TTT: Luontokirjoja lapsille

Terveisiä kesätauolta! Näin on käynyt ennenkin: talvisin olen luku-ja blogitoukka, kesän korvalla kuoriudun ulko-olennoksi enkä juurikaan netissä notku. Tänä kesänä ulkoilua on entistäkin enemmän, perustin näet pihapiirin lapsille kesäluontokerhon ja leijonanosa lukemisistani liittyykin juuri nyt siihen. Jotta blogissani tapahtuisi edes jotakin, esittelen parhaat löydökseni iloksi & inpiraatioksi muillekin. Tämän tiistain Top Ten, olkaahan hyviä ja tehkää hyvin:

1. Ina Manninen: Kissankukka. WSOY  2008

Kesä on alussa, ja äidin syntymäpäivä lähestyy eikä Reeta vielä ole keksinyt äidille lahjaa. Naapurin Kerkko-kissan avulla Reeta alkaa hoitaa kompostista löytynyttä ruukkukukan raatoa - jospa se vielä alkaisi kasvaa ja  siitä saisi upean synttäriyllätyksen äidille! Pienen puutarhurin kesä on pian puuhaa täynnä: on kitkettävä, kasteltava ja jopa käytävä kalassa, jotta kukka saisi voimaa kasvaa. Ja kun ärsyttävä pikkuveli vielä pistää rikkansa rokkaan, ei kommelluksilta tietenkään vältytä.

Kissankukka on suloinen, hauska ja lämminhenkinen puutarhatarina, jonka kaunis ja oivaltava kuvitus lumosi lukijan. Huumoripitoiset käänteet taas pitivät huolen siitä, että hulivilihummarityttömmekin viihtyi tarinan parissa.

- Tämä on kyllä ensimmäinen kalaa syövä kasvi, jonka olen nähnyt, Reeta puhisi.

- Saat nähdä että kasvisi kasvaa hienosti, kissa vakuutti. - Mutta kastella kukkaa pitää joka päivä ellei sada.

2. Metsämarja Aittokoski & Elli Vuorinen: Lennä Pikkuli, lennä! Aurinko Kustannus, 2011

Pikkuli on Lintusen perheen kuopus, poikasparven pienin ja heiveröisin, joka ei osaa edes kuoriutua munasta ilman apua. Kaikki muukin on kovin vaikeaa: madot ovat sille aivan liian suuria, ja lentämistä Pikkuli ei varmasti opi ikinä. Mitä jos Pikkuli ei opi lentämään ennen syksyn muuttomatkaa? Ja olisiko sittenkin jotakin, jossa Pikkuli on tietämättään toisia parempi?

"Minä en opi mitään, en ikinä", se huokaisee. "Voin saman tien painua metsän uumeniin ja unohtua sinne!"

Elli Vuorisen veikeä kuvitus kruunaa viisaan tarinan, joka tutustuttaa lukijansa linnunpoikasten varttumiseen ja muistuttaa myös siitä, että ei kannata vertailla itseään muihin. Kirjasta oli silminnähtävää lohtua ja kannustusta myös kuusivuotiaallemme, jota huolestuttaa oppiiko hän ikinä lukemaan - ainakaan yhtä hyvin kuin kaksi vuotta vanhempi toverinsa.

3. Suvi Vanhanen & Laila Nevakivi: Lapsen oma luontokirja. Minerva 2009

Metsänhaltia Miihkali vie lapset lumoavalle "aikamatkalle" suomalaiseen luontoon. Kirja seuraa Miihkalin puuhia keväästä talveen, ja tutuksi tulevat niin kummitustuomet kuin raatihuoneen siivekkäät rakastavaiset. Tarinan myötä esitellään kuin vahingossa vaikuttava määrä eläin- ja kasvilajeja, ilman että liikaa tulisi biologian oppitunti mieleen.  Nevakiven sympaattinen ja selkeä kuvitustyyli vetoaa lapsiin värikkyydellään ja hyväntuulisuudellaan, aikuinen taas arvostaa lajikuvien oikeellisuutta.

Perhospuutarha on nyt auki vieraille, päivin ja öin. Hämärän tultua lehahtavat yökköset ja kiitäjät esiin. Taskulamppu kourassaan Miihkali hiipii syreenipensaan juurelle. Se on päättänyt selvittää, ovatko upeat kiitäjät unta vai totta.

4. Iiris Kalliola: Citykettu ja muita taajaman eläimiä. WSOY 2003

Asuitpa missä hyvänsä, luontoa tarkkaillaksesi sinun ei tarvitse mennä kauas. Citykettu ja muita taajaman eläimiä esittelee kiinnostavasti ja yleistajuisesti niin pihan, puiston, rakennusten kuin muidenkin urbaanien ympäristöjen luonteenomaisia asukkaita. Tiesitkö, että lepakot lentävät kämmenillään? Onko tilhi koko ajan ihan käkenä käyneitä pihlajanmarjoja popsittuaan? Ja keitä kaikkia asuukaan alivuokralaisina muurahaisten keossa? 

Runsaiden värivalokuvien lisäksi kirjaa piristävät Tarja Lapintien pirteät piirroskuvat, jotka ainakin minulle kruunasivat kirjan.

