Michel Tournier: Kolmen kuninkaan kumarrus

He lähtivät. He tunkeutuvat syvälle Kidronin laaksoon ja ylittävät Pahan neuvon vuoren jyrkät rinteet. Ohikulkiessaan he tervehtivät Raakelin hautaa. He matkaavat kohti tähteä, joka vilkuttaa säteitään hyisessä ilmassa. He käyvät tähtipolkuaan, ja kullakin on salaisuutensa ja kulkunsa. Yksi keinuu kamelinsa rauhaisassa astunnassa ja näkee mustalla taivaalla rakastamansa naisen kasvot ja hiukset. Toinen taas kirjoittaa hiekkaan tammansa kavioiden askelkuviota ja näkee taivaanrannassa loistavan hyönteisen lentelyä. Kolmas käy jalan, koska on menettänyt kaiken mutta uneksii mahdottomasta taivaallisesta valtakunnasta. Ja kaikkien kolmen korvissa soi vielä se huutojen ja kauhun täyteinen tarina, jonka heille suuri kuningas Herodes kertoi. Ja se on Herodeksen oma tarina, tarina onnellisesta ja vauraasta hallituskaudesta, jota alhainen kansa, talonpojat ja käsityöläiset siunaavat.

Michel Tournier: Kolmen kuninkaan kumarrus

Otava 1980

Alkuteos: Gaspard, Melchior & Balthazar

Suomentanut Annikki Suni

Kaikkihan me olemme kuulleet itämaan viisaista miehistä - kolmesta kuninkaasta, jotka lähtivät kukin omalta maaltaan seuraamaan ihmeellistä tähteä, ja sen johdattamana pääsivät kumartamaan seimessä syntynyttä lasta. Paljon muuta heistä ei historia tiedä. Michel Tournier on tarttunut vanhoihin legendoihin ja kertoo, keitä nämä miehet oikeastaan olivat, miksi he lähtivät matkaan ja mitä he lopulta perillä kokivat. Onnettomasti rakastunut musta kuningas Gaspar, rakkaat taideaarteensa menettänyt vanha Baltasar sekä vallasta syösty kuninkaanpoika Melkior ovat kaikki tietämättään etsimässä vastausta kysymyksiin, jotka heitä omassa elämässän eniten piinaavat. He myös löytävät vastauksen: Herodeksen hovissa ja pienen tallin pihalla he oppivat totuuden omasta itsestään.

Mutta näiden kolmen miehen lisäksi matkalle lähti myös neljäs: Mangaloren prinssi Taor, jolle elämän tarkoitus on herkuttelu, ja joka uskoo oudon tähden viitoittavan tietä Taivaallisen Sokerileipurin luokse. Mutta hänen matkansa viivästyy, eikä hän ehdikään perille Beetlehemiin vaan päätyy kauhujen Sodomaan. Vai myöhästyykö hän sittenkään? Joskus viimeinen voi olla ensimmäinen, vaikka sokerin sijasta hän löytääkin perillä pelkkää suolaa.

Kokonainen laiva oli omistettu hedelmille - kuivatuille ja hillotuille - oli mangoa, banaania, ananasta, mandariinia, kookospähkinää ja norsuntäitä, sitruunaa, viikunaa ja granaattiomenaa. Olihan tutkimusmatkalla vain leivontataiteellinen päämäärä. Erittäin ammattitaitoinen henkilökunta oli valittu suorastaan seulomalla, ja sulatetun sokerin huumaavassa tuoksussa hyöri nepalilaisia sokerileipureita, singalilaisia nougatkokkeja, bengalilaisia hillonkeittäjiä ja jopa Kasmirin ylängöiltä saapuneita kermaleivosmestareita, joiden nahkaleileissä oli rahkaa, ohrauutetta, mantelimaitoa ja tuoksuvaa pihkaa. 

Tarinautti lokikirjaan: Otavan Maailmankirjallisuuden valioita-sarjassa ilmestynyt teos teki minuun valtavan vaikutuksen, kun äitini suosituksesta luin sen liki 20 vuotta sitten. Sen koommin en ole  kirjaa tullut santsanneeksi vaikka pitkään on mieli tehnyt. Kun huomasin, etten muista kirjasta enää juuri mitään, päätin viimein tarttua toistamiseen tähän ajankohtaankin sopivaan kirjaan.

Muistan, että ensimmäisellä kerralla rakastuin kirjaan jo alkumetreillä. Tällä kertaa niin ei käynyt. Alku oli tahmeaa, enkä oikein saanut päähäni mitä niin kovin ihmeellistä tässä kirjassa olin aikoinani nähnyt. Koska kyseessä on nuoruudenrakkaus, en kuitenkaan antanut periksi, vaan jatkoin lukemista, ja pikkuhiljaa tuttu lumous kietoi minut valtaansa. Kirja ei siis sittenkään ollut menettänyt taikavoimaansa vuosien myötä.

Kirjaa santsaillessa oli mielenkiintoista nähdä, kuinka olen lukijana muuttunut: esimerkiksi eläinten käyttäminen vierailevina kertojina oli taannoin minusta hieno ratkaisu, nyt en sitä purematta niellyt. Vaikuttavin kuninkaiden tarinoista oli tälläkin kerralla Taorin kohtalo, joka jaksoi liikuttaa ja koskettaa aivan kuin ekallakin kerralla. Kolmen kuninkaan kumarrus on yhä edelleen kauneimpia ja vaikuttavimpia lukemiani kirjoja. Suosittelen tätä lämpimästi syvällisten, aistillisten historiallisten romaanien ystäville.

Summa summarum: Täytyy kulkea. Mennä katsomaan. Avata silmänsä ja sydämensä tuntemattomille totuuksille, terästää kuulonsa oudoille sanoille. He kulkevat, aavistavat hiljaa riemuiten, että uusi aikakausi saattaa avautua heidän askeltensa eteen.

Bruce Chatwin: Patagonia, Patagonia

Niin minä kuvittelin kobolttipommin tiiviiksi siniseksi pilvimuodostelmaksi, jonka reunoilta lyövät liekit. Ja näin itseni yksin vihreällä niemekkeellä tähyilemässä taivaanrantaa nähdäkseni minne pilvi liikkuu. 

Silti me toivoimme  selviävämme räjähdyksestä hengissä. Me perustimme maastamuuttolautakunnan ja suunnittelimme asettuvamme asumaan johonkin etäiseen maailmankolkkaan. Me tutkimme kartastoja. Me otimme selville vallitsevien tuulten suunnan ja laskeutumien todennäköisen sijainnin. Sota syttyisi pohjoisella pallonpuoliskolla, joten me tähtäsimme etelään. Tyynenmeren saaret me suljimme pois, koska saaret ovat loukkuja. Me suljimme pois Australian ja Uuden-Seelannin ja tulimme siihen tulokseen, että Patagonia on maailman turvallisin paikka.

Näin mielessäni matalan pärekattoisen hirsimökin, joka oli tilkitty myrskyä vastaan ja jonka sisällä loimusi takkatuli ja seiniä peittivät kirjoista parhaat . Siellä kelpasi elää kun muu maailma lensi ilmaan.

Sitten Stalin kuoli ja me lauloimme kiitosvirsiä kappelissa, mutta pidin yhä Patagoniaa varalla.

Bruce Chatwin: Patagonia, Patagonia

Gummerus 2001 (1.painos 1987)

Alkuteos: In Patagonia, 1977

Suomentanut Leena Tamminen

Brontosauruksen nahasta alkanut, kylmän sodan kypsyttämä pikkupojanrakkaus Patagoniaan ei sammunut, vaikka Bruce-poika kasvoi isoksi - ja eräänä päivänä hän löysi itsensä tuosta maailman äärestä, jossa mikään ei ole liian ihmeellistä ollakseen totta: maanpakolaisia, lainsuojattomia, saksalaisia sinisine lupiineineen, kokonaisia walesilaisia ja italialaisia kyliä.Yksisarvisistakin huhutaan, ja hirviöistä jotka ovat maailman ensimmäisten ihmisten sukua. Saiko Shakespeare innoitusta Patagoniasta? Olivatko intiaanit esikuvina Jonathan Swiftin jättiläisille? Jokaista vastausta kohden herää kolme uutta kysymystä, ja Chatwin jatkaa matkaansa Patagonian mysteereitä ratkoen.

Chatwin saa pian huomata, että Patagonia tuskin on maailman turvallisin paikka - ei ainakaan alkuperäisille asukkailleen, intiaaneille, joitten kansa ja kulttuuri on väestönsiirtojen, tautien ja väkivaltaisuuksien myötä tehokkaasti hivutettu hengiltä. Matkan edetessä lukijalle aukeaa Patagonian tuulinen maa -ja yhtä tuulinen historia; Chilen ja Argentiinan jakama, kaiken maailman hullujen rakastama maa on vuosisatojen saatossa joutunut myrskystä toiseen, muovaten ihmiskohtaloista yhtä omintakeisia kuin seudun erikoislaatuisesta luonnosta.

Kävelin koko päivän ja seuraavan päivän. Tie suora, harmaa, pölyinen ja liikenteetön. Tuuli ei hellitä, se hidastaa kulkua. Joskus kuului ääni, olin aivan varma että se on kuorma-auto, mutta se oli tuuli. Tai ääni joka kuuluu kun vaihdetaan pienemmälle, mutta sekin oli tuuli. Joskus tuuli kuulosti samalta kuin lastiton kuorma-auto, joka kolistelee sillan yli. Vaikka kuorma-auto olisi tullut takaa, sitä ei olisi kuullut. Ja vaikka olisi ollut tuulen alla, tuuli olisi hukuttanut moottorin äänen. Ainoa ääni joka kuului oli guanakon ääni. Se kuulosti siltä kuin vauva yrittäisi itkeä ja aivastaa samalla kertaa.

Tarinautti lokikirjaan:  Pingviinikitchiä. Haaksirikkoja. Katkeria emigrantteja. Kuolemankultteja. Sinisiä kattoja, smaragdinvihreitä keittiöitä ja majatalonemäntiä, jotka eivät suostu ottamaan maksua, vaikka vieras kuinka sitä vaatii. Chatwinin Patagonia on oikea runsaudensarvi, jopa uuvuttavan runsas. Kirja suorastaan vilisee värikkäitä henkilöitä ja kiehtovia seutuja, joissa soisi viipyvänsä kauemminkin kuin vain muutaman hätäisen sivun. Tuli tunne, että Chatwin on laukannut kieli vyön alla paikasta a paikkaan c, malttamatta pysähtyä minnekään kun tahtoo nähdä kaiken. Ja paljon hän toki näkeekin. Chatwinin tapaamat patagonialaiset ovat yhtä kiehtovan outoja kuin itse maakin. On Buenos Airesista tullut opettaja, josta Patagonia teki runoilijan ja pakotti jäämään:

Hänen runoutensa puitteet olivat kosmiset; teknisesti se oli hämmästyttävää. Hän onnistui tiivistämään dinosauruksen sukupuuttoon kuolemisen loppusoinnullisiin säepareihin, joiden kielenä oli espanja ja Linnén latina.

Hän antoi minulle kotitekoista tahmeaa aperitiivia, istutti minut tuoliin ja luki elehdinnän ja tekohampaiden kalinan säestyksellä painokkaita säkeitä, jotka käsittelivät Patagonian geologista muuttumista.

Ja on teksasilainen seikkailija, joka on nimittänyt itsensä sheriffiksi ja kuvittelee itsepäisesti, että Patagonia on Vanhan Lännen jatke:

Vuoden 1900 tienoilla hän ilmestyi Patagoniaan vähän Ernest Hemingwayn näköisenä ja vaelteli vuorilla "Jobia köyhempänä" seuranaan valkoinen tamma ja saksanpaimenkoira. --- Hän huuhtoi purosta kultaa. Joinakin talvina hän asui John Evansin luona Trevelinissä ja vaihtoi likaisia kultakimpaleita jauhoihin. Hän oli mestariampuja. Hän ampui taimenia joista ja savukerasian poliisipäällikön suusta; ja hänellä oli tapana pamauttaa naisten kengistä korkeat korot.

Patagonian laajuutta ja aineiston rikkautta ajatellen on oikeastaan sekä ihme että sääli, että Chatwin on saanut tungetuksi kaiken yhteen suhteellisen ohueen kirjaan. Näistä aineksistahan saisi vaikka kymmenen romaania, novelleja vielä paljon enemmän. Harmi vain, että tällaisenaan jäsentelemätön tarinanpätkien vyöry jätti jälkeensä melkoisen kaaoksen.

Risuja saa myös alkulehdelle präntätty kartta, joka oli aivan liian suttuinen ja pienellä präntätty, hyödytön mustetahra, jonka olisi yhtä hyvin voinut jättää pois. Kirjan loppua kohti alkoikin kieltämättä jo turnausväsymys iskeä; en enää jaksanut täysillä keskittyä jokaiseen tarinaan ja ravata netissä googlaamassa paikkoja.

Lago Pehoe

Saa nähdä, muistanko kirjasta juuri mitään enää puolen vuoden päästä. Mutta vaikka tarinat unohtuvat, Patagonia itse ei varmasti ikinä unohdu, näin rönsyävän rikkaan nojatuolimatkan jälkeen! (Kerron Patagoniasta vielä lisää, kun taas kirjeenvaihturoin matkaltani kirjallisen maailman ympäri.)

Summa summarum: "Oi Patagonia!" hän huudahti. "Sinä et paljasta salaisuuksiasi hölmöille. Asiantuntijoita tulee Buenos Airesista, jopa Pohjois-Amerikasta. Mitä he tietävät? Ei voi muuta kuin ihmetellä heidän epäpätevyyttään. Yksikään paleontologi ei ole vielä kaivanut esiin yksisarvisen luita."

Satu Rommi: Moottoripyörällä Himalajalle

-Me saatetaan kuolla, varoittaa italialainen. - Mutta jos me ei kuolla, siitä tulee hieno matka.

Satu Rommi: Moottoripyörällä Himalajalle

Basam Books 2011

Moottoripyörien dinosaurus, pyörähullu italialainen ja umpihullu* suomalainen nainen -  kas siinäpä ainekset road tripiin, joka ei ihan heti unohdu. Intia on vastakohtien maa, jossa  mitä tahansa voi tapahtua. Paljon voi päätellä jo lukujen nimistä: Pyhiä kokemuksia ja verta nenästä, "Olet vihollisen tarkkailun alaisena", Enfieldistä putoaa lisää osia, Joukkokähmintää eli Srinagarissa ei ole oikein kivaa. 

Vuoden 2011 matkakirjaksi valittu teos kertoo Rommin ja hänen miesystävänsä vaiherikkaasta "rengasmatkasta" ihmeellisessä Intiassa, jossa rumuus ja kauneus sekoittuvat kouriintuntuvalla tavalla. Kulkuvälineenä pariskunnalla on klassikkomotskari Enfield, joka hajoaa matkalla niin monesti, että kukaan ei enää pysy laskuissa. Onneksi italia on loistava kieli korjaamolla kiroamiseen, ja vaikka vauhdin kanssa onkin aika hiljaista, vaarallisia tilanteita riittää senkin edestä. Liikennesäännöt eivät kiinnosta ketään, vaikka niistä muistuttavatkin runolliset tienvarsikyltit:

Keep your eyes on the road

or you'll end up

in the heavenly abode! 

Ja sama vähemmän kaunopuheisesti:

 Better be Mr. Late

Than the late Mr.

Tarinautti lokikirjaan: Nuorempana rakastin seikkailumatkoja - ja niin toki rakastan edelleenkin, tosin vain sellaisia jotka saan tehdä kaikessa rauhassa laiskanlinnassani löhöten ;) Niin ollen tämä kirja oli kuin minulle luotu: kepeä mutta ei köykäinen, hauska muttei väkinäinen, eikä tipan tippaa tylsä.

Kun takakannesta luin kirjailijan olevan jooganopettaja, vähän pelkäsin että kirja sortuisi Intian romantisointiin tai muuhun tekopyhään hyminään. Ei sorru! Päinvastoin, Rommin teksti on kepeän pintansa alla tarkkanäköistä ja ymmärtävää. Mitään kiiltokuvaa Intiasta Rommi ei maalaa. Vaikka matkakirja onkin, matkailumainosta tästä ei saa millään. Rommi ruotii useaan otteeseen matkailun ja länsimaistumisen ongelmia Intiassa. Kehitys ei aina ole hyvästä ja Rommi kuvaa koskettavasti kylien rappiota länsimaisen kulttuurin syrjäyttäessä perinteiset tavat ja arvot. Löytäessään lopulta oman taivaansa, syrjäisen vuoristolaakson jota turismi ei ole vielä pilannut,  Rommi kertoo kuinka hänen mielenrauhansa järkkyy, kun hän omenapuun alla istuessaan huomaa paratiisinsa keskellä satelliittiantennin:

Lienee hyvin itsekästä toivoa, ettei Nubra-laaksoon tulisi koskaan kattavaa sähkönjakelua, juoksevaa vettä ja televisiota vain siksi, että voisin aina silloin tällöin piipahtaa tänne viettämään ihanan alkeellista elämää ja sitten palata taas omien mukavuuksieni keskelle. Mutta juuri sitä minä toivon. 

Kirjan lopussa on vielä napakka tietopaketti kulttuurihistoriasta ja kestävästä kehityksestä kiinnostuneille. Kaiken kaikkiaan tämä kirja oli napakymppivalinta maailmanmatkani seuraavaksi etapiksi kahden kansanmurhan välissä.

Lamayurun luostari (jonne Satu ja italialainen eivät päässeet, koska ajoivat taas kerran harhaan)

Summa summarum: Siitä tuli hieno matka.

P.S. Satu Rommilta on aiemmin ilmestynyt toinenkin matkakirja, Kahvia ja guruja. Nimen perusteella en olisi kirjaan tarttunut, mutta nyt alkoi tehdä mieli lukea sekin :)

(*Täytyyhän naisen olla umpihullu, jos suostuu moiselle matkalle ;D)

Fabio Geda: Krokotiilimeri

Koska me oikein palaamme?

Pian.

Kuinka pian?

Pian.

Minulla on buzul-bazi-turnaus.

Oletko nähnyt tähdet, Enaiat?

Miten tähdet tähän liittyvät?

Laske ne.

Eihän siihen kukaan pysty. Niitä on aivan liikaa. 

No, pane sitten töpinäksi, äiti sanoi. Muutoin et saa niitä koskaan laskettua.

Fabio Geda: Krokotiilimeri. Afgaanipoika Enaiatollah Akbarin tositarina

Otava 2012

Alkuteos: Nel mare ci sono i coccodrilli

Suomentanut: Leena Taavitsainen-Petäjä

Enaiat Akbari on noin 10-vuotias, kun hänen opettajansa tapetaan, koulu suljetaan ja hänen äitinsä päättää, että Enaiatin on parempi olla vaarassa jossain kaukana kuin kotona Afganistanissa, ainaisessa talebanien pelossa. Hän vie pojan Pakistanin puolelle ja palaa itse takaisin kotiin toisten lastensa luokse.

Jäätyään yksin Enaiatin on huolehdittava itse itsestään. Hän tienaa elantonsa toinen toistaan raskaammissa ja vaarallisemmissa hanttihommissa: rakennuksilla, katukaupustelijana, kivilouhoksella ja niin edelleen. Koska hän on laiton siirtolainen, hänellä ei ole ihmisoikeuksia, eikä hän ole turvassa missään. Ja jos ei ole turvassa missään, voi yhtä hyvin vaarantaa kaiken. Niinpä Enaiat aloittaa pitkän matkan kohti Eurooppaa, pääomanaan vain raatamalla ansaitut vähäiset rahat ja äitinsä neuvot: ei saa varastaa, tappaa eikä sortua huumeisiin - eikä ikinä luopua toivosta.

Matka länteen on pitkä ja vaaroja täynnä. Monta kertaa Enaiat jää kiinni, mutta hän on sinnikäs ja pakenee aina uudelleen, hitaasti yhä kauemmas länteen. Kaukana luoteessa siintää unelmien Eurooppa, maanosa jossa kaikki on mahdollista - mutta matka sinne on epäinhimillisen vaikea ja raskas. On kiivettävä yli kylmän vuoriston, suostuttava salakuljettajien oikkuihin, pelättävä niin rosvoja kuin poliisejakin. Vuodet kuluvat ja Enaiat varttuu, mutta lopulta hän pääsee kuin pääseekin Turkkiin asti. Enää on edessä pahin: pelottava krokotiilimeri, jonka takana on unelmien Kreikka.

Avasimme pahvilaatikon. Sen sisältä löytyi kumivene - joka oli tietenkin vielä puhaltamatta -, airot sekä peräti kahdet vara-airot, pumppu, teippiä (minua hieman ihmetytti, miksi kummassa teippiä) ja pelastusliivit. Täydellinen setti laittomien siirtolaisten Ikeasta. Käyttöohjeineen päivineen.

Kuten kirjan alaotsikko kertoo, Krokotiilimeri on tositarina, joka syntyi kirjailijan keskusteluista Enaiatollah Akbarin kanssa. Enaiatin tarinan lomassa kuullaan myös suoria katkelmia näistä keskusteluista:

Haluan täsmentää, että afgaanit ja talebanit ovat eri asia. Haluan, että kaikki tietävät sen. Tiedätkö, kuinka monta eri kansallisuutta oli niiden joukossa, jotka tappoivat minun opettajani?

En. Kuinka monta?

Niitä miehiä tuli jeepeillä kaksikymmentä, eikö niin? No, eivät he sentään tulleet kahdestakymmenestä eri maasta, mutta melkein. Jotkut heistä eivät edes pystyneet kommunikoimaan keskenään. Pakistanilaisia, senegalilaisia, marokkolaisia, egyptiläisiä. Monet luulevat, että talebanit ovat afgaaneja, Fabio, mutta se ei pidä paikkaansa. Heidän joukossaan on tietysti myös afgaaneja, mutta ei ainoastaan. Talebanit tulevat ympäri maailmaa ja ovat tietämättömiä ihmisiä, jotka estävät lapsia opiskelemasta, koska pelkäävät, että lapset vielä ymmärtävät, että he eivät toimi Jumalan nimissä, vaan ajaakseen omia etujaan.

Sanotaan se selvästi ja kuuluvasti, Enaiat.

Enaiatollah Akbari ja Fabio Geda

Tarinautti lokikirjaan: Taannoisessa 30 days of books-haasteessa kysytttiin kirjaa, joka kaikkien pitäisi lukea. En enää muista mitä vastasin, muistan vain kuinka vaikea siihen oli keksiä sopivaa kirjaa. Mutta silloin en ollutkaan lukenut tätä! Krokotiilimeri nimittäin kertoo asioista, joista kaikki ovat kuulleet, mutta harva todella tietää.

Laiton siirtolaisuus on aihe, josta ei juurikaan cocktail-kutsuilla rupatella, eikä moni marketissa tomaatteja ostava halua ajatella tomaatinpoimijan kokemia kärsimyksiä ja kurjuutta. Ja samaan aikaan toisaalla, juuri nytkin, joku on tukehtumaisillaan oltuaan kolme vuorokautta kuorma-auton valepohjan alla kymmenien muiden kanssa, tai paleltuu pystyyn jonnekin vuoristoon, tai putoaa kumiveneestä ja hukkuu. Ja nekin onnekkaat, jotka selviävät, vähintäänkin piestään monta kertaa.

Kirpaisevinta kirjassa on, että sen kertoja on vasta lapsi. Kun Enaiat lähti kotoaan, hän oli viaton poika, joka uskoi kaiken mikä hänelle kerrottiin, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, miten vaarallinen -ja lopullinen- oli hänen lähtönsä.

Siinä vaiheessa kun olimme ylittäneet Arghandabjoen ja saavuimme Kandahariin, olin laskenut kolmekymmentätuhattaneljäsataa tähteä (ihan kiitettävän määrän, sanoisin), joista ainakin kaksikymmentä oli persikankiven kokoisia, ja olin ihan puhki. Eikä siinä kaikki. Lisäksi olin laskenut talebanien dynamiitilla räjäyttämät sillat, poltetut autot ja sotilaitten hylkäämät mustat panssarivaunut. Olisin silti halunnut palata kotiin, Navaan, pelaamaan buzul-bazia kavereitteni kanssa.
Kandaharissa lakkasin laskemasta tähtiä.

Matkan edetessä Enaiatille alkaa valjeta, ettei maailma olekaan sellainen kuin hän oli luullut. Talebanien vihaamaan hazara-heimoon kuuluvan Enaiatin ainoa toivo on päästä pois, ja hänen äitinsä tietää sen tuskallisen hyvin. Ja hän rakastaa poikaansa niin paljon, että on tämän vuoksi valmis mihin tahansa - jopa jättämään hänet ypöyksin vieraaseen maahan, jonka kieltä Enaiat ei osaa.

Paitsi liikuttava selviytymistarina, Krokotiilimeri on myös väkevä yhteiskunnallinen puheenvuoro ihmiskauppaa vastaan. Laittomat siirtolaiset ovat vapaata riistaa, joitten hyväksikäytöstä vaietaan, koska se on yhteiskunnan etu: esimerkiksi Ateenan olympiakulissit eivät ikinä olisi valmistuneet ajoissa ilman Enaiatin ja hänen tovereittensa kuutamourakointia. Järkyttävää ja surullista, siitäkin huolimatta että Enaiat ei peittele iloaan: kerrankin heille kaikille riitti töitä ja sen myötä ruokaa. 

Onneksi on myös ihmisiä, joiden hyvyyttä on yhtä vaikea ymmärtää kuin toisten pahuutta. Mutta kun Fabio pyytää Enaiatia kuvailemaan hyväntekijöitään tarkemmin, tuo viisas nuorukainen kieltäytyy: Ei sillä ole merkitystä, millainen koti hänellä oli. Hän voisi olla kuka hyvänsä --- kuka hyvänsä ihminen, joka toimii noin.

Summa summarum: Tärkeä, järkyttävä ja syvästi koskettava kirja ihmiskohtaloista, kärsimyksestä ja toivosta. Hyvät ihmiset, olkaa hyviä ja lukekaa tämä kirja!

P.S. Krokotiilimereen ovat sukeltaneet myös ainakin Aili, Tiiku, Mari, Jenni, kirjapuutarhuri ja Nuppu.

Ritva Kovalainen: Kauniiden hevosten maa

Vähitellen piirtyi vuoristo kasvoilleni

tuulen pieksemä.

Ja huomenna, niin kuin tänään

istun vuoteellani,

vähän väliä torkahtaen,

korvissani kalkkunoiden kailotus,

aasin kiljahdus

ja sadat huudot kaikkialla kylässä;

tule, tule tule!

Ritva Kovalainen: Kauniiden hevosten maa / Land of beautiful horses

Like 2005

Turkin sydämessä sijaitseva Kappadokia on myyttien maa, jonka tuliperäisissä laaksoissa ja solissa viljeltiin maata jo tuhansia vuosia sitten. Myöhemmin maan alle syntyi kokonaisia kaupunkeja, joissa varhaiskristityt piileksivät arabivalloittajia ja kaiversivat kirkkojaan kiveen. 

Ritva Kovalaisen valokuvat ja runot kertovat seudun luonnosta ja ihmisistä, historiasta ja nykyhetkestä. Kuvat ovat suuria, mustavalkoisia tai hehkuvan värikkäitä, lyhyet runot avaavat vuoristokansan sielunmaisemaa ja täydentävät kuvien kertomaa tarinaa. Suomenkielisen tekstin rinnalla kulkee englanninkielinen käännös. Tuula Sakaranahon kirjoittama lyhyehkö Kappadokian esittely kertoo alueen luonnonihmeiden synnystä ja vuoristoseudun värikkäästä historiasta, joka valokuvissa ja runoissa on vahvana läsnä.

Kiviseinämiin kaiverrettuja asumuksia

Tarinautti lokikirjaan:  Turkki on maa, jota rakastan syvästi, vaikken ole koskaan (tässä elämässä, anyway) siellä käynyt. Niinpä tämä kirja oli minulle must, ja kannoin sen riemusta kiljuen kirjastosta kotiin. 

Luulin lainanneeni tietokirjan, ja yllätyin iloisesti kun tajusin, että kuivahkon historiikin sijasta käsissäni olikin Lumottu Kirja. Kovalaisen kuvista ja runoista huokuvat Kappadokian monituhatvuotiset mysteerit: satujen savupiiput, muinaiset maanalaiset kaupungit, majesteettiset vuoret, maaginen valo ja väkevänpunainen maa. Ja kaiken keskellä pienet, sitkeät kylät, paimentolaiskansan arki ja levollisuus ihmisten silmissä... Jos ennen olin turkofiili, taidan nyt olla turkomaani!  (Täytyy kai taas kaivaa esiin suursuosikkini Yashar Kemalin "Tuhannen härän vuori" ja vaikka kaikki muutkin hänen kirjansa, eihän tätä kaukokaipuuta Anatolian vuorille muuten kestä millään.)

Kerran tästä kadun poikki

kulki isoäiti, joka hyräili ja kantoi suurta vuorta sylissään.

Taakseen katsomatta astui halki kaupungin 

ja nuoret miehet ikkunoissa hieman kumarsivat.

Vasta illan pimetessä

laski isoäiti pellon laitaan vuorensa

              ja katsahti,

kuinka valon eteen verhot heilahtivat.

Ja jossain huoneistossa joku hetken mietti,

                mitä hyräili se isoäiti,

                mikä mahtoi olla sen suuren vuoren nimi?

Tämän kirjan myötä heräsi halu sukeltaa myös muihin Ritva Kovalaisen teoksiin. Vietin pitkäksi venähtäneen, haltioituneen tovin taiteilijan nettisivulla. Nöyränä ihailin kuvia, kuolasin kirjojen perään ja hämmästelin, miksen koskaan ennen ole törmännyt tähän loistavaan ja monipuoliseen valokuvataiteilijaan. Kovalainen tekee asiaa - ja taidetta- vaikka tikusta, tai puiden puheesta.  Eniten ihastuin Kun lapsi lapsi oli -kuvasarjaan, joka ihan tihkuu lapsuuden lumoa!

(Ja nyt tekee tietysti mieli mennä konkurssiin ja ostaa omaksi edes yksi Kovalaisen upeista kirjoista... pitänee puhua pukille asian tiimoilta!)

Summa summarum: Luonnon ja kulttuurin ero on häilyvä, eikä ole ihan selvää missä talo loppuu ja vuori alkaa. (Kustantajan esittelystä) Vaikuttava valokuva-, runo- ja tietokirja Turkin ylänköseutujen hämmästyttävästä historiasta, ihmisistä ja karunkauniista luonnosta.

P.S. Kauniiden hevosten maasta on blogannut ainakin Satu. Jos on muitakin, huutakaa hep niin lisään linkin tänne!

Tony Hawks: Round Ireland with a fridge

"Bollocks."

"It's not bollocks", I countered. I had hoped this would see him off, but there was more.

"Yes, it is. Nobody could ever get a lift with a fridge."

"They could in Ireland, it's a magical place."

"Magical! So's my arse!"

I let the subject drop. Experience had taught me that someone mentioning how magical their arse was tended not to precede stimulating and considered debate.

When I woke in the morning, in a physical condition that served as a reminder as to what had taken place the night before, I found a note by my bed:

"I hereby bet Tony Hawks the sum of One Hundred Punds that he cannot hitch-hike round the circumference of Ireland, with a fridge, within one calendar month."

And there was Kevin's signature, and below it, an illegible squiggle which I took to be mine.

And so, the bet was made.

Tony Hawks: Round Ireland with a fridge

The Random House, 1998

Pitkäksi venähtäneen baari-illan päätteeksi tehty pähkähullu veto saa Tony Hawksin matkalle, jonka mielekkyyteen hän ei täysin usko edes itse: liftata kuukaudessa Irlannin ympäri jääkaapin kanssa! Miehen kunnia on kuitenkin miehen kunnia, ja niin Hawks löytää itsensä kodinkoneliikkeestä etsimässä sitä oikeaa matkakumppania... Kuukauteen mahtuu monta seikkailua, kaikki ei todellakaan aina mene putkeen, mutta ihmisten ystävällisyydellä ei ole rajaa. Tonysta ja jääkaapista tulee pian pienimuotoisia julkkiksia, ja mahdottomasta matkasta totta.

Tarinautti lokikirjaan: Ostin tämän kirjan alunperin matkalukemiseksi Dublinin-lennolle 13 vuotta sitten. Myöhemmin lahjoitin kirjan kaverille, mutta monesti on mieleen tullut, että olisi kiva santsata kirja. Vellottuani viime kuussa Vedenalisten angstissa päätin, että aika on kypsä, ja ilokseni opus löytyikin nettikirjakaupasta ilman sen kummempaa metsästystä. Koska viime lukukerrasta oli niin kauan aikaa, muistin kirjasta vain sen, että se oli hauska. Ja sitä se oli yhä. Koomikkonakin kunnostautunut Hawks osaa naurattaa, ja matkan varrella tavataan toinen toistaan värikkäämpiä persoonia, niin kuin me liftarikonkarit tiedämme. (Minulla on kokemusta, olen mm. liftannut Norjan halki Karasjoelta Bergeniin ja siitä reissustakin saisi aikmoisen kirjan.) Tonyn uusien ystävien seurassa jopa surffauksesta tulee, no, ikimuistoista:

"Of course, you'll have to take the fridge."
We all looked at him as if we hadn't just heard what we had just heard. But oh yes we had, because there was more.
"Tony, you can't go surfing and not let your fridge have a go. If you surf , the fridge has to surf - it would be unfair otherwise."
There was a pause whilst this sank in.

Erityisen paljon pidin valokuvaliitteestä, josta skeptisemmätkin lukijat voivat vakuuttua, että kaikki tämä ihan oikeasti tapahtui. Kirjan keskushenkilö (ei Tony vaan Saiorse) on ehdottomasti rakastettavin kodinkone ever! I know that scientists will tell you that a fridge is incapable of feeling or expressing emotion, but what do they know? This fridge disapproved, and it wanted me to know it. 

Ja sitten risuja. Välillä tuntuu, että Hawks sortuu väkisinnaurattamiseen - ja pelkkä sana arse ei naurata väkisin ainakaan minua. Kun standup-koomikko vaihtaa sitdown-komiikkaan, se toimii enimmäkseen hyvin. Mutta kehäketulla on maneerinsa ja ne paistavat kirjassa läpi. Välillä tuli mieleen, että heppu on ottanut standup-esityksistään katkelmia ja tunkenut ne sellaisenaan kirjaan tuomaan lisää hah-hah-hauskuutta.

Kirjassa olisi muutenkin  vesurilla hommia. Ihan jokaista pubi-iltaa ei ehkä olisi tarvinnut selostaa juurta jaksain. (Tämä on siis minun mielipiteenimutta minä olenkin niitä jotka lähtevät tosielämässäkin viimeistään kolmannen tuopin jälkeen kotiin.)
Kritiikin sananen lähtee myös kustantajalle: pokkariversioni präntti oli rasittavan pientä, ja sivut ahdettu täyteen.13 vuotta sitten lukemassani laitoksessa tätä ongelmaa ei ollut. (Vai olisiko aika tehnyt tehtävänsä ja vika olisikin lukijan silmissä..? ;)
"Kauneuspilkkuineenkin" kirja on sympaattinen ja hupaisa, juuri passelia lomalukemista kesään. Yksi Irlanti jäillä, kiitos!

Summa summarum: "Well, you have to say it's a completely purposeless idea, but a damn fine one." ~Gerry Ryan

P.S. Sain nyt vasta netistä tietää, että Hawks on hiljattain tehnyt seikkailustaan myös leffan! Trailerin perusteella elokuva on enimmäkseen uskollinen tositapahtumille (mitä nyt pakollista romantiikkaa on taidettu tunkea elokuvaan lisää). Tony Hawksia leffassa esittää arvatkaa kuka? Jep: Tony Hawks! :D

(Ja tähän loppuun on tietysti pakko linkittää myös kaikkien liftauslaulujen äiti, mummi ja kummi. Hauskoja liftareita ja "liftareita" nämä myös!)

Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari

Täällä minä olen, hän ajatteli. Keskellä kraateria maailman etäisimmässä saaressa. Kaikkialla ympärilläni kohoaa kaislaa; näen pelkkää taivasta. Ääntäkään, kahaustakaan ei kuulu.

Tätä on yksinäisyys, hän ajatteli, äärimmäinen ja armoton. Ja kuva hänestä itsestään seisomassa siinä täytti hänet pelolla. Tällaiseksi elämä voisi muuttua.

Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari

Alkuteos: Easter Island, 2003

Pääsiäissaari on maailman syrjäisin paikka. Keskellä Tyyntä valtamerta, 2000 kilometrin päässä lähimmästä naapuristaan, se on luonnontutkijoiden unelma. Vuonna 1913 nuori Elsa lähtee miehensä Edwardin ja jälkeenjääneen sisarensa Alicen kanssa tuolle tarujen saarelle, tutkimusmatkalle selvittämään saaren arvoituksista suurinta: kivestä kaiverrettuja jättiläisiä. Miksi - ja miten- ne aikoinaan pystytettiin? Ja mikä (tai kuka) ne kaatoi? Edwardin tutkiessa patsaita Elsa, älykäs ja tieteistä kiinnostunut nainen, ei tyydy silkaksi sivustakatsojaksi vaan ryhtyy tutustumaan saareen ihmisiin ja kieleen toivoen saavansa aikaan jotain omaa, voivansa myös antaa tiedeyhteisölle ja jälkipolville oman vaatimattoman panoksensa. 

Kuusikymmentä vuotta myöhemmin saarelle saapuu siitepölytutkija Greer, joka miehensä kuoleman jälkeen kaipaa saaren tarjoamaa eristystä ja rauhaa. Saarella toimii kuitenkin tutkijoiden yhteisö, josta Greer ei voi eristäytyä. Samat arvoitukset, jotka askarruttivat Elsan perhettä, ihmetyttävät tutkijoita yhä edelleen: mistä puuttomalle saarelle saatiin kivijärkäleiden siirtämiseen välttämätöntä puuta? Mitä on rongo-rongo-kivitaulujen salaperäinen kieli? Ja mitä teki saksalainen sotalaivue Pääsiäissaarella vuonna 1914? 

Tarinautti lokikirjaan: Aina joskus kuulee kysyttävän, minkä kirjan olisit halunnut kirjoittaa. Minun vastaukseni on tästä lähtien: tämän. Vanderbes on luonut kiehtovan, taidokkaan romaanin! Hän hallitsee juuri sen, missä minä kirjoittajana onnun: rakenteen. Vaikka kirja liikkuu kahdessa ajassa monen henkilön välillä, tasapaino säilyy, rytmi on loistava, kumpikin tarina saa juuri tarpeeksi tilaa ja ne kietoutuvat lopulta eheäksi kokonaisuudeksi. 

Kirjan tyyli on kuin henkilönsä: hillitty. Suuria tunteita on, mutta ne eivät räisky silmille, tempo on hidas, dramatiikkaa on vähän - mutta silti jännite säilyy ja draaman kaari kantaa. 

Kehuja ansaitsee myös kieli. Kieli on selkeää mutta kaunista, tyyli ei takkuile, dialogi sujuu. Ja tämä on esikoisteos! Ei uskoisi. 

Ja sitten analyysista itse tarinaan :) Pidin kirjasta jo siksikin, että sen aihe oli valtavan kiehtova. Biologiaa ja antropologiaa itsekin opiskelleena olin aivan täpinöissäni tätä lukiessani.  Siitepölytutkimus saattaa kuulostaa tylsältä, mutta ei se sitä ole! Pääsiäissaari on miljöönä mielettömän hyvä, oikea arvoitusten aarrearkku. 

Ihailen Vanderbesin kykyä kirjoittaa tieteestä niin, että se on tajuttavaa ja silti yksityiskohtaista. (Mutta jos ei ole alkuunkaan kiinnostunut luonnontieteestä, tämä kirja saattaa olla toivottoman tylsä.) 

Hän vietti tuntikausia mikroskooppinsa äärellä, laski tunnettuja ja tuntemattomia hiukkasia ja tutki niiden rakennetta - pyöreää muotoa, viivoja jotka risteilivät kuin suonet eksiinien pinnalla, virheitä ja kauneuspilkkuja. Hiukkasten muodon vaihtelevuus, niiden kekseliäisyys ja elämänhalu teki häneen vaikutuksen. Hän katseli siitepölyä, jonka tuuli oli puhaltanut niittyjen ja laaksojen yli miljoonia vuosia sitten, kunnes se viimein oli hautautunut maahan ja jäänyt odottamaan tulevien aikojen tutkimuksia. Katsoessaan mikroskooppiin Greer tunsi löytävänsä kätketyn maiseman, pääsevänsä kurkistamaan kaukaista, toistaiseksi nimeämätöntä kuuta.

Siitepölyhiukkasia

Kirjan keskeinen teema on naisen asema tiedeyhteisössä. Sekä Greer että Elsa ovat asialleen omistauneita, lahjakkaita tutkijoita, mutta naiseus rajoittaa. Siinä missä Elsa pesee paitoja ja huolehtii sisarestaan, Greer törmää epätasa-arvoon ja vähättelyyn. Pääsiäissaari, tuo kaukainen saareke, tarjoaa heille ulospääsyn henkisistä vankiloistaan: Kuin neuloihin kiinnitetty perhonen hän räpistelee edelleen olosuhteiden raameissa, mutta täällä hän voi sentään muutaman tunnin päivässä kuvitella olevansa vapaa.

Pääsiäissaari on myös rakkaustarina. Elsa on järkiavioliitossa, mutta salaisesti kaipaa rakastettuaan Maxia. Greerin mies Thomas oli myös tutkija: ensin opettaja, sitten pomo. Greer vaalii yhä aarteenaan Thomasilta saatua magnoliansiementä, joka muistuttaa heidän yhteisestä unelmastaan- joka sekin tietysti liittyy tieteeseen :)

He molemmat heittäytyivät antaumuksella tutkimustyöhön, houkuttimenaan ajatus maailman ensimmäisestä kukasta. Magnolia oli heidän havittelemansa valkoterälehtinen unelma, aave jota he halusivat koskettaa. Joinakin öinä nukahdettuaan laboratorioon Greer näki unta, että hän leijui muinaisaikaisen, tiheän havumetsän verhoaman maiseman yllä ja etsi yhtä ainaa valkoista kukkaa. Usein hän jopa näki kukinnon pilkottamassa kaukana metsän varjoissa.

Summa summarum: Hieno, vaikuttava ja erittäin taitavasti kirjoitettu lukuromaani. Yksi parhaista mitä olen lukenut tänä vuonna. Suosittelen suuresti!

Lopuksi vielä on pakko jorista kirjan kansista. Suomalaisen laitoksen kansi ei mielestäni ole alkuunkaan onnistunut, monestakin syystä. Ensinnäkin, mitä hemmettiä nuo puut tekevät tuossa kuvassa?? Pääsiäissaarella, kuten tiedämme, ei ole puita! Muutenkaan kansi ei tavoita kirjan koko tunnelmaa. Okei, onhan se hillitty kuin henkilönsä, ja onhan siinä tuo symbolinen häkki, mutta silti... kansikuvan perusteella odotin aivan toisenlaista kirjaa. 

Koska suomalainen kansi oli minusta niin huono, en tietenkään voinut vastustaa kiusausta hypätä Googleen :) Kansainvälisistä kansista löytyikin paljon parempia. Oma suosikkini on alavasemmalla. Mutta jos näin kirjan lukeneena pitäisi valita kansi yksinomaan sen mukaan, mikä parhaiten osuu yksiin sisällön kanssa, se olisi jompikumpi oikeanpuoleisista.

Mikä näistä kansista on teidän suosikkinne? Minkä näistä, jos minkään, noukkisitte kirjaston / kaupan hyllystä?

P.S. Tämän kirjan lukemiseen minut innoitti Satun ihana Minihaaste, jossa ollaan tällä kertaa saarella.  

