Eric Carle: Erakkorapu etsii kotia

Maaliskuussa Erakkorapu tapasi merivuokkoja. Ne keinuivat hiljalleen puolelta toiselle veden mukana. "Olettepa te kauniita!" Erakkorapu sanoi. "Haluaisiko joku teistä asua taloni katolla? Se on niin kovin arkinen." "Minä tulen", kuiskasi pieni merivuokko. Hellästi Erakkorapu nosti sen saksellaan kotilonsa päälle.

Weilin + Göös 1989
Alkuteos: A House For Hermit Crab
Suomentanut: Silja Hiidenheimo

Erakkorapu elää meren pohjassa, vanhassa tyhjässä kotilossa. Mutta eräänä tammikuun päivänä se huomaa kotinsa käyneen liian ahtaaksi. Se lähtee etsimään uutta kotia, ja löytääkin kotilon joka on sopiva, joskin hieman karu ja ankea. Vuoden varrella erakkorapu tapaa monenlaista merenpohjan väkeä, ja uusien ystäviensä avulla sen kodista tulee yhä kauniimpi. Mutta vuoden lopulla se huomaa kasvaneensa jälleen kuorestaan ulos...

Pikku toukka paksulaisen luoja Eric Carle näyttää ja kertoo mielellään maailman pienistä ihmeistä. Erakkorapu etsii kotia sukeltaa eteläiseen mereen, ja erakkoravun matkassa pienet lukijat saavat tutustua merenpohjan ihmeellisiin olentoihin. Kirjan alussa ja lopussa on tietoiskut kirjassa esiintyvistä eliöistä.

Elokuussa Erakkorapu vaelsi ystävineen meriheinämetsikköön. "Täälläpä on pimeää", ajatteli Erakkorapu. "Kylläpä on vähän valoa", mutisi merivuokko. "Onpa hämärää", kuiskasi meritähti. "Onpa synkkää", valitti koralli. "En näe mitään", sanoi etana. "Aivan kuin olisi yö!" huudahti merisiili.

Tarinautti lokikirjaan: Yksi ensimmäisistä kirjoista, joita rakastin, oli Eric Carlen rakastettu reikäkirjaklassikko Pikku toukka paksulainen. Vasta aikuisena tulin tietämään, että Carle on tehnyt myös muita veikeitä kuvakirjoja. Tätä kirjaa en ole ennen löytänytkään, onneksi löysin nyt. Lapset tykästyivät Pikku toukasta tuttuun tyyliin, ja vaikka tässä kirjassa ei reikiä olekaan, oli meillä silti kirjan parissa  pitkä ja rattoisa hetki. Tätä kuulemma ei saa heti palauttaa kirjastoon, se täytyy lukea uudestaan, määräsivät lapset - ja meikämamma ilomielin suostui.

Summa summarum: "Voi, mahdollisuuksia on niin paljon! Tuskin maltan odottaa, että pääsen aloittamaan." Merellinen tarina löytämisestä, luopumisesta, saamisesta ja antamisesta.

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

On varhainen aamu. Yhtä ihana kuin maailman ensimmäinen aamu. Karhuluolan uudisasukkaat vaeltavat metsänsä halki ja heidän ympärillään on kevään koko ihanuus. Kevät elää kaikissa puissa ja vesissä ja kaikissa vehreissä näreiköissä, se visertää ja suhisee ja murahtelee ja laulaa ja solisee, kaikkialta kuuluu kevään raikas, villi laulu. 

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

WSOY 1981

Alkuteos: Ronja Rövardotter

Kuvitus: Ilon Wikland

Suomentanut: Tuula Taanila

Sinä yönä kun Ronja syntyy, hurja ukkosmyrsky riehuu metsässä ja halkaisee kahtia linnan, jossa ryöväriruhtinas Matias ja ryövärijoukkoineen asustaa. Isänsä Matiaksen hellästi rakastama Ronja varttuu pian nuoreksi tytöksi, ja metsästä tulee hänen toinen kotinsa. Metsässä vaanivat myös monet vaarat: häijyt männiäiset, sumussa laulava manhon väki, sekä pahimpana kaikista kammotut ajattarat, joiden kauneudelle vain niiden julmuus vetää vertoja. Mutta Ronja ei pelkää, sillä Matiaksenmetsässä pärjää vain peloton.

Eräänä päivänä Ronja kohtaa Birkin, ikäisensä pojan, josta tulee hänen veljensä. Pahaksi onneksi Birk on kilpailevan ryöväriruhtinaan poika, joten heidän on pidettävä ystävyytensä salassa. Kun Matias saa tietää asiasta, hän lakkaa puhumasta Ronjalle, eikä suostu edes lausumaan ääneen tyttärensä nimeä. Ronja päättää hylätä isänsä linnan ja muuttaa Birkin kanssa metsään.

Astrid Lindgrenin klassikkokirja kertoo rohkeudesta, vapaudesta, rakkaudesta luontoon ja siitä, miten helposti kaikki voi mennä pilalle ihan turhaan.  Mutta ennen kaikkea se on ylistyslaulu ystävyydelle, joka on elämääkin suurempi.

- Äläkä ikinä unohda, mitä minä olen sinulle sanonut: varo putoamasta Helvetinkuiluun!

Ja sitähän juuri Ronja varoisi. Se olisi parasta mihin saattoi ryhtyä kun ajattarat raivosivat metsässä.

- Jos minä olen sanonut että minä ratsastan, niin silloin minä ratsastan!

Tarinautti lokikirjaan: Olen lukenut Ronjan nyt kolmesti, ja yhtä monta kertaa olen menettänyt sydämeni sille. Kymmenvuotiaana kirja oli jännittävä seikkailu, kaksvitosena koskettava tarina sielunsisaruksista, ja nyt kun itselläni on oma "ronja", koin entistä vahvemmin myös tarinan vanhempien ja lasten välisestä rakkaudesta.

- Olenko minä nyt sinun lapsesi, Matias?

Eskari-ikäinen esikoiseni kuuntelee jo sujuvasti kokonaisia lastenromaaneja jatkokertomuksina iltaisin. Ronja Ryövärintyttären suhteen olin kahden vaiheilla: lukeako se tytölle jo nyt, vai odottaako vielä että tyttö vähän kasvaa? Koska Lindgrenin Kultasiskoni oli tytöstäni niin ihana eikä yhtään liian surullinen, päätin uskaltaa. Ja kävi kuten oli arvellut: tyttö piti kirjasta kuin hullu puurosta, ja olisi voinut vaikka heti aloittaa sen uudelleen alusta. Meidän perheessä ollaan siis Ronja-faneja jo kolmannessa polvessa :)

Miten hyvä oli rakastaa toista niin ettei tarvinnut pelätä edes vaikeinta, siitä he puhuivat, vaikka kumpikaan ei kuullut sanaakaan.

 Summa summarum: - Älä säikähdä, Birk, Ronja sanoi. Nyt tulee minun keväthuutoni!
Ja Ronja kirkaisi, kirkkaasti kuin lintu, huusi riemuhuudon niin että se kuulii kauas metsään.

Anthony Browne: Ääniä puistossa

Oli aika viedä kävelylle Viktoria, muotovalio labradorinnnoutajamme, ja poikamme Kaarle. Kun saavuimme puistoon, päästin Viktorian vapaaksi. Heti jostain ilmestyi joku ruokoton rakki, joka alkoi ahdistella häntä. --- Lopulta löysin hänet puhumasta jonkun suttuisen lapsen kanssa. "Kaarle, heti tänne!" Sanoin. "Ja Viktoria-kiltti, tulehan sieltä."

Anthony Browne: Ääniä puistossa
Lasten Keskus 2004

Alkuteos: Voices in The Park, 1198 

Suomentanut Sirke Happonen

Eräänä kauniina päivänä kaksi perhettä lähtee koirineen kävelylle puistoon.... vai onko päivä sittenkään kaunis? Onko puisto viihtyisä vai ankea, pelottava vai hauska? Hienostorouva, rouvan poika, työtön mies ja hänen tyttärensä kokevat ja näkevät puistoretken aivan eri tavoin. Anthony Brownen huikean visuaalinen löytöretki kertoo saman tarinan neljästä eri näkökulmasta.

Suuri merkitys on myös havaitsijan mielialalla. Esimerkiksi kotikatu voi samankin katsojan silmissä olla hyvinkin erilainen: matkalla puistoon Mona Lisa itkee ja Joulupukki kerjää, paluumatkalla katulyhty on muuttunut loistavaksi kukaksi ja maalausten hahmot vapautuneet kehyksistään kadulle tanssimaan. 

"Mun oli pakko päästä ulos. Me lähdettiin Sutun kanssa viemään koira puistoon."

"Sitten oli aika lähteä. Suttu piristi mun mieltä. Se lörpötteli koko matkan iloisesti kotiin."

Tarinautti lokikirjaan: Harjoitus tekee mestarin, oli kyseessä taito mikä tahansa. Kuvanlukutaitokaan ei kehity itsestään. Toki mikä tahansa kuvakirja kehittää katsojansa silmää, mutta tämän kirjan katselu haastaa myös aikuisen. Kirja onkin ihana (myös) siksi, että sen kohderyhmä on ikähaitariltaan harvinaisen laaja: leikki-ikäiset lapsoseni hihkuivat riemusta kirjan hassuja yksityiskohtia bongaillessa, taiteesta pitävä aikuinen puolestaan elähtyi ja ilahtui kuviin kätketyistä lukuisista taideviitteistä. (Itse en edes ole mikään suuri taiteen tuntija, joten uumoilenpa että taidetta laajemmin harrastaneet kokevat kirjan parissa vielä minuakin enemmän hihii-ja -ahaa-elämyksiä.) 

Puistossa oli mukava koira ja Viktorialla oli tosi hauskaa. Olisipa minullakin, ajattelin.

Kuvaamataiteen ja/tai taiteen opetukseen Ääniä puistossa tarjoaa rutkasti ideoita, materiaalia ja vinkkejä. Itse ainakin olisin ollut tohkeissani, jos kuviksen tunnilla olisimme saaneet tutkiskella tällaista kirjaa ja innoittua siitä!  

Kirjan henkilöiden kuvaaminen gorilloina tuntui aluksi oudolta ja vieraannutti, mutta jo muutaman sivun kuluttua eläinten syvä inhimillisyys sulatti sydämen ja kääntyi plussaksi. Samalla se avasi tarinaan aivan uuden tason ja pisti pohtimaan syntyjä syviä. (Kuten esim. sitä, onko taustalla lentävä Maija Poppanen myös gorilla ;D) 

Anthony Browne on minulle nimenä aivan uusi. Hämmästykseni olikin melkoinen, kun googlettaessani sain tietää, että kyseessä on suorastaan huikaisevan tuottelias heppu: liki 40 lastenkirjaa, H.C.Andersen-palkinto ja useita muita titteleitä mahtuu miehen uralle. Rumankauniit, sielukkaat gorillat ovat yksi hänen "tavaramerkeistään". Ilokseni niitä löytyykin lisää myös suomeksi. Kirjastoon käy tieni siis... ellen peräti haksahda kirjakauppaan saakka ;)

"Kalle poimi kukan ja antoi sen minulle. Sitten Kallen äiti huusi että sen piti mennä. Kalle näytti surulliselta. Kotona panin kukan veteen ja keitin isälle kupin teetä."

Summa summarum: Visuaalisesti vaikuttava, ajatuksia herättävä "katselukirja" kaikenikäisille ja -näköisille taiteen ystäville.

P.S. Ääniä puistossa on esitelty myös Sininen keskitie -blogissa. Brownen gorilla-kirjoista on ansiokkaasti blogannut myös Valkoinen kirahvi. Lisää Brownen kuvituksia voi halutessan käydä ihailemassa vaikkapa täällä.

Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talvi

Ulkona oli pimeää. Leikkihuoneesta valo oli sammutettu, vain nukkekaapin olohuoneessa paloi lamppu. Isoäiti istui keinutuolissa vauva sylissään ja muut olivat kerääntyneet hänen ympärilleen. Onnelilla ja minulla oli jakkaramme lattialla. Oli kuin olisimme katselleet nukketeatteria.

Isoäiti kertoi tarinoita lapsuudestaan tai satuja, joita hän oli kuullut omalta isoäidiltään. Istuimme hievahtamatta ja toivoimme, että hetkeä olisi kestänyt loputtomiin.

Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talvi
WSOY 1968

Onnelin ja Annelin elämä Ruusukujalla kahden pienen tytön talossa jatkuu rauhallisena ja leppoisana. Eräänä alkusyksyn päivänä heidän luokseen saapuu eriskummallisia vieraita: Vaaksanheimojen pieni perhe, niin pieni, että he mahtuvat taskuun. Kotinsa menettäneet Vaaksanheimot muuttavat väliaikaisesti asumaan tyttöjen nukkekaappiin, kunnes ehtisivät etsiä itselleen oman kodin.

Tytöt viettävät pikkuruisten ystäviensä kanssa monta hauskaa hetkeä. Mutta eräänä päivänä kylään tupsahtaa vielä yksi, vähemmän mieluisa vieras: Annelin entinen lastenhoitaja Adele! Tytöt toivovat, että Adele ei viipyisi kauan, mutta hän onkin nähtävästi päättänyt jäädä taloksi - ja mikä pahinta, hän on aivan liian kiinnostunut tyttöjen nukkekaapista...

Tarinautti lokikirjaan: Luimme lasteni kanssa viime kuussa ensimmäisen Onneli ja Anneli-kirjamme, jossa kerrottiin, kuinka ystävykset muuttivat Ruusukujalle omaan pikku taloonsa. Koska kirja oli koko perheemme mielestä niin ihana, päätimme yksissä tuumin jatkaa jokailtaisia seikkailujamme Ruusukujan asukkaiden parissa. 

Onnelin ja Annelin talvi on tuttua ja taattua Kurennientä. Kodikasta ja lumoavaa vanhanajan tunnelmaa, sopivasti seikkailua ja myös huumoria - siis kaikkea, mitä lastenkirjalta toivoa saattaa. Lapset pitivät eritoten rasavillin Putti Vaaksanheimon kohelluksista, minä taas nautin kirjan maagisesta realismista. Tämän kirjan luettuamme meille oli itsestään selvää, että Onnelit ja Annelit on luettava viimeistä kirjaa myöten! 

Putin oli onnistunut siepata leikkilentokone ja hän istui onnellisena sen ohjaamossa ja teki hengenvaarallisia syöksyjä ja silmukoita ajaessaan takaa karamelleja ja torttuja. Ja herra Vaaksanheimo oli vallannut kokonaisen junan ja rouva Vaaksanheimo ja isoäiti ja Vauva olivat kiivenneet matkustajiksi ja ajaa huristelivat ympäriinsä ja vilkuttivat meille vaunun ikkunoista. 

- Jos totta puhun, herra Vaaksanheimo huusi veturista ohi kiitäessään, minun on aina tehnyt mieleni ruveta veturinkuljettajaksi! Ja hän antoi höyrypillin ulvahtaa hiljentäessään vauhtia kynnyksen kohdalla.

Olin aivan uupuneena istahtanut ohi leijailevalle jakkaralle, ja kun vihreä karamelli vieri ohitseni, ojensin hajamielisenä käteni ja poimin sen suuhuni. Sitten en muista enää mitään. 

Summa summarum: Eikö kaikki sentään olekin mukavaa! Mainio jatko ihastuttavalle Onnelin ja Annelin tarinalle.

Elo kuvissa: Caramel

       Caramel (Sukkar Banat, Libanon 2007)

       Ohjaus: Nadine Labaki

       Rooleissa mm: Nadine Labaki, Adel Karam, Yasmine Al Masri, Joanna Moukarzel

Ystävykset ja liikekumppanit Layale, Rima ja Nisrine pyörittävät kauneushoitolaa kotikaupungissaan Beirutissa. Kauneuden ammattilaisetkaan eivät kuitenkaan ole rakkaushuolilta turvassa: Layale on rakastunut varattuun mieheen, Rima puolestaan pitää vain naisista. Nisrinelläkin on ongelma: mitä hänen tuleva miehensä tuumaa, kun hääyönä huomaa, ettei morsian vuodakaan verta? 

Kauneushoitolan naapurissa on Rose-tädin ompelimo. Vanhaksipiiaksi jäänyt Rose huolehtii höperöstä sisarestaan Lillistä, eikä ole koskaan kokenut rakkautta. Kun ensirakkaus viimein hiipii ikääntyvän Rosen elämään, hänen on valittava velvollisuus tai tunteet.

Caramel on Tukholman elokuvafestivaaleilla palkittu, lämminhenkinen ja humoristinen draama viiden naisen elämästä modernissa Libanonissa. Kehuja kerännyt elokuva oli myös Libanonin ehdokas v. 2007 Oscar-gaalassa.

Tarinautti lokikirjaan: Olen aina kokenut selittämätöntä ja syvää sielunsukulaisuutta Lähi-Idän kulttuureja kohtaan. Tämä elokuva saikin minut hihkumaan riemusta, kun sen kirjastoreissulla bongasin. Ja vielä enemmän hihkun riemusta nyt, kun olen jo nähnyt leffan. Caramel on juuri sellainen elokuva, josta minä tykkään: sydämellinen, hauska ja vähän haikeakin draama (vaikka takakansi mainostikin leffaa romanttiseksi komediaksi) eri-ikäisten naisten elämästä, sydänsuruista ja toiveista. Pidin myös loppuratkaisusta, joka ei ollut mikään kliseinen siirappiloppu, vaan juuri sopiva sekoitus iloa ja surua.

