Leena Valmu: Filius ja elinkaikkeuden arvoitus

Ferox odotti minua Suursuonen alkupäässä, kuten hänellä oli usein tapana. 

"Mites reissu?" kysyin. Ferox oli ollut isänsä mukana pitkällä työmatkalla. 

"Ei mitään erikoista", Ferox sanoi tyynesti. Yritin näyttää siltä kuin asia ei kiinnostaisi minua lainkaan.

"Vaikka muutama aika karmiva paikka..." Ferox jatkoi.

"Ai?"

"No on siellä munuaisessa aika outo meininki", Ferox aloitti ja silmissä alkoi kiiltää. Minä en halunnut myöntää, että halusin kuulla ihan jokaisen yksityiskohdan. "Ensin mennään ylös ja alas kaikenlaisia kanavia ja se oli kyllä ihan jees. Mutta sitten osa porukasta niinku häviää läpi sellaseen mestaan, jossa ei haise ollenkaan hyvälle."

Leena Valmu: Filius ja elinkaikkeuden arvoitus

WSOY 2013

Kuvitus: Lasse Rantanen

Filius on pieni verisolu, joka orvoksi jäätyään elää tätinsä, neiti Luduksen, kanssa Vasemmassa Kainalovaltimossa, käy koulua ja pelaa pespilaa (verisolujen kansallisurheilua, jossa koitetaan saada mahdollisimman monta vitamiinikiekkoa maaliin). Ystäviensä, valkosolu Alban ja punasolu Feroxin kanssa Filius elää siis aivan tavallista verisolun elämää, kunnes suuri imu tempaisee hänet ja joukon muita verisoluja salaperäiseen muovipussiin - ja sitä kautta aivan vieraaseen elinkaikkeuteen, jossa on sekä samanlaista että erilaista kuin kotona. Ja oudointa on, että kaikkialla on kovin autiota. Mitä on tapahtunut suoniston asukkaille - Filiuksesta puhumattakaan? 

Saadakseen selville, mistä oikein on kyse, Filius lähtee etsimään Mater Maximusta, viisasta solujen kantaäitiä, joka ehkä pystyy selvittämään kaiken. Matka halki elimistön on pitkä ja vaiherikas, mutta lopulta Filius löytää perille luuytimeen, ja saa kuulla hämmästyttävän seikan: elinkaikkeus, johon hän on joutunut, kuuluu leukemiaa sairastavalle ihmislapselle - ja koska Filius on kantasolu, hänen tehtävänsä on pelastaa lapsen henki.

Biokemian dosentti Leena Valmu on kirjoittanut seikkailu- ja huumoripitoisen tietopaketin ihmiskehon pienistä ihmeistä, verisolujen tehtävistä ja elimistön toiminnasta. Tarinan rinnalla kirjassa on lukuisia tietoiskusivuja, jossa lyhyesti ja ytimekkäästi esitellään tarinassa mainitut "henkilöt" ja "paikat" eli solut ja elimet.  

Tarinautti lokikirjaan: Olen aina ollut kiinnostunut lääketieteestä ja ihmiskehon ihmeistä. Kun tyttärellä kaiken kukkuraksi on käynnissä aiheeseen liittyvä kyselykausi, tämä kirja lähti ilman muuta kirjastosta matkaan. Tyttö nauttikin tarinan kuuntelemisesta ja minä sen lukemisesta, vaikka lievää informaatioähkyä välillä koimmekin. Vähemmän olisi ehkä ollut enemmän, mutta hyvä näinkin. Tässä on samaa viehätystä kuin Olipa kerran elämä -piirrossarjassa, jota lapsuudessani fanitin. Tytär ja minä pidimme myös Valmun humoristisesta otteesta, sekä Lasse Rantasen ilmeikkäistä kuvista.

Mietin hermosolun edellisiä sanoja. Tiedonkulku ei onnistunut eri elimistöjen välillä. 

"Eikö siis ole mitään keinoa viestiä elimistöstä toiseen?" kysyin epätoivoisena.

"On", vastasi hermosolu tylsän kuuloisesti ja täysin vastoin minun odotuksiani. Mitä ihmettä tämä oikein tarkoitti?

"Miten?" sain vaivoin kysyttyä. 

"Valitettavan vanhanaikaisesti", hermosolu aloitti aivan kuin ei olisi halunnut puhuakaan asiasta. "Täytyy lähettää viruspostia."

"Millä viruksella haluat viestisi lähettää?" kysyi solu, jolle ojensin kirjoittamani viestin. Mitä ihmettä minun tuli tähän vastata?

"Mikä on paras tapa?"

"Kyllä flunssavirus on aika näppärä", solu vastasi. 

