Maailman ympäri, 3/4: (I bless the rains) down in Africa

Hei kaikki hengessämukanaolijat, toivottavasti teille kuuluu hyvää. Kuulin että Suomessa on jo ensimmäiset lumiukot tehty. Täällä Afrikassa on kesä, ja sadekautta odotellessa olen mitäs muutakaan tehnyt kuin lukenut. (Niille jotka sattumoisin eksyvät blogiini kesken matkan, kerrottakoon etten oikeasti ole Afrikassa, vaan lojun olohuoneen sohvalla lukemassa itseäni maailman ympäri, ja juuri nyt olen Afrikkaa valloittamassa. Paitsi taisikin käydä niin, että minä en vallannutkaan Afrikkaa, vaan Afrikka minut...) 

Niin sitä ihminen erehtyy... jos kertaus on opintojen äiti, niin erehdys on isoäiti! Olin aikonut kääriä koko loppumatkani yhteen ja samaan syssyyn, mutta Afrikkaan päästyäni tajusin, että näin laaja manner tarvitsee ja ansaitsee kokonaisen postauksen. Eihän kolmea mannerta mitenkään voi änkeä yhteen, kun Afrikassakin ehdin jo kokea vaikka mitä: koin pieniä ihmeitä autokorjaamolla, osallistuin sateentekorituaaliin, tapasin puhuvan kissan ja etsin maanpäällistä paratiisia, bongasin hadadan ja tein hätälaskun keskelle Saharaa. Ja tuskin lienee sattumaa, että kaikissa kirjoissa mainittiin erityisellä lämmöllä yksi pieni sana: sateet.

Ensin tuli tuoksu, sateen tuoksu, joka poikkesi täysin kaikista muista maailman tuoksuista, mutta jonka tunnisti helposti, tuoksu joka nosti kuivan ihmisen sydämen siivilleen; sillä sitä me batswanat olemme, Mma Ramotswe mietti: me olemme kuivia ihmisiä, ihmisiä jotka sietävät pölyä ja kuivuutta, vaikka meidän sydämemme uneksivatkin sateesta ja vedestä. Nyt sade lankesi Botswanaan suurina huntumaisina ryöppyinä; suuret violetin ja valkoisen kirjavat vesihunnut yhdistivät taivaan maahan ja kastelivat rutikuivan kamaran heidän ympärillään.

~ Alexander McCall Smith: Pieniä ihmeitä autokorjaamolla ~

Matka Algeriasta syvän Afrikan viidakoihin oli jännittävä. Matkaseura oli lievästi sanottuna persoonallista, ja tulipa vastaan myös eräs nuori belgialainen reportteri pienen valkoisen koiransa kanssa. Hauska sarjistenvälinen kohtaaminen jossakin Kongon uumenissa :)

Joann Sfar: Rabbin katti 2. Afrikan Jerusalem

Täytyy nyt tähän väliin myöntää, että Afrikka on mantereista se, joka on kiinnostanut minua ylivoimaisesti vähiten. Safarille en lähtisi, vaikka maksettaisi - mutta lintusafarille lähtisin vaikka heti! Ja ehkä pitäisi lähteäkin; pelkästään Keniasta löytyy enemmän lintulajeja kuin koko Pohjois-Amerikasta. Intohimoiselle bongarille suosittelen reittiä Nairobista Mt. Kenyan kautta Victoriajärvelle ja takaisin savuiseen Nairobiin, mieluiten jätteenpuhdistamolle varsinkin jos hiljattain on ollut kova myrsky. (Huom! Kannattaa ottaa paikallinen opas ja pyykkipoikia mukaan.)

Though the hoopoe was the only bird Mr. Malik had recorded from his visit to the arboretum, it was not the only one he had seen. Sparrows fossicked and fought around the garbage bins. A gang of glossy starlings swaggered across the lawn, on the lookout for worms or other unlucky invertebrates. Red-eyed doves fluttered among the bamboo groves cooing their simple though tedious message, "I am - a red-eyed dove. I am - a red-eyed dove.

~Nicholas Drayson: A Guide to the Birds of East Africa

Saharan eteläpuolinen Afrikka on kiehtovaa seutua, jota ihmiset ovat asuttaneet jo tuhansia vuosia. Kalliomaalauksissa on säilynyt tietoa muinaiskansan uskomuksista nykyaikaan asti. Afrikan äärimmäisissä oloissa vesi-insinööristä ei välttämättä ole sen enempää apua kuin ngangojen rituaaleista. Jano on edelleen arkipäivää monilla Afrikan seuduilla.

Oli hyvin kuuma, ja ilman kosteuden vuoksi olo kävi melkein sietämättömäksi, jos piti tehdä työtä. Järvi muistutti halkeillutta kuumaisemaa; keskellä syvennyksessä oli sininen silmä, jonka yllä haihtumisen näki paljaalla silmällä. Pumppasimme yhä vettä tunnin päivässä . Kylissä oli siis juomavettä ja ankarasti säännösteltyä pesuvettä. Karja kävi päivä päivältä laihemmaksi. Puut ja pensaat versovat odottaessaan sadetta, mutta ruoho ei; vuohet siis selviytyivät paremmin kuin nautakarja, joka jonka ruoassa oli yhä vähemmän ravintoaineita. Nykyisin maastossa tärmäsi yhä useammin kuolleiden lehmien ruhoihin: ne olivat kuivettuneet ja painuneet kasaan jo ennen kuolemaansa eivätkä edes haisseet siinä maatessaan vaan näyttivät olleen kuolleita ammoisista ajoista asti.

~Ulla -Lena Lundberg: Sade

Ja lopuksi kokka kohti Saharaa, autiomaiden kuningatarta joka on yhtä julma kuin kauniskin. Aavikon äärettömyydessä on ihmeellistä ajatella, että muinoin sielläkin humisi suuria metsiä:

Kaikki käy jo eläväksi erämaassa. Tahdoin herättää nukkuvan beduiinin, mutta hän muuttui puunrungoksi. Puunrungoksi?  Sellainen esine hämmästyttää minua täällä ja kumarrun sen puoleen. Koetan tukea murtunutta oksaa: se on marmoria. Nousen ja katselen ympärilleni. Näen muitakin mustia marmoripalasia. Maa on täynnä muinaismetsien kaatuneita runkoja, jotka ovat sortuneet kuin kirkko jonkin alkuaikain myrskyn kourissa, joskus satatuhatta vuotta sitten. Ja halki vuosisatojen nämä jättiläispylväät ovat vierineet minun luokseni asti, kiiltävinä kuin teräs, kivettyneinä, lasittuneina, musteenvärisinä. Erotan vielä latvahaaraumat, näen, kuinka elämä on niitä vääntänyt, lasken vuosirenkaat rungosta. Tämä metsä, joka oli täynnä lintuja ja musiikkia, on ollut kirottu, ja se on muuttunut suolaksi. 