Elokuva on pullollaan toinen toistaan hienompia henkilöhahmoja. Tarinan naisiin on helppo samaistua, vaikka kulttuurin asettamat odotukset ovat aivan toiset kuin meillä. Sivuhahmoista riemastutttavin oli Rosen hullu sisar Lilli, vanha nainen joka odottaa sulhastaan ja keräilee kaduilta paperilappuja, "rakkauskirjeitä armaaltaan".

Takakansitekstin perusteella luulin, että Libanonin tulenarka sijainti idän ja lännen välissä olisi yksi teemoista. Sodan uhkaa ei kuitenkaan ollut tarinassa edes taustalla. Sen sijaan punaiseksi langaksi nousee naisten asema. Lähi-Idässä nainen ei voi varata kahden hengen hotellihuonetta ilman todistusta siviilisäädystään, ja sanomattakin on selvää, että naimisiin mentäessä on naisen oltava neitsyt. Paljon kiteytyykin kohtaukseen, jossa "korjausommeltu" Nisrine kuuntelee äitinsä ohjeita hääyöhönsä valmistautuvalle tyttärelleen.

Mikään feministileffa tämä ei kuitenkaan ole, ja vaikka seksuaalisuus on keskeinen aihe, se tuodaan ilmi hyvin peitetysti: koko elokuvassa ei taideta kertaakaan edes suudella! Kauneushoitola onkin oiva valinta tapahtumien miljööksi, se kun tarjoaa keinon luoda eroottista virettä ja intiimiä tunnelmaa ilman "sitä itseään".   Hiillityn ulkokuoren alla on kuitenkin paljon asiaa, ja Caramel onnistuukin kertomaan rakkaudesta aistillisesti ja viisaasti.

Nadine Labaki & Adel Karam

Summa summarum: Hieno, herkkä ja sydämellinen draamakomedia naiseudesta, rakkaudesta ja, ai niin, säärikarvojen poistosta ;)

Movie trailer

P.S. Moni varmaan kuvittelee, että arabi on sama kuin muslimi. Niin yksinkertaista se ei kuitenkaan ole, ja esim. Libanonissa 41 % väestöstä on kristittyjä. Caramelin keskushenkilöt ovat ortodokseja, ja kreikkalaiskatolinen kulttuuri näyttäyttäytyy värikkäänä naisten arjessa: kesken karvanpoiston sisään saattaa saapastella ristisaatto, ja yhdessä lauletaan muutama veisu, ennen kuin kaunistautuminen jatkuu.

Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talo

Pitkän aikaa me seisoimme siinä. Kaikki oli käynyt niin kummallisesti ja äkkiä. Meillä kahdella tytöllä oli ikioma pieni talo! Ihan oikea talo. Sillä oikea se oli. Me kosketimme hyvin kunnioittavasti rautaporttia, ja se oli ihan oikea portti. Ja me saimme asua talossa kahden ilman ketään aikuista. Ilman Minnaa ja Adelea ja ilman riiteleviä sisaria ja kiusaa tekeviä veljiä. 

Ja kaikkein hauskinta oli, ettemme vielä tienneet talostamme mitään. Se oli edessämme kuin joululahjakäärö juuri ennen aukaisemista. Minkähänlaista siellä oikein mahtoi olla?

Kädet toistemme kaulalla me käännyimme ja lähdimme astumaan kohti ikiomaa taloamme.

Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talo

WSOY 1966

Kuvittanut: Maija Karma

Onneli ja Anneli ovat kaksi ihan tavallista tyttöä, joita eräänä kauniina kesäpäivänä kohtaa mitä epätavallisin onni: kiltti rouva Ruusupuu "myy" heille ikioman kodin! Huolimaton rakennusmestari on tehnyt siitä epähuomiossa kahden pienen tytön talon, ja niinpä se on kuin luotu Onnelille ja Annelille. Riemuissaan he tutkivat uutta kotiaan, jossa on kaikkea mitä kaksi pientä tyttöä toivoa saattaa, ja jossa siivoaminenkaan ei ole ikävä velvollisuus, vaan oikein kotoisaa ja hauskaa. 

Koska Ruusukuja ei ole mikään tavallinen kuja, on siellä myös ihmeellisiä naapureita: Tingelstiinan ja Tangelstiinan puutarhassa kasvaa joulukoristeita, ja kiukkuisella rouva Rusinalla on kaappi täynnä riemunkirjavia säästöporsaita - ja sydän täynnä huolella säästettyä surua. 

Poliisiystävänsä Urho Ulpukan kanssa tytöt joutuvat myös jännittävään seikkailuun, ja lopuksi järjestetään tietysti suuret juhlat tyttöjen talon puutarhassa.

Sitten jaoimme jokaiselle yllätyskananmunan, ja kun ne särjettiin, niistä tuli mitä ihmeellisimpiä yllätyksiä. Joku sai kuvakirjan, joku kumisaappaat, jollekulle tuli ihan oikea retkeilyteltta, eräässä oli nukke ja nukenvaunut, ja kaikkea ihmeellistä niistä tuli..

Tarinautti lokikirjaan: Jostain syystä en koskaan ole tullut lukeneeksi Onnelin ja Annelin taloa. Nyt otin vahingon takaisin, ja kyllä hyvää kannattikin odottaa! Tämä on juuri niin ihana kuin kuvittelin sen olevan, ja oikeastaan vähän ihanampikin. 

Kuusivuotiaskin piti kirjasta kovasti. Ainut miinus hänen kannaltaan oli että kirjaston kirjan kuvia ei saanut värittää. (Taidankin tietää, minkä kirjan tytär saa ensi jouluna lahjaksi ;))

Summa summarum: Emme malttaneet vielä mennä sisälle. Istuimme kuistin portaille ja katselimme puutarhaamme. Lyhdyt paloivat puiden oksilla, ne keinuivat hiljaa, kun tuuli liikutteli oksia, ja silloin tällöin kopsahti vielä maahan jokunen myöhäinen karamelli. Kerrassaan lumoava, suloinen hyvänmielensatu unelmakodista, josta tuleekin totta.

P.S. Onnelista ja Annelista ovat blogannneet (ja tykänneet) lisäkseni Siniorvokki, Salla, Kirjatoukka, Rouva Huu sekä Millimolli, jonka tämä kirja saa onnelliseksi. Ja niin se muuten sai minutkin!

Emmy Abrahamson: Kuinka selviytyä puolalaisesta äidistä

Elokuu-Alicja ei potki, kilju eikä kiroile, vaan nostaa kirjan alekorista eikä kiinnitä mitään huomiota viehättävään skånelaisnuorukaiseen, jonka vuoksi hän joutui poliisin pidättämäksi. Elokuu-Alicja ei kiusaannu, vaikka hän on sattunut valitsemaan korista kirjan "Viehättävä ilman vuotoja: vapaaksi virtsankarkailusta." Elokuu-Alicja toteaa erittäin kiinnostuneena, että virtsanpidätyskykyä voi kehittää lihasharjoituksilla. Elokuu-Alicja miettii kiinnostuneena, miksi naiset kärsivät virtsankarkailusta miehiä useammin.

"Hei, Elokuu-Alicjan vierestä kuuluu.

"Hei", minä vastaan kylmempänä kuin pakastimen syvin lokero.

Emmy Abrahamson: Kuinka selviytyä puolalaisesta äidistä

Karisto 2012

Alkuteos: Min pappa är snill och min mamma är utlänning

Suomentanut Säde Loponen

Alicja on aivan tavallinen ruotsalainen nuori - tai ainakin haluaisi olla. Mutta on kovin vaikeaa olla tavallinen, kun on saanut ristikseen ulkomaalaisen äidin. Puolalaisen Beatan ja ruotsalaisen Frankin tytär joutuu ikävään välikäteen, kun heidän kotiinsa tupsahtaa yllätysvieraita idästä:  Sylwia-täti ja tämän 13-kesäinen, miss Piggyä muistuttava tytär Celestyna. Soppa on valmis - ja sitä hämmentämään saapuu myös komea Ola Olsson, Alicjan parhaan ystävän päiväunelmien kohde. 

Tarinautti lokikirjaan:  Teki mieleni lukea jotakin kevyttä, jossa kuitenkin olisi myös syvyyttä. Niinpä tartuin hauskaksi mainittuun nuortenkirjaan, jonka kaksikulttuurinen aihe kolahti ja kiinnosti. Pidinkin kirjasta kovasti: hulvaton huumori puri, ja perhettään häpeävään teiniin lienee helppo samaistua jokaisen, joka joskus on ollut nuori ;) Vaikka Alicjan kesälomasta sukeutuu pienten ja suurempien katastrofien sarja, sivut huokuvat elämäniloa ja tilannekomiikka on paikoin vallan hervotonta: kyytiä saavat niin paavi kuin laittomat puolalaiset remonttimiehet. Kirja olisi peräti voinut taistella paikasta Kuopus-ehdokkaideni listalla, jos puolalaisista piirtyvä kuva ei olisi ollut niin yksiulotteisen koominen. Tosikkoja varten tämä kirja ei ole (vaikka toisaalta juuri heille se voisikin tehdä hyvää).

# 237: Hyväksy, että kaikkea, mitä voi keittää, pitää keittää niin kauan kuin mahdollista.

Sääntö koskee todellakin kaikkea. Spagettia täytyy keittää vähintään 40 minuuttia, jolloin siitä tulee suuri harmaa vetinen massa. Vihanneksia on keitettävä niin kauan, että niistä on lähtenyt kaikki väri ja ne alkavat hajota, ja lihaa keitetään, kunnes on ehdottoman varmaa, että kaikki sen vitamiinit ja hivenaineet ovat haihtuneet höyryn mukana ilmaan. Pääasia on, että aina jotain porisee liedellä. 

Kuinka selviytyä puolalaisesta äidistä on samalla ensikosketukseni Kariston Siskodisko-sarjaan, johon haluankin nyt tutustua tarkemmin. Osaako joku suositella,  mihin "siskodiskoista" kannattaisi seuraavaksi tarttua? Ainakin Ellilän Maanantaisyndrooma kiinnostaisi, nimen perusteella myös Näyttääkö pääni tässä isolta? voi olla lukemisen arvoinen sukellus nuorten tyttöjen maailmaan.

Puolalaisesta äidistä ovat selviytyneet ainakin Titania, Rouva Huu, Mari sekä Tintti. (Tästä lukuelämyksestä minun on kiittäminen juurikin Tinttiä, jonka bloggauksen perusteella minäkin innostuin ja luin tämän kirjan.

Summa summarum: Auton luona huomaan, että pikkupojat ovat yrittäneet irrottaa Volvo-merkin auton perästä mutta onnistuneet saamaan irti vain yhden kirjaimen. Kun Olvo ajaa pois talon nro 16 pihasta, rukoilen mielessäni, ettei minun enää ikinä tarvitsisi palata Rumiaan eikä päätyä iltapäivälehtien lööppeihin.

Teatterissa: Urpo, Turpo ja Ihanaa!

    "Jos ei syö kunnolla, jää löysäksi."

Oulun kaupunginteatteri: Urpo, Turpo ja Ihanaa

Ohjaus: Mikko Kouki

Koreografia: Paula Puumalainen

Urpo ja Turpo ovat nallekarhuja, joilla touhua piisaa, sillä aikaa kun lapset ovat koulussa. Mutta mikä kumma on se kaakki, joka eräänä päivänä löytyy lattialta kangasmytyn alta ja sanoo: i-ha-naa!? Käy ilmi että otus on leikkiheppa. Nallekaverukset koettavat opettaa uuden ystävänsä hirnumaan oikein. Mutta onhan se vähän vaikea hirnua hyvin, jos on huonosti ommeltu ja kieli on väärinpäin suussa. 

Yhdessä Mollan ja Barbin kanssa lelujoukko harjoittelee esteratsastusta, löytää itsestään piileviä kykyjä ja lopuksi myös aarteen, joka tosin on vähän erilainen kuin he kuvittelivat. 

Barbi (Elina Korhonen), Turpo (Aki Pelkonen) ja Urpo (Janne Raudaskoski)

Tarinautti lokikirjaan: Kävin kultakutrini kanssa teatterissa. Tyttö, jo konkari näissä hommissa, oli kovin innoissaan, koska heille on eskarissa luettu Hannele Huovin samanniminen kirja. Minä itse en ollut niinkään tohkeissani, näytelmän nimi ei oikein napannut. Mutta sitten esitys alkoi! Ja kyllä meillä oli hauskaa. 

Esitys on täynnä hykerryttäviä oivalluksia ja veikeitä tilanteita. Barbinukesta sukeutuu karateka, nallekarhusta ballerina ja ratsastushatusta maha. Näyttelijät ovat energisiä, ja akrobaattista esitystä on ilo katsella. Eikä juoneenkaan tarvita turhia koukeroita - tilannekomiikka riittää ja puree. Sekä tyttö että äiti pitivät henkilöistä eniten Barbiesta - tyttö siksi kun se oli niin nätti, äiti taas nauroi niin, että hyvä kun ei penkiltä pudonnut.

Erikoiskiitos kuuluu puvustaja-lavastaja Maija Tuorilalle, jonka luoma lastenhuone oli vallan mainio. (Koska kaikki tapahtuu nallekarhujen perspektiivistä, on parsinneulakin heinäseipään kokoinen.) Ja merenpohjan hirviökala oli aivan hervoton! Mulkosilmäinen otus oli samaan aikaan hurja että niin hauska, ettei pieniäkään lapsia pelottanut liikaa. 

Tarinan loppu oli hieman haikea, mutta silti näytelmästä jäi hyvä mieli. Ja nyt on tietysti hetikohta juostava kirjastoon ja lainattava myös se Huovin kirja...

Summa summarum: Loistava kotimainen "toy story", paaaljon parempi kuin ne  animaatiotehtaiden suoltamat kohellukset.

Astrid Lindgren: Kultasiskoni

Minun nimeni on vain Liisa. Mutta Ylva-lii ei sano minua koskaan Liisaksi. Hän sanoo aina: "Kultasiskoni". 

Niin kovasti hän pitää minusta. Isä pitää eniten äidistä ja äiti pitää eniten pikkuveljestä, joka syntyi keväällä. Mutta Ylva-lii pitää vain minusta.

Astrid Lindgren: Kultasiskoni

Alkuteos: Allrakäraste Syster, 1949

Kuvitus: Hans Arnold

WSOY 2011

Liisalla on salaisuus, jonka vain hän yksin koko maailmassa tietää: hänellä on kaksoissisar, Ylva-lii, joka juoksi ruusupensaan taakse heti kun syntyi, niin nopeasti että edes äiti ja isä eivät nähneet. Mutta Liisa  näki, ja hän tietää miten sisaren luokse pääsee: Ruusupensaan nimi on oikeasti Salikon, ja sen alla on salainen aukko, josta ryömimällä pääsee Ylva-liin linnaan.  

Ette voi ikinä uskoa, miten kaunista Kultaisessa Salissa on. 

Liisa ja Ylva-Lii rakastavat toisiaan eniten maailmassa ja viettävät lumottuja hetkiä taikamaailmassa, syvällä Salikonin alla. Mutta eräänä iltana Ylva-Lii kertoo kultasiskolleen asian, joka vihlaisee kipeästi Liisan sydäntä, eikä hän tahdo sitä kuulla...

Tarinautti lokirjaan: Vaikka pidän itseäni Lindgren-fanina, tätä kirjaa en jostain ihmeen syystä ole lukenut koskaan. Itse asiassa kuulin koko kirjasta vasta, kun Katja siitä bloggasi yli kaksi vuotta sitten. Siitä pitäen olen palanut halusta lukea tämän kirjan, ja nyt vihdoin tuo hetki koitti. Enkä muista, koska viimeksi olisin niin täydesti tempautunut satukirjan lumoihin! En tainnut hetkeen edes muistaa, että olen aikuinen enkä satumetsässä seikkaileva lapsi. Aivan ihana kirja siis. Kaikessa yksinkertaisuudessaan Kultasiskoni on yksi kauneimmista saduista, jotka olen ikinä lukea saanut.

Luin kirjan myös 4-ja 6-vuotiaille tyttärillemme. Ennen lukemista varoitin, että kirja on sitten hieman surullinen, ja kysyin haluavatko he kuulla sen silti. Lapset halusivat, ja kun pääsin loppuun, 6-vuotias sanoi: "eihän se ollut surullinen melkein yhtään!" Niin luonnollisia ovat lapsille monet asiat, joista me aikuiset teemme itsellemme aikamoisen härkäsen.

Summa summarum: Haikeankaunis, lumoava satu lapsuuden katoavasta taikamaailmasta, ystävyydestä ja isoksi kasvusta.

TopTen-Tiistai: Character's I'd Like to Be Best Friends With

Listahullu strikes again! The Broke and the Bookish-blogin innoittamana laadin tällä kertaa listan fiktiivisistä henkilöistä, joitten ystävä kernaasti olisin. (Alkuperäisessä blogissa puhuttiin parhaista ystävistä, mutta koska olen sen verran ugrilainen, etten osaa kuvitella itselleni kymmentä parasta ystävää, editoin pois sanan best.) Tässä siis minun wannabefriendini, ja mitä heidän kanssaan tekisin:

1. Mma Ramotswe (Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto Nro 1-sarja) Ratkoisimme mysteerejä, auttaisimme lähimmäistä ja istuisimme baobabin varjossa.

2. Uuden Kuun Emilia (L.M. Montgomery: Runotyttö-sarja) Lukisimme toisillemme kirjoittamiamme runoja, kulkisimme luonnossa ja joutuisimme tyttömäisiin seikkailuihin.

3. Momo (Michael Ende: Momo) Emme hosuisi mihinkään, vaan istuisimme hiljaa vierekkäin ja avaisimme toisillemme kuuntelevan korvan.


4. Corrag (Susan Fletcher: Noidan rippi) Ratsastaisimme Skotlannin nummilla, puhuisimme elämämme suruista ja iloista ja aistisimme taikaa. Taikaa täällä.

5. Vianne Rocher (Joanne Harris: Pieni suklaapuoti) Loihtisimme talon täyteen suklaaherkkuja, järjestäisimme kyläjuhlat ja kutsuisimme aivan kaikki!

6. Miranda (Pirjo Manninen: Pihlajan oksassa paperilyhty). Nauttisimme kesästä, kävisimme taidenäyttelyissä, poimisimme sankokaupalla marjoja pensaista ja kuuntelisimme surisevia puita.

7. Cosimo Piovasco (Italo Calvino: Paroni puussa). Kiipeilisimme puissa!

8. Peppi Pitkätossu  (Astrid Lindgren: Peppi-sarja) Ryhtyisimme nuuskijoiksi, seilaisimme Etelämerellä, paistaisimme räiskäleitä ja keksisimme yhdessä pönkin.

9. Calpurnia Tate (Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate). Tutkisimme tuntikausia ötököitä, keskustelisimme taksonomiasta ja kasvattaisimme purkissa toukista perhosia.

10. Venäläinen maalari  (Joann Sfar: Rabbin katti 2. Afrikan Jerusalem) Seikkailisimme pitkin aavikkoa kauniita maisemia metsästämässä, puhuisimme politiikkaa ja visioisimme unelmien maailmaa.

Tällaisia ovat minun "mielikuvitusystäväni". Entäpä teidän?

Alexander McCall Smith: Pieniä ihmeitä autokorjaamolla

Lentomuurahaisia. Äkkiarvamatta, yllättäen, ilma alkoi täyttyä lentomuurahaisista, kun ne ryömivät esiin salaisista tunneleistaan sateen pehmentämän maan alta, nousivat yläilmoihin pörräävillä siivillään ja laskeutuivat taas alas. Se oli tuttu näky sateen jälkeen, niitä näkyjä, jotka veivät takaisin lapsuuteen, muistoihin siitä, miten niitä lapsena ajettiin takaa, kahmittiin ilmasta ja syötiin niiden rapeuden ja maapähkinävoita muistuttavan maun vuoksi.

"Mene pyydystämään niitä", hän sanoi apulaiselle.

Apulainen ojensi hänelle kiintoavaimen, jota oli pitänyt kädessään, ja ryntäsi ulos viimeisten sadepisaroiden sekaan jahtaamaan muurahaisia; hän oli pieni poika jälleen. Hän sai muutaman helposti kiinni ja riipi niiltä siivet ennen kuin työnsi ne suuhunsa. Hänen yläpuolellaan oli muita, nälkäisempiä saalistajia: parvi pääskysiä oli ilmestynyt korjaamon taivaalla kuin tyhjästä ja syöksähteli nyt lentävän juhla-ateriansa kimpussa. Apulainen kohotti katseensa lintujen suuntaan ja hymyili, ja Mma Ramotswe vastasi hänen hymyynsä. Mitä väliä sillä on, jos toimitilat jäävät välillä vahtimatta, jos ihmiset eivät aina ole sellaisia kuin me haluaisimme heidän olevan; me tarvitsemme joskus aikaa ihan vain ollaksemme ihmisiä, nauttiaksemme jostakin tällaisesta: poika juoksee muurahaisten perässä, kuiva maa saa viimein juotavaa, lintuja taivaalla, sateenkaari. 

Alexander McCall Smith: Pieniä ihmeitä autokorjaamolla

Otava 2010

Alkuteos: The Miracle at Speedy Motors, 2008

Naisten etsivätoimisto Nro 1 on ratkonut pieniä mysteereitä suurella sydämellä jo kahdeksan kirjan verran. Pieniä ihmeitä autokorjaamolla on kirjasarjan yhdeksäs, itsenäinen jatko-osa kahdeksalle muulle. Botswanan parhaassa tai ainakin sympaattisimmassa etsivätoimistossa arki jatkuu teetä juoden ja elämän menoa mietiskellen, kunnes jotain ennenkuulumatonta tapahtuu: Mma Ramotswe alkaa saada uhkauskirjeitä! Kuka onkaan ystävä, kuka vihollinen? Huolta riittää myös perherintamalla, ja kaiken huipuksi rakas vanha autonrämäkin alkaa vaikuttaa vakavasti sairaalta. Helppoa ei ole Mma Makutsillakaan, jonka nuukailevaan elämään kihlaus tuo uusia tuulia. 

Haasteista huolimatta elämä jatkuu, niin kuin sen on tapana tehdä. Sadekausi saapuu Botswanaan, ja kaikkihan tietävät että Botswanassa sade on asioista tärkein. Töitäkin tulee: etsivätoimisto saa asiakkaakseen naisen, joka toivoo löytävänsä sukulaisen edesmenneen äitinsä tilalle. Kaikkihan me olemme toistemme huostassa, toteaa Mma Ramotswe ja ryhtyy töihin.

Hän ei ollut halunnut olla lapsille äiti, koska hän oli ollut äiti kerran, kauan sitten, eikä ollut sitä enää. Mutta oli ollut väärin, oli ollut niin väärin ajatella sillä tavalla. Totta kai hän oli äiti. Me kaikki voimme olla äitejä, aivan kaikki; jopa mies voi olla äiti joskus.

Tarinautti lokikirjaan: "Tulee hyvä mieli", hehkutti takakansi. Ja kerrankin pokkarinkansi puhui totta: olen jo pitkään haaveillut löytäväni jotain juuri tällaista! Tarina soljuu leppoisasti, huumori on lämmintä ja ihmiset toinen toistaan rakastettavampia aina laiskanluikurista apupoika Charliesta kipakkaan Mma Makutsiin. Paras kaikista on tietysti Mma Ramotswe itse - mainio, sydämellinen matroona jonka seurassa virkistyy ja viihtyy. Lyhyesti sanottuna: ihana ihminen! Ja kun Botswanassa sataa, ei lukijaakaan yhtäkkiä haittaa yhtään että Suomessa on syksy ja sadetta piisaa. 

Hän kohotti katseensa taivaalle. "Mma, nyt tulee sade. Vihdoin viimein se tulee."

Mma Ramotswe vilkaisi olkansa yli itäiselle taivaalle kerääntyneitä pilviä. Ne olivat paksuja ja violetteja, korkeiksi torneiksi kerrostuneita; niin äkillisiä ja niin tervetulleita. "Totta", Mma Ramotswe sanoi. "Se on oikein hyvä. Maa on hyvin janoinen."

Nyt kun minusta(kin) on leipoutunut Ramotswe-fani, en voi ymmärtää miksen lukenut näitä jo aikoja sitten. Vaikka oikeastaan on hyvä, etten lukenut: nythän minulla on edessäni koko sarja, juuri nyt kun näitä tarvitsen! Mma Ramotswellakaan ei aina ole helppoa, elämään kuuluu myös haasteita ja surua. Ja siksipä juuri Mman myönteisyys onkin niin vastustamatonta! Haluaisin hotkia heti koko sarjan, vaan enhän sitä tee - näitä pitää naukkailla kuin vuosikertaviiniä ja toivoa, että McCall Smith kirjoittaa vielä paljon lisää. Yleensä en pisteytä lukemaani, mutta tälle annan lajissaan täydet 5!

Summa summarum: Leppoisaa muttei pitkäveteistä, kepeää muttei pinnallista, hauskaa ja sopivan vakavaa.  Loistavaa ensiapua krooniseen stressioireyhtymään, kytevään kyynisyyteen ja yleismaailmalliseen angstiin. 

Sarjakuvaperjantai: Ystäväni varjo

Minulla on ollut oireita nyt viitisen vuotta. Mykkyyttä. Vakavuutta. Pistoja sydämessä. Tiedän, että hoitamattomana se voi johtaa masennukseen, muihin sairauksiin tai jopa ennenaikaiseen kuolemaan.

Anne Muhonen: Ystäväni varjo, 2009

Liian ujo, liian turvallinen, tuon näköinen, tylsä. Et uskalla iloita, huolehdit liikaa, olet omien tapojesi vanki. Näin soimaa itseään Anne Muhosen nuori ompelijatar - sillä onhan hänessä oltava vikaa, eihän hän muuten olisi aina yksin. Vai voisiko yksinäisyys olla tartuntatauti?  Jospa hänen ruumiinsa erittää jonkinlaista yksinäisyyshormonia, joka saa kaikki karttamaan häntä? 

Itsetunnon ollessa alhaimmillaan tyttö löytää yllättävän ystävän: oman varjonsa, joka alkaa puhua hänelle. Tyttö viihtyy varjon seurassa, ehkä siksi että varjo on rohkea ja suulas, jopa tahattoman röyhkeä - siis tytön täysi vastakohta, kaikkea sitä mitä tyttö itse ei uskalla olla.

Ystävänsä varjon kanssa tyttö rohkaistuu rikkomaan rajojaan, kokeilemaan juttuja joita ei koskaan ole tehnyt - ja hitaasti viriää varovainen toivo: ehkä yksinäisyydestä on sittenkin mahdollista parantua? Ja jos ei ole, niin ehkä sen kanssa voi ainakin oppia elämään.

Ystäväni varjo on sarjakuvaa nuoruudesta, luonnollisena kohderyhmänä nuoret. Vaikka päähenkilö on jo työelämässä kiinni, on hänessä vielä aimo annos nuoruuden raikasta naiiviutta ja mielikuvituksen lentoa. Piirrosjälki on pehmeän tyttömäistä, huumori on yhdistelmä koululaisvitsejä ja orastavaa aikuisen sarkasmia. Sivujen alalaidasta löytyy englanninkielinen käännös. Kirja siis sopii myös englannintunnille tai itseopiskelun tueksi.

Tarinautti lokikirjaan: Löytöretkeni sarjakuvan maailmoihin jatkuvat kotimaisin voimin. Anne Muhosen sympaattinen omakustanne herätti kiinnostukseni söpöydellään, jonka alta aistin pilkottavan mukavasti muitakin tasoja. Mitään elämää suurempaa tässä ei tapahdu, eikä taiteilija sitä edes yritä. Lopputulos on lämminhenkinen, elämänmakuinen sarjissatu, joka sai hymynkareen huulille.

Loppuratkaisu ei sorru romanttisuuteen, ja muutenkin kirja puhuu lempeän vakavasti vaivasta, josta toisinaan kärsii jokainen ja kroonisestikin aivan liian moni. Yksinäisyys ei ole vain vanhusten vaiva, ja identiteettiään etsivälle nuorelle se voi olla kipeä paikka. Tätä nopealukuista albumia voisikin suositella vaikka koululuokan luettavaksi, vanhemmille tai vapaaehtoistoimijoiden koulutukseen keskustelun sytykkeeksi ja kokemusten jakamisen pohjaksi. Kannattaa tutustua, jos aihe yhtään liippaa läheltä tai muuten kiinnostaa!

Summa summarum: Sydämellinen, viisas ja haikeanhauska yksinpuhelu yksinäisyydestä kahdella kielellä.