Heini Saraste: Mahabad. Kuu, aamusumu ja rakkaus

Sillä Mahabad on kuin ryöppyävä vuoripuro, kuin räjähtelevä tähdenlento, ja Firas on tyyni suuri järvi, johon puro laskee, mittaamaton avara taivaan selkä tähden lentää.

Kadulla Mahabad ja Firas tapaavat turkinkurdilaisen tanssiryhmän, joka kiinnostuu nuorenparin tilanteesta.

- Onko teillä kaupungissa ystäviä, ketkä ovat tulossa häihinne?

Firas viittaa laajassa kaaressa ylöspäin:

- Vain taivas on ystävämme.

Silloin tapahtuu taas pieni iloinen ihme. Turkin kurdien tanssiryhmä lupaa järjestää koko tilaisuuden. Se hankkii ruuat ja orkesterin ja lupaa myös tanssia.

Heini Saraste: Mahabad. Kuu, aamusumu ja rakkaus

WSOY 2007

Mahabad on pieni tyttö, kun hänen perheensä joutuu jättämään kotinsa Kurdistanissa ja etsimään maailmasta uutta kotia. Turkista tie vie lopulta Suomeen, jossa Mahabad omaksuu uuden kielen ja kulttuurin, voittaa näkövammaisten mm-kultaa ja valloittaa ympäristönsä periksiantamattomuudellaan ja räiskyvällä temperamentillaan.

Naiseksi kasvettuaan Mahabad menee naimisiin kurdilaisen kaavan mukaan miehen kanssa jota hädintuskin tuntee, mutta elämällä onkin muuta mielessä hänen varalleen: ystävyys Firasin, nuoren kurdipakolaisen, kanssa kasvaakin vuosisadan rakkaustarinaksi. Taistelu rakastetun saamiseksi Suomeen vie vuosia, ja jopa sinnikkäältä Mahabadilta on usko loppua kesken paperisodassa monen valtion virastoja vastaan. Mutta Mahabad ei anna periksi: yhä uudestaan ja uudestaan he tanssivat häitään, vaikka kumpikin on papereiden mukaan vielä naimisissa omilla tahoillaan...

Kirjan kirjoittaja Heini Saraste on Mahabadin pitkäaikainen ystävä, ja tässä kirjassa hän kertoo kurdilaisen ystävänsä elämästä iloineen ja suruineen, sellaisena kuin Mahabad itse sen on kokenut.

Tarinautti lokikirjaan: Totuus on tarua ihmeellisempää. Jos tämä olisi romaani, sitä luultavasti syytettäisiin uskottavuuden puutteesta. Ja silti kaikki on todella tapahtunut, vieläpä yhdelle ja samalle ihmiselle!

Mahabadin tarinan ihanuus on sen autenttisuudessa: tuntuu kuin Mahabad istuisi lukijan edessä ja itse kertoisi uskomattoman elämänsä vaiheista. Koskettavinta kirjassa oli kertomus Firasin ja Mahabadin rakkaudesta, loputtomasta taistelusta Firasin saamiseksi Suomeen ja katkeransuloisesta voitosta. 

Sitten vähitellen alkaa paljastua, mitä on kun kaipaus on tappaa. Ikävä on kuin ruumiillinen tuska, kuin jokin jäsen olisi revitty irti.

Painajaisessa Maba on delfiini, joka jää kiinni verkkoon. "Delfiini on veljeni, yleensä se laulaa ja on iloinen, mutta nyt se sätkii verkoissa kuoleman kauhuissa."

Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi niille, joita kiinnostaa maahanmuuttajan todellisuus ja/tai kurdit. Minua kiinnostavat molemmat, joten tämä kirja oli napakymppi. Kirjalliset rosotkaan eivät lukunautintoa tärvelleet, päinvastoin ne jopa syvensivät autenttisuuden tunnetta.

Summa summarum: Hienointa on rauha. Se, että ihmiset saavat elää vapaasti niin kuin haluavat eikä heidän tarvitse pelätä henkensä puolesta. Se on ylellisyyttä. 
Elämänmakuinen ja liikuttava tositarina nuoren kurdinaisen elämästä.

Katja Kettu: Piippuhylly

Poika valehtelee. Siinä sätkyttää ja pelkää. Löytyi tuolta perunakellarista kalvakkaana kuin lantunitu, täinen vaateparseeli verisenä. Jalkaan on sidottu sotakoira, laukussa ei muuta kuin shakkinappulat ja riepuihin kääritty valkokultainen käyrä piippu. Mistä lie varastanut, litsauttanut kansankomissaaria takaraivoon ja ottanut. Mutta merkillisiä esineitä silti täällä, shakkilauta ja valkokultapiippu.

- Kolmekymmentäviisi, se vastaa kun kysyn ikää.

Katja Kettu: Piippuhylly

WSOY 2013

Päällys: Marjaana Virta

Jäämeren perukoilla, maailmansodan riehuessa ympärillä, elää mies, jonka piippuhyllyyn mahtuu koko maailma. Pietari Kutilan piippukokoelma kasvaa jylhäksi kertomukseksi vihan ja rakkauden voimista, ihmisistä jotka kaikkialla maailmassa ovat pohjimmiltaan samoja: yhtä alttiita rakastamaan, ja yhtä kykeneväisiä pahaan. 

