Oiva Paloheimo: Tirlittan

Tirlittan kierteli päätään ja tähyili pilvistä muhkuraiselle taivaalle. Ja kas, siellä se oli hänen kotinsa katto ukkosen päässä kuin tyhjän katkismuksen kannet. - Se on oikein hyvä, ajatteli Tirlittan, sillä se oli hyvä katto. Ja nyt oli ukkosellakin katto päänsä päällä, jos vaikka taas tulisi uusi ankara ukonilma. Sitten hän jälleen kääntyi katsomaan luhistunutta kotiaan, eikä hän mahtanut mitään sille että häntä alkoi itkettää Tosin hänen sydämessään oli aina hieman itkettänyt, mutta Tirlittan oli torumalla saanut sen vaikenemaan. Nyt hän ei tahtonutkaan estää itkuaan. Hän putosi entisen isänhuoneen pirstaleiden keskelle ja itki niin että oli nääntyä. 

- Voi rakas taivaallinen isä, mitä sinä olet tehnyt, vaikeroi hän lakkaamatta. Ja itki. Ja haparoi käsillään sikin sokin lentäneitä lattiapalkkeja. Silloin osui hänen käteensä isän okariino, sellainen lystikäs ja hilpeä puhallussoitin, joka yrittää nauraa silloinkin, kun itku ei ole kaukana.

Oiva Paloheimo: Tirlittan. Orpotyttö ihmisten maailmassa.

WSOY 1953

Kuvittanut: Rolf Sandqvist

Tirlittan on pieni kaunis tyttö, jolla on unipuku nurinpäin, sydän täynnä märkiä nenäliinoja ja okariino täynnä säveliä. Mitään muuta hänellä ei olekaan: ei ystäviä, ei perhettä, ei kotia. Aivan yksin ja toivottomana Tirlittan lähtee etsimään -ei vaan löytämään- uutta kotia ja ihmistä, ketä tahansa, joka jaksaisi kärsivällisesti venyttää yhtä ja samaa Tirlittania.  

Se tässä oli tärkeää: että olisi ollut yksi ja sama venyttäjä ja yksi ja sama Tirlittan. Sellainen ehkä olisi onnea, likimain. 

Kotinsa menettänyt tyttö joutuu matkallaan toinen toistaan hurjempiin seikkailuihin, kokee torjutuksi tuloa mutta myös hyvyyttä ja suoranaisia ihmeitä. Silti Tirlittan ei hämmästy mistään - hän ei osaa hämmästyä, hän osaa vain rakastua ja rähistä.

- Kuinkas vanha tämä pikkuvarsa nyt on? kyseli Tirlittan, kyseli vain pitkittääkseen yhdessäoloa ja tullakseen tutuksi. Ihmisten kanssa kannatti aina tulla tutuksi. Silloin niiden kanssa tuli paremmin toimeen. Mutta jos tuli liian tutuksi, niin ei enää tullutkaan toimeen. Kummallista hieman, mutta niin se oli.

Tarinautti lokikirjaan: Luin Tirlittanin viimeksi 6-vuotiaana. Itse kirjasta en muistanut muuta kuin yhden otsikkoriimin (sen jossa Tirlittan varasti ja joutui vankilaan) sekä sen, miten ja missä kirjan luin: olin jostain syystä ukkosella yksin kotona, istuin pöydän alla peläten ja Tirlittania lukien. Sen koommin en ole ukonilmaa pelännyt, ja Tirlittan on jäänyt mieleeni yhtenä hienoimmista lapsuuteni kirjoista. Kuitenkaan en ole tullut kirjaa santsanneeksi, luultavasti lähinnä siksi ettei se ole tullut missään vastaan. Vaan nytpä tuli, ja pelonsekaisella innolla ryhdyin lukemaan kirjaa: vieläkö tarina tenhoaisi, vai kokisinko karmean pettymyksen, niin kuin joidenkin lapsuussuosikkien kohdalla on käynyt? 

Jo muutaman sivun jälkeen oli selvää, että pettymystä ei ollut luvassa, suurehko yllätys kyllä: kirja oli sekä hauskempi että dramaattisempi kuin muistojeni perusteella oletin. Kirjan maagis-realistiset ulottuvuudet eivät myöskään olleet jääneet mieleen; lapselle se kaikki kai oli niin luonnollista, että siihen ei erikseen tarvinnut huomiota kiinnittää. Luulenpa myös, että (suuri?) osa huumorista on 6-vuotiaalta mennyt vähän ohi.

Rouva oli niin uupunut terveydenhoitoonsa, ettei hänellä ollut muuta sanottavaa kuin hyvää yötä, johon Tirlittan vastasi lohduttavasti, että

- Kyllä siitä vielä hyvä tulee. Uskokaa pois. Tunnen monta monta rouvaa, joiden luuvalo on sammunut tykkänään. Voi jos rouva tietäisi kuinka pimeitä sellaiset rouvat ovat sisältä päin. Vaikka ovat niin säteileviä päältä päin. 

Mutta rouva ruikutti, että hän oli niin tuskastunut näihin inhottaviin lääkkeisiinsä ja pistoshoitoon, että hän olisi tuhat kertaa mieluummin pimeä kuin valoisa. Pimeä joka puolelta.

Tirlittan katseli makuuhuoneen seiniä, joita myöten pienet pedot marssivat ylös ja alas, ja Tirlittan ajatteli että se oli melkein juhlallista. Sitten alkoi rouva kiljua ja rääkyä luuvalonsa kirkkaudessa niin vimmatusti, ettei Tirlittan osannut muuta kuin niiata ja toivottaa rouvalle pimeyttä joka puolelta.

Sitten löi kello kahdeksan ja sitten soi gong-gong kolme kertaa, ja sitten se alkoi. Sirkushuvi. Jännittävä, hermoja raateleva esitys. Satamäärin ihmisiä tulvi valtavaan telttaan, joka hohti kummallisen kuultavana himmenevässä illassa. Se oli kuin suuri jäävuori Atlantin valtameressä.

Seikkailun ja huumorin lisäksi Tirlittan tarjoaa myös symboliikkaa, syvällisyyttä ja herkkyyttä. Tirlittanin "orpous" paljastuu vertauskuvaksi perhettä kohdanneesta kriisistä: Tirlittan jää oman onnensa nojaan, kun hänen kotinsa kirjaimellisesti hajoaa, ja hänen perheensä jäsenet lentävät tiehensä. 

Monet luulevat, että orpolapset ilmestyvät maailmaan sillä tavalla että karkaavat orpokodista. Totta, kyllä sellaistakin tapahtuu. Mutta Tirlittan tuli orvoksi omassa kodissaan. Se lensi hajalle se koti. Ukkonen iski siihen ja kaikki lensivät hajalleen. Äiti lensi pohjoiseen, isä lensi etelään ja kaikki siskot ja veljet lensivät mikä minnekin, sillä he eivät vielä tunteneet ilmansuuntia eivätkä siis koskaan saaneet tietää, minne he oikein lensivät. Tirlittan lensi kanavaan. Sillä lailla hänestä tuli orpolapsi.

Toisaalta kirjassa on myös viehättävää vanhanajan naivismia, mahtipontisuutta ja ylenpalttista päähenkilön romantisointia. Tirlittan, vaikka onkin juuttunut uhmaikään, esitetään harvinaisen kauniina ja täydellisenä, itsekin tietoisena kauneudestaan ja asemastaan Isäjumalan suosikkina. Mutta kuten kirjan kliimaksissa huomataan, ei edes taivaallinen korvikeisä voi estää Tirlittania murskaantumasta omaan suruunsa.