Rupert Isaacson: Hevospoika. Isän ja pojan yhteinen matka

Opin pitämään satulalaukussa mukana vaippoja, nenäliinoja ja varavaatteita vääjäämättömien vahinkojen varalle. Kuvitelkaa minut hevosen viereen pitelemään suitsia hampaillani samalla kun vaihdan Rowanille vaippoja ja housuja kaktusten ja tammien keskellä. Vähitellen laajensin satulalaukun sisältöä leluihin, juomiin, välipaloihin ja jopa kirjoihin, jotta Rowan saattoi laskeutua maahan leikkimään, jos siltä tuntui, tai jotta saatoin lukea hänelle kun ratsastimme. Kun lämmin, kostea lokakuu vaihtui sateiseksi marraskuuksi, me kääriydyimme sadetakkeihin ja ratsastimme edelleen. Tähän mennessä me jo käytännöllisesti katsoen elimme satulassa. 

Rupert Isaacson: Hevospoika. Isän ja pojan yhteinen matka

Alkuteos: Horse Boy - A Father's Quest to Heal His Son, 2009

Kun Rupert ja Kristin muuttuvat pariskunnasta perheeksi suloisen Rowan-pojan syntyessä, Rupert jo haaveilee kuinka hän yhdessä poikansa kanssa jakaa ratsastuksen riemut. Pojan kasvaessa alkaa kuitenkin tuntua siltä, että kaikki ei olekaan hyvin, ja kun poika kolmen vuoden iässä diagnosoidaan autistiksi, se on Rupertille kuin pesäpallomailan isku päin kasvoja. Oireiden pahetessa perheen elämästä tulee yhtä painajaista: poika ei puhu, ei ota kontaktia eikä edes reagoi nimeensä. Sitten alkavat raivokohtaukset, jotka pahimmillaan kestävät tuntikausia. 

Sattumalta Rupert huomaa, että hevosten selässä Rowan on kuin toinen poika. Mutta heti kun palataan kotiin, poika taantuu ja tutut oireet alkavat taas. Viiden ja puolen vuoden iässä Rowan ei vieläkään ole oppinut kuivaksi, ei siedä vieraita lähellään ja vetäytyy ympäröivästä maailmasta lelueläintensä seuraan. Kristin ja Rupert ovat neuvottomia, loppuunväsyneitä ja epätoivoisia. Jottain tarttis tehdä - mutta mitä?

Eräänä päivänä alkuperäiskansoihin perehtynyt Rupert saa päähänsä pähkähullun tuuman:

Mongolia. Paikka, jossa hevonen oli kuusituhatta vuotta sitten kesytetty. Maa, jossa shamanismi oli buddhalaisuuden ohella valtionuskonto, kuten nyt luin.

Mitä jos veisimme Rowanin sinne? Hyppäisimme hevosen selkään ja ratsastaisimme tuon laajan alkuperäisen preerian poikki parantajalta parantajalle, shamaanilta shamaanille? Mitä jos Rowanin autismi voisi olla portti kaikkien aikojen suurimpaan seikkailuun, sen sijaan että se sulki kokonaan elämämme ja merkitsi kaiken seikkailun ja hauskan loppua?

Mitä jos se olisi mahdollista?

Kun Rupert kertoo ideasta vaimolleen, Kristin suhtautuu juuri niin nuivasti kuin vastuullisen vanhemman olettaa sopii. Rupert ei kuitenkaan luovu haaveestaan. Yhteensattumien satona matkasta tulee kuin tuleekin totta, ja eräänä päivänä Rowan ja hänen vanhempansa seisovat Ulan Batorin lentokentällä, valmiina yritykseen joka on niin hullu, että heitä itseäänkin hirvittää. 

Dokumentintekijöiden filmikamerat selän takana suristen Isaacsonit taittavat hidasta matkaa Mongolian aroilla, kohti pohjoisen porokansan väkeviä shamaaneja. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei reissusta puutu - kuin ei myöskään Rowanin raivareita, itkukohtauksia ja muuta autismiperheiden arjen perussettiä. Jotain kuitenkin tuntuu tapahtuvan, jotakin hyvää: poika alkaa aueta, löytää sanoja, saa jopa elämänsä ensimmäisen ystävän. Toivo ja epäilys vuorottelevat Rupertin mielessä sitä mukaa, kun heidän mahdoton pyhiinvaelluksensa etenee. Voisiko Rowanilla olla toivoa? Vai käykö niin, että mikään ei sittenkään muutu?

Tarinautti lokikirjaan: Rowanin ja hänen perheensä tarina on koskettavinta, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Isaacssonin rehellinen ja humoristinenkin ote tuo tapahtumat lukijan iholle: vanhempien syyllisyys, hätä ja häpeä osuu ja uppoaa. Kun sitten päästään matkaan, tuntui kuin itse olisin mukana Mongolian kesyttömän kauneuden keskellä. Matkakertomus muuttui paikoin melkeinpä jännäriksi, kun vuorten jumalat koettelivat matkalaisten tahtoa. 

Otin muoviset crocksini pois jalasta, ja sateen kiihtyessä yhä entisestään, ja kirkumisen käytyä niin teräväksi ja kimeäksi, että se alkoi säteillä silmämunien takana, aloin taas tampata maastoa edestakaisin. Tässä sitä tunnusteltiin leluvirtahepoa mongolialaisesta sadevesijärvestä.

Nautittavan matkakertomuksen ohella Hevospoika on myös ja ennen kaikkea suuri kysymysmerkki, joka kyseenalaistaa koko länsimaisen maailmankatsomuksen tiedeuskoineen päivineen. Saamelaisena suhteeni shamanismiin on luultavasti luontevampi kuin monella. Silti parantamisrituaalien ruoskimiset ja vodkan syljeskelyt tuntuivat hetkittäin tragikoomisilta jopa minusta. Mutta johtuipa se sitten shamaaneista, hevosista, puhtaasta luonnosta vai vanhempien lujasta uskosta ja rakkaudesta poikaansa, Rowanissa tapahtunutta muutosta ei voi kuvailla kuin yhdellä sanalla: Ihme. Suosittelen tätä kirjaa aivan kaikille,ja ainakin niille, joita kiinnostaa autismi, hevoset ja/tai alkuperäiskansat. Minua kiinnostavat kaikki kolme, joten ei ihme että olen myyty.

Summa summarum: Joskus on mentävä kauas, jotta pääsisi lähelle. Liikuttava, hämmästyttävä ja hämmentäväkin tositarina perheestä, joka matkusti maailman syrjäisimpään kolkkaan päästäkseen poikansa lähelle. Tämä on niitä kirjoja, joita en unohda koskaan!

P.S. Niille jotka kiinnostuivat: Rowanin matkasta tehtiin  myös dokumentti, jonka trailerin voi katsoa tästä: