Susan Fletcher: The Silver Dark Sea (Tummanhopeinen meri)

This is a Parlan night. It is a night like a thousand other Parlan nights in which she has listened to the sea's constant sound - not a breathing back and forth as might be imagined but a low roar that does not change pitch or volume. ---This slow, salty sameness - day in, day out.

But now? Tut-tut. And a man has come. 

.

Susan Fletcher: The Silver Dark Sea

HarperCollins, 2012

Parla on karu, syrjäinen saari, jossa kaikki ovat enemmän tai vähemmän sukua toisilleen, ja jossa kaikkien elämä on tavalla tai toisella riippuvainen merestä. Merestä kertovat myös saaren vanhat legendat, tarinoista parhaat: kertomukset hylkeistä joilla on ihmisen sydän, kiviksi muuttuneista jättiläisistä - ja Kalamiehestä, lempeästä tummasta muukalaisesta, joka seisoo rantavedessä ja kuiskaa there is hope; joka voi varistaa pyrstönsä, kasvattaa jalat ja astua maihin...

He will come ashore for one or for many. 

He will only stay for the next full moon.

Näitä tarinoita on kerrottu saarella jo kauan, ja niitä kerrotaan vieläkin, vaikka tiede on riisunut maailmasta magian, ja ihmeisiin on yhä vaikeampi uskoa. Tarinoista saarelaiset ammentavat lohtua ja voimaa, kun elämän ankaruus ja meren armottomuus uhkaa käydä liian raskaaksi. Niin on käynyt ennenkin, ja niin käy myös sinä traagisena yönä, kun meri vie yhden heistä -  kaikkien rakastaman Tom Bundyn, jonka kadottua mikään ei ole kuin ennen. Tomin kuolema  jättää jälkensä heihin kaikkiin: yksi turvautuu pulloon, toinen rakentaa vihasta itselleen suojakuoren, joitakin kalvaa syyllisyys...  saaresta on tullut lohduton paikka, jossa jokainen on onneton omalla tavallaan. 

Kaikkein eniten Tomia surevat Emmeline-äiti ja Tomin vaimo, mantereelta tullut Maggie, jotka vielä neljä vuotta myöhemminkään eivät ole lakanneet toivomasta Tomin paluuta, niin toivotonta ja mahdotonta kuin se onkin. Ja eräänä yönä, kun puhaltaa muutosten tuuli, nuori Sam löytää rannalta miehen, joka ei muista nimeään, mutta huokaa unissaan: Sea... 

She has not been hopeful - for what good could it ever have done? How might hope have helped her? And so to have it now, in her dark bedroom, feels tender and lovely and absurd. It is a green shoot amongst the snow. 

A man's come ashore...

Mies jää saareen, ja pian leviää sitkeä huhu: Kalamies on palannut! Hän on astunut maihin tuodakseen  takaisin toivon ja onnen heille, jotka sitä niin kipeästi kaipaavat.

Susan Fletcherin uusin romaani on kaunis ja kiehtova tarina merestä, sen muovaamista ihmiskohtaloista ja siitä, mitä me tarvitsemme jaksaaksemme elää ja pysyä ihmisinä toinen toisillemme. Hope and wonder. There has never been more need for a touch of that.

Where is the fishman, with his bright eyes? Where are the whales that speak of love? 
How she wanted to see them. How she wanted proof.

Tarinautti lokikirjaan: Susan Fletcher teki sen taas: kirjoitti kirjan, joka osui ja upposi suoraan sieluun! Rakastin Noidan rippiä niin paljon, että melkein pelkäsin tarttua tähän kirjaan - kuinka voisin välttyä pettymykseltä, kun tämä kirja ei olisikaan edeltäjänsä veroinen? Mutta se oli! Ja oikeastaan vielä parempi - ei yhtä hengästyttävä, mutta yhtä vangitseva, pohdiskelevampi ja monipuolisempi kaikessa runsaudessaan. Ja tietysti meri, jota Fletcher kuvaa niin lumoavasti että oih! Kirjasta tuleekin mieleeni sekä Wintersonin Majakanvartija että Claudie Gallayn Tyrskyt, joista molemmista pidin kovasti - mutta The Silver Dark Sea on näistä kolmesta ehdottomasti eniten sielukirja minulle.

Kirja vaatii lukijaltaan kärsivällisyyttä: Fletcher kertoo kiirehtimättä, ja räjähtävän toiminnan ystävistä kirja voi tuntua toivottoman tylsältä. Saarelaisten tarinat aukeavat hitaasti, ja veikin aikansa, ennen kuin opin muistamaan, kuka oli kenenkin tytär tai poika, kenen koti on Wind Rising ja kenen High Haven jne. Mutta se kannatti: Fletcherin kaunis kieli loihtii saaren ja sen ihmiset niin eläviksi, että lukija ei vain näe sitä kaikkea, vaan kuulee, haistaa ja hengittää sen ilmaa kuin olisi siellä itse.

I want you to hear the whole island - as it is now, at this very moment. There is the sea's stirring, always. But also, there are many sounds on Parla which are more than stones being moved by them. A wooden gate squeaks open. There are tiny bells on a piece of string which dance and call out sing-sing-sing, In a house with herbs on itse windowsill a kettle is boiling - its medal lid is starting to rattle, and there are footsteps coming to it and a woman is saying I'm here, I'm here... to the kettle, as if the kettle understands her. --- A gull is calling out: ark ark ark! It stands on the chimney of a cream-walled house. And can you hear this: a brush of legs through long grass? At this moment, a young man is walking. --- Brush brush. Through the grass.  

Maybe there is silver in the fields and an underwater world. Maybe seals do, in fact, have human hearts and know how love feels like, or being in love - and maybe she´ll believe every story ever told.

The Silver Dark Sea julkaistaan maaliskuussa suomeksi nimellä Tummanhopeinen meri (Like). Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, miten muut tämän merellisen tarinan kokevat. Voin kuvitella tämän olevan niitä kirjoja, jotka jakavat mielipiteitä hyvinkin vahvasti - itse ihastuin ikihyviksi, mutta en ihmettele, jos tai kun joku haukkuu sen pystyyn. Jopa minä panin merkille muutamia "kauneuspilkkuja" jotka välillä häiritsivät: ihan jokaista koiran koivennostoa ei ehkä olisi tarvinnut raportoida, ja varsinkin loppu olisi ollut vielä vaikuttavampi, jos kirjailija olisi malttanut siivota vähän löysiä pois ja jättää jotain lukijan mielikuvituksen ja / tai uskon varaan.

Vaikka lienen jo saanut tämän sanotuksi, tahdon sanoa sen vielä kerran: rakastin tätä kirjaa - sen jokaista sivua ja henkilöä, joista jokaisella on oma tarinansa ja surunsa. Minun on jo nyt ikävä Parlan ihmisiä, rosoineen ja virheineen niin rakastettavia miehiä ja naisia: vanhaa sokeaa majakanvartijaa, hänen ihmeisiin uskovaa vaimoaan, tyttöä jonka meri vei kauan sitten ja poikaa, joka iltaisin painoi pikkuveljen korville simpukankuoret: Listen. Keep those on your ears, so you'll hear the sea singing... mikä huikea aloitus kirjavuodelle 2013! Jos tämä ei ole kolmen kärjessä, kun joulukuussa listaan vuoden parhaita, niin se jo sinänsä on keskikokoinen ihme. Mutta toisaalta: ihmeitä tapahtuu ja lukevalle sattuu ;)

Summa summarum: There are stories that come from the sea and those are good stories. They are the best I have heard, by far. Ihana, lämmin ja viisas kirja merestä, surusta, rakkaudesta ja ennen kaikkea toivosta, jonka avulla me aina joskus saamme ihmeitä aikaan.

Irja Sinivaara: Sinisiin ilmoihin

Suursaaren hämärä sini, merestä nousevat laet ja metsäiset rinteet ovat silmälle kohtaamattomia, niitä ei usko todeksi. Jos Ida olisi tullut saareen oman vahvuutensa ohjaamana, saari olisi lannistanut hänet. Hän ei olisi rantautunut, vaan olisi palannut mantereelle ja katsellut sieltä tänne ja ajatellut, että miten julkesi koskaan lähestyä korkeaa maata. Lapsi hänen sylissään oli pehmeä ja raskas kuin myllynkivi. Ida riisui kivistävät kenkänsä ja asteli paljain jaloin taloon, joka oli ollut pitkään tyhjillään, tähän taloon. Lapsi oli ristitty muutamaa päivää aiemmin Sanni Annikiksi. Ida ei välittänyt pitkistä katseista, vielä vähemmän silloin kuin nyt. Hän kantoi rikoksensa, muita taakkoja häneen ei mahtunut.

Irja Sinivaara: Sinisiin ilmoihin

Tammi 2009

Kesä vuonna 1939 on harvinaisen kaunis ja lämmin. Sodan uhka on hiipinyt Suomenkin ylle, mutta Suursaaressa Kotkan edustalla eletään kuin ennenkin. Ida on vahvatahtoinen nainen, joka asuu Geologi Suomaan taloa tyttärensä Sannin kanssa. Suursaari on turistien suosiossa, ja Idakin on tuttuun tapaan majoittanut kesävieraita taloonsa. Tämän kesän vieraat ovat omalaatuista väkeä: hunsvotti taiteilija Ahma ja hänen huomionkipeä rouvansa Muusa. 

Sopeutuminen saaren oloihin ei ole käynyt hetkessä. Aivan täysin Ida ei suostu sopeutumaan vieläkään. Saaresta on kuitenkin tullut hänelle koti, jonne hän kuuluu, vaikka onkin outolintu saarelaisten joukossa. Sanni-tytär puolestaan haaveilee mantereesta, hän haluaa lähteä niin kuin nuoret aina. Ida ei kuitenkaan halua päästää tyttärestään irti, loukkaamaan siipiään suureen maailmaan. Nuori, vinksahtaneeksi leimattu Vili on Idan mielestä sopiva sulhanen Sannille.

Pohjoisen taivaalta lumiauran muotoinen parvi kamppaili tuulessa saarta kohti. Taivaan näytelmät keväisin ja syksyisin liikuttavat kaikkia. Sen verran jokainen on siivetön, että nostaa katseensa, kun taivas täyttyy muuttajien huudoista. Granfors oli heti pää kenollaan, hyvä ettei niska pudonnut.

Tarinautti lokikirjaan: Irja Sinivaaran nimi ei usein tule vastaan. Niinpä kun tartuin tähän kirjaan, en osannut odottaa mitään. Suursaari oli kuitenkin miljöönä niin kiehtova, että lainasin kirjan vaikken sen kannesta pahemmin pitänyt. En ehtinyt lukea montaakaan sivua, kun olin jo täysin tarinan lumoissa. Sinivaaran taidokas kerronta luo Suursaaren henkilöt ja seudut niin elävinä silmien eteen, että paatunutkin lukija tempautuu väkisinkin mukaan. 

Hieman yllätyin siitä, että tarinan draama kumpusi vähemmän ulkoisista tapahtumista ja enemmän ihmisten sisältä. Menneisyys on taakka, jota Ida ei pääse pakoon edes syrjäiselle Suomenlahden saarelle. 

Loppua kohden lumous hieman laimeni. Tarina jäi vähän polkemaan paikoilleen, eikä Idan salamyhkäinen menneisyys aivan lunastanut lupauksiaan. Kokonaisuus oli kuitenkin vaikuttava, ja Suursaari henkilöineen säilyy varmasti mielessä pitkään. Minua viehätti erityisesti voimakastahtoisen Idan kursailematon elämänasenne: Moni välttämättömyys täytyisi pudottaa mielestä niin että se menisi rikki kuin porsliinikuppi, moni huono tottumus. 

Sinisistä ilmoista on nauttinut ja blogannut myös Kirsi. Hän on lukenut myös Kevään hämärän, jossa Sannin ja Idan tarina jatkuu.

Summa summarum: Tulevaisuutta, ideoita ja suunnitelmia, niitä ei häneltä ulosmitata. Epäuskosta hän tekee teon ja kiellosta kaksi tekoa, joista pitäjänhistoriassa kerrotaan pitkin ja kunnioittavin lausein --- Hieno, aito ja kauniisti kerrottu tarina vahvoista ihmisistä historian pyörteissä.

Jennifer Vanderbes: Strangers At The Feast

She didn't buy gas masks. She didn't put change of clothes into the emergency duffel. Because when she lay in bed at night, looking back on the past year, she realized the loss of all that money and the prospect of her children growing up poor had terrified her more than the ghastly scenarios described on the news. And Douglas seemed more afraid of screwing up their finances again and of her walking out on him than he was of terrorists. And yet they moved into a larger house, they soon conceived Laura, and for a while they stopped talking about what really terrified them. They'd found a bogeyman.
It was around that time Douglas bought the gun.

Jennifer Vanderbes: Strangers At The Feast
Scribner 2010

On marraskuu vuonna 2009. Olsonin perhe on kokoontunut perinteiseen kiitospäivän viettoon. Tällä kertaa juhlaa ei vietetäkään Eleanor-äidin ja Gavin-isän luona kuten ennen, vaan heidän aikuinen tyttärensä Ginny, joka on yllättäen adoptoinut intialaisen orpotytön, haluaa järjestää tytölleen ikimuistoisen ensimmäisen kiitospäivän ja tarjoutuu emännöimään juhlaa. Paikalle saapuu myös Ginnyn isoveli Douglas vaimonsa Denisen ja kolmen lapsensa kanssa. Mutta kaikki ei menekään niin kuin Strömsössä, ja veli on kumman kireä... ja samaan aikaan toisaalla, ei kovin kaukana, kaksi lähiönuorta hiipii spraymaalipullojen kanssa erääseen kiitospäivän ajaksi tyhjenneeseen taloon.

Jennifer Vanderbesin tumma ihmissuhdedraama leikkaa veitsenteräviä viiltoja amerikkalaiseen unelmaan, paljastaen pintakiillon alta irvistävät ongelmat sekä alati levenevän köyhien ja rikkaiden välisen kuilun.

Tapahtumien kulkua seurataan vuorotellen jokaisen perheenjäsenen näkökulmasta, joista keskushenkilöksi kohoaa perheen lankoja käsissään pitelevä Eleanor. Yhteiskunnallisen ulottuvuuden tarinaan tuo keskiluokan vaurauden tieltä häädetty lähiönuori Kijo. Lukija tietää, että tulossa on tragedia, mutta millainen, jää arvailujen varaan. Who will do it? Melkein kaikilla on motiivi, kuka tahansa voi olla se jonka päässä kuuluu naps. Kirja naulitsee lukijansa penkkiin eikä päästä irti, ennen kuin kaikki on ohi.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja oli todellinen page-turner! Tarina koukutti heti ensimmäisellä sivulla, ja jännite kasvoi koko ajan.Tämä ei ole pelkästään plussaa: sivujuonia ja inhimillisiä tragedioita oli tungettu mukaan vähän turhankin reippaalla kädellä. Henkilöistä herkullisin oli Denise-miniä, joka kontrollinhalussaan nyppii kulmakarvansakin puolikaljuiksi. Hienosti rakentuu myös matriarkka Eleanor, jonka tehtäväksi jää pitää kulisseja pystyssä Vietnamin sodasta palanneen aviomiehen vetäytyessä kuoreensa.

Would that be Eleanor's life? No, her mother said. Make the coffee and iron his shirts. Serve him steak au poivre with baked potatoes and kiss him before bed. Say yes if he wants to touch you, even if you are sleeping. Don't ask what's wrong. Pretend everything is fine and soon enough, it will be. There were few marital problems, she added, that couldn't be cured with a baby.
Eleanor said she didn't think Gavin wanted a baby.
Her mother said, "That's why God made safety pins."

Parasta kirjassa oli, että se antoi USA:n talouskuplalle ja taantumalle inhimilliset kasvot. Kaikesta draamasta huolimatta kirja jätti kuitenkin verraten kylmäksi, ehkä siksi että se itse oli kylmä: Vanderbesin  maalaama kuva maailmasta ja ihmisluonteesta on perin synkkä, henkilöiden materialismi ja pinnallisuus menee paikoin jo karikatyyrimäisen paksuksi. Kaiken kaikkiaan lukukokemus jäi kuitenkin selkeästi plussan puolelle. Amerikkalaisen unelman kääntäpuolesta kiinnostuneitten kannattaa ehdottomasti lukea tämä kirja.

Summa summarum: But if someone were to threaten that? Was there a length to which a mother wouldn't go? Koukuttava yhdenpäivänromaani rikkaiden ja köyhien välisestä kuilusta, johon yhä useampi tahtomattaan putoaa.

P.S. Jos jollakulla So American-haasteen suorittajista on vielä Connecticut ruksaamatta, tässäpä yksi tarjokas siihen.

Heidi Linde: Jo nyt on!

Terese nojautuu lähemmäs ikkunaa, maha tökkää tiskipöytään ja autosta ilmestyy näkyviin kolme kättä, Einar päästää otteensa irti ratista ja kumartuu vähän alaspäin nähdäkseen paremmin Teresen, ja tytöt vilkuttavat pienillä käsillään auton takaikkunasta, Terese nostaa oman kätensä ja vilkuttaa innokkaasti takaisin, ja tuntuu kuin heidän välillään olisi jonkinlainen mekaaninen side, ihan kuin hänen kätensä olisi auton varsinainen moottori, ja mitä reippaammin ja tomerammin hän vilkuttaa, sitä nopeammin hän pääsee heistä eroon. 

Heidi Linde: Jo nyt on!

WSOY 2012

Alkuteos: Nu, jävlar! 2011

Suomentanut: Katriina Huttunen

Kongsvinger on aivan tavallinen pikkukaupunki eteläisessä Norjassa, ja aivan tavallisia ovat myös sen ihmiset: uupumukseen asti äitiyttä suorittava, krooninen pärjääjä Terese, hänen myhäilevä miehensä Einar, kaunis mutta yksinäinen Jessica, tyhjän pesän syndroomaa poteva Lydia. Mutta pinnan alla kuohuu: Teresen tyyni kuori kupruilee, ja Lydian on yhä vaikeampaa salata mielikuvitusystävänsä, kuningatar Sonja. 

Jo nyt on! kertoo päivästä, jona Jessica tulee vanhaan kotikaupunkiinsa juhlistamaan häitään - päivästä, jona komisarion patonki jää puoliksi syömättä, ja huoltoasemalla paistetaan tuoretta pullaa: siellä on Kevin, jonka haavoja aika ei paranna - vielä kahdentoista vuoden jälkeenkin hän haikailee Jessican perään.

Norjalaisen Heidi Linden ensimmäinen suomennettu romaani on tyyliltään hilpeä ja teemoiltaan kipeä yhdenpäivänromaani elämäänsä pettyneistä ihmisistä, elämänpelosta ja siitä, kuinka vaikeaa on ottaa vastuuta omasta onnestaan. Kun elämä ei menekään niin kuin piti, voi kaivautua katkeruuteen tai paeta hulluuteen, takertua menneeseen tai hypätä sillalta. I am asking you to believe in change, sanoo Obama telkkarissa. Mutta mitä jos on jo liian myöhäistä muuttua? Elämän juna meni jo, ja uutta ei tule... ei ainakaan, jos ei mene sitä asemalle vastaan.

 - Älä viitsi! Terese sanoo. 

- Ai mitä?

- Tuollaista helvetin viisastelua.

- Nyt en oikein tiedä pysynkö perässä, Kai Langseth sanoo.

- Et tietenkään pysy! Terese sanoo. - Et voi tietää millainen paskapäivä tämä on ollut. Sinulla ei ole aavistustakaan millaiseksi koko helvetin elämäni on muuttunut!

Kai Langseth katsoo häntä ja Terese tuntee miten vapauttavaa kiroileminen on, hän on kiroillut ihan liian vähän elämässään, ja nyt hän näkee kaikki rumat sanat joita hänellä on sisimmässään, ne ovat odottaneet ja kasaantuneet, ja hänelle tulee pakottava tarve huutaa, päästää ilmoille kaikki se mitä hän on pidätellyt niin kauan, avata kaikki talon ikkunat ja seisoa tukka hajallaan, tuuli kasvoillaan, ympärillään lepattavat valkoiset verhot, ja huutaa kurkku suorana tielle vittusaatanaa.

Terese oli pärjääjä, niin kaikki sanoivat, hänen tärkein ominaisuutensa oli järkkymätön kyky pitää rohkeutta yllä ja kestää, niin hänestä kirjoitettiin lukion muistokirjassa: sietämätön sietokyky.

Tarinautti lokikirjaan: Ei liene salaisuus, että olen kutakuinkin rakastunut Norjaan. Luen enemmän norjalaista nykykirjallisuutta kuin kotimaista; jotenkin olen länsinaapurissa kirjallisesti kotona. Heidi Lindeä en ole vielä ehtinyt lukea, ja tämä kuulosti hyvältä. (Kaiken kukkuraksi kirja vielä sijoittuu rakkaaseen Kongsvingeriini, josta minulla on ihania muistoja nuoruuteni päiviltä.) 

Odotin siis kieli pitkällä, että pääsisin lukemaan tämän kirjan. Pidinkin siitä paljon, eri tavalla vain kuin odotin. Linden tyyli ei kolahtanut minuun aivan yhtä lujaa kuin vaikkapa Heivollin hypnoottinen tai Pettersonin kaihoisa kerronta. Välillä kaikki tuntui olevan turhankin synkkää, pessimismi rehotti ja dorkat saavat eniten naista. Kuitenkin kirja koukutti, oli ihan pakko valvoa vähän liian myöhään ja lukea vielä vähän. Ja hyvä niin: kirja parani koko ajan, ja jatkoi paranemistaan vielä senkin jälkeen kun olin jo lukenut kirjan loppuun. Eikä Linde sorru päättelemään lankoja siististi yhteen, vaan antaa niiden jäädä repsottamaan puoliksi auki, mikä sopiikin täydellisesti tähän vähän rähjäiseen tarinaan.

Kongsvinger bru

Parasta kirjassa olivat sen henkilöt. Katkeroitunut Terese-parka oli säälittävyydessään  loistava, uskottava ja hauska. Lydia sen sijaan jäi vähän paperinukeksi; kuninkaallinen mielikuvituskaveri oli ideana hyvä, muttei ihan kantanut maaliin asti. Hahmoista sympaattisin oli Kevin, joka alussa tuntui turhankin tallukalta, mutta josta lopulta kehkeytyi tarinan kiinnostavin henkilö.

Silloin Kevin kuoli. Käsissä hänellä oli iso pahvilaatikko jossa olivat kaikki hänen kasettinsa, ja yksinäisen kitaran äänen säestämänä hän vajosi alaspäin, kunnes vesi sulki hänet sisäänsä ja hän hukkui hitaasti ja täysin kivuttomasti. Oliko hän koskaan ollut niin onnellinen kuin juuri silloin? Jouluaatto tuli eräänä elokuun päivänä, ja hän sai lahjan jota ei ollut edes uskaltanut kirjoittaa toivelistaan.

Pidin myös kirjan kielestä, joka on mukavan arkista, vähän ronskiakin muttei liikaa. Vaikka virkkeet ovat välillä hengästyttävän pitkiä, teksti on helppolukuista ja tarina kulkee hyvin. kerronta vetää, tarinasta löytyy tarttumapintaa meille "taviksille". tragikoomiset tilanteet ja henkilöt. En ylläty, jos tästä tehdään pokkari. Syytä ja ainesta olisi!

Summa summarum: Ja toisin kuin Sonjalla, hänen velvollisuutensa on ihon alla. Se virtaa veressä. Velvollisuus on ilmaa jota hän hengittää ja vettä jota hän juo. Heti aamusta ja joka aterialla. Vähintään kaksi lasillista. Tragikoomisia tarinoita tavallisten ihmisten elämästä ja elämättä jättämisestä. 

P.S. Kirjasta ovat bloganneet myös Karoliina ja Annika. Molemmat tykästyivät, jopa enemmän kuin minä.

Alice Hoffman: Punainen puutarha

Blackwell oli pieni kaupunki. Taivas oli yhä tumma, joskin siellä täällä näkyi helmenharmaita raitoja. Starrin perheen miehet olivat jo töissä Eel Riverin takaisilla laitumilla, Harry Partridge oli mennyt kalaan, Mottit kaatoivat puita ryhtyäksen laajentamaan kaupungin pientä kokoushuonetta. Ainoa joka näki Chapmanin poikien tulon oli Minette Jacob, joka oli lähtenyt hirttämään itseään niityllä kasvavaan isoon tammeen ja piteli käsissään paksua köyttä, jonka pää laahasi maata hänen jäljessään.

Alice Hoffman: Punainen puutarha

Gummerus Kustannus Oy, 2012

Alkuteos: The Red Garden, 2011

Vuonna 1750 nuori Hallie Brady asettuu miehensä Williamin ja muutamien muiden uudisasukkaiden kanssa Massachusettsin takamaille, ankeriaita kuhisevan joen varteen. Talvesta tulee kylmä ja julma, ja koska aviomiehestä ei ole mihinkään, henkinjääminen on Hallien varassa. Sinnikkyyden,  mustan huumorin (Kuinka monta kuollutta aviomiestä mahtuu jokeen? No jaa, yksikin riittäisi) ja vuorilla asuvan karhunaaraan avulla Hallie onnistuu pitämään kyläläiset hengissä kevääseen saakka. Näin saa alkunsa Bearsvillen kaupunki, jonka nimi sittemmin muutetaan Blackwelliksi. 

Vuosien ja vuosikymmenten saatossa Blackwellin kaupunki kasvaa ja kehittyy muuttuvien aikojen mukana. Tulot ja lähdöt, syntymät ja kuolemat muodostavat elävän vuoroveden, johon jokaisen on vääjämättä vuorollaan vajottava. Silti jokin pysyy samana, jokin olennainen, joka tekee Blackwellistä toisenlaisen kuin kaikki muut maailman kaupungit - se sama mystinen jokin, jonka ansiosta ei ole olemassa kahta täysin samanlaista ihmistä eikä paikkaa.

Tarinautti lokikirjaan: Onko teitä koskaan taiottu - lumottu kirjaan, niin että ette soisi lumouksen murtuvan, joutuvanne sen taikapiiristä pois? Minut on lumottu syrjäiseen laaksoon, pieneen koruttomaan kaupunkiin, puutarhaan jonka punaisessa mullassa kasvaa vain punaisia kukkia...

Lumousta on tietysti mahdotonta selittää, eihän se silloin olisi lumous. Yritän silti kertoa jotakin siitä, miksi tämä kirja viehätti minua niin paljon. Luulen että taika on siinä, miten Hoffman koskettaa kynällään rutikuivaa historiaa, ja saa sen sykkimään elämää.

Oppikirjoissa historia on pitkälti kuolemista: sotia, tauteja ja nälkävuosia, jotka muokkaavat kansakunnan kohtaloita ja joihin myös Blackwellissa on pakko mukautua. Mutta Hoffman ei tyydy siihen; kirjaa lukiessa ymmärtää väkisinkin, ettei historiaa olisi ilman rakkautta. Kun siirtää näkökulman  yksilöstä sukupolvien ketjuun, näkee että rakkaus on eloonjäämisen ehto, joka sitoo ihmiset yhteen ja kantaa kuoleman ylikin. Ja niin kuin luonnon ja sivistyksen väliin on mahdotonta piirtää selkeää rajaa, samoin yhtyvät toisiinsa elämä ja kuolema, realismi ja magia. 

Elämän puu oli istutettu lähelle Blackwellin keskustaa. Ihmiset sanoivat, että jos seisoi sen oksien alla kukkimisaikaan, saattoi anoa armoa saadakseen syntinsä anteeksi. Kaupungissa oli vuosikaudet voimassa määräys, joka kielsi vahingoittamasta Elämän puuta, mutta öisin siitä otettiin pistokkaita. Pihoihin istutettiin salaa taimia ja niiden aran kuoren ympärille kiedottiin säkkikangasta suojaksi kylmyyttä vastaan. --- Ajan oloon näiden puiden tuottamia omenoita, samoja hedelmiä jotka houkuttelivat Aadamia ja Eevaa, alettiin kutsua nimellä Blackwell-Look-No-Further; kun joku saapui Blackwelliin ja maistoi niitä, hänellä ei enää ollut tarvetta jatkaa edemmäs. Vaikka koko maailma kutsuisi häntä puoleensa, hän viettäisi silti mielihyvin elämänsä tässä pienessä Massachusettsin laaksossa.

Punaisen puutarhan kertomukset ammentavat klassisesta tarinaperinteestä ja vanhoista tutuista myyteistä; oman tulkintansa saavat mm. merenneitotarinat sekä hirviön ja kaunottaren rakkaus. Ja kuten kaikilla kunnon kaupungeilla, on Blackwellillä myös oma haamunsa, joka uskollisesti jaksaa kummitella kotikaupunkinsa väelle vuosisadasta toiseen.

Pahaa vastaan voi taistella vain ilolla, oli Azurine kirjoittanut. Meidän on unohdettava kaikki mitä meille on ikinä opetettu.

Rakastin Punaista puutarhaa, vaikkei se täydellinen ollutkaan. Kertomusten vetovoima vaihteli: osa tarinoista lumosi täysin, toisissa juoni  jäi hieman kliseiseksi tai muuten laimeiksi. Eniten ihastuin tarinoihin Kesätön vuosi, Blackwellin hirviö, Kahdeksan rakkauden yötä sekä tietysti tarina, josta kaikki alkoi: väkevä Karhun talo. Hallie Brady on yksi mainioimmista fiktiiviistä naisista, jonka tiedän. Hänestä lukisin ilomielin vaikka kuinka paksun kirjan!

Pidin valtavasti siitä, miten tietyt keskeiset elementit putkahtelivat yhä uudestaan esiin; karhut, omenat, paikannimet ja kaiken punaiseksi värjäävä multa ovat Blackwellin luonteenpiirteitä siinä missä puna-ja itsepäisyys on tyypillistä Bradyille. Minulle tämä kirja ei ollutkaan ensisijaisesti kertomuskokoelma, vaan romaani, jonka päähenkilö vain sattuu olemaan paikka. Ja vaikka henkilöistä useimmat vain vilahtivat kuvassa yhden tarinan verran, he tuntuivat heti tutuilta ja rakkailta kuin vanhan ystävän tai läheisen sukulaisen lapset. Olisipa Blackwell oikeasti olemassa! Sinne olisi pikku pakko päästä käymään.

Punaiseen puutarhaan on jo ehtinyt astua ilahduttavan moni. Norkku nautiskeli hitaasti kirjan syksyisestä mystiikasta, samoin Maria viihtyi leiritulentuoksuisessa tunnelmassa. Sannalle kirjan henkilöt jäivät etäisiksi, mutta taianomaisuus viehätti. Katjalle kirja oli täydellinen kaunokirjallinen välipala, ja Sonja tunsi laillani olevansa tässä kirjassa kotonaan.

Summa summarum: Elämä on väkevä virta eikä Jumala ole vaisu. Rakkauden väri on punainen. ~Riikka Juvonen~

P.S. Nyt on pakko saada lisää Hoffmania ja pian! Suositellakin saa.

Ruta Sepetys: Harmaata valoa

Tuona yönä revin lisää piirustuksia lehtiöstäni ja kätkin ne muiden joukkoon matkalaukkuni vuorin alle. Lehtiöön jäi vielä kaksi sivua. Lyijykynäni häälyi paperin yllä. Vilkaisin ylös. Äiti ja Jonas juttelivat hiljaa. Pyörittelin kynää sormieni välissä. Piirsin kauluksen. Käärme alkoi piirtää itse itseään, kiemurrella ylöspäin. Pyyhin sen äkkiä pois.

Ruta Sepetys: Harmaata valoa

WSOY 2011

Alkuteos: Between Shades Of Gray

Lina on 15-vuotias liettualaistyttö, joka rakastaa piirtämistä ja odottaa innolla taideopintojensa alkua. Kaikki kuitenkin muuttuu iäksi, kun neuvostosotilaat eräänä yönä jyskyttävät ovelle ja ilmoittavat, että perheellä on 20 minuuttia aikaa valmistautua lähtöön. Eikä edes äiti aavista, kuinka pitkä ja hirvittävä heidän matkastaan tulisi. 

Linan perhe on joutunut listalle, jolla ovat Stalinin viholliset- ja Stalinin viholliset ovat "varkaita ja huoria", jotka rahdataan karjavaunuilla pakkotyöhön kauas Siperiaan. Moni menehtyy tai tapetaan jo junamatkalla - ja se on vasta alkua. 

Perillä Siperiassa Lina ja hänen perheensä joutuvat pakkotyöhön juurikaspellolle, ja NKVD:n miehet tekvät parhaansa murtaakseen heidän rohkeutensa ja tahtonsa. Työleirin epäinhimillisissä oloissa ei uskoisi kenenkään selviävän hengissä -saati sitten järjissään. Mutta vaikka kaikki muu viedään, muistoja ja toivoa ei kukaan voi Linalta ottaa.  "Älä anna heille mitään - älä edes pelkoasi", neuvoo kiltti ja ylpeä Andrius, joka on äiteineen samalla leirillä. Eikä Lina aio antaa periksi. Jälleennäkemisen toivossa hän alkaa piirtää salaisia viestejä isälleen, joka vietiin eri vaunussa toiselle leirille: isä tunnistaisi hänen kynänsä jäljen niin kuin hän tunnistaa Edvard Munchin, ja tulisi hakemaan heitä niin kuin sinä kauheana yönä lupasi. 

Ruta Sepetysin esikoisromaani kertoo koskettavasti tarinan, joka pohjautuu hänen liettualaisen isosetänsä perheen ja satojen muiden karkotettujen kokemuksiin. Jälkisanoissaan kirjailija kertoo tahtoneensa kirjoittaa tämän kirjan, jotta nämä hirveydet eivät unohtuisi, eikä tällaisen annettaisi tapahtua enää koskaan.

Tarinautti lokikirjaan: Kuten matkailussa aina, myös nojatuolimatkailussa on matkareitin valinnalla tärkeä merkitys - ja aivan kuten oikeillakin matkoilla, ei yllätyksiä voi välttää vaikka kuinka uskoisi valinneensa viisaasti. Niin kävi minulle matkallani kirjamaailman ympäri: Olin juuri Viivi Luikin matkassa Neuvosto-Virossa, ja tämä kirja tuntui luontevalta jatkolta niin aiheensa kuin sijaintinsa puolesta. Toisin kävi. Hyppy Viivi Luikin magneettisesta kerronnasta Sepetysin toteavaan tyyliin ei käynytkään kivuttomasti, ja tahaton vertailuni häiritsi lukemista pitkään. Vasta puolenvälin paikkeilla lakkasin kaipaamasta Luikin tekstin sisäistä voimaa ja herkistyin nauttimaan karun tarinan kauneudesta, kauhujen keskellä hohtavista harmaan sävyistä.

Tuhka. Keksin jotakin. Nappasin kamiinan vierestä kepin. Revin siitä kuoren saadakseni itse puun esiin. Erottelin säikeitä toisistaan ja tein niistä harjaksia. Sieppasin oven ulkopuolelta kourallisen lunta ja sekoitin siihen varovasti kamiinan tuhkaa. Sävy oli epätasaista, mutta siitä sai hyvää harmaata vesiväriä.

Summa summarum: "Keskellä talvea havaitsin vihdoinkin, että sielussani oli voittamaton kesä." (Albert Camus) Sydämeenkäyvä selviytymistarina kuolemanleirien kauhuista.

P.S. Harmaata valoa ovat lukeneet myös Anneli, Leena, Katariina, Rouva Huu, Jaana ja Joana.

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Musta mies ratsastaa porolla pohjoiseen.

Koskela syö sellissä rasvatonta jukurttia. 

Kaikkien tiedekuntien perusopintoihin tulee suunnitella pakollinen kurssi. Epätodennäköisten tilanteiden hallinta, viisitoista opintopistettä. Yliopistolla opetetaan kaikkea paitsi elämästä selviytymistä.

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Johnny Kniga 2012

Suomi on ajautunut sisällissotaan, taas. Tällä kertaa vastakkain ovat etelän citykanit ja pohjoisen potut. Sodan syttyessä Keskisuomalaisen toimittaja Aino Riski päätyy puolivahingossa sotareportteriksi  pohjoiseen, saamelaisseparatistien leiriin. Samaan aikaan Alajärvellä alikersantti Jesse Purola on innoissaan: Jes, vihdoinkin sota! Mutta homma ei olekaan läpihuutojuttu. Pohjoisen kamikazekelkkailijat kylvävät kauhua, tietotekniset täsmäiskut horjuttavat puolustusta ja citysotilaiden taistelumoraali horjuu. Kauan on etelä sortanut pohjoista, raiskannut luonnon ja vietyään kaiken viemisen arvoisen jättänyt kitumaan kuoliaaksi. Mutta nyt on Lapin nyrkki nousssut, ja pian koko Suomi kuiskii kauhun vallassa pelättyä nimeä: Oula. Saamen vapautusrintaman johtohahmo, lyhyenläntä lappalainen, tuo joukkonsa yhä alemmas etelään, ja kaupunki toisensa jälkeen joutuu heinäkenkäisten miehittäjien käsiin. Miten käy Suomen? Entä mihin on kadonnut Jessen uskollinen taistelutoveri, Somalian sodissa karaistunut Abdi? 

Lumikolat paukahtivat pakkasessa halki. Punaniskojen viiva viiltää jo Suomi-neidon sääriä. Etulinja vetäytyy viitostiellä, sukeltaa kohti etelää. Joensuun keskustasta potut lähestyvät meitäkin. Rintamalta karkaillaan joukoin. Tallinna pakahtuu eteläsuomalaisiin pakolaisiin.

Ja minä istun tässä. Odotan pääsyä huoneeseen.

Pataljoonan komentaja on kutsunut puhutteluun.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja kiilasi lukulistani kärkeen jo kesällä, kun kirjasyksyn tärpeissä siihen törmäsin. Saamelaisten kansannousu on aiheena kutkuttava, ja kun itse vielä satun kuulumaan saamen tyttäriin, maltoin tuskin odottaa että kirjasto mailaa teoksen tulleen. Kun kirja sitten toissapäivänä tuli, oli tietysti pakko heti vilkaista alkua - ja sehän mokoma vei heti mennessään! :D

Koska kirjasta on ehtinyt blogata vain Unni, ennakkotietoja (tai -luuloja) ei ollut ehtinyt liialti kertyä. Aivan alussa kirja vaikutti sotaisemmalta kuin olin uumoillut, mutta ei sitä sotimista sitten loppujen lopuksi niin kauheasti ollutkaan - taistelukuvauksetkin tuppasivat päättymään tragikoomisesti, ja  pienimuotoista sotaromanssiakin ehdittiin itsemurhaiskujen lomassa kokeilla.

Kovin rypyssä otsin ei tätä kirjaa kannata lukea. Hurtti huumori osuu ja uppoaa milloin minnekin, joten tosikoille en tätä kirjaa lahjaksi antaisi. Kovin syvällistä ihmisluonteen luotausta on turha odottaa, henkilöhahmot tuppaavat jäämään karikatyyrien tasolle - tosin varsin meheviksi lajissaan. Henkilöistä herkullisimmat ovat etelän miehet Jesse Purola ja Abdi. Alikessu Purola on sotaleffahullu, joka kuvittelee olevansa luutnantti Koskela, miestensä rakastama urhoollinen sankari. Ikävä kyllä todellisuudessa hän on surkuhupaisa sekoitus Lammiota ja Spedeä. Jääkäri Sarén taas on eräänlainen Rokka, sujuvasanainen kapinoitsija ja oman tien kulkija. 

Mollbergin elokuvaklassikkoon viitataan kirjassa vähän väliä, ja riippuu lähinnä lukijasta, onko se plussa vai miinus. Minulle se oli pitkä plussa; Linnan kirjan olen lukenut noin viidesti, ja molemmat leffaversiotkin on tullut vahdattua useampaan otteeseen. Olisikin hauska kuulla, kuinka hyvin Heikkisen parodia puree niihin, joille Koskela ja kumppanit eivät ole yhtä tuttuja. 

Kirjan huumori on, kuten arvata saattaa, välillä varsin ronskia. Kaiken kaikkiaan komiikkaa riittää, ja Heikkinen osaa repiä huumoria vaikka valomainoksista: Helsingissä kirjaimet disainataan mainostoimistossa brändiin sopivaksi, kun taas "sushirajan takana" yrityslogon hahmottelee lounastauolla lautasliinaan kylän ainoa tradenomi. Siitä teetetään tarrakirjaimia, jotka lätkäistään maidonväriseen pleksiin, ilman vatupassia. Teos ruuvataan kanneksi alumiinikylkiseen arkkuun, jonka sisälle talonmies on asentanut kaksi loisteputkea. Valomainos on valmis, eikun räystään alle. Lyhytikäisimpiä ovat pitkiä sakaroita ja teräviä kulmia sisältävät kirjaimet. Kaukon Kalusteesta rispaantuu parissa talvessa aukon aluste.

Huumoripläjäystä osasin odottaakin. Jännityksellä suhtauduin sen sijaan siihen, miten hyvin Heikkinen saa otettua haltuun ns. arktisen ulottuvuuden. Saamelaisena kiinnitin tietysti erityistä huomiota siihen, millaiseksi saamelaiset kirjassa kuvataan. Olen nyt mälsä ja vastaan latteasti: ihan hyvin. Kuluneimmat kliseet vältettiin ja henkilöt oli enimmäkseen uskottavasti rakennettu, mutta jotenkin tuntuu että vielä parempaankin olisi Heikkinen voinut venyä. Etelän velikultiin verrattuna Oula ja kumppanit jäivät lopulta jokseenkin värittömiksi  - paitsi tietysti pohjoisen hahmoista hulvattomin,Toni Morottaja (jonka hupparissa seisoo pystykorvan kokoinen West Coast). Hänkin pääsee kunnolla vauhtiin varsin myöhäisessä vaiheessa. Enemmänkin tilaa olisi "Kutturan Ice Cubelle" voinut tarinassa tehdä.

Ajatusleikki saamelaisten kapinasta ei ole minulle uusi; monet kerrat siitä nuorempina viihteellä vitsiä väänsimme. Heikkinen osoittaakin tuntevansa pohjoisen ihmisen mentaliteetin, arvot ja ajatukset. Vain yksi asia minua hänen skenaariossaan tökki: saamelaisten ja lappilaisten "kylmää sotaa" kirjassa ei noteerata lainkaan. Käytännössähän me Lapin asukit olemme harvoin yhtä mieltä mistään ;)  Etenkin se, ketkä ovat oikeutettuja  alkuperäiskansalaisen statukseen ja ketkä ovat "vain" lappilaisia, on jokseenkin tulenarka kysymys. Näin eripuraisen porukan hitsaaminen yhteen leiriin olisi kaivannut järeämmät perustelut, tällaisenaan se ei täysin riittänyt vakuuttamaan kyynistä lukijaa :) Saamelaisten sisäiset ryhmittymät ja niiden väliset jännitteet sen sijaan on kuvattu hyvin. Saamelaista mytologiaa ja jumaltarustoa olisin kernaasti nähnyt kirjassa runsaamminkin, niissä kun on mistä ottaa!

Ja sitten takaisin plussiin, niitäkin nimittäin riittää. Erityisesti ihastuin Heikkisen havainnointikykyyn; pieniä ja suuria teräviä huomiota satelee. Loistava on mm. kohta, jossa saamelainen hämmästelee citykanien käsitystä luonnosta.

Niiden kielessä erämaa tarkoittaa asumatonta ja tietöntä luontoaluetta. Sitä toljotetaan autosta hiihtolomalla ja päivitellään: eihän täällä ole mitään. Mutta jos erämaa revittäisiin auki,  kaavoitettaisiin, kuristettaisiin kaapeleilla ja putkistoilla, kuorrutettaisiin asvaltilla ja kruunattaisiin kauppakeskuksella, sitten olisi jotakin.

---

Saamelaiselle on turha puhua erämaista. 

Edes tulkin välityksellä. Meidän kielet ei tunne sellaista sanaa. Ne metsät, joet ja tunturit, jotka on suomalaiselle nolla, ei mitään, on meille kaikki. Koti, ruoka-aitta, työpaikka, kirjasto, lompakko ja laidun. Luonnossa käydään korkeakoulukin, eikä sinne varastella pääkalloja suomalaitsen kalmistoista. Jokainen tarvitsee maata: metsästäjä, matkailuyrittäjä, hiihtäjä, kaivospohatta, poromies. Ei Rovaniemellä taistella homojen oikeuksista tai kotihoidon tuista vaan siitä, saako toisen pellonlaitaa ajaa moottorikelkalla.

Lappi ei ole erämaa. Mutta Helsinki on epämaa.

Summa summarum: Straight outta Compton. Kutturasta tullaan. 

Syvältä maailman raosta. Sellaisesta joita ministerit ja toimitusjohtajat polkevat sikari hampaissa umpeen. Tällä kertaa kolosta nousi nappaskengän tielle nyrkki. Nyt sattuu varpaisiin.

Hirtehisen hauska veijariromaani vakavista asioista. Äijäilyn, sotaelokuvien, parodian ja yhteiskunnallisen irrottelun ystäville

P.S. Kirjan tunnelmaan päästäkseen voi laittaa soimaan vaikka saamelaista rap-musaa.  Tämä kotimainen artisti ei ehkä vielä olekaan aivan kaikille tuttu. (Kyllä, miehen nimi on Morottaja, tosin ei Toni ;D)

EDIT: Nyt vasta huomasin, että Unni oli löytänyt ja linkannut kaksi muutakin blogiarviota kirjasta, Taikakirjaimet ja Lopun ajan lauseet.

Katja Kaukonen: Vihkivedet

Eikä hän surrut, kellui vailla huolia. Niin kevyt on ihminen, joka ei pyristele turhaan vastaan, luottaa vain. Miltä tuntui maata veden päällä kasvot kohti korkeutta, luottaa veteen noin lujasti? Onnelliselta ukko minusta näytti. Hän oli maiseman viiva, osa horisonttia. Merkillinen kupru tukki, joka rikkoi veden kalvon, mutta yhtä lailla ilman, pönötti siinä kuin se kaikki olisi ollut hänen omaansa. Niin kuin olikin.

Katja Kaukonen: Vihkivedet

WSOY 2012

Katja Kaukosen novellikokoelma jatkaa esikoisromaani Odelman mystisenkauniilla poluilla. Kaukonen kirjoittaa maan hiljaisista: lapsista jotka ovat lapsia väärällä tavalla, miehistä jotka ovat liian kunnollisia kelvatakseen, naisista joitten ylle on laskettu liian paksu kerros hiljaisia vuosia. Kaikissa tarinoissa on vahvasti läsnä veden hiljainen mutta vastustamaton voima.

© Silvia Camporesi

Tarinautti lokikirjaan: Siitä pitäen kuin luin lumoavan Odelman, olen toivonut ja odottanut Kaukoselta uutta kirjaa. Ja nyt se sitten viimein tuli! Odotukseni olivat katossa, ja samalla hirvitti: voisiko edes olla mahdollista, että Kaukonen yltäisi uudestaan Odelman veroiseen ihanuuteen? Yleensähän näissä käy niin, että mitä kiihkeämmin odottaa, sitä katkerammin pettyy.  En varmaan olekaan ainoa, jota Vihkivetten lukeminen jännitti enemmän kuin lätkän mm-finaali ja euroviisukarsinnat yhteensä. Kaiken kukkuraksi minulla on novelli-intoleranssi! Vaan kuinkas sitten kävikään... Luin ensimmäisen lauseen ja upposin. Mystinen, tumma ja kylmäävän kaunis teksti virtasi suoraan sieluun. Viimeisellä sivulla, viimeisen lauseen lopussa nousin henkeä haukkoen pintaan. Oi, missä vesissä olen saanut uida!

Kaukosen novelleissa on paljon samaa kuin Odelmassa: sama maagisuus, moniselitteisyys ja melankolisuus, sama ilmaisun rikkaus ja herkkyys. Kaikkein eniten ihastuin novelleihin, joissa kuvattiin lapsia ja / tai naisiksi kasvavia tyttöjä:

Ehkä alkaisin tuottaa hyönteislapsia, toukkia, pieniä tiukkaan kapaloituja kääröjä, joita ei kukaan huolisi. Aikuiset väittäisivät, että puhuin taas omiani. He kääntäisivät päänsä eivätkä suostuisi katsomaan kummia kaitoja kasvoja, joissa oli heidän piirteensä. Se mitä koin, raukeaisi olemasta niin kuin kaikki, mitä aikuinen ei myöntänyt. Silti kantaisin sudenkorentoa poskeni piilossa lopun ikäni. Tuossa se kopteri nyt pörisi, tuli yhä lähemmäs. 

Heikkoa lenkkiä en novelleista löytänyt, vaikka suosikkeja sainkin. Kaikkein huikeimpina mieleen jäivät Lauteille mahtui vain kolme, Ei kivitetty väärintekijää ja Täydellinen ajoitus. Vähiten puhutteli kokoelman viimeinen kolmannes - mikä tosin johtunee pitkälti siitä, että ahmin kirjan hieman liian hosuen; en malttanut juurikaan sulatella vaan riensin novelleista toiseen, ja se kai sitten kostautui lievänä turnausväsymyksen tuntuna. Kokonaisuutena Vihkivedet kuuluu kuitenkin ehdottomasti kirjavuoteni kirkkaimpiin helmiin. 

  ©  Gregory Crewdson

Yöpaidan kangas tuntui tyyneltä, se oli syyskesän viileää vettä. Suljin silmät ja hivelin hänen lanteitaan, pyöreitä rantakiviä. Kuljin hänen vartaloaan pitkin menneeseen. Näin meidät jälleen yhdessä. Rannalla, kauan sitten. Vaimon uimapuku väreili vartalolla kuin toinen iho, enkä minä väsynyt ihailemaan hänen silmiään, loputonta sinistä vettä. Aurinko paistoi lämpimästi, olin juuri aikeissa suudella, kun hän keskeytti: 

"Minusta ei ole mihinkään seksitouhuihin, sairas ihminen. Kyllä sinun pitäisi se tajuta."

Summa summarum: Tiesin, että järvikin puhui. Kevättä yski ja puhui. Odotti jo. Minulla oli kiire.  Ostan hyvin harvoin kirjoja omaksi, jos kirpparilöytöjä ei lasketa - mutta tämä kirja on pakko saada omaksi ja pian.  (Ja taas huomaan, että olen jo alkanut odottaa Kaukoselta uutta kirjaa :D)

P.S. Seuraamistani bloggareista Vihkivesistä ovat jo ehtineet kirjoittaa Sanna, Sara ja Riina.

Maarit Verronen: Vanhat kuviot

 

Suunnitelma ei ollut hänen, se oli Roon.  Nyt ei puhuttu sieniryntäyksestä, joka oli globaalitaloutta, ja jonka varjolla he olivat saaneet myytyä jutun maailmankuululle lehdelle ja saaneet sopimuksen ja kulunkitilin. Kun he olivat pitäneet perinteiset matkansuunnitteluryyppäjäiset, Roo oli kertonut Bongolle toisesta suunnitelmasta, ja Bongo oli myötäillyt, kuten aina. He tallentaisivat vuorten vanhoja tapoja, väkivaltaperinnettä. Ei perheiden sisäisiä tapahtumia, ne eivät olleet sillä tavalla rituaalisia ja väistämättömiä kuin vieraiden väliset.

Maarit Verronen: Vanhat kuviot

Tammi 2012

Piiloutujat, vastustajat, lähtijät. On monta tapaa poiketa normista, eikä etukäteen ikinä voi tietää, mihin ryhmään itte kukanenkin meistä kuuluu. Aina sitä ei tiedä edes itsestään, ennen kuin on jo valintansa tehnyt. 

Verrosen uusin novellikokoelma ei päästä lukijaansa helpolla. Hänen novellinsa ovat kuin taikapeili, joka ei näytä sisäistä kauneutta vaan meissä jokaisessa piilevän rumuuden. 'Normaali' ei ole muuta kuin läjä normeja, jotka me puemme päällemme voidaksemme elää yhdessä toisten kanssa - mutta kaikki eivät voi, eikä kukaan aina. Tulee hetkiä, jolloin turvalliset vanhat kuviot murtuvat, tai vaihtuvat vielä vanhempiin, sellaisiin joita muut eivät halua nähdä. 

Jos normeja ei voi tai tahdo noudattaa, jäljelle jää kolme mahdollisuutta: lähteä pois, olla sopeutuvinaan tai ryhtyä avoimeen vastarintaan. Neljäs mahdollisuus on sopeutua aidosti - tai ainakin olla sopeutuvinaan niin uskottavasti, että uskoo siihen myös itse. 

Silloinkin kun ei-toivotut asiat saa piiloon, ne ovat yhä ihmisessä ja hetkittäin nostavat päätään. Väkivaltaista kulttuuria dokumentoiva Roo kohtaa oman pimeän, väkivallasta nauttivan puolensa, ja Asta joutuu miettimään, kuka oikeastaan kirjoitti mummon muistiinpanot - ja miksi? 

Tarinautti lokikirjaan: Olen lukenut Verrosen laajasta tuotannosta tähän mennessä vain kaksi ensimmäistä, nekin vastailmestyneinä eli kauan sitten. Koska novellikokoelma "Älä maksa lautturille" teki aikoinaan valtavan vaikutuksen, päätin siedätyshoidattaa novelli-intoleranssiani palaamalla Verrosen novellien pariin. Sain kirjan arvostelukappaleena kustantajalta ja arvelin lukevani sen yhdessä illassa - mutta se kestikin yli viikon. Ehdin nimittäin lukea lähinnä iltaisin lasten jo mentyä vuoteeseen - ja näitä novelleja ei tehnyt mieli lukea iltasaduiksi itselleen.

Maarit Verronen

Novellien tunnelma on kauttaaltaan tumma. Tunnetasolla kirjasta on vaikea pitää, ainakin jos on tällainen kaunosielu kuin minä.  Rivien välissä on paljon rumaa ja likaista. Siitä huolimatta kirja  oli hyvä, pelottavan hyvä. Verronen kirjoittaa fiksusti - jopa niin fiksusti, että välillä sain tuntea itseni tyhmäksi, ja keskittymisvajeet kostautuivat heti. Novellit ovat lyhyitä, lyhimmillään vain pari sivua, ja monen jäljiltä jäi vähän hämmentynyt fiilis: "tässäkö tämä nyt oli?"

Ja sitten ne alkoivat häiritä.

Tarinoiden henkilöt jäävät pyörimään mieleen, heidän ratkaisujaan pohtii kuumeisesti kuin kyseessä olisivat oikeat, itselle läheiset ihmiset. Häiritsevä on hyvä sana kuvaamaan näitä novelleja! Ne pakottavat laiskanpulskeat hermoradat hereille kuin saavillinen kylmää vettä niskaan.
Verrosen kyky asettua ihmisen nahkoihin on hyytävän hyvä. Suosikkinovellissani "Pikkurahat" Verronen  kuvaa kleptomaniaa sairastavan päänsisäistä todellisuutta, jossa pakkomielteestä paraneminenkin on  vain eräs tapa hävitä:  Mutta sen hän tiesi, että sinä päivänä, kun hän tajuaisi lopettaneensa kokonaan - jos sellainen päivä joskus tulisi - toivo olisi mennyttä. Jokin toivo, jostakin.

Summa summarum: Rankka ja psykologisesti vahva ihmisluonteen "freak show"... jossa estradille voi joutua kuka hyvänsä ja jokainen meistä.

Per Petterson: I kjølvannet

- Hei, sier han.

- Veit du hvor mye klokka er, sier jeg, - det er tirsdag jo, det var tirsdag i hvert fall. Skal ikke du på jobben i morgen?

-Hei, sier han.

- Hei. Er du full.

-Ikke helt. Ikke helt ennå. Jeg trur jeg skal skilles.

- Jøss. Velkommen etter. Veit Randi det.

- Det er hun som veit det. Hun har ikke fortalt det til meg ennå. Men det kommer snart. Hun er ikkje hjemme. Jeg sitter her aleine. 

Per Petterson: I kjølvannet
Forlaget Oktober, 2007

Muistatteko Arvidin ja hänen perheensä? Kirotusta ajan katoavasta virrasta tuttu norjalais-tanskalainen perhe on taas päässyt Pettersonin lempeänterävän katseen kohteeksi. Arvid on nyt 43, ja valitettavasti hänelle ei kuulu kovin hyvää. Hän on menettänyt melkein koko perheensä: vaimon ja tyttäret avioerossa, vanhempansa ja kaksi veljeään onnettomuudessa kuusi vuotta sitten. Jäljellä on vain vanhin veli, joka käsittelee ongelmiaan vielä huonommin kuin Arvid omiaan.

I kjølvannet (suomeksi vanavedessä) on intensiivinen romaani menetyksestä ja surematta jääneestä surusta. Tarina alkaa hetkestä, jolloin Arvid tajuaa saapuneensa perille sinne, minne on jo kauan ollut menossa: pohjalle. Hän on menettänyt (tai lopettanut, jää epäselväksi kumpaa) työnsä, juo liikaa, syö liian vähän ja ajelee autonrämällään ympäri Etelä-Norjaa, kun hänen pitäisi olla teho-osastolla veljensä tukena. Voisi luulla, että Arvid on tuuliajolla, muttei hän tuuliajolla ole: hän on vanavedessä, vihdoin ja viimein. Ja kun hän saavuttaa pohjan, yllättäen siellä onkin valoa - ei ehkä paljon, mutta se osuu oikeisiin kohtiin.

Tarinautti lokikirjaan:  Oikeastaan on pieni ihme, etten inhonnut tätä kirjaa. "Lasinsirpaleita ja ojanpenkkaan oksentavia keski-ikäisiä miehiä"-kirjat jäävät minulta yleensä lukematta tai vähintään kesken. Mutta Petterson ei petä. Hän on armoitettu ihmissuhteiden tulkki ja kuvaa henkilöittensä sisäistä maailmaa viiltävän tarkasti. Hänen "maalaamansa" tilannekuvat ovat hetkittäin niin aitoja että tuntui kuin seisoisin vieressä ja näkisin kaiken omin silmin. Esimerkkinä kohtaus, jossa Arvid näkee isänsä ensi kertaa humalassa tämän saatua tietää, että hänen pojastaan ei tullutkaan työmiestä, vaan kirjailija.

Han lente seg tungt mot veggen for han retta seg opp, svaia litt, og skulle lene seg igjen. Men kroppen ville motsatt vei, han seilte over og tok seg for med hendene, klamra seg til gjerdet og sklei litt før han fikk et godt nok grep og holdt seg fast til balansen var tilbake. Så retta han seg sakte opp og slapp taket. Jeg tenkte ikke på det før han kom inn igjen. At gjerdet var et piggtrådgjerde. Armene hans hang rett ned, og begge håndflatene var full av blod. Det var bare jeg som så det. De andre prata og lo og feira bursdagen min, men mellom han og meg var det en tunnel av stillhet. Han ensa ikke hendene sine, så bare på veggen bak meg og smilte som før og sa:
- Jaså, Hemningway, du skriver du. Fint for deg.

Keskiössä on Arvidin suhde isäänsä, mutta tärkeä maamerkki -ja ukkosenjohdatin- on myös eloonjäänyt veli. Kirjassa onkin yksi parhaista veljeskuvauksista jonka olen lukenut. (Välillä aivan tuskastuin veljen jäädessä taka-alalle, vaikka se tarinaan kuuluikin.) Vaikka veli jää nimettömäksi, hän on lihaa ja verta jopa enemmän kuin uniinsa eksyilevä Arvid.

Kaiken kaikkiaan kirjan lukeminen kesti paljon kauemmin kuin olin sivumäärän perusteella luullut. Tätä kirjaa ei vain voinut ahmaista kerralla, välillä piti sulatella ja haukkoa henkeä. Väkevä (ja välillä sekava) lukuelämys siis! Todellakin toivon, että tämä suomennetaan ja te muutkin saatte palata Arvidin seuraan.

Summa summarum: Raskassoutuinen mutta hieno tarina isyydestä, veljeydestä ja elämästä kuoleman jälkeen.