5. Dawn Isaac: Puutarhapuuhaa lapsille. Kustannus-Mäkelä 2013

Puutarhapuuhaa lapsille sopii lapsen ensimmäiseksi puutarhakirjaksi. Hauskat ja jännittävät tehtävät sisältävät laajan kirjon askartelusta kasvaviin projekteihin: tee kaverille kasvava synttärikortti, kumisaappasta kukkaruukku tai ötököille hotelli. Tai mitä jos kasvattaisit ikioman taikaympyrän tanssipaikaksi keijuille? Tämä kirja saa haaveilemaan, että meillä olisi isompi piha! Tämä kirja on melkeinpä must, jos tykkäät möyriä mullassa ja tahdot saada lapsetkin mukaasi möyrimään. (Kirjasta löytyy onneksi myös kosolti ideoita pihattomille: aikuisen avulla syntyy monenlaista mukavaa vaikkapa parvekkeen tai ikkunalaudan iloksi.)

6. Walt Disney: Räpylät mullassa. Ankkalinnan puutarhakirja. (Duckburg Gardening Book, 2013)

 

Mitä jos ryhtyisit puutarhuriksi? Kasvata kauniita kukkasia tai istuta ikioma keittiöpuutarha - tomaatteja, papuja tai vaikkapa mansikoita. Opas neuvoo kädestä pitäen kasvimaan perustamista ja hoitoa: mistä tunnistan rikkaruohot? Entä miten houkuttelen puutarhaani hyödyllisiä hyönteisiä? 

Sarjakuvien ryydittämä nuoren puutarhurin opas on passeli vähän isommille lapsille - ja onpa siitä iloa & hyötyä myös kaltaiselleni aikuiselle, jolla on viherpeukalo keskellä kämmentä.

7. Lind, Jonsson & Fagerberg: Oma kasvioni. Otava 1998.

Jos kotoa löytyy vain yksi kasvikirja, soisin sen olevan tämä. Oma kasvioni tarjoaa tietoa tutuista kasveista niin lapsille kuin meille vähän isommillekin. Ahaa- ja ohoo-elämyksiä varmasti riittää kaikille tämän viehättävän vanhanaikaisen kirjan parissa: miksi keto-orvokkia sanotaan äitipuolenkukaksi? Ja minkä kasvin juurta kannattaa pureskella, kun armoton lakritsanhimo iskee?

Lukemaan houkuttelevat ja usein aika vauhdikkaatkin otsikot saanevat myös poikalapset höristämään korviaan: "Mesiangervon haju huijaa", "verikurjenpolvi sylkee siemeniä", "pietaryrtti, muumiot ja madot".

8. Stefan Casta & Maj Fagerberg: Kimalaisen kukkamaa. Lasten parhaat kirjat 1992.

Tämä kirja oli niin ihana, että bongattuani sen kirjastosta se oli pakko ostaa ihan omaksi! Valloittava "kesäpäiväkirja" kukkaniityn vuodenkierrosta vie meidät maan alle kimalaisten pesiin, tutustuttaa kedon kukkasiin ja kertoo myös, mitä kukkaniityn asukkaat tekevät talvisin. 

Tämän kirjan myötä meilläkin lasten vihaamat "ampparit" saivat ainakin hetkellisen armon tenavien silmissä - tosin kukaan meistä ei vielä ole toistaiseksi tohtinut kokeilla kimalaisen silittämistä, vaikka sekin on kuulemma leppoisan pörriäisen kanssa mahdollista :D

9. Mystisen liskon etsijät. Luontotehtäviä ja tarinoita. Luonto-Liitto 2009

Pimeäretkiä, lumottuja saaria, valopuita ja mystisen liskon metsästystä. Luonto-Liiton julkaisema ja myymä Mystisen liskon etsijät on tieto-, tarina- ja tehtäväkirja, joka houkuttelee lapset luontoharrastuksen pariin ja innostaa myös perustamaan oman ympäristöetsivätoimiston. (Meilläkin on sellainen, nimeltään Noitanirkot erään elintavoiltaan jännittävän yöperhosen mukaan.)

10. Mika Myllyneva ja Kirsti Tallila: Enni ja metsän puut. Kustannusosakeyhtiön Kureeri,  2006

Enni katselee metsän puita ja pohtii, millaista olisi olla joku niistä. Ennin mukana pieni lukija tutustuu tavallisiin puihimme pajusta pihlajaan ja vaahterasta mäntyyn. Pieniin käsiin sopiva kirja kulkee kätevästi mukana vaikka repussa.

Kirjan idea on  mainio. Roolileikki-ikäiset lapseni rakastavat jossittelua: jos olisit puu, olisitko mieluummin suora ja korkea kuusi vai hento ja herkkä koivu? Tallilan kaunis kuvitus tekee kirjasta oikean lukunautinnon, vaikka ontuva riimittely alussa hieman häiritsi ylikriittistä aikuista. Kun hieman hölläsin pipoani, huomasin itsekin innoissani pohtivani, viihtyisinkö paremmin monimutkaisena leppänä vai pajunkissoja taikovana pajuna ;)

Listaa olisi ollut helppo jatkaa, mutta pitäydyn tällä kertaa kymmenessä. Onko teillä omia suosikkeja lasten luontokirjojen joukossa? Kuumat vinkit ovat aina tervetulleita, kesää ja kerhoa kun kestää vielä pitkään :)

P.S. Näiden myötä nappasin samalla huikeat 8 pistettä "kansankynttiläin kokoontumisajot"-tietokirjahaasteessa! (Tosin kategoria taitaa olla kaikilla sama, eli luonto ja ympäristö.) Niin tai näin, tämän kesän jälkeen totisesti luulen luonnosta vähemmän.)

