Grace McCleen: Ihana maa

Isä jatkoi puhumista. Menin yhä syvemmälle tuleen. Kuin olisin ollut ihanasti kuollut tai unessa. Kasvojani alkoi pistellä, mutten perääntynyt. Tältä tuntuu tähdestä, minä ajattelin, ja mitä muuta tähdet ovat kuin tulipesiä, jotka syövyttävät itseään ja vajoavat sitten sisäänpäin, ja muuttuvat yhtä punaisemmiksi ja kylmemmiksi ja kylmemmiksi, kunnes jäljellä ei ole muuta kuin kasa harmaata tuhkaa?

Grace McCleen: Ihana maa

Otava 2013

Alkuteos: THe Land of Decoration

Suomentanut: Marianna Kurtto

10-vuotias Judith ja hänen isänsä elävät viimeisiä aikoja. Harmageddon on tulossa, ja jotta mahdollisimman moni voisi pelastua Jumalan vihalta, kulkevat Judith ja hänen isänsä saarnaamassa lopunajan sanomaa ovelta ovelle. Koulussa Judithin erilaisuus on myös tiedossa, ja Judith joutuu luokkatoverinsa Neilin silmätikuksi. 

Yksinäisen tytön paras lohtu löytyy hänen omasta huoneestaan: siellä on Ihana maa, jonka hän on itse askarrellut. Eikä se tule ikinä valmiiksi, sillä maailma on täynnä karkkipapereita ja pullonkorkkeja sun muuta, mistä voi luoda vaikka satenkaaren taivaalle tai luistelijoita lampeen. 

Kun Neil uhkaa antaa Judithille vessapesun, tyttö toivoo hädissään lunta, jottei hänen tarvitsisi mennä kouluun. Näin alkaa tapahtumasarja, joka alussa on makea mutta jonka jälkimaku on karvas: Judith huomaa pystyvänsä tekemään ihmeitä Ihanan maansa avulla. Mitä tahansa hän tekee omalle maailmalleen, tapahtuu myös oikeasti. Ensin Judith käyttää voimaansa toisten auttamiseen, mutta koulukiusaamisen pahetessa kasvaa kiusaus käyttää kykyä Neiliä vastaan. Silmä silmästä, hammas hampaasta... mutta voimaa on vaikeampi hallita kuin Judith aavistaa, ja pian hän huomaa tilanteen alkaneen luisua käsistä.

Ihmeitten ei tarvitse olla suuria, ja ne voivat tapahtua mitä epätodennäköisimmissä paikoissa. Joskus ne ovat niin pieniä, että ihmiset eivät huomaa niitä. Joskus ihmeet ovat ujoja. Ne asettuvat silmäripsille. Ne odottavat että ne huomataan, ja sulavat sitten pois.

Tarinautti lokikirjaan: Ihana maa on kirja, jota en varmasti olisi lukenut ilman bloggarikollegoiden kehuja. Kirjassa ei etukäteen sytyttänyt juuri mikään: ei aihe, ei kansi eikä oikein edes kirjan nimi. Blogisavujen ansiosta päätin kuitenkin tarttua kirjaan. Tein sen pelolla, sillä olin saanut päähäni, että kirja olisi raskassoutuinen ja kenties peräti tylsä. Ilokseni havaitsin pian, että ennakkoluuloni joutivat roskiin. Tarina imaisi mukaan heti alussa, lyhyitä lukuja oli helppo lukea, ja tylsistymisen sijasta huomasin ahmivani aina vain "vielä yhden luvun".

 Ehkä koska ihmeet saavat alkunsa satunnaisesta roinasta. Mitä satunnaisemmasta, sen suurempi ihme.

Pelkäsin myös vähän, että kirja edustaisi ns. misery litiä. Sekin pelko osoittautui aiheettomaksi: vaikka Judithin elämä oli kaikkea muuta kuin kadehdittavaa ja tapahtumien yllä leijui painostava tunnelma, kurjuudella ei mässäilty, eikä Judith ole passiivinen olosuhteiden uhri, vaan aktiivinen toimija, joka pyrkii parantamaan tilannetta omilla tavoillaan. Minulle kirja olikin tutkielma ulkoisen ja sisäisen maailman suhteesta, valinnoista ja voiman (väärin)käytöstä.

Ihana maa siis yllätti minut kerrassaan positiivisesti: ahdistavan uskonlahkolapsuuskuvauksen sijasta (tai no, lisäksi) sain väkevän ja mieleenjäävän lukuelämyksen. Loppu jätti ehkä hieman toivomisen varaa, mutta kokonaisuutena tarina toimi. Kirja jäi myös mietityttämään, tavalla joka saa minut uumoilemaan että vielä palaan tämän kirjan pariin (ja se on minulta paljon sanottu, kun yleensä olen niin laiska santsaamaan kirjoja).

Lopuksi minä sanoin: "Me tarvitsemme ihmisiä", ja muotoilin kasvoja ja käsiä, huulia, hampaita ja kieliä. Puin ihmiset ja laitoin niille peruukit ja hengitin ilmaa niiden keuhkoihin.

Ja minä katsoin ihmisiä ja minä katsoin eläimiä ja minä katsoin maata. Ja minä näin, että ne olivat hyvät.

Summa summarum: Jumala sanoi: "Tieni ovat tutkimattomat." Minä sanoin: "On kätevää olla tutkimaton, vai mitä?" Mukaansatempaava, koskettava tarina lapsen yksinäisyydestä, syyllisyydestä ja vuorien siirtämisestä.

P.S. Ihana maa on jo löytänyt lukijoita ilahduttavan runsaasti. Hannaa puhutteli sattuva (ja satuttava) yksinäisen lapsen kuvaus. Lukuneuvoja ja Maria panivat merkille saman kuin minä, eli lukijaystävälliset lyhyet luvut. Katjalle kirja ei ollut täydellinen, mutta silti koskettava ja kaikesta huolimatta jopa valoisa tarina. Anneli löysi kirjasta sekä huikeaa kauneutta että pitkästyttävää arkisuutta. Katri nautti joka hetkestä, hänelle Ihana maa oli kuukauden helmi. Ja Susa antoi kirjalle täydet viisi tähteä.

Kristiina Harjula: Pispalan kiviä

Ulkkisopimukseen kuului, että se toi paperit, joka oli ensin kopauttanut vesijohtoon. Raililla oli aina mukanaan mummun kaupan appelsiinipapereita, joissa luki Jaffa. Kun Maaru kerran sanoi, että Jaffa on kaupunki Israelissa, Railin teki mieli vängätä vastaan, koska sellaista ei ollut sanottu koulun uskontotunnilla. Israelissa on vaan Jerusalemi ja Peetlehemi ja Kolkata, joista opettaja Tyyne Kokkonen on ripustanut pahviset kuvat karttatelineen koukkuun. Mutta Maarulle ei kannattanut väittää vastaan.

Kotona hän ajatteli, että matkustaisi isona Jaffa-nimiseen kaupunkiin, jossa aurinko paistaa taivaalla kuin appelsiini.

Kristiina Harjula: Pispalan kiviä

Karisto 2013

Raili, mummo, äiti ja isä asuvat Pispalan rinteessä mummon pienessä talossa, jossa mummolla on myös kauppa. Raili, mummon kultasilmä,elää lapsuuttaan jossa on aina kesä, sireenit kukkivat, isäpoika soittaa haitaria ja alakerran tyttöjen kanssa on ihanaa leikkiä Pispalan pihoilla. Pitää vain yrittää unohtaa yöt, joina isä herää huutaen tai äiti itkee. Mutta murheet unohtuvat, kun ovelta kuuluu mitä mentäs ja sitten mennään vaikka Taika-Jimiä tai potkutellaan pirssikuskeina Rinnetietä pitkin.

Turvallinen arki saa jännittävän käänteen, kun taloon muuttaa ihmeellinen Eedit - nainen jolla on patellavyö, ja jonka perässä Pispalaan saapuu koko Pariisi. Railista Eedit on kuin enkeli, mutta ei sellainen enkeli joka pelastaa lapsia notkuvalta sillalta. Ja sitten Raili huomaa, että Eeditin ja Pariisin myötä kotiin on tullut jotain synkkää, jota hän ei aivan ymmärrä. 

Leikki siirtyi yhä syvemmälle liiteriin. Joskus noidalle piti laulaa. Joskus sitä piti rukoilla. Joskus kaikkien piti yhdessä itkeä. Kun Maaru ja Lintu valittivat, etteivät saa itkua tulemaan, Raili määräsi että piti kuvitella, että äiti olisi kuollut. Lopulta kaikki itkivät suureen ääneen.

Itkusta tuli suosittu. Ensin he menivät puupinon taakse kyyryyn, sitten alkoivat huojua ja hokea, äiti, äiti, äiti älä jätä, älä kuole. Useimmiten Lintu alkoi itkeä ensimmäisenä.

Ensimmäisen Pariisi-illan jälkeen Raili nosti jalkansa täkin alta ja kuiskasi kato isä mun varpaita,  koska ajatteli että niissäkin oli Pariisi, mutta isä ärjäisi no voi perkeleen perkele, että kakaroillekin tommottia, ja Railista tuntui, että varpaat tipahtelivat yksitellen petivaatelaatikon laidan yli, koska isä tahtoi Pariisin yksin itselleen.

Kristiina Harjula vie lukijansa värikylläiselle, elämänmakuiselle matkalle 1950-luvun Pispalaan. Tikkutehdas, Harjutien yleinen sauna, sota tulee ja Suomen Trikoo kuuluvat Railin elämään niin kuin myös Herranpiaksut ja Ristuksen ranteet. 

 Tarinautti lokikirjaan: Kiinnostuin tästä esikoiskirjasta lähinnä Pispalan tähden. En itse ole siellä käynyt kuin kerran, mutta äitini nuoruusmuisteloista sain kaipuun vanhaan Pispalaan, joten tämä kirja pääsi lukulistalleni heti kun siitä kuulin. Olisin siis ollut tyytyväinen pelkkään aikamatkaan, vaikka tarinan kirjalliset arvot olisivat jääneet vaisuiksi. Näin hienoon ja koskettavaan lukuelämykseen en ollut osannut ollenkaan varautua!

Pispalan kiviä on liikuttava ja mieleenjäävä kirja, jota ei esikoiseksi arvaisi. Kristiina Harjula kertoo vahvan tarinan kuvaten hienosti ja oivaltavasti lapsen ajatuksenjuoksua ja maailmaa. Raili oli jauhoja pussittaessaan miettinyt, miten se pani jauhot suuhun ja panisko se vehnä-, ruis-vai perunajauhoja, jos saisi valita. Varmaan peruna, koska jos perunajauhoja saa suunsa täyteen, niin ei varmaan pysty puhumaan.

Ajan ja paikan kuvaus on hykerryttävää, tamperelainen puheenparsi alkaa aivan soida korvissa ja henkilöt tuntuvat tosilta. Voin vain kuvitella, että sellaiselle jolla on tunnesiteitä vanhaan Pispalaan, tämä kirja on vielä ihanampi.

- Sää vaan tuijotat, mutta kattos tyttö, mitä näkyy! Aimo alkoi. - Enste meet tosta naapurin vaahteroitten ylitte Heleniuksen liiterin räystäälle, sitte siitä Lehtosen savupiipun viereen ja Niemisen kuuskulmasen huussin katolle ja Roivaisen kopille ja Haulitornille ja Lielahren vainioille, Ylöjärven kankaalle ja Nokian kummitehtaan piipun nokkaan. Lennät. Ajattelet nääs eteenpäin. 

-Mihin ihmeen eteenpäin? Missä se eteenpäin on?

- Eespäin eespäin tiellä taistojen, rinta rinnan astelkaamme siskot veikot. Mun isäni oli sentäs punakaartin eversti. Niinettä. Voisit vähän kunnioittaa.

-Joo, ja susta tuli sähkölaitoksen laulava potkukelkkalähetti.

Summa summarum: Harmaan ulsterin taskusta hän löysi äidin tumput. Ne olivat vanuneet ja pehmeät ja niiden sisällä sinisten tähtien seassa tuntui äidin käsi. Hieno lapsuuskuvaus 1950-luvun Pispalasta.

Enna Airik: Haavemaa

Ja äkkiä hän kuuli äänen, kuin pienten tähtien helinän. Hän avasi silmänsä ihmeissään, ja siinä hän makasi, liplattavan lammen ranalla, auringon lämmössä. Joutsenet uivat hänen ohitseen ylpeät kaulat kaarella ja valtava lehmus levitti viileän varjonsa ruusupensaiden ylle. Kaukana mäen päällä loisti kartano kuin suunnaton helmi.

Enna Airik: Haavemaa
Karisto 2012

Aana on sairas. Häntä hoitaa täti, koska isä ja äiti ovat kuolleet. Ulkona riehuu hyytävä pakkanen ja Aanaa palelee koko ajan. Mutta Haavemaassa on ihana kesä ja Aana itse on vahva ja terve. Haavemaassa kaikki on mahdollista, ja kultaisen sillan takana toetutuu haaveista hartain...

Aanan silmiä häikäisi ja sydän heitti volttia ilosta. Hänen päätään ei särkenyt enää. 

Hänen kätensä ja jalkansa olivat lämpimät ja voimakkaat. Hän oli terve!

Tarinautti lokikirjaan: Enna Airikin Haavemaa tuli toiseksi, kun kirjabloggarit äänestivät  vuoden parhaista lasten ja nuorten kirjoista. Enkä yhtään ihmettele, miksi! (Luin kirjan aivan marraskuun lopussa, ja itse asiassa harkitsin että olisin pikaisesti blogannut kirjasta jotta voisin äänestää sitä. Mutta kun kolmen kärjessä oli jo niin täyttä, se jäi tekemättä sitten.)

Haavemaan tarina on valtavan kaunis, ja herkkä kuvitus hurmaa. Pidin myös siitä, kuinka Airik kertoo tarinaa kahdessa tasossa: mustavalkoinen reaalielämä pienenä alalaidassa, Haavemaan tapahtumat suurina ihanina värikuvina hallitsevat sivuja. Loppu on surullinen muttei lohduton. Siirappinen prinsessaloppu ei tähän olisi käynytkään. Hieno kirja siis! Toivottavasti Airikilta saadaan vielä lisää näin kauniita satuja.

Pian kipu ja kylmyys olivat unohtuneet, eikä Aana tajunnut aikaa joka kului ja kului,
kun hän uitti hopeasiipistä joutsentaa vedessä.

Summa summarum: Haikeansuloinen tarina haaveista, niiden toteutumisesta ja hinnasta.

Runojoulukalenteri, luukku 5

Kun olin pieni

lauloin joulukuusen takana.

Kun olin pieni

pidin jotakuta suurta kädestä.

Kun olin pieni

näin maassa kaikki pikku ötökät.

Ja nenässäni tunsin pyryntuoksun:

nyt on lunta ilmassa!

~Bo Carpelan~

PÄIVÄN GALLUP: Mikä on rakkain muistosi lapsuuden jouluista? Millaisia jouluperinteitä olet perinyt lapsuuskodistasi? 

Franzon ja Airola: Muuttolintulapsi

Päivi Franzon ja Sari Airola: Muuttolintulapsi
Lasten Keskus 2007

Anna ja hänen perheensä ovat muuttaneet uuteen kotiin. Uusi koti on harmaa ja ikävä, eikä kukaan pihan lapsista halua leikkiä Annan kanssa. Mutta kaikki muuttuu, kun Anna keksii rakentaa itselleen karkkipapereista siivet! Karkkipaperisiivin hän pääsee pilvien päälle ja kauemmaskin, unelmien aurinkosaarelle jossa on aina kesä ja kaikki on aivan kuten kotona. Mutta mitä useammin Anna lentää kotoa pois, sitä vaikeampaa on tulla takaisin...

Hississä hän huomasi kummallisen asian:
aivan kuin hän olisi muuttunut hiukan läpikuultavaksi.

Päivi Franzon ja Sari Airola kertovat koti-ikävästä, maahanmuutosta ja syrjinnästä kauniisti ja herkästi, sekä sanoin että kuvin ja värein. Uudessa kodissa kaikki on kaamoksenharmaata; eipä ihme että Anna kaipaa aurinkoa ja vanhan kotimaan hehkuvia värejä! Pehmokirahvi on tuttu ja turvallinen muisto vanhasta kodista, ja Anna löydettyä ystävän sekin saa kaverin naapurinpojan pupusta.

Anna laskeutui varovasti pienen pilven päälle ja riisui siipensä.
Pilvet tuoksuivat kotipihan lehtikasoilta. Aurinko porotti. 

Tarinautti lokikirjaan: Ihastuin hiljattain Franzonin ja Airolan Surusaappaisiin, joten oli itsestään selvää että haluan lukea tämänkin. Enkä pettynyt pisaran vertaa! 

Sormella osoittelematta, myötäeläen ja mielikuvituksen siivin parivaljakko on tarttunut tärkeään aiheeseen ja saanut aikaan lumoavan tarinan, joka lapsista oli jännittävä ja äidistä koskettava. (Voisin nyt vuodattaa litran ylisanoja, mutta säästän teidät siltä ja tyydyn toteamaan, että ihastuin tähän kirjaan kerta kaikkiaan.) Toivon, että Franzon ja Airola jatkavat hedelmällistä yhteistyötään vielä mooonen kirjan verran!

Summa summarum: Lämminhenkinen, hieno kirja! Suosittelen paitsi lapsille, myös kaikille kaukokaipuusta kärsiville. (Etenkin näin ensimmäisten loskakelien aikaan voi tämä kirja olla omiaan.)

Astrid Lindgren: Kultasiskoni

Minun nimeni on vain Liisa. Mutta Ylva-lii ei sano minua koskaan Liisaksi. Hän sanoo aina: "Kultasiskoni". 

Niin kovasti hän pitää minusta. Isä pitää eniten äidistä ja äiti pitää eniten pikkuveljestä, joka syntyi keväällä. Mutta Ylva-lii pitää vain minusta.

Astrid Lindgren: Kultasiskoni

Alkuteos: Allrakäraste Syster, 1949

Kuvitus: Hans Arnold

WSOY 2011

Liisalla on salaisuus, jonka vain hän yksin koko maailmassa tietää: hänellä on kaksoissisar, Ylva-lii, joka juoksi ruusupensaan taakse heti kun syntyi, niin nopeasti että edes äiti ja isä eivät nähneet. Mutta Liisa  näki, ja hän tietää miten sisaren luokse pääsee: Ruusupensaan nimi on oikeasti Salikon, ja sen alla on salainen aukko, josta ryömimällä pääsee Ylva-liin linnaan.  

Ette voi ikinä uskoa, miten kaunista Kultaisessa Salissa on. 

Liisa ja Ylva-Lii rakastavat toisiaan eniten maailmassa ja viettävät lumottuja hetkiä taikamaailmassa, syvällä Salikonin alla. Mutta eräänä iltana Ylva-Lii kertoo kultasiskolleen asian, joka vihlaisee kipeästi Liisan sydäntä, eikä hän tahdo sitä kuulla...

Tarinautti lokirjaan: Vaikka pidän itseäni Lindgren-fanina, tätä kirjaa en jostain ihmeen syystä ole lukenut koskaan. Itse asiassa kuulin koko kirjasta vasta, kun Katja siitä bloggasi yli kaksi vuotta sitten. Siitä pitäen olen palanut halusta lukea tämän kirjan, ja nyt vihdoin tuo hetki koitti. Enkä muista, koska viimeksi olisin niin täydesti tempautunut satukirjan lumoihin! En tainnut hetkeen edes muistaa, että olen aikuinen enkä satumetsässä seikkaileva lapsi. Aivan ihana kirja siis. Kaikessa yksinkertaisuudessaan Kultasiskoni on yksi kauneimmista saduista, jotka olen ikinä lukea saanut.

Luin kirjan myös 4-ja 6-vuotiaille tyttärillemme. Ennen lukemista varoitin, että kirja on sitten hieman surullinen, ja kysyin haluavatko he kuulla sen silti. Lapset halusivat, ja kun pääsin loppuun, 6-vuotias sanoi: "eihän se ollut surullinen melkein yhtään!" Niin luonnollisia ovat lapsille monet asiat, joista me aikuiset teemme itsellemme aikamoisen härkäsen.

Summa summarum: Haikeankaunis, lumoava satu lapsuuden katoavasta taikamaailmasta, ystävyydestä ja isoksi kasvusta.

Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät

Korkealta pään päältä kuului viuhunaa ja siiveniskuja. Parvi lintuja lensi kivikkoon lepäämään. Taivas oli tulenpunainen, jopa minun kädenselkäni ja sääreni hehkuivat punaisina. Metsät seisoivat ympärillä kuin taivaanrantaan luokille taivutetut justeerit. Niiden takana tapahtui ihmeellisiä asioita. Siellä liikkuivat paperit, puhelimet soivat, rauniot seisoivat hiiltyneinä. Jossain syötiin jopa sokeria, valkoista leipää ja makkaraa!

Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät

Tammi 1986

Alkuteos: Seitsmes rahukevad, 1985

Suomennos: Eva Lille

Leivän haudalle pystytetty risti, rautasängyn jalkoihin kätketty kulta, komerossa vaanivat vaaralliset ajat ja isän tuoman radion neuvostolaulut: 1950-luvun Viro. Maa on nousemassa tolpilleen sodasta, pelloilla kasvaa kolhoosin timotei mutta mehiläispesään on piilotettu pistin ja kuusen alla makaa metsäveljien kattila.

Seitsemäs rauhan kevät on virolaisen kirjailijan kiitetty kuvaus pienen tytön elämästä toisen maailmansodan jälkeisessä  Virossa. Isä on kaukana metsientakaisia meijereitä hitsaamassa, tuo mukanaan tuulahduksen tulevaisuutta - ja lähtee taas, vieden mukanaan vasaransa, joiden varret hän on maalannut toivon ja rakkauden väreillä. Myös kotona on paljon työtä: kaikkien on keitettävä vitamiinipitoista pihlajahilloa ja ommeltava vanhoista alushameista paitoja lapsille talveksi. Näin kuuluvat käskyt.

Aikuisten kantaessa kortensa kommunismin kekoon tyttö viettää paljon aikaa itsekseen. Tytön leikkeihin heijastuvat aikuisten huolet, mutta tyttö oppii että paras lääke pelkoon on pelotella itse. Eletään syksystä talveen, vuosi vaihtuu ja lopulta lämpenee: on tullut seitsemäs rauhan kevät.

 

Ajankuvana Seitsemäs rauhan kevät on samaan aikaan sumea ja tarkka. Aikuisten maailman myllerrykset ovat kaikessa läsnä, vaikkei lapsi niistä vielä paljon ymmärrä. 

Merkitsin lähiseudulta neljä taloa. Toivoin hartaasti, että niistäkin taloista vietäisiin ihmiset johonkin muualle. Yhdessä talossa kasvoi päärynäomenapuussa ja kesäkanelissa erikoisen suuria ja mehukkaita omenia, toisessa oli joki aivan pihassa ja joen rannassa vene. Kolmannen talon puutarhan takana kasvoi niin paljon mansikoita että maa punoitti, mutta niitä ei kehdannut mennä poimimaan toisten ikkunan alta, kun ihmiset vielä asuivat talossa.

Olin pieni ja peloissani enkä halunnut kenenkään näkevän sitä. Nuolin suolaista vettä, jota virtasi silmistä ja nenästä, halusin lyödä Liisua aidanseipäällä ja samalla olla kotona omassa sängyssä.

Tarinautti lokikirjaan: Löysin tämän kirjan vähän sattumalta, kun etsin virolaista kirjaa kirjamaailmanmatkani tarpeisiin. (Alunperin aioin lukea Oksasta, mutta aikani lisääntyvää ahdistusta podettuani päästin itseni pälkähästä ja sammutin omantunnon tuskat lupaamalla lukea jotakin muuta Virosta ;)) Kannattiko? Kyllä! Sofi Oksanen kirjoittaa hienosti (ehdin aloittaa sekä Puhdistusta että KKK:ta), mutta kyllä Viivi Luik on paljon parempi valinta minulle. Seitsemäs rauhan kevät on paljossa kirja minun makuuni.  

Kirjan kieli lumoaa, siihen tekee mieli palata ja harkitsenkin hankkivani kirjan ihan omaksi. Luikin lapsenkatse  tavoittaa parhaimmillaan saman maagisen intensiteetin kuin Tove Janssonin Kuvanveistäjän tyttäressä. Olisinkin pitänyt kirjasta vielä enemmän, jos lapsen näkökulmaa ei olisi aika ajoin "rikottu" aikuisen minäkertojan  yltyessä siunailemaan maailman menoa. Toisaalta aikuisminän kautta tarinaan saatiin ajallista perspektiiviä, joten ratkaisu oli sinänsä perusteltu - mutta olisiko sen voinut tehdä vähän karsitummin, tai vaikka koota aikuisminän ajatukset epilogiksi loppuun? Ei ehkä mikään täydellinen ratkaisu sekään...  Minä vain olisin mieluummin pysynyt lapsikertojan lumoissa, siitä huolimatta että hetkittäin hieman uuvuin: tytön maailma on nykyhetkien jatkumo, ja tarinan staattisuus saattaisi riittää nitistämään minua juonivetoisemman lukijan. 

Seitsemäs rauhan kevät kannattaakin nauttia hitaasti kuin vuosikertaviini, väkevään kieleen upoten:

Kylmä poltti sieraimia, ei kuulunut muuta kuin lumen yhä hiljaisemmaksi käyvä narskuna. 

Vanha musta taivas nousi korkeana kaarena navetan katon ylle. Kõpun metsien perukoilla, autioilla kimalteisilla lumilakeuksilla ja meidän pihassa, kaikkialla ilman lävistivät salaperäiset radioaallot kantaen keskiöisen Kremlin kellon äänet.

Kirjan henkilöt ovat hyvin autenttisia, suorastaan lihaksitulleen aitoja. En tiedä kuinka paljon Luik on laittanut likoon omaa lapsuuttaan, mutta voisin kuvitella että paljon. Kaikista eniten kiinnyin kirjan isään - mieheen joka rakastaa palavasti sähkövirtaa ja  omenankukkia ja näkee senkin, mitä ei voi nähdä. 

Isä katsoi minua ja varoitti: "Ajattele aina kun syöt omenaa ja heität siemenkodan pois, että nyt tuhosin seitsemän omenapuuta. Kaneliomenassa on seitsemän siementä; kun heität sen sydämen pois, ei ole seitsemää kaneliomenapuuta. Siksi Virossa on kaikki paikat pelkkää risukkoa, koska virolainen ei kerää omenansiemeniä. Minä joskus kylvän niitä maantien laitaan. Jos tuhannesta yksikin alkaa kasvaa, olen tyytyväinen. Eivät ihmiset halua, että heille kylvetään omenapuita. He tulevat estelemään, siksi täytyy kylvää salaa, niin kuin joku murhamies tai pahantekijä."

Summa summarum: Aistivoimainen aikamatka lapsuuteen ja 1950-luvun Viroon. 

P.S. On se vaan hurjaa taas huomata, kuinka sama kirja voi saada niin monenlaiset kannet. Eipä uskoisi, että tämänkään postauksen kaikki kannet kuuluvat yhdelle ja samalle kirjalle! Itse pidän ehkä eniten tuosta suomalaisesta, jossa tyttö katsoo huurteisen lasin läpi. Kuvaavia ovat myös kakkonen (lehtileikkeet) sekä viitonen (tyttö, nainen ja vanhus talvella). Entä te? Mikä näistä kansista kutsuu lukemaan, mikä pikemmin työntää luotaan?

Charles Martin: Chasing fireflies

He walked back into the pasture and began making wide sweeps with his arms. The air above him was lit with tiny flashing orange and yellow-green stars. Every few seconds one would glisten, shoot through the air in a circular pattern, and then disappear, only to be answered by another shooting star several feet away. No sooner had one quit than another started. Unc followed the circles, running here and there, pulling the lid off and then screwing it back on. Minutes later, he returned with heavens in his jar. He offered it to me. My single scoop of the Milky Way.

Charles Martin: Chasing fireflies

Thomas Nelson, 2007

Chase Walker on journalisti, jonka intohimona on ottaa asioista selvää. Työssään paikallislehden toimittajana hän alkaa selvittää seudulla sattunutta outoa tapausta: tuntematon nainen tyrkkää 8-vuotiaan pojan pois autosta rautatien vieressä ja jatkaa itse autoineen matkaa junan alle. Poika on kaltoin kohdeltu, nimetön ja mykkä. Tutkiessaan juttua Chase huomaa pian kiintyneensä poikaan - eikä vähiten siksi, että näkee pojassa oman itsensä. Chase on nimittäin myös löytölapsi, joka vietti lapsuutensa lastenkodeissa, kunnes hänet sijoitettiin georgialaisen William Farlandin perheeseen. 

Williamilla, jota Chase kutsuu sedäksi eli Unciksi, on traumaattinen elämä, kun taas Williamin isoveli Jack on rikas ja menestyvä, paikkakunnan arvostetuimpia miehiä. Jackilla on Chasen ikäinen tytär Tommye, joka eräänä yönä ollessaan 8-vuotias juoksee pimeän suon yli kotoaan Williamin taloon. Siitä pitäen Tommye ja Chase ovat eläneet kuin sisarukset ja rakastavat toisiaan hellästi. Aikuisiksi kasvettuaan elämä vie heidät vuosiksi erilleen, kunnes Tommye eräänä päivänä yllättäen palaa - mukanaan salaisuus, jota Chase ei halua tietää. Yrittäessään auttaa radan varresta löytynyttä poikaa Chase ja hänen perheensä joutuvat kuitenkin kohtaamaan kaiken sen, joka heitä itseään eniten satuttaa.

Tarinautti lokikirjaan: Taas yksi kirja, joka oli pakko lukea ihan vain siksi, että ihastuin sen kanteen ja nimeen! Olin varautunut pettymään, ja kyllähän kirjassa pettymyksen aihioita olikin: juoni ei ollut kovin omaperäinen, kliseissä löytyi, tyyli oli paikoin aika pateettinen, asioita väännettiin rautalangasta, draaman kaaria oli vaikka muille jakaa, henkilöt jakaantuivat siististi hyviksiin ja pahiksiin. Mutta kaikesta tästä huolimatta pidin kirjasta, paljon. Vaikka tarina on kaikkea muuta kuin täydellinen, se huokuu poikamaista charmia: voin kuvitella, että Martin on kirjoittanut tätä saman vakavan innostuksen vallassa, jolla päähenkilö suhtautuu baseballiin ja kalastuksen jaloon taitoon. Ja kirjailjan innostus tarttuu. Siksi Chasing fireflies on kuin Chasen asuntovene: pikkuvikoja riittää, mutta silti se kelluu - siihen jopa kiintyy enemmän kuin jos se olisi virheettömän tyylikäs ja loppuun asti hiottu.

Chase itse jätti ehkä ihan vähän kylmäksi, ja mykkä lapsinero jäi hahmona hieman latteaksi, mutta tarinan päähyvis Unc oli hienosti kuvattu -ja juuri kun tuntui siltä, että hän on turhankin täydellinen, löytyi hänestä sittenkin sopivasti särmää. Loppuratkaisukaan ei ollut ihan perinteinen Happy End, vaikka siltä jo välillä pahasti näytti. Kirja ei siis sittenkään ollut pettymys, vaan jopa iloinen yllätys. En osaa sanoa, suosittelenko. Päättäkää itse! :)

Summa summarum: Suurella sydämellä kirjoitettu tarina isistä ja pojista, identiteetistä, toivosta ja hylkäämisen pelosta. 

P.S. Kirjan lopussa oli  lukupiiriopas, johon oli listattu kysymyksiä keskustelun rakennuspuiksi. Itse en oikein osannut idealle syttyä. Mitä te olette moisesta mieltä? Olisiko avuksi, jos esim. Oksasen uusimmassa olisi valmiit kysymykset lukupiirin pohdittavaksi? ;)

Sarjakuvaperjantai, osa 2: Saniaislehdon salaisuudet

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet

WSOY 2010

Orvoksi jäänyt Agnes asuu isoäitinsä kanssa Planktonin kaupungissa. Opettajan antama kasvitieteellinen kesäläksy osoittautuu hyvin kasvattavaksi ja hyödylliseksi, tosin hieman eri tavalla kuin opettaja arveli: tiedonhaluinen Agnes oppii enemmän kanssanisäkkäistään kuin kasveista seikkaillessaan Saniaislehdossa, ja nokkelana tyttönä Agnes hoksaa pian, miten tiedolla voi lyödä rahoiksi. Ja tietoahan kertyy,sillä Agnes on tyttö joka pitää silmänsä ja korvansa auki!

Kaikenlaisten mysteerien ratkominen onkin Agnesin lempipuuhaa, johon hän heittäytyy koko tarmollaan - oli sitten kyseessä tissiliivikauppiaan iltatoimet, kirjastonhoitajien eväsretki tai arvoituksista vaikein ja kiinnostavin: mitä tapahtui Agnesin isälle ja äidille Pariisin katakombeissa sinä yönä, josta Agnesille ei ikinä puhuta? Entä miksi isoäitiä on joskus niin vaikea ymmärtää, ja miksi kaikista isoisän kuvista puuttuu pää? 

Kati Närhen toinen sarjakuva-albumi kertoo vinksahtaneen, vinoa huumoria tursuvan tarinan tytöstä, joka rakentaa itselleen karttaa kohti aikuisuutta tarkkailemalla aikuisia ympärillään. Roolimallien sijasta hän tosin löytää lähinnä varoittavia esimerkkejä siitä, millaiseksi ainakaan ei kannata tulla... ;)

Kerronta etenee lyhyinä episodeina, jotka loppua kohti tyylikkäästi nivoutuvat yhteen. Planktonin ihmiset, ooppera, työharjoittelu alusvaateliikkeessä ja koulun huligaanin aikaansaama outo tauti ovat kaikki Agnesin askelia kohti aikuisuuden hämmentävää maailmaa, jossa salaisuudet ovat usein hauskimmillaan silloin, kun ne eivät ole vielä ratkenneet.

Tarinautti lokikirjaan: Nuorempana nautin kovasti sarjakuvaromaaneista, mutta sittemmin se jäi enkä moneen vuoteen ole sarjakuvahyllyä selannut. Kirjaston virtuaalivinkkien innostamana päätin parantaa tapani ja viettää säännöllisen epäsäännöllisesti sarjakuvaperjantain. Ensimmäisen sarjisperjantaini teemaksi tuli puolivahingossa kotimaiset sarjakuvataiteilijattaret. Eilen jo esittelinkin Reetta Niemensivun hienon sarjakuvaromskun Lempi ja rakkaus. Kati Närhen Saniaislehdon salaisuudet loikkasi kainalooni Minnan suosituksesta.

Ihan ensi aluksi hieman karsastin kirjan kantta, mutta jo muutaman sivun perästä olin täysin koukussa tarinaan ja sen hullunkurisiin henkilöihin. Päähenkilö Agnes on aivan loistava: nyrpeä, utelias varhaisteini, joka pohtii maailmaa ja haluaa isona hulluksi tiedenaiseksi. Opettajan mielestä hän ei suhtaudu tulevaisuuteensa tarpeeksi vakavasti - mutta hänpä ei tiedäkään, kuinka viisaasti Agnes kiristämällä tienaamansa rahat sijoitti :D

Vielä Agnestakin enemmän ihastuin isoäitiin, joka on ikäisekseen vielä hyvässä kunnossa ja herää aina aamulla iloisena - mutta jolla myös, kuten Agnes saa huomata - on omat salaisuutensa.

Kati Närhen ihmiskuvaus on hetkittäin aivan ilmiömäistä, hykerryttäviä hetkiä on paljon. Viisto huumori ei aivan keikahda kyynisyyden rotkoon, ja vaikka vakaville asioille nauretaan, ne eivät siitä menetä tehoaan, päinvastoin. Kaiken kaikkiaan viihdyin Saniaislehdossa niin, että odotan jo innolla Mustasuon mysteeriä, joka jatkaa Agnesin tarinaa!

Summa summarum:  Viistonhauska ja visuaalisesti oivaltava sarjakuvaromaani. Olipa hienoa huomata, kuinka laadukasta sarjakuvaosaamista meillä Suomessa onkaan! :)

P.S. Pikainen googletus toi tietooni Minnan lisäksi kolme muuta bloggaria, jotka myös ovat vierailleet saniaislehdossa. Salla ihastui ilmeikkäisiin yksityiskohtiin, Booksylle kirja oli kuin piirrosversio BBC:n laatudraamasta arkkityyppisine pikkukaupunkeineen. Erja viihtyi, mutta kuitenkin pettyi lievästi. Jos joku muukin on kirjasta blogannut, vinkatkaahan kommentissa niin käyn kurkkimassa :)

Juri Korinets: Hevoseni Sul

Sen oli tehtävä raskasta työtä jo nelivuotiaana, kun sillä oli vielä maitohampaat suussa: ajettava vettä, korjattava heinää, paimennettava karjaa. Ja talvisin, kun heinästä oli puute, eikä lumimyrskyissä ja jääkuoren alta löytynyt mitään, se oppi tuntemaan myös nälän. - Keväällä ankaran talven jälkeen olimme kaikki kuin luurankoja, se kertoi. Olinhan minä nähnyt sen itsekin.

Juri Korinets: Hevoseni Sul

Weilin + Göös 1979

Alkuteos: Samaja umnaja lošad', 1976

Kuvitus: Anne Bous

Saksannoksesta suomentanut Liisa Ryömä

Kirjan kertoja, orpo paimentolaispoika, saa kasakka Aitšanilta lahjaksi hevosen, jotta voisi toimia paimenena vuorilla. Poika antaa hevoselle nimeksi 'kaikkein viisain hevonen', lyhennettynä Sul. 

Kaltoinkohdeltu, kompurajalkainen eläin ja orvoksi jäänyt poika kiintyvät toisiinsa heti - ja pian poika myös huomaa ymmärtävänsä hevosen kieltä. Yhdessä nuo kaksi paimentavat karjaa Kazashtanin aroilla ja oppivat toisiltaan paljon. Yhdessä he nauttivat vapaudestaan, ja yhdessä he myös kohtaavat vuorten vaarat.

Vasikan sydän sykki oman sydämeni tahtiin... aivan kuin minulla olisi ollut kaksi sydäntä.

Tarinautti lokikirjaan: Tästä kirjasta minun on kiittäminen Annikaa, jonka bloggaus sytytti kiinnostuksen kipinän. Löysin kirjan Antikasta, ja Anne Bousin kauniin kuvituksen houkuttamana lankesin kiusaukseen... se oli hyvä kiusaus! Pidin nimittäin kovasti tästä viehättävästä, hivenen surumielisestä kirjasta. Mustavalkoiset kuvat sointuvat täydellisesti herkkävireiseen tekstiin, ja rauhallisesti soljuva kerronta kuvaa kiireettömästi paimentolaiskansan elämää ja arkea luonnon ehdoilla, vuodenaikojen asettamassa ikivanhassa rytmissä.

Vastaani tulvi lämpimän lampaanpaistin ja munkkien haju. Tuoksui oikealta teeltä.     

Pojan ja hevosen ystävyys on kauniisti kerrottu. Loppu jäi sopivasti auki, ja haikeansuloinen tunnelma pysyi luuytimissäni pitkään. Kaikkein ihaninta kirjassa oli silti kuvaus elämästä arolla! Koska omissakin suonissani virtaa nomadien liikkumaan luotu veri, en voinut olla päästämättä ihastuksen huokauksia aina, kun kirjailija innostui kuvailemaan tarkemmin tuota karunkaunista seutua. Elämä luonnon armoilla on kaikkea muuta kuin helppoa, mutta on myös hetkiä, joista me valosaasteen uhrit voimme vain haaveilla.

Ja viimein koitti se lämmin tähtikirkas ilta, jolloin minä en yöpynyt laumoineni tilalla vaan vaelsin lypsyn jälkeen takaisin vuorille. Nyt oli minun todella vapaa elämäni alkanut! Nyt minä kuljeskelin yömyöhäiseen pitkin aroa, ja kun lehmät ja härät jo makasivat levolla, kävin minä Sulin kanssa pitkiä keskusteluja kimaltavien tähtien alla. Sitten ryömin nukkumaan hylättyyn edellisvuotiseen heinäsuovaan, joka oli talven aikana puristunut aivan mustaksi. Tuollaisia asumuksia minulla oli arolla siellä täällä. Heinät olivat aivan kuivia ja minä kaivoin suoviin ihania luolia. 

Tuli hyvin hiljaista. Jopa tuuli vaikeni. Kuului vain hevosen raskas hengitys.

Summa summarum: Lämminhenkinen, melankolisen kaunis tarina ystävyydestä ja ohikiitävästä lapsuuden onnesta.

Fabio Geda: Krokotiilimeri

Koska me oikein palaamme?

Pian.

Kuinka pian?

Pian.

Minulla on buzul-bazi-turnaus.

Oletko nähnyt tähdet, Enaiat?

Miten tähdet tähän liittyvät?

Laske ne.

Eihän siihen kukaan pysty. Niitä on aivan liikaa. 

No, pane sitten töpinäksi, äiti sanoi. Muutoin et saa niitä koskaan laskettua.

Fabio Geda: Krokotiilimeri. Afgaanipoika Enaiatollah Akbarin tositarina

Otava 2012

Alkuteos: Nel mare ci sono i coccodrilli

Suomentanut: Leena Taavitsainen-Petäjä

Enaiat Akbari on noin 10-vuotias, kun hänen opettajansa tapetaan, koulu suljetaan ja hänen äitinsä päättää, että Enaiatin on parempi olla vaarassa jossain kaukana kuin kotona Afganistanissa, ainaisessa talebanien pelossa. Hän vie pojan Pakistanin puolelle ja palaa itse takaisin kotiin toisten lastensa luokse.

Jäätyään yksin Enaiatin on huolehdittava itse itsestään. Hän tienaa elantonsa toinen toistaan raskaammissa ja vaarallisemmissa hanttihommissa: rakennuksilla, katukaupustelijana, kivilouhoksella ja niin edelleen. Koska hän on laiton siirtolainen, hänellä ei ole ihmisoikeuksia, eikä hän ole turvassa missään. Ja jos ei ole turvassa missään, voi yhtä hyvin vaarantaa kaiken. Niinpä Enaiat aloittaa pitkän matkan kohti Eurooppaa, pääomanaan vain raatamalla ansaitut vähäiset rahat ja äitinsä neuvot: ei saa varastaa, tappaa eikä sortua huumeisiin - eikä ikinä luopua toivosta.

Matka länteen on pitkä ja vaaroja täynnä. Monta kertaa Enaiat jää kiinni, mutta hän on sinnikäs ja pakenee aina uudelleen, hitaasti yhä kauemmas länteen. Kaukana luoteessa siintää unelmien Eurooppa, maanosa jossa kaikki on mahdollista - mutta matka sinne on epäinhimillisen vaikea ja raskas. On kiivettävä yli kylmän vuoriston, suostuttava salakuljettajien oikkuihin, pelättävä niin rosvoja kuin poliisejakin. Vuodet kuluvat ja Enaiat varttuu, mutta lopulta hän pääsee kuin pääseekin Turkkiin asti. Enää on edessä pahin: pelottava krokotiilimeri, jonka takana on unelmien Kreikka.

Avasimme pahvilaatikon. Sen sisältä löytyi kumivene - joka oli tietenkin vielä puhaltamatta -, airot sekä peräti kahdet vara-airot, pumppu, teippiä (minua hieman ihmetytti, miksi kummassa teippiä) ja pelastusliivit. Täydellinen setti laittomien siirtolaisten Ikeasta. Käyttöohjeineen päivineen.

Kuten kirjan alaotsikko kertoo, Krokotiilimeri on tositarina, joka syntyi kirjailijan keskusteluista Enaiatollah Akbarin kanssa. Enaiatin tarinan lomassa kuullaan myös suoria katkelmia näistä keskusteluista:

Haluan täsmentää, että afgaanit ja talebanit ovat eri asia. Haluan, että kaikki tietävät sen. Tiedätkö, kuinka monta eri kansallisuutta oli niiden joukossa, jotka tappoivat minun opettajani?

En. Kuinka monta?

Niitä miehiä tuli jeepeillä kaksikymmentä, eikö niin? No, eivät he sentään tulleet kahdestakymmenestä eri maasta, mutta melkein. Jotkut heistä eivät edes pystyneet kommunikoimaan keskenään. Pakistanilaisia, senegalilaisia, marokkolaisia, egyptiläisiä. Monet luulevat, että talebanit ovat afgaaneja, Fabio, mutta se ei pidä paikkaansa. Heidän joukossaan on tietysti myös afgaaneja, mutta ei ainoastaan. Talebanit tulevat ympäri maailmaa ja ovat tietämättömiä ihmisiä, jotka estävät lapsia opiskelemasta, koska pelkäävät, että lapset vielä ymmärtävät, että he eivät toimi Jumalan nimissä, vaan ajaakseen omia etujaan.

Sanotaan se selvästi ja kuuluvasti, Enaiat.

Enaiatollah Akbari ja Fabio Geda

Tarinautti lokikirjaan: Taannoisessa 30 days of books-haasteessa kysytttiin kirjaa, joka kaikkien pitäisi lukea. En enää muista mitä vastasin, muistan vain kuinka vaikea siihen oli keksiä sopivaa kirjaa. Mutta silloin en ollutkaan lukenut tätä! Krokotiilimeri nimittäin kertoo asioista, joista kaikki ovat kuulleet, mutta harva todella tietää.

Laiton siirtolaisuus on aihe, josta ei juurikaan cocktail-kutsuilla rupatella, eikä moni marketissa tomaatteja ostava halua ajatella tomaatinpoimijan kokemia kärsimyksiä ja kurjuutta. Ja samaan aikaan toisaalla, juuri nytkin, joku on tukehtumaisillaan oltuaan kolme vuorokautta kuorma-auton valepohjan alla kymmenien muiden kanssa, tai paleltuu pystyyn jonnekin vuoristoon, tai putoaa kumiveneestä ja hukkuu. Ja nekin onnekkaat, jotka selviävät, vähintäänkin piestään monta kertaa.

Kirpaisevinta kirjassa on, että sen kertoja on vasta lapsi. Kun Enaiat lähti kotoaan, hän oli viaton poika, joka uskoi kaiken mikä hänelle kerrottiin, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, miten vaarallinen -ja lopullinen- oli hänen lähtönsä.

Siinä vaiheessa kun olimme ylittäneet Arghandabjoen ja saavuimme Kandahariin, olin laskenut kolmekymmentätuhattaneljäsataa tähteä (ihan kiitettävän määrän, sanoisin), joista ainakin kaksikymmentä oli persikankiven kokoisia, ja olin ihan puhki. Eikä siinä kaikki. Lisäksi olin laskenut talebanien dynamiitilla räjäyttämät sillat, poltetut autot ja sotilaitten hylkäämät mustat panssarivaunut. Olisin silti halunnut palata kotiin, Navaan, pelaamaan buzul-bazia kavereitteni kanssa.
Kandaharissa lakkasin laskemasta tähtiä.

Matkan edetessä Enaiatille alkaa valjeta, ettei maailma olekaan sellainen kuin hän oli luullut. Talebanien vihaamaan hazara-heimoon kuuluvan Enaiatin ainoa toivo on päästä pois, ja hänen äitinsä tietää sen tuskallisen hyvin. Ja hän rakastaa poikaansa niin paljon, että on tämän vuoksi valmis mihin tahansa - jopa jättämään hänet ypöyksin vieraaseen maahan, jonka kieltä Enaiat ei osaa.

Paitsi liikuttava selviytymistarina, Krokotiilimeri on myös väkevä yhteiskunnallinen puheenvuoro ihmiskauppaa vastaan. Laittomat siirtolaiset ovat vapaata riistaa, joitten hyväksikäytöstä vaietaan, koska se on yhteiskunnan etu: esimerkiksi Ateenan olympiakulissit eivät ikinä olisi valmistuneet ajoissa ilman Enaiatin ja hänen tovereittensa kuutamourakointia. Järkyttävää ja surullista, siitäkin huolimatta että Enaiat ei peittele iloaan: kerrankin heille kaikille riitti töitä ja sen myötä ruokaa. 

Onneksi on myös ihmisiä, joiden hyvyyttä on yhtä vaikea ymmärtää kuin toisten pahuutta. Mutta kun Fabio pyytää Enaiatia kuvailemaan hyväntekijöitään tarkemmin, tuo viisas nuorukainen kieltäytyy: Ei sillä ole merkitystä, millainen koti hänellä oli. Hän voisi olla kuka hyvänsä --- kuka hyvänsä ihminen, joka toimii noin.

Summa summarum: Tärkeä, järkyttävä ja syvästi koskettava kirja ihmiskohtaloista, kärsimyksestä ja toivosta. Hyvät ihmiset, olkaa hyviä ja lukekaa tämä kirja!

P.S. Krokotiilimereen ovat sukeltaneet myös ainakin Aili, Tiiku, Mari, Jenni, kirjapuutarhuri ja Nuppu.