Nelma Sibelius: Satusaaren haltija

Satupojalla oli ihmeelliset silmät. Hän huomasi luonnossa niin merkillisiä asioita. Rusopilvissäkin hän näki utuisia saaria ja kullalle kumottavia kaupunkeja. Kirkassilmä katsoi ja katsoi, mutta ei nähnyt muuta kuin pilvimöhkäleitä, vaikka miten olisi silmiään siristellyt. Ja pilviä ne vain olivatkin! Tyttö oli varma siitä.

Nelma Sibelius: Satusaaren haltija

WSOY  1950

Kuvitus: Rudolf Koivu

Kaukana Satumeren ulapalla kohoaa kaunis vehreä saari. Siellä asuu Satusaaren haltija, joka eräänä päivänä löytää saarensa rannalta tyttölapsen vasussa. Haltija  vie lapsen saaressa asuvalle kalastajaukolle, joka lupaa huolehtia lapsesta. Tyttö saa nimekseen Merenkukka, ja yhdessä kasvattisisarensa Siljan kanssa hän varttuu neidoksi - eikä kukaan aavistakaan, että Merenkukka on prinssi Kotkansulan paras ystävä, orpotyttö joka kauan sitten salaperäisesti katosi.
Kun prinssi varttuu nuorukaiseksi, hänen on aika etsiä itselleen sopiva vaimo. Ja ennustettu on, että prinssin puolisoksi pääsee Satusaaren tyttäristä se, joka tuo hänelle kultalangoista kudotun verkon. Mutta häijy Mutaämmä kantaa kaunaa Satusaaren haltijalle, ja alkaa kylvää eripuraa sisarusten välille...

Kirjailija Nelma Sibelius (1878-1970) oli Jean Sibeliuksen käly, jonka suloisen satukokoelman on kuvittanut Rudolf Koivu. Nimikkosadun lisäksi kirjassa on kaksi muuta tarinaa. Noitalipas kertoo köyhästä kauppiaasta, joka vaurastuessaan sairastuu saituuteen. Miten Kirkassilmä löysi Satupojan puolestaan on ystävyyden, mielikuvituksen ja peräänantamattomuuden ylistys: löytääkseen Satumaahan lähteneen ystävänsä vakavamielisen tytön on ensin opittava uskomaan mahdottomaan ja avattava sydämensä satujen taialle.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä oli täysin  heräteostos: kirja löytyi kirpparilta ja herätti huomioni ihanalla kannellaan. Kun varmistui, että kirjan on todella kuvittanut Koivu eikä kukaan taitava matkija, en voinut olla ostamatta opusta "iltasaduiksi lapsille" ;). Opettavaiset, vanhanajan tunnelmaa tihkuvat sadut olivatkin raikas poikkeus Tatujen, Patujen, Vilttitossujen ja Nuudelipäiden lomassa. Lapsetkin kuuntelivat kyllästymättä kaikki kolme kirjan satua, vaikka tarinoiden tempo onkin toinen kuin esim. yllämainituissa tarinoissa.

Kirjallisuutena sadut ovat hyvää keskitasoa, perinteisten satujen sarjassa jopa varsin hyviä. Eniten pidin sadusta Noitalipas, jossa klassisten satuelementtien lisäksi oli eniten omaperäisyyttä ja draaman kaari vahvin. Tarinan opetuskin on mukavasti huumorin ja seikkailun "maisemoima".

"Me tahdomme ulos täältä!" huusivat nuorimmat, äsken rahapajasta päässeet kolikot ja sitten kuului ponnekkaita kopsahduksia lippaan kantta vasten.

"Niin!" huusivat toiset, "emme ole tottuneet virumaan ahtaassa, pimeässä lippaassa. Me tahdomme päivänvaloon! Haluamme kiertää maita mantereita, kulkea kädestä käteen ja tehdä ihmisiä iloisiksi! Pam, pam!"

"Silentium!" Kajahti käskevä ääni. Nyt puhui lippaan korkea-arvoisin ja vanhin kultaraha. Se oli liikkunut paljon maailmalla ja oppinut tämän sanan matkoillaan.

Todellisen aarteen kirjasta tekee Rudolf Koivun kuvitus - jo sen takia kannatti maksaa opuksesta kahdeksan euroa. Tätä tulen vaalimaan omassa hyllyssäni; lasten kanssa sitä kyllä luetaan, mutta lastenhuoneen hullunmyllyssä en sitä uskalla säilyttää vielä moneen vuoteen.

Summa summarum: "Nyt saat sinäkin opetella lentämään", hän virkkoi tytölle. "Saatpa nähdä miten hauskaa se on!" Viehättäviä vanhanajan satuja, joille mestarikuvittaja antaa siivet.