Summa summarum: "Mutta mitä ihmettä minä voin täällä tehdä?" puuskahdin. "En minä osaa kuljettaa happea enkä tappaa bakteereja!" "Mutta sinä olet juuri se kaikkein toivotuin solu", kantaäiti vastasi. 
Olipa kerran verisolu. Oppitunti ihmisen biologiasta kiehtovan tarinan muodossa.

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja

Uskon myös tietäväni, miltä Eeva suunnilleen näytti. Hän oli pitkä molekyyliketju, todennäköisesti hyvin yksinkertainen versio nykyisestä RNA:sta. Tutkijoitten monikymmenvuotisen pohdinnan ja laboratoriokokeiden ansiosta voin myös aavistella tapahtumaketjua, joka johti Eevaan. Muutama ilta sitten istuin Virpin, Irkun ja Jürgenin kanssa berliiniläisessä biergartenissa. En tietystikään ollut pystynyt vastustamaan himoani tilata talon erikoisuus, kilon painoinen Eisbein. Röyhtäilin tyytyväisenä ja tutkailin oluttuoppiani. Vaahto oli muodostanut sen yläreunaan pitkiä kuvioita, jotka eivät näyttäneet lainkaan sattumanvaraisilta, vaan aivan ilmetyltä tamilin kielen kirjoitukselta. Tähän tapaan elämäkin saattoi saada alkunsa, ajattelin.

Esko Valtoja: Kaiken käsikirja. Mitä jokaisen tulisi tietää

Tähtiteteellinen yhdistys Ursa 2012

Palkittu tieteen popularisoija Esko Valtaoja on täällä taas, kunnianhimoisempana kuin koskaan: Kaiken käsikirja on yritys tiivistää kaikki olennainen maailmasta ja ihmisestä, aineesta ja hengestä, rapiaan pariinsataan sivuun. Humoristisella, helppotajuisella mutta älykkäällä otteellaan tähtitieteen julkkisproffa tarkastelee niin todellisuuden syvintä olemusta, luonnonlakeja, elämän lyhyttä historiaa kuin moraalia ja hengen syvyyksiä. 

Alkuräjähdyksestä Halle Berryyn on kiistattoman pitkä matka, joten uutta Sudenpentujen käsikirjaa Valtaoja ei edes yritä kirjoittaa: häntä kiinnostavat suuret linjat, historian tärkeimmät käännekohdat, joita Valtaojan suurpiirteisestä perspektiivistä ei kovin monta esiin kohoa. Eikä Valtaoja olisi Valtaoja, jos hän ei ruotisi myös lempikiistakapulaansa, tieteen ja uskon välistä tulenarkaa rajaa - omalla leppoisalla tyylillään tietenkin, omaa kantaansa peittelemättä mutta vastapuolta kunnioittaen, kuten herrasmiehen sopii. Ja mitäpä moisesta tuohtumaankaan, tuumii hän, tuo ikuinen optimisti, jolle ihmiskunnan historia ei ole kurjuuksien ketju, vaan ihmisyyden voittokulku, jossa reiluus ja altruismi kannetaan riemusaatossa primitiivisestä pimeästä hengen ja tiedon valoon. Ei siis näin:

Vaan näin: Jos Jumala on meidät luonut, epäilemättä hän on tyytyväinen kehitykseemme. Jos taas me olemme luoneet Jumalan, voimme olla tyytyväisiä siihen, että hän kehittyy meidän mukanamme yhä suuremmaksi ja yhä aikuisemmaksi - yhä inhimillisemmäksi.

Tarinautti lokikirjaan: Olen syvästi arvostanut Valtaojaa siitä asti, kun hänen esikoisteoksensa Kotona Maailmankaikkeudessa räjäytti tajuntani vuonna 2001. Muita hänen kirjojaan en ole kuitenkaan jostain syystä saanut aikaiseksi lukea. Joulupukin ansiota on, että vihdoin ja viimein pääsin palaamaan tuon sympaattisen partasuun hymy- ja ajatushermoja aktivoivien pohdiskelujen pariin. 

Aivan peruskoulupohjalta ei Valtaojan kirjaa ehkä kannata lähteä lukemaan. Jos perusyleissivistys on hallussa, Valtaojan ajatuksenjuoksussa pysyy kyllä kärryillä. Matka professoritasolta tavallisen tallaajan silmien korkeudelle käy Valtaojalta kivuttomasti silloinkin, kun kyseessä on niinkin vaikeaselkoinen asia kuin esim. kvanttifysiikka.  Professori osaa ja uskaltaa myös kyseenalaistaa ja pilkata tiedeuskovaisten yksisilmäistä hybristä - ja nautinnolla sen tekeekin:

"Tässä on kourallinen kvarkkeja ja leptoneita" epäilemättä antaa syvällisemmän käsityksen aineen rakenteesta kuin "tässä on kourallinen vettä", mutta kvarkit ja leptonitkin ovat vain yhden tietyn tason kuvauksia todellisuudesta. Kvarkki ei ole märkä eikä leptoni sammuta janoani; uljaasta "kaiken teoriasta" haaveilevat hiukkasfyysikot unohtavat helposti sen, että heidän teoriansa, heidän kuvauksensa, selittävät vain pienen osan maailmasta ympärillämme.

