Loistava, riipaiseva Lehtokurppa

Mattis pysähtyi kesken juoksuaan. Jos tämä olisi totta, tulisi lintu pian kolmannen kerran, ja Mattis luotti niin huonosti itseensä, että hänen täytyi odottaa kolmatta kertaa. Istua hiljaa odottaen. 

Kun olen nähnyt sen kolme kertaa, täytyy Hegen uskoa se. Silloin kaikkien on pakko uskoa se.

Hänen sydämensä jyskytti aivan kuin se olisi pyörinyt paidan alla. Hän ei vielä ollut  itsekään varma asiasta. Oliko kurpan reitti tullut talon ylle muuttamaan kaiken toiseksi?

Hän vavahti: muuttamaan kaiken toiseksi. 

Ei sellaista tapahtunut tyhjän takia. Ei kurpan lentoreitti niinkään vähällä siirtynyt. 

Hyst, nyt se oli siinä jälleen. 

Tarjei Vesaas: Fuglane, 1957

Suom. Lehtokurppa, WSOY 1957

Suomentanut Katri Ingman-Tapola 

Mattis, tai Höhlä-Mattis, kuten hänet seudulla tunnetaan, asuu isosisarensa Hegen kanssa tämän elättinä, koska ei itse osaa tienata elantoaan. Vaikka sisarusten välillä vallitsee syvä kiintymys, kokee Hege aika ajoin avuttoman veljensä kohtuuttomaksi taakaksi, ja Mattis puolestaan kärsii syvästi ulkopuolisuuden ja alemmuuden tunteista. Enemmän kuin mitään muuta hän haluaisi olla arvostettu ja fiksu, mutta hänen yrityksensä kommunikoida muiden kanssa menevät järjestään pieleen. Edes rakas sisko ei häntä ymmärrä, muista ihmisistä puhumattakaan.

Kun Mattis ei saa ymmärrystä ja hyväksyntää osakseen ihmisten maailmassa, hän etsii -ja löytää- sitä luonnosta. Salainen "kirjeenvaihto" lehtokurpan kanssa läheisellä suolla tuottaa hänelle suurempaa tyydytystä kuin mikään tähän asti koettu ja antaa rohkeutta ylittää omia rajojaan. 

Piste, piste, piste. Se merkitsi rajatonta ystävyyttä.

Hän otti esiin puupuikon ja kirjoitti juhlallisesti pistein, että hänen laitansa oli aivan samoin.

Oli helppoa kirjoittaa linnunkirjoitusta. He kertoisivat monia asioita toisilleen. Oli myös ilmestynyt paljon jalanjälkiä. Mattis kuvitteli niitä tanssin sipsutukseksi. Yksinäinen lintu oli tanssinut jollekin.

Mutta se oli siis tullut. Nyt minä tiedän jotakin, päätteli hän, sen enempää asiaa pohtimatta.  

Hän oli nähtävästi sisäisesti muuttunut. Ja Hege vain nukkui. Nyt saisi Hegekin tulla toiseksi.

Ystävyys lehtokurpan kanssa kuitenkin katkeaa traagisesti, ja Mattisin kohtalonomainen usko luonnon salattuihin merkkeihin saa yhä dramaattisempia sävyjä. Kun Mattis sitten tulee tuoneeksi taloon miehen, josta tulee Hegelle liiankin läheinen, Mattisin pelko siskonsa menettämisestä ajaa hänet etsimään ratkaisua luonnonvoimilta... kohtalokkaalla tavalla.

Tarinautti lokikirjaan: Luin tämän norjaksi, mutta koska suurin osa blogini lukijoista tuskin rakastaa lukea norjaa, hain kirjastosta suomenkielisen painoksen tätä bloggausta varten. Haluan nimittäin kertoa tästä kirjasta, joka teki minuun niin suuren vaikutuksen, ja jakaa kanssanne sen väkevän, hämmentävän voiman.  

Kirjan lukemisesta on jo pari viikkoa, bloggaus lykkääntyi osin joulupuuhien vuoksi mutta myös siksi, että en heti pystynyt pukemaan tunteitani sanoiksi. En tiedä pystynkö vieläkään.  Tämä on niitä kirjoja, joiden hienous varmasti vain syvenee ja paranee lukukertojen myötä. Sen voin sanoa, että Lehtokurppa on hieno kirja! Se on taitavasti kirjoitettu, monitasoinen, riipaiseva ja ajatuksia herättävä. Kirjan henkilöihin on helppo kiintyä (tai oikeammin sanottuna vaikea olla kiintymättä), ja viimeisiä sivuja lukee henkeä pidättäen. Mattis on ehdottomasti yksi ikimuistoisimmista romaanihahmoista, jonka tiedän!

Vesaasin taidokas kerronta on kuin Mattis itse: näennäisen simppeli ja yksioikoinen, kätkien kuitenkin sisälleen valtavan paljon. Sisäinen ja ulkoinen sulautuvat yhteen, kumpikin vaikuttaa toiseen eikä Mattis enää lopulta tiedä, mikä on syytä ja mikä seurausta. Vesaas kuvaa tämän sisäisen intensiteetin kasvun ja ristiriidan kulminoitumisen hienovireisesti ja samalla valtavan väkevästi.

Jokin oli muuttunut. Hän kuljeskeli ympäriinsä toimettomana, kavahti nähdessään jotakin punaista paistavan aidan luona. Siellä kasvoi kärpässieni, kaikki paha hurjuus kätkössään.  Kohosi aidanseipäiden vieressä, aivan kuin olisi pyrkinyt kurkistamaan pihamaalle ja Mattisiin. 

Ei, ei, ajatteli hän pelokkaasti, vastarintaan asettuen. Tuon minä murskaan, ennen kuin se tuhoaa minut.

Hän meni sienen luo ja potkaisi sitä.  Värit välähtivät hänen silmissään punavalkean räjähdyksen kaltaisena hänen sitä potkaistessaan. 

Hiukan myöhemmin hän löysi toisen, pihalta, aidan sisäpuolelta. Sitä hän ei potkaissut, häntä rupesi vain kuumottamaan ja hän meni pois. Nyt hän tiesi, että niitä oli joka paikka täynnänsä, aidan luona, mättäiden välissä, metsässä.

Talo oli myrkyn piirittämä.

Oliko ollut samanlaista edellisenä vuonna? Hän ei ollut milloinkaan kiinnittänyt siihen huomiota. Mistä ne tulivat? Oli kuin ne olisivat kasvaneet silmissä. 

Norjassa Fuglane on jo klassikkoasemassa, enkä yhtään ihmettele miksi. Suosittelen lämpimästi tätä suomalaisille melko tuntematonta aarretta!

Summa summarum: Mitä ihmisen on tehtävä, kun kaikki hänen ympärillään ovat voimakkaita ja viisaita? Mestarillinen psykologinen romaani mustasukkaisuudesta, erilaisuudesta ja merkityksellisyyden tarpeesta. 

TTT: 10 hienoa norjalaista kirjailijaa

Kun olin lapsi ja vähän isompikin, näin olohuoneen ikkunasta Norjan. Olosuhteiden ansiosta altistuin norjalaiselle kulttuurille jo varhain (NRK:lta tuli parhaat ohjelmat ja heidän radiostaan parhaat biisit.) Ei kai siis ole ihme, että Norjan kirjallisuus on sydäntäni lähellä.

Top Ten Tuesdayn ratoksi päätin tänään listata kymmenen norjalaista kirjailijaa, jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen tai joiden tuotantoon tahdon tutustua tulevana vuonna. Valinnanvaraa oli runsaasti, mutta lahjomaton käteni valitsi nämä:

1. Henrik Ibsen. Nukkekoti teki minuun suuren vaikutuksen. Ibseniä on ehdottomasti luettava lisää, esim. Villisorsa kiinnostaa kovasti.
2. Gaute Heivoll. Før jeg brenner ned (Etten palaisi tuhkaksi) on yksi hienoimmista tänä vuonna lukemistani kirjoista. Nyt hyllyssä odottaa hänen esikoisensa, Omars siste dager.
3. Per Petterson. Kirottu ajan katoava virta ja samasta henkilöstä kertova I kjølvannet olivat vahvoja lukukokemuksia molemmat. Seuraavaksi aion lähteä Hevosvarkaiden matkaan.
4. Anne B. Ragde. Tämän ehtoisan emännän kirjoihin en ole vielä ennättänyt tutustua, mutta Berliininpoppeli-trilogiaa on kehuttu kovasti. Lukulistalla siis sekin!
5. Jostein Gaarder. Sofian maailma, Appelsiinityttö, Joulumysteerio ja Enkelimysteerio ovat kaikki olleet antoisia elämyksiä aikoinaan. Lukupinossani vuoroaan vartoo nyt Maya.
6. Thorbjørn Egner. Kolme iloista rosvoa, Hyppelihiiri, Karius ja Baktus... tätä tuskin tarvitsee perustella sen enempää!
7. Tarjei Vesaas. Uusin löytöni, vaikka listani vanhimmasta päästä onkin. Vuonna 1957 käännetty Fuglane (julkaistu suomeksi nimellä Lehtokurppa) on Norjassa edelleen tunnettu ja arvostettu teos. Suomessa se on ikävä kyllä lähes unhoon painunut, kirjastostakin löytyi vain ryvettynyt 50-luvun painos.
8. Heidi Linde. Jo nyt on! kuuluu tämän syksyn ilahduttaviin uutuuksiin. Letkeästi kerrottu tarina sai odottamaan Lindeltä lisää.
9. Roy Jacobsen. Ihmelapset ihastutti. Nyt haaveilen saavani käsiini Suomussalmelle sijoittuvan talvisotatarinan Hoggerne (saatavilla myös englanniksi nimellä The Burnt-out Town of Miracles). Miksiköhän sitä ei ole suomennettu?
10. Erlend Loe. Loelta olen lukenut vain Volvon kuorma-autot, joka käsittääkseni ei kuulu Loen parhaimpiin. Haluan antaa herralle mahdollisuuden revanssiin: Supernaiivi on hyllyssä, olen sitä jo silmäillyt ja vaikuttaa siltä, että tulen tykkäämään tästä monia riemastuttaneesta kirjasta!

Listalta jäi puuttumaan monta tunnettua nimeä, mm. Knut Hamsun, jonka kirjaa kerran aloitin mutten oikein päässyt sinuiksi. Myös dekkarikirjailijoita Norjassa tiemmä riittää. Nämä kymmenen valitsin ihan oman makuni mukaan - tämä ei siis edes yritä olla mikään absoluuttinen totuus :)

Kuinka tuttua teille on norjalainen kirjallisuus? Kuka on teidän suosikkinorjalaisenne ja miksi?

Heidi Linde: Jo nyt on!

Terese nojautuu lähemmäs ikkunaa, maha tökkää tiskipöytään ja autosta ilmestyy näkyviin kolme kättä, Einar päästää otteensa irti ratista ja kumartuu vähän alaspäin nähdäkseen paremmin Teresen, ja tytöt vilkuttavat pienillä käsillään auton takaikkunasta, Terese nostaa oman kätensä ja vilkuttaa innokkaasti takaisin, ja tuntuu kuin heidän välillään olisi jonkinlainen mekaaninen side, ihan kuin hänen kätensä olisi auton varsinainen moottori, ja mitä reippaammin ja tomerammin hän vilkuttaa, sitä nopeammin hän pääsee heistä eroon. 

Heidi Linde: Jo nyt on!

WSOY 2012

Alkuteos: Nu, jävlar! 2011

Suomentanut: Katriina Huttunen

Kongsvinger on aivan tavallinen pikkukaupunki eteläisessä Norjassa, ja aivan tavallisia ovat myös sen ihmiset: uupumukseen asti äitiyttä suorittava, krooninen pärjääjä Terese, hänen myhäilevä miehensä Einar, kaunis mutta yksinäinen Jessica, tyhjän pesän syndroomaa poteva Lydia. Mutta pinnan alla kuohuu: Teresen tyyni kuori kupruilee, ja Lydian on yhä vaikeampaa salata mielikuvitusystävänsä, kuningatar Sonja. 

Jo nyt on! kertoo päivästä, jona Jessica tulee vanhaan kotikaupunkiinsa juhlistamaan häitään - päivästä, jona komisarion patonki jää puoliksi syömättä, ja huoltoasemalla paistetaan tuoretta pullaa: siellä on Kevin, jonka haavoja aika ei paranna - vielä kahdentoista vuoden jälkeenkin hän haikailee Jessican perään.

Norjalaisen Heidi Linden ensimmäinen suomennettu romaani on tyyliltään hilpeä ja teemoiltaan kipeä yhdenpäivänromaani elämäänsä pettyneistä ihmisistä, elämänpelosta ja siitä, kuinka vaikeaa on ottaa vastuuta omasta onnestaan. Kun elämä ei menekään niin kuin piti, voi kaivautua katkeruuteen tai paeta hulluuteen, takertua menneeseen tai hypätä sillalta. I am asking you to believe in change, sanoo Obama telkkarissa. Mutta mitä jos on jo liian myöhäistä muuttua? Elämän juna meni jo, ja uutta ei tule... ei ainakaan, jos ei mene sitä asemalle vastaan.

 - Älä viitsi! Terese sanoo. 

- Ai mitä?

- Tuollaista helvetin viisastelua.

- Nyt en oikein tiedä pysynkö perässä, Kai Langseth sanoo.

- Et tietenkään pysy! Terese sanoo. - Et voi tietää millainen paskapäivä tämä on ollut. Sinulla ei ole aavistustakaan millaiseksi koko helvetin elämäni on muuttunut!

Kai Langseth katsoo häntä ja Terese tuntee miten vapauttavaa kiroileminen on, hän on kiroillut ihan liian vähän elämässään, ja nyt hän näkee kaikki rumat sanat joita hänellä on sisimmässään, ne ovat odottaneet ja kasaantuneet, ja hänelle tulee pakottava tarve huutaa, päästää ilmoille kaikki se mitä hän on pidätellyt niin kauan, avata kaikki talon ikkunat ja seisoa tukka hajallaan, tuuli kasvoillaan, ympärillään lepattavat valkoiset verhot, ja huutaa kurkku suorana tielle vittusaatanaa.

Terese oli pärjääjä, niin kaikki sanoivat, hänen tärkein ominaisuutensa oli järkkymätön kyky pitää rohkeutta yllä ja kestää, niin hänestä kirjoitettiin lukion muistokirjassa: sietämätön sietokyky.

Tarinautti lokikirjaan: Ei liene salaisuus, että olen kutakuinkin rakastunut Norjaan. Luen enemmän norjalaista nykykirjallisuutta kuin kotimaista; jotenkin olen länsinaapurissa kirjallisesti kotona. Heidi Lindeä en ole vielä ehtinyt lukea, ja tämä kuulosti hyvältä. (Kaiken kukkuraksi kirja vielä sijoittuu rakkaaseen Kongsvingeriini, josta minulla on ihania muistoja nuoruuteni päiviltä.) 

Odotin siis kieli pitkällä, että pääsisin lukemaan tämän kirjan. Pidinkin siitä paljon, eri tavalla vain kuin odotin. Linden tyyli ei kolahtanut minuun aivan yhtä lujaa kuin vaikkapa Heivollin hypnoottinen tai Pettersonin kaihoisa kerronta. Välillä kaikki tuntui olevan turhankin synkkää, pessimismi rehotti ja dorkat saavat eniten naista. Kuitenkin kirja koukutti, oli ihan pakko valvoa vähän liian myöhään ja lukea vielä vähän. Ja hyvä niin: kirja parani koko ajan, ja jatkoi paranemistaan vielä senkin jälkeen kun olin jo lukenut kirjan loppuun. Eikä Linde sorru päättelemään lankoja siististi yhteen, vaan antaa niiden jäädä repsottamaan puoliksi auki, mikä sopiikin täydellisesti tähän vähän rähjäiseen tarinaan.

Kongsvinger bru

Parasta kirjassa olivat sen henkilöt. Katkeroitunut Terese-parka oli säälittävyydessään  loistava, uskottava ja hauska. Lydia sen sijaan jäi vähän paperinukeksi; kuninkaallinen mielikuvituskaveri oli ideana hyvä, muttei ihan kantanut maaliin asti. Hahmoista sympaattisin oli Kevin, joka alussa tuntui turhankin tallukalta, mutta josta lopulta kehkeytyi tarinan kiinnostavin henkilö.

Silloin Kevin kuoli. Käsissä hänellä oli iso pahvilaatikko jossa olivat kaikki hänen kasettinsa, ja yksinäisen kitaran äänen säestämänä hän vajosi alaspäin, kunnes vesi sulki hänet sisäänsä ja hän hukkui hitaasti ja täysin kivuttomasti. Oliko hän koskaan ollut niin onnellinen kuin juuri silloin? Jouluaatto tuli eräänä elokuun päivänä, ja hän sai lahjan jota ei ollut edes uskaltanut kirjoittaa toivelistaan.

Pidin myös kirjan kielestä, joka on mukavan arkista, vähän ronskiakin muttei liikaa. Vaikka virkkeet ovat välillä hengästyttävän pitkiä, teksti on helppolukuista ja tarina kulkee hyvin. kerronta vetää, tarinasta löytyy tarttumapintaa meille "taviksille". tragikoomiset tilanteet ja henkilöt. En ylläty, jos tästä tehdään pokkari. Syytä ja ainesta olisi!

Summa summarum: Ja toisin kuin Sonjalla, hänen velvollisuutensa on ihon alla. Se virtaa veressä. Velvollisuus on ilmaa jota hän hengittää ja vettä jota hän juo. Heti aamusta ja joka aterialla. Vähintään kaksi lasillista. Tragikoomisia tarinoita tavallisten ihmisten elämästä ja elämättä jättämisestä. 

P.S. Kirjasta ovat bloganneet myös Karoliina ja Annika. Molemmat tykästyivät, jopa enemmän kuin minä.

Henrik Ibsen: Nukkekoti

Nora (seisoo hetken paikallaan ikään kuin ajatuksiaan kooten, katsoo sitten kelloaan): Viisi. Seitsemän tuntia keskiyöhön. Sitten neljäkolmatta tuntia seuraavaan keskiyöhön. Silloin on tarantella tanssittu. Neljäkolmatta ja seitsemän? Yksineljättä tuntia elettävänä.

Helmer (oikealla ovella): Mutta minne pieni leivonen jäi? 

Nora (kiittää häntä vastaan käsivarret levällään): Tässä on leivonen!

Henrik Ibsen: Nukkekoti

WSOY 1999, suomentanut Eino Palola

Alkuteos: Et dukkehjem, 1879

Nora ja Torvald Helmer ovat olleet aviossa kahdeksan vuotta. Rahahuolet ovat viimeinkin hellittäneet, kun Torvald on nimitetty osakepankin johtajaksi. Joulu on tulossa ja Nora nauttii sydämensä kyllyydestä uudesta vakavaraisesta elämästään: laittaa joulua lapsille ja heittäytyy suloiseen törsäilyyn.

Kesken iloisten jouluvalmisteluiden Noran vanha ystävä, Kristiina Linde, tupsahtaa yllättäen kylään.  Leskeksi jäänyt Kristiina kertoo Noralle ahdingostaan, ja Nora lupautuu auttamaan. Mutta auttaessaan ystäväänsä hän tulee astuneeksi väärille varpaille, ja pian joulurauha on tiessään; käy näet ilmi ettei Nora olekaan se nuhteeton nukkevaimo, jona Torvald on häntä tottunut pitämään.

Tarinautti lokikirjaan: Vaikka pidän itseäni avarakatseisena, kirjojen suhteen voin olla käsittämättömän ennakkoluuloinen. Ibsenin Nukkekodista olin jokseenkin varma sen olevan ankea ja tylsä. Kun sitten Katja taannoin kannusti lukemaan huonoja kirjoja, päätin haastaa itseni kyllästymään kuoliaaksi ja samalla hypätä lavalle Linnean mukana. 

Lavalle hyppäys onnistui hyvin, huonon kirjan kanssa meni mönkään: en löytänytkään pölyistä klassikkoa, vaan älykkään ja vaikuttavan kirjan. Näytelmä ei ollut ankea, eikä pätkääkään tylsä. Päinvastoin: ahmin sen kuin trillerin, vaikka välillä olikin pakko jäädä ihailemaan Ibsenin taidokasta dialogia. Ei ihme, että Nukkekoti jaksaa innostaa teatterintekijöitä vielä tänäänkin. 1879 ilmestynyt näytelmä ei vanhene, sillä sen esittämiin kysymyksiin ei ole tänä päivänäkään löydetty helppoa vastausta. Noran ratkaisu ravistaa myös modernia lukijaa: mikä lopulta on naiseuden arvo? Ja mikä naisen velvollisuuksista on kaikkein pyhin? 

Helmer: Tahtoisin iloisesti tehdä työtä yötä ja päivää vuoksesi, Nora, - kantaa surua ja kaipausta sinun takiasi. Mutta kukaan ei uhraa kunniaansa rakastamansa puolesta.

Nora: Sen ovat sadattuhannet naiset tehneet.

Helmer: Ah, sinähän ajattelet ja puhut kuin ymmärtämätön lapsi.

Summa summarum: En, en ymmärrä. Mutta nyt otan selvän siitä. Nyt koetan päästä perille, kumpi on oikeassa, yhteiskunta vai minä. Hieno näytelmä, jota suosittelen lämpimästi kaikille.

Nukkekotiin on ihastunut myös Karoliina. Morre puolestaan ihmetteli tohtori Rankin roolia näytelmässä. Hanna kiitti näytelmän helppolukuisuutta ja jäi miettimään, miten Noralle mahtoi lopulta käydä.

Lopuksi muutama sananen näytelmistä yleisellä tasolla. Linnea toivoi, että haasteeseen osallistujat kertoisivat suhtestaan näytelmiin. Minun suhteestani saisi koko kronikan; oli vuosia, joina poistuin teatterilta harvoin. Noina vuosina näytelmätekstien lukeminen kuitenkin rajoittui kulloinkin tekeillä olevaan esitykseen: huvikseni en näytelmiä tuolloin lukenut. Nyt,kun en enää ehdi harrastaa teatteria muuten kuin istumalla katsomossa joskus, olen löytänyt näytelmäkirjallisuuden aivan uudella tavalla.

Taannoin hankittu näytelmien lukutaito oli alussa hivenen ruosteessa: luin liian nopeasti, en malttanut viipyä rivien välissä. Nyt, kun Linnean haasteen ansiosta olen päässyt takaisin vireeseen, sain Nukkekodista paljon irti. (En varmasti kaikkea; näytelmäthän on loppujen lopuksi luotu luettavaksi monenmonta kertaa, eikä hyvä näytelmä kyllästytä, vaan täyttyy sitä mukaa, kun siihen palaa.) Nukkekotiin palaan aivan varmasti, sekä tekstinä että myös valmiina näytelmänä, jos ja kun tilaisuus tulee.

Kynnys näytelmien lukemiseen lienee monella korkeampi kuin niiden katsomiseen. Miksi niitä sitten kannattaa lukea? Minä luen näytelmiä, koska niitä lukiessa saan itse olla dramaturgi ja koen samaa iloa kuin palapeliä kootessa! (Ja tietysti siksi, että jos ei lue näytelmiä, jää moni hieno tarina välistä.) Kiitos siis Linnealle hienosta haasteesta, joka sai minut tutustumaan uudelleen vanhaan, rakkaaseen ystävään. Vastaisuudessa aion pitää huolta, että aika ajoin kurkistan myös näytelmähyllyyn, kun kirjastossa seikkailen.

Thorbjørn Egner: Kasper, Jesper ja Joonatan

Lihaako myös - no, makkaraa

ja jonkin kyljyksistä

ja leijonalle silavaa, 

se on niin terveellistä.

Ja selkää nautain muhkeain

ja kinkkua, hm, joskus vain;

vaan muuten vie piukkaakin hiukkaakin niukemman Kasper ja Jesper ja Joonatan.

  (JOONATAN: Niin juuri. Pitäähän ihmisen toki jotakin saada henkensä pitimiksi.)

Thorbjørn Egner: Kasper, Jesper ja Joonatan. Kolme iloista rosvoa

Wsoy 1980

Alkuteos: Folk og røvere i Kardemomme by, 1955

Suomentanut: Aila Meriluoto

Kardemumma on ihan pieni kaupunki, jossa voi tapahtua melkein mitä tahansa. Kaupunkilaiset ovat melkein aina hyvällä tuulella, ja kaupungin raitiovaunussa saa ajella ilmaiseksi (leivostarjoilu kuuluu ilmaislipun hintaan).

Poliisimestari Paavali kantaa henkilökohtaista huolta kaupunkilaistensa hyvinvoinnista, ja juhlia pidetään sekä lauluja sepitetään aina, kun on vähänkin aihetta. 

Mutta kaupungin ulkopuolella, yksinäisellä tasangolla, on korkea ja kummallinen talovanhus, josta kuuluu pelottavaa leijonan karjuntaa. Siellä asuvat Kasper, Jesper ja Joonatan lemmikkileijonansa kanssa. He viettävät päivänsä kotitöistä kinaten ja yönsä he nukkuvat - paitsi silloin, kun leipä on loppu ja on pakko lähteä kaupunkiin rosvoamaan. Siitä eivät tietenkään kaupunkilaiset pidä, mutta leijonan tähden he eivät voi pidättääkään rosvoja.

"Tänä yönä - kun Sohvi neiti on nukahtanut, me ryöstämme hänet takaisin sinne  mistä ryöstimme hänet tänne!"

Tarinautti lokikirjaan: Tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta Thorbjørn Egnerin syntymästä! Juhlavuoden kunniaksi päätin jälleen kerran tarttua tähän lapsuuteni suureen suosikkiin. Viime lukukerrasta on vain viitisen vuotta, joten tapahtumat olivat hyvinkin muistissa, mutta se ei lukunautintoa pilannut. Tämä taitaa olla minulle niitä nostalgiakirjoja, joiden avulla pääsee pikalomalle lapsuuteensa maailmaan :) 

Hyväntuulinen tarina ja hassut juonenkäänteet viehättivät suuresti myös perheemme pieniä. Tämä kirja olikin ensimmäinen oikea lastenromaani, jonka tyttäret jaksoivat kiinnostuneina kuunnella alusta loppuun! Aikuislukijalle kirja toimi myös puheenvuorona syrjäytymisestä. Onneksi tarina sai onnellisen lopun, ja rosvotkin löysivät piilevät kykynsä ja niiden myötä paikkansa yhteisön arvostettuina jäseninä.

P.S. Iloisista rosvoista hiljattain blogannut Viivi sivisti minua ja muita Egner-faneja mainitsemalla, että Norjassa on ihan oikeasti olemassa Kardemomme by! Talot rosvokaupunkiin on suunnitellut Egnerin arkkitehtipoika, ja niissä voi sesonkiaikaan jopa yöpyä maksua vastaan. Ja illalla tulevat visiitille ketkäs muu kuin Kasper ja kaverit... Tahtoo sinne heti nyt!! :D

P.P.S. Vasta hakiessani kirjailijasta tietoa tätä blogitekstiä varten, huomasin että Egnerillä on sama syntymäpäivä kuin minulla ja Volter Kilvellä. Ehkä minäkin siis sittenkin jonakin päivänä kirjoitan sen sydämeenkäyvän klassikon :D 

Stian Hole: Hermannin salaisuus

"Tule, minä näytän sinulle salaisuuden", Johanna kuiskaa. Kenenkään huomaamatta Hermanni ja Johanna hipsivät puiston poikki ja pitkin aidan vierustaa. Sen aidan, jota Hanne juksasi Hermannin nuolaisemaan talvella. Kohta he ovat jo korkeassa kuusikossa. Johanna vilkaisee olkansa yli varmistaakseen, ettei kukaan näe, sitten he lähtevät seuraamaan metsään vievää polkua. 

"Minne me mennään?" Hermanni kuiskaa.

"Kohta näet", Johanna vastaa.

Stian Hole: Hermannin salaisuus

Karisto 2012

Alkuteos: Garmannsa hemmelighet, 2010

Hermannin naapurissa asuu kaksostytöt, jotka kaikkien mielestä ovat aivan samannäköiset - paitsi Hermannista. Hermanni tietää, että todellisuudessa Johanna on aivan erilainen kuin Hanne, eikä Hanne saa ikinä tietää heidän salaisuuttaan: että metsään on pudonnut avaruuskapseli, ja että Johanna ja Hermanni ovat alkaneet korjata sitä. Ei Hanne kuitenkaan ymmärtäisi. Mutta Johanna ymmärtää, Johanna joka on jalkapallossa yhtä huono kuin Hermanni ja jota myös pelottaa kasvaa isoksi. Ja kun Johanna punastuu, hänen pisamansa katoavat melkein kokonaan...

Tarinautti lokikirjaan: Tästä kirjasta oli taannoin juttua Hesarissa, ja kiinnostukseni virisi, vaikken jutussa olleiden kahden kuvan perusteella ollutkaan varma, pidänkö kirjan isopäisestä kuvitustyylistä vai en. Kun sitten sain kirjan käsiini, olin myyty. 

Kuvat ovat uskomattoman kauniita, Hermannin ja Johannan salaiseen maailmaan on ihana upota. Lukija löytää itsensä leijumasta lasten kanssa avaruuden painottomuudessa,  vaeltaa syvälle metsän salaiseen siimekseen tai sukeltaa syvänsiniseen mereen.

Myös tarinatasolla kirja on ihana ja viisas. Ystävyys, sisaruus, isoksi kasvaminen ja tietysti tykkääminen kerrotaan kauniisti ja vailla lässytyksen häivää. 

Mutta Hermanni ei vastaa, sillä hän on painanut silmät kiinni ja on kaukana poissa. Hän miettii kaikkea sitä, mistä äiti ja isä eivät tiedä. Hän näkee unta Johannasta ja metsässä lojuvasta avaruuskapselista.

Sinä yönä Hermanni ja Johanna leijuvat korkealla saaren yläpuolella, siellä, missä painovoimaa huomaa tuskin lainkaan.

Summa summarum: Kaunis ja upeasti kuvitettu tarina tykkäämisestä, salaisuuksista - ja kesästä.

 


 P.S. Hermannista, norjaksi Garmannista, on olemassa myös kaksi muuta kirjaa, Garmanns sommer ja Garmanns gate. Toivottavasti nekin suomennetaan! Minä ainakin mielelläni keräisin koko sarjan :)

P.P.S. Hermannista ei ole (vielä) blogannut moni. Ilahduttavan ripeitä ovat olleet Rouva Huu ja Paula.

Per Petterson: I kjølvannet

- Hei, sier han.

- Veit du hvor mye klokka er, sier jeg, - det er tirsdag jo, det var tirsdag i hvert fall. Skal ikke du på jobben i morgen?

-Hei, sier han.

- Hei. Er du full.

-Ikke helt. Ikke helt ennå. Jeg trur jeg skal skilles.

- Jøss. Velkommen etter. Veit Randi det.

- Det er hun som veit det. Hun har ikke fortalt det til meg ennå. Men det kommer snart. Hun er ikkje hjemme. Jeg sitter her aleine. 

Per Petterson: I kjølvannet
Forlaget Oktober, 2007

Muistatteko Arvidin ja hänen perheensä? Kirotusta ajan katoavasta virrasta tuttu norjalais-tanskalainen perhe on taas päässyt Pettersonin lempeänterävän katseen kohteeksi. Arvid on nyt 43, ja valitettavasti hänelle ei kuulu kovin hyvää. Hän on menettänyt melkein koko perheensä: vaimon ja tyttäret avioerossa, vanhempansa ja kaksi veljeään onnettomuudessa kuusi vuotta sitten. Jäljellä on vain vanhin veli, joka käsittelee ongelmiaan vielä huonommin kuin Arvid omiaan.

I kjølvannet (suomeksi vanavedessä) on intensiivinen romaani menetyksestä ja surematta jääneestä surusta. Tarina alkaa hetkestä, jolloin Arvid tajuaa saapuneensa perille sinne, minne on jo kauan ollut menossa: pohjalle. Hän on menettänyt (tai lopettanut, jää epäselväksi kumpaa) työnsä, juo liikaa, syö liian vähän ja ajelee autonrämällään ympäri Etelä-Norjaa, kun hänen pitäisi olla teho-osastolla veljensä tukena. Voisi luulla, että Arvid on tuuliajolla, muttei hän tuuliajolla ole: hän on vanavedessä, vihdoin ja viimein. Ja kun hän saavuttaa pohjan, yllättäen siellä onkin valoa - ei ehkä paljon, mutta se osuu oikeisiin kohtiin.

Tarinautti lokikirjaan:  Oikeastaan on pieni ihme, etten inhonnut tätä kirjaa. "Lasinsirpaleita ja ojanpenkkaan oksentavia keski-ikäisiä miehiä"-kirjat jäävät minulta yleensä lukematta tai vähintään kesken. Mutta Petterson ei petä. Hän on armoitettu ihmissuhteiden tulkki ja kuvaa henkilöittensä sisäistä maailmaa viiltävän tarkasti. Hänen "maalaamansa" tilannekuvat ovat hetkittäin niin aitoja että tuntui kuin seisoisin vieressä ja näkisin kaiken omin silmin. Esimerkkinä kohtaus, jossa Arvid näkee isänsä ensi kertaa humalassa tämän saatua tietää, että hänen pojastaan ei tullutkaan työmiestä, vaan kirjailija.

Han lente seg tungt mot veggen for han retta seg opp, svaia litt, og skulle lene seg igjen. Men kroppen ville motsatt vei, han seilte over og tok seg for med hendene, klamra seg til gjerdet og sklei litt før han fikk et godt nok grep og holdt seg fast til balansen var tilbake. Så retta han seg sakte opp og slapp taket. Jeg tenkte ikke på det før han kom inn igjen. At gjerdet var et piggtrådgjerde. Armene hans hang rett ned, og begge håndflatene var full av blod. Det var bare jeg som så det. De andre prata og lo og feira bursdagen min, men mellom han og meg var det en tunnel av stillhet. Han ensa ikke hendene sine, så bare på veggen bak meg og smilte som før og sa:
- Jaså, Hemningway, du skriver du. Fint for deg.

Keskiössä on Arvidin suhde isäänsä, mutta tärkeä maamerkki -ja ukkosenjohdatin- on myös eloonjäänyt veli. Kirjassa onkin yksi parhaista veljeskuvauksista jonka olen lukenut. (Välillä aivan tuskastuin veljen jäädessä taka-alalle, vaikka se tarinaan kuuluikin.) Vaikka veli jää nimettömäksi, hän on lihaa ja verta jopa enemmän kuin uniinsa eksyilevä Arvid.

Kaiken kaikkiaan kirjan lukeminen kesti paljon kauemmin kuin olin sivumäärän perusteella luullut. Tätä kirjaa ei vain voinut ahmaista kerralla, välillä piti sulatella ja haukkoa henkeä. Väkevä (ja välillä sekava) lukuelämys siis! Todellakin toivon, että tämä suomennetaan ja te muutkin saatte palata Arvidin seuraan.

Summa summarum: Raskassoutuinen mutta hieno tarina isyydestä, veljeydestä ja elämästä kuoleman jälkeen.

Gaute Heivoll: Før jeg brenner ned

Jeg har sett denne brannen for meg så mange ganger. Flammene hadde liksom ventet på dette øyeblikket, på denne natta, disse minuttene. De ville ut i mørket, strekke seg mot himmelen, lyse opp, bli fri. Og like etter var de virkelig fri. 

Gaute Heivoll: Før jeg brenner ned

Tiden Norsk Forlag, 2010

Tässä kirjassa on kaksi tarinaa: tarina pojasta josta tulee pyromaani, ja tarina toisesta pojasta, josta tulee kirjailija joka kirjoittaa siitä toisesta. Tämä kirja on totta ja kuitenkin fiktiota: vaikka kaikki todella tapahtui, Gaute Heivollin kirja ei ole dokumentti vaan autofiktiivinen romaani, jossa kahden samassa kylässä varttuneen kiltin pojan tarinat kietoutuvat yhteen. 

Romaani liikkuu ajassa vapaasti mutta hallitusti ja pikkuhiljaa lukijalle aukeaa tapahtumien kulku. Kaikki kulminoituu alkukesään 1978, jolloin Gaute kastettiin ja hänen kotikylässään koettiin tuhopolttojen aalto. Kun Gaute kasvaa, hän yrittää täyttää ympäristön odotukset ja hankkia hohdokkaan ammatin, mutta opettajan sanat "sinä olet runoilija" ovat itäneet hänessä, ja isän sairastuttua jokin alkaa pyrkiä esiin. Jotain pyrkii esiin myös Dagissa, palopäällikön pojassa, jolla on ilman muuta edessään loistava tulevaisuus, niin lahjakas ja kiltti kuin hän on. Mutta miksi tuo kaikkien rakastama poika eräänä yönä seisoo pimeällä pihalla, kaataa bensiiniä lattialle ja raapaisee tulitikun? Ja miksi se toinen poika ei voi olla kirjoittamatta siitä kaikesta? Yksiselitteisiä vastauksia kirja ei anna, sillä niitä ei ole. 

Tarinautti lokikirjaan: Kun ensin kuulin tästä kirjasta, täytyy myöntää ettei kiinnostanut yhtään. Pikkuhiljaa, blogisavujen myötä, kiinnostus kuitenkin virisi, olenhan sentään vanha VPK:lainen itsekin ;) Tämä  oli siis lukulistallani kysymysmerkin kanssa. En tiedä, olisinko ryhtynyt tuumasta toimeen, ellen olisi pitkästä aikaa innostunut lukemaan norjaksi ja keksinyt, että luenkin tämän alkukielellä, på norsk!

Ja sitten.

-Det blir ingen branner i natt, hvisket han til mamma. - Det er over nå, jeg kjenner det på meg. Det er over.

Så slokket han lyset, og sovnet nesten med det samme, mens mamma ble liggende våken og høre på den jevne barnepusten som liksom kom fra selve mørket.

Kello on nyt puoli viisi aamulla. Sain tunti sitten loppuun tämän kirjan. Olen palannut pitkältä matkalta. Olen pöllämystynyt, onnellinen, täynnä suurta kauneutta ja yhtä suurta surua. Monta kertaa olin itkun partaalla - enkä vain silloin kun tapahtui jotain erityisen traagista, vaan siksi että vain oli niin itkettävän kaunista - humalainen hetki tuntemattoman miehen haudalla utstrakt som en engel, tai jouluna kirkossa mens snøen virvlet mot vinduene og man var varm i kinnene mens alle sang. 

Gaute Heivoll on mestarikertoja, jonka taikapiiriin jouduttuaan siinä myös pysyy. Kieli on sujuvaa, runollista, lumoavaa. Mistä ikinä tämä mies kirjoittaa, alkaa hohtaa:

--- at det skal begynne å snø,  at det skal starte om natta mens jeg sover, at det skal lave ned over træerne, over huset, over skogen, at det  skal snø langt inni drømmene mine, at det hvite skal dekke alt og når jeg våkner om morgenen, skal verden være ny. 

Suomentajalla on totisesti ollut kova työ tämän mestariteoksen kääntämisessä! Blogisavujen perusteella hän lienee onnistunut hyvin :)

Summa summarum: Og inni meg var det bare et stille lys som gjorde vondt. Hirvittävän kaunis kirja. Yksi parhaista jonka olen lukenut ikinä. 

P.S. Innostuvaa sorttia kun olen, menin ja tilasin nettikaupasta Heivollin esikoisteoksen Omars siste dager - ja samaan syssyyn Per Pettersonin romaanin I kjølvannet, jossa tavataan Kirotusta ajan katoavasta virrasta tuttu Arvid. Pysykää siis kanavalla, kaikki norjalaisen nykykirjallisuuden ystävät :)

P.P.S. Tämäkin kirja osaltaan avasi Ikkunoita Eurooppaan ja kartutti haastesaldoani, joka Norjan osalta alkaa olla jo aika hyvä.

Alf Kjetil Walgermo: Mitt bankande hjarte

Straks etter sentrum begynte oppoverbakkane. Då gjekk det saktare. David budde på den andre sida av bygda, og det tok nesten tjue minutter å sykle opp dit. Men i dag gjekk det tregare enn normalt. 

- Vi må ta ein pause, ropte eg til Jenny då vi passerte den gamle barnehagen. - Eg er sliten!

Jenny hoppa av sykkelen og trilla han eit stykke oppover vegen så eg kunne ta henne igjen.

-Du brukte ikkje å bli så fort sliten før, sa ho.

- Kanskje eg er i ferd med å bli vaksen, lo eg. - Vaksne orkar jo ingenting.

Alf Kjetil Walgermo: Mitt bankande hjarte

Cappelen Damm, 2011

Amanda on 13 ja puoli vuotta ja rakastunut ensimmäistä kertaa. Koulun kivoin ja komein poika David tuntuu saavuttamattomalta kuin tähdet taivaalla, mutta sitten tapahtuu pieniä ihmeitä ja he alkavat viettää yhä enemmän aikaa yhdessä. Juhannusyönä, juuri kun David aikoo suudella häntä, Amandan sydän pettää.

Sairaalassa Amanda saa kuulla, että hänen sydämensä on vakavasti sairas: se on liian suuri eikä enää jaksa. Ainoa toivo on sydämensiirto. Alkaa pitkä ja tuskainen odotusaika. Ysiluokka pyörätuolissa on melkein kuolemaakin kamalampaa, mutta onneksi Amandalla on David ja bestiksensä Jenny, joita ei nolota hengailla hänen kanssaan koulun pihalla. Kolmikolla on myös unelma... he ovat rakentamassa lauttaa, ihan kuin Thor Heyerdahl aikoinaan, ja aikovat seilata sillä vuonon saariin seuraavana kesänä. Mutta jos Amanda ei saa pian uutta sydäntä, hän ei elä seuraavaan kesään.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä on ihana kirja, ja vielä ihanamman siitä teki nynorsk. (Norjassa on kaksi virallista kielimuotoa, bokmål ja nynorsk, joista enemmän käytetty bokmål on minulle tutumpi. En ole ennen uskaltautunut lukemaan nynorskiksi kokonaista kirjaa, ja taisin vähän jännittää miten se sujuisi. Turhaan jännitin, lukeminen ei tuntunut ollenkaan raskaalta vaan nautin jokaisesta sanasta. Nyt syttyi nälkä lukea lisää!)

Kielestä riippumatta Mitt bankande hjarte on kaunis ja koskettava nuortenkirja, joka tempaa aikuisenkin lukijan mukaansa täysin. Urheilullisen Amandan heikkeneminen ja pelot ovat liikuttavaa luettavaa, ja silti kirja välttää itsestäänselvimmät kliseet. Kirja osaa yllättääkin monessa kohtaa, ja pidin kovasti myös vanhan Lia-Larsin avaamasta näkökulmasta Jennyn sukuun. Kun Jenny alkaa nähdä itsensä osana suurempaa kokonaisuutta, hän saa voimaa tehdä oikeita ratkaisuja, vaikka ne vaativatkin paljon.

Minulla on hyllyssä vuoroaan odottamassa Jenny Downhamin Ennen kuin kuolen, ja onkin kiintoisaa nähdä miten samanlaisia tai erilaisia nämä kaksi kirjaa ovat. Aika paljon vaaditaan, jos Downham aikoo tämän pestä!

Summa summarum: Kan eit hjarte svikte? Det gjer meg trist. Det er der eg kjenner eg er glad i mamma og pappa. Det er der det bankar når eg tenker på David. 

Kven blir eg viss eg får eit nytt hjarte? 

Loppukevennys: Kolmivuotias tyttäreni katsoi takakannessa olevaa ihmissydämen kuvaa ja kysyi mikä tuo on. Kerroin sen olevan sydän. Tytär totesi tuumivasti: "Ei se näytä sydämeltä... se näyttää vähän möröltä!" :D