Saamelaiskulttuuriviikko: Pieni maahiskirja

Saamelaisukko oli poropaimenessa tunturissa. Ukon porot söivät suuressa porokaarteessa. Kun porojen sekaan ilmestyi äkkiä viisi lehmää, ukko arvasi lehmien kuuluvan maahiselle. Maahisten lehmien sanottiin olevan erityisen kauniita ja vahvoja ja niistä sai lypsää enemmän maitoa kuin tavallisista lehmistä. Hän oli kuullut, että jos heittää veitsen oikean olkapäänsä ylitse, saa lehmät itselleen. Ukko viskasi veitsen, eivätkä lehmät enää päässeetkään pakenemaan. Silloin ukon eteen ilmestyi hyvin kaunis nainen, joka kysyi: "Mitä tahdot, että päästät lehmäni menemään?"

Nina Haiko & Minna Lämsä: Pieni maahiskirja

Kustannus-Puntsi 2002

Mustavalkokuvat: Minna Lämsä

Värikuvat: Nina Haiko

Teksti: Suomalaisen kirjallisuuden seura

Kufittaret, saamelaisten maahiset, ovat ehtymätön kansansatujen ja tarinoiden aihe. Opinnäytetyössään graafikot Minna Lämsä ja Nina Haiko ovat tarttuneet näihin kansanperinteen pieniin helmiin ja loihtineet maagisen kuvituksen vanhoihin maahisista kertoviin taruihin. 

Iskurasjoella tiedettiin asuvan kufittaria. Siellä oli talo, joka näkyi vain yöllä, 

mutta kukaan ei pelännyt sitä.

Tarinautti lokikirjaan: Saamelaisteemaviikollani olen puhunut (ja tulen vielä puhumaan lisää) paljon saamelaisten historian kipupisteistä, joista tietysti pitääkin puhua. Mutta jottei menisi ihan ruikuttamiseksi, on syytä nostaa esille myös kulttuurimme henkisiä rikkauksia. Niistä minulle yksi tärkeimmistä on tarinaperinne, jota edes telkkari ei (ainakaan vielä) ole onnistunut kokonaan nitistämään. Ihmemiehen ja Spede show:n ohella lapsuuteni iltoihin kuuluivatkin myös tarinat kufihtarista ja staaloista. Etsiessäni materiaalia saamelaista blogiteemaviikkoani varten löysin Pienen maahiskirjan ja rakastuin. Suomalaisen kirjallisuuden seuran talteenkeräämät tekstit ovat saaneet arvoisensa kuvituksen nuorten ja taitavien graafikkojen käsissä.

Kufittaren tytär tuli ja sanoi pojalle, että tämä oli hänen veljensä eikä tämän enää tarvitsisi mennä takaisin maan päälle. Tytär tarjosi pojalle syötävää, mutta poika oli niin peloissaan, ettei suostunut syömään. Tämän huomatessaan kufitar vei pojan lampaiden tokkaan ja lupasi koko tokan pojalle, jos tämä vain jäisi maan alle. 

Nina Haikon värikuvat ja Minna Lämsän mustavalkoiset piirrokset muodostavat hienon, puhuttelevan ja mielikuvitusta kiehtovan kokonaisuuden. Kuvitus myös kunnioittaa saamelaista muoto-, väri-ja symbolikieltä, tavoittaen juuri sen maagisen tunnelman, jonka lapsenmielessäni näihin tarinoihin liitin. Suosittelen tätä pientä suurta kirjaa erittäin lämpimästi kaikille ja kaikenikäisille, jotka haluavat kurkistaa saamelaiseen tarina-ja uskomusperinteeseen. (Toisin kuin monet saamelaiset sadut, nämä tarinat eivät edes ole hirveän pelottavia, joten kirja soveltuu myös perheen pienimmille.)

Staalon tyttäret olivat kauniita lapsia. Toinen oli punainen ja toinen sininen tytär. Heillä oli silmät kuin taivaan tähdet ja otsalla tähtikoristeet.

Summa summarum: Lumoava, visuaalisesti kaunis kirja ja kulttuuriteko. Saamelaisen tarinaperinteen vaaliminen on tärkeä ja arvokas asia.

Enna Airik: Haavemaa

Ja äkkiä hän kuuli äänen, kuin pienten tähtien helinän. Hän avasi silmänsä ihmeissään, ja siinä hän makasi, liplattavan lammen ranalla, auringon lämmössä. Joutsenet uivat hänen ohitseen ylpeät kaulat kaarella ja valtava lehmus levitti viileän varjonsa ruusupensaiden ylle. Kaukana mäen päällä loisti kartano kuin suunnaton helmi.