Aivan esikoisensa veroista ahaa-elämysten sarjatulta ei Kaiken käsikirja minulle tarjonnut. Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin taattua Eskoa, antoisa ja virkistävä lukemus. Osallistunkin kirjalla sekä Kosmoksen lumoa ja tähtisumua-haasteeseen että Insinöörin Ajattelun viikko-haasteeseen (juuri ajoissa! Onneksi kirja ei ollut tämän pidempi.)

Summa summarum: Viihdyttävä, ajatuksia herättävä aivojumppa elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta.

P.S. Kaiken käsikirjasta on blogattu muuallakin. Jokke sekä viehättyi että vähän ärsyyntyi, Suketus ihaili kirjoittajan optimismia. Sininen zeppeliini paljastaa blogissaan, kellä oli historian ensimmäinen kikkeli. Käykää siellä tirkistelemässä, tai lukekaa itse kirja ;)

Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari

Täällä minä olen, hän ajatteli. Keskellä kraateria maailman etäisimmässä saaressa. Kaikkialla ympärilläni kohoaa kaislaa; näen pelkkää taivasta. Ääntäkään, kahaustakaan ei kuulu.

Tätä on yksinäisyys, hän ajatteli, äärimmäinen ja armoton. Ja kuva hänestä itsestään seisomassa siinä täytti hänet pelolla. Tällaiseksi elämä voisi muuttua.

Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari

Alkuteos: Easter Island, 2003

Pääsiäissaari on maailman syrjäisin paikka. Keskellä Tyyntä valtamerta, 2000 kilometrin päässä lähimmästä naapuristaan, se on luonnontutkijoiden unelma. Vuonna 1913 nuori Elsa lähtee miehensä Edwardin ja jälkeenjääneen sisarensa Alicen kanssa tuolle tarujen saarelle, tutkimusmatkalle selvittämään saaren arvoituksista suurinta: kivestä kaiverrettuja jättiläisiä. Miksi - ja miten- ne aikoinaan pystytettiin? Ja mikä (tai kuka) ne kaatoi? Edwardin tutkiessa patsaita Elsa, älykäs ja tieteistä kiinnostunut nainen, ei tyydy silkaksi sivustakatsojaksi vaan ryhtyy tutustumaan saareen ihmisiin ja kieleen toivoen saavansa aikaan jotain omaa, voivansa myös antaa tiedeyhteisölle ja jälkipolville oman vaatimattoman panoksensa. 

Kuusikymmentä vuotta myöhemmin saarelle saapuu siitepölytutkija Greer, joka miehensä kuoleman jälkeen kaipaa saaren tarjoamaa eristystä ja rauhaa. Saarella toimii kuitenkin tutkijoiden yhteisö, josta Greer ei voi eristäytyä. Samat arvoitukset, jotka askarruttivat Elsan perhettä, ihmetyttävät tutkijoita yhä edelleen: mistä puuttomalle saarelle saatiin kivijärkäleiden siirtämiseen välttämätöntä puuta? Mitä on rongo-rongo-kivitaulujen salaperäinen kieli? Ja mitä teki saksalainen sotalaivue Pääsiäissaarella vuonna 1914? 

Tarinautti lokikirjaan: Aina joskus kuulee kysyttävän, minkä kirjan olisit halunnut kirjoittaa. Minun vastaukseni on tästä lähtien: tämän. Vanderbes on luonut kiehtovan, taidokkaan romaanin! Hän hallitsee juuri sen, missä minä kirjoittajana onnun: rakenteen. Vaikka kirja liikkuu kahdessa ajassa monen henkilön välillä, tasapaino säilyy, rytmi on loistava, kumpikin tarina saa juuri tarpeeksi tilaa ja ne kietoutuvat lopulta eheäksi kokonaisuudeksi. 

Kirjan tyyli on kuin henkilönsä: hillitty. Suuria tunteita on, mutta ne eivät räisky silmille, tempo on hidas, dramatiikkaa on vähän - mutta silti jännite säilyy ja draaman kaari kantaa. 

Kehuja ansaitsee myös kieli. Kieli on selkeää mutta kaunista, tyyli ei takkuile, dialogi sujuu. Ja tämä on esikoisteos! Ei uskoisi. 

Ja sitten analyysista itse tarinaan :) Pidin kirjasta jo siksikin, että sen aihe oli valtavan kiehtova. Biologiaa ja antropologiaa itsekin opiskelleena olin aivan täpinöissäni tätä lukiessani.  Siitepölytutkimus saattaa kuulostaa tylsältä, mutta ei se sitä ole! Pääsiäissaari on miljöönä mielettömän hyvä, oikea arvoitusten aarrearkku. 

Ihailen Vanderbesin kykyä kirjoittaa tieteestä niin, että se on tajuttavaa ja silti yksityiskohtaista. (Mutta jos ei ole alkuunkaan kiinnostunut luonnontieteestä, tämä kirja saattaa olla toivottoman tylsä.) 

Hän vietti tuntikausia mikroskooppinsa äärellä, laski tunnettuja ja tuntemattomia hiukkasia ja tutki niiden rakennetta - pyöreää muotoa, viivoja jotka risteilivät kuin suonet eksiinien pinnalla, virheitä ja kauneuspilkkuja. Hiukkasten muodon vaihtelevuus, niiden kekseliäisyys ja elämänhalu teki häneen vaikutuksen. Hän katseli siitepölyä, jonka tuuli oli puhaltanut niittyjen ja laaksojen yli miljoonia vuosia sitten, kunnes se viimein oli hautautunut maahan ja jäänyt odottamaan tulevien aikojen tutkimuksia. Katsoessaan mikroskooppiin Greer tunsi löytävänsä kätketyn maiseman, pääsevänsä kurkistamaan kaukaista, toistaiseksi nimeämätöntä kuuta.

Siitepölyhiukkasia

Kirjan keskeinen teema on naisen asema tiedeyhteisössä. Sekä Greer että Elsa ovat asialleen omistauneita, lahjakkaita tutkijoita, mutta naiseus rajoittaa. Siinä missä Elsa pesee paitoja ja huolehtii sisarestaan, Greer törmää epätasa-arvoon ja vähättelyyn. Pääsiäissaari, tuo kaukainen saareke, tarjoaa heille ulospääsyn henkisistä vankiloistaan: Kuin neuloihin kiinnitetty perhonen hän räpistelee edelleen olosuhteiden raameissa, mutta täällä hän voi sentään muutaman tunnin päivässä kuvitella olevansa vapaa.

Pääsiäissaari on myös rakkaustarina. Elsa on järkiavioliitossa, mutta salaisesti kaipaa rakastettuaan Maxia. Greerin mies Thomas oli myös tutkija: ensin opettaja, sitten pomo. Greer vaalii yhä aarteenaan Thomasilta saatua magnoliansiementä, joka muistuttaa heidän yhteisestä unelmastaan- joka sekin tietysti liittyy tieteeseen :)

He molemmat heittäytyivät antaumuksella tutkimustyöhön, houkuttimenaan ajatus maailman ensimmäisestä kukasta. Magnolia oli heidän havittelemansa valkoterälehtinen unelma, aave jota he halusivat koskettaa. Joinakin öinä nukahdettuaan laboratorioon Greer näki unta, että hän leijui muinaisaikaisen, tiheän havumetsän verhoaman maiseman yllä ja etsi yhtä ainaa valkoista kukkaa. Usein hän jopa näki kukinnon pilkottamassa kaukana metsän varjoissa.

Summa summarum: Hieno, vaikuttava ja erittäin taitavasti kirjoitettu lukuromaani. Yksi parhaista mitä olen lukenut tänä vuonna. Suosittelen suuresti!

Lopuksi vielä on pakko jorista kirjan kansista. Suomalaisen laitoksen kansi ei mielestäni ole alkuunkaan onnistunut, monestakin syystä. Ensinnäkin, mitä hemmettiä nuo puut tekevät tuossa kuvassa?? Pääsiäissaarella, kuten tiedämme, ei ole puita! Muutenkaan kansi ei tavoita kirjan koko tunnelmaa. Okei, onhan se hillitty kuin henkilönsä, ja onhan siinä tuo symbolinen häkki, mutta silti... kansikuvan perusteella odotin aivan toisenlaista kirjaa. 

Koska suomalainen kansi oli minusta niin huono, en tietenkään voinut vastustaa kiusausta hypätä Googleen :) Kansainvälisistä kansista löytyikin paljon parempia. Oma suosikkini on alavasemmalla. Mutta jos näin kirjan lukeneena pitäisi valita kansi yksinomaan sen mukaan, mikä parhaiten osuu yksiin sisällön kanssa, se olisi jompikumpi oikeanpuoleisista.

Mikä näistä kansista on teidän suosikkinne? Minkä näistä, jos minkään, noukkisitte kirjaston / kaupan hyllystä?

P.S. Tämän kirjan lukemiseen minut innoitti Satun ihana Minihaaste, jossa ollaan tällä kertaa saarella.