta kiehtovan kokonaisuuden. Kuvitus myös kunnioittaa saamelaista muoto-, väri-ja symbolikieltä, tavoittaen juuri sen maagisen tunnelman, jonka lapsenmielessäni näihin tarinoihin liitin. Suosittelen tätä pientä suurta kirjaa erittäin lämpimästi kaikille ja kaikenikäisille, jotka haluavat kurkistaa saamelaiseen tarina-ja uskomusperinteeseen. (Toisin kuin monet saamelaiset sadut, nämä tarinat eivät edes ole hirveän pelottavia, joten kirja soveltuu myös perheen pienimmille.)

Staalon tyttäret olivat kauniita lapsia. Toinen oli punainen ja toinen sininen tytär. Heillä oli silmät kuin taivaan tähdet ja otsalla tähtikoristeet.

Summa summarum: Lumoava, visuaalisesti kaunis kirja ja kulttuuriteko. Saamelaisen tarinaperinteen vaaliminen on tärkeä ja arvokas asia.

Nils-Aslak Valkeapää: Kevään yöt niin valoisat

Niin kauas kuin silmä kantaa

meidän hienoja tuntureita

Mutta niin monta askelta sinun luoksesi

Nils-Aslak Valkeapää: Kevään yöt niin valoisat

Kirjayhtymä 1980

Alkuteos: Giða ijat cuov'gadat

Saamelaiskulttuurin viikko jatkuu, vaikka varsinainen juhlapäivä oli eilen. Saamelaisen taiteen suuri poika Nils-Aslak "Aillohaš" Valkeapää (1943-2001) oli muusikko, runoilija ja kuvataiteilija, ja hän on edelleen kansainvälisesti tunnetuimpia saamelaiskulttuurin sanansaattajia maailmalla.

Valkeapään runot ovat hänen itsensä mukaan "yhden ihmisen ajatuspisaroita", jotka usein kumpuavat joikuperinteestä. Lyhyissä, pelkistetyissä runoissa on samaa hiljaista avaruuden tuntua kuin perinteisessä kiinalaisessa ja japanilaisessa runoudessa.

Tuuli jutaa tuntureita

syksy riisuu sydämeni

riipii lehdet 

Jäätyvillä järvillä

huutelevat vielä hanhet

Kevään yöt niin valoisat kuvaa vähäeleisen kauniisti ja väkevästi saamelaista sielunmaisemaa, jossa ihminen on pieni ja luonto suuri. Saamelaiseen identiteettiin voimakkaasti kuuluva luontoyhteys on vahvasti läsnä niin runoissa kuin kuvituksessakin, joka myös on lähtöisin Valkeapään omasta kynästä.

Kevään yöt niin valoisat on myös kertomus rakkaudesta. Muutamin tarkoin siveltimenvedoin Valkeapää kuvaa rakkauden vuodenkiertoa: kevään haaveita, kesän onnea, syksyn ikävää, talven pitkää odotusta. 

Mutta kun ehdin luoksesi

en enää tiedä

mitä pitäisi sanoa

minne kädet panna

yksinäisten öiden pitkät ajatukset 

lentelevät lokkeina meren yllä

Valkeapäältä ilmestyi yhteensä 8 runokokoelmaa, joista vain kaksi (Kevään yöt niin valoisat ja Aurinko, isäni 1988) on käännetty suomeksi. Moni tuntee Valkeapään parhaiten musiikistaan, ja hänen elämäntyönsä keskeisiin saavutuksiin kuuluukin katoamassa olleen joikuperinteen elvyttäminen ja kovia kokeneen saamelaisen identiteetin vahvistaminen.

Iltaisin laulavat sinirinnat

On kevät

Sydämessäkin sulaa

jokin

narraa hymyilemään, joikata hyrehtimään

Tarinautti lokikirjaan: Nyt on pikku pakko hieman avautua omasta taustastani... Olen itse "kielipuoli" saamelainen: isäni ikäluokalle saamelaisuus ei ollut ylpeydenaihe, vaan pelon ja häpeän lähde. Suomenkielisessä koulussa saamelaiset joutuivat opettajien silmätikuiksi, omaa kieltä ei saanut käyttää, identiteetti poljettiin systemaattisesti suohon. Niinpä moni päätti säästää lapsensa samalta häpeältä eikä opettanut heille saamenkieltä, vaan kasvatti niin suomalaiseksi kuin suinkin. Opin kyllä saamea koulussa, mutta "omaa" kieltä siitä ei minulle koskaan tullut, ja puhun useita muita kieliä luontevammin kuin saamea.