Katja Ketun novellikokoelma vie Jäämeren rannalta Natsi-Saksaan, keisareiden Venäjälle, Afrikkaan ja Rioon. Henkilöiden toisiinsa lomittuvat tarinat kohtaavat kaukana pohjoisessa, koskettavat toisiaan ja erkanevat jälleen omille poluilleen.

He kulkevat paljain jaloin yön viilentämiä hiekkadyynejä pitkin paikkaan, jossa aavikkoravut asustavat. He riisuvat huntunsa ja alkavat kaivautua. Heidän kyntensä kuluvat juuriinsa, heidän polvensa hiertyvät verille, ennen kuin he ovat saaneet kuopan aikaiseksi. Sitten he asettuvat sinne kuin hautaan lepäämään ja makaavat siellä kunnes hiekka peittää heidät kuin lumi Pohjolan talvisin. Hiekka hilisee, tihkuu, juoksee kuin lumi tunturissa, muuten ei sitä voi kuvitella. Se peittää naiset syliinsä, hukuttaa heidät, reidet vatsa rinnat olkapäät, huulet silmäripset, kaiken se peittää.

Tarinautti lokikirjaan: Katja Ketun kirjoja on kehuttu, mutta tämä on ensimmäinen, johon olen rohjennut tarttua. Sain kirjan arvostelukappaleena ja varauduin rankkaan, jopa brutaaliin kirjaan, raadollisuuteen ja rehevään lihallisuuteen - siis sellaiseen kirjaan, joita yleensä huolella kartan. Kiinnostus kuitenkin kasvoi ennakkoluuloja suuremmaksi, joten haastoin itseni mukavuusalueeni suojaisasta satamasta ulos hyiselle pohjoisen merelle.

Kaikki odotukseni osoittautuivat tosiksi. Mikään hyvänmielenkirja Piippuhylly ei todellakaan ole: rajut tarinat kerrotaan estoitta, havainnollisesti ja lukijaa armahtamatta. Silti en kadu, että uskalsin. Eniten nautin kirjan kielestä, joka on todella taidokasta, omaleimaista ja vahvaa. Kerronnan imu on luja, tunnelma vaihtuu kivuttomasti taianomaisen maagisesta inhorealistiseen. Ja vaikka Ketun ihmiskohtalot ovat karuja, ei kirjasta jää lohduton olo. Näissä tarinoissa on jotain katharttista, ja luulenpa että tämä kirja on niitä, jonka jälkimaku kestää pitkään ja paranee vanhetessaan.

Olen suoperkeleitten kasvatti. Isäni oli maaorja, isoäitini parantaja. Nuorena elin hillittömästi, ryystin paloviinaa ja nain kiusallani naapurikylän riettaimman ritsan, ja tästä tuli luuska. Inhotuin vaimooni ja latkin kuin koira synnin kaivosta ja olin hukkua siihen. Onneksi Äitimme Neitsyt Maria näki, mitä Venäjä oli minussa menettämässä, ja henki tuli minuun kesken heinätöiden. Kolme vaskitorvista enkeliä laskeutui heinäkuhilaitten päälle.


Omaksi suosikkinovellikseni nousi kokeolman avaava Kristalliyö, jonka Ibrahimiin ja Sofiaan kiinnyin niin, että olisin mieluusti lukenut heistä pitemmästikin. Muita erityisen puhuttelevia tarinoita olivat eksoottinen Orjalaiva ja kotoisen pohjoinen Mulukukka.

Summa summarum: Kohtalo on sokea ja rivo änkkääjä, jolle ei pitäisi antaa valtaa. Siihen me pienet kuitenkin luotamme emmwkä näe kuinka se useimmiten tuntuu sohivan summittaisesti ja jotenkin vinoon. Tummasävyinen, vaikuttava tarinakokoelma ihmisyyden harmaalta vyöhykkeeltä, sodan ja rakkauden syvistä varjoista. 

P.S. Lopuksi on pakko kehaista kirjan kantta, joka ensikatsomalla oli synkkä ja ankea, mutta joka pikkuhiljaa katsellessa alkoi aueta ja karulla tavalla peräti miellyttää - niin kuin koko kirja. Kansi myös kuvaa täydellisesti kirjan tunnelmaa.

Täällä Saamentähden alla: Voijaa minun poroni

Hän antoi tunturituulen hyväillä poskiaan. Hänen korvansa löysivät ääniä, joita eivät olleet ennen kuulleet. Elo kohisi edellä, poronkoparat narskuivat kovaan lumeen: tsovh-a, tsovh-a, kellot kalisivat: kling-a, kling-a. Ja takana Kutnelin kirkas ääni, mikä muuttui nauruksi ja levisi ahkiosta ahkioon ja löysi jokaisen. Kutnelilla, Sammolin siskolla, oli sellainen nauru - niinkuin maanalaisen puron solina, mikä lämmitti pakkasella mutta viilensi kuumalla. Edessä taas Piiret-Inkan tasainen ääni: Näin ja noin, noin ja näin. Siihen sekaantui kohta Maaret-Annen riekonkäkätys. Ja lähimpänä Issat-Sammolin ja Mihkalin puheet heidän yhteisessä ahkiossaan.

