Heini Saraste: Mahabad. Kuu, aamusumu ja rakkaus

Sillä Mahabad on kuin ryöppyävä vuoripuro, kuin räjähtelevä tähdenlento, ja Firas on tyyni suuri järvi, johon puro laskee, mittaamaton avara taivaan selkä tähden lentää.

Kadulla Mahabad ja Firas tapaavat turkinkurdilaisen tanssiryhmän, joka kiinnostuu nuorenparin tilanteesta.

- Onko teillä kaupungissa ystäviä, ketkä ovat tulossa häihinne?

Firas viittaa laajassa kaaressa ylöspäin:

- Vain taivas on ystävämme.

Silloin tapahtuu taas pieni iloinen ihme. Turkin kurdien tanssiryhmä lupaa järjestää koko tilaisuuden. Se hankkii ruuat ja orkesterin ja lupaa myös tanssia.

Heini Saraste: Mahabad. Kuu, aamusumu ja rakkaus

WSOY 2007

Mahabad on pieni tyttö, kun hänen perheensä joutuu jättämään kotinsa Kurdistanissa ja etsimään maailmasta uutta kotia. Turkista tie vie lopulta Suomeen, jossa Mahabad omaksuu uuden kielen ja kulttuurin, voittaa näkövammaisten mm-kultaa ja valloittaa ympäristönsä periksiantamattomuudellaan ja räiskyvällä temperamentillaan.

Naiseksi kasvettuaan Mahabad menee naimisiin kurdilaisen kaavan mukaan miehen kanssa jota hädintuskin tuntee, mutta elämällä onkin muuta mielessä hänen varalleen: ystävyys Firasin, nuoren kurdipakolaisen, kanssa kasvaakin vuosisadan rakkaustarinaksi. Taistelu rakastetun saamiseksi Suomeen vie vuosia, ja jopa sinnikkäältä Mahabadilta on usko loppua kesken paperisodassa monen valtion virastoja vastaan. Mutta Mahabad ei anna periksi: yhä uudestaan ja uudestaan he tanssivat häitään, vaikka kumpikin on papereiden mukaan vielä naimisissa omilla tahoillaan...

Kirjan kirjoittaja Heini Saraste on Mahabadin pitkäaikainen ystävä, ja tässä kirjassa hän kertoo kurdilaisen ystävänsä elämästä iloineen ja suruineen, sellaisena kuin Mahabad itse sen on kokenut.

Tarinautti lokikirjaan: Totuus on tarua ihmeellisempää. Jos tämä olisi romaani, sitä luultavasti syytettäisiin uskottavuuden puutteesta. Ja silti kaikki on todella tapahtunut, vieläpä yhdelle ja samalle ihmiselle!

Mahabadin tarinan ihanuus on sen autenttisuudessa: tuntuu kuin Mahabad istuisi lukijan edessä ja itse kertoisi uskomattoman elämänsä vaiheista. Koskettavinta kirjassa oli kertomus Firasin ja Mahabadin rakkaudesta, loputtomasta taistelusta Firasin saamiseksi Suomeen ja katkeransuloisesta voitosta. 

Sitten vähitellen alkaa paljastua, mitä on kun kaipaus on tappaa. Ikävä on kuin ruumiillinen tuska, kuin jokin jäsen olisi revitty irti.

Painajaisessa Maba on delfiini, joka jää kiinni verkkoon. "Delfiini on veljeni, yleensä se laulaa ja on iloinen, mutta nyt se sätkii verkoissa kuoleman kauhuissa."

Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi niille, joita kiinnostaa maahanmuuttajan todellisuus ja/tai kurdit. Minua kiinnostavat molemmat, joten tämä kirja oli napakymppi. Kirjalliset rosotkaan eivät lukunautintoa tärvelleet, päinvastoin ne jopa syvensivät autenttisuuden tunnetta.

Summa summarum: Hienointa on rauha. Se, että ihmiset saavat elää vapaasti niin kuin haluavat eikä heidän tarvitse pelätä henkensä puolesta. Se on ylellisyyttä. 
Elämänmakuinen ja liikuttava tositarina nuoren kurdinaisen elämästä.

Emmy Abrahamson: Kuinka selviytyä puolalaisesta äidistä

Elokuu-Alicja ei potki, kilju eikä kiroile, vaan nostaa kirjan alekorista eikä kiinnitä mitään huomiota viehättävään skånelaisnuorukaiseen, jonka vuoksi hän joutui poliisin pidättämäksi. Elokuu-Alicja ei kiusaannu, vaikka hän on sattunut valitsemaan korista kirjan "Viehättävä ilman vuotoja: vapaaksi virtsankarkailusta." Elokuu-Alicja toteaa erittäin kiinnostuneena, että virtsanpidätyskykyä voi kehittää lihasharjoituksilla. Elokuu-Alicja miettii kiinnostuneena, miksi naiset kärsivät virtsankarkailusta miehiä useammin.

"Hei, Elokuu-Alicjan vierestä kuuluu.

"Hei", minä vastaan kylmempänä kuin pakastimen syvin lokero.

Emmy Abrahamson: Kuinka selviytyä puolalaisesta äidistä

Karisto 2012

Alkuteos: Min pappa är snill och min mamma är utlänning

Suomentanut Säde Loponen

Alicja on aivan tavallinen ruotsalainen nuori - tai ainakin haluaisi olla. Mutta on kovin vaikeaa olla tavallinen, kun on saanut ristikseen ulkomaalaisen äidin. Puolalaisen Beatan ja ruotsalaisen Frankin tytär joutuu ikävään välikäteen, kun heidän kotiinsa tupsahtaa yllätysvieraita idästä:  Sylwia-täti ja tämän 13-kesäinen, miss Piggyä muistuttava tytär Celestyna. Soppa on valmis - ja sitä hämmentämään saapuu myös komea Ola Olsson, Alicjan parhaan ystävän päiväunelmien kohde. 

Tarinautti lokikirjaan:  Teki mieleni lukea jotakin kevyttä, jossa kuitenkin olisi myös syvyyttä. Niinpä tartuin hauskaksi mainittuun nuortenkirjaan, jonka kaksikulttuurinen aihe kolahti ja kiinnosti. Pidinkin kirjasta kovasti: hulvaton huumori puri, ja perhettään häpeävään teiniin lienee helppo samaistua jokaisen, joka joskus on ollut nuori ;) Vaikka Alicjan kesälomasta sukeutuu pienten ja suurempien katastrofien sarja, sivut huokuvat elämäniloa ja tilannekomiikka on paikoin vallan hervotonta: kyytiä saavat niin paavi kuin laittomat puolalaiset remonttimiehet. Kirja olisi peräti voinut taistella paikasta Kuopus-ehdokkaideni listalla, jos puolalaisista piirtyvä kuva ei olisi ollut niin yksiulotteisen koominen. Tosikkoja varten tämä kirja ei ole (vaikka toisaalta juuri heille se voisikin tehdä hyvää).

# 237: Hyväksy, että kaikkea, mitä voi keittää, pitää keittää niin kauan kuin mahdollista.

Sääntö koskee todellakin kaikkea. Spagettia täytyy keittää vähintään 40 minuuttia, jolloin siitä tulee suuri harmaa vetinen massa. Vihanneksia on keitettävä niin kauan, että niistä on lähtenyt kaikki väri ja ne alkavat hajota, ja lihaa keitetään, kunnes on ehdottoman varmaa, että kaikki sen vitamiinit ja hivenaineet ovat haihtuneet höyryn mukana ilmaan. Pääasia on, että aina jotain porisee liedellä. 

Kuinka selviytyä puolalaisesta äidistä on samalla ensikosketukseni Kariston Siskodisko-sarjaan, johon haluankin nyt tutustua tarkemmin. Osaako joku suositella,  mihin "siskodiskoista" kannattaisi seuraavaksi tarttua? Ainakin Ellilän Maanantaisyndrooma kiinnostaisi, nimen perusteella myös Näyttääkö pääni tässä isolta? voi olla lukemisen arvoinen sukellus nuorten tyttöjen maailmaan.

Puolalaisesta äidistä ovat selviytyneet ainakin Titania, Rouva Huu, Mari sekä Tintti. (Tästä lukuelämyksestä minun on kiittäminen juurikin Tinttiä, jonka bloggauksen perusteella minäkin innostuin ja luin tämän kirjan.

Summa summarum: Auton luona huomaan, että pikkupojat ovat yrittäneet irrottaa Volvo-merkin auton perästä mutta onnistuneet saamaan irti vain yhden kirjaimen. Kun Olvo ajaa pois talon nro 16 pihasta, rukoilen mielessäni, ettei minun enää ikinä tarvitsisi palata Rumiaan eikä päätyä iltapäivälehtien lööppeihin.

Franzon ja Airola: Muuttolintulapsi

Päivi Franzon ja Sari Airola: Muuttolintulapsi
Lasten Keskus 2007

Anna ja hänen perheensä ovat muuttaneet uuteen kotiin. Uusi koti on harmaa ja ikävä, eikä kukaan pihan lapsista halua leikkiä Annan kanssa. Mutta kaikki muuttuu, kun Anna keksii rakentaa itselleen karkkipapereista siivet! Karkkipaperisiivin hän pääsee pilvien päälle ja kauemmaskin, unelmien aurinkosaarelle jossa on aina kesä ja kaikki on aivan kuten kotona. Mutta mitä useammin Anna lentää kotoa pois, sitä vaikeampaa on tulla takaisin...

Hississä hän huomasi kummallisen asian:
aivan kuin hän olisi muuttunut hiukan läpikuultavaksi.

Päivi Franzon ja Sari Airola kertovat koti-ikävästä, maahanmuutosta ja syrjinnästä kauniisti ja herkästi, sekä sanoin että kuvin ja värein. Uudessa kodissa kaikki on kaamoksenharmaata; eipä ihme että Anna kaipaa aurinkoa ja vanhan kotimaan hehkuvia värejä! Pehmokirahvi on tuttu ja turvallinen muisto vanhasta kodista, ja Anna löydettyä ystävän sekin saa kaverin naapurinpojan pupusta.

Anna laskeutui varovasti pienen pilven päälle ja riisui siipensä.
Pilvet tuoksuivat kotipihan lehtikasoilta. Aurinko porotti. 

Tarinautti lokikirjaan: Ihastuin hiljattain Franzonin ja Airolan Surusaappaisiin, joten oli itsestään selvää että haluan lukea tämänkin. Enkä pettynyt pisaran vertaa! 

Sormella osoittelematta, myötäeläen ja mielikuvituksen siivin parivaljakko on tarttunut tärkeään aiheeseen ja saanut aikaan lumoavan tarinan, joka lapsista oli jännittävä ja äidistä koskettava. (Voisin nyt vuodattaa litran ylisanoja, mutta säästän teidät siltä ja tyydyn toteamaan, että ihastuin tähän kirjaan kerta kaikkiaan.) Toivon, että Franzon ja Airola jatkavat hedelmällistä yhteistyötään vielä mooonen kirjan verran!

Summa summarum: Lämminhenkinen, hieno kirja! Suosittelen paitsi lapsille, myös kaikille kaukokaipuusta kärsiville. (Etenkin näin ensimmäisten loskakelien aikaan voi tämä kirja olla omiaan.)

Bruce Chatwin: Patagonia, Patagonia

Niin minä kuvittelin kobolttipommin tiiviiksi siniseksi pilvimuodostelmaksi, jonka reunoilta lyövät liekit. Ja näin itseni yksin vihreällä niemekkeellä tähyilemässä taivaanrantaa nähdäkseni minne pilvi liikkuu. 

Silti me toivoimme  selviävämme räjähdyksestä hengissä. Me perustimme maastamuuttolautakunnan ja suunnittelimme asettuvamme asumaan johonkin etäiseen maailmankolkkaan. Me tutkimme kartastoja. Me otimme selville vallitsevien tuulten suunnan ja laskeutumien todennäköisen sijainnin. Sota syttyisi pohjoisella pallonpuoliskolla, joten me tähtäsimme etelään. Tyynenmeren saaret me suljimme pois, koska saaret ovat loukkuja. Me suljimme pois Australian ja Uuden-Seelannin ja tulimme siihen tulokseen, että Patagonia on maailman turvallisin paikka.

Näin mielessäni matalan pärekattoisen hirsimökin, joka oli tilkitty myrskyä vastaan ja jonka sisällä loimusi takkatuli ja seiniä peittivät kirjoista parhaat . Siellä kelpasi elää kun muu maailma lensi ilmaan.

Sitten Stalin kuoli ja me lauloimme kiitosvirsiä kappelissa, mutta pidin yhä Patagoniaa varalla.

Bruce Chatwin: Patagonia, Patagonia

Gummerus 2001 (1.painos 1987)

Alkuteos: In Patagonia, 1977

Suomentanut Leena Tamminen

Brontosauruksen nahasta alkanut, kylmän sodan kypsyttämä pikkupojanrakkaus Patagoniaan ei sammunut, vaikka Bruce-poika kasvoi isoksi - ja eräänä päivänä hän löysi itsensä tuosta maailman äärestä, jossa mikään ei ole liian ihmeellistä ollakseen totta: maanpakolaisia, lainsuojattomia, saksalaisia sinisine lupiineineen, kokonaisia walesilaisia ja italialaisia kyliä.Yksisarvisistakin huhutaan, ja hirviöistä jotka ovat maailman ensimmäisten ihmisten sukua. Saiko Shakespeare innoitusta Patagoniasta? Olivatko intiaanit esikuvina Jonathan Swiftin jättiläisille? Jokaista vastausta kohden herää kolme uutta kysymystä, ja Chatwin jatkaa matkaansa Patagonian mysteereitä ratkoen.

Chatwin saa pian huomata, että Patagonia tuskin on maailman turvallisin paikka - ei ainakaan alkuperäisille asukkailleen, intiaaneille, joitten kansa ja kulttuuri on väestönsiirtojen, tautien ja väkivaltaisuuksien myötä tehokkaasti hivutettu hengiltä. Matkan edetessä lukijalle aukeaa Patagonian tuulinen maa -ja yhtä tuulinen historia; Chilen ja Argentiinan jakama, kaiken maailman hullujen rakastama maa on vuosisatojen saatossa joutunut myrskystä toiseen, muovaten ihmiskohtaloista yhtä omintakeisia kuin seudun erikoislaatuisesta luonnosta.

Kävelin koko päivän ja seuraavan päivän. Tie suora, harmaa, pölyinen ja liikenteetön. Tuuli ei hellitä, se hidastaa kulkua. Joskus kuului ääni, olin aivan varma että se on kuorma-auto, mutta se oli tuuli. Tai ääni joka kuuluu kun vaihdetaan pienemmälle, mutta sekin oli tuuli. Joskus tuuli kuulosti samalta kuin lastiton kuorma-auto, joka kolistelee sillan yli. Vaikka kuorma-auto olisi tullut takaa, sitä ei olisi kuullut. Ja vaikka olisi ollut tuulen alla, tuuli olisi hukuttanut moottorin äänen. Ainoa ääni joka kuului oli guanakon ääni. Se kuulosti siltä kuin vauva yrittäisi itkeä ja aivastaa samalla kertaa.

Tarinautti lokikirjaan:  Pingviinikitchiä. Haaksirikkoja. Katkeria emigrantteja. Kuolemankultteja. Sinisiä kattoja, smaragdinvihreitä keittiöitä ja majatalonemäntiä, jotka eivät suostu ottamaan maksua, vaikka vieras kuinka sitä vaatii. Chatwinin Patagonia on oikea runsaudensarvi, jopa uuvuttavan runsas. Kirja suorastaan vilisee värikkäitä henkilöitä ja kiehtovia seutuja, joissa soisi viipyvänsä kauemminkin kuin vain muutaman hätäisen sivun. Tuli tunne, että Chatwin on laukannut kieli vyön alla paikasta a paikkaan c, malttamatta pysähtyä minnekään kun tahtoo nähdä kaiken. Ja paljon hän toki näkeekin. Chatwinin tapaamat patagonialaiset ovat yhtä kiehtovan outoja kuin itse maakin. On Buenos Airesista tullut opettaja, josta Patagonia teki runoilijan ja pakotti jäämään:

Hänen runoutensa puitteet olivat kosmiset; teknisesti se oli hämmästyttävää. Hän onnistui tiivistämään dinosauruksen sukupuuttoon kuolemisen loppusoinnullisiin säepareihin, joiden kielenä oli espanja ja Linnén latina.

Hän antoi minulle kotitekoista tahmeaa aperitiivia, istutti minut tuoliin ja luki elehdinnän ja tekohampaiden kalinan säestyksellä painokkaita säkeitä, jotka käsittelivät Patagonian geologista muuttumista.

Ja on teksasilainen seikkailija, joka on nimittänyt itsensä sheriffiksi ja kuvittelee itsepäisesti, että Patagonia on Vanhan Lännen jatke:

Vuoden 1900 tienoilla hän ilmestyi Patagoniaan vähän Ernest Hemingwayn näköisenä ja vaelteli vuorilla "Jobia köyhempänä" seuranaan valkoinen tamma ja saksanpaimenkoira. --- Hän huuhtoi purosta kultaa. Joinakin talvina hän asui John Evansin luona Trevelinissä ja vaihtoi likaisia kultakimpaleita jauhoihin. Hän oli mestariampuja. Hän ampui taimenia joista ja savukerasian poliisipäällikön suusta; ja hänellä oli tapana pamauttaa naisten kengistä korkeat korot.

Patagonian laajuutta ja aineiston rikkautta ajatellen on oikeastaan sekä ihme että sääli, että Chatwin on saanut tungetuksi kaiken yhteen suhteellisen ohueen kirjaan. Näistä aineksistahan saisi vaikka kymmenen romaania, novelleja vielä paljon enemmän. Harmi vain, että tällaisenaan jäsentelemätön tarinanpätkien vyöry jätti jälkeensä melkoisen kaaoksen.

Risuja saa myös alkulehdelle präntätty kartta, joka oli aivan liian suttuinen ja pienellä präntätty, hyödytön mustetahra, jonka olisi yhtä hyvin voinut jättää pois. Kirjan loppua kohti alkoikin kieltämättä jo turnausväsymys iskeä; en enää jaksanut täysillä keskittyä jokaiseen tarinaan ja ravata netissä googlaamassa paikkoja.

Lago Pehoe

Saa nähdä, muistanko kirjasta juuri mitään enää puolen vuoden päästä. Mutta vaikka tarinat unohtuvat, Patagonia itse ei varmasti ikinä unohdu, näin rönsyävän rikkaan nojatuolimatkan jälkeen! (Kerron Patagoniasta vielä lisää, kun taas kirjeenvaihturoin matkaltani kirjallisen maailman ympäri.)

Summa summarum: "Oi Patagonia!" hän huudahti. "Sinä et paljasta salaisuuksiasi hölmöille. Asiantuntijoita tulee Buenos Airesista, jopa Pohjois-Amerikasta. Mitä he tietävät? Ei voi muuta kuin ihmetellä heidän epäpätevyyttään. Yksikään paleontologi ei ole vielä kaivanut esiin yksisarvisen luita."

Nicholas Drayson: A Guide to the Birds of East Africa

According to modern western ornithology they are singing to establish or maintain territories, reinforce species recognition and social dominance patterns, or communicate feeding opportunities. According to local African tradiotion, they are singing to greet the sun. Listening to the screeches of orange-bellied and red-fronted parrots, the twitters of varied purple-backed and crecent-billed sunbirds, the trills of canary finches and the warbles of olive thrushes, Mr. Malik thought that propably these two explanations were both right. 

Nicholas Drayson: A Guide to the Birds of East Africa

Mariner Books 2008

Illustrations: Alicia McCaldin

Mr. Malik on kuusikymppinen herrasmies, jonka rakkain harrastus ovat linnut. Joka tiistai hän osallistuu lintuaiheiselle kiertokävelylle ympäri Nairobia, ihastuttavan Rose-oppaan johdolla. Ulkoisesti Malik on melko vaatimaton mies: lyhyt ja lihavahko, ja kampauskin on vuosien myötä salakavalasti vaihtunut Rock Hudson-tyylistä into a classic comb-over. Mutta siitä huolimatta hänen rinnassaan pumppaa intohimoinen sydän, ja hänen haaveidensa kohde on kukapas muu kuin Rose. 

Kolmen vuoden arastelun jälkeen Malik on viimein kerännyt rohkeutensa ja päättänyt kutsua Rosen ulos - eikä mihin tahansa kuppilaan, vaan perinteikkään Asadi Clubin vuosittaisiin tanssiaisiin. Mutta ennen kuin Malik ehtii postittaa kutsun, kuvaan ilmaantuu yllättävä kilpakosija - Malikin vanha vihollinen, kouluvuosien kiusanhenki Harry Khan. Ja koska kyseessä on kaksi kypsää herrasmiestä, riitaa ei ratkota nyrkein vaan kiikarein: se joka seitsemässä päivässä näkee enemmän lintuja, saa kutsua Rosen. Kisasta tulee tietysti jännittävä - ja koska ollaan Keniassa, asiat harvoin sujuvat kuin Strömsössä. 

Nicholas Drayson on brittiläinen kirjailija, joka on asunut Nairobissa. A Guide to the Birds of East Africa on sekoitus veijaritarinaa, romantiikkaa, seikkailua - ja tietysti Afrikan ihmeellistä luontoa tuhansine lintuineen. Letkeä kerronta vie Nairobin lemusta Mt. Kenyan rinteille, metsiin ja autiomaahan siivekkäiden aarteiden perässä. 

Malachite Kingfisher

Tarinautti lokikirjaan: Minä tein sen taas - ostin sian säkissä, vain siksi että säkki eli kansi oli niin kaunis. Rakastan myös lintuja, joten hankin kirjan, vaikka takakannen perusteella uumoilin, että tarina saattaa olla hivenen heppoinen. Asennoiduin siis lukemaan viihdettä, mikä olikin fiksua; aivot narikkaan-asenne auttoi, kun pieruhuumori uhkasi käydä hermoille (tekin ehkä tunnette tyyppejä, joiden on aivan pakko heittää se sama vanha hah-hah-hauska, kuoliaaksikerrottu läppä aina kun vain suinkin tilaisuus tarjoutuu. Tämä kirja on täydellinen joululahja heille; he ilahtuvat suuresti ja saavat uuden vitsin jota hokea.) Enkä millään meinannut malttaa odottaa, että pakolliset alkujorinat saadaan pois alta ja päästään itse asiaan: lintuihin.

Keltavatsamedestäjä  Cinnyris venustus

Kirja lähti käyntiin tuskastuttavan hitaasti; tositoimiin päästin vasta puolenvälin paikkeilla. Kirja kuitenkin parani "vanhetessaan" ja muuttui yhä mukaansatempaavammaksi sitä mukaa kun sivuja kääntyi. Aivotkin sai ottaa narikasta tarinan edetessä, ja loppua kohti mukaan tuli jopa trillerimäisiä sävyjä.

How far can you drive an old Mercedes 450 SEL  on a burst tyre? Now was the time to find out. 

Lapsesta asti lintuja rakastaneena viihdyin kilpakumppaneista paremmin Malikin kuin Harryn seurassa. Herra Khan on tyypillinen bongari, joka kiitää lintuparatiisista toiseen yhä uusien lajien toivossa; Mr. Malik taas malttaa pysähtyä ihailemaan sellaistakin lintua, joka hänen listaltaan jo löytyy (vaikka kilpakosijoista juuri hän on se, joka on aidosti rakastunut Roseen).

It must be a male shining sunbird - he'd seen plenty of those before. But no matter it wasn't a new species  for his list, it was still a pretty little thing. The tiny bird flew over to a flame tree and, ignoring the young man who was rocking back and forth beneath murmuring prayers to the lower branches, began sipping nectar from one of the bright red flowers with its long beak.

Yksi asia vain tökki ja pahasti: miksi ihmeessä Rosen piti olla valkoihoinen? Eikö musta nainen vieläkään kelpaa sankarittareksi eurooppalaiseen romaaniin? Ehkä olen nyt niuho ja teen kärpäsestä härkäsen, mutta en vain näe mitään syytä, miksi Rosen piti olla britti (kuten myös kirjan kirjoittaja sattuu olemaan). Henkilönä Rose jäi muutenkin hieman ohueksi, ohuemmaksi kuin vaikkapa Malik, jonka hyveellisen kuoren alta paljastui myös mielenkiintoisia, suvaitsemattomia kerroksia. Sivuhenkilöistä pidin eniten apupoika Benjaminista, jonka kautta lukija saa myös tervetulleen uuden näkökulman seudun lintuihin.

Viehättävä piirre kirjassa on lintukuvat lukujen alussa. Tosin kuvatut linnut eivät läheskään aina kiinteästi liittyneet luvun sisältöön. (Jos kuvien lintuihin liittyy jotain syvempää symboliikkaa, se ei minulle auennut. Mutta en valita: mitä enemmän lintuja, sen parempi minulle.)

Kaiken kaikkiaan kirjasta sukeutui sangen nautinnollinen lukuelämys, jonka pariin vielä varmasti palaankin. (Sitä odotellessa taidankin kaivaa esiin uskolliset vanhat kiikarini, laittaa kumpparit jalkaan ja lasten vielä uinuessa hipsiä lähimpään metsään... lintuja ne on variksetkin, ja kohtahan on taas kevät! ;))

Harjalintu  Upupa epops

Summa summarum: There is something about birds, their beauty and freedom, that is good for a man's soul. Viihdyttävä, maanläheinen veijaritarina linnuista, miehistä ja lintumiehistä. Suosittelen tätä kirjaa välipalaksi kaikille englannintaitoisille -ja pääruoaksi niille, joiden sydämessä asuu pieni lintu.

P.S. Kirja oli hyvä, elokuva olisi vielä parempi: Meryl Streep Rosena, Danny DeViton intialaisserkku Malikina. Ja puolet budjetista menisi lintukuvaukseen. Afrikan parhaat kuvaajat kehiin! Kalliiksi tulee, mutta ei haittaa! Joko voin varata liput? ;)

Richard C. Morais: Herkullinen elämä

Kuvat putkahtavat mieleeni nyt postikortteina, sekin kerta kun särjin isoäidin kanssa pähkinöitä talomme kuistilla. Kuulimme takaamme kansalliskiihkoilijoiden huutavan iskulauseitaan megafoniin. Katsoin Malabar Hillille päin ja näin kahden valkoisiin tennisasuihin pukeutuneen tytön siemailevan mehua terassilla. Hetki oli perin merkillinen, sillä jotenkin tiesin miten se päättyisi. Me emme olleet hökkelikylästä emmekä Malabar Hillin ylemmistä luokista, vaan asuimme noiden kahden maailman välisessä paljaassa railossa.

Richard C. Morais: Herkullinen elämä

WSOY 2012

Alkuteos: The Hundred-Foot Journey, 2008

Suomentanut Marja Helanen

Hassan Hajin koko suku isoisästä alkaen on tehnyt elämäntyökseen ruokaa. Niinpä ei ole ihmekään, että kattiloiden keskellä kasvanut Hassan myös ymmärtää varhain syntyneensä maailmaan seistäkseen kiehuvan öljysammion ääressä jalat harallaan. Mutta Intiassa koittavat levottomat ajat, ja Hassanin perhettä kohdanneen tragedian jälkeen he päätyvät pakenemaan maasta. 

Perheen tie vie mauttomien leipien Lontoosta klassisen keittiön Ranskaan, jossa he päättävät koettaa onneaan ja perustavat intialaisen ravintolan idylliseen pikkukylään. Mutta maahanmuuttajan tie kulinarismin huipulle on kivinen -ja samalla kadulla sijaitsevan gourmet-ravintolan pitäjä, katkeroitunut Madame Mallory, päättää tehdä kaikkensa jotta se kivinen tie nousisi kerrassaan pystyyn. Kohtalolleen ei kuitenkaan kukaan voi mitään, ja Hassan päätyy Pariisiin, haaveenaan oma ravintola jossa voisi tehdä koko sukunsa yhteisestä unelmasta totta.

Tarinautti lokikirjaan: Tässä kirjassa parasta oli sen alku: hersyvän rikas Intian-kuvaus antoi ainekset lähes kaikkeen, mitä hienolta kirjalta odotan. 

Hindut ripustivat kalatoria kannatteleviin betonipylväisiin keltaisia seppeleitä ja polttivat suitsukkeita Shirdi Sai Baban kuvien alla. Kalalaareja lykittiin sisään: hopeisina hohtelevia, suurisilmäisiä voikaloja, paikallisia helmitäpliä ja hammasahvenia. Siellä täällä lojui rikinkeltaisina kasoina "Bombayn ankkaa", valosardiinia, joka kuuluu intialaisen keittiön tärkeimpiin aineksiin. Aamuyhdeksältä yövuoro lopetteli työtään. Miehet riisuutuivat kainosti kaapunsa alla, peseytyivät ruostuneen ämpärin ääressä ja hieroivat suomujen peittämää lannevaatettaan Rin-saippualla. Torin mustissa syövereissä hehkui hiilitulia, joita leyhytettiin varovasti kypsentämään yksinkertaisia riisi-ja linssiaterioita. Aterian jälkeen miesten rivistöt sulkivat korvansa melulta, ja he asettuivat yksi toisensa perään päiväunille säkkien tai pahvinpalasten päälle.

Parin ensimmäisen luvun jälkeen olin lumottu, ja ounastelin loistavaa kirjaa. Perheen muutettua Eurooppaan kävi kuitenkin toisin. Kerronnan taso alkoi huojua, ja pian puolenvälin jälkeen tarinasta loppui löpö. Tähtikokkien kultapossukerhoilu ja Michelin-tähtien metsästys ei vain jaksanut tarpeeksi kiinnostaa proletaustaista lukijaa ;) Kaikki syvällisemmät aiheet jäivät pintaraapaisuiksi, ja kielelliset latteudet onnistuivat vesittämään fiiliksen monta kertaa. 

Kaikesta huolimatta Herkullinen elämä kannatti lukea. Harvoin, jos koskaan, olen lukenut kirjaa, jossa kuvataan näin hurmioituneesti ruokaa. Jopa Esquivelin mainion Pöytään ja vuoteeseen aistilliset keittiökohtaukset kalpenevat näitten kulinarististen kielikukkasten rinnalla; tähdet näyttävät mustan makkaran rasvaklönteiltä, vanha pariskunta muistuttaa suola-ja pippurisirottimia ja niin edelleen. Työ seuraa huippukokkia kaikkialle - jopa sänkyyn.

Mutta siellä, kapealla sängyllä kattoikkunan alla, Abhidha riisui v-aukkoisen villapaitansa ja antoi minun kunnolla hamuta kookospähkinöitään samalla kun nyki alempaa minun vyötäni. Sinä yönä, kunnon jytinän jälkeen, nukuimme Abhidhan peppu minun nivusiini painautuneena, käperryimme tyytyväisinä toisiimme kuin kaksi marokkolaista sarvileivosta.

Kuten ehkä huomasitte, romanttinen rakkaus ei ole Moraisin vahvuus ;) Ei se tosin ole Hassaninkaan vahvuus; äitinsä traagisen kuoleman jälkeen hänestä varttuu mies joka kykenee luomaan sitoutuneen suhteen vain uraansa. Ruoka on hänen suuri rakkautensa, ja sen laittaminen hänen kohtalonsa jota hän ei edes yritä välttää.

Summa summarum: Makuaistin juhlaa kahdella mantereella. Suosittelen kaikille kulinaristeille, välipalakirjaksi myös muille - paitsi painoaan vartioiville, joiden kannattaa kiertää tämä kirja hyvin kaukaa :D

Fabio Geda: Krokotiilimeri

Koska me oikein palaamme?

Pian.

Kuinka pian?

Pian.

Minulla on buzul-bazi-turnaus.

Oletko nähnyt tähdet, Enaiat?

Miten tähdet tähän liittyvät?

Laske ne.

Eihän siihen kukaan pysty. Niitä on aivan liikaa. 

No, pane sitten töpinäksi, äiti sanoi. Muutoin et saa niitä koskaan laskettua.

Fabio Geda: Krokotiilimeri. Afgaanipoika Enaiatollah Akbarin tositarina

Otava 2012

Alkuteos: Nel mare ci sono i coccodrilli

Suomentanut: Leena Taavitsainen-Petäjä

Enaiat Akbari on noin 10-vuotias, kun hänen opettajansa tapetaan, koulu suljetaan ja hänen äitinsä päättää, että Enaiatin on parempi olla vaarassa jossain kaukana kuin kotona Afganistanissa, ainaisessa talebanien pelossa. Hän vie pojan Pakistanin puolelle ja palaa itse takaisin kotiin toisten lastensa luokse.

Jäätyään yksin Enaiatin on huolehdittava itse itsestään. Hän tienaa elantonsa toinen toistaan raskaammissa ja vaarallisemmissa hanttihommissa: rakennuksilla, katukaupustelijana, kivilouhoksella ja niin edelleen. Koska hän on laiton siirtolainen, hänellä ei ole ihmisoikeuksia, eikä hän ole turvassa missään. Ja jos ei ole turvassa missään, voi yhtä hyvin vaarantaa kaiken. Niinpä Enaiat aloittaa pitkän matkan kohti Eurooppaa, pääomanaan vain raatamalla ansaitut vähäiset rahat ja äitinsä neuvot: ei saa varastaa, tappaa eikä sortua huumeisiin - eikä ikinä luopua toivosta.

Matka länteen on pitkä ja vaaroja täynnä. Monta kertaa Enaiat jää kiinni, mutta hän on sinnikäs ja pakenee aina uudelleen, hitaasti yhä kauemmas länteen. Kaukana luoteessa siintää unelmien Eurooppa, maanosa jossa kaikki on mahdollista - mutta matka sinne on epäinhimillisen vaikea ja raskas. On kiivettävä yli kylmän vuoriston, suostuttava salakuljettajien oikkuihin, pelättävä niin rosvoja kuin poliisejakin. Vuodet kuluvat ja Enaiat varttuu, mutta lopulta hän pääsee kuin pääseekin Turkkiin asti. Enää on edessä pahin: pelottava krokotiilimeri, jonka takana on unelmien Kreikka.

Avasimme pahvilaatikon. Sen sisältä löytyi kumivene - joka oli tietenkin vielä puhaltamatta -, airot sekä peräti kahdet vara-airot, pumppu, teippiä (minua hieman ihmetytti, miksi kummassa teippiä) ja pelastusliivit. Täydellinen setti laittomien siirtolaisten Ikeasta. Käyttöohjeineen päivineen.

Kuten kirjan alaotsikko kertoo, Krokotiilimeri on tositarina, joka syntyi kirjailijan keskusteluista Enaiatollah Akbarin kanssa. Enaiatin tarinan lomassa kuullaan myös suoria katkelmia näistä keskusteluista:

Haluan täsmentää, että afgaanit ja talebanit ovat eri asia. Haluan, että kaikki tietävät sen. Tiedätkö, kuinka monta eri kansallisuutta oli niiden joukossa, jotka tappoivat minun opettajani?

En. Kuinka monta?

Niitä miehiä tuli jeepeillä kaksikymmentä, eikö niin? No, eivät he sentään tulleet kahdestakymmenestä eri maasta, mutta melkein. Jotkut heistä eivät edes pystyneet kommunikoimaan keskenään. Pakistanilaisia, senegalilaisia, marokkolaisia, egyptiläisiä. Monet luulevat, että talebanit ovat afgaaneja, Fabio, mutta se ei pidä paikkaansa. Heidän joukossaan on tietysti myös afgaaneja, mutta ei ainoastaan. Talebanit tulevat ympäri maailmaa ja ovat tietämättömiä ihmisiä, jotka estävät lapsia opiskelemasta, koska pelkäävät, että lapset vielä ymmärtävät, että he eivät toimi Jumalan nimissä, vaan ajaakseen omia etujaan.

Sanotaan se selvästi ja kuuluvasti, Enaiat.

Enaiatollah Akbari ja Fabio Geda

Tarinautti lokikirjaan: Taannoisessa 30 days of books-haasteessa kysytttiin kirjaa, joka kaikkien pitäisi lukea. En enää muista mitä vastasin, muistan vain kuinka vaikea siihen oli keksiä sopivaa kirjaa. Mutta silloin en ollutkaan lukenut tätä! Krokotiilimeri nimittäin kertoo asioista, joista kaikki ovat kuulleet, mutta harva todella tietää.

Laiton siirtolaisuus on aihe, josta ei juurikaan cocktail-kutsuilla rupatella, eikä moni marketissa tomaatteja ostava halua ajatella tomaatinpoimijan kokemia kärsimyksiä ja kurjuutta. Ja samaan aikaan toisaalla, juuri nytkin, joku on tukehtumaisillaan oltuaan kolme vuorokautta kuorma-auton valepohjan alla kymmenien muiden kanssa, tai paleltuu pystyyn jonnekin vuoristoon, tai putoaa kumiveneestä ja hukkuu. Ja nekin onnekkaat, jotka selviävät, vähintäänkin piestään monta kertaa.

Kirpaisevinta kirjassa on, että sen kertoja on vasta lapsi. Kun Enaiat lähti kotoaan, hän oli viaton poika, joka uskoi kaiken mikä hänelle kerrottiin, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, miten vaarallinen -ja lopullinen- oli hänen lähtönsä.

Siinä vaiheessa kun olimme ylittäneet Arghandabjoen ja saavuimme Kandahariin, olin laskenut kolmekymmentätuhattaneljäsataa tähteä (ihan kiitettävän määrän, sanoisin), joista ainakin kaksikymmentä oli persikankiven kokoisia, ja olin ihan puhki. Eikä siinä kaikki. Lisäksi olin laskenut talebanien dynamiitilla räjäyttämät sillat, poltetut autot ja sotilaitten hylkäämät mustat panssarivaunut. Olisin silti halunnut palata kotiin, Navaan, pelaamaan buzul-bazia kavereitteni kanssa.
Kandaharissa lakkasin laskemasta tähtiä.

Matkan edetessä Enaiatille alkaa valjeta, ettei maailma olekaan sellainen kuin hän oli luullut. Talebanien vihaamaan hazara-heimoon kuuluvan Enaiatin ainoa toivo on päästä pois, ja hänen äitinsä tietää sen tuskallisen hyvin. Ja hän rakastaa poikaansa niin paljon, että on tämän vuoksi valmis mihin tahansa - jopa jättämään hänet ypöyksin vieraaseen maahan, jonka kieltä Enaiat ei osaa.

Paitsi liikuttava selviytymistarina, Krokotiilimeri on myös väkevä yhteiskunnallinen puheenvuoro ihmiskauppaa vastaan. Laittomat siirtolaiset ovat vapaata riistaa, joitten hyväksikäytöstä vaietaan, koska se on yhteiskunnan etu: esimerkiksi Ateenan olympiakulissit eivät ikinä olisi valmistuneet ajoissa ilman Enaiatin ja hänen tovereittensa kuutamourakointia. Järkyttävää ja surullista, siitäkin huolimatta että Enaiat ei peittele iloaan: kerrankin heille kaikille riitti töitä ja sen myötä ruokaa. 

Onneksi on myös ihmisiä, joiden hyvyyttä on yhtä vaikea ymmärtää kuin toisten pahuutta. Mutta kun Fabio pyytää Enaiatia kuvailemaan hyväntekijöitään tarkemmin, tuo viisas nuorukainen kieltäytyy: Ei sillä ole merkitystä, millainen koti hänellä oli. Hän voisi olla kuka hyvänsä --- kuka hyvänsä ihminen, joka toimii noin.

Summa summarum: Tärkeä, järkyttävä ja syvästi koskettava kirja ihmiskohtaloista, kärsimyksestä ja toivosta. Hyvät ihmiset, olkaa hyviä ja lukekaa tämä kirja!

P.S. Krokotiilimereen ovat sukeltaneet myös ainakin Aili, Tiiku, Mari, Jenni, kirjapuutarhuri ja Nuppu.

Kirsti Ellilä: Majavakevät

Hilla heilutteli sormiaan saadakseen ne lämpimiksi. Hän avasi termospullon ja hörppi kuumaa juomaa suoraan pullosta. Vedenpinta oli korkealla, lammesta törrötti pensaita ja puun oksia. Tämä oli se vaihe, kun kevät eteni suurin harppauksin ja taivas oli täyttymässä palaavien lintujen ilosta. Lapintiirakin saapuisi kohta lähdettyään paluumatkalle Etelämantereelta joskus helmikuussa. Miten sellainen pieni sulkapallo jaksoi lentää niin pitkän matkan.

Hillan sydäntä kouristi, kun hän ajatteli sitä.

Kirsti Ellilä: Majavakevät

Karisto 2012

Hilla on 12-vuotias tyttö, jolla on kaksi parasta ystävää: Hopeaturkki ja Mustatassu, kotilammella pesivät majavat. Muita ystäviä Hillalla ei juuri ole. Isä ja äitikin välillä väsyvät tytön kummallisuuksiin ja siskoa kiinnostavat aivan eri asiat. Mutta majavien seurassa Hilla viihtyy, onhan nekin tuotu tänne Suomeen maailman toiselta puolelta kuten Hilla - majavat Kanadasta, Hilla Kolumbiasta, eikä majavilta sen enempää kuin Hillaltakaan kysytty, haluavatko he tulla. 

Hillan mieltymys majaviin ei juurikaan saa vastakaikua muilta. Toisten lammenrannan asukkaiden mielestä majava on tuhoeläin, ja niiden patoon katoaa suuret määrät rahanarvoista puuta. 

Majavien pesän löytää sattumalta myös kaupungissa asuva Ilpo, joka haluaa isona elokuvaohjaajaksi, mutta elokuvia on vaikea tehdä jos tietokone on rämä, eikä perheellä ole rahaa uuteen. Koulukin menee huonosti, mutta kunhan opettaja näkee hänen majava-aiheisen luontodokumenttinsa, niin eivätköhän arvosanat nouse. Omat intressinsä majavalammen suhteen tuntuu olevan myös kauppaneuvos Armas Sentillä, kun taas naapurin Korpelaista metsätuhot korpeavat niin, että hänen mielestään koko pato pitäisi räjäyttää taivaan tuuliin.  Se järkyttää Hillaa, jonka kiintymys majaviin kasvaa ja syvenee sitä enemmän, mitä paremmin hän oppii ne tuntemaan. 

Hilla rakasti majavia. Majavat olivat kauniita, viisaita, voimakkaita. Ne tiesivät mitä tahtoivat. Hän rakasti ja ihaili jokaista majavaa, mutta hänen sydämessään oli erityinen sija Hopeaturkille, koska se oli erilainen.

Kun Hopeaturkki katoaa, Hilla huolestuu: hänestä tuntuu, ettei kaikki ole hyvin. Hän haluaisi auttaa, muttei tiedä miten. Majavien pesä on syvällä hyisessä vedessä; sinne pääsevät vain majavat, eikä Hilla ole majava... eihän?

Tarinautti lokikirjaan: Luin viime kuussa Kirsti Ellilän mainion lastenromaanin "Eksyneet näkevät unia" ja tykästyin niin, että tämä pääsi lukulistalle heti. Odotukseni olivat siis korkealla - enkä joutunut pettymään, päin vastoin: tykkäsin tästä vielä enemmän!

Elllilä kuvaa hienosti luontoa ja majavien elämää, ja kirjassa onkin vahva ympäristönsuojelullinen vire. Luonnon monimuotoisuuden lisäksi teemaksi nousee erilaisuus: Kolumbiasta adoptoidun Hillan tuntemukset tulevat hienosti esiin tarinan myötä. Takakansi mainitsee myös juonen saavan maagis-realistisia sävyjä, joten uskallan niistä vihjata minäkin. Hilla astui pojan perässä veteen. Se oli kirpaisevan kylmää ja heijasti tähtitaivasta kirkkaana kuin peili. Poika nyökkäsi hänelle. Hilla liukui tähtien joukkoon, veti henkeä, painoi pään veden alle ja sukelsi pojan perässä syvyyksiin.

Muutama muukin kirjabloggari on lukenut Majavakevään. Viivi löysi kirjasta lämpöä ja murrosiän kipeitä tuntemuksia, Kirsi ahmaisi kirjan yhdeltä istumalta.

Summa summarum: Mukaansatempaava luontoseikkailu, tasokas lasten-ja nuortenromaani jota kelpaa aikuisenkin lukea.

P.S. Muistelen jonkun väittäneen, että nuoret eivät lue kirjoja, joiden päähenkilö on nuorempi kuin he itse. En ole varma, nielenkö väitettä - itse ainakaan en ole edes teininä moista "ikärasismia" harrastanut. Mitä mieltä olette - pitääkö väittämä paikkansa vai ei? Jos pitää, niin sääliksi käy monia yli 12-vuotiaita, joilla jää näin hyvä kirja välistä.

(P.P.S. Kansikuvaa lukuunottamatta yo. kuvat eivät ole kirjan kuvitusta, vaan netistä lainattu.)

Anita Diamant: Punainen teltta

Ja nyt te tulette luokseni - naiset, joiden kädet ja jalat ovat pehmeät kuin kuningattaren, joilla on enemmän kattiloita kuin te tarvitsette, jotka synnytätte turvallisesti ja voitte puhua vapaasti. Te tulette korvat tarkkoina kuullaksenne kadoksiin joutuneen kertomuksen. Vaaditte sanoja täyttääksenne suuren äänettömyyden, joka nielaisi minut ja äitini, ja isoäitini ennen heitä.

Anita Diamant: Punainen teltta

Tammi 1999

Kansi: Riikka Juvonen

Alkuteos: The Red Tent 1997

Kukapa ei muistaisi uskontotunneilla oppineensa, että Jaakobilla oli 12 poikaa. Jotkut jopa joutuivat opettelemaan ulkoa koko nimirimpsun - mutta kuinka moni muistaa, että Jaakobilla oli myös tytär? Hänen nimensä oli Dina, ja hänestä ei Raamatussa kerrota kuin muutama murheellinen rivi. Anita Diamant on tarttunut tähän historian unohtamaan Joosefin sisareen ja herättänyt henkiin Jaakobin perhekunnan naiskohtalot. 

Kirjan aluksi Dina toteaa, ettei voi kertoa omaa tarinaansa kertomatta äitiensä tarinaa ensin. Dinalla on biologisen äitinsä Lean lisäksi kolme muutakin äitiä, jotka kaikki ovat myös hänen tätejään. Kaunis mutta hedelmätön Raakel, vahva ja järkevä Lea, taikauskoinen Silpa ja piskuinen Bilha ovat toistensa sisaruksia ja kälyjä, joiden kesken vallitsee selkeä arvojärjestys: Lea ja Raakel ovat päävaimoja, nuoremmat sisaret sivuvaimoja jotka esitellään vieraille palvelijattarina niin kuin he käytännössä ovatkin. Silti sisarten välit ovat luottamukselliset ja läheiset, vaikka Raakelin ja Lean ei olekaan helppoa rakastaa samaa miestä.  

Dinan lapsuus on onnellinen. Maailmani oli täynnä äitejä ja veljiä, työtä ja leikkiä, uusia kuita ja hyvää ruokaa. Etäiset vuoret pitelivät elämääni maljassa, joka oli täynnä kaikkea mitä ikinä saatoin toivoa. Dina rakastaa syvästi kaikkia äitejään, ja kun heimon naiset uudenkuun aikaan vetäytyvät punaiseen telttaan veriuhriaan vuotamaan ja lepäämään, saa Dina kokea lämpöä ja läheisyyttä, jota hän myöhemmin elämässään voi vain muistella kaiholla. Sillä elämä vie Dinan kauas, Egyptiin asti, eroon äideistään ja kaikista rakkaistaan. Hän kokee paljon pahuutta, mutta myös hyvyyttä, ja hänestä kasvaa tätinsä tavoin taitava kätilö, jonka viisaiden käsien kautta elämän kiertokulku jatkuu polvesta polveen.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja oli heräteostos, johon minut houkutteli Riikka Juvosen ihana kansi. Olen fanittanut Juvosen kuvituksia siitä asti kun luin Sinetiksi sydämeesi, ja keittiömme seinällänikin roikkuu yksi Juvosen maalaamista Raamatun naisista. Onko siis ihme, että lankesin ja ostin kirjan?

Takakannen laatusanat "järkyttävä" ja satuttava" kieltämättä huolestuttivat, ja hieman pelkäsin tarttua kirjaan. Mutta onneksi, oi onneksi uskalsin! Kirjan kauniit kannet kätkevät sisälleen tarinan, joka on kaikessa riipaisevuudessaan mielettömän kaunis. Dinan elämä ei ole helppo eikä suruton, mutta silti hyvä - elämä jossa kipeätkin muistot tuntuivat kauniin helminauhan solmuilta, tarpeellisilta jotta helmet pysyisivät kohdallaan.

Riikka Juvonen: Lootus

Anita Diamant on yhdysvaltalainen tietokirjailija, jonka erikoisalaa on juutalainen perhekulttuuri. Tässä ensimmäisessä romaanissaan hän vie lukijan Raamatusta tuttuihin tarinoihin, mutta toisin kuin testosteronia uhkuvassa Raamatussa, Diamantin kertomana ääneen pääsevät naiset. Kaikkein kiehtovinta (ja koskettavinta) kirjassa olikin naisten arkisen elämän kuvaus: naisten yhteisö, johon kuuluu mustasukkaisuutta ja kateutta, mutta vielä enemmän sisaruutta ja kohtalotoveruutta. Punaisen teltan, kuukautisteltan kätköissä on naisten ikioma maailma, jonne miehillä ei ole asiaa. Jaakob saa palvoa isänsä jumalaa, mutta uudenkuun  öinä hänen naisensa vuodattavat veriuhrinsa jumalattarille, niin kuin heidän äitinsä ja äitiensä äiditkin tekivät.  Naisten iätön viisaus siirtyy tarinoissa ja lauluissa sukupolvelta toisille.

Älä pelkää, aikasi koittaa
Älä pelkää, luusi ovat vahvat
Älä pelkää, apu on lähellä
Älä pelkää, lapsi on ovella
Älä pelkää, hän elää ja tuo sinulle kunniaa
Älä pelkää, kätilön kädet ovat taitavat
Älä pelkää, maa on allasi 
Älä pelkää, meillä on vettä ja suolaa
Älä pelkää, pikku äiti
Älä pelkää, meidän kaikkien äiti
~Ikivanha synnytyslaulu~

Summa summarum: Olen kiitollinen siitä että olette tulleet. Vuodatan teille sisimmästäni kaiken, jotta saisitte nousta tästä pöydästä  kylläisinä ja voimistuneina. Siunatut olkoot silmänne. Siunatut olkoot lapsenne. Siunattu olkoon maa allanne. Sydämeni kauha on täynnä raikasta vettä, joka valuu yli.

Sela.

Kerstin Johansson i Backe: Näkymätön Elina

Koulussa Elina ei ollut mikään. Ei yhtään mikään. Suursuolla hän oli joku. Isähengen ja Hieno-Keijun ja Kukka-Koivun seurassa hän oli joku. Ja Taika-Feerin kanssa, Taika-Feerin joka voi auttaa. Suolla hänen nimensä ei ollut Elina. Hän oli Solveig. Solveig, jolla oli keltainen tukka ja ystäviä. Solveig, joka lauloi niin kirkkaasti, että kaikki Kukka-Koivun lehdet lumoutuivat.

Kerstin Johansson i Backe: Näkymätön Elina

Alkuteos: Som om jag inte fanns, 1978

Kymmenvuotias Elina asuu perheineen pienessä kylässä, joka on harmaa ja köyhä, mutta Elinan mielestä kaunis. Kylän ainoat rumat rakennukset ovat räikeä kulmikas koulu ja sen vieressä terävänä törröttävä opettajien asunto. Elina ei pidä koulusta, hänen suunsa väsyy kun hän puhuu ruotsia ja opettaja suuttuu, kun hän kirjoittaa väärin ruotsalaisten hienot, vaikeat sanat. Välitunneillakin Elina on yksin. Irma-siskokin leikkii mieluummin kavereidensa kanssa kuin hänen. Ja kyllähän Elina sen ymmärtää: Irmahan on niin kaunis ja kiltti, opettajan suosikki ja äidillekin rakkaampi kuin juro ja hiljainen Elina.  

Kun koulussa on oikein ikävää, Elina pakenee suolle. Siellä hän saa olla rauhassa, siellä ovat kaikki hänen ystävänsä joitten kanssa hän taistelee Paha-Luuraa vastaan. Ja siellä on isä. Hautuumaalla Elina ei käy koskaan - eihän isän henki siellä ole, vaan suolla. Mutta Elina tietää, että pian tulee talvi eikä suolle enää pääse, ja silti kouluun pitää mennä joka päivä. Sitten koulun ruokalassa sattuu jotain kamalaa, ja niin Elinasta tulee ei-kukaan. Elina kapinoi omalla tavallaan, hän ei aio antaa periksi vaikka se maksaisi mitä. 

Tarinautti lokikirjaan: Nyt täytyy tunnustaa, että Näkymätön Elina oli minulle aiemmin tuttu vain elokuvan nimenä. Edes leffaa en ole tullut nähneeksi, vaikka se onkin kiinnostanut ja sitä on kehuttu paljon. Niinpä, kun tämä sattui silmiini nuortenosastolla, nappasin sen "välipalakirjaksi". Mutta se olikin pääruoka! 

Kirjassa on pientä vain sen koko. Elinan tarina on koskettava ja hienosti kerrottu, sitä piti lukea kuin dekkaria. Epäreiluuden tunne tulee iholle ja ryömii syvälle sen alle. Kirja pistääkin pohtimaan yhteiskuntaan sisäänrakennettuja vääryyksiä, kysymään miksi näin on ja miksei voisi olla toisin.

Rikkaiden vanhempien lapsilla oli leivillään sekä voita että amerikanläskiä. Rikkaat lapset pilkkasivat niitä, joiden piti syödä kuivaa leipää, ja äiti häpesi. Tulisiko aina olemaan niin, että köyhiä pilkattaisiin?

Kirjan jännite on taitavasti rakennettu kodin, suon ja koulun "kolmiodraamaksi". Vain suolla Elina saa olla Elina, mutta sielläkään hän ei ole turvassa: vaikka Paha-Luuran tappaisi kuinka monta kertaa, seuravana päivänä se elää taas ja on yhtä ilkeä kuin aina. Mutta Elinan sisukkuus herättää myös ihailua monissa. Ja lopulta käy niin, että Elinan rohkeus tarttuu.

Summa summarum:  Hieno kaunis kirja, myös aikuiseen makuun. Onneksi Klaus Härö teki tästä leffan! Ilman elokuvan saamaa suitsutusta tuskin olisin löytänyt tätä pientä helmeä.

Haaste: Maahanmuuttotarinat

Törmäsin Kirjavassa kammarissa aivan hulppeaan haasteeseen: vuoden aikana luetaan maahanmuuttoaiheista kirjallisuutta! Itsekin maahanmuuttajana eläneenä ja nyttemmin sellaisen kanssa elävänä en tietenkään edes yrittänyt vastustaa kiusausta...

Alkuperäinen haaste löytyy englanniksi Books In The City- blogista, jossa myös voi halutessaan virallisesti ilmoittautua leikkiin. Tässä vielä säännöt suomeksi (Kirjavan kammarin Karoliinalta kopsattu, kiitos ja anteeksi!):

• Haasteeseen kelpaavissa kirjoissa tulee olla maahanmuuttajan tarina, joka voi tarkoittaa kertomusta itse maahanmuutosta, kokemuksia maahanmuuttajana tai maahanmuuttajien lasten tarinaa.
• Haasteessa on kolme tasoa:
• "Juuri laivasta noussut": lukee 1-3 teemakirjaa vuoden aikana
• "Onko tämä minun maani?": lukee 4-6 kirjaa teemakirjaa vuoden aikana
• "Täysin integroitunut": lukee 6+ teemakirjaa vuoden aikana
• Alkuperäistä tasoa voi korottaa tarvittaessa vuoden mittaan.
• Haasteeseen voi sisällyttää kaikenlaisia kirjoja: romaaneja, novelleja, sarjakuvateoksia, tietokirjallisuutta, äänikirjoja ja sähköisiä kirjoja.
• Kirjojen uudelleenlukeminen ja päällekkäisyydet muiden haasteiden kanssa ovat sallittuja

Eikä eukolla päätä palele: tähtään sumeilematta "täysin integroituneen" tasolle. Nyt siis alkaa kuumeinen kirjojenmetsästys...Vinkkejä ja suosituksia otetaan vastaan!