Vasta kolmekympisenä minussa heräsi kiinnostus omia saamelaisjuuriani kohtaan, ja Nils-Aslakin taiteesta tuli minulle tärkeä matkaopas identiteettini etsinnässä. Enkä minä ole ainut: Aillohašin elämäntyöllä  on ollut suuri merkitys saamelaisten kollektiivisen trauman parantamisessa pitkään jatkuneen suomalaistamis-/norjalaistamis-/ruotsalaistamis-/venäläistämispolitiikan ja häpeän vuosikymmenten jälkeen. 

Ja oletko kuullut

miten Elle-täti sanoo

eihän saamelainen mitään mahda

Älä huoli siitä

hän on viisikymmentä vuotta

joutunut sitä opettelemaan

Ajattele ennemminkin 

kuka häntä opetti

Aillohaš

Summa summarum: En tiedä miksi toinen puu / on toista suurempi /päivä toista valoisampi

Sydän vain itkee / ihmisten tähden / päivästä päivään

Rakastetun saamelaistaiteilijan runoja saamelaisesta sydämestä. 

P.S. Niille jotka kiinnostuivat ja haluavat kuulla Ailusta lisää, suosittelen lämpimästi hänestä tehtyä dokumenttia "Tuuli käy läpi sydämein". 

Váimmustan lea biegga / Tuuli käy läpi sydämein

Saamelaisten päivänä: Annica Wennströmin Lapinkylä

Ymmärsin täsmälleen. Hän ei kestänyt häpeää ja syyllisyyttä. Niin kävi monille. Itku, iäisyyksiä vanha itku tihkui vuosikymmenten takaa. Me olimme jämähtäneet siihen itkuun.

Annica Wennström: Lapinkylä
Bazar 2012
Alkuteos: Lappskatteland, 2006
Suomentanut: Outi Menna

Vuonna 2002 nuori nainen saapuu Kaarasjoelle, saamelaisalueen sydämeen. Hän on tullut etsimään juuriaan, selvittämään vintiltä löytyneiden kengänpaulojen tarinaa, ymmärtääkseen sukunsa salaisuuksia ja niiden kautta itseään. Mutta ihmiset välttelevät, pelkäävät, häpeävät, kukaan ei halua puhua. Nainen huomaa törmänneensä vuosisatoja vanhaan hiljaisuuden seinään. Hitaasti paulojen salaisuus alkaa kuitenkin ratketa, ja neljän sukupolven naisten tarinoista kasvaa väkevä kertomus saamelaisuudesta, äideistä ja tyttäristä, elämäntavasta jolle modernisoituvassa yhteiskunnassa ja muuttuvassa maailmassa on yhä vähemmän tilaa. Häpeä on suuri voima: yksi toisensa jälkeen suvun naiset vaikenevat menneisyydestään, kieltävät alkuperänsä, siirtäen häpeän ja juurettomuuden perintöä sukupolvelta toiselle.

Olin halunnut usein puhua siitä siskoni kanssa. Siitä miten omituista on, ettei tunne lainkaan omaa äitiään. Siitä että on äiti, joka on olemassa vain lihana ja verenä. Muistan kyselleeni vielä silloin kun olin pieni, yrittäneeni puhaltaa henkeä tyhjään ruumiseen. Mutta lopulta lakkasin kysymästä. Annoin periksi.

Through Their Eyes: Military Archive by James Payne

Tarinautti lokikirjaan: Hyvää, sanoi saamelainen, kansallispäivää! Tänään 6.2. juhlitaan saamelaisuutta, ja meidänkin maassamme päivänsankareita on liki yhdeksän tuhatta. Juhlan kunniaksi halusin blogata juuri Lapinkylästä, sillä se avaa hienon, pitkän perspektiivin saamelaisten historiaan: neljän sukupolven tarinassa matkataan 1860-luvulta nykypäivään asti. Saamelainen identiteetti (tai oikeastaan sen puute) on kirjan ydinteemoja, jota Wennström käsittelee sekä taidolla että tunteella. 

Ajoittaisesta kielen kömpelyydestä huolimatta kirja vei mukaansa, eikä kiinnostus missään vaiheessa lopahtanut kesken. Henkilöistä voimakkaimmin puhutteli suvun "kantaäiti" Njenna, jonka varaan kirjan jännite rakentuu. 2000-luvulle sijoittuva minäkertoja jäi naisista laimeimmaksi. Hänen tehtävänsä kirjassa tuntuikin olevan lähinnä tuoda tarinaan nykyihmisen perspektiivi ja koota palaset yhteen; kokonaista persoonaa hänestä en saanut.

Kokonaisuutena nautin kirjasta kovasti. Erityisen kiinnostavaa oli tutustua itselleni vieraimmaksi jääneeseen saamelaisryhmään, etelän metsäsaamelaisuuteen. (Kuulun itse tunturisaamelaisiin, ja oli kiehtovaa vertailla "omaa" saamelaisuuttani Njennan kulttuuriin. Löysinkin paljon sekä yhtäläisyyksiä että eroja. Eniten samaa oli mytologiassa: tarinat staaloista ja maahisista kuuluivat minunkin lapsuuteeni. Kieltä en ymmärtänyt muuta kuin arvauspohjalta: moni sana oli samankaltaisehko, mutta ilman asiayhteyttä en olisi osannut arvata oikein. Sanastoon en sentään joutunut turvautumaan.)

Pidin siitä, että toisin kuin monissa ei-saamelaisten kirjoittamissa kirjoissa, Wennströmin kirjassa saamelaisia ei rypistetä yhdeksi, yhtenäiseksi ryhmäksi, vaan saamelaisyhteisöjen väliset ja sisäiset jännitteet saavat näkyä: Katselin ympärilleni. Täällä saamelaiset siis taistelivat suuryhteiskuntaa ja toisiaan vastaan. Tunturisaamelaiset vastaan metsäsaamelaiset, norjankieliset vastaan saamenkieliset, naiset vastaan miehet, poronomistajien muodostama aristokratia vastaan poroton saamelainen rahvas.

Häpeän ja pelon vastapainoksi saamelaiseen perintöön sisältyy kuitenkin myös paljon viisautta, sisäistä rikkautta ja voimaa.

He kuuntelivat lintuja, katselivat taivasta, viestivät toisilleen hiljaisuuden avulla. Kysy paikalta, isoäiti sanoi, pyydä paikalta lupaa, tallaa elämää varovasti, jaa yltäkylläisyydestä näkymättömille. Ole hiljaa.

Artist: Przemysław Tymiński

Summa summarum: Hän oli unohtanut tulet, joiden ympärillä he loikoilivat kesäisin kun muut vartioivat poroja. Hän oli unohtanut tarinaniskennän ja naurun. Hän oli unohtanut olemisen. 

Kaunis ja tärkeä tarina vähemmistökansasta, saamelaiskulttuurin hiljaisesta henkiinjäämistaistelusta 1860-luvulta tähän päivään.

Muitakin blogistanian kansalaisia on Lapinkylässä vieraillut. Katja sivistyi ja viihtyi pienistä rosoista huolimatta, Sara piti kirjaa hieman raskassoutuisena, Kirsi vaikuttui ja ihaili Outi Mennan onnistunutta käännöstä. Tuulialle Lapinkylä avasi ovia uusiin maailmoihin. Annika K. nautti kirjan omintakeisesta keronnasta johon oli helppo päästä sisälle.

P.S. Yksi kirjan tapahtumapaikoista on Kaarasjoen hotelli, jossa olin nuorempana töissä. Vaan enpäs kiusallani kerrokaan, mikä hotellihuoneista on se rauhaton! ;)

TTT: Kymmenen saamelaista taiteilijaa

Huomenna on saamelaisten kansallispäivä, ja koko viikko blogissani saamelaiskultturille omistettu. Siksipä tämänkertainen Top Ten-listakin on teemaan sopiva: mikäs tämän oivempi tilaisuus esitellä joitakin valtakulttuurin marginaaleihin hukkuneita saamelaisen taiteen tekijöitä.

10 SAAMELAISTA TAITEILIJAA 

(Huom: Tämä ei ole mikään absoluuttinen best-of-em-all, vaan oman tietämykseni ja mieltymysteni mukainen, mieleenjuolahdusjärjestyksessä kyhätty satunnaisotanta.)

1. Nils-Aslak Valkeapää. Kansainvälisesti ehkä kaikkein tunnetuin saamelaistaiteilija. Muusikko, runoilija ja kuvataiteilija, jonka tuotantoon saatte vielä tutustua blogissani tämän viikon aikana.

Nils-Aslak Valkeapää: Alit idja lahkona

2. Mari Boine. Maailmalla tunnettu ja arvostettu saamelaismuusikko on myös Mari Boine. Mari Boinen lapsuuskoti oli vahvasti uskonnollinen, ja hänen vanhemmilleen olikin kova paikka, että tytär valitsi ammatikseen "synninteon" eli joikaamisen, joka heidän perheessään oli ankarasti kielletty. Nyttemmin Mari Boine on inspiroinut ja kannustanut jo useampaa sukupolvea taiteelliselle tielle.

Mari Boine: Vuolgge mu mielde Bassivárrái (Lähde kanssani Pyhälle tunturille)

3. Merja Aletta Ranttila. Utsjoelta lähtöisin oleva kuvataiteilija ja taidegraafikko, jonka käsialaa on mm. tämän postauksen alussa oleva kuva joutsenella lentävästä naisesta. Lapinmatkaajat tuskin ovat onnistuneet olemaan törmäämättä hänen piirtämiinsä postikortteihin, mutta kirkollisissa piireissä kohua herättänyt "pirujenpiirtäjä" on tehnyt paljojn muutakin, mm. kuvittanut lukuisia satu-ja oppikirjoja.

4. Nils Gaup. Norjansaamelainen elokuvaohjaaja, jonka tunnetuin teos lienee tositapahtumiin perustuva Kautokeinon kapina (jota menen lauantaina katsomaan, raportti siis luvassa sunnuntain aikana). Nuoruudessani minuun teki vaikutuksen Gaupin "esikoispitkä" Tiennäyttäjä (Ofelas).

Ofelas trailer

5. Ulla Pirttijärvi. Angelin tytöistä tutuksi tullut, sittemmin soolouran luonut nuori joikutaiteilija.

Njuvccat bohtet- Joutsenet tulevat

6. Kirsti Paltto. Kirjailija, jonka laajasta saamenkielisestä tuotannosta on ikävä kyllä suomennettu vain muutama romaani. Niistä yksi, Voijaa minun poroni, oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1986.

7. Sofia Jannok. Ruotsinsaamelainen Sofia on oma suosikkini. Pirtsakka nuori nainen yhdistää perinteisen joiun popahtavaan biittiin. Tykkään!

Sofia Jannok: Irene

8. Amoc (Mikkâl Antti Morottaja). Inarinsaamelainen rap-artisti. Uhanalaisen inarinsaamen säilyttämiseksi on saatava nuoret innostumaan ja arvostamaan omaa kieltään. Tässä työssä nuori Morottaja on painoaan arvokkaampi kultaa. Vuonna 2007 hänet valittiinkin Vuoden nuoreksi eurooppalaiseksi alkuperäiskansojen identiteettiä tukevasta työstään.

Mikka Antti Morottaja a.k.a. Amoc

9. Anni-Kristiina (Ánne Risten) Juuso. Pohjoissaamelainen, palkittu näyttelijä, jonka suomalaisyleisö tietää parhaiten elokuvista Käki ja Kautokeinon kapina.

Anni-Kristiina Juuso

10. Niillas Holmberg. Lopun alku tv-sarjassa debytoinut näyttelijälahjakkuus on myös monitaiteellinen sielu: soittaa, laulaa, runoilee ja juontaa. Kannattaa painaa nimi muistiin, hänestä varmasti kuullaan vielä.

Niillas Holmberg (vas.) ja Roope Mäenpää

Tässä joitakin minua puhutelleita / kiinnostavia saamelaisia taiteiljoita eri aloilta. Oliko näissä ketään teille tuttua? Entä tuleeko muita mieleen? Mitä saamelaisuuteen liittyviä elokuvia tai kirjoja olette nähneer /lukeneet?

Saamelaiskulttuurin viikko: testaa lapinsanavarastosi!

Tämän viikon keskiviikko (6.2.) on saamelaisten kansallispäivä. Sen kunniaksi blogissani vietetään saamelaiskulttuurin viikkoa. Luvassa on mm. saamelaista runoutta, eräs finlandia-ehdokas menneiltä vuosilta ja muuta aiheeseen liittyvää, musiikkiakin ehkä ja mitä nyt vielä keksinkään.