Kirsti Paltto: Voijaa minun poroni

Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen 1986

Alkuteos: Guhtoset dearvan min bohccit

Suomentanut: Eino Kuokkanen

Eletään 1930-luvun loppua. 9-vuotias saamelaispoika Johanas haaveilee pääsystä poromiehen oppiin isänsä Antaraksen kanssa, mutta joutuukin kouluun, jossa suomalainen opettaja ei peittele ylenkatsettaan ja harmiaan joutuessaan opettamaan "oppimattomia metsäläisiä". Huolia on myös aikuisilla. Maailmalta kantautuu hurjia huhuja, puhutaan että on syttymässä sota. Kun huhut käyvät toteen, Antaras vie perheensä salaa synnyninseudulleen Norjaan turvaan. Mutta sitten sinnekin saapuvat tuiskat lentokoneineen ja pyssyineen, eikä maailmassa tunnu enää olevan turvassa missään. Mutta yhä elää ihmisten mielissä vanha viisas Noita-Piehti, hän jolla oli hallussaan Harmaakarvan silmä, hän joka tiesi miten pysytään tunturilaisena eikä anneta kenenkään määräillä itseään. 

Tämän bloggauksen otsikossa rinnastan Palton kirjan Väinö Linnan Pohjantähti-kronikkaan. Rohkea veto, eikä tämäkään kirja toki kaikilta osin täytä Linnan suuria saappaita. Koin kuitenkin vahvasti, että kirjoissa on paljon samaa: kumpikin on pienen kansan via dolorosa, kertomus yhden kylän asukkaista historian pyörteissä. Kun maailman suuret ja mahtavat tappelevat, pienet jäävät väkisinkin jalkoihin. Rievanmukkan ihmiset, samoin kuin Pentinkulman väki, tempautuvat mukaan muuttuvaan maailmaan. Rauhaarakastavan saamelaisen mielestä ei ole maailmassa sellaista keittokattilaa, josta ihmisten täytyisi sotia. Mutta:

- Voi voi, tässä maailmassa on paljon sellaista, jota me sinun kanssa emme tiedä. Maailman hallitsijoilla kyllä hätiä riittää. Emme me ymmärrä heidän riitakattiloitaan emmekä aikomuksiaan. Ja niillä tuntuu olevan vielä niinkin että mitä hullumpi ihminen sitä enemmän annetaan valtaa.

Toisin kuin Linnan henkilöt, rievanmukkalaiset eivät ryhdy aktiiviseen vastarintaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Heidän vastarintansa on passiivista: piiloudutaan tunturiin, pilkataan selän takana, vaietaan asioista joita viranomaisten ei tarvitse tietää. Keskinäistä torailua on sitten sitäkin enemmän, mutta oman väen ja "suopmalaisten" väliin vedetään selkeä lojaalisuuden raja: edes vihamiestään ei ole sopivaa ilmiantaa rikkeistään.

Pororaito. (Kuva: Saamelaismuseo Siida)

Tarinautti lokikirjaan: Tässä vaiheessa hehkutusta pitänee tunnustaa, että oikeastaan olen jäävi sanomaan tästä kirjasta yhtään mitään - olenhan itsekin saamelainen, kotoisin samalta kylältä kuin kirjailija itse, ja kaiken kukkuraksi sukua hänelle. Vaikka kuinka yritänkin olla objektiivinen, se tuskin on täysin mahdollista. Kaikki, mitä sanon, kumpuaa siis vain ja ainoastaan omien kokemusteni pienehköstä piiristä. En esim. osaa ollenkaan arvioida, kuinka vaikeaselkoinen tai raskassoutuinen kirja olisi niille, joille saamelainen kulttuuri ja puheenparsi eivät ole tuttuja. Minulle tämä oli kirja, jonka jokaisessa lauseessa olin kotona.

Keväällä, kun urvut alkoivat tuoksua, haisteli Antaras pohjoistuulta ja rauhattomuus täytti hänen jäsenensä. Kaipaus ei ollut leikkiä, kun porotkin pyrkivät pohjoisemmaksi. Muutamat karkasivat, menivät yli valtakunnan rajan sinne minne luonto käski. Eivät porot rajoista ymmärtäneet. Tämä maa, niin kauas kuin silmä kantoi, niin kauas kuin jalat veivät ja ajatus lensi, oli porojen ja ihmisten maa, ei kruunun tai valtakuntien.