Kaiken kaikkiaan kirja "vanhahti" paljon vähemmän kuin olin arvellut. Lyhteitä ja vouteja voimakkaammin koin maailmankirjain muutoksen, kun Tirlittan saapuu "kirkonkylään, jossa oli kuusi pankkia ja yksi kirkko." Ei mahda moista ihmettä enää Suomenmaasta löytyä, kun se paikkakunnan viimeinenkin pankki on yhä useammin vaihtunut ottomaattiin. Kaikkeen sitä ihminen lukiessaan huomionsa kiinnittää! :D

Summa summarum: Tirlittan etsi kotia: / Tirlittan rukoili. / Tirlittan pois-pois-potkittiin. / Tirlittan rähisi. Vanha lapsuudensuosikki, joka aikuislukijalle avautui aivan uusilla tasoilla.

Muumimamma, koditon yksinhuoltaja

- Onko isästä nyt tullut hattivatti? kysyi Muumipeikko. 

- Ei tietenkään! Sanoi hänen äitinsä. - Ymmärräthän, että he vain narrasivat hänet mukaansa. 

- Ajatella jos tapaisimme hänet jonain kauniina päivänä! sanoi Tulppaana. - Hän varmaan ilahtuisi, eikö vain?

- Varmasti, sanoi Muumimamma. - Mutta ei niin taida käydä. Ja hän alkoi itkeä.

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

WSOY 1992

Alkuteos: Småtrollen och den stora översvämningen 1945/1991

Muumit ja suuri tuhotulva on tarina siitä, kuinka muumiperheestä tuli se muumiperhe, joka meille kaikille on tv:stä tuttu. Seesteisen äitihahmon sijasta tapaamme hermoherkän yksinhuoltajan, joka epätoivon vimmalla etsii itselleen ja pojalleen uutta kotia. Perheen isä on levoton kulkuri, jonka mukana perhe on muuttanut kaakeliuunista toiseen. Tarina alkaa siitä, kun muumipappa on hylännyt perheensä ja karannut hattivattien matkaan, ja muumimamma sekä muumipeikko ovat joutuneet mierontielle. Matkallaan he kohtaavat monia vaaroja, mutta myös yllättävää ystävällisyyttä, ja loppujen lopuksi tarina saa kuin saakin onnellisen lopun: tulva väistyy, kadonnut perheenpääkin löytyy, ja uusi onnellinen elämä Muumilaaksossa voi alkaa.

- Kiiltomatoja, sanoi Muumipeikon äiti; mutta heillä ei ollut aikaa jäädä katsomaan niitä lähemmin. He olivat näet etsimässä mukavaa lämpöistä paikkaa, johon rakentaa talo ja ryömiä siihen sisään ennen talven tuloa.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä oli pitkään ainut muumikirja, jota en koskaan ole lukenut. Joitakin vuosia sitten taisin tosin lainata sen kirjastosta, mutta muumien privitiivinen ulkomuoto tuntui vielä silloin niin vieraalta, etten tullutkaan lukeneeksi kirjaa. Vasta Sirke Happosen Muumiopas sai minut muuttamaan mieleni, eikä alkumuumien "muotopuolisuuskaan" enää häirinnyt lukemisen iloa. Aikuismaisempaan tyyliin totuttuani jopa nautin kuvituksen alkuvoimaisesta ja maalauksellisesta tunnelmasta.

Välistä he näkivät jonkun merenneidon tanssivan ohi aaltojen, välistä vilahti esiin koko joukko pieniä merenpeikkoja.

. 

"Muumien synkkä menneisyys" oli kiehtovaa ja valaisevaakin luettavaa. Muista muumikirjoista tutuksi tullut ydinperheidylli ei olekaan itsestäänselvyys; mamman ja papan rakkaustarinaan mahtuu myös vaikeita aikoja. Perheensä hylännyt Muumipappa on kuitenkin tervetullut takaisin, ja kun unelmien kodista vihdoin tulee totta, ei kai ihmekään että muumit sen koommin ovat vaalineet sitä -ja toisiansa- juuri niin suurella hellyydellä kuin myöhemmissä muumikirjoissa kerrotaan.

Ja siellä, niityn keskellä, oli talo joka oli melkein kuin kaakeliuuni, hyvin hieno ja siniseksi maalattu.

Uusiakin tuttavuuksia kirjasta löytyi. Esim. sinitukkaisesta Tulppaanasta olisin mielelläni lukenut lisääkin. Kaiken kaikkiaan kirja jätti juuri sopivan nälkäiseksi: men hur gick det sen?

Heidän tulppaaninsa loisti jälleen, se oli avannut kaikki terälehtensä, ja sen keskellä seisoi tyttö, jonka kirkkaansininen tukka ulottui jalkoihin saakka.

Summa summarum: Sinä tässä tyhmä olet, puuskahti Muumimamma, sillä hän oli hermostunut. Jännittävä seikkailusatu ja kiehtova kurkistus muumiperheen menneisyyteen. 

Kristiina Harjula: Pispalan kiviä

Ulkkisopimukseen kuului, että se toi paperit, joka oli ensin kopauttanut vesijohtoon. Raililla oli aina mukanaan mummun kaupan appelsiinipapereita, joissa luki Jaffa. Kun Maaru kerran sanoi, että Jaffa on kaupunki Israelissa, Railin teki mieli vängätä vastaan, koska sellaista ei ollut sanottu koulun uskontotunnilla. Israelissa on vaan Jerusalemi ja Peetlehemi ja Kolkata, joista opettaja Tyyne Kokkonen on ripustanut pahviset kuvat karttatelineen koukkuun. Mutta Maarulle ei kannattanut väittää vastaan.

Kotona hän ajatteli, että matkustaisi isona Jaffa-nimiseen kaupunkiin, jossa aurinko paistaa taivaalla kuin appelsiini.

Kristiina Harjula: Pispalan kiviä

Karisto 2013

Raili, mummo, äiti ja isä asuvat Pispalan rinteessä mummon pienessä talossa, jossa mummolla on myös kauppa. Raili, mummon kultasilmä,elää lapsuuttaan jossa on aina kesä, sireenit kukkivat, isäpoika soittaa haitaria ja alakerran tyttöjen kanssa on ihanaa leikkiä Pispalan pihoilla. Pitää vain yrittää unohtaa yöt, joina isä herää huutaen tai äiti itkee. Mutta murheet unohtuvat, kun ovelta kuuluu mitä mentäs ja sitten mennään vaikka Taika-Jimiä tai potkutellaan pirssikuskeina Rinnetietä pitkin.

Turvallinen arki saa jännittävän käänteen, kun taloon muuttaa ihmeellinen Eedit - nainen jolla on patellavyö, ja jonka perässä Pispalaan saapuu koko Pariisi. Railista Eedit on kuin enkeli, mutta ei sellainen enkeli joka pelastaa lapsia notkuvalta sillalta. Ja sitten Raili huomaa, että Eeditin ja Pariisin myötä kotiin on tullut jotain synkkää, jota hän ei aivan ymmärrä. 

Leikki siirtyi yhä syvemmälle liiteriin. Joskus noidalle piti laulaa. Joskus sitä piti rukoilla. Joskus kaikkien piti yhdessä itkeä. Kun Maaru ja Lintu valittivat, etteivät saa itkua tulemaan, Raili määräsi että piti kuvitella, että äiti olisi kuollut. Lopulta kaikki itkivät suureen ääneen.

Itkusta tuli suosittu. Ensin he menivät puupinon taakse kyyryyn, sitten alkoivat huojua ja hokea, äiti, äiti, äiti älä jätä, älä kuole. Useimmiten Lintu alkoi itkeä ensimmäisenä.

Ensimmäisen Pariisi-illan jälkeen Raili nosti jalkansa täkin alta ja kuiskasi kato isä mun varpaita,  koska ajatteli että niissäkin oli Pariisi, mutta isä ärjäisi no voi perkeleen perkele, että kakaroillekin tommottia, ja Railista tuntui, että varpaat tipahtelivat yksitellen petivaatelaatikon laidan yli, koska isä tahtoi Pariisin yksin itselleen.

Kristiina Harjula vie lukijansa värikylläiselle, elämänmakuiselle matkalle 1950-luvun Pispalaan. Tikkutehdas, Harjutien yleinen sauna, sota tulee ja Suomen Trikoo kuuluvat Railin elämään niin kuin myös Herranpiaksut ja Ristuksen ranteet. 

 Tarinautti lokikirjaan: Kiinnostuin tästä esikoiskirjasta lähinnä Pispalan tähden. En itse ole siellä käynyt kuin kerran, mutta äitini nuoruusmuisteloista sain kaipuun vanhaan Pispalaan, joten tämä kirja pääsi lukulistalleni heti kun siitä kuulin. Olisin siis ollut tyytyväinen pelkkään aikamatkaan, vaikka tarinan kirjalliset arvot olisivat jääneet vaisuiksi. Näin hienoon ja koskettavaan lukuelämykseen en ollut osannut ollenkaan varautua!

Pispalan kiviä on liikuttava ja mieleenjäävä kirja, jota ei esikoiseksi arvaisi. Kristiina Harjula kertoo vahvan tarinan kuvaten hienosti ja oivaltavasti lapsen ajatuksenjuoksua ja maailmaa. Raili oli jauhoja pussittaessaan miettinyt, miten se pani jauhot suuhun ja panisko se vehnä-, ruis-vai perunajauhoja, jos saisi valita. Varmaan peruna, koska jos perunajauhoja saa suunsa täyteen, niin ei varmaan pysty puhumaan.

Ajan ja paikan kuvaus on hykerryttävää, tamperelainen puheenparsi alkaa aivan soida korvissa ja henkilöt tuntuvat tosilta. Voin vain kuvitella, että sellaiselle jolla on tunnesiteitä vanhaan Pispalaan, tämä kirja on vielä ihanampi.

- Sää vaan tuijotat, mutta kattos tyttö, mitä näkyy! Aimo alkoi. - Enste meet tosta naapurin vaahteroitten ylitte Heleniuksen liiterin räystäälle, sitte siitä Lehtosen savupiipun viereen ja Niemisen kuuskulmasen huussin katolle ja Roivaisen kopille ja Haulitornille ja Lielahren vainioille, Ylöjärven kankaalle ja Nokian kummitehtaan piipun nokkaan. Lennät. Ajattelet nääs eteenpäin. 

-Mihin ihmeen eteenpäin? Missä se eteenpäin on?

- Eespäin eespäin tiellä taistojen, rinta rinnan astelkaamme siskot veikot. Mun isäni oli sentäs punakaartin eversti. Niinettä. Voisit vähän kunnioittaa.

-Joo, ja susta tuli sähkölaitoksen laulava potkukelkkalähetti.

Summa summarum: Harmaan ulsterin taskusta hän löysi äidin tumput. Ne olivat vanuneet ja pehmeät ja niiden sisällä sinisten tähtien seassa tuntui äidin käsi. Hieno lapsuuskuvaus 1950-luvun Pispalasta.

Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talvi

Ulkona oli pimeää. Leikkihuoneesta valo oli sammutettu, vain nukkekaapin olohuoneessa paloi lamppu. Isoäiti istui keinutuolissa vauva sylissään ja muut olivat kerääntyneet hänen ympärilleen. Onnelilla ja minulla oli jakkaramme lattialla. Oli kuin olisimme katselleet nukketeatteria.

Isoäiti kertoi tarinoita lapsuudestaan tai satuja, joita hän oli kuullut omalta isoäidiltään. Istuimme hievahtamatta ja toivoimme, että hetkeä olisi kestänyt loputtomiin.

Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talvi
WSOY 1968

Onnelin ja Annelin elämä Ruusukujalla kahden pienen tytön talossa jatkuu rauhallisena ja leppoisana. Eräänä alkusyksyn päivänä heidän luokseen saapuu eriskummallisia vieraita: Vaaksanheimojen pieni perhe, niin pieni, että he mahtuvat taskuun. Kotinsa menettäneet Vaaksanheimot muuttavat väliaikaisesti asumaan tyttöjen nukkekaappiin, kunnes ehtisivät etsiä itselleen oman kodin.

Tytöt viettävät pikkuruisten ystäviensä kanssa monta hauskaa hetkeä. Mutta eräänä päivänä kylään tupsahtaa vielä yksi, vähemmän mieluisa vieras: Annelin entinen lastenhoitaja Adele! Tytöt toivovat, että Adele ei viipyisi kauan, mutta hän onkin nähtävästi päättänyt jäädä taloksi - ja mikä pahinta, hän on aivan liian kiinnostunut tyttöjen nukkekaapista...

Tarinautti lokikirjaan: Luimme lasteni kanssa viime kuussa ensimmäisen Onneli ja Anneli-kirjamme, jossa kerrottiin, kuinka ystävykset muuttivat Ruusukujalle omaan pikku taloonsa. Koska kirja oli koko perheemme mielestä niin ihana, päätimme yksissä tuumin jatkaa jokailtaisia seikkailujamme Ruusukujan asukkaiden parissa. 

Onnelin ja Annelin talvi on tuttua ja taattua Kurennientä. Kodikasta ja lumoavaa vanhanajan tunnelmaa, sopivasti seikkailua ja myös huumoria - siis kaikkea, mitä lastenkirjalta toivoa saattaa. Lapset pitivät eritoten rasavillin Putti Vaaksanheimon kohelluksista, minä taas nautin kirjan maagisesta realismista. Tämän kirjan luettuamme meille oli itsestään selvää, että Onnelit ja Annelit on luettava viimeistä kirjaa myöten! 

Putin oli onnistunut siepata leikkilentokone ja hän istui onnellisena sen ohjaamossa ja teki hengenvaarallisia syöksyjä ja silmukoita ajaessaan takaa karamelleja ja torttuja. Ja herra Vaaksanheimo oli vallannut kokonaisen junan ja rouva Vaaksanheimo ja isoäiti ja Vauva olivat kiivenneet matkustajiksi ja ajaa huristelivat ympäriinsä ja vilkuttivat meille vaunun ikkunoista. 

- Jos totta puhun, herra Vaaksanheimo huusi veturista ohi kiitäessään, minun on aina tehnyt mieleni ruveta veturinkuljettajaksi! Ja hän antoi höyrypillin ulvahtaa hiljentäessään vauhtia kynnyksen kohdalla.

Olin aivan uupuneena istahtanut ohi leijailevalle jakkaralle, ja kun vihreä karamelli vieri ohitseni, ojensin hajamielisenä käteni ja poimin sen suuhuni. Sitten en muista enää mitään. 

Summa summarum: Eikö kaikki sentään olekin mukavaa! Mainio jatko ihastuttavalle Onnelin ja Annelin tarinalle.

Eeva Joenpelto: Missä lintuset laulaa

Nyt, tänä lauantai-iltana, kun leivät oli kypsennetty ja laatikot hautuivat uunissa, tunsi Hanna vastoin kaikkia järkisyitä itsensä ylenmäärin onnelliseksi. Ikkunoitten lävitse sisälle asti hän tunsi kuinka suuret puut ulkona, poppelit ja piilipuut kuuntelivat. Ja kuinka huutavan linnun sydän puhdistui korkealla sinisessä ilmassa. Ja kuinka hän itse oli vain yksinkertainen väriläikkä mullan ja veden makuisessa tuulessa. Mutta että hän oli avarakatseinen kuin ainakin ihminen, joka pitkän elämän on elänyt valvoen ja rukoillen. Hänen pieni kurtistunut hapan sydänkarpalonsa veti verta itseensä ja paisui. Ja sitten aivan äkkiä hän työnsi puseroaan  kaulanrajasta sivummalle ja painoi huulensa olkapäätään vasten. Hiukan hämillään hän nosti päänsä ja katsoi ympärilleen. Häntä melkein pyörrytti, taivaan valkoiset vanupilvet vyöryivät vyörymistään. Ja sitten, laskiämpäriä kantavan Elsan puhahtaessa kuin ylimielinen hirvi, hän suuteli olkapäätään vielä toisen kerran, pitkään ja silmät ummessa. Mutta tuskin hän oli nostanut päänsä kun hän jo juoksi alas mäkeä sahaa kohden.

Eeva Joenpelto: Missä lintuset laulaa

WSOY 1957

Karl Wilen on viisikymppinen sahanomistaja, huoleton naistenmies, jonka suureen taloon on vuosikymmenten varella kertynyt koko joukko "jalkavaimoja" ja näiden lapsia. Naiskatrasta luotsaa vaimoista ensimmäinen, lapsettomaksi jäänyt topakka Kaisa. Vain yksi rakastajattarista, kaunis Signe, sai lopulta tarpeekseen ja lähti, mutta hänen tyttärensä Hanna jäi taloon.

Tarina alkaa, kun Signe kuolee, ja lapsenmielinen Hanna joutuu ensi kertaa kasvotusten elämän kovuuden kanssa. Vaikka Hanna on jo 18-vuotias, ei hän tiedä elämästä mitään: hän on tämän omalaatuisen perheen tynnyrissä kasvattama silmäterä, enkelten nukke, jonka hyvyyden ja puhtauden pitää kirkastaman koko suvun häpeätahrat. Kun Wilenin vanhin poika Lasse, josta piti tulla tuomari ja isänsä ylpeys, ajautuu välirikkoon isänsä kanssa, nousevat Hannaan kohdistuvat nuhteettomuuden paineet sietämättömän korkeiksi. 

Hanna koettaa parhaansa miellyttääkseen ja ilahduttaakseen isäänsä, niin kuin hän aina on tehnyt. Mutta tavatessaan lintulammella nuoren tutkijan, Kaukon, Hanna havahtuu tajuamaan oman orastavan naiseutensa, ja Wilenin talon asukkaiden hauras tasapaino järkkyy. Pumpulissa kasvanut Hannakin havahtuu tajuamaan elämän nurjat puolet, ja kauniin kesän mentyä ei mikään enää ole kuin ennen.

Hänen ryhtinsä laukesi, tukka putosi otsalle, silmät tarkkailivat levollisina lintujen rataa. Hannastakin linnut olivat hauskoja, mutta naisena hän piti niistä enemmän siksi, että ne olivat miehelle rakkaita, jos kohta vain velipuolelle. Ehkä hänessä itsessään oli myös niin paljon lintua, laulua ja siipien lyöntiä, ettei hän niitä niin ylettömästi ihmetellyt.

Tarinautti lokikirjaan: "Jos haluatte oppia kirjoittamaan hyviä lauseita, lukekaa Joenpeltoa", hoki äidinkielen opettajamme lukiossa. Mutta minä elin kapinakautta, EVVK, enkä lukenut. Vasta nyt, 13 kotimaista - haasteen kannustamana, älysin ottaa neuvosta vaarin. Ja onneksi otin!

Nyt ymmärrän täysin, miksi rakas ja ärsyttävä äikänopemme niin kovasti Joenpeltoa ihaili. Joudun yhtymään hänen ihailuunsa. Joenpelto kirjoittaa käsittämättömän hyvin, ja totta tosiaan: ne lauseet! Oli aivan hiljaista nyt, olin uinut itsestäni eroon huolekkaat äidit ja lintujen rauhattomat sydämet. Pukeuduin hitaasti, märkä ruumiini, jota ei aurinko yöllä päässyt kuivattamaan, vastusti jokaista vaatekappaletta. Olisinpa lukenut näitä jo nuorena, niin paljon olisin oppinut. Vaan nytpä tiedän, että Joenpeltoa on luettava lisää.

Tarinan tasolla en aivan koko sydämellä rakastunut tähän kirjaan. Jos omalaatuista perhekuviota ei oteta lukuun, kyseessä on melko pitkälti "se tavallinen tarina" - joskin syvällisyyttä ja taitavasti yhteen lomittuvia teemoja löytyy: toisten odotusten todeksi eläminen, katkeruus, perheenjäsenten väliset valtapelit... tässä kirjassa on mistä ammentaa. 

Kehuin jo Joenpellon kieltä, mutta hänen ihmiskuvauksensa on myös ylistämisen arvoista. Hahmoista kaikkein mieleenjäävin oli talon matriarkka Kaisa, joka kovan ja laskelmoivan kuorensa alla on ihminen hänkin. Wilenin, hilpeän naistenmiehen ikääntymisen ja haurastumisen kuvaus on myös hieno. Lassen "antikehityskaari" aukesi hieman kankeasti, mutta rakentui lopulta hyvin uskottavaksi ja osuvaksi kuvaksi paineiden ja häpeän alla murtuvasta nuoresta miehestä. Hänen höpinänsä oli kärsittävä, sillä oppineissa ja lukeneissa ihmisissä oli paljon sellaista, mikä tavallista järki-ihmistä ärsytti ja raivostuttikin, lapsellisuutta ja yksinkertaisuutta ja ihmisten mielipiteitten pelkoa.

Hanna on samaan aikaan vahva että heikko, viaton muttei liian täydellinen: häneen on vaikea olla kiintymättä kuin omaan tyttäreen. Hannan rakastettu jää sen sijaan melko ohueksi, niin kuin usein näissä "love stoyryissa" toiselle osapuolelle käykin.

Kirjan kerronnassa aluksi häiritsi Joenpellon käyttämä vaihtuvan näkökulman tekniikka. Kaikkitietävästä kertojasta hypätään Hannaan ja takaisin, ja lopuksi vielä Kaisaan. Täytyy kuitenkin myöntää, että Finlandia-palkinnonkin napannut kirjailija tietää, mitä tekee. Näkökulmanvaihdot tuovat syvyyttä tarinaan ja toimivat myös "teknisesti" hyvin. Suviyön huuma saa aivan uuden intensiteetin nuoren tytön itsensä kuvaamana, samin vanhenevan naisen hiljaiset mietteet punovat yhteen kirjan johtolangat mieleenpainuvaksi lopuksi. Päädyn sanomaan samaa kuin opettajani taannoin: lukekaa Eeva Joenpeltoa, ihmiset! Minäkin palaan varmasti hänen pariinsa, heti kun kaikilta hauskoilta haasteilta ehdin.

Hanna oli aina elänyt talossa, jossa rakkaus ja sen seuraukset olivat aina silmissä. Hänen oma äitinsä oli vajonnut sen helpoksi uhriksi, eikä kukaan ollut säästellyt sanoja kuvatessaan sen lyhyyttä ja rumuutta. Rakkaus oli heidän kadotuksen luolansa, rakkaus oli piiska ja rakkaus oli verta ja maata.

Mutta Hannalle se oli kuin ohut huntu, tunnelma täynnä arkoja ja suloisia aavistuksia, marmorinkaltaisia jäseniä ja aaltojen hiljaista lähestymistä. Se oli kaunista leikkiä, jolla ei ollut loppua.

Summa summarum: Kuinka ihmisen sydän vanhetessaan käpristyi ja kuivui kokoon, tuli kovaksi, kylmäksi ja ikäväksi, niinkuin Kaisakin oli eräänä yönä hänelle valittanut. Silloin Hanna ei ollut ajatellut sitä hiukkaakaan, mutta nyt hän ymmärsi että sama käpristyminen, kuivuminen ja koveneminen uhkasi jokaista ihmistä, ja useinkin juuri niitä parhaimpia. 

Haikea kasvu-ja rakkaustarina häkkilinnusta, joka tahtoi lentää.

Mirjam Kälkäjä: Maan ja joen poikki

Kämppä oli tumma yksinäinen möhkäle keskellä erämaata, kuin karhu, joka on nousemassa pesästään pyöreä selkä köyryssä. Ympärillä levittyi summaton kaira. Kiiretön ja koskematon, siihen ihminen tuskin oli jälkiään jättänyt. Näin pakkasen alla ne vähäisetkin naarmut uupuivat mitättömiin. Oli korkea taivas ja sen alla hiljainen tuntematon maa, jossa sudet vaelsivat tunturilta toiselle, riekot makasivat lumikuopissaan tai istuivat palloina korpimännyn oksalla. Joki nukkui jään alla, Paatsjoki. Koskipaikkojen yllä leijuivat korkeat höyrypatsaat ja vesi putosi lumivalkeina ryöppyinä kivien yli. Ja kaukana koskien takana, selkosten takana meri, Jäämeri, suuri Äiti. Sulana hengittivät mainingit ja myrskyöinä kauas kallioille ulottuvat kuohusormet. Mustana vellova syvyys, kohtu, josta elämä vuoti maalle ja ihmisille kuin eläimillekin. Sitä kohti ihminen oli herännyt pyrkimään, siitä tarinat ujuivat savukielinä etelään, kaloista ja taas kaloista, sillistä, turskasta, lohesta. Sitä kaikkea runsain määrin tarjosi tuo Äidin syli, sen antimien ääreen pyrkivät nälän ja kurjuuden, ikuisen alennustilan ja ainaisten parempiosaisten palvelemisen näännyttämät ihmiset.

Ja valtio sanoi: Menkää. Menkää ja tehkää kaikki maa.

Mirjam Kälkäjä: Maan ja joen poikki

Kirjayhtymä 1978

Eletään vuotta 1922. Nikke ja Kaisa, kuten monet muutkin, ovat lähteneet paremman elämän toivossa kotiseudulta kauas Petsamoon, niin kauas kuin ylipäänsä on mahdollista mennä. Uusi elämä on karua ja raskasta. Töitä on paiskittava pimeästä pimeään, Nikke metsätöissä ja Kaisa kämppäemäntänä. Syntyy lapsi, perheen kolmas, ja pian on neljäskin alulla. Mutta unelmat ja usko tulevaisuuteen antavat voimia kestää pitkä ja vaikea ensimmäinen talvi. 

Pian pian, suihkivat paulakengät hankeen kaivautuneella kapealla polulla. Kohta kohta, räiskähtelivät honkahalot hellan uunissa ja kämpän punakylkiseksi lämmitetyssä kaminassa. Oma oma, huokui öinen hiljaisuus, kun miehet nukkuivat suut kuorsauksesta ammollaan ja Kaisa makasi Niken kainalossa silmät unettomina tuijottaen himmeästi erottuvaa ikkunan neliötä kämpän sakeassa pimeydessä. 

Oma koti.

Lopulta kevät ehtii Petsamoon asti, ja kesän tullen saadaan soutaa vene oman tontin rantaan, päästään rakentamaan ensimmäistä ikiomaa kotia. Yhdessä toisten tulijoiden kanssa kestetään luonnon ja elämän oikut, opitaan pärjäämään sillä mitä on, vaikka juuri mitään ei ole, koulut ja lääkäritkin kaukana, eikä kätilökään ehdi läheskään ajoissa hätiin. Silti elämä jatkuu, syntyy pieniä petsamolaisia tiettömien taipaleiden takana. 

Petsamolaissyntyisen Mirjam Kälkäjän toinen romaani kertoo vähäeleisesti, mutta aidosti ja väkevästi uudisasukkaiden elämästä kaukana kotoa, nuoren kansakunnan vaurautta rakentavista naisista ja miehistä. Paitsi elävä ajankuva, Maan ja joen poikki on Kaisan kasvutarina pelokkaasta piikatytöstä vahvaksi pohjoisen naiseksi. Petsamo on ankara opettaja, eivätkä kaikki kestä, mutta Kaisa kestää - ja oppii. 

Mutta Kaisa seisoo paikallaan. Olavi helähtää itkuun lattialla, Mannu niiskaisee nenäänsä hänkin. Äkkiä Kaisa liikahtaa, kulkee varmoin askelin ovelle, jossa Mari jo tulee vastaan silmät hätäisinä, menee siitä tyttöä huomaamattakaan ohi. Näkyy kulkevan rantaan päin. Mannu jo tepastelee hädissään, mitä se, ei kai se itselleen nyt jotakin. On jo lähtemässä perään, kun näkee naisen kääntyvän. Nousee siitä ylös törmää, kulkee nurkan ympäri ja ottaa porraspäästä pyykkikorin.

Kauan hän ripustelee pyykkejä nurkkapielestä pihlajaan vedetylle nuoralle. Yksitellen hän asettaa jokaisen vaatekappaleen narulle, oikaisee saumat, nykäisee lakanansyrjää suoraksi. Viimein hän palaa takaisin, tyhjä kori rompsuttaa jalkaa vasten joka askeleella. Hän asettaa korin huolellisesti paikoilleen pyykkikotaan, kumartuu sitten kokoamaan lastuja rantteen hakokselta syliinsä, kerää esiliinan täyteen. Pitää keittää kalat.---

Hän astuu sisään, helistää lastut sylistään laatikkoon ja alkaa lappaa piisiin. 

Hetken päästä hän kysyy, kun on saanut kalat pataan ja tulen kunnolla syttymään:

- Menikö tuo heti vai joutuiko kitumaan?

Tarinautti lokikirjaan: Petsamon historia on kiinnostanut minua aina, onhan se mutkan kautta osa omankin sukuni tarinaa. Kun löysin kirpparilta Mirjam Kälkäjän teoksen, tiesin että aika on kypsä.

Tätä kirjaa lukiessa tuli väkisinkin nöyrä ja hiljainen olo. Tuntuu käsittämättömältä ajatella, kuinka sitkeitä ja urheita näiden ihmisten on ollut pakko olla. Silti kirjasta jäänyt olo ei ollut lohduton - vaikka kurkkua kuristikin Kaisan ja hänen perheensä puolesta, samalla oli pakko ihailla näiden ihmisten sitkeyttä ja neuvokkuutta. Kuin vaivaiskoivut he suikertavat, taipuvat ja venyvät, mutta eivät taitu. Mahtavaa pohjoista luontoa vastaan on turha taistella, on nöyrryttävä elämään sen ehdoilla.

Mitä olet, ihmisen kapoinen lapsi, nyt? Siinähän istut kömmänässäsi, lumen alla. Savu yrittää suikertaa piipusta yötä päivää, valo tuikuttaa ikkunan rakosesta ulos, kun joku on taas aamusella käynyt ne auki lapioimassa. Iltaan mennessä täyttyvät taas, polut, ja peittyvät mitättömät jäljet. Savukiehkura sekoittuu heti myrskyn myllerrykseen, lumen tuppuraan, joka survoo ylös ja alas, hakkaa kipeästi kasvoihin jos naamasi ulos pistät. Ja valo vaipuu pariin metriin, tuskin pidemmälle ulottuu kuin lapsen kärsimätön katse kun hän painaa kasvonsa kiinni jäiseen ruutuun ja hengityksellään lämmittää aukkoa suuremmaksi.

Mitä olet, ihmislapsi, nyt?

Isäntä puhuu. Luonto.

Mitä pitemmälle kirjassa etenin, sitä selvemmin tunsin, että tässä on kirja minun makuuni. Kälkäjä ei turhia kikkaile, hän luottaa  kertomansa tarinan voimaan. Alussa kirja alkoi ymmärtää, että kyseessä olisi kolmiodraama (joita olen vähän vältellyt siitä pitäen kun menin lukemaan Vieras mies tuli taloon aivan liian nuorena). Mutta ilokseni tarina urkenikin toisille urille, ja kirjan parasta antia olikin sen jälkimmäinen puolikas, kun uudisrakentaminen iloineen ja hankaluuksineen pääsee toden teolla käyntiin.

Ihastuin Kälkäjän koruttoman kuulaaseen kerrontaan ja pohjoisen puheenparteen, jota kirjassa on juuri sopivasti. Lapin lapsena löysin kirjasta paljon myös kodikasta ja tuttua kytevän koti-ikäväni sytykkeiksi.

Oli jotenkin kummallista, ettei hän pelännyt täällä yhtään. Kotona hänestä tuntui pahalta kulkea iltapimeällä pihan yli liiteriin tai käymälään. Täällä oli ympärillä pyörryttävä erämaa, joka ei koskaan lopu, ei ennenkuin Jäämeren rantaan. Ihmisiä harvassa, ei luista usein latu pitkin virtaa. Ja kuitenkin, täällä oli turvassa, ajatteli Kaisa. Kyhmyrystyiset koivut vaaroissa, punakylkiset männyt, matala vaivaiskoivu jängissä hillankukkien keskellä - kaikki se tuntui jo tutulta. Tuntui kuin olisi aina ollut täällä, vaikka ensimmäistä kevättä eli.

Paatsjoen laakso yhdistää kolme maata

Kaiken kaikkiaan viihdyin Petsamossa niin valtavan hyvin, että olen jo tilannut lisää Kälkäjää kirjahyllyni aarteiksi. Kolmentoista kotimaisen valloitus alkoi siis kohdallani kerrassaan hienosti!

Summa summarum: Ja tuhat tuntoa liikkui heidän välillään, tuhat elämän vaatimusta, se ottaa ja antaa, teettää kaikenlaista. Ja he, naiset ovat etummaisina siinä tuulta vasten. Sydämeenkäyvä kuvaus Petsamon asuttamisesta, ihmiskohtaloista maan pohjoisilla äärillä.

Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talo

Pitkän aikaa me seisoimme siinä. Kaikki oli käynyt niin kummallisesti ja äkkiä. Meillä kahdella tytöllä oli ikioma pieni talo! Ihan oikea talo. Sillä oikea se oli. Me kosketimme hyvin kunnioittavasti rautaporttia, ja se oli ihan oikea portti. Ja me saimme asua talossa kahden ilman ketään aikuista. Ilman Minnaa ja Adelea ja ilman riiteleviä sisaria ja kiusaa tekeviä veljiä. 

Ja kaikkein hauskinta oli, ettemme vielä tienneet talostamme mitään. Se oli edessämme kuin joululahjakäärö juuri ennen aukaisemista. Minkähänlaista siellä oikein mahtoi olla?

Kädet toistemme kaulalla me käännyimme ja lähdimme astumaan kohti ikiomaa taloamme.

Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talo

WSOY 1966

Kuvittanut: Maija Karma

Onneli ja Anneli ovat kaksi ihan tavallista tyttöä, joita eräänä kauniina kesäpäivänä kohtaa mitä epätavallisin onni: kiltti rouva Ruusupuu "myy" heille ikioman kodin! Huolimaton rakennusmestari on tehnyt siitä epähuomiossa kahden pienen tytön talon, ja niinpä se on kuin luotu Onnelille ja Annelille. Riemuissaan he tutkivat uutta kotiaan, jossa on kaikkea mitä kaksi pientä tyttöä toivoa saattaa, ja jossa siivoaminenkaan ei ole ikävä velvollisuus, vaan oikein kotoisaa ja hauskaa. 

Koska Ruusukuja ei ole mikään tavallinen kuja, on siellä myös ihmeellisiä naapureita: Tingelstiinan ja Tangelstiinan puutarhassa kasvaa joulukoristeita, ja kiukkuisella rouva Rusinalla on kaappi täynnä riemunkirjavia säästöporsaita - ja sydän täynnä huolella säästettyä surua. 

Poliisiystävänsä Urho Ulpukan kanssa tytöt joutuvat myös jännittävään seikkailuun, ja lopuksi järjestetään tietysti suuret juhlat tyttöjen talon puutarhassa.

Sitten jaoimme jokaiselle yllätyskananmunan, ja kun ne särjettiin, niistä tuli mitä ihmeellisimpiä yllätyksiä. Joku sai kuvakirjan, joku kumisaappaat, jollekulle tuli ihan oikea retkeilyteltta, eräässä oli nukke ja nukenvaunut, ja kaikkea ihmeellistä niistä tuli..

Tarinautti lokikirjaan: Jostain syystä en koskaan ole tullut lukeneeksi Onnelin ja Annelin taloa. Nyt otin vahingon takaisin, ja kyllä hyvää kannattikin odottaa! Tämä on juuri niin ihana kuin kuvittelin sen olevan, ja oikeastaan vähän ihanampikin. 

Kuusivuotiaskin piti kirjasta kovasti. Ainut miinus hänen kannaltaan oli että kirjaston kirjan kuvia ei saanut värittää. (Taidankin tietää, minkä kirjan tytär saa ensi jouluna lahjaksi ;))

Summa summarum: Emme malttaneet vielä mennä sisälle. Istuimme kuistin portaille ja katselimme puutarhaamme. Lyhdyt paloivat puiden oksilla, ne keinuivat hiljaa, kun tuuli liikutteli oksia, ja silloin tällöin kopsahti vielä maahan jokunen myöhäinen karamelli. Kerrassaan lumoava, suloinen hyvänmielensatu unelmakodista, josta tuleekin totta.

P.S. Onnelista ja Annelista ovat blogannneet (ja tykänneet) lisäkseni Siniorvokki, Salla, Kirjatoukka, Rouva Huu sekä Millimolli, jonka tämä kirja saa onnelliseksi. Ja niin se muuten sai minutkin!

Heidi Linde: Jo nyt on!

Terese nojautuu lähemmäs ikkunaa, maha tökkää tiskipöytään ja autosta ilmestyy näkyviin kolme kättä, Einar päästää otteensa irti ratista ja kumartuu vähän alaspäin nähdäkseen paremmin Teresen, ja tytöt vilkuttavat pienillä käsillään auton takaikkunasta, Terese nostaa oman kätensä ja vilkuttaa innokkaasti takaisin, ja tuntuu kuin heidän välillään olisi jonkinlainen mekaaninen side, ihan kuin hänen kätensä olisi auton varsinainen moottori, ja mitä reippaammin ja tomerammin hän vilkuttaa, sitä nopeammin hän pääsee heistä eroon. 

Heidi Linde: Jo nyt on!

WSOY 2012

Alkuteos: Nu, jävlar! 2011

Suomentanut: Katriina Huttunen

Kongsvinger on aivan tavallinen pikkukaupunki eteläisessä Norjassa, ja aivan tavallisia ovat myös sen ihmiset: uupumukseen asti äitiyttä suorittava, krooninen pärjääjä Terese, hänen myhäilevä miehensä Einar, kaunis mutta yksinäinen Jessica, tyhjän pesän syndroomaa poteva Lydia. Mutta pinnan alla kuohuu: Teresen tyyni kuori kupruilee, ja Lydian on yhä vaikeampaa salata mielikuvitusystävänsä, kuningatar Sonja. 

Jo nyt on! kertoo päivästä, jona Jessica tulee vanhaan kotikaupunkiinsa juhlistamaan häitään - päivästä, jona komisarion patonki jää puoliksi syömättä, ja huoltoasemalla paistetaan tuoretta pullaa: siellä on Kevin, jonka haavoja aika ei paranna - vielä kahdentoista vuoden jälkeenkin hän haikailee Jessican perään.

Norjalaisen Heidi Linden ensimmäinen suomennettu romaani on tyyliltään hilpeä ja teemoiltaan kipeä yhdenpäivänromaani elämäänsä pettyneistä ihmisistä, elämänpelosta ja siitä, kuinka vaikeaa on ottaa vastuuta omasta onnestaan. Kun elämä ei menekään niin kuin piti, voi kaivautua katkeruuteen tai paeta hulluuteen, takertua menneeseen tai hypätä sillalta. I am asking you to believe in change, sanoo Obama telkkarissa. Mutta mitä jos on jo liian myöhäistä muuttua? Elämän juna meni jo, ja uutta ei tule... ei ainakaan, jos ei mene sitä asemalle vastaan.

 - Älä viitsi! Terese sanoo. 

- Ai mitä?

- Tuollaista helvetin viisastelua.

- Nyt en oikein tiedä pysynkö perässä, Kai Langseth sanoo.

- Et tietenkään pysy! Terese sanoo. - Et voi tietää millainen paskapäivä tämä on ollut. Sinulla ei ole aavistustakaan millaiseksi koko helvetin elämäni on muuttunut!

Kai Langseth katsoo häntä ja Terese tuntee miten vapauttavaa kiroileminen on, hän on kiroillut ihan liian vähän elämässään, ja nyt hän näkee kaikki rumat sanat joita hänellä on sisimmässään, ne ovat odottaneet ja kasaantuneet, ja hänelle tulee pakottava tarve huutaa, päästää ilmoille kaikki se mitä hän on pidätellyt niin kauan, avata kaikki talon ikkunat ja seisoa tukka hajallaan, tuuli kasvoillaan, ympärillään lepattavat valkoiset verhot, ja huutaa kurkku suorana tielle vittusaatanaa.

Terese oli pärjääjä, niin kaikki sanoivat, hänen tärkein ominaisuutensa oli järkkymätön kyky pitää rohkeutta yllä ja kestää, niin hänestä kirjoitettiin lukion muistokirjassa: sietämätön sietokyky.

Tarinautti lokikirjaan: Ei liene salaisuus, että olen kutakuinkin rakastunut Norjaan. Luen enemmän norjalaista nykykirjallisuutta kuin kotimaista; jotenkin olen länsinaapurissa kirjallisesti kotona. Heidi Lindeä en ole vielä ehtinyt lukea, ja tämä kuulosti hyvältä. (Kaiken kukkuraksi kirja vielä sijoittuu rakkaaseen Kongsvingeriini, josta minulla on ihania muistoja nuoruuteni päiviltä.) 

Odotin siis kieli pitkällä, että pääsisin lukemaan tämän kirjan. Pidinkin siitä paljon, eri tavalla vain kuin odotin. Linden tyyli ei kolahtanut minuun aivan yhtä lujaa kuin vaikkapa Heivollin hypnoottinen tai Pettersonin kaihoisa kerronta. Välillä kaikki tuntui olevan turhankin synkkää, pessimismi rehotti ja dorkat saavat eniten naista. Kuitenkin kirja koukutti, oli ihan pakko valvoa vähän liian myöhään ja lukea vielä vähän. Ja hyvä niin: kirja parani koko ajan, ja jatkoi paranemistaan vielä senkin jälkeen kun olin jo lukenut kirjan loppuun. Eikä Linde sorru päättelemään lankoja siististi yhteen, vaan antaa niiden jäädä repsottamaan puoliksi auki, mikä sopiikin täydellisesti tähän vähän rähjäiseen tarinaan.

Kongsvinger bru

Parasta kirjassa olivat sen henkilöt. Katkeroitunut Terese-parka oli säälittävyydessään  loistava, uskottava ja hauska. Lydia sen sijaan jäi vähän paperinukeksi; kuninkaallinen mielikuvituskaveri oli ideana hyvä, muttei ihan kantanut maaliin asti. Hahmoista sympaattisin oli Kevin, joka alussa tuntui turhankin tallukalta, mutta josta lopulta kehkeytyi tarinan kiinnostavin henkilö.

Silloin Kevin kuoli. Käsissä hänellä oli iso pahvilaatikko jossa olivat kaikki hänen kasettinsa, ja yksinäisen kitaran äänen säestämänä hän vajosi alaspäin, kunnes vesi sulki hänet sisäänsä ja hän hukkui hitaasti ja täysin kivuttomasti. Oliko hän koskaan ollut niin onnellinen kuin juuri silloin? Jouluaatto tuli eräänä elokuun päivänä, ja hän sai lahjan jota ei ollut edes uskaltanut kirjoittaa toivelistaan.

Pidin myös kirjan kielestä, joka on mukavan arkista, vähän ronskiakin muttei liikaa. Vaikka virkkeet ovat välillä hengästyttävän pitkiä, teksti on helppolukuista ja tarina kulkee hyvin. kerronta vetää, tarinasta löytyy tarttumapintaa meille "taviksille". tragikoomiset tilanteet ja henkilöt. En ylläty, jos tästä tehdään pokkari. Syytä ja ainesta olisi!

Summa summarum: Ja toisin kuin Sonjalla, hänen velvollisuutensa on ihon alla. Se virtaa veressä. Velvollisuus on ilmaa jota hän hengittää ja vettä jota hän juo. Heti aamusta ja joka aterialla. Vähintään kaksi lasillista. Tragikoomisia tarinoita tavallisten ihmisten elämästä ja elämättä jättämisestä. 

P.S. Kirjasta ovat bloganneet myös Karoliina ja Annika. Molemmat tykästyivät, jopa enemmän kuin minä.

Franzon ja Airola: Muuttolintulapsi

Päivi Franzon ja Sari Airola: Muuttolintulapsi
Lasten Keskus 2007

Anna ja hänen perheensä ovat muuttaneet uuteen kotiin. Uusi koti on harmaa ja ikävä, eikä kukaan pihan lapsista halua leikkiä Annan kanssa. Mutta kaikki muuttuu, kun Anna keksii rakentaa itselleen karkkipapereista siivet! Karkkipaperisiivin hän pääsee pilvien päälle ja kauemmaskin, unelmien aurinkosaarelle jossa on aina kesä ja kaikki on aivan kuten kotona. Mutta mitä useammin Anna lentää kotoa pois, sitä vaikeampaa on tulla takaisin...

Hississä hän huomasi kummallisen asian:
aivan kuin hän olisi muuttunut hiukan läpikuultavaksi.

Päivi Franzon ja Sari Airola kertovat koti-ikävästä, maahanmuutosta ja syrjinnästä kauniisti ja herkästi, sekä sanoin että kuvin ja värein. Uudessa kodissa kaikki on kaamoksenharmaata; eipä ihme että Anna kaipaa aurinkoa ja vanhan kotimaan hehkuvia värejä! Pehmokirahvi on tuttu ja turvallinen muisto vanhasta kodista, ja Anna löydettyä ystävän sekin saa kaverin naapurinpojan pupusta.

Anna laskeutui varovasti pienen pilven päälle ja riisui siipensä.
Pilvet tuoksuivat kotipihan lehtikasoilta. Aurinko porotti. 

Tarinautti lokikirjaan: Ihastuin hiljattain Franzonin ja Airolan Surusaappaisiin, joten oli itsestään selvää että haluan lukea tämänkin. Enkä pettynyt pisaran vertaa! 

Sormella osoittelematta, myötäeläen ja mielikuvituksen siivin parivaljakko on tarttunut tärkeään aiheeseen ja saanut aikaan lumoavan tarinan, joka lapsista oli jännittävä ja äidistä koskettava. (Voisin nyt vuodattaa litran ylisanoja, mutta säästän teidät siltä ja tyydyn toteamaan, että ihastuin tähän kirjaan kerta kaikkiaan.) Toivon, että Franzon ja Airola jatkavat hedelmällistä yhteistyötään vielä mooonen kirjan verran!

Summa summarum: Lämminhenkinen, hieno kirja! Suosittelen paitsi lapsille, myös kaikille kaukokaipuusta kärsiville. (Etenkin näin ensimmäisten loskakelien aikaan voi tämä kirja olla omiaan.)

Alice Hoffman: Punainen puutarha

Blackwell oli pieni kaupunki. Taivas oli yhä tumma, joskin siellä täällä näkyi helmenharmaita raitoja. Starrin perheen miehet olivat jo töissä Eel Riverin takaisilla laitumilla, Harry Partridge oli mennyt kalaan, Mottit kaatoivat puita ryhtyäksen laajentamaan kaupungin pientä kokoushuonetta. Ainoa joka näki Chapmanin poikien tulon oli Minette Jacob, joka oli lähtenyt hirttämään itseään niityllä kasvavaan isoon tammeen ja piteli käsissään paksua köyttä, jonka pää laahasi maata hänen jäljessään.

Alice Hoffman: Punainen puutarha

Gummerus Kustannus Oy, 2012

Alkuteos: The Red Garden, 2011

Vuonna 1750 nuori Hallie Brady asettuu miehensä Williamin ja muutamien muiden uudisasukkaiden kanssa Massachusettsin takamaille, ankeriaita kuhisevan joen varteen. Talvesta tulee kylmä ja julma, ja koska aviomiehestä ei ole mihinkään, henkinjääminen on Hallien varassa. Sinnikkyyden,  mustan huumorin (Kuinka monta kuollutta aviomiestä mahtuu jokeen? No jaa, yksikin riittäisi) ja vuorilla asuvan karhunaaraan avulla Hallie onnistuu pitämään kyläläiset hengissä kevääseen saakka. Näin saa alkunsa Bearsvillen kaupunki, jonka nimi sittemmin muutetaan Blackwelliksi. 

Vuosien ja vuosikymmenten saatossa Blackwellin kaupunki kasvaa ja kehittyy muuttuvien aikojen mukana. Tulot ja lähdöt, syntymät ja kuolemat muodostavat elävän vuoroveden, johon jokaisen on vääjämättä vuorollaan vajottava. Silti jokin pysyy samana, jokin olennainen, joka tekee Blackwellistä toisenlaisen kuin kaikki muut maailman kaupungit - se sama mystinen jokin, jonka ansiosta ei ole olemassa kahta täysin samanlaista ihmistä eikä paikkaa.

Tarinautti lokikirjaan: Onko teitä koskaan taiottu - lumottu kirjaan, niin että ette soisi lumouksen murtuvan, joutuvanne sen taikapiiristä pois? Minut on lumottu syrjäiseen laaksoon, pieneen koruttomaan kaupunkiin, puutarhaan jonka punaisessa mullassa kasvaa vain punaisia kukkia...

Lumousta on tietysti mahdotonta selittää, eihän se silloin olisi lumous. Yritän silti kertoa jotakin siitä, miksi tämä kirja viehätti minua niin paljon. Luulen että taika on siinä, miten Hoffman koskettaa kynällään rutikuivaa historiaa, ja saa sen sykkimään elämää.

Oppikirjoissa historia on pitkälti kuolemista: sotia, tauteja ja nälkävuosia, jotka muokkaavat kansakunnan kohtaloita ja joihin myös Blackwellissa on pakko mukautua. Mutta Hoffman ei tyydy siihen; kirjaa lukiessa ymmärtää väkisinkin, ettei historiaa olisi ilman rakkautta. Kun siirtää näkökulman  yksilöstä sukupolvien ketjuun, näkee että rakkaus on eloonjäämisen ehto, joka sitoo ihmiset yhteen ja kantaa kuoleman ylikin. Ja niin kuin luonnon ja sivistyksen väliin on mahdotonta piirtää selkeää rajaa, samoin yhtyvät toisiinsa elämä ja kuolema, realismi ja magia. 

Elämän puu oli istutettu lähelle Blackwellin keskustaa. Ihmiset sanoivat, että jos seisoi sen oksien alla kukkimisaikaan, saattoi anoa armoa saadakseen syntinsä anteeksi. Kaupungissa oli vuosikaudet voimassa määräys, joka kielsi vahingoittamasta Elämän puuta, mutta öisin siitä otettiin pistokkaita. Pihoihin istutettiin salaa taimia ja niiden aran kuoren ympärille kiedottiin säkkikangasta suojaksi kylmyyttä vastaan. --- Ajan oloon näiden puiden tuottamia omenoita, samoja hedelmiä jotka houkuttelivat Aadamia ja Eevaa, alettiin kutsua nimellä Blackwell-Look-No-Further; kun joku saapui Blackwelliin ja maistoi niitä, hänellä ei enää ollut tarvetta jatkaa edemmäs. Vaikka koko maailma kutsuisi häntä puoleensa, hän viettäisi silti mielihyvin elämänsä tässä pienessä Massachusettsin laaksossa.

Punaisen puutarhan kertomukset ammentavat klassisesta tarinaperinteestä ja vanhoista tutuista myyteistä; oman tulkintansa saavat mm. merenneitotarinat sekä hirviön ja kaunottaren rakkaus. Ja kuten kaikilla kunnon kaupungeilla, on Blackwellillä myös oma haamunsa, joka uskollisesti jaksaa kummitella kotikaupunkinsa väelle vuosisadasta toiseen.

Pahaa vastaan voi taistella vain ilolla, oli Azurine kirjoittanut. Meidän on unohdettava kaikki mitä meille on ikinä opetettu.

Rakastin Punaista puutarhaa, vaikkei se täydellinen ollutkaan. Kertomusten vetovoima vaihteli: osa tarinoista lumosi täysin, toisissa juoni  jäi hieman kliseiseksi tai muuten laimeiksi. Eniten ihastuin tarinoihin Kesätön vuosi, Blackwellin hirviö, Kahdeksan rakkauden yötä sekä tietysti tarina, josta kaikki alkoi: väkevä Karhun talo. Hallie Brady on yksi mainioimmista fiktiiviistä naisista, jonka tiedän. Hänestä lukisin ilomielin vaikka kuinka paksun kirjan!

Pidin valtavasti siitä, miten tietyt keskeiset elementit putkahtelivat yhä uudestaan esiin; karhut, omenat, paikannimet ja kaiken punaiseksi värjäävä multa ovat Blackwellin luonteenpiirteitä siinä missä puna-ja itsepäisyys on tyypillistä Bradyille. Minulle tämä kirja ei ollutkaan ensisijaisesti kertomuskokoelma, vaan romaani, jonka päähenkilö vain sattuu olemaan paikka. Ja vaikka henkilöistä useimmat vain vilahtivat kuvassa yhden tarinan verran, he tuntuivat heti tutuilta ja rakkailta kuin vanhan ystävän tai läheisen sukulaisen lapset. Olisipa Blackwell oikeasti olemassa! Sinne olisi pikku pakko päästä käymään.

Punaiseen puutarhaan on jo ehtinyt astua ilahduttavan moni. Norkku nautiskeli hitaasti kirjan syksyisestä mystiikasta, samoin Maria viihtyi leiritulentuoksuisessa tunnelmassa. Sannalle kirjan henkilöt jäivät etäisiksi, mutta taianomaisuus viehätti. Katjalle kirja oli täydellinen kaunokirjallinen välipala, ja Sonja tunsi laillani olevansa tässä kirjassa kotonaan.

Summa summarum: Elämä on väkevä virta eikä Jumala ole vaisu. Rakkauden väri on punainen. ~Riikka Juvonen~

P.S. Nyt on pakko saada lisää Hoffmania ja pian! Suositellakin saa.