Heini Saraste: Mahabad. Kuu, aamusumu ja rakkaus

Sillä Mahabad on kuin ryöppyävä vuoripuro, kuin räjähtelevä tähdenlento, ja Firas on tyyni suuri järvi, johon puro laskee, mittaamaton avara taivaan selkä tähden lentää.

Kadulla Mahabad ja Firas tapaavat turkinkurdilaisen tanssiryhmän, joka kiinnostuu nuorenparin tilanteesta.

- Onko teillä kaupungissa ystäviä, ketkä ovat tulossa häihinne?

Firas viittaa laajassa kaaressa ylöspäin:

- Vain taivas on ystävämme.

Silloin tapahtuu taas pieni iloinen ihme. Turkin kurdien tanssiryhmä lupaa järjestää koko tilaisuuden. Se hankkii ruuat ja orkesterin ja lupaa myös tanssia.

Heini Saraste: Mahabad. Kuu, aamusumu ja rakkaus

WSOY 2007

Mahabad on pieni tyttö, kun hänen perheensä joutuu jättämään kotinsa Kurdistanissa ja etsimään maailmasta uutta kotia. Turkista tie vie lopulta Suomeen, jossa Mahabad omaksuu uuden kielen ja kulttuurin, voittaa näkövammaisten mm-kultaa ja valloittaa ympäristönsä periksiantamattomuudellaan ja räiskyvällä temperamentillaan.

Naiseksi kasvettuaan Mahabad menee naimisiin kurdilaisen kaavan mukaan miehen kanssa jota hädintuskin tuntee, mutta elämällä onkin muuta mielessä hänen varalleen: ystävyys Firasin, nuoren kurdipakolaisen, kanssa kasvaakin vuosisadan rakkaustarinaksi. Taistelu rakastetun saamiseksi Suomeen vie vuosia, ja jopa sinnikkäältä Mahabadilta on usko loppua kesken paperisodassa monen valtion virastoja vastaan. Mutta Mahabad ei anna periksi: yhä uudestaan ja uudestaan he tanssivat häitään, vaikka kumpikin on papereiden mukaan vielä naimisissa omilla tahoillaan...

Kirjan kirjoittaja Heini Saraste on Mahabadin pitkäaikainen ystävä, ja tässä kirjassa hän kertoo kurdilaisen ystävänsä elämästä iloineen ja suruineen, sellaisena kuin Mahabad itse sen on kokenut.

Tarinautti lokikirjaan: Totuus on tarua ihmeellisempää. Jos tämä olisi romaani, sitä luultavasti syytettäisiin uskottavuuden puutteesta. Ja silti kaikki on todella tapahtunut, vieläpä yhdelle ja samalle ihmiselle!

Mahabadin tarinan ihanuus on sen autenttisuudessa: tuntuu kuin Mahabad istuisi lukijan edessä ja itse kertoisi uskomattoman elämänsä vaiheista. Koskettavinta kirjassa oli kertomus Firasin ja Mahabadin rakkaudesta, loputtomasta taistelusta Firasin saamiseksi Suomeen ja katkeransuloisesta voitosta. 

Sitten vähitellen alkaa paljastua, mitä on kun kaipaus on tappaa. Ikävä on kuin ruumiillinen tuska, kuin jokin jäsen olisi revitty irti.

Painajaisessa Maba on delfiini, joka jää kiinni verkkoon. "Delfiini on veljeni, yleensä se laulaa ja on iloinen, mutta nyt se sätkii verkoissa kuoleman kauhuissa."

Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi niille, joita kiinnostaa maahanmuuttajan todellisuus ja/tai kurdit. Minua kiinnostavat molemmat, joten tämä kirja oli napakymppi. Kirjalliset rosotkaan eivät lukunautintoa tärvelleet, päinvastoin ne jopa syvensivät autenttisuuden tunnetta.

Summa summarum: Hienointa on rauha. Se, että ihmiset saavat elää vapaasti niin kuin haluavat eikä heidän tarvitse pelätä henkensä puolesta. Se on ylellisyyttä. 
Elämänmakuinen ja liikuttava tositarina nuoren kurdinaisen elämästä.

Leena Valmu: Filius ja elinkaikkeuden arvoitus

Ferox odotti minua Suursuonen alkupäässä, kuten hänellä oli usein tapana. 

"Mites reissu?" kysyin. Ferox oli ollut isänsä mukana pitkällä työmatkalla. 

"Ei mitään erikoista", Ferox sanoi tyynesti. Yritin näyttää siltä kuin asia ei kiinnostaisi minua lainkaan.

"Vaikka muutama aika karmiva paikka..." Ferox jatkoi.

"Ai?"

"No on siellä munuaisessa aika outo meininki", Ferox aloitti ja silmissä alkoi kiiltää. Minä en halunnut myöntää, että halusin kuulla ihan jokaisen yksityiskohdan. "Ensin mennään ylös ja alas kaikenlaisia kanavia ja se oli kyllä ihan jees. Mutta sitten osa porukasta niinku häviää läpi sellaseen mestaan, jossa ei haise ollenkaan hyvälle."

Leena Valmu: Filius ja elinkaikkeuden arvoitus

WSOY 2013

Kuvitus: Lasse Rantanen

Filius on pieni verisolu, joka orvoksi jäätyään elää tätinsä, neiti Luduksen, kanssa Vasemmassa Kainalovaltimossa, käy koulua ja pelaa pespilaa (verisolujen kansallisurheilua, jossa koitetaan saada mahdollisimman monta vitamiinikiekkoa maaliin). Ystäviensä, valkosolu Alban ja punasolu Feroxin kanssa Filius elää siis aivan tavallista verisolun elämää, kunnes suuri imu tempaisee hänet ja joukon muita verisoluja salaperäiseen muovipussiin - ja sitä kautta aivan vieraaseen elinkaikkeuteen, jossa on sekä samanlaista että erilaista kuin kotona. Ja oudointa on, että kaikkialla on kovin autiota. Mitä on tapahtunut suoniston asukkaille - Filiuksesta puhumattakaan? 