Valokuva: Kuvatoimisto Cartina

Nautin valtavasti Palton kerronnasta. Henkilöt oli niin aidosti kuvattu, että vähän väliä unohdin lukevani fiktiota. Saamen rikas ja ilmaisuvoimainen kieli on Eino Kuokkasen taitavissa käsissä kääntynyt upeasti suomeksi. (Luulin pitkään, että on isäni erityiskyky osata kuvailla ihmisiä ja asioita niin osuvasti, kunnes ymmärsin sen olevan saamelaisten yhteinen piirre.) Jatkuvasti sain ihailla Palton ilmauksia: Magga-muorilla on sydän kuin kevätaurinko, lampaat ovat penteleen risujalat, vaimoehdokas on lihava kuin syyskarhu, ja sen lisäksi vetinen ja laimea kuin kymmenen kertaa keitetyt kahvinporot. Opin myös muutaman itselleni uuden sanan - esim. vaimonsa kotiin muuttava mies ei ole appivanhemmilleen vävy, vaan munaminiä.

Kirjailijan saamelaisuus näkyy kerronnan tempossa. Draaman kaari on kirjassa kaikkea muuta kuin kireä: tapahtumat etenevät verkalleen, eletään vuodenaikojen rytmissä ja istutaan pitkään muistelemassa ja tarinoita kertomassa. (On tietysti lukijasta kiinni, onko se plussa vai miinus.) Kirjan lukeminen oli myös raskasta: kurjuutta riitti, samoin surua ja traagisia kohtaloita. Kirja päättyy siihen, kun sota viimein loppuu - ja uusi alkaa: on edessä lähtö evakkoon.

Vaikka Voijaa minun poroni ei ole mikään hyvänmielenkirja, sitä oli ihana lukea, enkä millään olisi suonut kirjan loppuvan. (Rievanmukkalaisten tarina onneksi jatkuu kirjassa Juokse nyt naalin poika, jota en ole lukenut vielä.)

Summa summarum: Hän oli usein epäillyt, kuuluiko köyhä ihminen ensinkään ihmisten heimoon vai oliko se jokin aivan eri oliolaji, jota ei ollut vielä tarpeeksi tutkittu suuressa maailmassa. Väkevä kertomus yhden elämäntavan hitaasta kuolemasta ja sotavuosista saamelaisten kokemana.

Vainojen uhrien muistopäivänä: Alice Hoffmanin juutalainen joukkoitsemurha

The warriors prayed to God and then killed a goat for their supper. To me the goat's cries sounded like those of a woman. I huddled beside my dog, covering my ears, rocking back and forth on my haunches. The radiance of the Shechinah, the light and compassion of the Almighty, was nowhere near this campground. Here, we were surrounded by what some called the other side, the dark realm, for on this night we had wandered onto the evil side of the world that was also born from Creation, that terrible region which could be found at the left side of God and fed on human sin. 

Alice Hoffman: The Dovekeepers

Simon & Schuster 2011

Vuonna 66 jkr. juutalaiset kapinalliset valtasivat Masada-vuorella sijaitsevan roomalaisten linnoituksen, kuningas Herodeksen vanhan palatsin. Jerusalemin hävityksen jälkeen vuorelle saapui yhä enemmän juutalaispakolaisia Rooman raivolta turvaan. Seitsemän vuotta myöhemmin, pitkän piirityksen jälkeen, 10. legioona Flavius Silvan johdolla valloitti vuoren takaisin - mutta ylhäällä ei ollut enää ketään elossa: sotilaat olivat tappaneet itsensä ja perheensä säästyäkseen orjuudelta. Masadan 960 asukkaasta eloon jäi vain kaksi naista ja viisi lasta. 

Kaikki ylläoleva on faktaa. Alice Hoffmanin romaani The Dovekeepers on yksi vastaus siihen, keitä nämä eloonjääneet saattoivat olla ja millainen oli heidän tarinansa. Kertojina on neljä naista, joiden silmin tapahtumia seurataan. Heillä kaikilla on oma surullinen historiansa: Salamurhaajan tytär Yael, leipurin leski Revka, naissoturi Aziza ja "Moabin noita" Shirah ovat kaikki nähneet ja menettäneet liikaa jo saapuessaan Masadaan. Ja se on vasta alkua: nälkä, pelko ja katkeruus ovat vaarallinen yhdistelmä, ja sota tekee ihmisistä petoja, vainotuista tulee vainottuja ja uhreista murhaajia. Rauhaa rakastaneet miehet ryöstävät lähiseudun kyliä, tappaen säälittä myos naiset ja lapset. 

Mt. Masada

Tarinan keskushenkilöitä yhdistää heidän työnsä: heidän tehtävänsä on huolehtia kyyhkyslakasta, jota ilman vuoren asukkaat nääntyisivät nälkään. Kyyhkyistä, köyhien ruoasta, tulee heidän pelastuksensa autiomaassa, jossa mitään ei ole tarpeeksi. Lihan lisäksi kyyhkynlantaa tarvitaan kipeasti lannoittamaan karuun kallioon perustettua puutarhaa, jossa muuten ei kasvaisi mikään. Kyyhkyistä kasvaakin toivon ja viattomuuden symboli vihan ja pelon täyttäessä heidän pieneksi kutistuneen maailmansa. 

 Our feast was a dove I had trapped in my scarf. The creature sang tirr tirr, a lovely song that sounded like tor, our word for turtledove. I looked upon a bush of myrtle and saw the dove\s mate waiting there. Later in the season when the turtledoves would migrate south, I wondered if the one perched on the branch would leave alone, or stay and mourn. I thought of Solomon's words to his beloved, Behold thou art fair, thou hast doves' eyes. I saw grief staining the dark eyes of the one perched in the bushes, and a tenderness I had never seen in humankind.

Dovecotes at Masada

Tarinautti lokikirjaan: Tänään 27.1. on vainojen uhrien muistopäivä, ja sain tämän teemaan sopivan kirjan juuri sopivasti luetuksi loppuun. Alice Hoffman on tehnyt valtavan työn perehtyessään Masadan historiaan ja luonut arkeologisten jäänteiden pohjalta tarinansa henkilöt ja kohtalot. Etukäteen arvelin, että tämä olisi niitä kirjoja, jotka pitää ahmia niin pian kuin suinkin. Sen sijaan kirjan lukeminen kestikin kauan: aloitin heti kuun alussa, mutta pidin välillä sulattelutaukoja ja luin jotain muuta, ennen kuin taas jatkoin. Tämä hidastelu ei missään nimessä johtunut siitä, että kirja olisi huono tai tylsä, eikä edes tarinan rankkuudesta, vaikka se sitäkin oli. Olen kai viimeinkin oppimassa kärsivällisyyden hyvettä, sillä tajusin jo alkumetreillä, että tämä kirja on parhaimmillaan kun sille malttaa antaa aikaa. 

The Dovekeepers on oikea runsaudensarvi. Kaikkea on kovin paljon ja monta rinnakkain kulkevaa, tasavahvaa tarinaa olisi vaikea hosumalla sisäistää. Kiiruhdin siis hitaasti - ja nautin. The Dovekeepers on lumoava, satuttava, synkkä ja kaunis, taitavasti kirjoitettu ja vääjäämättä etenevä jykevä kertomus, joka varmasti kummittelee mielessäni kauan!

Paikoittainen paatoksen puolelle sortuminen olisi jossain toisessa kirjassa saattanut haitata, mutta tässä tapauksessa se oli helppo antaa anteeksi. Erityisen ihastuneena luin kuvauksia juutalaisten rikkaasta mytologiasta, taikuudesta ja vanhojen jumalten palvonnasta joka - enimmäkseen naisten ja salassa harjoittamana - elää ja kukoistaa, vaikka monoteistisen uskonnon laki sen kieltää.

We had entered into the deepest of places, the seat of the great goddess Astoreth, written of by the prophets, a goddess who was with us still, even though the wise men in the Temple had  done all they could to destroy her. 

Naisten kohtaloista minua kosketti kaikkein eniten naissoturi Azizan tarina. Pojaksi kasvatettu, tappamiseen tottunut nuori nainen rakastuu aseveljeensä, mutta voiko rakastaa sellaista jota ei todella tunne? Entä missä menee soturin ja murhaajan raja - ja miksi on niin helppoa astua sen rajan yli? 

Revkan osuus kirjassa oli mielestäni heikoin. Ymmärrän hänen merkityksensä tarinassa, mutta koin että juoni ampui muutamassa kohdassa yli ja ohi. Kaksi lasta, joista molemmat muuttuvat mykiksi äitinsä kuollessa, ei maistunut aivan uskottavalta, enkä voinut välttyä kyyniseltä ajatukselta, että tyttärenpoikia oli kaksi vain siksi, että saataisiin "vaaditut" viisi lasta kasaan ;)

Koska kirjassa on monta tarinaa, siinä on myös monta teemaa. Kateutta, kaunaa ja pelkoa vastaan voi koettaa taistella taikakeinoin, mutta noitakonsteista ei ole hyötyä, kun ollaan saarroksissa ylivoimaisen vihollisen edessä.

The Romans used battering rams that weighed one hundred tons, and more than a thousand men were needed to swing them so they might loosen, then pull down the huge stones upon which King Herod's mark had been etched. Ropes were hoisted by hundreds of men, some of them ours, enslaved, cursing themselves for their fate and for the wretchedness of their own deeds. Stone should last forever, but on that night I came to understand that a stone is just another form of dust. Streams of holy dust loomed in the air, and every breath included remnants of the Temple, so that we inhaled that which was meant to stand throughout eternity. 

David Roberts: Siege and Destruction of Jerusalem

Vaikka The Dovekeepers oli hetkittäin työläs lukea, en arkaile sanoa: tämä on hieno kirja! Pidän peukkuja, että se saadaan jossain vaiheessa lukea myös suomeksi.

Summa summarum: If a man sees his brother tied with ropes and dragged down the cobblestone road, does he ever see anything else? If ten men are kept in a room with a lion and only one survives, what does that man become? If a woman with red hair keeps silent, will she ever be able to speak the truth again? 
Jylhänkaunis murhenäytelmä mutta myös selviytymistarina, jonka henkilöt ovat keksittyjä, mutta heidän kohtalonsa totta.

The Dovekeepers - Book trailer

P.S. Avaan tällä kirjalla pistetilini Sheferijmin Aikamatka-haasteessa, ja merkitsen korkatuksi kategorian Muinaisilla poluilla.

Irja Sinivaara: Sinisiin ilmoihin

Suursaaren hämärä sini, merestä nousevat laet ja metsäiset rinteet ovat silmälle kohtaamattomia, niitä ei usko todeksi. Jos Ida olisi tullut saareen oman vahvuutensa ohjaamana, saari olisi lannistanut hänet. Hän ei olisi rantautunut, vaan olisi palannut mantereelle ja katsellut sieltä tänne ja ajatellut, että miten julkesi koskaan lähestyä korkeaa maata. Lapsi hänen sylissään oli pehmeä ja raskas kuin myllynkivi. Ida riisui kivistävät kenkänsä ja asteli paljain jaloin taloon, joka oli ollut pitkään tyhjillään, tähän taloon. Lapsi oli ristitty muutamaa päivää aiemmin Sanni Annikiksi. Ida ei välittänyt pitkistä katseista, vielä vähemmän silloin kuin nyt. Hän kantoi rikoksensa, muita taakkoja häneen ei mahtunut.

Irja Sinivaara: Sinisiin ilmoihin

Tammi 2009

Kesä vuonna 1939 on harvinaisen kaunis ja lämmin. Sodan uhka on hiipinyt Suomenkin ylle, mutta Suursaaressa Kotkan edustalla eletään kuin ennenkin. Ida on vahvatahtoinen nainen, joka asuu Geologi Suomaan taloa tyttärensä Sannin kanssa. Suursaari on turistien suosiossa, ja Idakin on tuttuun tapaan majoittanut kesävieraita taloonsa. Tämän kesän vieraat ovat omalaatuista väkeä: hunsvotti taiteilija Ahma ja hänen huomionkipeä rouvansa Muusa. 

Sopeutuminen saaren oloihin ei ole käynyt hetkessä. Aivan täysin Ida ei suostu sopeutumaan vieläkään. Saaresta on kuitenkin tullut hänelle koti, jonne hän kuuluu, vaikka onkin outolintu saarelaisten joukossa. Sanni-tytär puolestaan haaveilee mantereesta, hän haluaa lähteä niin kuin nuoret aina. Ida ei kuitenkaan halua päästää tyttärestään irti, loukkaamaan siipiään suureen maailmaan. Nuori, vinksahtaneeksi leimattu Vili on Idan mielestä sopiva sulhanen Sannille.

Pohjoisen taivaalta lumiauran muotoinen parvi kamppaili tuulessa saarta kohti. Taivaan näytelmät keväisin ja syksyisin liikuttavat kaikkia. Sen verran jokainen on siivetön, että nostaa katseensa, kun taivas täyttyy muuttajien huudoista. Granfors oli heti pää kenollaan, hyvä ettei niska pudonnut.

Tarinautti lokikirjaan: Irja Sinivaaran nimi ei usein tule vastaan. Niinpä kun tartuin tähän kirjaan, en osannut odottaa mitään. Suursaari oli kuitenkin miljöönä niin kiehtova, että lainasin kirjan vaikken sen kannesta pahemmin pitänyt. En ehtinyt lukea montaakaan sivua, kun olin jo täysin tarinan lumoissa. Sinivaaran taidokas kerronta luo Suursaaren henkilöt ja seudut niin elävinä silmien eteen, että paatunutkin lukija tempautuu väkisinkin mukaan. 

Hieman yllätyin siitä, että tarinan draama kumpusi vähemmän ulkoisista tapahtumista ja enemmän ihmisten sisältä. Menneisyys on taakka, jota Ida ei pääse pakoon edes syrjäiselle Suomenlahden saarelle. 

Loppua kohden lumous hieman laimeni. Tarina jäi vähän polkemaan paikoilleen, eikä Idan salamyhkäinen menneisyys aivan lunastanut lupauksiaan. Kokonaisuus oli kuitenkin vaikuttava, ja Suursaari henkilöineen säilyy varmasti mielessä pitkään. Minua viehätti erityisesti voimakastahtoisen Idan kursailematon elämänasenne: Moni välttämättömyys täytyisi pudottaa mielestä niin että se menisi rikki kuin porsliinikuppi, moni huono tottumus. 

Sinisistä ilmoista on nauttinut ja blogannut myös Kirsi. Hän on lukenut myös Kevään hämärän, jossa Sannin ja Idan tarina jatkuu.

Summa summarum: Tulevaisuutta, ideoita ja suunnitelmia, niitä ei häneltä ulosmitata. Epäuskosta hän tekee teon ja kiellosta kaksi tekoa, joista pitäjänhistoriassa kerrotaan pitkin ja kunnioittavin lausein --- Hieno, aito ja kauniisti kerrottu tarina vahvoista ihmisistä historian pyörteissä.

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Musta mies ratsastaa porolla pohjoiseen.

Koskela syö sellissä rasvatonta jukurttia. 

Kaikkien tiedekuntien perusopintoihin tulee suunnitella pakollinen kurssi. Epätodennäköisten tilanteiden hallinta, viisitoista opintopistettä. Yliopistolla opetetaan kaikkea paitsi elämästä selviytymistä.

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Johnny Kniga 2012

Suomi on ajautunut sisällissotaan, taas. Tällä kertaa vastakkain ovat etelän citykanit ja pohjoisen potut. Sodan syttyessä Keskisuomalaisen toimittaja Aino Riski päätyy puolivahingossa sotareportteriksi  pohjoiseen, saamelaisseparatistien leiriin. Samaan aikaan Alajärvellä alikersantti Jesse Purola on innoissaan: Jes, vihdoinkin sota! Mutta homma ei olekaan läpihuutojuttu. Pohjoisen kamikazekelkkailijat kylvävät kauhua, tietotekniset täsmäiskut horjuttavat puolustusta ja citysotilaiden taistelumoraali horjuu. Kauan on etelä sortanut pohjoista, raiskannut luonnon ja vietyään kaiken viemisen arvoisen jättänyt kitumaan kuoliaaksi. Mutta nyt on Lapin nyrkki nousssut, ja pian koko Suomi kuiskii kauhun vallassa pelättyä nimeä: Oula. Saamen vapautusrintaman johtohahmo, lyhyenläntä lappalainen, tuo joukkonsa yhä alemmas etelään, ja kaupunki toisensa jälkeen joutuu heinäkenkäisten miehittäjien käsiin. Miten käy Suomen? Entä mihin on kadonnut Jessen uskollinen taistelutoveri, Somalian sodissa karaistunut Abdi? 

Lumikolat paukahtivat pakkasessa halki. Punaniskojen viiva viiltää jo Suomi-neidon sääriä. Etulinja vetäytyy viitostiellä, sukeltaa kohti etelää. Joensuun keskustasta potut lähestyvät meitäkin. Rintamalta karkaillaan joukoin. Tallinna pakahtuu eteläsuomalaisiin pakolaisiin.

Ja minä istun tässä. Odotan pääsyä huoneeseen.

Pataljoonan komentaja on kutsunut puhutteluun.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja kiilasi lukulistani kärkeen jo kesällä, kun kirjasyksyn tärpeissä siihen törmäsin. Saamelaisten kansannousu on aiheena kutkuttava, ja kun itse vielä satun kuulumaan saamen tyttäriin, maltoin tuskin odottaa että kirjasto mailaa teoksen tulleen. Kun kirja sitten toissapäivänä tuli, oli tietysti pakko heti vilkaista alkua - ja sehän mokoma vei heti mennessään! :D

Koska kirjasta on ehtinyt blogata vain Unni, ennakkotietoja (tai -luuloja) ei ollut ehtinyt liialti kertyä. Aivan alussa kirja vaikutti sotaisemmalta kuin olin uumoillut, mutta ei sitä sotimista sitten loppujen lopuksi niin kauheasti ollutkaan - taistelukuvauksetkin tuppasivat päättymään tragikoomisesti, ja  pienimuotoista sotaromanssiakin ehdittiin itsemurhaiskujen lomassa kokeilla.

Kovin rypyssä otsin ei tätä kirjaa kannata lukea. Hurtti huumori osuu ja uppoaa milloin minnekin, joten tosikoille en tätä kirjaa lahjaksi antaisi. Kovin syvällistä ihmisluonteen luotausta on turha odottaa, henkilöhahmot tuppaavat jäämään karikatyyrien tasolle - tosin varsin meheviksi lajissaan. Henkilöistä herkullisimmat ovat etelän miehet Jesse Purola ja Abdi. Alikessu Purola on sotaleffahullu, joka kuvittelee olevansa luutnantti Koskela, miestensä rakastama urhoollinen sankari. Ikävä kyllä todellisuudessa hän on surkuhupaisa sekoitus Lammiota ja Spedeä. Jääkäri Sarén taas on eräänlainen Rokka, sujuvasanainen kapinoitsija ja oman tien kulkija. 

Mollbergin elokuvaklassikkoon viitataan kirjassa vähän väliä, ja riippuu lähinnä lukijasta, onko se plussa vai miinus. Minulle se oli pitkä plussa; Linnan kirjan olen lukenut noin viidesti, ja molemmat leffaversiotkin on tullut vahdattua useampaan otteeseen. Olisikin hauska kuulla, kuinka hyvin Heikkisen parodia puree niihin, joille Koskela ja kumppanit eivät ole yhtä tuttuja. 

Kirjan huumori on, kuten arvata saattaa, välillä varsin ronskia. Kaiken kaikkiaan komiikkaa riittää, ja Heikkinen osaa repiä huumoria vaikka valomainoksista: Helsingissä kirjaimet disainataan mainostoimistossa brändiin sopivaksi, kun taas "sushirajan takana" yrityslogon hahmottelee lounastauolla lautasliinaan kylän ainoa tradenomi. Siitä teetetään tarrakirjaimia, jotka lätkäistään maidonväriseen pleksiin, ilman vatupassia. Teos ruuvataan kanneksi alumiinikylkiseen arkkuun, jonka sisälle talonmies on asentanut kaksi loisteputkea. Valomainos on valmis, eikun räystään alle. Lyhytikäisimpiä ovat pitkiä sakaroita ja teräviä kulmia sisältävät kirjaimet. Kaukon Kalusteesta rispaantuu parissa talvessa aukon aluste.

Huumoripläjäystä osasin odottaakin. Jännityksellä suhtauduin sen sijaan siihen, miten hyvin Heikkinen saa otettua haltuun ns. arktisen ulottuvuuden. Saamelaisena kiinnitin tietysti erityistä huomiota siihen, millaiseksi saamelaiset kirjassa kuvataan. Olen nyt mälsä ja vastaan latteasti: ihan hyvin. Kuluneimmat kliseet vältettiin ja henkilöt oli enimmäkseen uskottavasti rakennettu, mutta jotenkin tuntuu että vielä parempaankin olisi Heikkinen voinut venyä. Etelän velikultiin verrattuna Oula ja kumppanit jäivät lopulta jokseenkin värittömiksi  - paitsi tietysti pohjoisen hahmoista hulvattomin,Toni Morottaja (jonka hupparissa seisoo pystykorvan kokoinen West Coast). Hänkin pääsee kunnolla vauhtiin varsin myöhäisessä vaiheessa. Enemmänkin tilaa olisi "Kutturan Ice Cubelle" voinut tarinassa tehdä.

Ajatusleikki saamelaisten kapinasta ei ole minulle uusi; monet kerrat siitä nuorempina viihteellä vitsiä väänsimme. Heikkinen osoittaakin tuntevansa pohjoisen ihmisen mentaliteetin, arvot ja ajatukset. Vain yksi asia minua hänen skenaariossaan tökki: saamelaisten ja lappilaisten "kylmää sotaa" kirjassa ei noteerata lainkaan. Käytännössähän me Lapin asukit olemme harvoin yhtä mieltä mistään ;)  Etenkin se, ketkä ovat oikeutettuja  alkuperäiskansalaisen statukseen ja ketkä ovat "vain" lappilaisia, on jokseenkin tulenarka kysymys. Näin eripuraisen porukan hitsaaminen yhteen leiriin olisi kaivannut järeämmät perustelut, tällaisenaan se ei täysin riittänyt vakuuttamaan kyynistä lukijaa :) Saamelaisten sisäiset ryhmittymät ja niiden väliset jännitteet sen sijaan on kuvattu hyvin. Saamelaista mytologiaa ja jumaltarustoa olisin kernaasti nähnyt kirjassa runsaamminkin, niissä kun on mistä ottaa!

Ja sitten takaisin plussiin, niitäkin nimittäin riittää. Erityisesti ihastuin Heikkisen havainnointikykyyn; pieniä ja suuria teräviä huomiota satelee. Loistava on mm. kohta, jossa saamelainen hämmästelee citykanien käsitystä luonnosta.

Niiden kielessä erämaa tarkoittaa asumatonta ja tietöntä luontoaluetta. Sitä toljotetaan autosta hiihtolomalla ja päivitellään: eihän täällä ole mitään. Mutta jos erämaa revittäisiin auki,  kaavoitettaisiin, kuristettaisiin kaapeleilla ja putkistoilla, kuorrutettaisiin asvaltilla ja kruunattaisiin kauppakeskuksella, sitten olisi jotakin.

---

Saamelaiselle on turha puhua erämaista. 

Edes tulkin välityksellä. Meidän kielet ei tunne sellaista sanaa. Ne metsät, joet ja tunturit, jotka on suomalaiselle nolla, ei mitään, on meille kaikki. Koti, ruoka-aitta, työpaikka, kirjasto, lompakko ja laidun. Luonnossa käydään korkeakoulukin, eikä sinne varastella pääkalloja suomalaitsen kalmistoista. Jokainen tarvitsee maata: metsästäjä, matkailuyrittäjä, hiihtäjä, kaivospohatta, poromies. Ei Rovaniemellä taistella homojen oikeuksista tai kotihoidon tuista vaan siitä, saako toisen pellonlaitaa ajaa moottorikelkalla.

Lappi ei ole erämaa. Mutta Helsinki on epämaa.

Summa summarum: Straight outta Compton. Kutturasta tullaan. 

Syvältä maailman raosta. Sellaisesta joita ministerit ja toimitusjohtajat polkevat sikari hampaissa umpeen. Tällä kertaa kolosta nousi nappaskengän tielle nyrkki. Nyt sattuu varpaisiin.

Hirtehisen hauska veijariromaani vakavista asioista. Äijäilyn, sotaelokuvien, parodian ja yhteiskunnallisen irrottelun ystäville

P.S. Kirjan tunnelmaan päästäkseen voi laittaa soimaan vaikka saamelaista rap-musaa.  Tämä kotimainen artisti ei ehkä vielä olekaan aivan kaikille tuttu. (Kyllä, miehen nimi on Morottaja, tosin ei Toni ;D)

EDIT: Nyt vasta huomasin, että Unni oli löytänyt ja linkannut kaksi muutakin blogiarviota kirjasta, Taikakirjaimet ja Lopun ajan lauseet.