Sarjakuvaperjantai: Luumukanaa

Naser Ali Khan teki kuten hänen äitinsä pyysi. Hän osti kolmisenkymmentä askia savukkeita ja vei ne äidilleen. Hän ei enää rukoillut tämän puolesta vaan soitti tariaan kaikki päivät, auringonnoususta keskiyöhön.

Marjane Satrapi: Luumukanaa
LIKE 2008
Alkuteos: Poulet aux prunes, 2004
Suomennos: Taina Aarne

 

Naser Ali Khan on monien ihailema muusikko, joka on antanut musiikille kaikkensa. Kun hän menettää rakkaan soittimensa, katoaa hänen elämästään viimeinenkin nautinto, ja hän päättää kuolla. Maatessaan sängyssään odottamassa kuoleman enkeli Azraelia, hän käy läpi elämänsä iloja ja suruja, suhdettaan perheeseen ja vähäisiin läheisiin ihmisiin.

Palkitun sarjakuvataiteilijan Marjane Satrapin Luumukanaa vie lukijan keskelle 1950-luvun Irania, perheeseen joka on onneton omalla omituisella tavallaan. Satrapi kertoo kaihoisan tarinansa vähäeleisen väkevästi, mutta vailla paatosta. Tragikoomiset ihmiskohtalot heijastavat samalla myös iranilaisten tuntoja vallankumouksen jälkeisinä epävakaina aikoina.

Tarinautti lokikirjaan: Marjane Satrapi on nimi, johon olen toistuvasti törmännyt ja melkein aina kehuvissa merkeissä. Satun minihaasteesta sain sopivan tekosyyn tarttua tuumasta toimeen ja lähteä Lähi-Itään Satrapin mustavalkoisin siivin. En oikein odottanut mitään, aloin vain lukea ja katsoin mitä tuleman pitää. Yleensä en niin kauheasti välitä mustavalkosarjiksista, mutta tähän se sopi eikä vaivannut yhtään. Lukeminen oli helppoa ja vaivatonta, kuvat mukavan pelkistettyjä ja kerronta miellyttävän tiivistä. Tarinan henkilöt oli hienosti rakennettu, samoin kuin tarinan juoni. Aivan yllätyin, kuinka paljon kirjasta lopulta pidin!

Nautin kovasti myös kirjan huumorista. Jos asia on vakava, sille on syytä nauraa, ja nauretaankin - ilman että ketään tai mitään kuitenkaan pilkataan; Satrapin kertojanääni on kaikessa viiltävyydessäänkin myötätuntoinen ja lämmin. Napakkaan ihmissuhdekomiikkaan sekoittuu myös hurmaavasti ripaus absurdia.

Luumukanasta on blogannut jo aika moni ennen minua. Minna yllättyi, miten paljon sarjakuvalla voi kertoa, Linnea kehui tussijälkeä ja tarinan vaivatonta kulkua, Hannaa kutkutti kirjan huumori. Satu luki kirjan nopeasti ja unohti hitaasti. Karoliina hämmästeli, kuinka pienessä tilassa ja vähin sanoin voi luoda niin sisältörikkaan kokonaisuuden.

Summa summarum: Taidokkaan pelkistetty sarjakuvaromaani elämää suuremmasta rakkaudesta, perheestä ja elämästä kuohuvassa Iranissa.

Luumukanaa on myös filmattu. Trailerin perusteella leffa on mahtipontisempi kuin sarjakuva. 

Huumori muinaisessa Intiassa. Kolme pienoisnäytelmää

(Vanha elostelija:) Voi! Hän on niin hämmentynyt vastenmielisen miehen yhdynnästä, että menee ohi kokonaan minua huomaamatta. No, seuraanpa häntä ja otan selville, miksi hän ei huomaa minua. Kas, nyt hän itse kääntyy ympäri. Mitä sanot? Että sinä et huomannut herraa? Tyttö hyvä, ei se ole sinun vikasi. Kun ajatukset ovat kärsimyksen hämmentämät, aistitkin hämmentyvät. Mitä sanot? Että tervehdit minua. Ota siis vastaan toivotukseni:

    Rikkaita olkoot ne joita sinä rakastat,

      vailla aarteita vastenmieliset,

   ettet joutuisi epämieluisia tapaamaan

     äitisi ahneuden tähden.

Klaus Karttunen: Huumori muinaisessa Intiassa. Kolme pienoisnäytelmää

Yliopistopaino 2000

Muinaisintialainen kirjallisuus on muutakin kuin hengellis-filosofista korkealentoa. Vaikka teatteritaidetta ei tuolloin jaettu tragediaan ja komediaan länsimaiden tuntemalla tavalla, olivat huumorinäytelmät suurta huutoa. Suosittuja olivat mm. monologifarssit, veijaritarinat, kevyet hovikomediat ja porvarilliset juoninäytelmät. Klaus Karttusen kääntämä kokoelma sisältää kolme pienoisnäytelmää: "Juopuneet toilaukset", "Gurukurtisaani" ja "Kohtaamaan kumpainenkin." 

Säilyneiden muinaisnäytelmien ikää on mahdoton määrittää tarkasti, mutta Juopuneet toilaukset lienee näistä kolmesta vanhin. Näytelmän kirjoittajaksi mainitaan kuningas Mahendra, joskin asialla todellisuudessa saattoi olla joku tai jotkut hovirunoilijoista, kuninkaan ottaessa kunnian omiin nimiinsä. Sekä Juopuneissa toilauksissa että Gurukurtisaanissa ivan terävin kärki osuu askeetteihin, jotka näiden näytelmien valossa eivät näyttäydy läheskään niin pyhinä kuin voisi luulla. Meno on välillä melkoista kohellusta, ehtaan farssin henkeen: kun gurun ja kurtisaanin sielut vaihtuvat erään korkean joogin hieman huvitellessa, siitä seuraa aikamoista hässäkkää. Toisaalta monologifarssiksi nimetty Kohtaamaan kumpainenkin on huumoriltaan huomattavasti hillitympää, sarkastista ja sanailuun perustuvaa. 

