-Voi kultaseni, miten hassu sinä olet! hän sanoi tyrskien ja kyynelet tirisivät silmissä. Hän tuijotti hämmästyneitä pojankasvoja. - Ihmisethän ovat kätkijöitä varten samalla tavalla kuin leipä on voita varten!
Poika oli hetken vaiti. Tuulenpuuska kahisutti kirsikkapuuta ja varisteli kukintoja.
-Mutta sitä minä en usko, sanoi poika vihdoin seuraten katseellaan putoavia terälehtiä. -Minä en usko alkuunkaan, että me siitä syystä olisimme olemassa ja että me pian kuolisimme sukupuuttoon!
Mary Norton: Kätkijät
Alkuteos: The Borrowers, 1952
WSOY 2011
Suomentanut Ulla Lehtonen
Piilossa pysyminen on kätkijöiden erikoistaito ja lisäksi elinehto, kuten Podi ja Hemmeli Arietalle kertovat hänen tullessaan ikään, jolloin on aika aloittaa kätkemisen harjoittelu. Mutta utelias ja varomaton Arietta tulee tietysti nähdyksi: talossa vieraileva 10-vuotias poika huomaa hänet, ja vastoin kaikkea todennäköisyyttä heistä tulee ystäviä. Mutta häijy ja ankara taloudenhoitajatar, rouva Piiska, päättää hankkiutua kutsumattomista vieraista kertaheitolla eroon.Kätkijöiden on paettava, mutta minne? Muut kätkijät ovat kauan sitten lähteneet talosta, eikä ole varmaa, onko kukaan heistä enää edes elossa.
Tarinautti lokikirjaan: Kirjan juoni kuulostaa jännittävältä, ja elokuvaksikin taipunutta fantasiaseikkailua kehutaan klassikoksi. Ikäväkseni jouduin myöntämään, etten oikein ymmärtänyt, mikä tässä nyt oli niin klassista ja hienoa. Onhan kirja toki vanha ja lienee omalla tavallaan omituisten otusten genren uranuurtajia, mutta ei se mielestäni erotu mitenkään edukseen monista muista lukemistani tämäntyyppisistä kirjoista. Suoraan sanottuna kirja oli minusta laimea ja tylsä. Päähenkilö Arietta oli jotenkin persoonaton ja tylsä, eikä kukaan muukaan henkilöistä erityisesti ihastuttanut - eniten persoonaa ja luonnetta oli tyrannimaisessa rouva Piiskassa. Loppuratkaisu latisti tunnelmaa entisestään: eikö tässä kirjassa tapahtunut yhtään mitään?
Jotta ei lipsahtaisi aivan lyttäyslinjalle, kerrottakoon että olin mielipiteineni yksin. Perheemme 6-ja 4-vuotiaat tyttäret tykkäsivät kirjasta aivan hurjasti! Heistä se oli hauska, ja kätkijät vallan mainioita tyyppejä.Tämä yllätti minut täysin, sillä en mieltänyt (enkä vieläkään miellä) Kätkijöitä pienten lasten kirjaksi. Lainasinkin sen välipalaksi itselleni, mutta tyttöjen nähtyä kirjan kannen he halusivat kuulla mitä siinä tapahtuu, ja koska kirja ei ollut järin dramaattinen, päätin lukea sitä heille, kunnes he kyllästyisivät ja käskisivät vaihtaa kirjaa. Sen sijaan he halusivat kuulla aina vain lisää ja lisää. Käsittämätöntä, mutta totta! (Voisin tietenkin imarrella itseäni ajattelemalla, että ääneenlukutaitoni ja eläytymiskykyni ovat vailla vertaa, mutta siihen ylpeyden lankaan en sentään aio langeta ;D). Kai tässä oli samaa viehätystä kuin nukkekodeissa, vaikka meidän menevät pikkulikat eivät tosielämässä juuri nukkekodeilla leikikään.
Onhan totta toki sekin, että Kätkijöiden elämäntapa lukuisine keksintöineen on oivaltavasti kuvattu:
-Oletko kiltti ja panet vähän puita pesään?
Ponnistellen Arietta nosti kirjan polviltaan ja asetti sen lattialle. Polttoainetta pidettiin sinappipurkissa; siellä oli sekä hiilenpalasia että hienoksi jauhettua kynttilää, jota lapioitiin pikkulusikalla. Arietta nosti sieltä muutamia vuoluja pitäen lusikkaa varovasti kallellaan ettei sammuttaisi tulta.Hän seisoi ja nautti lämpimästä. Takka oli lumoava; isoisä oli tehnyt sen hedelmäpuristimen hammasrattaasta. Hampaat sojottivat joka puolelle kuin tähden säteet ja keskuksessa hehkui tuli.
Nokkeluudesta huolimatta kirja oli minulle täysi floppi, lastenkamarissa sen sijaan jymymenestys. Ehkä elokuva on parempi, tai aikuiseen makuun sopivampi? Ihan heti en ainakaan aio rynnätä ottamaan selvää. Mutta oikaiskaa toki, jos olen väärässsä. (En soisi, että minusta salakavalasti tulee kaavoihin kangistunut keski-ikäistyvä tylsimys tai muulla tavoin toivoton tapaus ;))
Summa summarum: Laimea lilliputtiseikkailu, joka yllättäen löysi otollisen kuulijakuntansa leikki-ikäisistä tytöistä.