Enna Airik: Haavemaa
Karisto 2012

Aana on sairas. Häntä hoitaa täti, koska isä ja äiti ovat kuolleet. Ulkona riehuu hyytävä pakkanen ja Aanaa palelee koko ajan. Mutta Haavemaassa on ihana kesä ja Aana itse on vahva ja terve. Haavemaassa kaikki on mahdollista, ja kultaisen sillan takana toetutuu haaveista hartain...

Aanan silmiä häikäisi ja sydän heitti volttia ilosta. Hänen päätään ei särkenyt enää. 

Hänen kätensä ja jalkansa olivat lämpimät ja voimakkaat. Hän oli terve!

Tarinautti lokikirjaan: Enna Airikin Haavemaa tuli toiseksi, kun kirjabloggarit äänestivät  vuoden parhaista lasten ja nuorten kirjoista. Enkä yhtään ihmettele, miksi! (Luin kirjan aivan marraskuun lopussa, ja itse asiassa harkitsin että olisin pikaisesti blogannut kirjasta jotta voisin äänestää sitä. Mutta kun kolmen kärjessä oli jo niin täyttä, se jäi tekemättä sitten.)

Haavemaan tarina on valtavan kaunis, ja herkkä kuvitus hurmaa. Pidin myös siitä, kuinka Airik kertoo tarinaa kahdessa tasossa: mustavalkoinen reaalielämä pienenä alalaidassa, Haavemaan tapahtumat suurina ihanina värikuvina hallitsevat sivuja. Loppu on surullinen muttei lohduton. Siirappinen prinsessaloppu ei tähän olisi käynytkään. Hieno kirja siis! Toivottavasti Airikilta saadaan vielä lisää näin kauniita satuja.

Pian kipu ja kylmyys olivat unohtuneet, eikä Aana tajunnut aikaa joka kului ja kului,
kun hän uitti hopeasiipistä joutsentaa vedessä.

Summa summarum: Haikeansuloinen tarina haaveista, niiden toteutumisesta ja hinnasta.

Teatterissa: Urpo, Turpo ja Ihanaa!

    "Jos ei syö kunnolla, jää löysäksi."

Oulun kaupunginteatteri: Urpo, Turpo ja Ihanaa

Ohjaus: Mikko Kouki

Koreografia: Paula Puumalainen

Urpo ja Turpo ovat nallekarhuja, joilla touhua piisaa, sillä aikaa kun lapset ovat koulussa. Mutta mikä kumma on se kaakki, joka eräänä päivänä löytyy lattialta kangasmytyn alta ja sanoo: i-ha-naa!? Käy ilmi että otus on leikkiheppa. Nallekaverukset koettavat opettaa uuden ystävänsä hirnumaan oikein. Mutta onhan se vähän vaikea hirnua hyvin, jos on huonosti ommeltu ja kieli on väärinpäin suussa. 

Yhdessä Mollan ja Barbin kanssa lelujoukko harjoittelee esteratsastusta, löytää itsestään piileviä kykyjä ja lopuksi myös aarteen, joka tosin on vähän erilainen kuin he kuvittelivat. 

Barbi (Elina Korhonen), Turpo (Aki Pelkonen) ja Urpo (Janne Raudaskoski)

Tarinautti lokikirjaan: Kävin kultakutrini kanssa teatterissa. Tyttö, jo konkari näissä hommissa, oli kovin innoissaan, koska heille on eskarissa luettu Hannele Huovin samanniminen kirja. Minä itse en ollut niinkään tohkeissani, näytelmän nimi ei oikein napannut. Mutta sitten esitys alkoi! Ja kyllä meillä oli hauskaa. 

Esitys on täynnä hykerryttäviä oivalluksia ja veikeitä tilanteita. Barbinukesta sukeutuu karateka, nallekarhusta ballerina ja ratsastushatusta maha. Näyttelijät ovat energisiä, ja akrobaattista esitystä on ilo katsella. Eikä juoneenkaan tarvita turhia koukeroita - tilannekomiikka riittää ja puree. Sekä tyttö että äiti pitivät henkilöistä eniten Barbiesta - tyttö siksi kun se oli niin nätti, äiti taas nauroi niin, että hyvä kun ei penkiltä pudonnut.

Erikoiskiitos kuuluu puvustaja-lavastaja Maija Tuorilalle, jonka luoma lastenhuone oli vallan mainio. (Koska kaikki tapahtuu nallekarhujen perspektiivistä, on parsinneulakin heinäseipään kokoinen.) Ja merenpohjan hirviökala oli aivan hervoton! Mulkosilmäinen otus oli samaan aikaan hurja että niin hauska, ettei pieniäkään lapsia pelottanut liikaa. 

Tarinan loppu oli hieman haikea, mutta silti näytelmästä jäi hyvä mieli. Ja nyt on tietysti hetikohta juostava kirjastoon ja lainattava myös se Huovin kirja...