Abhinaya Summer Festival: Bhagavadajjukam (Gurukurtisaani)

Tarinautti lokikirjaan: Huumorin kulttuurisidonnaisuus on kiinnostanut minua jo ennen kuin perustin monikulttuurisen perheen ;) Totta on, että se mikä naurattaa yhtä, ei edes hymyilytä toista - ja vielä suuremmat ovat huumorintajun erot, kun välissä on tuhansia vuosia. Ja kuitenkin esim. antiikin komedioissa on paljon, mikä naurattaa myös meitä - ihmisluonteen naurettavuudet kun eivät aikain saatossa juurikaan muutu. Tämän kirjan lukemiseen minut kirvoitti lähinnä älyllinen uteliaisuus, ei niinkään nauramisen tarve.

Mikä sitten nauratti muinaisia intialaisia? Tekopyhyys ja hurskastelu, väärinkäsitykset, alapäähuumori. Kuulostaako tutulta? Toki tapa, jolla ne esitetään, on nykylukijalle vieras ja sisäpiirin vitsit usein mahdottomia käsittää ilman tarvittavaa kielen ja kulttuurin tuntemusta. Lukuisat viitteet auttoivat ymmärtämään vitsin - mutta jos vitsi pitää selittää, se harvoin enää jaksaa naurattaa kovinkaan paljon. En siis hirnunut naurusta, mutta viihdyin kyllä näitten pikku näytelmien parissa. Hiukan yllättäen pidin eniten monologifarssista Kohtaamaan kumpainenkin, jossa vanha elostelija puhuttelee tuntemiaan naisia kaupungilla kulkiessaan. Vaikken niinkään alapääjutuille lämpene, oli vanhan elostelijan satiirinen imartelu nykynaisillekin tuttua. 

Tyttö, ajattele millaisen suosion suot uupuneita lanteitasi virkistävälle, erilaisia hajusteita sisältävälle sulotuoksuiselle öljylle tarjotessasi sille omien jäsentesi kosketuksen. Oi suopeakasvoinen, riistetty tosiaan lienee se, joka ei saa nähdä sinun suloisen loistavaa ruumistasi, joka on korot riisuttuasi rehellinen sirossa kauneudessaan niin kuin kuninkaallinen ratsuelefanttinaaras, jolta on otettu pois tiu'ut, kaulakoriste ja vyö. 

Summa summarum: Tämä on kyllä ehdottomasti oudointa, mitä olen lukenut vähään aikaan! Mutta joskus tekee hyvää vähän laajentaa perspektiiviä ja lukea jotain ihan ufoa ;)

P.S. Tämän myötä tulikin taas hypättyä lavalle, ennen kuin Linnean hieno haaste päättyy.

P.P.S. Maailmanympäri-postaukseni Intia-osioon lipsahti luokattoman huono musiikkivideo, joka ei ilmeisesti edes ole oikeaa Bollywoodia! Onneksi blogistaniasta löytyyy asiantuntemusta tässäkin asiassa. Tässä siis oikeasti hieno lajinsa edustaja, taatusti aitoa Bollywood-tuotantoa. Kiitos, Mari!

Fanaa-- Mere Haath Mein Tera Hath Ho

 (starring Aamir Khan & Kajol)

Maailman ympäri, 2/3: Itäistä pituutta

Rakas blogiväki,

terveisiä täältä jostakin. Minulle kuuluu hyvää: lukumatkani etenee kuin siivillä. Juuri nyt olen Australiassa, siis puolivälissä asti. Olen kokenut monsuunin, joutunut syysmyrskyyn Japanissa, rakastunut majakanvartijaan ja illastanut kolmen michelin-tähden ravintolassa. Tästä on tulossa ikimuistoinen reissu!

Mutta kerrotaanpa tarkemmin. Viimeksihän kirjoitin Himalajalta, josta jatkoin Mumbain hälinään.

Näen vieläkin unta siitä paikasta. Jos astui pois perheemme tontin välittömästä suojasta, seisoi pahamaineisen Napean Sea Roadin hökkelikylän reunalla. Edessä siinteli katonpalameri huojuvien kimpilevytönöjen peittona, ja tönöjen lomassa risteili pahanhajuisia puroja. Hökkelikylästä kohosi hiilitulten ja mätänevän kaalin kitkerä lemu, ja samean ilman täyttivät kukonpoikien kiekuna, vuohien määkynä ja sementtiharkkoihin läiskyvä pykinpesun jytke. Siellä lapset ja aikuiset paskoivat kadulle.
Mutta meidän toisella puolellamme aukeni erilainen Intia. Maani kasvoi samaa tahtia kuin minäkin. Yläpuolellamme kohoava Malabar Hill täyttyi pian nostokurjista, kun vanhojen, portilla suljettujen huviloiden väliin nousi valkoisia tornitaloja nimeltä Miaramar ja Palm Beach. En tiedä, mistä ne oikein tulivat, mutta varakkaita tuntui äkkiä putkahtavan esiin kuin sieniä sateella. Joka puolella puhuttiin vain mintunraikkaista ohjelmistoinsinööreistä, sateenvarjonvalmistajista ja ties mistä muista. Miljonääreistä, joita oli aluksi sadoittain, sitten tuhansittain.

- Richard. C. Morais: Herkullinen elämä -

Ja voiko Intiasta puhuakaan mainitsematta Bollywoodia? Intialaisesta populäärikulttuurista valitsin maistiaiseksi tämän maailman suurimman elokuvasammon suoltaman tykityksen. (VAROITUS: Video on jokseenkin, hmm, energinen ja saattaa laukaista epileptisen kohtauksen. Ettäs tiedätte nyt sitten senkin.)

Intiasta jatkoin Kambodzaan. Punaisten khmerien hirmutöistä selvinneiden tarinat järkyttivät - mutta se ei ollut ainoa tarina, jonka heiltä kuulin: kauhujen alta löysin kiehtovan, tarinoista rikkaan kulttuurin, josta en tätä ennen ole tiennyt juuri mitään.

If you pay close enough attention, I thought, you know you are never alone. There's always someone or something watching you. Tevodas, it was clear to me know, were not celestial beings at all but earthly things, beautiful things I saw every day, and what made them beautiful was precisely that they were momentary, just a glimpse here and there before vanishing again.

I looked for the dragonfly but saw instead abutterfly with similar coloring - with black-and-yellow wings - flitting over Papa's head. Another god, another guise. Even the tiniest creature was capable of transformation.

Koska tanssi on ikivanha taidemuoto, josta voi nauttia kieli-ja kulttuurimuurien yli, pistänpä pikkuisen tanssia tyrkylle: tässä Kambodzan kansallisbaletin näkemys apinajumala Hanumanin ja merenneitokuningatar Suvannamachan rakkaudesta. 

The Reamkea is the Khmer version of the Sanskrit epic, the Ramayana. The figure of Suvannamaccha is popular in Thai folklore and is represented on small cloth streamers or framed pictures that are hung as luck bringing charms in shops and houses throughout Cambodia and Thailand.

Ja sitten Japaniin. Kirjamatkoissa on sekin hyvä puoli, että saa samalla reissulla nauttia sekä syksyn että kevään!

Helmenmusta yö 

laaksoissa, kukkuloilla.

Joki pauhaa kuin

ukkonen vuorta alas

ja hurja myrskytuuli.

~Hitomaro, suom. Tuomas Anhava ~

Taivaan sumussa
villihanhet palaavat,
katso: kuin kirje,
joka on kirjoitettu 
valkealla musteella.

~Kunimoto, suom. Tuomas Anhava ~

Japanista seilasin Australian aluevesille, fiktiiviselle Janus Rockin majakkasaarelle joka on niin kaukana kaikesta kuin suinkin. Mutta vaikka kaukana on kavala maailma, ei maailmansodan maininkeja pääse pakoon edes täällä.

From the gallery, the horizon stretches forty miles. It seems impropable to Tom that such endless space could exist in the same lifetime as the ground that was fought over a foot at a time only a handful of years ago, where men lost their lives for the sake of labeling a few muddy yards as "ours" instead of "theirs", only to have themsnatched back a day later. Perhaps the same labeling obsession caused cartographers to split this body of water into two oceans, even though it is impossible to touch an exact point at which their currents begin to differ. Splitting.Labeling. Seeking out otherness. Some things don't change.

~ M.L. Stedman: The Light Between Oceans 

There are times when the ocean is not the ocean - not blue, not even water, but some violent explosion of energy and danger: ferocity on a scale only gods can summon. It hurls itself at the island, sending spray right over the top of the lighthouse, biting pieces off the cliff. And the sound is a roaring of a beast whose anger knows no limits. Those are the nights the light is needed most.    (M.L. Stedman)

Ja maailmanmatkani senkun jatkuu. Seuraavaksi lähden kohti länttä ja Botswanaa. See you there! :)

Tuomas Anhava: Kevään kukat, syksyn kuu

 

Kuutamo. Syksy.

Aivan kuin viime vuonna

syys, kuu paistoi ja

sinä olit kanssani.

Siitä on monta vuotta.

  ~Hitomaro~

Tuomas Anhava: Kevään kukat, syksyn kuu. Kootut tankarunot 1960-1982

Otava, 2000

Japanin runouden historia on vaikuttavan pitkä. Vanhimmat säilyneet kokoelmat ovat 700-luvulta, ja vielä tänäkin päivänä niitä kirjoitetaan samojen sääntöjen mukaan kuin yli tuhat vuotta sitten.  Kuten perinteeseen kuuluu, estetiikka on muotoon sidottu:  runojen tavu-ja säejärjestys on tarkkaan määrätty. Viisisäkeisissä, 31-tavuisissa tankoissa ilmaisu ei ole yhtä pelkistynytttä kuin  myöhemmin muotiin tulleissa lyhyemmissä haikuissa. 

Runoilijalegenda Tuomas Anhavan  kääntämissä  runoissa luonto ja ihminen kuuluvat erottamattomasti yhteen; toinen heijastuu toisesta kuten kuutamo lammen kalvosta. Viiteen riviin mahtuu kokonainen maisema: syksyn haikea kuutamoyö tai kirkas keväinen ilta. Yhtä terävänä piirtyy myös ihmisen elämä; rakkaus, ilo, kaipaus ja suru, luopumisen kipu ja uuden kevään odotukseen kätkeytyvä lohtu.

Taivaan väri on 

kirkkaampi kuin vesi. Yö

kuinka vilpoinen.

Linnunrataa virtaavat 

tulikärpäset alas.

~ Keichü ~

Tulee pimeä -

olkoon tämän puun varjo

majataloni

ja kukat isäntänä,

ystävinä tämän yön.

~Tadanori ~

Kaipuu on, rakas,

tuhanneksi pirstonut 

tämän sydämen.

Mutta yksikään siru

ei ole mennyt hukkaan.

~Ishumi Shikibu ~

Shirakawassa

kirsikkapuun oksalla

pensaskerttunen

sen näköisenä että 

kuulee kukkain puhetta.

Vaikka vaihtuvat

puitten ja ruohon värit,

merellä aallot 

kukkivat vaahtopäitä

syksyn koskettamatta.

~Yasuhide ~

Kun idästä tuulee - 

tuoksukaa, luumunkukat!

Vaikka ei ole

isäntä täällä, älkää

unohtako kevättä.

 ~Michizane ~

Tarinautti lokikirjaan: Tulin juuri Kambodžasta, sitä ennen Siperiasta. Kahden kansanmurhan ravistama sydämeni kaipasi jotakin kaunista; jotakin haikeaa, hiljaista ja pientä. Halusin sytyttää kynttilät ja upota syksyyn. Tämä oli täydellinen kirja minulle juuri nyt!

Summa summarum: Itämaisen runouden helmiä katoavaisen kauneudesta. Lukekaa, jos haluatte kuulaan hetken hektisenä tykyttävään arkeen.