Juhlaviikon alkajaisiksi saatte testata tietämyksenne tasoa. Alla on kymmenen lappalaista / lappilaista sanaa, joiden merkitykset on tarkoitus tietää tai arvata oikein. Googlettaakin saa, jos jaksaa - se on jopa suotavaa sivistyksen kannalta. Oikeat vastaukset löytyvät tämän postauksen lopusta.

1. Runo on
a) kelohonka
b) maho naarasporo
c) yli kymmenkiloinen lohi

2. Palsa tarkoittaa
a) hillankukkaa
b) ikiroudan muodostamaa mätästä
c) terävähuippuista tunturia

3. Kammi on
a) turvemaja
b) läkkipeltinen piimäastia
c) kamiinan piippu

4. Kuinka pitkä on poronkusema?
a) noin puoli metriä
b) viitisen kilsaa
c) kymmenkunta peninkulmaa.

5. Mitä tehdään rankisessa?
a) Nukutaan
b) Keitetään ruokaa
c) Teurastetaan poroja.

6. Väärtiksi sanotaan
a) vihamiestä
b) kilpakosijaa
c) ystävää.

7. Peski on vaate, mutta millainen?
a) Lämmin turkki
b) Karvakenkä
c) Kolttanaisen vyö.

8. Ja mikähän mahtaa olla nili?
a) Pureva poro
b) Kelirikko
c) Varastorakennus

9. Komsioon laitetaan
a) liinavaatteita
b) lapsi nukkumaan
c) jalka hiihtämään lähtiessä.

10. Mikä vaiva on räkkä?
a) Nuhakuume
b) Unettomuus
c) Hyttyset ja mäkärät

En osaa yhtään arvioida kuinka vaikeita tai helppoja nämä teille ovat, minulle ne ovat aivan arkisia sanoja. Olisikin kiva kuulla, kuinka moni näistä sanoista oli teille tuttu. Palkinnoksi on tällä kertaa luvassa vain hyvää mieltä, mutta älkää surko: pian on blogini synttäreiden aika, ja saamelaiskulttuurin viikko huipentuukin synttäriarvonnan julistukseen. Tässä visassa on siis vain voittajia. P.S. Jos jätätte kommentin käyntinne merkiksi, ilahdun ikihyviksi.

Oikea rivi: 1b, 2b, 3a, 4b, 5a, 6c, 7a, 8c, 9b, 10c

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Musta mies ratsastaa porolla pohjoiseen.

Koskela syö sellissä rasvatonta jukurttia. 

Kaikkien tiedekuntien perusopintoihin tulee suunnitella pakollinen kurssi. Epätodennäköisten tilanteiden hallinta, viisitoista opintopistettä. Yliopistolla opetetaan kaikkea paitsi elämästä selviytymistä.

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Johnny Kniga 2012

Suomi on ajautunut sisällissotaan, taas. Tällä kertaa vastakkain ovat etelän citykanit ja pohjoisen potut. Sodan syttyessä Keskisuomalaisen toimittaja Aino Riski päätyy puolivahingossa sotareportteriksi  pohjoiseen, saamelaisseparatistien leiriin. Samaan aikaan Alajärvellä alikersantti Jesse Purola on innoissaan: Jes, vihdoinkin sota! Mutta homma ei olekaan läpihuutojuttu. Pohjoisen kamikazekelkkailijat kylvävät kauhua, tietotekniset täsmäiskut horjuttavat puolustusta ja citysotilaiden taistelumoraali horjuu. Kauan on etelä sortanut pohjoista, raiskannut luonnon ja vietyään kaiken viemisen arvoisen jättänyt kitumaan kuoliaaksi. Mutta nyt on Lapin nyrkki nousssut, ja pian koko Suomi kuiskii kauhun vallassa pelättyä nimeä: Oula. Saamen vapautusrintaman johtohahmo, lyhyenläntä lappalainen, tuo joukkonsa yhä alemmas etelään, ja kaupunki toisensa jälkeen joutuu heinäkenkäisten miehittäjien käsiin. Miten käy Suomen? Entä mihin on kadonnut Jessen uskollinen taistelutoveri, Somalian sodissa karaistunut Abdi? 

Lumikolat paukahtivat pakkasessa halki. Punaniskojen viiva viiltää jo Suomi-neidon sääriä. Etulinja vetäytyy viitostiellä, sukeltaa kohti etelää. Joensuun keskustasta potut lähestyvät meitäkin. Rintamalta karkaillaan joukoin. Tallinna pakahtuu eteläsuomalaisiin pakolaisiin.

Ja minä istun tässä. Odotan pääsyä huoneeseen.

Pataljoonan komentaja on kutsunut puhutteluun.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja kiilasi lukulistani kärkeen jo kesällä, kun kirjasyksyn tärpeissä siihen törmäsin. Saamelaisten kansannousu on aiheena kutkuttava, ja kun itse vielä satun kuulumaan saamen tyttäriin, maltoin tuskin odottaa että kirjasto mailaa teoksen tulleen. Kun kirja sitten toissapäivänä tuli, oli tietysti pakko heti vilkaista alkua - ja sehän mokoma vei heti mennessään! :D

Koska kirjasta on ehtinyt blogata vain Unni, ennakkotietoja (tai -luuloja) ei ollut ehtinyt liialti kertyä. Aivan alussa kirja vaikutti sotaisemmalta kuin olin uumoillut, mutta ei sitä sotimista sitten loppujen lopuksi niin kauheasti ollutkaan - taistelukuvauksetkin tuppasivat päättymään tragikoomisesti, ja  pienimuotoista sotaromanssiakin ehdittiin itsemurhaiskujen lomassa kokeilla.

Kovin rypyssä otsin ei tätä kirjaa kannata lukea. Hurtti huumori osuu ja uppoaa milloin minnekin, joten tosikoille en tätä kirjaa lahjaksi antaisi. Kovin syvällistä ihmisluonteen luotausta on turha odottaa, henkilöhahmot tuppaavat jäämään karikatyyrien tasolle - tosin varsin meheviksi lajissaan. Henkilöistä herkullisimmat ovat etelän miehet Jesse Purola ja Abdi. Alikessu Purola on sotaleffahullu, joka kuvittelee olevansa luutnantti Koskela, miestensä rakastama urhoollinen sankari. Ikävä kyllä todellisuudessa hän on surkuhupaisa sekoitus Lammiota ja Spedeä. Jääkäri Sarén taas on eräänlainen Rokka, sujuvasanainen kapinoitsija ja oman tien kulkija. 

Mollbergin elokuvaklassikkoon viitataan kirjassa vähän väliä, ja riippuu lähinnä lukijasta, onko se plussa vai miinus. Minulle se oli pitkä plussa; Linnan kirjan olen lukenut noin viidesti, ja molemmat leffaversiotkin on tullut vahdattua useampaan otteeseen. Olisikin hauska kuulla, kuinka hyvin Heikkisen parodia puree niihin, joille Koskela ja kumppanit eivät ole yhtä tuttuja. 

Kirjan huumori on, kuten arvata saattaa, välillä varsin ronskia. Kaiken kaikkiaan komiikkaa riittää, ja Heikkinen osaa repiä huumoria vaikka valomainoksista: Helsingissä kirjaimet disainataan mainostoimistossa brändiin sopivaksi, kun taas "sushirajan takana" yrityslogon hahmottelee lounastauolla lautasliinaan kylän ainoa tradenomi. Siitä teetetään tarrakirjaimia, jotka lätkäistään maidonväriseen pleksiin, ilman vatupassia. Teos ruuvataan kanneksi alumiinikylkiseen arkkuun, jonka sisälle talonmies on asentanut kaksi loisteputkea. Valomainos on valmis, eikun räystään alle. Lyhytikäisimpiä ovat pitkiä sakaroita ja teräviä kulmia sisältävät kirjaimet. Kaukon Kalusteesta rispaantuu parissa talvessa aukon aluste.

Huumoripläjäystä osasin odottaakin. Jännityksellä suhtauduin sen sijaan siihen, miten hyvin Heikkinen saa otettua haltuun ns. arktisen ulottuvuuden. Saamelaisena kiinnitin tietysti erityistä huomiota siihen, millaiseksi saamelaiset kirjassa kuvataan. Olen nyt mälsä ja vastaan latteasti: ihan hyvin. Kuluneimmat kliseet vältettiin ja henkilöt oli enimmäkseen uskottavasti rakennettu, mutta jotenkin tuntuu että vielä parempaankin olisi Heikkinen voinut venyä. Etelän velikultiin verrattuna Oula ja kumppanit jäivät lopulta jokseenkin värittömiksi  - paitsi tietysti pohjoisen hahmoista hulvattomin,Toni Morottaja (jonka hupparissa seisoo pystykorvan kokoinen West Coast). Hänkin pääsee kunnolla vauhtiin varsin myöhäisessä vaiheessa. Enemmänkin tilaa olisi "Kutturan Ice Cubelle" voinut tarinassa tehdä.

Ajatusleikki saamelaisten kapinasta ei ole minulle uusi; monet kerrat siitä nuorempina viihteellä vitsiä väänsimme. Heikkinen osoittaakin tuntevansa pohjoisen ihmisen mentaliteetin, arvot ja ajatukset. Vain yksi asia minua hänen skenaariossaan tökki: saamelaisten ja lappilaisten "kylmää sotaa" kirjassa ei noteerata lainkaan. Käytännössähän me Lapin asukit olemme harvoin yhtä mieltä mistään ;)  Etenkin se, ketkä ovat oikeutettuja  alkuperäiskansalaisen statukseen ja ketkä ovat "vain" lappilaisia, on jokseenkin tulenarka kysymys. Näin eripuraisen porukan hitsaaminen yhteen leiriin olisi kaivannut järeämmät perustelut, tällaisenaan se ei täysin riittänyt vakuuttamaan kyynistä lukijaa :) Saamelaisten sisäiset ryhmittymät ja niiden väliset jännitteet sen sijaan on kuvattu hyvin. Saamelaista mytologiaa ja jumaltarustoa olisin kernaasti nähnyt kirjassa runsaamminkin, niissä kun on mistä ottaa!

Ja sitten takaisin plussiin, niitäkin nimittäin riittää. Erityisesti ihastuin Heikkisen havainnointikykyyn; pieniä ja suuria teräviä huomiota satelee. Loistava on mm. kohta, jossa saamelainen hämmästelee citykanien käsitystä luonnosta.

Niiden kielessä erämaa tarkoittaa asumatonta ja tietöntä luontoaluetta. Sitä toljotetaan autosta hiihtolomalla ja päivitellään: eihän täällä ole mitään. Mutta jos erämaa revittäisiin auki,  kaavoitettaisiin, kuristettaisiin kaapeleilla ja putkistoilla, kuorrutettaisiin asvaltilla ja kruunattaisiin kauppakeskuksella, sitten olisi jotakin.

---

Saamelaiselle on turha puhua erämaista. 

Edes tulkin välityksellä. Meidän kielet ei tunne sellaista sanaa. Ne metsät, joet ja tunturit, jotka on suomalaiselle nolla, ei mitään, on meille kaikki. Koti, ruoka-aitta, työpaikka, kirjasto, lompakko ja laidun. Luonnossa käydään korkeakoulukin, eikä sinne varastella pääkalloja suomalaitsen kalmistoista. Jokainen tarvitsee maata: metsästäjä, matkailuyrittäjä, hiihtäjä, kaivospohatta, poromies. Ei Rovaniemellä taistella homojen oikeuksista tai kotihoidon tuista vaan siitä, saako toisen pellonlaitaa ajaa moottorikelkalla.

Lappi ei ole erämaa. Mutta Helsinki on epämaa.

Summa summarum: Straight outta Compton. Kutturasta tullaan. 

Syvältä maailman raosta. Sellaisesta joita ministerit ja toimitusjohtajat polkevat sikari hampaissa umpeen. Tällä kertaa kolosta nousi nappaskengän tielle nyrkki. Nyt sattuu varpaisiin.

Hirtehisen hauska veijariromaani vakavista asioista. Äijäilyn, sotaelokuvien, parodian ja yhteiskunnallisen irrottelun ystäville

P.S. Kirjan tunnelmaan päästäkseen voi laittaa soimaan vaikka saamelaista rap-musaa.  Tämä kotimainen artisti ei ehkä vielä olekaan aivan kaikille tuttu. (Kyllä, miehen nimi on Morottaja, tosin ei Toni ;D)

EDIT: Nyt vasta huomasin, että Unni oli löytänyt ja linkannut kaksi muutakin blogiarviota kirjasta, Taikakirjaimet ja Lopun ajan lauseet.