Saadakseen selville, mistä oikein on kyse, Filius lähtee etsimään Mater Maximusta, viisasta solujen kantaäitiä, joka ehkä pystyy selvittämään kaiken. Matka halki elimistön on pitkä ja vaiherikas, mutta lopulta Filius löytää perille luuytimeen, ja saa kuulla hämmästyttävän seikan: elinkaikkeus, johon hän on joutunut, kuuluu leukemiaa sairastavalle ihmislapselle - ja koska Filius on kantasolu, hänen tehtävänsä on pelastaa lapsen henki.

Biokemian dosentti Leena Valmu on kirjoittanut seikkailu- ja huumoripitoisen tietopaketin ihmiskehon pienistä ihmeistä, verisolujen tehtävistä ja elimistön toiminnasta. Tarinan rinnalla kirjassa on lukuisia tietoiskusivuja, jossa lyhyesti ja ytimekkäästi esitellään tarinassa mainitut "henkilöt" ja "paikat" eli solut ja elimet.  

Tarinautti lokikirjaan: Olen aina ollut kiinnostunut lääketieteestä ja ihmiskehon ihmeistä. Kun tyttärellä kaiken kukkuraksi on käynnissä aiheeseen liittyvä kyselykausi, tämä kirja lähti ilman muuta kirjastosta matkaan. Tyttö nauttikin tarinan kuuntelemisesta ja minä sen lukemisesta, vaikka lievää informaatioähkyä välillä koimmekin. Vähemmän olisi ehkä ollut enemmän, mutta hyvä näinkin. Tässä on samaa viehätystä kuin Olipa kerran elämä -piirrossarjassa, jota lapsuudessani fanitin. Tytär ja minä pidimme myös Valmun humoristisesta otteesta, sekä Lasse Rantasen ilmeikkäistä kuvista.

Mietin hermosolun edellisiä sanoja. Tiedonkulku ei onnistunut eri elimistöjen välillä. 

"Eikö siis ole mitään keinoa viestiä elimistöstä toiseen?" kysyin epätoivoisena.

"On", vastasi hermosolu tylsän kuuloisesti ja täysin vastoin minun odotuksiani. Mitä ihmettä tämä oikein tarkoitti?

"Miten?" sain vaivoin kysyttyä. 

"Valitettavan vanhanaikaisesti", hermosolu aloitti aivan kuin ei olisi halunnut puhuakaan asiasta. "Täytyy lähettää viruspostia."

"Millä viruksella haluat viestisi lähettää?" kysyi solu, jolle ojensin kirjoittamani viestin. Mitä ihmettä minun tuli tähän vastata?

"Mikä on paras tapa?"

"Kyllä flunssavirus on aika näppärä", solu vastasi. 

Summa summarum: "Mutta mitä ihmettä minä voin täällä tehdä?" puuskahdin. "En minä osaa kuljettaa happea enkä tappaa bakteereja!" "Mutta sinä olet juuri se kaikkein toivotuin solu", kantaäiti vastasi. 
Olipa kerran verisolu. Oppitunti ihmisen biologiasta kiehtovan tarinan muodossa.

Villin sään kirja. Tekemistä sateeseen, tuuleen ja tuiskuun

Jo Schofield & Fiona Danks: Villin sään kirja. Tekemistä sateeseen, tuuleen ja tuiskuun
Lasten Keskus 2013
Alkuteos: The Wild Weather Book
Suomentanut: Maisa Tonteri

Sateiset, tuuliset, jäiset ja lumiset päivät on totuttu niputtamaan "huonoksi sääksi." Villin sään kirja rohkenee väittää, että tämä on huutava vääryys: vain ripaus mielikuvitusta, ja juuri ne ns. huonot säät voivatkin paljastua kaikista parhaiksi. Sateella voi harrastaa mutamaalausta ja rakentaa mutalinnoja, viedä kylpylelut retkelle, tai pelata "ei saa koskea kuivaa maata"-leikkiä. Tuulisena päivänä voi tehdä tuuliviirin, talvella lumiotuksia ja pakkasella jääkoristeita puihin.

Jokaiselle säätyypille on oma osionsa, josta on helppo etsiä ideoita sopivan sään varalle. Kirja jakaa tehtävät kolmeen vaikeusasteeseen, ja runsaista kuvista saa inspiraatiota oman mielikuvituksen tueksi. Johdannossa annetaan myös yleisiä ohjeita, miten kannattaa varustautua (ja asennoitua!) villin sään seikkailuihin ulkona.

Tarinautti lokikirjaan: Kolmen pienen lapsen äitinä tartuin tähän kirjaan kuin se kuuluisa sika limppuun. Kun sää on kaikkea muuta kuin aurinkoinen, ei aina tunnu niin hauskalta lähteä ulos. Villin sään kirja siis tuli kuin tilauksesta - ja se myös piti, mitä lupasi. Yksityiskohtaisten ohjeiden sijasta kirja on parhaimmillaan ideasampona, jonka pohjalta voi päästää luovuutensa valloilleen. Varoituksen sananen: saattaa käydä niinkin, että lapset jo mankuvat sisään, mutta äiti ja /tai isä ei vielä malttaisi lopettaa! ;D

Suosittelen villin sään kirjaa paitsi "lapsellisille", myös niille jotka kaipaavat jotain itsetehtyä kivaa talvisen puutarhan koristeeksi. Esim. jäätaideteoksista saa ilmaista ja persoonallista ympäristötaidetta sangen vähällä vaivalla.