P.S. Osa kuvista on kiinalaista maalaustaidetta. Annattehan anteeksi! (En jaksanut etsiä japanilaista taulua joka runolle.)

Maailman ympäri, 1/3: Pohjoista leveyttä

Tervehdys maailmalta! Matkani kirjamaailman ympäri on nousukiidossa, ja kuten lupailin, kirjeenvaihturoin matkani varrelta teille. Jottei turnausväsymys iskisi, jaan raporttini kolmeen osaan, joista ensimmäinen tulee, ta-daa, tässä. Mukavaa jos tulette "matkaseuraksi" lukemalla näitä matkakirjeitäni ja jättämällä terveiset kommenttilootaan.

Heti alkuun tunnustan, että matkaanlähtö viivästyi pahasti. Koska kyseessä on force majeure, ja koska arkeni juuri nyt on käymistilassa, en edes yritä ehtiä "perille" 80 päivässä niinkuin alunperin ajattelin. Otan ja annan siis itselleni aikaa nautiskella ja lepäillä. Kunhan ehdin jouluksi kotiin, se riittää.

Mutta asiaan. Niin kuin hyvin tiedetään, kaikki suuret matkat alkavat samasta paikasta: tästä. Niin siis minäkin aloitin reissuni sieltä missä parhaillani sijaitsen, eli pohjoiselta Pohjanmaalta. Oululainen Skiftesvik oli minulle mieluinen yllätys, pidin hänen tyylistään enemmän kuin arvasin. Ahtojäiden narinaa, tervan tuoksua ja majakan välkettä, bensankatkua ja ennen kaikkea juurevia perämeren ihmisiä, joista moni on niin ihanasti rempallaan!

Koska Jonin kanssa kotiseutua kolutessani löysin hangesta venäläisen avaruuslentäjän, oli loogista seurata kosmista vihjettä kohti suurta ja muinaista neuvostojen maata. Jatkoin matkaani kumikanootilla ja meloin vihkivesiä pitkin ajan virtaa taaksepäin: Neuvostovuosien Viroon.

Hänen selkänsä takana pimeässä uudenvuoden aattoillassa kaartui jähmettynyt Liivinmaa: meijerit ja omenapuut, heinäsuovat ja halkopinot, mehiläistarhat, korsut, tulipyrstöt ja kummitukset. Se oli vanhaa ja vihaista maata. Joka kerran jäi sen otteeseen, siitä se piti kiinni.

~Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät ~

Ja matkalla kun ollaan, tahdon toki esitellä muutakin kohdemaiden kulttuuria kuin kirjoja. Postikorttien sijasta saatte muuta kivaa, vaikkapa musiikkinäytteitä. Tämä virolainen rakkauslaulu sai ainakin minut ihan väkisin hyvälle tuulelle!

Ursula: Puu taga ilvest

Virosta jouduin jollain ihme kyydillä Liettuaan, josta minut vietiin Stalinin vieraaksi Siperiaan kasvattamaan luonnetta. Kyllä se kasvoikin - mutta koska olin mukana vain hengessä, sallin itseni nauttia myös maisemista välillä.

Igor Ushakov

Proomut lipuivat viikkokausia yhä pohjoisemmaksi pitkin Angarajokea. Maihin noustuamme ajoimme monta päivää mustien kuorma-autojen perällä sankkojen metsien halki. Ohitimme valtavankokoisia kaatuneita puita, joiden rungot olivat niin kookkaita, että kuorma-auto olisi mahtunut ajamaan niiden läpi. En nähnyt ainuttakaan ihmistä. Tumma metsä tuntui saartavan meidät läpitunkemattomana. Minne he meitä vievät? Päivisin olimme paahtua ja öisin hytisimme. Rakot paranivat. Söimme kaiken, mitä meille annettiin, kiitollisina siitä ettei meitä pantu töihin.

~ Ruta Sepetys: Harmaata valoa ~

Vietettyäni kymmenen vuotta Siperian perämetsissä teki mieli päästä vaihteeksi ihmisten pariin. Ei siis muuta kuin kaksi pyörää alle ja nokka kohti ihmeellistä Intiaa parin hullun eurooppalaisen mukana...

Kahdella Chandigarhiin johtavalla kaistalla ajaa usein rinnakkain kolmesta neljään ajoneuvoa. Vaikka ollaan niin sanotulla valtatiellä, moottoriliikenteen seassa vaeltaa iloisesti vuohia, lehmiä ja kulkukoiria. Intian teillä useimmat liikennesäännöt on tehty rikottaviksi, mutta ajamisessa on eräänlainen logiikka. Pienempi ajoneuvo antaa aina tietä isommalle, ja jos ei anna, isompi ottaa sen väkisin. Moottoripyöräilijä on heikossa asemassa, koska hänen on annettava tietä melkein kaikille: autoille, busseille, rekoille ja varsinkin pyhille lehmille, joita väistävät kaikki.

~ Satu Rommi: Moottoripyörällä Himalajalle ~

Vilinän ja kaaoksen lisäksi Himalajalta löytyi myös majesteettisuutta ja pyhyyttä. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin jätän teidät tällä kertaa. Kiitos kun olette virtuaalikärpäsinä matkallani mukana! 

Karunesh: Remebering to forget  (Himalayas)

 Yhden pienen, pimeän huoneen nurkassa istuu lattialla punertavaan kaapuun pukeutunut munkki, joka esittelee kynttilänvalossa tiibetiläisiä pyhiä tekstejä omituisen leveästä kirjasta. Hyllyillä seisoo vieri vieressä satoja samanlaisia kirjoja. Tavaan kynttilän lepattavan liekin häilyvässä valossa ikivanhija tekstejä, ja vaikken ymmärrä niistä sanaakaan, minusta alkaa yhtäkkiä tuntua siltä, että pelkästään kirjoitusten näkeminen voi tehdä minusta ihan pikkuisen pyhemmän. (Satu Rommi)

Vaddey Ratner: In The Shadow Of The Banyan

"Remember, Raami", again and again she would tell me, amidst the clamorous directives of the Revolutionary soldiers and Kamaphibal: Forget the old world! Rid yourselves of feudal habits and imperialist leaning! Forget the past!

"Remember who you are."

Let go of the memories that make you weak! For memory is sickness!

"You are your father's daughter".

Vaddey Ratner: In the Shadow Of The Banyan

Simon & Schuster, 2012

On huhtikuu vuonna 1975. Phnom Penhissä seitsenvuotias Raami perheineen valmistautuu perinteiseen uuden vuoden viettoon. Mutta juhla jää viettämättä, kun punaiset khmerit ottavat Kambodžassa vallan. Taakse jää kaunis kaupunkikoti ja banyan-puun suojelevat oksat, kun kaupungit tyhjennetään ja kansa viedään maalle toteuttamaan kommunistista unelmaa. Radikaalia maolaisuutta noudattava Organisaatio uskoo ruumiilliseen työhön, mutta paikallisten viljelijöiden vuosisataisesta kokemuksesta piittaamattomat päättäjät saavat aikaan vain nälänhätää sadon tuhoutuessa typerien viljelymenetelmien tähden. 

Nälkä ei edes ole ongelmista suurin. Vainoharhainen vallankumousjohto näkee viholllisia kaikkialla, ja koska Raamin perhe kuuluu kuninkaalliseen sukuun, he tietysti ovat vihollisia pahimmasta päästä. Pelastaakseen edes perheensä Raamin isä antaa itsensä ilmi. Raami ei sitä ymmärrä, ja kantaa syyllisyyttä isänsä kohtalosta. 

Menetettyään isänsä Raami jää äitinsä, isoäitinsä, enonsa perheen ja pikkusisarensa kanssa pakkotyöhön riisipelloille kylässä, johon Organisaatio on heidät määrännyt. Työ on epäinhimillisen raskasta, ja Organisaation julmuutta on mahdoton käsittää. Vaikeinta on kestää äidin surua, joka saa hänet tarvitsemaan tytärtään yhtä paljon -ellei jopa enemmän- kuin tytär häntä. 

This anger she unleashed was meant for something larger, for all that she'd lost.

"You were careless. You deserve this. You've asked for this. Do you understand? You've asked for this!"

Yes, I understood. But I couldn't speak.

"Answer me! Where were you when you left your sister alone?"

"Papa!" I heard myself cry when the spine of the coconut leaf slashed the small of my back.

She whipped me harder. "He-cant-hear-you." A lash for every word. "It's-no-use-crying."

But I wasn't crying. I was only calling out to him. I saw him now through the open doorway. A luminous, fearless moon. He smiled, holding the world in his light. I wanted him to hold me, to caress my seared skin, to patch my broken love. I wanted him to hold Mama, make her gentle and lovely again, as he made the night seem gentle and lovely, despite the secret it shared with me.

Vihan ja kauhujen keskeltä Raami perheineen löytää myös ystävyyttä ja hyvyyttä. Mutta organisaatio hallitsee hajottamalla: aina kun perhe ehtii juurtua uuteen kotiin ja kiintyä sen ihmisiin, heidät repäistään irti kaikesta tutusta ja viedään muualle, aloittamaan alusta. Moni murtuu, myös ne joita Raami on tottunut pitämään voittamattomina ja vahvoina. Raami ei kuitenkaan luovuta, sillä isä on opettanut häntä löytämään toivoa sieltäkin, missä muut näkevät vain tuskaa ja tuhoa. Ja vaikka isä on poissa, ei hän ole jättänyt heitä; hän on kasvoina kuussa ja toivona tarinoissa, joita isä kertoi antaakseen rammalle tyttärelleen siivet. 

"When I lie buried beneath this earth, you will fly. For me, Raami. For your Papa, you will soar."

Tarinautti lokikirjaan: Olen. Lukenut. Kirjan. Olen lukenut kirjan - ja järkyttynyt, huikaistunut, nöyrtynyt.

Vaikka kirja kertoo kansanmurhasta käsittämättömine raakuuksineen, vielä enemmän se kertoo rakkaudesta, rohkeudesta, ihmisten tahdosta elää ja kyvystä selvitä. Tiedän jo nyt, että tämä kirja on niitä jotka nostan esille, kun listaan kirjavuoteni järisyttävimpiä kokemuksia.

Buddhalainen mytologia on kirjassa vahvasti läsnä. Jollekin toiselle se voi olla miinus, minulle se on pitkä plussa. Tarinat kinnaree-lintuihmisistä, demoneista ja suojelushengistä kulkevat Raamin mukana koettelemuksesta toiseen ja auttavat häntä näkemään tapahtumat toivon ja viisauden valossa.

Kinnaree

Tästä tulee nyt näköjään väkisinkin hehkutusteksti. Mutta näin hyvää ja tärkeää kirjaa kehtaakin hehkuttaa. Toivoa sopii, että joku taho tämän myös tajuaa suomentaa! Kaakkois-Aasian kirjallisuutta ei meillä ole muutenkaan liikaa, ja tämä kirja on niitä jonka soisin koko maailman lukevan. Mutta sitä odotellessa tungen tähän vielä yhden, pitkän, katkelman, joka kuvaa mielestäni hienosti luonnon ja ihmisen, elämän ja kuoleman yhteenkuuluvuutta aasialaisessa kulttuurissa. Kun kaivatut monsuunisateet viimein saapuvat, ne itkevät ihmisten puolesta, ja niiden surussa on puhdistavaa, eläväksitekevää voimaa.

The female rains came in greater force. They could turn day into night. They came wearing their anger like diamond jewels. They thrashed and whipped and screamed. --- Once they whispered a child's name, Rad'na? Where're you running to? Where are you hiding? I answered, screaming, She is dead! Don't you understand? She is dead! And they wept even harder. Why must you hurt us so? What could I do then but try to comfort them? But you have me. I am your sacred ground. You can dig a hole in my heart and bury your sadness. I'll be your grave. Please just stop crying. What do you want me to do? Everyone is gone. What are you crying for? Nothing will bring them back. Stop crying or I'll leave as well!  But of course they continued to cry, deaf to my pleas and threats. They would not stop. Not until they'd brought everything back to life. Until the earth was alive again.

I understood the female rains. They were my mother's rains.

In The Shadow Of The Banyan on hienosti kerrottu ja syvästi liikuttava romaani. Ikimuistoisen kirjasta tekee tieto siitä, että kaikki oleellinen siinä on totta. Vuosien 1975-1978 kansanmurhassa kuoli varovaistenkin arvioiden mukaan yli miljoona ihmistä. Raamin tarina on Ratnerin perheen tarina, pala Kambodžan historiaa ja oikeasti eläneiden ihmisten kohtaloita, vaikkakin fiktion muodossa.  Allaolevassa videossa kirjailija itse kertoo kirjansa synnystä ja taiteen voimasta.

 

Summa summarum: If I was to survive my uprooting and transplantation, I must grow and stretch myself as a young rice shoot would. I must rise above the mire and muck, the savagery of my environment, while appearing to thrive in it. Sydäntäraastava, kaunis kirja rakkauden ja tarinoiden voimasta.

Richard C. Morais: Herkullinen elämä

Kuvat putkahtavat mieleeni nyt postikortteina, sekin kerta kun särjin isoäidin kanssa pähkinöitä talomme kuistilla. Kuulimme takaamme kansalliskiihkoilijoiden huutavan iskulauseitaan megafoniin. Katsoin Malabar Hillille päin ja näin kahden valkoisiin tennisasuihin pukeutuneen tytön siemailevan mehua terassilla. Hetki oli perin merkillinen, sillä jotenkin tiesin miten se päättyisi. Me emme olleet hökkelikylästä emmekä Malabar Hillin ylemmistä luokista, vaan asuimme noiden kahden maailman välisessä paljaassa railossa.

Richard C. Morais: Herkullinen elämä

WSOY 2012

Alkuteos: The Hundred-Foot Journey, 2008

Suomentanut Marja Helanen

Hassan Hajin koko suku isoisästä alkaen on tehnyt elämäntyökseen ruokaa. Niinpä ei ole ihmekään, että kattiloiden keskellä kasvanut Hassan myös ymmärtää varhain syntyneensä maailmaan seistäkseen kiehuvan öljysammion ääressä jalat harallaan. Mutta Intiassa koittavat levottomat ajat, ja Hassanin perhettä kohdanneen tragedian jälkeen he päätyvät pakenemaan maasta. 

Perheen tie vie mauttomien leipien Lontoosta klassisen keittiön Ranskaan, jossa he päättävät koettaa onneaan ja perustavat intialaisen ravintolan idylliseen pikkukylään. Mutta maahanmuuttajan tie kulinarismin huipulle on kivinen -ja samalla kadulla sijaitsevan gourmet-ravintolan pitäjä, katkeroitunut Madame Mallory, päättää tehdä kaikkensa jotta se kivinen tie nousisi kerrassaan pystyyn. Kohtalolleen ei kuitenkaan kukaan voi mitään, ja Hassan päätyy Pariisiin, haaveenaan oma ravintola jossa voisi tehdä koko sukunsa yhteisestä unelmasta totta.

Tarinautti lokikirjaan: Tässä kirjassa parasta oli sen alku: hersyvän rikas Intian-kuvaus antoi ainekset lähes kaikkeen, mitä hienolta kirjalta odotan. 

Hindut ripustivat kalatoria kannatteleviin betonipylväisiin keltaisia seppeleitä ja polttivat suitsukkeita Shirdi Sai Baban kuvien alla. Kalalaareja lykittiin sisään: hopeisina hohtelevia, suurisilmäisiä voikaloja, paikallisia helmitäpliä ja hammasahvenia. Siellä täällä lojui rikinkeltaisina kasoina "Bombayn ankkaa", valosardiinia, joka kuuluu intialaisen keittiön tärkeimpiin aineksiin. Aamuyhdeksältä yövuoro lopetteli työtään. Miehet riisuutuivat kainosti kaapunsa alla, peseytyivät ruostuneen ämpärin ääressä ja hieroivat suomujen peittämää lannevaatettaan Rin-saippualla. Torin mustissa syövereissä hehkui hiilitulia, joita leyhytettiin varovasti kypsentämään yksinkertaisia riisi-ja linssiaterioita. Aterian jälkeen miesten rivistöt sulkivat korvansa melulta, ja he asettuivat yksi toisensa perään päiväunille säkkien tai pahvinpalasten päälle.

Parin ensimmäisen luvun jälkeen olin lumottu, ja ounastelin loistavaa kirjaa. Perheen muutettua Eurooppaan kävi kuitenkin toisin. Kerronnan taso alkoi huojua, ja pian puolenvälin jälkeen tarinasta loppui löpö. Tähtikokkien kultapossukerhoilu ja Michelin-tähtien metsästys ei vain jaksanut tarpeeksi kiinnostaa proletaustaista lukijaa ;) Kaikki syvällisemmät aiheet jäivät pintaraapaisuiksi, ja kielelliset latteudet onnistuivat vesittämään fiiliksen monta kertaa. 

Kaikesta huolimatta Herkullinen elämä kannatti lukea. Harvoin, jos koskaan, olen lukenut kirjaa, jossa kuvataan näin hurmioituneesti ruokaa. Jopa Esquivelin mainion Pöytään ja vuoteeseen aistilliset keittiökohtaukset kalpenevat näitten kulinarististen kielikukkasten rinnalla; tähdet näyttävät mustan makkaran rasvaklönteiltä, vanha pariskunta muistuttaa suola-ja pippurisirottimia ja niin edelleen. Työ seuraa huippukokkia kaikkialle - jopa sänkyyn.

Mutta siellä, kapealla sängyllä kattoikkunan alla, Abhidha riisui v-aukkoisen villapaitansa ja antoi minun kunnolla hamuta kookospähkinöitään samalla kun nyki alempaa minun vyötäni. Sinä yönä, kunnon jytinän jälkeen, nukuimme Abhidhan peppu minun nivusiini painautuneena, käperryimme tyytyväisinä toisiimme kuin kaksi marokkolaista sarvileivosta.

Kuten ehkä huomasitte, romanttinen rakkaus ei ole Moraisin vahvuus ;) Ei se tosin ole Hassaninkaan vahvuus; äitinsä traagisen kuoleman jälkeen hänestä varttuu mies joka kykenee luomaan sitoutuneen suhteen vain uraansa. Ruoka on hänen suuri rakkautensa, ja sen laittaminen hänen kohtalonsa jota hän ei edes yritä välttää.

Summa summarum: Makuaistin juhlaa kahdella mantereella. Suosittelen kaikille kulinaristeille, välipalakirjaksi myös muille - paitsi painoaan vartioiville, joiden kannattaa kiertää tämä kirja hyvin kaukaa :D

Satu Rommi: Moottoripyörällä Himalajalle

-Me saatetaan kuolla, varoittaa italialainen. - Mutta jos me ei kuolla, siitä tulee hieno matka.

Satu Rommi: Moottoripyörällä Himalajalle

Basam Books 2011

Moottoripyörien dinosaurus, pyörähullu italialainen ja umpihullu* suomalainen nainen -  kas siinäpä ainekset road tripiin, joka ei ihan heti unohdu. Intia on vastakohtien maa, jossa  mitä tahansa voi tapahtua. Paljon voi päätellä jo lukujen nimistä: Pyhiä kokemuksia ja verta nenästä, "Olet vihollisen tarkkailun alaisena", Enfieldistä putoaa lisää osia, Joukkokähmintää eli Srinagarissa ei ole oikein kivaa. 

Vuoden 2011 matkakirjaksi valittu teos kertoo Rommin ja hänen miesystävänsä vaiherikkaasta "rengasmatkasta" ihmeellisessä Intiassa, jossa rumuus ja kauneus sekoittuvat kouriintuntuvalla tavalla. Kulkuvälineenä pariskunnalla on klassikkomotskari Enfield, joka hajoaa matkalla niin monesti, että kukaan ei enää pysy laskuissa. Onneksi italia on loistava kieli korjaamolla kiroamiseen, ja vaikka vauhdin kanssa onkin aika hiljaista, vaarallisia tilanteita riittää senkin edestä. Liikennesäännöt eivät kiinnosta ketään, vaikka niistä muistuttavatkin runolliset tienvarsikyltit:

Keep your eyes on the road

or you'll end up

in the heavenly abode! 

Ja sama vähemmän kaunopuheisesti:

 Better be Mr. Late

Than the late Mr.

Tarinautti lokikirjaan: Nuorempana rakastin seikkailumatkoja - ja niin toki rakastan edelleenkin, tosin vain sellaisia jotka saan tehdä kaikessa rauhassa laiskanlinnassani löhöten ;) Niin ollen tämä kirja oli kuin minulle luotu: kepeä mutta ei köykäinen, hauska muttei väkinäinen, eikä tipan tippaa tylsä.

Kun takakannesta luin kirjailijan olevan jooganopettaja, vähän pelkäsin että kirja sortuisi Intian romantisointiin tai muuhun tekopyhään hyminään. Ei sorru! Päinvastoin, Rommin teksti on kepeän pintansa alla tarkkanäköistä ja ymmärtävää. Mitään kiiltokuvaa Intiasta Rommi ei maalaa. Vaikka matkakirja onkin, matkailumainosta tästä ei saa millään. Rommi ruotii useaan otteeseen matkailun ja länsimaistumisen ongelmia Intiassa. Kehitys ei aina ole hyvästä ja Rommi kuvaa koskettavasti kylien rappiota länsimaisen kulttuurin syrjäyttäessä perinteiset tavat ja arvot. Löytäessään lopulta oman taivaansa, syrjäisen vuoristolaakson jota turismi ei ole vielä pilannut,  Rommi kertoo kuinka hänen mielenrauhansa järkkyy, kun hän omenapuun alla istuessaan huomaa paratiisinsa keskellä satelliittiantennin:

Lienee hyvin itsekästä toivoa, ettei Nubra-laaksoon tulisi koskaan kattavaa sähkönjakelua, juoksevaa vettä ja televisiota vain siksi, että voisin aina silloin tällöin piipahtaa tänne viettämään ihanan alkeellista elämää ja sitten palata taas omien mukavuuksieni keskelle. Mutta juuri sitä minä toivon. 

Kirjan lopussa on vielä napakka tietopaketti kulttuurihistoriasta ja kestävästä kehityksestä kiinnostuneille. Kaiken kaikkiaan tämä kirja oli napakymppivalinta maailmanmatkani seuraavaksi etapiksi kahden kansanmurhan välissä.

Lamayurun luostari (jonne Satu ja italialainen eivät päässeet, koska ajoivat taas kerran harhaan)

Summa summarum: Siitä tuli hieno matka.

P.S. Satu Rommilta on aiemmin ilmestynyt toinenkin matkakirja, Kahvia ja guruja. Nimen perusteella en olisi kirjaan tarttunut, mutta nyt alkoi tehdä mieli lukea sekin :)

(*Täytyyhän naisen olla umpihullu, jos suostuu moiselle matkalle ;D)

Rupert Isaacson: Hevospoika. Isän ja pojan yhteinen matka

Opin pitämään satulalaukussa mukana vaippoja, nenäliinoja ja varavaatteita vääjäämättömien vahinkojen varalle. Kuvitelkaa minut hevosen viereen pitelemään suitsia hampaillani samalla kun vaihdan Rowanille vaippoja ja housuja kaktusten ja tammien keskellä. Vähitellen laajensin satulalaukun sisältöä leluihin, juomiin, välipaloihin ja jopa kirjoihin, jotta Rowan saattoi laskeutua maahan leikkimään, jos siltä tuntui, tai jotta saatoin lukea hänelle kun ratsastimme. Kun lämmin, kostea lokakuu vaihtui sateiseksi marraskuuksi, me kääriydyimme sadetakkeihin ja ratsastimme edelleen. Tähän mennessä me jo käytännöllisesti katsoen elimme satulassa. 

Rupert Isaacson: Hevospoika. Isän ja pojan yhteinen matka

Alkuteos: Horse Boy - A Father's Quest to Heal His Son, 2009

Kun Rupert ja Kristin muuttuvat pariskunnasta perheeksi suloisen Rowan-pojan syntyessä, Rupert jo haaveilee kuinka hän yhdessä poikansa kanssa jakaa ratsastuksen riemut. Pojan kasvaessa alkaa kuitenkin tuntua siltä, että kaikki ei olekaan hyvin, ja kun poika kolmen vuoden iässä diagnosoidaan autistiksi, se on Rupertille kuin pesäpallomailan isku päin kasvoja. Oireiden pahetessa perheen elämästä tulee yhtä painajaista: poika ei puhu, ei ota kontaktia eikä edes reagoi nimeensä. Sitten alkavat raivokohtaukset, jotka pahimmillaan kestävät tuntikausia. 

Sattumalta Rupert huomaa, että hevosten selässä Rowan on kuin toinen poika. Mutta heti kun palataan kotiin, poika taantuu ja tutut oireet alkavat taas. Viiden ja puolen vuoden iässä Rowan ei vieläkään ole oppinut kuivaksi, ei siedä vieraita lähellään ja vetäytyy ympäröivästä maailmasta lelueläintensä seuraan. Kristin ja Rupert ovat neuvottomia, loppuunväsyneitä ja epätoivoisia. Jottain tarttis tehdä - mutta mitä?

Eräänä päivänä alkuperäiskansoihin perehtynyt Rupert saa päähänsä pähkähullun tuuman:

Mongolia. Paikka, jossa hevonen oli kuusituhatta vuotta sitten kesytetty. Maa, jossa shamanismi oli buddhalaisuuden ohella valtionuskonto, kuten nyt luin.

Mitä jos veisimme Rowanin sinne? Hyppäisimme hevosen selkään ja ratsastaisimme tuon laajan alkuperäisen preerian poikki parantajalta parantajalle, shamaanilta shamaanille? Mitä jos Rowanin autismi voisi olla portti kaikkien aikojen suurimpaan seikkailuun, sen sijaan että se sulki kokonaan elämämme ja merkitsi kaiken seikkailun ja hauskan loppua?

Mitä jos se olisi mahdollista?

Kun Rupert kertoo ideasta vaimolleen, Kristin suhtautuu juuri niin nuivasti kuin vastuullisen vanhemman olettaa sopii. Rupert ei kuitenkaan luovu haaveestaan. Yhteensattumien satona matkasta tulee kuin tuleekin totta, ja eräänä päivänä Rowan ja hänen vanhempansa seisovat Ulan Batorin lentokentällä, valmiina yritykseen joka on niin hullu, että heitä itseäänkin hirvittää. 

Dokumentintekijöiden filmikamerat selän takana suristen Isaacsonit taittavat hidasta matkaa Mongolian aroilla, kohti pohjoisen porokansan väkeviä shamaaneja. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei reissusta puutu - kuin ei myöskään Rowanin raivareita, itkukohtauksia ja muuta autismiperheiden arjen perussettiä. Jotain kuitenkin tuntuu tapahtuvan, jotakin hyvää: poika alkaa aueta, löytää sanoja, saa jopa elämänsä ensimmäisen ystävän. Toivo ja epäilys vuorottelevat Rupertin mielessä sitä mukaa, kun heidän mahdoton pyhiinvaelluksensa etenee. Voisiko Rowanilla olla toivoa? Vai käykö niin, että mikään ei sittenkään muutu?

Tarinautti lokikirjaan: Rowanin ja hänen perheensä tarina on koskettavinta, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Isaacssonin rehellinen ja humoristinenkin ote tuo tapahtumat lukijan iholle: vanhempien syyllisyys, hätä ja häpeä osuu ja uppoaa. Kun sitten päästään matkaan, tuntui kuin itse olisin mukana Mongolian kesyttömän kauneuden keskellä. Matkakertomus muuttui paikoin melkeinpä jännäriksi, kun vuorten jumalat koettelivat matkalaisten tahtoa. 

Otin muoviset crocksini pois jalasta, ja sateen kiihtyessä yhä entisestään, ja kirkumisen käytyä niin teräväksi ja kimeäksi, että se alkoi säteillä silmämunien takana, aloin taas tampata maastoa edestakaisin. Tässä sitä tunnusteltiin leluvirtahepoa mongolialaisesta sadevesijärvestä.

Nautittavan matkakertomuksen ohella Hevospoika on myös ja ennen kaikkea suuri kysymysmerkki, joka kyseenalaistaa koko länsimaisen maailmankatsomuksen tiedeuskoineen päivineen. Saamelaisena suhteeni shamanismiin on luultavasti luontevampi kuin monella. Silti parantamisrituaalien ruoskimiset ja vodkan syljeskelyt tuntuivat hetkittäin tragikoomisilta jopa minusta. Mutta johtuipa se sitten shamaaneista, hevosista, puhtaasta luonnosta vai vanhempien lujasta uskosta ja rakkaudesta poikaansa, Rowanissa tapahtunutta muutosta ei voi kuvailla kuin yhdellä sanalla: Ihme. Suosittelen tätä kirjaa aivan kaikille,ja ainakin niille, joita kiinnostaa autismi, hevoset ja/tai alkuperäiskansat. Minua kiinnostavat kaikki kolme, joten ei ihme että olen myyty.

Summa summarum: Joskus on mentävä kauas, jotta pääsisi lähelle. Liikuttava, hämmästyttävä ja hämmentäväkin tositarina perheestä, joka matkusti maailman syrjäisimpään kolkkaan päästäkseen poikansa lähelle. Tämä on niitä kirjoja, joita en unohda koskaan!

P.S. Niille jotka kiinnostuivat: Rowanin matkasta tehtiin  myös dokumentti, jonka trailerin voi katsoa tästä: