Kämppä oli tumma yksinäinen möhkäle keskellä erämaata, kuin karhu, joka on nousemassa pesästään pyöreä selkä köyryssä. Ympärillä levittyi summaton kaira. Kiiretön ja koskematon, siihen ihminen tuskin oli jälkiään jättänyt. Näin pakkasen alla ne vähäisetkin naarmut uupuivat mitättömiin. Oli korkea taivas ja sen alla hiljainen tuntematon maa, jossa sudet vaelsivat tunturilta toiselle, riekot makasivat lumikuopissaan tai istuivat palloina korpimännyn oksalla. Joki nukkui jään alla, Paatsjoki. Koskipaikkojen yllä leijuivat korkeat höyrypatsaat ja vesi putosi lumivalkeina ryöppyinä kivien yli. Ja kaukana koskien takana, selkosten takana meri, Jäämeri, suuri Äiti. Sulana hengittivät mainingit ja myrskyöinä kauas kallioille ulottuvat kuohusormet. Mustana vellova syvyys, kohtu, josta elämä vuoti maalle ja ihmisille kuin eläimillekin. Sitä kohti ihminen oli herännyt pyrkimään, siitä tarinat ujuivat savukielinä etelään, kaloista ja taas kaloista, sillistä, turskasta, lohesta. Sitä kaikkea runsain määrin tarjosi tuo Äidin syli, sen antimien ääreen pyrkivät nälän ja kurjuuden, ikuisen alennustilan ja ainaisten parempiosaisten palvelemisen näännyttämät ihmiset.
Ja valtio sanoi: Menkää. Menkää ja tehkää kaikki maa.
Mirjam Kälkäjä: Maan ja joen poikki
Kirjayhtymä 1978
Eletään vuotta 1922. Nikke ja Kaisa, kuten monet muutkin, ovat lähteneet paremman elämän toivossa kotiseudulta kauas Petsamoon, niin kauas kuin ylipäänsä on mahdollista mennä. Uusi elämä on karua ja raskasta. Töitä on paiskittava pimeästä pimeään, Nikke metsätöissä ja Kaisa kämppäemäntänä. Syntyy lapsi, perheen kolmas, ja pian on neljäskin alulla. Mutta unelmat ja usko tulevaisuuteen antavat voimia kestää pitkä ja vaikea ensimmäinen talvi.
Pian pian, suihkivat paulakengät hankeen kaivautuneella kapealla polulla. Kohta kohta, räiskähtelivät honkahalot hellan uunissa ja kämpän punakylkiseksi lämmitetyssä kaminassa. Oma oma, huokui öinen hiljaisuus, kun miehet nukkuivat suut kuorsauksesta ammollaan ja Kaisa makasi Niken kainalossa silmät unettomina tuijottaen himmeästi erottuvaa ikkunan neliötä kämpän sakeassa pimeydessä.
Oma koti.
Lopulta kevät ehtii Petsamoon asti, ja kesän tullen saadaan soutaa vene oman tontin rantaan, päästään rakentamaan ensimmäistä ikiomaa kotia. Yhdessä toisten tulijoiden kanssa kestetään luonnon ja elämän oikut, opitaan pärjäämään sillä mitä on, vaikka juuri mitään ei ole, koulut ja lääkäritkin kaukana, eikä kätilökään ehdi läheskään ajoissa hätiin. Silti elämä jatkuu, syntyy pieniä petsamolaisia tiettömien taipaleiden takana.
Petsamolaissyntyisen Mirjam Kälkäjän toinen romaani kertoo vähäeleisesti, mutta aidosti ja väkevästi uudisasukkaiden elämästä kaukana kotoa, nuoren kansakunnan vaurautta rakentavista naisista ja miehistä. Paitsi elävä ajankuva, Maan ja joen poikki on Kaisan kasvutarina pelokkaasta piikatytöstä vahvaksi pohjoisen naiseksi. Petsamo on ankara opettaja, eivätkä kaikki kestä, mutta Kaisa kestää - ja oppii.
Mutta Kaisa seisoo paikallaan. Olavi helähtää itkuun lattialla, Mannu niiskaisee nenäänsä hänkin. Äkkiä Kaisa liikahtaa, kulkee varmoin askelin ovelle, jossa Mari jo tulee vastaan silmät hätäisinä, menee siitä tyttöä huomaamattakaan ohi. Näkyy kulkevan rantaan päin. Mannu jo tepastelee hädissään, mitä se, ei kai se itselleen nyt jotakin. On jo lähtemässä perään, kun näkee naisen kääntyvän. Nousee siitä ylös törmää, kulkee nurkan ympäri ja ottaa porraspäästä pyykkikorin.
Kauan hän ripustelee pyykkejä nurkkapielestä pihlajaan vedetylle nuoralle. Yksitellen hän asettaa jokaisen vaatekappaleen narulle, oikaisee saumat, nykäisee lakanansyrjää suoraksi. Viimein hän palaa takaisin, tyhjä kori rompsuttaa jalkaa vasten joka askeleella. Hän asettaa korin huolellisesti paikoilleen pyykkikotaan, kumartuu sitten kokoamaan lastuja rantteen hakokselta syliinsä, kerää esiliinan täyteen. Pitää keittää kalat.---
Hän astuu sisään, helistää lastut sylistään laatikkoon ja alkaa lappaa piisiin.
Hetken päästä hän kysyy, kun on saanut kalat pataan ja tulen kunnolla syttymään:
- Menikö tuo heti vai joutuiko kitumaan?
Tarinautti lokikirjaan: Petsamon historia on kiinnostanut minua aina, onhan se mutkan kautta osa omankin sukuni tarinaa. Kun löysin kirpparilta Mirjam Kälkäjän teoksen, tiesin että aika on kypsä.
Tätä kirjaa lukiessa tuli väkisinkin nöyrä ja hiljainen olo. Tuntuu käsittämättömältä ajatella, kuinka sitkeitä ja urheita näiden ihmisten on ollut pakko olla. Silti kirjasta jäänyt olo ei ollut lohduton - vaikka kurkkua kuristikin Kaisan ja hänen perheensä puolesta, samalla oli pakko ihailla näiden ihmisten sitkeyttä ja neuvokkuutta. Kuin vaivaiskoivut he suikertavat, taipuvat ja venyvät, mutta eivät taitu. Mahtavaa pohjoista luontoa vastaan on turha taistella, on nöyrryttävä elämään sen ehdoilla.
Mitä olet, ihmisen kapoinen lapsi, nyt? Siinähän istut kömmänässäsi, lumen alla. Savu yrittää suikertaa piipusta yötä päivää, valo tuikuttaa ikkunan rakosesta ulos, kun joku on taas aamusella käynyt ne auki lapioimassa. Iltaan mennessä täyttyvät taas, polut, ja peittyvät mitättömät jäljet. Savukiehkura sekoittuu heti myrskyn myllerrykseen, lumen tuppuraan, joka survoo ylös ja alas, hakkaa kipeästi kasvoihin jos naamasi ulos pistät. Ja valo vaipuu pariin metriin, tuskin pidemmälle ulottuu kuin lapsen kärsimätön katse kun hän painaa kasvonsa kiinni jäiseen ruutuun ja hengityksellään lämmittää aukkoa suuremmaksi.
Mitä olet, ihmislapsi, nyt?
Isäntä puhuu. Luonto.
Mitä pitemmälle kirjassa etenin, sitä selvemmin tunsin, että tässä on kirja minun makuuni. Kälkäjä ei turhia kikkaile, hän luottaa kertomansa tarinan voimaan. Alussa kirja alkoi ymmärtää, että kyseessä olisi kolmiodraama (joita olen vähän vältellyt siitä pitäen kun menin lukemaan Vieras mies tuli taloon aivan liian nuorena). Mutta ilokseni tarina urkenikin toisille urille, ja kirjan parasta antia olikin sen jälkimmäinen puolikas, kun uudisrakentaminen iloineen ja hankaluuksineen pääsee toden teolla käyntiin.
Ihastuin Kälkäjän koruttoman kuulaaseen kerrontaan ja pohjoisen puheenparteen, jota kirjassa on juuri sopivasti. Lapin lapsena löysin kirjasta paljon myös kodikasta ja tuttua kytevän koti-ikäväni sytykkeiksi.
Oli jotenkin kummallista, ettei hän pelännyt täällä yhtään. Kotona hänestä tuntui pahalta kulkea iltapimeällä pihan yli liiteriin tai käymälään. Täällä oli ympärillä pyörryttävä erämaa, joka ei koskaan lopu, ei ennenkuin Jäämeren rantaan. Ihmisiä harvassa, ei luista usein latu pitkin virtaa. Ja kuitenkin, täällä oli turvassa, ajatteli Kaisa. Kyhmyrystyiset koivut vaaroissa, punakylkiset männyt, matala vaivaiskoivu jängissä hillankukkien keskellä - kaikki se tuntui jo tutulta. Tuntui kuin olisi aina ollut täällä, vaikka ensimmäistä kevättä eli.
| Paatsjoen laakso yhdistää kolme maata |
Kaiken kaikkiaan viihdyin Petsamossa niin valtavan hyvin, että olen jo tilannut lisää Kälkäjää kirjahyllyni aarteiksi. Kolmentoista kotimaisen valloitus alkoi siis kohdallani kerrassaan hienosti!
Summa summarum: Ja tuhat tuntoa liikkui heidän välillään, tuhat elämän vaatimusta, se ottaa ja antaa, teettää kaikenlaista. Ja he, naiset ovat etummaisina siinä tuulta vasten. Sydämeenkäyvä kuvaus Petsamon asuttamisesta, ihmiskohtaloista maan pohjoisilla äärillä.