Summa summarum: Grovel and ice and all things nice.Takuuhauskaa lapsille, ylimääräinen pyykkipäivä emolle ;)

P.S. Koska kyseessä on tietokirja, osallistun tällä myös kansankynttilähaasteeseen. Kuten säännöissä määrätään, harrastekirjalla osallistuminen vaatii kirjan mukaan toteutuneen projektin. Alla todistusaineistoa meidän projektistamme: kirjan inspiroimia jäähisiä ja muita outoja otuksia oli koko perheen mielestä todella hauska tehdä!

Gavin Pretor-Pinney: Pilvibongarin opas

Usein unohdetaan, että ilmakehä alkaa jalkojen juuresta: me kävelemme ilmameren pohjassa kuin äyriäiset meressä. Pilvibongarit katsovat ilmameren virtauksissa kiitäviä lintuja ja ihmisäyriäisiä, jotka liikkuvat lentokoneiksi kutsutuissa taivaan sukellusveneissä. Epäilemättä pilvet, joiden pohjasta valuu lonkeromaisia sadejuovahaituvia (virga), ovat taivaan meduusoja.

Gavin Pretor-Pinney: Pilvibongarin opas
Alkuteos: The Cloudspotter's Guide: The Science, History, and Culture of Clouds, 2006
Atena Kustannus, 2012
Suomentanut: Ulla Lempinen

Mistä tietää, onko huomenna pouta? Mistä tulee sanonta "olla yhdeksännessä pilvessä?" Miltä tuntuu pudota ukkospilven läpi? Kuulutko niihin, joiden mielestä pilvivitaivas on tylsä ja masentava? Ei taatusti ole,kun vain opit katsomaan maailmaa pilvibongarin silmin.

Pilvenpalvontaseuran (The Cloud Appreaciation Society) perustaja Gavin Pretor-Pinney tuntee pilvet kuin omat taskunsa - eikä siinä kaikki, hän osaa myös kertoa niistä innostavasti, helppotajuisesti ja hauskasti. Taivastietouden ja pilventarkkailuvinkkien lisäksi kirja tarjoaa rautaisannoksen pilvien kulttuurihistoriaa renessanssimaalareista ja haikurunoudesta Kolmannen asteen yhteyteen.

Himokas pilvi ahdistelee papitarta, jolla ilmeestä päätellen ei ole mitään sitä vastaan.

(Correggion näkemys Juppiterista ja Iosta)

Vaikka pilvet ovat ohimeneviä ja oikukkaita kuin nainen, niissä on myös yllättävän paljon voimaa. Esimerkiksi keskikokoinen poutapilvi painaa saman verran kuin 80 norsua, ja ukkospilvi voi kasvaa korkeammaksi kuin Mt. Everest. Pilvien pohdiskelu ei olekaan aivan niin tyhjänpäiväistä -eikä aina edes harmitonta- puuhaa, kuin äkkinäinen voisi luulla. Ehkä tulevaisuudessa maanjäristykset voidaan ennustaa pilvien avulla? (Jotkut väittävät pystyvänsä siihen jo nyt.) Toisenlaista skenaariota edustaa presidentti Clintonin kaudella USA:ssa laadittu raportti Sään omistaminen 2025. Raportti visioi pelottavan seikkaperäisesti, kuinka reilun kymmenen vuoden kuluttua sääilmiöt on voitu valjastaa aseeksi. (Asiasta on ollut huolissaan mm. säänmuokkauksen pioneerin Bernrad Vonnegutin isoveli Kurt, jonka maailmanloppuromaani Kissan kehto maalaa jokseenkin lohduttoman kuvan ilmakehän käpälöinnin seurauksista.)

Tarinautti lokikirjaan: "Kuka osaa luontoa lukea, sen viestit sanoiksi pukea?* Pilvibongari osaa, ja tämän kirjan ansiosta hieman myös minä. Oli aivan valtavan inspiroivaa tutustua pilvien saloihin, ja pelkäämäni "hiukkasfysiikkakaan" ei ollut lainkaan liian vaikeaselkoista edes minun epätieteellisille aivoilleni. Välillä pilvien syntymekanismien tajuaminen vaati hieman keskittymistä, mutta opettajan hauskuuden ja taitavuuden tähden ei kirjaa lukiessa kertaakaan tullut veren maku suuhun.

Taivas rastaanrinnalla.  Perukaa se huominen huviretki ja menkää vaikka museoon.

Oikeastaan ainut pitkä miinus, jonka voin kirjalle antaa, tulee sen kuvista. Suttuiset mustavalkokuvat eivät ole järin havainnollisia, eivätkä millään muotoa tee oikeutta aiheelleen. Kuvien laatu ei toki ole kirjailijan vika, vaan epäilemättä kustannuskysymys. (Sitäpaitsi kuvien tason myötä olisi noussut myös kirjan hinta, jossa tapauksessa en olisi voinut sitä ostaa.) Onneksi on netti, jossa vietinkin monta iltaa pilvilinnoja "lukien". Se kannattaakin ehdottomasti tehdä: surffauksen myötä oppaan antama elämys kohosi kerrassaan uudelle tasolle. Käykää vaikka pilvenpalvojien galleriassa taivaallista tilataidetta ihailemassa ja ahaa-elämyksiä kokemassa.

Tämä on mantelinmuotoinen hahtuvapilvi...

... ja tämä on Salvador Dalin maalaus. 

Summa summarum: Me tiedämme, että pilvet kuuluvat kaikille unelmoijille ja että pilvien tukiskelu ravitsee sielua. Todellakin: ken pohtii pilvissä havaitsemiaan hahmoja, säästää paljon psykoanalyysilaskuissaan. (Pilvenpalvontaseuran manifesti). Pilvibongarin opas laajentaa tajunnan ylemmälle tietoisuuden tasolle...ainakin stratosfääriin asti. (Tosin tämän kirjan luettuani katu-uskottavuuteni on ollut vaarassa, kun jämähdän kadunkulmiin ja liikennevaloihin kaula kenossa taivaita töllistellen.)

P.S. Pilvenpalvonnasta innostuneiden iloksi samalta tekijältä on julkaistu myös taskuopas, jonka avulla "lajinmääritys" käy kätevästi. Tämän kun vielä saisin omaksi, niin iloni olisi suurta!

P.S. Täten sain tienattua kuudennen pisteen Kansankynttiläin kokoontumisajoissa. Nyt on sitten taskulamppu hankittu ja kategoria "Luonnontieteet" vallattu!

(* Sitaatti musikaalista Myrskyluodon Maija)

J.K. Ihalainen: Primitiivinen raha

Pienikokoisilla kivillä suoritettiin arkisempia ostoksia. Lautasen kokoisella perhe elätti itsensä kuukauden. Vakavaraisempi rouvashenkilö tarvitsi kolme orjaa kantamaan kiviä mennessään ostoksille markkinoille. Suurimpia kiviä säilytettiin talojen ulkopuolella, ja varkaudet olivat harvinaisia.

J.K. Ihalainen: Primitiivinen raha

Palladium Kirjat, 1996

Yap-saaren reikäkivet, kwakiutl-intiaanien omaisuuskirveet, kiinalaiset aavenpäärahat, joilla tukittiin vainajan sieraimet, etteivät epätoivotut henget voisi muurahaisten muodossa tunkeutua kuolleitten rauhaa häiritsemään. Primitiivisiksi kutsutuissa kulttuurissa rahajärjestelmien kirjo on yllättävän suuri, yllättävän järjestelmällinen, yllättävän vanha ja samaan aikaan yllättävän nuori. Rahan itseisarvokaan ei ole yksiselitteinen; siihen saattaa liittyä esim.rituaalisia ja/tai sosiaalisia merkityksiä. Naimaraha, veriraha, erikoistuneet rahat joilla sai ostaa vain jotakuta tiettyä tuotetta... On hivenen surkuhupaisaa ja vähintään yhtä lohdullista nähdä, että me postmodernit ihmiset emme ole ainoita, jotka ovat saamaan raha-asiansa sikin sokin ja sekaisin.Jo valuuttojen määrä ja niiden käyttömuodot on tupaten täysi runsaudensarvi... vai pitäisikö sanoa Pandoran lipas?

Miehenkorkuinen kivi vastasi arvoltaan kokonaista kylää tai maatilaa, ja kahdenmiehenkorkuinen oli korvaamaton. Tällaisia kiviä eivät omistaneet koskaan yksityiset, vaan kyläkunnat. (Yap-saari)

 Käypää valuuttaa ovat olleet myös mm. kapakala, mehiläisvaha, silkki, sokeri, viina, vihollisen pääkallot, koiran kulmahampaat ja orjat. Toisaalta primitiivinen raha voi olla myös mielikuvituksellista ja  varallisuutta on osoitettu tavoilla, jotka ensi hätään kuulostavat oudommilta kuin oikeastaan ovatkaan: esimerkiksi kwakiutl-intiaanien yhdyskunnassa rikkautta mitattiin sillä, kuinka paljon omaa omaisuuttaan kykenee tuhoamaan.  Tyynenmeren Aurora-saarella valuuttana puolestaan toimivat kärvennetyt matot. "Kaikista näkemistäni rahan muodoista tämä on taatusti erikoisin, sillä sitä ei voi kantaa, eikä sitä koskaan siirretä, ei edes silloin kun se siirtyy omistajalta toiselle", pohdiskeli Coote vuonna 1883. Ei ehkä niinkään erikoista enää tänä päivänä, kun taivaan tähtiäkin voi "ostaa" nimikokseen. 

Tutuimpiin primitiivisiin rahoihin kuulunevat oravannnahat ja Tyynenmeren saarten simpukat. Muita "klassikoita" ovat jade-, kulta ja kupariesineet, työkalut ja suola.

 

Intiaanien jadekirvesrahoja

Tarinautti lokikirjaan: Esihistoria ja kansantieteet ovat aina olleet sydäntäni lähellä, taloustiede  ei niinkään. Tartuin kirjaan, koska toivoin saavani laajempaa perspektiiviä kysymykseen, miten kokonaiset kansakunnat ovat onnistuneet ajatutumaan finanssikriiseihn. Primitiivinen raha tavallaan auttoi, tavallaan ei. Se ei edes yrittänyt vastata kinkkisiin kysymyksiini, sen sijaan se kyllä auttoi pohtimaan vastauksia itse.

Kuvaukset eri kulttuurien rahajärjestelmistä pistivät  pohtimaan rahan syvintä olemusta, ennen kaikkea sen arvoa. Erityisesti silmään pisti naisen "halpuus" verrattuna vaikkapa orjaan tai karjaan. Nicaraguassa kahdeksalla kaakaopavulla sai naisseuraa yöksi, Uudessa-Guineassa kymmenen kaurisimpukkaa vastasi arvoltaan nuorta naista - tai täysikokoista sikaa.

Egyptiläisia korurahoja (pronssi ja metalli)

Kiinnostavuudestaan huolimatta kirja oli suppeudessaan pienoinen pettymys. Valuutat esiteltiin aakkosjärjestyksessä, joten jälkimaku oli melkoisen sekava. Antoisampaa olisi ollut, jos vaikkapa kunkin kulttuuripiirin rahajärjestelmiä olisi tarkastaltu erikseen. Nyt kirja tuppasi jäämään kuriositeettien luetteloksi, ja kuvituskin oli niukempaa kuin olisin toivonut. (Kyseessä on epäilemättä budjettikysymys. Seikkaperäisempiäkin julkaisuja aiheesta toki on tehty, mutta valitettavasti ei suomeksi.)

Summa summarum: Länsi-Intian saarilla syrjäytti sokeri 1600-luvun puolessa välissä tupakan valuuttana. Sokeri oli tuolloin ainoa raha Barbadoksella, Antegossa, Jamaikalla ja muilla Karibian saarilla. Kotona kiroamisesta aamu-ja iltarukouksen aikana joutui isäntä maksamaan kaksi kiloa sokeria, kun palvelijalle riitti yksi kilo. 
Suppeudestaan ja sekavuudestaan huolimatta suosittelen kirjaa niille, joita kiinnostaa rahan suuri mysteeri.

P.S. Primitiivinen raha pääseekin heti paikalla näyttämään kyntensä: lunastan sillä "jatkomatkalipun" Kansankynttiläin toivioretkelle kohti sivistyksen valoa (kategoria "Talous ja kuluttaminen"), ja kaupan päälle ylenen Aikamatkan matruusiksi. Kategoriaksi valitsen Muinaisilla poluilla - vaikka kaikki primitiiviset kulttuuripiirteet eivät olekaan kovin muinaisia; esim.vielä 1400-luvulla Islannin ja Englannin kauppasuhteiden lähes ainoa valuutta oli kuivattu turska.

Sirke Happonen: Vilijonkka ikkunassa. Tove Janssonin muumiteosten kuva, sana ja liike.

Kuvassa myrsky tulee vasemmalta niin kuin sisäisen vaaran, henkilöön liittyvän ongelman tai fantasioinnin on kuvitustaiteessa usein havaittu tekevän. Korostuu tuulen suunta,  liike ylhäältä alas ja vasemmalta oikealle, ja Vilijonkalla on tanssillinen asento. Hänen silmissään kuvastuu kauhu ja hame lepattaa. Vartalon asento on kuitenkin entistä rohkeampi ja kokonaisvaltaisempi, aktiivinen ojentuminen eli release. ---sirpaleiden lennellessä Vilijonkan hahmossa näkyy uhmakas muutos: alistunut, kyyryinen asento on poissa ja hän seisoo suorana vaarasta huolimatta. Ojennus on korostuneen esteettinen: ylhäälle nostetut kädet eivät varsinaisesti suojaa kasvoja sen enempää kuin rintakehää, ja toinen käsistä kaartuu osaksi myrskyn suuntaa. Vilijonkka pelkää, mutta nauttii.

Sirke Happonen: Vilijonkka ikkunassa. Tove Janssonin muumiteosten kuva, sana ja liike.
WSOY 2007

Muumimaailman luoja Tove Jansson oli monipuolinen taiteilija, jonka kerronnassa visuaalisuus ja dynaamisuus kietoutuvat luonteenomaisella tavalla yhteen, kummankaan syömättä elintilaa toiselta. Muumikirjoja on kuitenkin tutkittu tähän mennessä lähinnä kirjallisuutena tai vaihtoehtoisesti kuvataiteen kehyksissä. Sirke Happosen väitöskirjan lähtökohtana sen sijaan on ottaa tasaveroisina huomioon molemmat, ja tarkastella muumiteoksia kokonaisuutena, osana sekä kirjallisuuden että kuvataiteen genrejä.

Aiempien muumikirjojen teksteissä on enemmän kohtia, joissa henkilöhahmo tarkastelee maisemaa pysähtyneestä katseluasetelmasta, ikään kuin kehyksien rajoissa. Myöhemmissä kirjoissa tilaa ja hahmoa on vaikeampi erottaa toisistaan. Tilan koristeleva funktio pienenee, kun tilasta tulee yhä enemmän voima, joka kulkee hahmon läpi ja muuttaa tätä, usein pysyvästi --- 

Saman tekijän Muumioppaaseen verrattuna Viljonkka ikkunassa on haastavampi, hidaslukuisempi ja tiiviimpi. Tieteellistä tekstiä pelkäämättömälle kirja on kuitenkin palkitseva kokemus.  Lukijaa hemmotellaan runsailla kurkistuksilla taiteilijan luonnoskirjaan, muistiinpanoihin ja mietteisiin. Janssonin luonnokset paljastavat, kuinka paljon voi muutamalla asennon yksityiskohdalla sanoa. Jopa nopeasti hutaistulta näyttävät Muumilaakson marraskuun vinjettikuvat on itse asiassa huolella suunniteltu, ja jokaisen viivan paikka on tarkkaan harkittu.