~Antoine de Saint-Exupery: Siipien sankarit

Kuu tekee hiekan ruusunväriseksi. Tunnemme köyhyytemme, mutta hiekka on joka tapauksessa ruusunväristä. Mutta vartiomiehen huuto saa meidät jälleen muistamaan maailman suurisuuntaisen dramatiikan. Koko Sahara säikkyy varjojamme ja katsoo meihin kysyvästi, sillä vihollinen on liikkeellä. (Antoine de Saint-Exupery)

Afrikasta jatkan matkaa lentävin siivin kohti länttä ja matkani viimeisiä etappeja, eteläistä ja pohjoista Amerikkaa. See you there!

P.S. Olen aina tykännyt Toton biisistä Africa. Nyt kun tätä blogitekstiä suunnitellessani innostuin youtubettamaan Afrikka-aiheista musaa, tajusin että olen koko pienen ikäni kuullut kertosäkeen aivan väärin! "I guess it rains down in Africa" olikin "I bless the rains down in Africa"!! Mitä tästä opimme: bloggaa enemmän, luulet vähemmän! :D

Antoine de Saint-Exupéry: Siipien sankarit & Yölento

Sitten näimme muitakin valoja, ja hienoisessa toivossa valitsimme suunnan vuorotellen kunkin mukaan. Ja kun valo jatkuvasti näkyi, panimme sen koetukselle. Néri sähkötti Cisnerosin asemalle: - Valoa näkyvissä.  Sammuttakaa ja sytyttäkää vilkku kolmesti. - Cisnerosissa sammutettiin ja sytytettiin vilkku, mutta itsepäinen valo, joka oli edessämme, ei vilkkunut. Vankkumaton tähti!

Polttoaineen vähenemisestä huolimatta tartuimme joka kerta noihin kultakoukkuihin. Joka kerta oli kyseessä oikea vilkkumerkki, joka kerta lentoasema ja henki. Sitten meidän oli jälleen vaihdettava tähteä. 

Vähitellen tunsimme eksyneemme tähtimaailmaan, satojen luoksepääsemättömien kiertotähtien joukkoon. Etsimme ainoata oikeaa planeettaa, omaamme, sitä, jolla on tutut maisemat, armaat kotimme ja rakkaimpamme.

Antoine de Saint-Exupéry: Siipien sankarit & Yölento

Yhteisnide. Tammen Keltainen kirjasto 1960

Alkuteokset: Vol de nuit ja Terre des hommes, 1931 ja 1939

Suomentaneet Eino Ismala ja Anni Mannerkorpi

Antoine de Saint-Exupéry on nimenä useimmille lukutoukille tuttu. Pikku prinssin luojana kuuluisaksi tullut mies oli siviilissä postilentäjä, joka 44-vuotisen elämänsä aikana ehti kirjoittaa vain neljä kirjaa, ennen kuin katosi jäljettömiin tiedustelulennolla toisessa maailmansodassa. Yölennossa ja Siipien sankareissa hän kuvaa 1900-luvun alkupuolen postilentomatkoja, niiden vaarallisuutta ja lumoa.
Yölento on autofiktiivinen tarina kirjailija-lentäjän vuosista Saharan-Ranskan lentolinjalla, lukemattomista vaaroista ja tovereistaan, joista moni kohtasi kohtalonsa noilla riskialttiilla lennoilla.

Tämä maailman kuoleminen tapahtuu hitaasti. Ja valo kaikkoaa vain vähitellen. Taivas ja maa alkavat sekaantua toisiinsa. Maa nousee ja näyttää leviävän höyryn lailla. Ensimmäiset tähdet tuikkivat kuin vihreässä vedessä. Saan kauan odottaa, kunnes ne muuttuvat koviksi timanteiksi. Kauan saan myös odottaa tähdenlentojen hiljaista leikkiä. Joinakin öinä olen nähnyt niitä niin monta, että minusta näytti kuin korkealla tähtitarhassa olisi puhaltanut ankara tuuli. 

Vaaroista huolimatta hän haluaa lentää;  se on hänelle ainut tapa tuntea olevansa elossa. Lentäminen edustaa  vapautta, hengen voittoa aineesta. Hän ei voi tyytyä turvalliseen keskinkertaisuuteen, jota kohtaan kirjailija tuntee ylemmyydensekaista sääliä:

Olet rakentanut rauhasi termittiien tapaan täyttämällä savella kaikki halkeamat, joista voisi päästä sisään valoa. --- Olet rakentanut tämän vaatimattoman varustuksen tuulia, tulvia ja tähtiä vastaan. --- Ei kukaan sinua ravistanut olkapäästä, kun vielä oli aika. Nyt on savi - rakennusaineesi - kuivunut ja kovettunut, eikä kukaan voi sinussa enää herättää eloon uinuvaa muusikkoa, runoilijaa tai tähtitieteilijää, joka sinussa kerran asusti.

Yölento on fiktiivisempi, joskin pohjautuu vahvasti todellisiin henkilöihin. Sekin kertoo postilentäjistä, tällä kertaa Patagoniassa, jossa heidän vastuullaan ovat öiset postilennot yli Andien. Saint-Exupéryn henkilöiden sankaruus ei kumpua rohkeudesta, vaan vastuuntunnosta, joka näillä miehillä on niin suurta, että edes pelko ei voi heitä pidätellä.

Tarinautti lokikirjaan: Yölento on roikkunut pitäisikö lukea? -listallani varmaan kohta viisitoista vuotta. Etsiessäni "matkakohteita" Afrikassa ja Etelä-Amerikassa törmäsin taas tähän ja tajusin, että kirjan siipiveikot suhaavat molemmilla mantereilla ja välillä myös niitten välillä. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja lisäksi lentokone kaupan päälle. Kiinni veti!

