bg

Free background from VintageMadeForYou
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lähi-Itä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lähi-Itä. Näytä kaikki tekstit

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Heini Saraste: Mahabad. Kuu, aamusumu ja rakkaus

Sillä Mahabad on kuin ryöppyävä vuoripuro, kuin räjähtelevä tähdenlento, ja Firas on tyyni suuri järvi, johon puro laskee, mittaamaton avara taivaan selkä tähden lentää.

Kadulla Mahabad ja Firas tapaavat turkinkurdilaisen tanssiryhmän, joka kiinnostuu nuorenparin tilanteesta.
- Onko teillä kaupungissa ystäviä, ketkä ovat tulossa häihinne?
Firas viittaa laajassa kaaressa ylöspäin:
- Vain taivas on ystävämme.
Silloin tapahtuu taas pieni iloinen ihme. Turkin kurdien tanssiryhmä lupaa järjestää koko tilaisuuden. Se hankkii ruuat ja orkesterin ja lupaa myös tanssia.

Heini Saraste: Mahabad. Kuu, aamusumu ja rakkaus
WSOY 2007

Mahabad on pieni tyttö, kun hänen perheensä joutuu jättämään kotinsa Kurdistanissa ja etsimään maailmasta uutta kotia. Turkista tie vie lopulta Suomeen, jossa Mahabad omaksuu uuden kielen ja kulttuurin, voittaa näkövammaisten mm-kultaa ja valloittaa ympäristönsä periksiantamattomuudellaan ja räiskyvällä temperamentillaan.

Naiseksi kasvettuaan Mahabad menee naimisiin kurdilaisen kaavan mukaan miehen kanssa jota hädintuskin tuntee, mutta elämällä onkin muuta mielessä hänen varalleen: ystävyys Firasin, nuoren kurdipakolaisen, kanssa kasvaakin vuosisadan rakkaustarinaksi. Taistelu rakastetun saamiseksi Suomeen vie vuosia, ja jopa sinnikkäältä Mahabadilta on usko loppua kesken paperisodassa monen valtion virastoja vastaan. Mutta Mahabad ei anna periksi: yhä uudestaan ja uudestaan he tanssivat häitään, vaikka kumpikin on papereiden mukaan vielä naimisissa omilla tahoillaan...

Kirjan kirjoittaja Heini Saraste on Mahabadin pitkäaikainen ystävä, ja tässä kirjassa hän kertoo kurdilaisen ystävänsä elämästä iloineen ja suruineen, sellaisena kuin Mahabad itse sen on kokenut.

Tarinautti lokikirjaan: Totuus on tarua ihmeellisempää. Jos tämä olisi romaani, sitä luultavasti syytettäisiin uskottavuuden puutteesta. Ja silti kaikki on todella tapahtunut, vieläpä yhdelle ja samalle ihmiselle!

Mahabadin tarinan ihanuus on sen autenttisuudessa: tuntuu kuin Mahabad istuisi lukijan edessä ja itse kertoisi uskomattoman elämänsä vaiheista. Koskettavinta kirjassa oli kertomus Firasin ja Mahabadin rakkaudesta, loputtomasta taistelusta Firasin saamiseksi Suomeen ja katkeransuloisesta voitosta. 

Sitten vähitellen alkaa paljastua, mitä on kun kaipaus on tappaa. Ikävä on kuin ruumiillinen tuska, kuin jokin jäsen olisi revitty irti.
Painajaisessa Maba on delfiini, joka jää kiinni verkkoon. "Delfiini on veljeni, yleensä se laulaa ja on iloinen, mutta nyt se sätkii verkoissa kuoleman kauhuissa."

Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi niille, joita kiinnostaa maahanmuuttajan todellisuus ja/tai kurdit. Minua kiinnostavat molemmat, joten tämä kirja oli napakymppi. Kirjalliset rosotkaan eivät lukunautintoa tärvelleet, päinvastoin ne jopa syvensivät autenttisuuden tunnetta.

Summa summarum: Hienointa on rauha. Se, että ihmiset saavat elää vapaasti niin kuin haluavat eikä heidän tarvitse pelätä henkensä puolesta. Se on ylellisyyttä. 
Elämänmakuinen ja liikuttava tositarina nuoren kurdinaisen elämästä.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Vainojen uhrien muistopäivänä: Alice Hoffmanin juutalainen joukkoitsemurha


The warriors prayed to God and then killed a goat for their supper. To me the goat's cries sounded like those of a woman. I huddled beside my dog, covering my ears, rocking back and forth on my haunches. The radiance of the Shechinah, the light and compassion of the Almighty, was nowhere near this campground. Here, we were surrounded by what some called the other side, the dark realm, for on this night we had wandered onto the evil side of the world that was also born from Creation, that terrible region which could be found at the left side of God and fed on human sin. 

Alice Hoffman: The Dovekeepers
Simon & Schuster 2011

Vuonna 66 jkr. juutalaiset kapinalliset valtasivat Masada-vuorella sijaitsevan roomalaisten linnoituksen, kuningas Herodeksen vanhan palatsin. Jerusalemin hävityksen jälkeen vuorelle saapui yhä enemmän juutalaispakolaisia Rooman raivolta turvaan. Seitsemän vuotta myöhemmin, pitkän piirityksen jälkeen, 10. legioona Flavius Silvan johdolla valloitti vuoren takaisin - mutta ylhäällä ei ollut enää ketään elossa: sotilaat olivat tappaneet itsensä ja perheensä säästyäkseen orjuudelta. Masadan 960 asukkaasta eloon jäi vain kaksi naista ja viisi lasta. 

Kaikki ylläoleva on faktaa. Alice Hoffmanin romaani The Dovekeepers on yksi vastaus siihen, keitä nämä eloonjääneet saattoivat olla ja millainen oli heidän tarinansa. Kertojina on neljä naista, joiden silmin tapahtumia seurataan. Heillä kaikilla on oma surullinen historiansa: Salamurhaajan tytär Yael, leipurin leski Revka, naissoturi Aziza ja "Moabin noita" Shirah ovat kaikki nähneet ja menettäneet liikaa jo saapuessaan Masadaan. Ja se on vasta alkua: nälkä, pelko ja katkeruus ovat vaarallinen yhdistelmä, ja sota tekee ihmisistä petoja, vainotuista tulee vainottuja ja uhreista murhaajia. Rauhaa rakastaneet miehet ryöstävät lähiseudun kyliä, tappaen säälittä myos naiset ja lapset. 

Mt. Masada

Tarinan keskushenkilöitä yhdistää heidän työnsä: heidän tehtävänsä on huolehtia kyyhkyslakasta, jota ilman vuoren asukkaat nääntyisivät nälkään. Kyyhkyistä, köyhien ruoasta, tulee heidän pelastuksensa autiomaassa, jossa mitään ei ole tarpeeksi. Lihan lisäksi kyyhkynlantaa tarvitaan kipeasti lannoittamaan karuun kallioon perustettua puutarhaa, jossa muuten ei kasvaisi mikään. Kyyhkyistä kasvaakin toivon ja viattomuuden symboli vihan ja pelon täyttäessä heidän pieneksi kutistuneen maailmansa. 

 Our feast was a dove I had trapped in my scarf. The creature sang tirr tirr, a lovely song that sounded like tor, our word for turtledove. I looked upon a bush of myrtle and saw the dove\s mate waiting there. Later in the season when the turtledoves would migrate south, I wondered if the one perched on the branch would leave alone, or stay and mourn. I thought of Solomon's words to his beloved, Behold thou art fair, thou hast doves' eyes. I saw grief staining the dark eyes of the one perched in the bushes, and a tenderness I had never seen in humankind.

Dovecotes at Masada

Tarinautti lokikirjaan: Tänään 27.1. on vainojen uhrien muistopäivä, ja sain tämän teemaan sopivan kirjan juuri sopivasti luetuksi loppuun. Alice Hoffman on tehnyt valtavan työn perehtyessään Masadan historiaan ja luonut arkeologisten jäänteiden pohjalta tarinansa henkilöt ja kohtalot. Etukäteen arvelin, että tämä olisi niitä kirjoja, jotka pitää ahmia niin pian kuin suinkin. Sen sijaan kirjan lukeminen kestikin kauan: aloitin heti kuun alussa, mutta pidin välillä sulattelutaukoja ja luin jotain muuta, ennen kuin taas jatkoin. Tämä hidastelu ei missään nimessä johtunut siitä, että kirja olisi huono tai tylsä, eikä edes tarinan rankkuudesta, vaikka se sitäkin oli. Olen kai viimeinkin oppimassa kärsivällisyyden hyvettä, sillä tajusin jo alkumetreillä, että tämä kirja on parhaimmillaan kun sille malttaa antaa aikaa. 

The Dovekeepers on oikea runsaudensarvi. Kaikkea on kovin paljon ja monta rinnakkain kulkevaa, tasavahvaa tarinaa olisi vaikea hosumalla sisäistää. Kiiruhdin siis hitaasti - ja nautin. The Dovekeepers on lumoava, satuttava, synkkä ja kaunis, taitavasti kirjoitettu ja vääjäämättä etenevä jykevä kertomus, joka varmasti kummittelee mielessäni kauan!

Paikoittainen paatoksen puolelle sortuminen olisi jossain toisessa kirjassa saattanut haitata, mutta tässä tapauksessa se oli helppo antaa anteeksi. Erityisen ihastuneena luin kuvauksia juutalaisten rikkaasta mytologiasta, taikuudesta ja vanhojen jumalten palvonnasta joka - enimmäkseen naisten ja salassa harjoittamana - elää ja kukoistaa, vaikka monoteistisen uskonnon laki sen kieltää.

We had entered into the deepest of places, the seat of the great goddess Astoreth, written of by the prophets, a goddess who was with us still, even though the wise men in the Temple had  done all they could to destroy her. 

Naisten kohtaloista minua kosketti kaikkein eniten naissoturi Azizan tarina. Pojaksi kasvatettu, tappamiseen tottunut nuori nainen rakastuu aseveljeensä, mutta voiko rakastaa sellaista jota ei todella tunne? Entä missä menee soturin ja murhaajan raja - ja miksi on niin helppoa astua sen rajan yli? 

Revkan osuus kirjassa oli mielestäni heikoin. Ymmärrän hänen merkityksensä tarinassa, mutta koin että juoni ampui muutamassa kohdassa yli ja ohi. Kaksi lasta, joista molemmat muuttuvat mykiksi äitinsä kuollessa, ei maistunut aivan uskottavalta, enkä voinut välttyä kyyniseltä ajatukselta, että tyttärenpoikia oli kaksi vain siksi, että saataisiin "vaaditut" viisi lasta kasaan ;)

Koska kirjassa on monta tarinaa, siinä on myös monta teemaa. Kateutta, kaunaa ja pelkoa vastaan voi koettaa taistella taikakeinoin, mutta noitakonsteista ei ole hyötyä, kun ollaan saarroksissa ylivoimaisen vihollisen edessä.

The Romans used battering rams that weighed one hundred tons, and more than a thousand men were needed to swing them so they might loosen, then pull down the huge stones upon which King Herod's mark had been etched. Ropes were hoisted by hundreds of men, some of them ours, enslaved, cursing themselves for their fate and for the wretchedness of their own deeds. Stone should last forever, but on that night I came to understand that a stone is just another form of dust. Streams of holy dust loomed in the air, and every breath included remnants of the Temple, so that we inhaled that which was meant to stand throughout eternity. 

David Roberts: Siege and Destruction of Jerusalem

Vaikka The Dovekeepers oli hetkittäin työläs lukea, en arkaile sanoa: tämä on hieno kirja! Pidän peukkuja, että se saadaan jossain vaiheessa lukea myös suomeksi.

Summa summarum: If a man sees his brother tied with ropes and dragged down the cobblestone road, does he ever see anything else? If ten men are kept in a room with a lion and only one survives, what does that man become? If a woman with red hair keeps silent, will she ever be able to speak the truth again? 
Jylhänkaunis murhenäytelmä mutta myös selviytymistarina, jonka henkilöt ovat keksittyjä, mutta heidän kohtalonsa totta.

The Dovekeepers - Book trailer

P.S. Avaan tällä kirjalla pistetilini Sheferijmin Aikamatka-haasteessa, ja merkitsen korkatuksi kategorian Muinaisilla poluilla.

torstai 24. tammikuuta 2013

Elo kuvissa: Caramel

       Caramel (Sukkar Banat, Libanon 2007)
       Ohjaus: Nadine Labaki
       Rooleissa mm: Nadine Labaki, Adel Karam, Yasmine Al Masri, Joanna Moukarzel


Ystävykset ja liikekumppanit Layale, Rima ja Nisrine pyörittävät kauneushoitolaa kotikaupungissaan Beirutissa. Kauneuden ammattilaisetkaan eivät kuitenkaan ole rakkaushuolilta turvassa: Layale on rakastunut varattuun mieheen, Rima puolestaan pitää vain naisista. Nisrinelläkin on ongelma: mitä hänen tuleva miehensä tuumaa, kun hääyönä huomaa, ettei morsian vuodakaan verta? 

Kauneushoitolan naapurissa on Rose-tädin ompelimo. Vanhaksipiiaksi jäänyt Rose huolehtii höperöstä sisarestaan Lillistä, eikä ole koskaan kokenut rakkautta. Kun ensirakkaus viimein hiipii ikääntyvän Rosen elämään, hänen on valittava velvollisuus tai tunteet.

Caramel on Tukholman elokuvafestivaaleilla palkittu, lämminhenkinen ja humoristinen draama viiden naisen elämästä modernissa Libanonissa. Kehuja kerännyt elokuva oli myös Libanonin ehdokas v. 2007 Oscar-gaalassa.



Tarinautti lokikirjaan: Olen aina kokenut selittämätöntä ja syvää sielunsukulaisuutta Lähi-Idän kulttuureja kohtaan. Tämä elokuva saikin minut hihkumaan riemusta, kun sen kirjastoreissulla bongasin. Ja vielä enemmän hihkun riemusta nyt, kun olen jo nähnyt leffan. Caramel on juuri sellainen elokuva, josta minä tykkään: sydämellinen, hauska ja vähän haikeakin draama (vaikka takakansi mainostikin leffaa romanttiseksi komediaksi) eri-ikäisten naisten elämästä, sydänsuruista ja toiveista. Pidin myös loppuratkaisusta, joka ei ollut mikään kliseinen siirappiloppu, vaan juuri sopiva sekoitus iloa ja surua.

Elokuva on pullollaan toinen toistaan hienompia henkilöhahmoja. Tarinan naisiin on helppo samaistua, vaikka kulttuurin asettamat odotukset ovat aivan toiset kuin meillä. Sivuhahmoista riemastutttavin oli Rosen hullu sisar Lilli, vanha nainen joka odottaa sulhastaan ja keräilee kaduilta paperilappuja, "rakkauskirjeitä armaaltaan".

Takakansitekstin perusteella luulin, että Libanonin tulenarka sijainti idän ja lännen välissä olisi yksi teemoista. Sodan uhkaa ei kuitenkaan ollut tarinassa edes taustalla. Sen sijaan punaiseksi langaksi nousee naisten asema. Lähi-Idässä nainen ei voi varata kahden hengen hotellihuonetta ilman todistusta siviilisäädystään, ja sanomattakin on selvää, että naimisiin mentäessä on naisen oltava neitsyt. Paljon kiteytyykin kohtaukseen, jossa "korjausommeltu" Nisrine kuuntelee äitinsä ohjeita hääyöhönsä valmistautuvalle tyttärelleen.

Mikään feministileffa tämä ei kuitenkaan ole, ja vaikka seksuaalisuus on keskeinen aihe, se tuodaan ilmi hyvin peitetysti: koko elokuvassa ei taideta kertaakaan edes suudella! Kauneushoitola onkin oiva valinta tapahtumien miljööksi, se kun tarjoaa keinon luoda eroottista virettä ja intiimiä tunnelmaa ilman "sitä itseään".   Hiillityn ulkokuoren alla on kuitenkin paljon asiaa, ja Caramel onnistuukin kertomaan rakkaudesta aistillisesti ja viisaasti.

Nadine Labaki & Adel Karam


Summa summarum: Hieno, herkkä ja sydämellinen draamakomedia naiseudesta, rakkaudesta ja, ai niin, säärikarvojen poistosta ;)

Movie trailer


P.S. Moni varmaan kuvittelee, että arabi on sama kuin muslimi. Niin yksinkertaista se ei kuitenkaan ole, ja esim. Libanonissa 41 % väestöstä on kristittyjä. Caramelin keskushenkilöt ovat ortodokseja, ja kreikkalaiskatolinen kulttuuri näyttäyttäytyy värikkäänä naisten arjessa: kesken karvanpoiston sisään saattaa saapastella ristisaatto, ja yhdessä lauletaan muutama veisu, ennen kuin kaunistautuminen jatkuu.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Sarjakuvaperjantai: Luumukanaa


Naser Ali Khan teki kuten hänen äitinsä pyysi. Hän osti kolmisenkymmentä askia savukkeita ja vei ne äidilleen. Hän ei enää rukoillut tämän puolesta vaan soitti tariaan kaikki päivät, auringonnoususta keskiyöhön.

Marjane Satrapi: Luumukanaa
LIKE 2008
Alkuteos: Poulet aux prunes, 2004
Suomennos: Taina Aarne


 

Naser Ali Khan on monien ihailema muusikko, joka on antanut musiikille kaikkensa. Kun hän menettää rakkaan soittimensa, katoaa hänen elämästään viimeinenkin nautinto, ja hän päättää kuolla. Maatessaan sängyssään odottamassa kuoleman enkeli Azraelia, hän käy läpi elämänsä iloja ja suruja, suhdettaan perheeseen ja vähäisiin läheisiin ihmisiin.


Palkitun sarjakuvataiteilijan Marjane Satrapin Luumukanaa vie lukijan keskelle 1950-luvun Irania, perheeseen joka on onneton omalla omituisella tavallaan. Satrapi kertoo kaihoisan tarinansa vähäeleisen väkevästi, mutta vailla paatosta. Tragikoomiset ihmiskohtalot heijastavat samalla myös iranilaisten tuntoja vallankumouksen jälkeisinä epävakaina aikoina.


Tarinautti lokikirjaan: Marjane Satrapi on nimi, johon olen toistuvasti törmännyt ja melkein aina kehuvissa merkeissä. Satun minihaasteesta sain sopivan tekosyyn tarttua tuumasta toimeen ja lähteä Lähi-Itään Satrapin mustavalkoisin siivin. En oikein odottanut mitään, aloin vain lukea ja katsoin mitä tuleman pitää. Yleensä en niin kauheasti välitä mustavalkosarjiksista, mutta tähän se sopi eikä vaivannut yhtään. Lukeminen oli helppoa ja vaivatonta, kuvat mukavan pelkistettyjä ja kerronta miellyttävän tiivistä. Tarinan henkilöt oli hienosti rakennettu, samoin kuin tarinan juoni. Aivan yllätyin, kuinka paljon kirjasta lopulta pidin!


Nautin kovasti myös kirjan huumorista. Jos asia on vakava, sille on syytä nauraa, ja nauretaankin - ilman että ketään tai mitään kuitenkaan pilkataan; Satrapin kertojanääni on kaikessa viiltävyydessäänkin myötätuntoinen ja lämmin. Napakkaan ihmissuhdekomiikkaan sekoittuu myös hurmaavasti ripaus absurdia.


Luumukanasta on blogannut jo aika moni ennen minua. Minna yllättyi, miten paljon sarjakuvalla voi kertoa, Linnea kehui tussijälkeä ja tarinan vaivatonta kulkua, Hannaa kutkutti kirjan huumori. Satu luki kirjan nopeasti ja unohti hitaasti. Karoliina hämmästeli, kuinka pienessä tilassa ja vähin sanoin voi luoda niin sisältörikkaan kokonaisuuden.


Summa summarum: Taidokkaan pelkistetty sarjakuvaromaani elämää suuremmasta rakkaudesta, perheestä ja elämästä kuohuvassa Iranissa.


Luumukanaa on myös filmattu. Trailerin perusteella leffa on mahtipontisempi kuin sarjakuva.