Janssonin luonnoksia novelliin Maailman viimeinen lohikäärme (Kokoelmassa Näkymätön lapsi)

Paitsi äidin kuvittajantyön seuraaminen läheltä, Tove Janssonin lähtöasetelmiin kuvakirjailijana ja kuvittajana vaikuttivat erityisesti muutamat kuvittajat ja heidän ratkaisunsa. Esikuviensa teoksista Jansson näyttää nostavan tietyt aihepiirit, joita hän omissa töissään muuntelee: merkittävimpiä näistä ovat kukat, metsä ja kauhu. Jansson ihaili mm. Elsa Beskowia ja John Baueria, jonka "loputtoman metsän" idea näkyy hänenkin kuvissaan.

Tove Janssonin ja John Bauerin näkemys samasta aiheesta

För att en skog ska bli tillräcklickt stor tar man inte med trädtopparna och ingen himmel. Bara raka, mycket tjocka stammar som stiger rätt upp. Marken är mjuka kullar längre och längre bort, mindre och mindre tills skogen är ändlös.

(~Jansson: Havsvikarna~)

Tarinautti lokikirjaan: Olen tänä keväänä jälleen innostunut lukemaan Muumeja. Sirke Happosen Muumiopas avasi uusia ikkunoita muumien maailmaan, ja koska jäin janoamaan niitä lisää, hankin hetipuoleen käsiini myös tämän. (Kiitos Valkoiselle kirahville vinkistä!)

Täytyy sanoa, että kun kirjastovirkailija otti tämän järkäleen hyllystä, ensireaktioni oli lievä järkytys. Huomasin epäileväni, voiko tästä aiheesta venyttämättä saada näin paksun kirjan?? Mutta voi mikä ilo onkaan joskus olla väärässä! Enää en epäile, etteikö aiheesta saisi paksummankin opuksen. Ja vaikka kyseessä on väitöskirja, en alkuun päästyäni edes kokenut tieteellistä tekstiä vaikeaselkoisena tai raskaana. Luin tätä hartaasti kuin Doren raamattua (joka myös on innoittanut Janssonia), ja pysähtelin pitkäksi aikaa tutkiskelemaan kuvien kertomaa. Kuvanlukutaitoni kasvoi kohisten, samoin Janssonia kohtaan tuntemani arvostus. Tove Jansson on aiemmin ollut minulle tuttu lähinnä kirjailijana, hänen kuvittajantöistään tiesin vähän. Tämän kirjan myötä sain tutustua myös hänen kuvataiteeseensa, joita kirjassa oli ihanan paljon ihanan suurina kuvina. 

Varhaiset hattivatit / Tidiga hatifnatter

Kiehtovaa oli myös lukea muumimaailman muuttumisesta vuosikymmenten saatossa. Alkupuolen hilpeät seikkailut maisemallisine ja jokseenkin staattisine kuvineen vaihtuvat myöhemmissä muumiteoksissa pikkuhiljaa yhä dynaamisempaan tyyliin, jossa keskiössä on henkinen sisäinen tapahtuminen, ja siitä kumpuava liike. Jansson myös itse myöhemmin muokkasi alkupään kirjoja uuteen tyyliinsä sopivammaksi: koloristisuuden ja pitkien kuvailujaksojen tilalle tuli pelkistetympi kerronta, eivätkä henkilöhahmotkaan säästyneet muutoksen tuulilta. Jansson uudisti myös kirjan kuvat, siirtyi laveerauksesta tussitöihin ja muutteli kuvien yksityiskohtia harkiten. (Suomennos on tehty väliversiosta, samoin kuin englanninkielinen käännös.)

Eniten muuttuu Nuuskamuikkunen, joka Muumipeikko ja pyrstötähti-kirjan eri versioissa saa jokseenkin erilaisen perusvireen ja -luonteen. Toisin kuin myöhempien kirjojen hieman jurottava erakko, varhainen Nuuskamuikkunen on kiihkeä, nuori taiteilija, joka on innostunut saamaan vieraita. --- Muikkusen vuorosanat ovat huutomerkkien läikittämiä - hänellä on suoranainen puheripuli, joka myöhemmin muuttuu tarinoinniksi omista seikkailuista.

Lukijoiden riemuksi (tai harmiksi) kirjassa on runsaasti myös ruotsinkielisiä katkelmia muumikirjoista ja muista Janssonin teksteistä. Vaikka Happonen tiivistää lainausten keskeisimmän asiasisällön myös suomeksi, saa sitaateista ylivoimaisesti eniten irti, jos osaa ja uskaltaa lukea ruotsia. Esimerkiksi Muumipeikko ja Pyrstötähti -kirjan eri versioista oli valaisevaa lukea alkukielisiä katkelmia. 

Esi-isä taulussa ja vilijonkka ikkunassa (Trollvinter, 1957)

Summa summarum: Hemulikollektiivin ääntä voisi kuvailla solipsistiseksi, koska se ei pysty reagoimaan kuin itseensä eikä voi käsittää toista erillisenä subjektina, olentona jolla voi olla toisenlainen subjektipositio. Hemulien käsitys henkilöiden välisestä suhteesta on karuselli, jonka vauhdissa jokainen pysyy: villisti kiljuen ja koskaan kohtaamatta.  

Antoisa, muumisuhteen mullistava analyysi, jota lämmöllä suosittelen kaikille kuvakirjataiteesta kiinnostuneille sekä akateemista kieltä kavahtamattomille muumiteosten ystävälle.

P.S. Tämä on neljäs etappini "tutkimusmatkallani" Kansankynttiläin kokoontumisajoja kohti. Kategoria Kuvataide, musiikki, tanssi yms. on täten merkitty vallatuksi.