Oletin, että tykkäisin enemmän Yölennosta, mutta kävikin toisin päin. Siipien sankareita luki kuin Antoinen päiväkirjaa, ja kieli on maalailevan kaunista. Yölennon urhot jäivät etäisemmiksi, ja paatos alkoi jo tursua korvista. Toki paatosta löytyi myös Siipien sankareista, mutta siinä se ei häirinnyt lainkaan - ei se oikeastaan edes tuntunut paatokselta vaan juhlallisuudelta, joka sopii autofiktiiviseen tarinaan paremmin kuin selkeään fiktioon.

Tässä kohoaa näkyville ihminen. Tässä hän käyttäytyy vastoin kaikkia järjen osoituksia. 
Sillä kersantti hymyili. Mikä saattoi hänet houkutella siihen.

Summa summarum: Häneltä jäi palanen maata muokkaamatta. Häneltä jäi kokonainen planeetta muokkaamatta. Rakkauden siteet liittivät hänet kaikkeen maahan ja kaikkiin sen puihin. 

En hämmästy, että juuri tämä kaveri kirjoitti Pikku prinssin. Sama henki on läsnä näissä tarinoissa, jotka ovat sekä jännittäviä että viisaita. (Ja jos joutuu riutumaan päiväkausia haaksirikkoisena autiomaassa vailla ruokaa ja vettä, voi varmasti nähdä kummempaakin kuin toiselta planeetalta kyläreissulle piipahtaneen kuninkaallisen! ;))

Bruce Chatwin: Patagonia, Patagonia

Niin minä kuvittelin kobolttipommin tiiviiksi siniseksi pilvimuodostelmaksi, jonka reunoilta lyövät liekit. Ja näin itseni yksin vihreällä niemekkeellä tähyilemässä taivaanrantaa nähdäkseni minne pilvi liikkuu. 

Silti me toivoimme  selviävämme räjähdyksestä hengissä. Me perustimme maastamuuttolautakunnan ja suunnittelimme asettuvamme asumaan johonkin etäiseen maailmankolkkaan. Me tutkimme kartastoja. Me otimme selville vallitsevien tuulten suunnan ja laskeutumien todennäköisen sijainnin. Sota syttyisi pohjoisella pallonpuoliskolla, joten me tähtäsimme etelään. Tyynenmeren saaret me suljimme pois, koska saaret ovat loukkuja. Me suljimme pois Australian ja Uuden-Seelannin ja tulimme siihen tulokseen, että Patagonia on maailman turvallisin paikka.

Näin mielessäni matalan pärekattoisen hirsimökin, joka oli tilkitty myrskyä vastaan ja jonka sisällä loimusi takkatuli ja seiniä peittivät kirjoista parhaat . Siellä kelpasi elää kun muu maailma lensi ilmaan.

Sitten Stalin kuoli ja me lauloimme kiitosvirsiä kappelissa, mutta pidin yhä Patagoniaa varalla.

Bruce Chatwin: Patagonia, Patagonia

Gummerus 2001 (1.painos 1987)

Alkuteos: In Patagonia, 1977

Suomentanut Leena Tamminen

Brontosauruksen nahasta alkanut, kylmän sodan kypsyttämä pikkupojanrakkaus Patagoniaan ei sammunut, vaikka Bruce-poika kasvoi isoksi - ja eräänä päivänä hän löysi itsensä tuosta maailman äärestä, jossa mikään ei ole liian ihmeellistä ollakseen totta: maanpakolaisia, lainsuojattomia, saksalaisia sinisine lupiineineen, kokonaisia walesilaisia ja italialaisia kyliä.Yksisarvisistakin huhutaan, ja hirviöistä jotka ovat maailman ensimmäisten ihmisten sukua. Saiko Shakespeare innoitusta Patagoniasta? Olivatko intiaanit esikuvina Jonathan Swiftin jättiläisille? Jokaista vastausta kohden herää kolme uutta kysymystä, ja Chatwin jatkaa matkaansa Patagonian mysteereitä ratkoen.

Chatwin saa pian huomata, että Patagonia tuskin on maailman turvallisin paikka - ei ainakaan alkuperäisille asukkailleen, intiaaneille, joitten kansa ja kulttuuri on väestönsiirtojen, tautien ja väkivaltaisuuksien myötä tehokkaasti hivutettu hengiltä. Matkan edetessä lukijalle aukeaa Patagonian tuulinen maa -ja yhtä tuulinen historia; Chilen ja Argentiinan jakama, kaiken maailman hullujen rakastama maa on vuosisatojen saatossa joutunut myrskystä toiseen, muovaten ihmiskohtaloista yhtä omintakeisia kuin seudun erikoislaatuisesta luonnosta.

Kävelin koko päivän ja seuraavan päivän. Tie suora, harmaa, pölyinen ja liikenteetön. Tuuli ei hellitä, se hidastaa kulkua. Joskus kuului ääni, olin aivan varma että se on kuorma-auto, mutta se oli tuuli. Tai ääni joka kuuluu kun vaihdetaan pienemmälle, mutta sekin oli tuuli. Joskus tuuli kuulosti samalta kuin lastiton kuorma-auto, joka kolistelee sillan yli. Vaikka kuorma-auto olisi tullut takaa, sitä ei olisi kuullut. Ja vaikka olisi ollut tuulen alla, tuuli olisi hukuttanut moottorin äänen. Ainoa ääni joka kuului oli guanakon ääni. Se kuulosti siltä kuin vauva yrittäisi itkeä ja aivastaa samalla kertaa.

Tarinautti lokikirjaan:  Pingviinikitchiä. Haaksirikkoja. Katkeria emigrantteja. Kuolemankultteja. Sinisiä kattoja, smaragdinvihreitä keittiöitä ja majatalonemäntiä, jotka eivät suostu ottamaan maksua, vaikka vieras kuinka sitä vaatii. Chatwinin Patagonia on oikea runsaudensarvi, jopa uuvuttavan runsas. Kirja suorastaan vilisee värikkäitä henkilöitä ja kiehtovia seutuja, joissa soisi viipyvänsä kauemminkin kuin vain muutaman hätäisen sivun. Tuli tunne, että Chatwin on laukannut kieli vyön alla paikasta a paikkaan c, malttamatta pysähtyä minnekään kun tahtoo nähdä kaiken. Ja paljon hän toki näkeekin. Chatwinin tapaamat patagonialaiset ovat yhtä kiehtovan outoja kuin itse maakin. On Buenos Airesista tullut opettaja, josta Patagonia teki runoilijan ja pakotti jäämään:

Hänen runoutensa puitteet olivat kosmiset; teknisesti se oli hämmästyttävää. Hän onnistui tiivistämään dinosauruksen sukupuuttoon kuolemisen loppusoinnullisiin säepareihin, joiden kielenä oli espanja ja Linnén latina.

Hän antoi minulle kotitekoista tahmeaa aperitiivia, istutti minut tuoliin ja luki elehdinnän ja tekohampaiden kalinan säestyksellä painokkaita säkeitä, jotka käsittelivät Patagonian geologista muuttumista.

Ja on teksasilainen seikkailija, joka on nimittänyt itsensä sheriffiksi ja kuvittelee itsepäisesti, että Patagonia on Vanhan Lännen jatke:

Vuoden 1900 tienoilla hän ilmestyi Patagoniaan vähän Ernest Hemingwayn näköisenä ja vaelteli vuorilla "Jobia köyhempänä" seuranaan valkoinen tamma ja saksanpaimenkoira. --- Hän huuhtoi purosta kultaa. Joinakin talvina hän asui John Evansin luona Trevelinissä ja vaihtoi likaisia kultakimpaleita jauhoihin. Hän oli mestariampuja. Hän ampui taimenia joista ja savukerasian poliisipäällikön suusta; ja hänellä oli tapana pamauttaa naisten kengistä korkeat korot.

Patagonian laajuutta ja aineiston rikkautta ajatellen on oikeastaan sekä ihme että sääli, että Chatwin on saanut tungetuksi kaiken yhteen suhteellisen ohueen kirjaan. Näistä aineksistahan saisi vaikka kymmenen romaania, novelleja vielä paljon enemmän. Harmi vain, että tällaisenaan jäsentelemätön tarinanpätkien vyöry jätti jälkeensä melkoisen kaaoksen.

Risuja saa myös alkulehdelle präntätty kartta, joka oli aivan liian suttuinen ja pienellä präntätty, hyödytön mustetahra, jonka olisi yhtä hyvin voinut jättää pois. Kirjan loppua kohti alkoikin kieltämättä jo turnausväsymys iskeä; en enää jaksanut täysillä keskittyä jokaiseen tarinaan ja ravata netissä googlaamassa paikkoja.

Lago Pehoe

Saa nähdä, muistanko kirjasta juuri mitään enää puolen vuoden päästä. Mutta vaikka tarinat unohtuvat, Patagonia itse ei varmasti ikinä unohdu, näin rönsyävän rikkaan nojatuolimatkan jälkeen! (Kerron Patagoniasta vielä lisää, kun taas kirjeenvaihturoin matkaltani kirjallisen maailman ympäri.)

Summa summarum: "Oi Patagonia!" hän huudahti. "Sinä et paljasta salaisuuksiasi hölmöille. Asiantuntijoita tulee Buenos Airesista, jopa Pohjois-Amerikasta. Mitä he tietävät? Ei voi muuta kuin ihmetellä heidän epäpätevyyttään. Yksikään paleontologi ei ole vielä kaivanut esiin yksisarvisen luita."

Nicholas Drayson: A Guide to the Birds of East Africa

According to modern western ornithology they are singing to establish or maintain territories, reinforce species recognition and social dominance patterns, or communicate feeding opportunities. According to local African tradiotion, they are singing to greet the sun. Listening to the screeches of orange-bellied and red-fronted parrots, the twitters of varied purple-backed and crecent-billed sunbirds, the trills of canary finches and the warbles of olive thrushes, Mr. Malik thought that propably these two explanations were both right. 

Nicholas Drayson: A Guide to the Birds of East Africa

Mariner Books 2008

Illustrations: Alicia McCaldin

Mr. Malik on kuusikymppinen herrasmies, jonka rakkain harrastus ovat linnut. Joka tiistai hän osallistuu lintuaiheiselle kiertokävelylle ympäri Nairobia, ihastuttavan Rose-oppaan johdolla. Ulkoisesti Malik on melko vaatimaton mies: lyhyt ja lihavahko, ja kampauskin on vuosien myötä salakavalasti vaihtunut Rock Hudson-tyylistä into a classic comb-over. Mutta siitä huolimatta hänen rinnassaan pumppaa intohimoinen sydän, ja hänen haaveidensa kohde on kukapas muu kuin Rose. 

Kolmen vuoden arastelun jälkeen Malik on viimein kerännyt rohkeutensa ja päättänyt kutsua Rosen ulos - eikä mihin tahansa kuppilaan, vaan perinteikkään Asadi Clubin vuosittaisiin tanssiaisiin. Mutta ennen kuin Malik ehtii postittaa kutsun, kuvaan ilmaantuu yllättävä kilpakosija - Malikin vanha vihollinen, kouluvuosien kiusanhenki Harry Khan. Ja koska kyseessä on kaksi kypsää herrasmiestä, riitaa ei ratkota nyrkein vaan kiikarein: se joka seitsemässä päivässä näkee enemmän lintuja, saa kutsua Rosen. Kisasta tulee tietysti jännittävä - ja koska ollaan Keniassa, asiat harvoin sujuvat kuin Strömsössä. 

Nicholas Drayson on brittiläinen kirjailija, joka on asunut Nairobissa. A Guide to the Birds of East Africa on sekoitus veijaritarinaa, romantiikkaa, seikkailua - ja tietysti Afrikan ihmeellistä luontoa tuhansine lintuineen. Letkeä kerronta vie Nairobin lemusta Mt. Kenyan rinteille, metsiin ja autiomaahan siivekkäiden aarteiden perässä. 

Malachite Kingfisher

Tarinautti lokikirjaan: Minä tein sen taas - ostin sian säkissä, vain siksi että säkki eli kansi oli niin kaunis. Rakastan myös lintuja, joten hankin kirjan, vaikka takakannen perusteella uumoilin, että tarina saattaa olla hivenen heppoinen. Asennoiduin siis lukemaan viihdettä, mikä olikin fiksua; aivot narikkaan-asenne auttoi, kun pieruhuumori uhkasi käydä hermoille (tekin ehkä tunnette tyyppejä, joiden on aivan pakko heittää se sama vanha hah-hah-hauska, kuoliaaksikerrottu läppä aina kun vain suinkin tilaisuus tarjoutuu. Tämä kirja on täydellinen joululahja heille; he ilahtuvat suuresti ja saavat uuden vitsin jota hokea.) Enkä millään meinannut malttaa odottaa, että pakolliset alkujorinat saadaan pois alta ja päästään itse asiaan: lintuihin.

Keltavatsamedestäjä  Cinnyris venustus

Kirja lähti käyntiin tuskastuttavan hitaasti; tositoimiin päästin vasta puolenvälin paikkeilla. Kirja kuitenkin parani "vanhetessaan" ja muuttui yhä mukaansatempaavammaksi sitä mukaa kun sivuja kääntyi. Aivotkin sai ottaa narikasta tarinan edetessä, ja loppua kohti mukaan tuli jopa trillerimäisiä sävyjä.

How far can you drive an old Mercedes 450 SEL  on a burst tyre? Now was the time to find out. 

Lapsesta asti lintuja rakastaneena viihdyin kilpakumppaneista paremmin Malikin kuin Harryn seurassa. Herra Khan on tyypillinen bongari, joka kiitää lintuparatiisista toiseen yhä uusien lajien toivossa; Mr. Malik taas malttaa pysähtyä ihailemaan sellaistakin lintua, joka hänen listaltaan jo löytyy (vaikka kilpakosijoista juuri hän on se, joka on aidosti rakastunut Roseen).

It must be a male shining sunbird - he'd seen plenty of those before. But no matter it wasn't a new species  for his list, it was still a pretty little thing. The tiny bird flew over to a flame tree and, ignoring the young man who was rocking back and forth beneath murmuring prayers to the lower branches, began sipping nectar from one of the bright red flowers with its long beak.

Yksi asia vain tökki ja pahasti: miksi ihmeessä Rosen piti olla valkoihoinen? Eikö musta nainen vieläkään kelpaa sankarittareksi eurooppalaiseen romaaniin? Ehkä olen nyt niuho ja teen kärpäsestä härkäsen, mutta en vain näe mitään syytä, miksi Rosen piti olla britti (kuten myös kirjan kirjoittaja sattuu olemaan). Henkilönä Rose jäi muutenkin hieman ohueksi, ohuemmaksi kuin vaikkapa Malik, jonka hyveellisen kuoren alta paljastui myös mielenkiintoisia, suvaitsemattomia kerroksia. Sivuhenkilöistä pidin eniten apupoika Benjaminista, jonka kautta lukija saa myös tervetulleen uuden näkökulman seudun lintuihin.

Viehättävä piirre kirjassa on lintukuvat lukujen alussa. Tosin kuvatut linnut eivät läheskään aina kiinteästi liittyneet luvun sisältöön. (Jos kuvien lintuihin liittyy jotain syvempää symboliikkaa, se ei minulle auennut. Mutta en valita: mitä enemmän lintuja, sen parempi minulle.)

Kaiken kaikkiaan kirjasta sukeutui sangen nautinnollinen lukuelämys, jonka pariin vielä varmasti palaankin. (Sitä odotellessa taidankin kaivaa esiin uskolliset vanhat kiikarini, laittaa kumpparit jalkaan ja lasten vielä uinuessa hipsiä lähimpään metsään... lintuja ne on variksetkin, ja kohtahan on taas kevät! ;))

Harjalintu  Upupa epops

Summa summarum: There is something about birds, their beauty and freedom, that is good for a man's soul. Viihdyttävä, maanläheinen veijaritarina linnuista, miehistä ja lintumiehistä. Suosittelen tätä kirjaa välipalaksi kaikille englannintaitoisille -ja pääruoaksi niille, joiden sydämessä asuu pieni lintu.

P.S. Kirja oli hyvä, elokuva olisi vielä parempi: Meryl Streep Rosena, Danny DeViton intialaisserkku Malikina. Ja puolet budjetista menisi lintukuvaukseen. Afrikan parhaat kuvaajat kehiin! Kalliiksi tulee, mutta ei haittaa! Joko voin varata liput? ;)

Maailman ympäri, 2/3: Itäistä pituutta

Rakas blogiväki,

terveisiä täältä jostakin. Minulle kuuluu hyvää: lukumatkani etenee kuin siivillä. Juuri nyt olen Australiassa, siis puolivälissä asti. Olen kokenut monsuunin, joutunut syysmyrskyyn Japanissa, rakastunut majakanvartijaan ja illastanut kolmen michelin-tähden ravintolassa. Tästä on tulossa ikimuistoinen reissu!

Mutta kerrotaanpa tarkemmin. Viimeksihän kirjoitin Himalajalta, josta jatkoin Mumbain hälinään.

Näen vieläkin unta siitä paikasta. Jos astui pois perheemme tontin välittömästä suojasta, seisoi pahamaineisen Napean Sea Roadin hökkelikylän reunalla. Edessä siinteli katonpalameri huojuvien kimpilevytönöjen peittona, ja tönöjen lomassa risteili pahanhajuisia puroja. Hökkelikylästä kohosi hiilitulten ja mätänevän kaalin kitkerä lemu, ja samean ilman täyttivät kukonpoikien kiekuna, vuohien määkynä ja sementtiharkkoihin läiskyvä pykinpesun jytke. Siellä lapset ja aikuiset paskoivat kadulle.
Mutta meidän toisella puolellamme aukeni erilainen Intia. Maani kasvoi samaa tahtia kuin minäkin. Yläpuolellamme kohoava Malabar Hill täyttyi pian nostokurjista, kun vanhojen, portilla suljettujen huviloiden väliin nousi valkoisia tornitaloja nimeltä Miaramar ja Palm Beach. En tiedä, mistä ne oikein tulivat, mutta varakkaita tuntui äkkiä putkahtavan esiin kuin sieniä sateella. Joka puolella puhuttiin vain mintunraikkaista ohjelmistoinsinööreistä, sateenvarjonvalmistajista ja ties mistä muista. Miljonääreistä, joita oli aluksi sadoittain, sitten tuhansittain.

- Richard. C. Morais: Herkullinen elämä -

Ja voiko Intiasta puhuakaan mainitsematta Bollywoodia? Intialaisesta populäärikulttuurista valitsin maistiaiseksi tämän maailman suurimman elokuvasammon suoltaman tykityksen. (VAROITUS: Video on jokseenkin, hmm, energinen ja saattaa laukaista epileptisen kohtauksen. Ettäs tiedätte nyt sitten senkin.)

Intiasta jatkoin Kambodzaan. Punaisten khmerien hirmutöistä selvinneiden tarinat järkyttivät - mutta se ei ollut ainoa tarina, jonka heiltä kuulin: kauhujen alta löysin kiehtovan, tarinoista rikkaan kulttuurin, josta en tätä ennen ole tiennyt juuri mitään.

If you pay close enough attention, I thought, you know you are never alone. There's always someone or something watching you. Tevodas, it was clear to me know, were not celestial beings at all but earthly things, beautiful things I saw every day, and what made them beautiful was precisely that they were momentary, just a glimpse here and there before vanishing again.

I looked for the dragonfly but saw instead abutterfly with similar coloring - with black-and-yellow wings - flitting over Papa's head. Another god, another guise. Even the tiniest creature was capable of transformation.

Koska tanssi on ikivanha taidemuoto, josta voi nauttia kieli-ja kulttuurimuurien yli, pistänpä pikkuisen tanssia tyrkylle: tässä Kambodzan kansallisbaletin näkemys apinajumala Hanumanin ja merenneitokuningatar Suvannamachan rakkaudesta. 

The Reamkea is the Khmer version of the Sanskrit epic, the Ramayana. The figure of Suvannamaccha is popular in Thai folklore and is represented on small cloth streamers or framed pictures that are hung as luck bringing charms in shops and houses throughout Cambodia and Thailand.

Ja sitten Japaniin. Kirjamatkoissa on sekin hyvä puoli, että saa samalla reissulla nauttia sekä syksyn että kevään!

Helmenmusta yö 

laaksoissa, kukkuloilla.

Joki pauhaa kuin

ukkonen vuorta alas

ja hurja myrskytuuli.

~Hitomaro, suom. Tuomas Anhava ~

Taivaan sumussa
villihanhet palaavat,
katso: kuin kirje,
joka on kirjoitettu 
valkealla musteella.

~Kunimoto, suom. Tuomas Anhava ~

Japanista seilasin Australian aluevesille, fiktiiviselle Janus Rockin majakkasaarelle joka on niin kaukana kaikesta kuin suinkin. Mutta vaikka kaukana on kavala maailma, ei maailmansodan maininkeja pääse pakoon edes täällä.

From the gallery, the horizon stretches forty miles. It seems impropable to Tom that such endless space could exist in the same lifetime as the ground that was fought over a foot at a time only a handful of years ago, where men lost their lives for the sake of labeling a few muddy yards as "ours" instead of "theirs", only to have themsnatched back a day later. Perhaps the same labeling obsession caused cartographers to split this body of water into two oceans, even though it is impossible to touch an exact point at which their currents begin to differ. Splitting.Labeling. Seeking out otherness. Some things don't change.

~ M.L. Stedman: The Light Between Oceans 

There are times when the ocean is not the ocean - not blue, not even water, but some violent explosion of energy and danger: ferocity on a scale only gods can summon. It hurls itself at the island, sending spray right over the top of the lighthouse, biting pieces off the cliff. And the sound is a roaring of a beast whose anger knows no limits. Those are the nights the light is needed most.    (M.L. Stedman)

Ja maailmanmatkani senkun jatkuu. Seuraavaksi lähden kohti länttä ja Botswanaa. See you there! :)

M.L. Stedman: The Light Between Oceans

The isolation spins its mysterious cocoon, focusing the mind on one place, one time, one rhythm - the turning of the light. The island knows no other human voices, no other footprints. On the Offshore Lights you can live any story you want to tell to yourself, and no one will say you're wrong: not the seagulls, not the prisms, not the wind.

M.L. Stedman: The Light Between Oceans

Scribner, 2012

Australian lounaisrannikolla, kahden valtameren välissä, on syrjäinen Janus Rockin majakkasaari. Kun nuori, maailmansodan traumoja kantava Tom pestautuu majakan vartijaksi ja tuo saareen  vielä nuoremman vaimonsa Isabelin, saari on kuin paratiisi heidän silmissään. Mutta vuodet kuluvat, ja hartaasti toivotun lapsen sijasta Isabel saa keskenmenon toisensa jälkeen. Kun sitten eräänä päivänä rantaan ajautuu vene, jossa on kuollut mies ja elävä vauva, se on Isabelin silmissä Jumalan lähettämä korvaus heidän kärsimyksistään, lahja jota he niin kauan ovat rukoilleet. Tom haluaa raportoida lapsesta ja vainajasta, kuten majakanvartijan velvollisuuksiin kuuluu, mutta Isabel suostuttelee hänet odottamaan, kunnes lapsi on ehtinyt vahvistua ja levätä. 

Päivät venyvät viikoiksi, viikot kuukausiksi ja vuosiksi. Lucyksi kastettu lapsi kasvaa ja Isabel kukoistaa. Mutta Tom ei saa rauhaa, ja kun hän saa kuulla ettei Lucy olekaan orpo, syyllisyys kalvaa häntä yhä enemmän: onko hänellä oikeutta riistää lasta äidiltään - ja toisaalta, onko hänellä sen enempää oikeutta riistää äitiyden onnea vaimoltaan, joka on joutunut luopumaan niin paljosta? Lucyn varttuessa Tomin levottomuus kasvaa, ja sen myötä Isabelin pelko. 

Ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Australiaan sijoittuva M.L. Stedmanin esikoisromaani käsittelee suuria kysymyksiä: missä kulkee oikean ja väärän raja? Kuinka paljon voi antaa anteeksi? Miten paljon surua voi ihmismieli murtumatta kestää? Ja kumpi on vähemmän väärin: pysyä vaiti vai puhua liian myöhään? Kun valheiden verkon repii rikki, tulee samalla särkeneeksi muutakin - sydämiä, elämiä, ihmissuhteita. Ja kaiken keskellä on pieni lapsi, jolle majakkasaari on koko maailma. Miten häntä voisi suojella vaaroilta ja tuskalta siellä, minne majakan valo ei ulotu?

Tarinautti lokikirjaan: Kuten jokainen minut tunteva tietää, olen ykkösluokan majakkahöperö. Ei siis ihme, että venytin pienen budjettini soikeaksi ja ostin tämän kirjan heti paikalla, malttamatta odottaa jos ja kun se käännetään suomeksi joskus. Olin varautunut rakastumaan, mutta myös pettymään - koskaanhan ei  tiedä, kuinka käy kun ihastuu kirjaan, ennen kuin edes saa sen käsiinsä. Ja kuinkas sitten kävikään? Hyvin! Syrjäisellä majakkasaarella oli juuri niin romanttisen karua kuin odotin, luonnon ja majakkamiljöön kuvaus osui ja upposi. 

At the kitchen table, the flame of the oil lamp wavered occasionally. The wind continued its ancient vendetta against the windows, accompanied by the liquid thunder of waves. Tom tingled at the knowledge that he was the only one hearing any of it: the only living man for the better part of a hundred miles in any direction. He thought of the gulls nestled into their wiry homes on the cliffs, the fish hovering stilly in the safety of the reefs, protected by the icy water. Every creature needed its place of refuge.

Risujakin kirjasta poimin, en onneksi riesaksi asti. Hieman minua häiritsi poukkuilu preesensin ja imperfektin välillä - alussa enemmän, kirjan myötä siihen tottui. Isompi haitta oli Isabelin täydellinen äitiys. Äiti, joka ei ikinä suutu tai edes ärsyynny lapselleen, tuntui utopistiselta olennolta - ja vielä enemmän vaivasi se, kuinka helposti Isabel lakkasi kaipaamasta kuolleita lapsiaan saatuaan "tilalle" Lucyn. Olen itse kolmen lapsen äiti, enkä millään saanut itseäni uskomaan, että uusi vauva voi täysin korvata vanhan ja pyyhkäistä pois menetyksen tuskan. Jos kyse oli pelkästä itsepetoksesta, sen olisi suonut käyvän ilmi edes loppuratkaisun dramaattisissa vaiheissa, kun kauan pidätetyt tunteet lopulta purskahtavat esiin. (Ehkä kirjailija tätä yrittikin, mutta ainakaan minulle se ei täysin auennut.) Hienoa sen sijaan oli kuvaus valheen vaikutuksesta ihmisen mieleen: kuinka se kaivaa maata jalkojen alta, kunnes lopulta käy kestämättömäksi ja petoksen korttipakka sortuu - tavalla tai toisella. 

Loppuratkaisu jännitti kovasti, luinkin tätä ihan kuin dekkaria! Kirjan loppua piti vähän makustella. Nyt osaan jo sanoa, että ihan viimeistä, vähän päälleliimatun makuista kohtausta lukuunottamatta kirja sai arvoisensa lopun. Nämä henkilöhahmot jäävät takuulla mieleen kummittelemaan... enkä taitaisi yllättyä, jos Janus Rockin jylhät maisemat tunkisivat uniinkin! 

Kaiken kaikkiaan The Light Between Oceans on vaikuttava kirja: kun pienten ihmisten suuret surut kasvavat yhteen, siinä on jotain elämää suurempaa.

Isabel was awash with the emotions: awe, at the grip of the miniature hands when they latched onto a single finger of her own; amusement, at the sweet little bottom which was yet to become fully distinct from the legs; reverence, for the breath which drew in the air around and transformed it into blood, into soul. And below all of these hummed the dark, empty ache.

Summa summarum: All this love, so bent out of shape, refracted, like light through the lens. Ajatuksia ja tunteita herättävä romaani valheen ja totuuden, väärän ja oikean välisestä veteen piirretystä viivasta.

Tuomas Anhava: Kevään kukat, syksyn kuu

 

Kuutamo. Syksy.

Aivan kuin viime vuonna

syys, kuu paistoi ja

sinä olit kanssani.

Siitä on monta vuotta.

  ~Hitomaro~

Tuomas Anhava: Kevään kukat, syksyn kuu. Kootut tankarunot 1960-1982

Otava, 2000

Japanin runouden historia on vaikuttavan pitkä. Vanhimmat säilyneet kokoelmat ovat 700-luvulta, ja vielä tänäkin päivänä niitä kirjoitetaan samojen sääntöjen mukaan kuin yli tuhat vuotta sitten.  Kuten perinteeseen kuuluu, estetiikka on muotoon sidottu:  runojen tavu-ja säejärjestys on tarkkaan määrätty. Viisisäkeisissä, 31-tavuisissa tankoissa ilmaisu ei ole yhtä pelkistynytttä kuin  myöhemmin muotiin tulleissa lyhyemmissä haikuissa. 

Runoilijalegenda Tuomas Anhavan  kääntämissä  runoissa luonto ja ihminen kuuluvat erottamattomasti yhteen; toinen heijastuu toisesta kuten kuutamo lammen kalvosta. Viiteen riviin mahtuu kokonainen maisema: syksyn haikea kuutamoyö tai kirkas keväinen ilta. Yhtä terävänä piirtyy myös ihmisen elämä; rakkaus, ilo, kaipaus ja suru, luopumisen kipu ja uuden kevään odotukseen kätkeytyvä lohtu.

Taivaan väri on 

kirkkaampi kuin vesi. Yö

kuinka vilpoinen.

Linnunrataa virtaavat 

tulikärpäset alas.

~ Keichü ~

Tulee pimeä -

olkoon tämän puun varjo

majataloni

ja kukat isäntänä,

ystävinä tämän yön.

~Tadanori ~

Kaipuu on, rakas,

tuhanneksi pirstonut 

tämän sydämen.

Mutta yksikään siru

ei ole mennyt hukkaan.

~Ishumi Shikibu ~

Shirakawassa

kirsikkapuun oksalla

pensaskerttunen

sen näköisenä että 

kuulee kukkain puhetta.

Vaikka vaihtuvat

puitten ja ruohon värit,

merellä aallot 

kukkivat vaahtopäitä

syksyn koskettamatta.

~Yasuhide ~

Kun idästä tuulee - 

tuoksukaa, luumunkukat!

Vaikka ei ole

isäntä täällä, älkää

unohtako kevättä.

 ~Michizane ~

Tarinautti lokikirjaan: Tulin juuri Kambodžasta, sitä ennen Siperiasta. Kahden kansanmurhan ravistama sydämeni kaipasi jotakin kaunista; jotakin haikeaa, hiljaista ja pientä. Halusin sytyttää kynttilät ja upota syksyyn. Tämä oli täydellinen kirja minulle juuri nyt!

Summa summarum: Itämaisen runouden helmiä katoavaisen kauneudesta. Lukekaa, jos haluatte kuulaan hetken hektisenä tykyttävään arkeen.

P.S. Osa kuvista on kiinalaista maalaustaidetta. Annattehan anteeksi! (En jaksanut etsiä japanilaista taulua joka runolle.)

Maailman ympäri, 1/3: Pohjoista leveyttä

Tervehdys maailmalta! Matkani kirjamaailman ympäri on nousukiidossa, ja kuten lupailin, kirjeenvaihturoin matkani varrelta teille. Jottei turnausväsymys iskisi, jaan raporttini kolmeen osaan, joista ensimmäinen tulee, ta-daa, tässä. Mukavaa jos tulette "matkaseuraksi" lukemalla näitä matkakirjeitäni ja jättämällä terveiset kommenttilootaan.

Heti alkuun tunnustan, että matkaanlähtö viivästyi pahasti. Koska kyseessä on force majeure, ja koska arkeni juuri nyt on käymistilassa, en edes yritä ehtiä "perille" 80 päivässä niinkuin alunperin ajattelin. Otan ja annan siis itselleni aikaa nautiskella ja lepäillä. Kunhan ehdin jouluksi kotiin, se riittää.

Mutta asiaan. Niin kuin hyvin tiedetään, kaikki suuret matkat alkavat samasta paikasta: tästä. Niin siis minäkin aloitin reissuni sieltä missä parhaillani sijaitsen, eli pohjoiselta Pohjanmaalta. Oululainen Skiftesvik oli minulle mieluinen yllätys, pidin hänen tyylistään enemmän kuin arvasin. Ahtojäiden narinaa, tervan tuoksua ja majakan välkettä, bensankatkua ja ennen kaikkea juurevia perämeren ihmisiä, joista moni on niin ihanasti rempallaan!

Koska Jonin kanssa kotiseutua kolutessani löysin hangesta venäläisen avaruuslentäjän, oli loogista seurata kosmista vihjettä kohti suurta ja muinaista neuvostojen maata. Jatkoin matkaani kumikanootilla ja meloin vihkivesiä pitkin ajan virtaa taaksepäin: Neuvostovuosien Viroon.

Hänen selkänsä takana pimeässä uudenvuoden aattoillassa kaartui jähmettynyt Liivinmaa: meijerit ja omenapuut, heinäsuovat ja halkopinot, mehiläistarhat, korsut, tulipyrstöt ja kummitukset. Se oli vanhaa ja vihaista maata. Joka kerran jäi sen otteeseen, siitä se piti kiinni.

~Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät ~

Ja matkalla kun ollaan, tahdon toki esitellä muutakin kohdemaiden kulttuuria kuin kirjoja. Postikorttien sijasta saatte muuta kivaa, vaikkapa musiikkinäytteitä. Tämä virolainen rakkauslaulu sai ainakin minut ihan väkisin hyvälle tuulelle!

Ursula: Puu taga ilvest

Virosta jouduin jollain ihme kyydillä Liettuaan, josta minut vietiin Stalinin vieraaksi Siperiaan kasvattamaan luonnetta. Kyllä se kasvoikin - mutta koska olin mukana vain hengessä, sallin itseni nauttia myös maisemista välillä.

Igor Ushakov

Proomut lipuivat viikkokausia yhä pohjoisemmaksi pitkin Angarajokea. Maihin noustuamme ajoimme monta päivää mustien kuorma-autojen perällä sankkojen metsien halki. Ohitimme valtavankokoisia kaatuneita puita, joiden rungot olivat niin kookkaita, että kuorma-auto olisi mahtunut ajamaan niiden läpi. En nähnyt ainuttakaan ihmistä. Tumma metsä tuntui saartavan meidät läpitunkemattomana. Minne he meitä vievät? Päivisin olimme paahtua ja öisin hytisimme. Rakot paranivat. Söimme kaiken, mitä meille annettiin, kiitollisina siitä ettei meitä pantu töihin.

~ Ruta Sepetys: Harmaata valoa ~

Vietettyäni kymmenen vuotta Siperian perämetsissä teki mieli päästä vaihteeksi ihmisten pariin. Ei siis muuta kuin kaksi pyörää alle ja nokka kohti ihmeellistä Intiaa parin hullun eurooppalaisen mukana...

Kahdella Chandigarhiin johtavalla kaistalla ajaa usein rinnakkain kolmesta neljään ajoneuvoa. Vaikka ollaan niin sanotulla valtatiellä, moottoriliikenteen seassa vaeltaa iloisesti vuohia, lehmiä ja kulkukoiria. Intian teillä useimmat liikennesäännöt on tehty rikottaviksi, mutta ajamisessa on eräänlainen logiikka. Pienempi ajoneuvo antaa aina tietä isommalle, ja jos ei anna, isompi ottaa sen väkisin. Moottoripyöräilijä on heikossa asemassa, koska hänen on annettava tietä melkein kaikille: autoille, busseille, rekoille ja varsinkin pyhille lehmille, joita väistävät kaikki.

~ Satu Rommi: Moottoripyörällä Himalajalle ~

Vilinän ja kaaoksen lisäksi Himalajalta löytyi myös majesteettisuutta ja pyhyyttä. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin jätän teidät tällä kertaa. Kiitos kun olette virtuaalikärpäsinä matkallani mukana! 

Karunesh: Remebering to forget  (Himalayas)

 Yhden pienen, pimeän huoneen nurkassa istuu lattialla punertavaan kaapuun pukeutunut munkki, joka esittelee kynttilänvalossa tiibetiläisiä pyhiä tekstejä omituisen leveästä kirjasta. Hyllyillä seisoo vieri vieressä satoja samanlaisia kirjoja. Tavaan kynttilän lepattavan liekin häilyvässä valossa ikivanhija tekstejä, ja vaikken ymmärrä niistä sanaakaan, minusta alkaa yhtäkkiä tuntua siltä, että pelkästään kirjoitusten näkeminen voi tehdä minusta ihan pikkuisen pyhemmän. (Satu Rommi)