Summa summarum: Loistava kotimainen "toy story", paaaljon parempi kuin ne  animaatiotehtaiden suoltamat kohellukset.

Wilkoń & Wilkoń: Otakar Kultanenä

Piotr & Józef Wilkoń: Otakar Kultanenä
Lasten Keskus 1997
Alkuteos: Gold für König Otakar, 1997
Suomennos: Ulla-Mari Kellomäki

Eräänä päivänä kuningas Otakarin hoviin saapuu salaperäinen vieras: taikuri Kornelius, jolla on taito loihtia kullaksi kaikki, mihin taikasauvallaan koskee! Tästäpä Otakar riemastuu, ja pian Kornelius-parka huomaa, että kuninkaan kullanhimolla ei ole rajoja. Kansakin jo nauraa kuninkaan hullutuksille, mutta prinsessa Lusindaa ei naurata; hänestä olisi parempi että Kornelius pääsisi vapaaksi ja kaikki olisi taas kuin ennenkin.

Lopulta kuningaskin joutuu nöyrtymään luonnon majesteettisuuden edessä ja ymmärtää, että elämässä on asioita, jotka ovat kultaakin arvokkaampia.

Aamulla kuningas ja Lusinda näyttivät vieraalleen linnan puiston.
Linnut lauloivat ja villieläimet riensivät syömään Lucindan kämmeneltä.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja on niitä harvinaisuuksia, jotka ihastuttavat yhtä paljon koko perhettä. Äitikään ei kyllästy kuoliaaksi; kultaisilla sivuilla silmä viihtyy ja sielu lepää, vaikka suuparka joutuukin lukemaan saman iltasadun yhä uudestaan ;) Tämä kirja täytyneekin hankkia omaksi - lapsuuden satukirja-aarteeksi, jonka lumoon voi palata aina, kun kaipaa vähän kultaa ja kimallusta harmaata arkea valaisemaan.

"Tuollahan on kokonainen valtameri kultaa kukkuroillaan!" kuningas ällistyi.
"Minun kultainen linnani on vain pieni pisara siihen verrattuna."

Summa summarum: Kauniisti kuvitettu, viisaasti kerrottu vanhanajan satu ahneudesta, onnen tavoittelusta, ystävyydestä ja tietysti rakkaudesta.

Satupäivä 18.10. Alakkonää satua?

Hyvää, sanoi tarinautti, satupäivää kaikille! Joka päivä on tietysti satupäivä perheessä, jossa on kolme alle kouluikäistä lasta. Mutta mikäs sen somempi tekosyy blogata lempiaiheestaan kuin valtakunnallinen teemapäivä :) Kävin siis tonkimassa lastemme kirjahyllyä ja poimin sieltä muutamia opuksia, jotka ansaitsevat paikan parrasvaloissa tänään.


     Ilmari Kianto: Turjanlinnan satukirja
                  1. painos 1915

"Oli pitkä talvi ja kovat pakkaset. Elimme täydellisesti erillään sivistyneestä maailmasta. Lapseni ottivat tavakseen sunnuntaisin rynnistää huoneeseeni ja silloin ei auttanut muu kuin että minäkin otin tavakseni ennen heidän tuloaan koettaa sepittää jotain, jota voisin heille lukea." Näin sai alkunsa Turjanlinnan satukirja, jonka pikku tarinoissa Ilmari Kianto kertoilee lapsilleen siitä erämaasta, johon kohtalo on heidät sijoittanut.

Turjanlinnassa sattuu ja tapahtuu. Lapset keittävät pöksyistään puuroa äidin puhasvesisaavissa, kesällä saadaan lentäviä hännystakkiherroja vierailulle, ja kevättalvella kun hanki kantaa, niin lähdetään porukalla metsään poimimaan punaisia poskia.

Mutta ei kaikki ole suloista ja herttaista edes saduissa. Turjanlinnassa on kätketty ikkuna, josta vain aikuiset saavat katsoa ulos. Lapset eivät edes tiedä, missä se kielletty akkuna onkaan, mutta sen he kyllä tietävät, että aina kun isä katsoo siitä pahasta ikkunasta ulos, hän alkaa huokailla ja äiti itkee. Ja yhtenä jouluna käykin niin, että joulupukki joutuu vatsatautiin eikä pääse tulemaan, vaan lähettää tuhman sotapukin tilalle. 

Tummista sävyistä huolimatta satujen tunnelma on lämmin. Kiannon kieli on viehättävää, sitä on ilo lukea.

Voi hirmuista vonkaa, mitä tuo tyttö meni! Ei näkynyt kuin lumitupru vain ja pienet kellot Kultakilinän kaulassa panivat yhtenä surinana että sirrrrr! ja sarvet keikkuivat ilmassa ja taivaan rannalla heilahti vielä tytön kinnas ja sitten näkyi vielä punakultahiippa horisontissa, vaan vähän päästä ei näkynyt kuin kärpäsen kokoinen musta pilkku valkealla ulapalla ja pian katosi sekin silmistä. Olipas siinä tyttöä, hih helkuti sentään! 

Sadut suorastaan tiukkuvat nostalgiaa ja hyväntuulista sanailua. Mielikuvituksen siivin voi vaikka lennättää Mirrin ja Hurtta Pystykorva Foxin syömään juustoa kuuhun. 

Mutta kun juusto loppui, niin - voi hirveä paikka: ei ollut minkä päällä enää seistä.

- Miau, kurnau? kysyi kissa.

- Hau-huut! Minä vastasin hermostuneesti. Meillä oli melkoinen hätä. Mutta Mirri se oli, joka keinon keksi.

   Aldous Huxley: The Crows Of Pearblossom, 1944
   Kuvitus: Sophie Blackall, 2011

Dystopiaklassikostaan Uljas uusi maailma tunnettu Aldous Huxley kirjoitti eläissään todistettavasti ainakin yhden sadun: The Crows Of Pearblossom syntyi joululahjaksi Huxleyn pojatyttärelle Olivialle vuonna 1944. 

Vinkeässä tarinassa kerrotaan ahneesta vanhasta käärmeestä, jonka suureen kitaan katoavat kaikki rouva Variksen munimat munat. 

When Mr. Crow came home that evening from Palmdale, where he worked as Assistant Manager in the drugstore, he found his wife looking very pale and haggard, pacing up and down the branch outside their nest.

Estääkseen vaimonsa sydäntä särkymästä herra Varis pyytää apua ystävältään vanhaherra Pöllöltä, ja yhdessä he laativat ovelan juonen, jonka avulla käärme saadaan satimeen.

Since that time, Mrs. Crow has successfully hatched out four families of seventeen children each. And she uses the snake as a clothesline on which to hang the little crows' diapers.

Sophie Blackallin kuvitus on hellyttävää: suurisilmäiset varikset ja hempeät pastellin sävyt. Tästä kirjasta tykkäsivät meillä kaikki.

  Oili Tanninen: Nunnu
  Otava 1965-1969

He ovat Hyvin Tärkeitä Henkilöitä. Heitä tarvitaan kaikkialla, sillä kaikki haluavat nukkua, herätä ja joskus vähän möksöttääkin. Siksi Nunnulla, Hopulla ja Möksöllä on aina kiire. Ja kiire heillä oli sinäkin päivänä, josta minä nyt kerron.

Nunnu nukuttaa, Hoppu hoputtaa ja Möksö mököttää. Yhdessä he huolehtivat tärkeistä asioista, kuten professori Prillin päivänokosista, neiti Ajan hammassärystä ja kenkusta hepsunkepsusta, joka on istua pyllähtänyt Möksön ikiomaan hattuun. Onneksi Hopun kaupasta löytyy melkein mitä vain, jos on millä maksaa - ja miksei olisi, valuuttana näet toimivat hullunkuriset ajatukset.

Hoppu oli hyvin ylpeä Hulihopperistaan. Se oli hänen uusin keksintönsä.

Löysin Nunnun vasta hiljattain, ja ällistyin, kuinka Tannisen koko tuotanto on voinut mennä minulta ohi!   Nunnusta ja hänen ystävistään ilmestyi 1960-luvulla kolme kirjaa: Nunnu, Nunnu lentää ja Nunnu putoaa. Nyt ne on saatu yksiin kansiin kaikkien retrosielujen iloksi. 

Tykästyin Nunnuihin jo kirjastossa veikeän, värikylläisen kuvituksen tähden. Kotona huomasin riemukseni, että tätä oli mukava lukea lapsille ääneen: tytöt hihittivät hepsunkepsuille, äiti neiti Ajalle. Minäkin tahdon oman kotihiippari Hetkisen! (En muuten ihmettele, että Nunnu on myös Japanissa suosittu.)

Monta muutakin satua haluaisin nostaa esiin, mutta kello on huolestuttavan paljon. Tyydyn siis tunkemaan tähän loppuun pienen kuvagallerian ja toivottamaan satumaista satupäivää kaikille!

Tänään on juuri oikea aika / muurahaisen lentää kuuhun

ja tehdä siellä semmoinen taika / että namusia sataa suuhun

     ~Kirsi Kunnas: Puupuu ja käpypoika ~

Sillä vaaroja riittää. Niiltä ei voi välttyä, jos täytyy pitää huolta omasta kuningaskunnasta. 

Vaara kun voi väijyä lähimmän kiven takana!

Mutta Mikko on rauhallinen. Hänellä on ikioma voimasäkki.

~Gunilla Bergström: Mikko Mallikas on kuningas ~

- Mitä taloa? Mihin tarkoitukseen? alkoi reportteri kysellä. - Minä haluan tietää lukuja.

- Tästä tulee pieni talo, selitti krokotiili. - Viisi askelta leveä ja viisi askelta pitkä.

- Kuinka monta kerrosta?

- Yksi kerros.

- Merkitään muistiin, sanoi mies ja alkoi tuhertaa lehtiöönsä. (Kirahvi valaisi häntä lyhdyllään.)

~Eduard Uspenski: Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä ~

P.S. Pakko kysyä: Mitkä ovat teidän suosikkisatujanne? Onko teillä satukirja-aarteita, jotka kulkevat perintönä perheessä?

Hannu Hirvonen: Rakastunut krokotiili

- Tsirp! Et ikinä arvaa!

- Lirps! Joku on pihkassa johonkin!

- Piip! Ihan lääpällään! 

- Mitä ihmettä? Krrilla kysyi. Hän oli luullut etteivät siniset linnut osanneet puhua mitään.

- Se on NIIIIIIIN ihanaa, sanoi pienin linnuista.

- Ihanan ihanaa! Sanoi toinen.

- Mää pyörryn pian! sanoi kolmas ja näytti juuri niin sirkeän virkeältä kuin iloisesti livertelevä sininen lintu näyttää.

Hannu Hirvonen: Rakastunut krokotiili

Tammi 2011

Kuvitus: Pia Sakki

Humisevan harjun takana on Muriseva metsä, erään pienen krokotiilin koti. Krokotiilin nimi on Krristian, ja hän on RRRRRRakastunut kuudella isolla ärrällä. Joutsenelta joululahjaksi saamallaan sulalla hän on kirjoittanut rakastetulleen, pikku krokodiili Krrillalle, jo kuusisataa runoa, joista Krrilla ei ole lukenut vielä yhtään. Mutta sitten, hiirten häissä, sattuu jotain jonka jälkeen Krristian ei enää ole entisellään. Lopulta Krristianin ystävät päättävät puuttua asiaan. Tarvitaan siilin sitkeyttä, karhun kuuluvaa ääntä ja ripaus kuun taikuutta, jotta tarinalle saataisiin onnellinen loppu. Ja saadaanhan se, eikä keveämpää taakkaa kuin yhden ärrän rakkaus voi kenenkään korissa olla.

Krokotiilin perhe saapui Oulusta varta vasten hääjuhliin.
Vanha harvapäinen hirvikin muisti palata juuri parahiksi maailmanmatkoiltaan.

Tarinautti lokikirjaan: Rakkaus on ihana asia - ja maailman kulunein klisee. Siksi rakkauskirjoja, myös ja etenkin lapsille suunnattuja, lukiessa aina vähän jänskättää, jääkö suuhun muuta kuin äitelää siirappia ja /tai opettavaiseksi tarkoitettua sanahelinää. Hannu Hirvosen tarinassa on hieman molempia - mutta kokonaisuutena kirja onnistuu yllättävän hyvin. Myötähäpeää ei tarvinnut tuntea, ja suurin osa vitseistäkin oli aidosti hauskoja. Pia Sakin kuvitus on veikeää, sympaattista ja täydentää juuri sopivasti tekstin kertomaa tarinaa.

- Siksi kysynkin nyt teiltä nuoret seuraavaa: tahdotteko oikein kovasti ja lupaatte yrittää vielä kovemmin?

Siirapin vastapainoksi kirjassa on kosolti myös huumoria, josta osaltaan vastaa jo päähenkilön valinta: epäromanttisten eläinten listalla krokotiili mahtuu hyvinkin Top Teniin. (Vielä hauskempaa olisi tietysti ollut, jos kirjan Romeo olisi ollut vaikkapa sittisontiainen, pyhä pillerinpyörittäjä tai iilimato, mutta sellaista kirjaa kukaan tuskin uskaltaisi kustantaa ;D)

Hirvonen sanailee kepeästi, ja juoni kulkee eteenpäin kiireettömästi mutta ei tylsästi. Tarina sinänsä ei suuria yllätyksiä tarjoa, ja henkilöhahmot - eritoten eteerinen Krrilla - ovat melko kliseisiä nekin. (Jospa Krrilla ei olisikaan ollut oopperalaulaja, vaan vaikka kuulantyöntäjä tai seitsenkertainen selkäuinnin maailmanmestari... mutta nyt menee jo jossittelun puolelle, joten pistänpä kiireesti sulut kiinni.)

Summa summarum: Mitä tapahtuu kun rakastutaan kuudella isolla ärrällä? Parasta tutkia tarkemmin. Aika ihana, huumorilla höystetty romanttinen satu, jonka aikuinenkin luki vallan mielellään.

Helakisa & Haiko: Tuuliin tähystäjä

Huomattiin että koulukirjojen kirjaimet ja numerot olivat karanneet sivuiltaan ja kasvaneet rannoille kukkaniityiksi: oli punaisia kymppikukkasia, keltaisia nelosnokkosia, vihreitä ii-heiniä ja oo-lehdyköitä.

Kaarina Helakisa: Tuuliin tähystäjä

Kuvitus: Nina Haiko

Lasten Keskus 2012

Tuuliin tähystäjä asuu sinisessä tornissaan ja tähystää tuulia: sinisiä tuulia ja punaisia ja pyöreitä ja subtrooppisia ja avaruustuulia. Hänellä on pitkä, tuulessa liepottava parta, eikä hän milloinkaan naura.

Vuosikaudet hän tutkii tuulten salaisuuksia, ja eräänä päivänä hän avaa torninsa oven ja lähtee. Kaupunkilaiset jo aavistavat, että pian alkaa tapahtua kummia, ja oikeassa ovat: pian kaupungissa alkavat puhaltaa outoakin oudommat tuulet...

Tarinautti lokikirjaan: Kaarina Helakisan klassikkosatu on saanut uuden, satumaisen ulkomuodon kuvittaja Nina Haikon käsissä. Ja millaisissa käsissä! Kuvitus on kiehtovaa, kaunista, sadunomaista ja paikoin pikkutarkkaakin sekatekniikkaa. Aivan lumoavaa. Helakisan hieno satu on ansainnut juuri näin komeat kuvat.

Koulun jälkeen katti vei kaikki halukkaat kaupungin torille. Seitsemän torikyyhkystä valjastettiin jäätelökärrien eteen, lapset nousivat kyytiin ja rattaat lähtivät huimaan lentoon.

Summa summarum: Hieno kotimainen lastenkirja, jonka jaksaa aikuinenkin lukea yhä uudestaan ja uudestaan. Suosittelen ja kehun!

P.S. Jos haluatte lukea ja nähdä lisää, klikatkaa ihmeessä itsenne lastenkirjahyllyyn! Siellä mm. voitte lukea enemmän juonesta ja ihailla kuvitusta.

"Ja he elivät onnellisina..." uusia loppuja vanhoille saduille

Vilkas vipeltää edelleen entiseen malliin, mutta kääpiötovereidensa sitkeän ruinaamisen seurauksena hän lupasi ainakin yrittää opetella puhumaan. Tätä varten hänelle hankittiin viehättävä äidinkielen opettaja. Vaikka opettaja kuinka rauhallisesti yritti lausua: A, B, C, D, E, F, G, H..., niin kirjaimet kiertyivät aina Vilkkaan huulilla muotoon A, D, H, D... A, D, H, D. Kääpiöt eivät ole kuitenkaan heittäneet toivoa vikkelän toverinsa suhteen, vaan antavat hänen harjoitella puhumista, vaikka sitten neljä kirjainta kerrallaan.

(Juha Vuorinen: Lumikki ja Seiskan kääpiöt )


"Ja he elivät onnellisina..." Uusia loppuja vanhoille saduille
Toimittanut Sanna Kiiski
Kuvitus: Laila Nevakivi
Minerva Kustannus Oy 2010

Harvat klassikot puolustavat paikkaansa kirjojen seassa niin hyvin kuin klassikoiksi kohonneet sadut. Tuhkimo, Lumikki, Punahilkka, Kolme kiliä, Pieni tulitikkutyttö, Hannu ja Kerttu... Sukupolvi toisensa jälkeen kertoo niitä lapsilleen, ne opitaan ulkoa jo lastentarhassa. Mutta mitä näille kaikkien tuntemille satujen sankareille ja sankarittarille tapahtuu sen jälkeen, kun satu loppuu?

"Ja he elivät onnellisina..." raottaa tätä salaperäisyyden verhoa. Raottajina toimivat tunnetut suomalaiset. Mm. Sami Garam, Dome Karukoski, Marika Krook ja Viivi Pumpanen tarjoilevat kirjassa oman versionsa klassikkosatujen uusiksi lopuiksi. Kaikenlaista voi tapahtua: ahkera Tuhkimo ei sopeudukaan joutilaaseen hovielämään, Punahilkka on hilkulla jäädä ison mustan auton alle, ja pikku kilejä pelotellut peikko havittelee omakseen kuunsiltaa, mutta onkin vaarassa joutua itse syödyksi merenkuninkaan hovissa...

- Minä haluan peikon miehekseni!
- Mitä? Huudahti kuningas.
- Minäpäs! Huusivat vaalea ja punatukkainen neito yhteen ääneen.
- Nyt minä syön tuon otuksen! sanoi kuningas.
Juustomainen haju houkutti siis Meren Kuningastakin.
- Te tytöt lopetatte nyt joutavat puheet ja menette kotiin pyrstö viuhtoen, kuningas komensi. 
Merenneidot väittivät kuitenkin vastaan:
- Etkä syö! 
- Eikä mennä!
- Me kerrotaan äidille!
Nyt Poseidonkin hätkähti: 
- Kerrotte äidille! Tuo ei ole reilua.

(Marco Hietala: Peikko ja kolme merenneitoa)

Tarinautti lokikirjaan: Ostin tämän kirjan hyväntekeväisyysmielessä. Kirjan tuotolla näet tuetaan HOPE ry:n arvokasta työtä vähävaraisten tai muuta apua tarvitsevien lapsiperheiden hyväksi. Vähän jännitti, olisiko kirja pelkkää julkkisten maineella ratsastavaa sisällötöntä höttöä. Odotukseni eivät siis olleet ainakaan liian korkealla, ja kirja olikin iloinen yllätys! Satujen tyyli ja taso toki vaihtelivat suuresti, kuten odottaakin sopi. Suurin osa oli tasoa "ihan mukava", mutta melkein jokaisessa oli ainakin muutama kutkuttava oivallus, ja joukkoon sopi myös jokunen aito helmi.

Suurimmaksi suosikikseni nousi Paola Suhosen Pieni Merenneito. Surullisen sadun saama uusi loppu oli runollisen kaunis!

Merenneito puhalsi ja tuuli viimeisillä voimillaan, ja pian hänen puhallukseensa sekoittui jotain uutta. Jotain vanhaa! Tuulen mukana ilmoille kulki hänen kadotettu laulunsa. Hänen menneisyytensä suurin aarre... hänen kultalankainen laulunsa, jonka hän kerran oli menettänyt meren noidalle vastalahjana merenneidon pyrstön muuntumisesta ihmisjaloiksi.
Merenneidon laulu yltyi ja kirkastui. Se oli kuin ennen!

(Paola Suhonen: Pieni Merenneito)

Laila Nevakiven kuvitus on värikäs ja satujen tunnelmiin sopiva.

Summa summarum: Sympaattinen tarinakokoelma klassikkosatujen ystäville - ja tietysti vanhemmille, jotka ovat väsyneet lukemaan saman sadun ties kuinka monetta tuhannetta kertaa! ;)

Ludvik Askenazy: Siinä maassa kultainen kilpikonna tanssii kuutamossa

Slovakia on pieni maa, jossa on lukuisia lähteitä, vanhoja muureja, vuorikauriinpolkuja, vihreitä pilviä ja syviä kaivoja. Slovakialaiset isoisät kertoilevat tarinoita silloin kun ukkonen käy, ja kaikkein mieluimmin sinisten elosalamoitten aikaan. Slovakiassa näet pääasiassa isoisät kertovat tarinoita. Kun alkaa sinisten salamoiden aika, sanovat lapset: "Ohoi, nyt tästä sukeneekin sininen tarinahetki".

Tämän kirjan alaotsikko voisi olla vaikkapa "maailman ympäri viidessä tarinassa". Ludvik Askenazy vie (ääneen)lukijansa ja kuulijansa satujen siivin Gruusiasta Slovakiaan, Kameruniin, Burgundiin (jossa isoäidit eivät ryhdy edes aloittamaan satua ilman viinitilkkasta) ja lopulta Andalusiaan. Matkan varrella tavataan ikimuistoisia tuttavuuksia kuten parooni Edestakaisin ja Tarkkanaolon hidalgo Don Filip Varovainen, vesihiisien ja rumilusten päällysmies Janko sekä Tabibi, joka asuu Tummien sadepilvien alla voitetusta pelosta vasemmalla. Sadut ovat pitkähköjä, joten ihan pienet lapset eivät ehkä jaksa keskittyä kokonaisen tarinan verran. Näissä saduissa huumori kukkii ja aikuinenkin saa vähän väliä naureskella partaansa -ja muhiipa pinnan alla syvempien vesienkin kaloja:

"Se sitten siitä ja valmistaudutaan häihin. Mutta älä kuvittelekaan, että minä sinun kanssasi mistään ikkunoista tulen hyppelemään. Kun kansa on kylläinen, ei sen kuninkaan tarvitse ryhtyä mistään ikkunasta loikkimaan." Niinpä!

Tarinautti lokikirjaan: Tämä viehättävä kirja on helmi satukirjojen joukossa. Sadut ovat salaviisaita, erikoisia ja valloittavasti kerrottuja. Sopii niin lapsellisille kuin lapsettomillekin lukijoille. Varauksettomat suositteluni - ja jos pidätte tästä, sopii hankkia käsiinsä myös saman herran toinen kirja, Siinä maassa ketut soittelivat nokkahuilua.