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Onnistuneimpien näytösten jälkeen taputukset jäivät kaikumaan päässäni koko yöksi niin etten saanut unta. Valvoessani ajattelin äitiäni ja itkin hiljaa peiton alla. Kun äiti jätti meidät, Mariano alkoi änkyttää ja minulle tuli täitä päähän. Naapurin naiset sanoivat, että sellaiset täit tulivat surun takia. Kaipasin äitiä niin paljon, että aloin syödä niitä.

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2012

Alkuteos: La contadora de peliculas

Maria Margarita elää  pienessä kylässä Chilen salpietarikaivoksilla. Marian lisäksi perheeseen kuuluu rampa isä ja neljä veljeä; äiti on jättänyt perheen. Perheen yhteinen intohimo ovat elokuvat, kaivoskylän ainoa huvitus. Äidin lähdettyä perheen rahat ovat tiukalla, joten heillä on varaa vain yhteen lippuun. Koska Maria on lapsista paras kertoja, hän on se joka saa käydä katsomassa elokuvan ja sitten kertoa sen muille. Taitavasta ja asialleen omistautuvasta Mariasta tulee pian suosituin elokuvankertoja koko kylässä, ja hän rakastaa työtään koko sydämestään. Mutta ajat ovat kovat ja kovenevat yhä. Ja sitten eräs naapureista kantaa ensimmäisen television kylään...

Tarinautti lokikirjaan: Tiesin lukevani tämän kirjan sillä hetkellä,  kun näin sen kauniin kannen. Muista blogeista päättelin, ettei tarina ole yhtä kepeä kuin kansikuva, mutten silti pyörtänyt päätöstä lukea kirja.

Vaikka osasin odottaa tummasävyistä tarinaa, kirjan lohduttomuus yllätti. En voi siis sanoa rakastuneeni tähän kirjaan. Silti on minunkin pakko yhtyä ylisanojen kuoroon. Vaikka tarina on läpeensä ankea, Letelier kertoo sen niin katkeransuloisella tavalla, että viimeisen sivun jättämä tunne on kuulaampi kuin kuvitella voisi. Jos se olisi ollut paksumpi, olisin jättänyt kirjan puolitiehen, mutta reilut sata sivua kestin hyvin.

Summa summarum: Kauniisti kerrottu surullinen tarina elokuvista, köyhyydestä ja erään aikakauden lopusta.

P.S. Tosi moni on lukenut tämän kirjan, joten en nyt linkitä erikseen ketään. Kävin kuitenkin lukemassa kaikki löytämäni postaukset aiheesta, ja hienosti te kaikki kirjasta kirjoititte! Kiitos :)

Seija Vilen: Pohjan akka

Tulevat sittenkin vettä pitkin. Kuin oma pikku jumalanpoikansa kulkevat laineilla, lipuvat. Vetävät vainopurren maihin, tervarintaisen laivan viskaavat minun marjamättäilleni. Nyt siellä ei enää ikinä kasva puolukka, ei mustikka. He raiskaavat maan ja sylkevät päälle. Astuvat rautaisilla saapppaillaan pienten varpujen hengen halki ja höyryävät kuumaa ilmaa kuin oriit ruosteenkarvaiset. Kiljuvat kaulat ojossa tulevat, miekat tanassa, saapuvat Sammon katsantaan. 

Seija Vilén: Pohjan akka.
Avain, 2012

Kuka on Louhi, tuo vanhus joka istuu dementiakodissa pyörätuoliin kahlittuna? Myyttinen Pohjan akka, Sariolan emäntä, kammottu noita. Nainen, anoppi, äiti.

Louhi elää nykyaikaa, mutta on läsnä menneessä, maineikkaiden tarujen ajassa. Hänen kauttaan aukeaa huikea näköala ammoisiin, Kalevalan sankarit heräävät eloon: Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen, Kyllikki, Aino ja Louhen oma tytär, mustakulmainen PohjanTytti...
Tarinat ja hahmot ovat tuttuja, mutta Louhen kertomina ne laskeutuvat toisille tasoille - nimenomaan laskeutuvat: syntyihin, vetten syvyyksiin, alisiin, salaisiin. Louhi on muistisairas, mutta hän muistaa, hän tietää ja muistaa! Hän on mahtava ja pelätty Pohjan noita, vaikka häntä välillä häiritäänkin kun hoitaja käyttää vessassa, tai pelataan presidenttimuistipeliä, tai vävypoika piipahtaa käymään. Vävypoika, Ilkka, pakkaa kalaa tehtaalla mutta tahtoo kirjailijaksi. Hän etsii sanoja, taikoja pääskysen päälaelta, joutsenparven jonosta ja hanhilauman harteilta. Ja hän on valinnut kirjansa aiheeksi Louhen, tai oikeastaan hoivakodin arjen. Mutta kun sanat pääsevät esiin, ei niitä käy kahlitseminen, ja tarina alkaa muovautua toisin kuin tarkoitus oli.

Pohjan akan monitasoisen tarinan ytimessä on naiseus, naisten kohtalot ja naisen voima. Nainen loi maailman ja pitää sitä yllä, hoivaa ja kasvattaa, menee vaikka manalle lapsensa perässä ja haravoi poikansa pirstaleet tuonelan joesta. Mutta miehet eivät siihen tyydy, he tahtovat ottaa ja omistaa.
Ennen Louhi oli ylpeä kuningatar, nyt miehet ovat vieneet kaiken: hänen voimansa, aarteensa, tarinansa. Takovat siitä mitä tahtovat, ja menevät soitellen sotiin. Louhi on vahva ja kestää, lintu on lintu ylpeästi. Mutta kaikki eivät kestä.

Lopulta voimat loppuivat. Allin lapsella ei ollut äitiä auttajaksi. Pimeällä tyttö livahti metsään. Kolmantena päivänä saavutti meren. Minä olin rannassa, mutten tunnistanut häntä. Katsoin vain, miten hän liittyi niemen päässä istuviin vedenneitoihin. Jo neljäs tänä vuonna. Yksi toisensa jälkeen he heittävät kehonsa ja uivat vitsan varvuiksi kallion kupeeseen. Viskaavat paitansa pajulle, hameensa haavan oksalle. Kaikki käy liian nopeasti, jotta sinne ehtisi hätiin. Ja kuitenkin liian hitaasti, kun ajattelee kesän pituutta. Sen pitkiä, valoisia öitä.

Tarinautti lokirjaan: Pohjan akka on hieno ja vaikea kirja. Vaikea se on siksi, että lukijalta vaaditaan tarkkaavaisuutta,  kokonaisuus on itse raavittava kasaan. Minullakin meni monta kertaa Pertit ja Ilkat sekaisin. (Hassua sinänsä, että nykyajan kuvioissa oli vaikeampi pysyä kärryillä kuin Kalevan tapahtumissa.) Hieno se on monesta syystä, joista ensin on mainittava kieli! Vilén käyttää hienosti Kalevalan värssyjä ja kehrää sekaan omiaan, niin taitavasti että eroa ei huomaa. Tarina sinänsä on synkkä ja raadollinenkin, mutta voi miten Vilén sen kertoo! Hienoimmillaan kirja on kuvatessaan Louhta. Nykypäivän tapahtumat väkisinkin kalpenivat maineikkaan menneisyyden rinnalla, ja Ilkan tilityksiä lukiessa kerkesin moneen otteeseen kyllästyä perin pohjin ;) Keskenkään kirjaa en kuitenkaan missään nimessä voinut jättää, niin vahva oli Pohjan akan imu. Puolivälin paikkeilla se tiivistyi entisestään, niin että kirja oli luettava yhdellä istumalla loppuun.

Ikääntyneen Louhen kuvaus on vaikuttavaa. Erityisen paljon pidin siitä, että nykyajasta kerrotaan imperfektissä ja menneisyydestä preesensissä. Vilén muistuttaa  kauniisti ihmisen syvimmästä toiveesta, kuulluksi tulemisen tarpeen. Ota minut huomioon ole tässä älä liiku, silitä suonia kämmenellä. Istu vain hiljaa ja kuuntele, kun taivaanvuohi laulaa vaivaiskoivun vierellä.  

Kun luin viimeisen sivun, jäin vähäksi aikaa tyhmänä tuijottamaan takakantta. Pikkuhiljaa palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Oikeastaan vasta nyt, tätä kirjoittaessa, alan ymmärtää miten tarinan monet tasot lomittuvat toisiinsa. Tämä on ehdottomasti niitä kirjoja, jotka kannattaisi lukea toistamiseen - niin paljon jäi oivaltamatta, lankoja solmimatta vielä...

Summa summarum: Syvällä metsän varjossa on kypsän naisen kohtu, josta nousee Pohjan taika.

P.S. Pieni vinkki niille, joilla on "äidit ja tyttäret"-haaste vaiheessa: tämä kirja on loistava valinta siihen!