Naistenpäivänä: Miehen rakkaus

- Tota mä just tarkotan!  Toi on niin tota. Sun pitää saada kaikki: mut ja tää koti, kaverit, joukkue... sä et luovu yhestäkään sun harrastuksesta.

- Mä en harrasta, mä oon pro!

- Tosta siinä lehessä puhuttiin. Just tosta!

- Hä?

- Toi on miehen infantiilia ahneutta.

- Tä?

~ Hannu Raittila: Ahneus eli animal triste ~

Miehen rakkaus. Toimittaneet Armas Alvari & Jarkko Tontti

Gummerus 2008

Naistenpäivän kunniaksi bloggaan tänään miehen rakkaudesta naiseen. Joel Haahtela, Riku Korhonen, Joonas Konstig, Tomi Kontio ja 10 muuta kotimaista mieskirjailijaa pohtivat rakkauden mysteeriä novelliantologiassa Miehen rakkaus. 

Suomalaista miestä on monesti syytetty siitä, ettei hän muka puhu eikä pussaa (ainakaan tarpeeksi tai oikealla tavalla.) Miehen rakkaus todistaa, että mieskin osaa tuntea syvästi, vaikka hän ei mielellään siitä meteliä pidäkään. Toinen kirjan toimittajista, Jarkko Tontti, tiivistää asian näin: Naiset, ah, ne juuri, ovat mellastaneet R-sanan kanssa jo vuosikymmenet ylivoimaisella pätevyydellä. Sitä ei voi -eikä pidä- haastaa. Me emme suostu kaksintaisteluun vastustajan valitsemin asein. 

Naisesta on tullut kulutuskulttuurin pakkomielle siksi, että nainen on illuusio ja epätavara. Nainen on objekti, kuten väitetään. Mutta hän on objekti, jota ei voi kuluttaa. ~Antti Nylén ~

Mitä rakkaus sitten miehelle on? Ja mitä miehelle merkitsee nainen? Yksi pettää, toinen tulee jätetyksi, joku lyö, joku kaipaa nuorten naisten katseita. Ja kuitenkaan rakkaus ei miehelle merkitse sen vähempää kuin naisellekaan. Rakkauden tuska on miehellekin tuttu, hän vain käsittelee sitä eri tavalla. --- Että jos olisin nainen, niin olisin saanut rintasyövän. Nyt tuli vain riittämättömyys ja pelko, etten jaksa. Ja selkäkipu, jota kukaan lääkäri ei kyennnyt parantamaan. Särky, jolle röntgenkuvissa ei löytynyt syytä. (~Matti Rönkä~)

Tarinautti lokikirjaan:  Tämän kirjan lukemiseen minut innosti lähinnä halu rikkoa kirjalliset rajani: luen selvästi enemmän naiskirjailijoita kuin miehiä, varsinkin kotimaisiin kirjailijamiehiin tulen tarttuneeksi vain harvoin. Sama pätee novelleihin, joita luen vieläkin harvemmin. Siispä päätin pistää ranttaliksi ja tarttua novellikokoelmaan, jonka ovat kirjoittaneet suomalaiset miehet! 

Kokoelman 14 kirjailijasta olen lukenut aiemmin vain Joel Haahtelaa. (Markku Pääskystä kerran aloitin, mutten päässyt alkua pitemmälle.) Edes lukulistalleni en ole saanut mahtumaan näistä herroista ketään, joten "Miesten vuoro"-teemakuuni sai tästä loistavan lisän.

Mitään järin mullistavaa en Miehen rakkauden parissa kokenut. Mielenkiintoista oli kuitenkin tutustua mieskirjailijoittemme kirjoon. Kirjoitusten taso ja tyyli oli melko vaihteleva, joten uskoisin että tästä kokoelmasta löytyy "jokaiselle jotakin". Itse olen jatkossa kiinnostunein lukemaan Jussi Valtosta. Toiseksi suosikikseni nousi Paavo Westerberg, jonka teatteriuraa arvostan suuresti. Kiinnostava nimi on myös Jussi Siirilä, josta muistan vain hämärästi edes kuulleeni. Lukuvinkkejä tältä kolmikolta otetaan vastaan! 

Paavo Westerberg & Miehen rakkaus

Summa summarum:  En kadu mitään. Mutta paha sisu nostattaa änkyrän sisässäni ja pakottaa minut loppusuoralla kunnon mieheksi. Se on minun kostoni... kaikelle, ja kaikkeudelle ja siitä pidän kiinni, vaikka kiduttaisivat. Ja kyllä ne kiduttavatkin. ~Juha Hurme ~

P.S. Laitan vielä loppuun listan kaikista antologian kirjaiijoista, siltä varalta että joku sitä kaipaa: Juha Hurme, Tomi Kontio, Riku Korhonen, Markku Pääskynen, Jussi Siirilä, Matti Rönkä, Joel Haahtela, Joonas Konstig, Hannu Luntiala, Antti Nylén, Jussi Valtonen, Hannu Raittila, Esa Sariola ja Paavo Westerberg. Alkusanat on kirjoittanut Jarkko Tontti ja loppusanat Armas Alvari.

Talot ovat yksin kotona. Pohjoismaisia runoja lapsille

Lopulta eräänä päivänä osasin kävellä katossa

kuin kärpänen pää alaspäin

osasin kävellä ylös ja alas johtoa

jossa lamppu riippuu

ja ajattelin: tosi upeaa

että äiti ja isä pystyvät kulkemaan lattiamatolla

ja ripustavat peppunsa ylös ruokapöydän tuoliin

ja pitelevät keittoa syvissä lautasissa.

Lopulta osasin sukeltaa

ja pysyin veden alla kuin kala

ei tarvinnut nousta pintaan hengittämään.

Osasin uida ja tiirailin veden pintaa

ja ajattelin: Hui, mitähän tuolla ylhäällä on

äärettömän korkealla, pilviä ja taivas

tuntemattomia lintuja ja vaarallisia

ihmisiä.

~ Kirsten Hammann, suom. Hannele Huovi ~

Talot ovat yksin kotona. Pohjoismaisia runoja lapsille.

Tammi 2002

Eräänä päivänä taivaalta pyryttää popcornia, jonain yönä jostain on tullut pyrstötähti, eikä kukaan tiedä mistä se lähti. Sääpojan kannussa on kaikki säät, ja kun talot ovat yksin kotona, kaikki jotka ovat tyynyjä, hyppivät sängyllä, ja rappuset kiipeävät ylös portaita. (Hanne Kvist, suom. Tittamari Marttinen.)

Tässä kirjassa monta pisaraa runoutta sataa yhteen maahan, monella kielellä, mutta kuitenkin yhteisellä runouden kielellä. 

Pilvet ovat pumpulia ja muotoja, 

eläimiä ja luotoja.

Pilvet ovat pitsiä ja nauhaa, 

hiljaisuutta ja rauhaa.

Pilvet ovat painavia ja keveitä, 

laihoja ja leveitä.

Pilvet ovat lampaiden aita

ja ukkosen musta paita.

Pilvet ovat tuulien säkki 

ja keijukaisten täkki.

Sinäkin voit käydä korkealla

pilvilinnoja rakentamalla.  

~ Thórarinn Eldjárn ~

Suom. Sanna Uimonen 

Kuva: Sigrún Eldjárn

Runoantologia Talot ovat yksin kotona esittelee kymmenen pohjoismaista runoilijaa ja yhtä monta kuvittajaa. Suomea edustavat runoilijat Hannele Huovi ja Tittamari Marttinen, sekä kuvittajista Virpi Talvitie ja Kristiina Louhi. Kirjaan kuuluu myös CD, jolla kukin runoilija lukee kaksi runoaan omalla äidinkielellään.

Lunta ryöppysi päin, pelkkää valkoista näin.

Lunta pyrytti jäälle, lunta pyrytti runojen päälle.

~ Eva Jensen ~

Suom. Hannele Huovi 

Kuva: Gry Moursund

Tarinautti lokikirjaan: Eläköön pohjoismainen yhteistyö! Sen hedelmänä syntynyt viiden valtion kimppahanke on tervetullut lisä lastenlyriikkajulkaisujen kirjoon. Tätä kirjaa oli ilo sekä lukea, katsoa että kuunnella, ja tietoisuuteeni nousikin monta itselleni uutta nimeä painettavaksi mieleen. Eniten ihastuin tanskalaiseen Hanne Kvistiin, ja kuvittajista väkevimmän vaikutuksen teki norjalainen Inger Lise Belsvik.
Suomalaisten antiakaan ei tavinnut hävetä: Tittamari Marttinen, Hannele Huovi, Kristiina Louhi ja Virpi Talvitie ovat kaikki ansainneet paikkansa tässä kirjassa.

Muurahainen ryömi tukassani.

Ehkä sillä oli vaimo, jonka seurassa se viihtyi.

Ehkä sillä oli lapsia, joita se mielellään hoiti.

Ehkä se oli onnellinen muurahainen.

Mutta minua kutitti, kun se kiipeili hiuksissani.

~Finn  Øglænd  ~

Suom. Tittamari Marttinen 

Kuva: Inger Lise Belsvik

Summa summarum:Sängynjalat kasvavat lattiaan. / Lattia kasvaa alaspäin. / Nyt se on tullut alakerran katolle. (Hanne Kvist)
Mielikuvitusta ruokkiva, hauska ja vakava kokoelma skandinaavisen lastenlyriikan eturivistä.

Hidas tanssi. Mäntyrunoja.

Räntää tipahteli pimeästä.

Mänty ärähti tuuleen.

Heti tiesi, että se oli elossa, 

että se oli ylivoimaisen vahva. ---

Minä katsoin siihen pelästyneenä,

sillä hetkessä totuus valkeni:

Täällä asuvat puut.

Tämän maan kansoittavat elävät puut.

Meitä on vähemmän,

emmekä me huomaa, 

miten ne pitävät meitä vallassaan.

Kuinka salot jyskyvät päämme lävitse,

metsät saartavat kaupungit.

Ja kuinka uneliaat ja alamaiset

meidän kasvomme ovat.

    ~Tiina Kaila~

Hidas tanssi: Mäntyrunoja.

Toim. Risto Rasa

Kuvat: Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo

Maahenki Oy, 2012

Suomalaiseen sielunmaisemaan on aina kuulunut puita. Kuinkahan monelle se puu on nimenomaan mänty? Ilmeisesti monelle, siitä päätellen kuinka moni taiteilijamme on inspiroitunut männystä. Hidas tanssi on kokoelma mäntyrunoutta niin klassisilta kuin moderneiltakin runoilijoilta: Paavo Haavikko, Viljo Kajava, Kirsi Kunnas, Heidi Liehu ja Silene Lehto monien muiden joukossa. Runojen kautta lukija saa kokea, kuinka monella tapaa mänty on suomalaiselle tärkeä: niistä voi takoa ainavihantaa vaurautta, niistä voi lypsää tulella tervaa, niiden alla voi rakastua, niiden tuoksulla pestä tuvan lattian. 

Ihminen tarvitsee mäntyä enemmän kuin mänty ihmistä, ja runoilijasta riippuu, kummasta suunnasta tätä epäsuhtaa katsoo. Yksi tajuaa vieraantuneensa, toinen suree sammunutta vihreää kynttilää, kolmas ryhtyy kapinaan kuutiometrejä vastaan.

Minusta ei ole metsään eksyjäksi. Metsä heittää minut ulos kuin portsari häirikön. Tämä on sotaa. Koneauralla raiskattu maa; jokunen männynkäppyrä suon laidassa itkemässä yksinäisyyttään. Kerään käpyjä, pahan päivän varalle joka on nyt. Yöllä kylvän siemenet naapurin pakettipeltoon. Olen ekoterroristi. Käyn levolle ajokiven juureen, sammal tuudittaa uneen. Olen siipiorava sielun maisemassa.

           ~Seppo Järvinen~

Erityiskiitoksen ansaitsee kirjan kuvitus: Ritva Kovalaisen hienot lähikuvat syventävät ja täydentävät runojen antamaa "henkilökuvaa", tehden kirjasta kokonaisvaltaisen ja luonnonläheisen taide-elämyksen.

Nyt kohisee metsä / ei metsässä tuuli.

Ei se kysy sinulta, kun kaatuu,

hitaasti ehkä /  mutta pysähtymättä,

niin hitaasti / että et ehdi alta.

~Pertti Nieminen~

Jos jotain jäin kirjaan kaipaamaan, niin jonkinlainen johdanto tai esipuhe olisi ollut kiva. Uskon, että kirjan toimittaneella Risto Rasalla olisi voinut olla sanansa sanottavana aiheesta. Ja yllätyinpä siitä myös, että kirjassa ei ollut yhtään Rasan omaa runoa! Voiko olla totta, että luonnosta paljon kirjoittaneelta Rasalta ei mäntyrunoa löydy? Vai jättikö hän silkkaa vaatimattomuuttaan omat runonsa pois laskuista? No, kirja on kuitenkin hieno. Suosittelen sitä kaikille runouden ja /tai luonnon ystäville.

Summa summarum: Mutta ajatelkaapa että minuun voi kiivetä. / Minun oksilleni voi laittaa pesän. --- Kun arki koittaa, me saatamme olla / tukevasti motissa, ja te, / te kenties taas piirun verran enemmän / juuriltanne.

Runoantologioissa on sekin hyvä puoli, että samalla löytää uusia kiinnostavia nimiä, joihin ei aiemmin törmännyt. Nyt kiinnostuin mm. Seppo Järvisen, Matti Rossin ja Mikko Rimmisen runoista. Lisää tällaisia kokoelmia, pliis! Mistä aiheesta te toivoisitte kokoelmakirjaa, jos saisitte vapaasti toivoa?

Pestä tukkani sadevesisaavissa (ja muita nuorten unelmia)

Yhtäkkiä näen niiden tulevan; ei, pikemminkin tunnen sen jo ennen kuin seitsemän valkeaa pistettä ilmaantuu keskelle horisonttia. Leveä hymy leviää kasvoilleni. Tätä olen odottanut! Odottanut hartaasti seitsemää pientä prinssiäni saapuvaksi aivan kuin joka vuosi. Ne lähestyvät. Pian kaupungin pimeillä kaduilla kaikuu niiden kaikkien ilakoiva toitotus. Minun on pakko nauraa ääneen, niin onnellinen olen.

~Laura Lehtola, Rimminkankaan koulu~

Pestä tukkani sadevesisaavissa ja muita nuorten unelmia
Bazar Kustannus Oy 2102
Kansi: Satu Kontinen

Kun Bazar Kustannus, MLL ja kumppanit järjestivät peruskoulun 9-luokkalaisille kirjoituskilpailun aiheena unelmat, saatiin vastauksiksi vino pino kirjoituksia, joista sitten syntyi tämä kirja. Yhteensä 57 nuorta on päässyt sen sivuilla jakamaan unelmansa ja avaamaan sydämensä arkun meidän "paatuneiden aikuisten" lukea.

Mistä nuoret sitten unelmoivat? Usein yllättävän pienistä: eriparisista astioista ja keltaisista verhoista joissa voisi olla valkeita palloja. Ilona haluaa pestä hiuksensa sadevesisaavissa, Veera tahtoo syödä pipareita keskellä kesää ja omistaa oranssin kissan joka olisi yhtä ärsyttävän jääräpäinen kuin hänkin. On myös suuria unelmia: päästä New Yorkiin tai Pariisiin, soittaa suuressa konsertissa, osata kahtatoista kieltä, kiertää maailma ja löytää paikkansa siinä.

Jotkut unelmat ovat mahdottomia, silti niillekin on sijansa. Unelmissa onkin ehkä ihaninta se, että mikä tahansa on mahdollista niissä:  pikkuveli voi parantua autismista, sokeana syntynyt saa jonain päivänä nähdä rakkaimpansa silmät. Ja kuinka lohdullista onkaan ajatella ajan viisareita, siitä kuinka siirtäisi ne aikaan ennen sitä kauheaa onnettomuutta ja muuttaisi elämänsä kulun.

Unelmissa voi itsekin olla mitä haluaa. Siniset hiukseni yltävät polviin asti, haaveilee Veera, ja Reetta on ihan vähän noita. Unelmissaan voi se luokan hiljaisinkin hiiri olla suosittu - vaan onpa näissä nuorissa myös viisautta tajuta se, että kaikki unelmat eivät ole tavoittelun väärtejä.
Mistä sitten erottaa, onko unelma oikea vai väärä? Mainiossa, viisaassa kirjoituksessaan Typerä suosio Nora Akselin kertoo oman tarinansa epäsuosittuna, ja mitä hän siitä oppi:

Kahdeksannella luokalla päätin piiloutua ja olla kuin näkymätön. Ei epäsuosiota, muttei suosiotakaan. Kerrassaan ei mitään. Ei minään oleminen oli happoa. Ymmärsin pikkuhiljaa oikeuteni olla sitä, mitä tahdon, ja yhtäkkiä viittaaminen, kypärän käyttö ja pukeutumistyyli eivät enää tuntuneetkaan niin vaikeilta tai vastenmielisiltä. Aloin hymyillä, teki mieli irvistää aina kun joku katsoi kyräilevästi. Sanan "naurettava" merkitys vahvistui.

Kun antaa unelmalle kaikkensa, joutuu joskus antamaan liikaa. On myös vaarallisia unelmia, sellaisia joita toiset säikähtävät, jotka muitten mielestä ovat pelottavia ja pimeitä.
Tämä kaikki vääryys peittyy euforian alle, minä toistelen typeriä sanoja, vielä minusta tulee täydellinen, ihana pieni pienempi pienin keiju. (Lenkkitossut, pyörryttää, puolikas omena, juokse läski juokse, enkelitkään ei enää näe sua.) 
~S. Karvinen, Oulunkylän yhteiskoulu~

Unelmoida voi myös ajassa taaksepäin: Adolf Hitleristä tuli kalastaja, eikä Kreikka koskaan ottanut lainaa ~Veera Rikkinen~.

Tai jos on kokenut jotain niin kipeää, jos joku on pettänyt niin pahasti, ettei sitä voi noin vain lakaista haaveiden maton alle piiloon, voi ainakin haaveilla siitä että jonakin päivänä on valmis antamaan anteeksi, päästämään irti.

Ja kun te kaikki olette menneisyydessä, te kaikki joille laulan, te kaikki joille itken sateen ja huudan myrskyn, kun te kaikki olette siellä, minne en katso enää ikinä, silloin laulan teille sävelet, laulan teille anteeksiannon, laulan teille totuuden.
Kun mun unelmani toteutuu, laulan teille - teille kaikille jotka jätin taakseni.
~Taru Maijanen, Karihaaran koulu~

Tarinautti lokikirjaan: Ostin tämän kirjan, koska sen tuotto menee lyhentämättömänä nuorten mielenterveystyön tukemiseen. Sisällöstä sinänsä minulla ei ollut sen kummempia odotuksia, joten yllätys oli suuri ja iloinen, kun huomasin minkä aarteen olin käsiini saanut. Oli ihanaa - ja elvyttävää, jopa terapeuttista- sukeltaa takaisin nuoruuden hämmentäviin tuntemuksiin: toisaalta aikuisuus kutsuu ja kiehtoo, toisaalta on jo ikävä lapsuutta. Minulta lähtisi hampaita ja jokainen niistä olisi kallis aarre. (Essi Puttonen.) Lapsen maailma vetää puoleensa, koska siellä toden ja sadun raja on häilyvä, sen voi siirtää sivuun kuin verhon. 15-vuotiaana ollaan jo lähempänä aikuisten maailmaa, rationaalista ja totista. Mutta silti portti entiseen, maagiseen maailmaan on houkuttavan lähellä...

Joskus tunnet sen vielä hämärästi. Kesken aivan tavallisen kotimatkan aistisi terävöityvät ja tarkastelet ilmaa ympärilläsi. Jos sinulla olisi mukanasi puukko, lihaveitsi tai kynsiviila, voisit astua askelen lähemmäs ilmaa, viiltää oikeasta kohdasta, ja tiputtaa todellisuuden verhon nahistuneena kankaana jalkojesi juureen. Et enää ihan aikuisten oikeesti usko siihen,  mutta sillä hetkellä tunnet, sillä hetkellä sinusta tuntuu, että niin voisi tapahtua. Lapsella tällainen ajattelutapa hyväksytään, mutta aikuisella se johtaa skitsofreniadiagnoosiin. Hymyilet taivaan pilvilohikäärmeelle ja kävelet kotiin.
~Reetta Kontiainen, Hausjärven yläaste~

Luonto on yllättävän vahvasti nuorten unelmissa esillä. Etenkin eläinkunta kiehtoo: joku tahtoo sudenkorennoksi, joku toinen joutseneksi, kolmas haluaisi olla peto. Identiteettiä etsitään ja sen löytymisestä haaveillaan, mutta samaan aikaan nuoret näkevät muutakin kuin oman napansa. Nuoria moni soimaa itsekeskeisiksi, mutta näistä tarinoista narsismia sai hakemalla hakea. Päinvastoin, nuorten kyky samaistua toiseen on kadehdittavan syvä. Se ei ole pelkkää myötätuntoa, se on toisen tuskan tuntemista omassa rinnassaan,  toisen ihmisen unelman vaalimista yhtä hellästi kuin omansa.  Emilian haave on, että kaikki tulisivat nähdyiksi ja hyväksytyiksi sellaisina kuin ovat, Miljan rakkain haave on se jossa hänen ystävänsä unelma toteutuu.

Vaikka unelmat ovat tärkeitä, niiden kanssa täytyy olla hellävarainen ja kärsivällinenkin, ettei niitä päästä siivilleen liian varhain. Sillä mikään ei ole hauraampi kuin kypsyvä unelma. Se voi olla vielä kaukana horisontissa, liian kaukana että sitä kohti uskaltaisi kurkottaa.Ne ovat kuin unta, mutta silti jotain enemmän, ne ovat arkisten aamujen sumusta pikkuhiljaa seestyviä kuvia, varovaisia kuiskauksia naamioiden raoista. Tämä maailma, nämä nuoret tarvitsevat rohkaisua, he tarvitsevat niitä jotka jo ovat tehneet unelmastaan totta tai ainakin uskaltavat yrittää.

Aamunkajossa he levittävät kätensä ja yksi kerrallaan heille kasvaa siivet. He hyppäävät laiturilta ja kohoavat ylös, korkealle pilvien luokse. En erota heitä enää valon seasta. Katson heidän lentoaan ja ehkä hieman toivon.
~Heidi Loikala, Kruununhaan yläaste~

Mutta suurin kaikista on unelma rakkaudesta, haave jostain jota rakastan niin kauan kuin ihmisen on mahdollista rakastaa. Jossain taivaan takana, äärettömyydessä se rakkaus ehkä päättyy. Ehkä jossain, missä tuuli pysähtyy, jossain, missä on vain valo. Mutta aamu-usvaisella hautausmaalla, marjakuusien katveessa se rakkaus ei pääty.  ~Veera Koponen, Frosteruksen koulu~

Nuorten haaveet ja ajatukset olivat niin aitoja ja vahvoja, että sekä Paulo Coelhon esipuhe että kotimaisten  julkkisten loppusanat tuntuivat niiden rinnalla tekopyhiltä ja turhilta. Nuoret itse jo sanoivat sen tärkeimmän: unelmia tarvitaan, olivatpa ne kyynikkojen mielestä miten naiiveja hyvänsä. Aina ei unelman edes tarvitse toteutua, joskus riittää unelma itse. Kun Milja haaveili minipossusta, hän kirjoitti vihkoonsa millainen se olisi - ja nyt se elää ja hengittää hänen vihkonsa sivuilla. Oona tahtoo rutistaa Lappeenrannan oikein kunnolla kainaloonsa, huutaa. Unelmat ovat suvantoja, suloisia viileitä poukamia arjen armottomissa pyörteissä.
Unelmaan voi paeta virkistymään, uusiutumaan, kasvamaan tai käpertymään pieneksi kuin äidin turvalliseen, vohvelintuoksuiseen syliin. 

Unelma on paikka, jossa viihdyn aina, johon pääsen milloin vain ja missä vain. Kauniita maisemia riittää silmänkantamattomiin.Saippuakuplia on joka paikassa, ja ne taittavat tuhansia toinen toistaan kauniimpia värejä. Pieniä kristallinkirkkaita lampiakin on paljon ja oikeaa syvänvihreää satumetsää. Joka aamu herään auringon uneliaisiin ensisäteisiin, ja tuuli kutittelee puunlatvoja. Kiirettä ei näy missään, aika ei ole käsite, sitä vain on. 
~Heidi Riihimäki, Karakallion koulu~

Summa summarum: Suloinen, viisas ja kirpeäkin kirja. Voi kunpa itse olisin teininä saanut lukea kaikki nämä viisaat lauseet! Siksi kehotan, enkä vain kehota vaan patistan molemmin käsin: ostakaa tämä nuorillenne rippilahjaksi, peruskoulun päättyessä, 15-vuotiaan synttärikonttiin tai ihan vain just because. Ostakaa - ja ennen kuin pakkaatte lahjapaperiin, lukekaa se myös itse. Sillä ainakin minulla olisi paljon opittavaa nuorten taidoista ja rohkeudesta unelmoida; että antaisin taas unelmien vapaasti pulputa pintaan... ja, kuten Heidi sanoo, ehkä hiukan toivon.