Trooppista vapausälyä ja maagista epärealismia kotimaiseen tapaan

Ajatus kaiken työn kieltämisestä on saanut yhä vahvempaa kannatusta. Tämän näkemyksen mukaan, jonka myös itse allekirjoitan, työ tulisi nähdä vaaralliseksi ja vammauttavaksi leikin perversioksi. Ammatti on sairauden kaltainen tila, joka rajoittaa siihen samaistuvan henkilön ihmissuhteita, ajattelua ja mielikuvitusta ja antaa vastineeksi vain valheellista turvallisuutta sekä illusorista yhteenkuuluvuutta. --- Komitea tulee jatkossa kiinnittämään nykyistä enemmän huomiota ajatuksellisesti ja mielikuvituksellisesti kuihtuneiden ryhmien kuntoutukseen.

Eero Riikonen: Pommetiikan perusteita

Loki-Kirjat, 2000

Eräänä päivänä joskus 2040-luvun alussa nimettömäksi jäävä asiantuntija saa salaperäiseltä Arkielämän taiteen komitealta toimeksiannon: hänen tulee tuottaa "arkielämän taidetta ja hyväileviä todellisuuksia koskevia käytännöllisiä projektiehdotuksia." Asiantuntija käy tarmolla toimeen,  visioiden uusia kiehtovia tieteen ja taiteen muotoja, kuten sateen estetiikka, poetiikka ja fysikaalinen erotiikka sekä optimistisen pyöräilyn aineistohanke. Trooppisen vapausälyn lisäämiseksi on hänen mukaansa myös välttämätöntä ryhtyä mm. seuraaviin kiireellisiin toimiin:

- Vuosittain järjestettävien säätiedotuksista nauttimisen kouluttajakoulutusten laatua tulee kehittää ja määrää lisätä

- Grillauksen yhteydessä on kaihdettava korostetun järkeviä puheenaiheita

- Vuosisatainen päiväuniperinne on jo pahasti rapautunut. Myös lakanoihin, patjoihin ja vuodevaatteisiin liittyvä aito herkkyys on katoamassa. Päiväunien ja vuodevaatekokemusten arvon palauttaminen sekä sopivan iltapäivävalaistuksen järjestäminen (huoneiden hämärtäminen!) ovat äärettömän ajankohtaisia haasteita.

- Lämmin tuuli on hyvinvoinnin keskeinen edellytys. Asiat tulee järjestää niin että henkilö, joka katsoo kärsivänsä lämpimän tuulen vajauksesta voidaan lähettää erityistuen avulla seudulle, jossa vajavuutta on mahdollista vähentää. Henkilöllä tulee aina olla mahdollisuus valita kohdepaikkakunta ja matkustusajankohta itse. Koska lämpimään tuuleen liittyvät tarpeet ovat yksilöllisiä, päätöksenteossa tarvitaan joustavuutta ja hyväilevää neuvottelutyyliä.

- Jotakin. Se on minusta kaikkein kaunein sana. Tietämättömyyden kaunis hedelmä.

Tom Franco: Tropical joy

Aiheestaan vilpittömän innostunut asiantuntija alkaa suunnitella oivalluksistaan kirjaa. Kirjoittajan löydettyä sisäisen tropiikkinsa kirjaprojekti saa kuitenkin uusia ja yllättäviä suuntia, ja sukset Sisäisen Kustantajan kanssa alkavat mennä yhä pahemmin ristiin. Kirjoittajalla on näet vahva halu pukata ilmoille kirja, joka rikkoo johdonmukaisuuden kaavoja mahdollisimman monella tavalla. Sisäisen kustantajan mielestä puolestaan "voisi olla hyödyksi jos myöntäisit, että olet harhautunut, katkera ja yksipuolinen."

Tarinautti lokikirjaan: Olen aiemmin avautunut blogissani klemmareiden käytöstä. Tämä kirja on oma personal bestini: klemmareita kului peräti 41! (Saavutuksen suuruutta ei ainakaan vähennä se, että sivuja koko kirjassa on 123). Tästä voittekin jo päätellä, että pidin kirjasta. Paljon. Pidin, suorastaan rakastin, vaikka -tai koska- koko jutussa ei ollut sen enempää päätä kuin häntää. Harvoin saa lukea näin riemastuttavaa, hyväntahtoista arkipäivän anarkismia jossa on enemmän kuin ripaus ironiaa seassa. Taisin ahmia kirjan turhankin nopeasti: tällaiset kirjat ovat parhaimmillaan hitaasti naukkailtuna, ei kerralla ahmaisten niin kuin tulin tehneeksi. Oli miten oli, tämä on minun Täydellinen kesälomakirjani, jonka klemmaroituja sivuja takuulla selailen taajaan :)

Olen aina ymmärtänyt, että arkielämän taide ja hyväilevä tulevaisuus liittyvät tiukasti toisiinsa. Tulevaisuus on nimittäin tausta, joka vaikuttaa kaikkeen. Hyväilevän tulevaisuuden sijasta pitäisi ehkä mieluummin puhua "kutkuttavasta tulevaisuudesta". Hyväilevien asioiden myötä nimittäin syntyy usein kutkuttava tunne.

Henri Rousseau: The Dream

Summa summarum: Asiantuntijoihin uskottiin vielä 2000-luvun alussa yleisesti.  ~Peruskoulun intuitiivisen historian oppikirja (Nautinnon historian työryhmä 2040) ~

Heini Saraste: Mahabad. Kuu, aamusumu ja rakkaus

Sillä Mahabad on kuin ryöppyävä vuoripuro, kuin räjähtelevä tähdenlento, ja Firas on tyyni suuri järvi, johon puro laskee, mittaamaton avara taivaan selkä tähden lentää.

Kadulla Mahabad ja Firas tapaavat turkinkurdilaisen tanssiryhmän, joka kiinnostuu nuorenparin tilanteesta.

- Onko teillä kaupungissa ystäviä, ketkä ovat tulossa häihinne?

Firas viittaa laajassa kaaressa ylöspäin:

- Vain taivas on ystävämme.

Silloin tapahtuu taas pieni iloinen ihme. Turkin kurdien tanssiryhmä lupaa järjestää koko tilaisuuden. Se hankkii ruuat ja orkesterin ja lupaa myös tanssia.

Heini Saraste: Mahabad. Kuu, aamusumu ja rakkaus

WSOY 2007

Mahabad on pieni tyttö, kun hänen perheensä joutuu jättämään kotinsa Kurdistanissa ja etsimään maailmasta uutta kotia. Turkista tie vie lopulta Suomeen, jossa Mahabad omaksuu uuden kielen ja kulttuurin, voittaa näkövammaisten mm-kultaa ja valloittaa ympäristönsä periksiantamattomuudellaan ja räiskyvällä temperamentillaan.

Naiseksi kasvettuaan Mahabad menee naimisiin kurdilaisen kaavan mukaan miehen kanssa jota hädintuskin tuntee, mutta elämällä onkin muuta mielessä hänen varalleen: ystävyys Firasin, nuoren kurdipakolaisen, kanssa kasvaakin vuosisadan rakkaustarinaksi. Taistelu rakastetun saamiseksi Suomeen vie vuosia, ja jopa sinnikkäältä Mahabadilta on usko loppua kesken paperisodassa monen valtion virastoja vastaan. Mutta Mahabad ei anna periksi: yhä uudestaan ja uudestaan he tanssivat häitään, vaikka kumpikin on papereiden mukaan vielä naimisissa omilla tahoillaan...

Kirjan kirjoittaja Heini Saraste on Mahabadin pitkäaikainen ystävä, ja tässä kirjassa hän kertoo kurdilaisen ystävänsä elämästä iloineen ja suruineen, sellaisena kuin Mahabad itse sen on kokenut.

Tarinautti lokikirjaan: Totuus on tarua ihmeellisempää. Jos tämä olisi romaani, sitä luultavasti syytettäisiin uskottavuuden puutteesta. Ja silti kaikki on todella tapahtunut, vieläpä yhdelle ja samalle ihmiselle!

Mahabadin tarinan ihanuus on sen autenttisuudessa: tuntuu kuin Mahabad istuisi lukijan edessä ja itse kertoisi uskomattoman elämänsä vaiheista. Koskettavinta kirjassa oli kertomus Firasin ja Mahabadin rakkaudesta, loputtomasta taistelusta Firasin saamiseksi Suomeen ja katkeransuloisesta voitosta. 

Sitten vähitellen alkaa paljastua, mitä on kun kaipaus on tappaa. Ikävä on kuin ruumiillinen tuska, kuin jokin jäsen olisi revitty irti.

Painajaisessa Maba on delfiini, joka jää kiinni verkkoon. "Delfiini on veljeni, yleensä se laulaa ja on iloinen, mutta nyt se sätkii verkoissa kuoleman kauhuissa."

Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi niille, joita kiinnostaa maahanmuuttajan todellisuus ja/tai kurdit. Minua kiinnostavat molemmat, joten tämä kirja oli napakymppi. Kirjalliset rosotkaan eivät lukunautintoa tärvelleet, päinvastoin ne jopa syvensivät autenttisuuden tunnetta.

Summa summarum: Hienointa on rauha. Se, että ihmiset saavat elää vapaasti niin kuin haluavat eikä heidän tarvitse pelätä henkensä puolesta. Se on ylellisyyttä. 
Elämänmakuinen ja liikuttava tositarina nuoren kurdinaisen elämästä.

Katja Kettu: Piippuhylly

Poika valehtelee. Siinä sätkyttää ja pelkää. Löytyi tuolta perunakellarista kalvakkaana kuin lantunitu, täinen vaateparseeli verisenä. Jalkaan on sidottu sotakoira, laukussa ei muuta kuin shakkinappulat ja riepuihin kääritty valkokultainen käyrä piippu. Mistä lie varastanut, litsauttanut kansankomissaaria takaraivoon ja ottanut. Mutta merkillisiä esineitä silti täällä, shakkilauta ja valkokultapiippu.

- Kolmekymmentäviisi, se vastaa kun kysyn ikää.

Katja Kettu: Piippuhylly

WSOY 2013

Päällys: Marjaana Virta

Jäämeren perukoilla, maailmansodan riehuessa ympärillä, elää mies, jonka piippuhyllyyn mahtuu koko maailma. Pietari Kutilan piippukokoelma kasvaa jylhäksi kertomukseksi vihan ja rakkauden voimista, ihmisistä jotka kaikkialla maailmassa ovat pohjimmiltaan samoja: yhtä alttiita rakastamaan, ja yhtä kykeneväisiä pahaan. 

Katja Ketun novellikokoelma vie Jäämeren rannalta Natsi-Saksaan, keisareiden Venäjälle, Afrikkaan ja Rioon. Henkilöiden toisiinsa lomittuvat tarinat kohtaavat kaukana pohjoisessa, koskettavat toisiaan ja erkanevat jälleen omille poluilleen.

He kulkevat paljain jaloin yön viilentämiä hiekkadyynejä pitkin paikkaan, jossa aavikkoravut asustavat. He riisuvat huntunsa ja alkavat kaivautua. Heidän kyntensä kuluvat juuriinsa, heidän polvensa hiertyvät verille, ennen kuin he ovat saaneet kuopan aikaiseksi. Sitten he asettuvat sinne kuin hautaan lepäämään ja makaavat siellä kunnes hiekka peittää heidät kuin lumi Pohjolan talvisin. Hiekka hilisee, tihkuu, juoksee kuin lumi tunturissa, muuten ei sitä voi kuvitella. Se peittää naiset syliinsä, hukuttaa heidät, reidet vatsa rinnat olkapäät, huulet silmäripset, kaiken se peittää.

Tarinautti lokikirjaan: Katja Ketun kirjoja on kehuttu, mutta tämä on ensimmäinen, johon olen rohjennut tarttua. Sain kirjan arvostelukappaleena ja varauduin rankkaan, jopa brutaaliin kirjaan, raadollisuuteen ja rehevään lihallisuuteen - siis sellaiseen kirjaan, joita yleensä huolella kartan. Kiinnostus kuitenkin kasvoi ennakkoluuloja suuremmaksi, joten haastoin itseni mukavuusalueeni suojaisasta satamasta ulos hyiselle pohjoisen merelle.

Kaikki odotukseni osoittautuivat tosiksi. Mikään hyvänmielenkirja Piippuhylly ei todellakaan ole: rajut tarinat kerrotaan estoitta, havainnollisesti ja lukijaa armahtamatta. Silti en kadu, että uskalsin. Eniten nautin kirjan kielestä, joka on todella taidokasta, omaleimaista ja vahvaa. Kerronnan imu on luja, tunnelma vaihtuu kivuttomasti taianomaisen maagisesta inhorealistiseen. Ja vaikka Ketun ihmiskohtalot ovat karuja, ei kirjasta jää lohduton olo. Näissä tarinoissa on jotain katharttista, ja luulenpa että tämä kirja on niitä, jonka jälkimaku kestää pitkään ja paranee vanhetessaan.

Olen suoperkeleitten kasvatti. Isäni oli maaorja, isoäitini parantaja. Nuorena elin hillittömästi, ryystin paloviinaa ja nain kiusallani naapurikylän riettaimman ritsan, ja tästä tuli luuska. Inhotuin vaimooni ja latkin kuin koira synnin kaivosta ja olin hukkua siihen. Onneksi Äitimme Neitsyt Maria näki, mitä Venäjä oli minussa menettämässä, ja henki tuli minuun kesken heinätöiden. Kolme vaskitorvista enkeliä laskeutui heinäkuhilaitten päälle.


Omaksi suosikkinovellikseni nousi kokeolman avaava Kristalliyö, jonka Ibrahimiin ja Sofiaan kiinnyin niin, että olisin mieluusti lukenut heistä pitemmästikin. Muita erityisen puhuttelevia tarinoita olivat eksoottinen Orjalaiva ja kotoisen pohjoinen Mulukukka.

Summa summarum: Kohtalo on sokea ja rivo änkkääjä, jolle ei pitäisi antaa valtaa. Siihen me pienet kuitenkin luotamme emmwkä näe kuinka se useimmiten tuntuu sohivan summittaisesti ja jotenkin vinoon. Tummasävyinen, vaikuttava tarinakokoelma ihmisyyden harmaalta vyöhykkeeltä, sodan ja rakkauden syvistä varjoista. 

P.S. Lopuksi on pakko kehaista kirjan kantta, joka ensikatsomalla oli synkkä ja ankea, mutta joka pikkuhiljaa katsellessa alkoi aueta ja karulla tavalla peräti miellyttää - niin kuin koko kirja. Kansi myös kuvaa täydellisesti kirjan tunnelmaa.

Johannes Lahtinen: Alku (eli 4,1/2 miljoonan vuoden rakkaustarina)

- Sinä olet minulle kuin kevään ensimmäinen sade, Aatami sanoi, mutta sen sanominen tapahtui liian aikaisin: Kurkunkansi ei ollut vielä laskeutunut ja kieli oli liian pitkä. Resonanssitila jäi ahtaaksi, puhekielen vaatimia äänteitä ei syntynyt ja suusta tuli pelkkää mölinää.

- Sinä olet kinsteripensaan varjo, Aatami huusi, - juomapaikan raikas vesi, virvoittava tuuli, mutta sanat takertuivat henkitorveen, sotkeentuivat pitkään kieleen ja pulpahtelivat ulos murahduksina, kiljahduksina ja läähätyksinä. 

---

Johannes Lahtinen: Alku, eli 4 /1/2 miljoonan vuoden rakkaustarina

Gummerus 2013

Alussa oli akasia, Aatami  ja muutama muu: täti X&X ja Leskirouva Earth, setä X&Y ja J*H*V sekä Aatamin hellimpien tunteiden kohde: Mitokondrio-Eeva. Kun suuri metsäpalo pakottaa heimon sopeutumaan elämään maan pinnalla, alkaa ihmiskunnan tarina, josta tuleekin melkoinen saaga. Aivojen kasvaminen ei ole pelkästään iloinen asia, eivätkä kaikki katso kehitystä yhtä suopein silmin. Miljoonien vuosien saatossa ehtii tapahtua yhtä ja toista: keksitään kieli ja taide ja uskonto, kesytetään koira, opitaan viljelemään maata ja sotimaan. Mutta mitä tuumaa Aatami tästä kaikesta? Kun kehitys kehittyy, onko ihmisenä olo yhtään sen helpompaa kuin ennen?

Johannes Lahtisen esikoisromaani on  veijariromaani ihmisen evoluutiosta, älykkyyden synnystä... ja (joittenkin mielestä) sen tuhosta.

Ihmiskunta kärsi kasvukivuista.  Ja millaisista kasvukivuista! Niihin verrattuna Urin ja Mrin yölliset jalkasäryt eivät olleet yhtään mitään. Aivot paisuivat kallon sisällä kuin hiivataikina ja työnsivät edellään kallon luita, jotka paukahtelivat ja rusahtelivat liitoskohdista. Milloin kasvoi otsalohko, milloin taas takaraivo valtasi lisää tilaa pikkuaivojen kasvaessa. Aivot olivat yhtä suurta kiljuvaa hermokimppua.

Tarinautti lokikirjaan: Sain tämän kirjan arvostelukappaleena, ja suhtauduin siihen ristiriitaisin odotuksin: en ole suuri satiirien ystävä, elleivät ne ole todella nerokkaita - ja todella nerokkaita satiireja on ymmärrettävästi jokseenkin vaikea kirjoittaa. Kirjan idea kuulosti kuitenkin sen verran kunnianhimoiselta ja hauskalta, että päätin ihan puhtaasta uteliaisuudesta ottaa riskin. 

Ja kuinkas kävi? En sanoisi Alkua nerokkaaksi, mutta siitä huolimatta viihdyin sen parissa yllättävän hyvin. Tosin viimeinen kolmannes alkoi jo paikoin hieman puuduttaa, ja muutamat kehityksen virstanpylväät maistuivat hieman pakkopullalta (olihan esim. lakien ja maanviljelyn synty pakko mahduttaa ihmiskunnan tarinaan). Lahtisen kynä ei siis aivan koko aikaa säkenöinyt yhtä kirkkaasti. Mutta kokonaisuutena Alku oli onnistuneempi ja hauskempi kuin odotin. Huumorin alta löytyi myös sitä ehtaa satiiria, jota kirjalta toivoinkin. 

- Meidän on osattava elää inhimillisyyden kanssa.

- Ja odotettava. Odotettava että meille kehittyy estokoneisto, joka estää meitä vahingoittamasta toisiamme. Samanlainen kuin on susilla tai hyeenakoirilla tai muilla pedoilla joilla on luonnostaan käytössään tappavat aseet.--- Siihen voi mennä aikaa, mutta se tapahtuu. Tietenkin se tapahtuu. Muutenhan kaikki olisi ihan hullua.

Vain Aatami jäi seisomaan paikalleen, eikä oikein tiennyt mitä oli tapahtunut.

Alku on blogattu muuallakin. Ilselän Minnalle tuli mieleen Calvinon Koko kosmokomiikka, Jori puolestaan piti kirjaa piristävän erilaisena, joskin anniltaan laihanlaisena. Annami ei pitänyt kirjaa loistavana, muttei myöskään huonona.

Summa summarum: Minä haluan hedelmäpuumetsikköni takaisin. Minä haluan vain kävellä sinne ja ojentaa käteni ja poimia mitä tarvitsen. Satiirinen "pikakelaus" halki historian, ihmiskunnan hamasta aamuhämärästä aina meidän aikaamme saakka. 

P.S. Taas tuli tehtyä aikamatka. Ajan tuolla puolen oli mukava piipahtaa!

J.K. Ihalainen: Primitiivinen raha

Pienikokoisilla kivillä suoritettiin arkisempia ostoksia. Lautasen kokoisella perhe elätti itsensä kuukauden. Vakavaraisempi rouvashenkilö tarvitsi kolme orjaa kantamaan kiviä mennessään ostoksille markkinoille. Suurimpia kiviä säilytettiin talojen ulkopuolella, ja varkaudet olivat harvinaisia.

J.K. Ihalainen: Primitiivinen raha

Palladium Kirjat, 1996

Yap-saaren reikäkivet, kwakiutl-intiaanien omaisuuskirveet, kiinalaiset aavenpäärahat, joilla tukittiin vainajan sieraimet, etteivät epätoivotut henget voisi muurahaisten muodossa tunkeutua kuolleitten rauhaa häiritsemään. Primitiivisiksi kutsutuissa kulttuurissa rahajärjestelmien kirjo on yllättävän suuri, yllättävän järjestelmällinen, yllättävän vanha ja samaan aikaan yllättävän nuori. Rahan itseisarvokaan ei ole yksiselitteinen; siihen saattaa liittyä esim.rituaalisia ja/tai sosiaalisia merkityksiä. Naimaraha, veriraha, erikoistuneet rahat joilla sai ostaa vain jotakuta tiettyä tuotetta... On hivenen surkuhupaisaa ja vähintään yhtä lohdullista nähdä, että me postmodernit ihmiset emme ole ainoita, jotka ovat saamaan raha-asiansa sikin sokin ja sekaisin.Jo valuuttojen määrä ja niiden käyttömuodot on tupaten täysi runsaudensarvi... vai pitäisikö sanoa Pandoran lipas?

Miehenkorkuinen kivi vastasi arvoltaan kokonaista kylää tai maatilaa, ja kahdenmiehenkorkuinen oli korvaamaton. Tällaisia kiviä eivät omistaneet koskaan yksityiset, vaan kyläkunnat. (Yap-saari)

 Käypää valuuttaa ovat olleet myös mm. kapakala, mehiläisvaha, silkki, sokeri, viina, vihollisen pääkallot, koiran kulmahampaat ja orjat. Toisaalta primitiivinen raha voi olla myös mielikuvituksellista ja  varallisuutta on osoitettu tavoilla, jotka ensi hätään kuulostavat oudommilta kuin oikeastaan ovatkaan: esimerkiksi kwakiutl-intiaanien yhdyskunnassa rikkautta mitattiin sillä, kuinka paljon omaa omaisuuttaan kykenee tuhoamaan.  Tyynenmeren Aurora-saarella valuuttana puolestaan toimivat kärvennetyt matot. "Kaikista näkemistäni rahan muodoista tämä on taatusti erikoisin, sillä sitä ei voi kantaa, eikä sitä koskaan siirretä, ei edes silloin kun se siirtyy omistajalta toiselle", pohdiskeli Coote vuonna 1883. Ei ehkä niinkään erikoista enää tänä päivänä, kun taivaan tähtiäkin voi "ostaa" nimikokseen. 

Tutuimpiin primitiivisiin rahoihin kuulunevat oravannnahat ja Tyynenmeren saarten simpukat. Muita "klassikoita" ovat jade-, kulta ja kupariesineet, työkalut ja suola.

 

Intiaanien jadekirvesrahoja

Tarinautti lokikirjaan: Esihistoria ja kansantieteet ovat aina olleet sydäntäni lähellä, taloustiede  ei niinkään. Tartuin kirjaan, koska toivoin saavani laajempaa perspektiiviä kysymykseen, miten kokonaiset kansakunnat ovat onnistuneet ajatutumaan finanssikriiseihn. Primitiivinen raha tavallaan auttoi, tavallaan ei. Se ei edes yrittänyt vastata kinkkisiin kysymyksiini, sen sijaan se kyllä auttoi pohtimaan vastauksia itse.

Kuvaukset eri kulttuurien rahajärjestelmistä pistivät  pohtimaan rahan syvintä olemusta, ennen kaikkea sen arvoa. Erityisesti silmään pisti naisen "halpuus" verrattuna vaikkapa orjaan tai karjaan. Nicaraguassa kahdeksalla kaakaopavulla sai naisseuraa yöksi, Uudessa-Guineassa kymmenen kaurisimpukkaa vastasi arvoltaan nuorta naista - tai täysikokoista sikaa.

Egyptiläisia korurahoja (pronssi ja metalli)

Kiinnostavuudestaan huolimatta kirja oli suppeudessaan pienoinen pettymys. Valuutat esiteltiin aakkosjärjestyksessä, joten jälkimaku oli melkoisen sekava. Antoisampaa olisi ollut, jos vaikkapa kunkin kulttuuripiirin rahajärjestelmiä olisi tarkastaltu erikseen. Nyt kirja tuppasi jäämään kuriositeettien luetteloksi, ja kuvituskin oli niukempaa kuin olisin toivonut. (Kyseessä on epäilemättä budjettikysymys. Seikkaperäisempiäkin julkaisuja aiheesta toki on tehty, mutta valitettavasti ei suomeksi.)

Summa summarum: Länsi-Intian saarilla syrjäytti sokeri 1600-luvun puolessa välissä tupakan valuuttana. Sokeri oli tuolloin ainoa raha Barbadoksella, Antegossa, Jamaikalla ja muilla Karibian saarilla. Kotona kiroamisesta aamu-ja iltarukouksen aikana joutui isäntä maksamaan kaksi kiloa sokeria, kun palvelijalle riitti yksi kilo. 
Suppeudestaan ja sekavuudestaan huolimatta suosittelen kirjaa niille, joita kiinnostaa rahan suuri mysteeri.

P.S. Primitiivinen raha pääseekin heti paikalla näyttämään kyntensä: lunastan sillä "jatkomatkalipun" Kansankynttiläin toivioretkelle kohti sivistyksen valoa (kategoria "Talous ja kuluttaminen"), ja kaupan päälle ylenen Aikamatkan matruusiksi. Kategoriaksi valitsen Muinaisilla poluilla - vaikka kaikki primitiiviset kulttuuripiirteet eivät olekaan kovin muinaisia; esim.vielä 1400-luvulla Islannin ja Englannin kauppasuhteiden lähes ainoa valuutta oli kuivattu turska.

Nelma Sibelius: Satusaaren haltija

Satupojalla oli ihmeelliset silmät. Hän huomasi luonnossa niin merkillisiä asioita. Rusopilvissäkin hän näki utuisia saaria ja kullalle kumottavia kaupunkeja. Kirkassilmä katsoi ja katsoi, mutta ei nähnyt muuta kuin pilvimöhkäleitä, vaikka miten olisi silmiään siristellyt. Ja pilviä ne vain olivatkin! Tyttö oli varma siitä.

Nelma Sibelius: Satusaaren haltija

WSOY  1950

Kuvitus: Rudolf Koivu

Kaukana Satumeren ulapalla kohoaa kaunis vehreä saari. Siellä asuu Satusaaren haltija, joka eräänä päivänä löytää saarensa rannalta tyttölapsen vasussa. Haltija  vie lapsen saaressa asuvalle kalastajaukolle, joka lupaa huolehtia lapsesta. Tyttö saa nimekseen Merenkukka, ja yhdessä kasvattisisarensa Siljan kanssa hän varttuu neidoksi - eikä kukaan aavistakaan, että Merenkukka on prinssi Kotkansulan paras ystävä, orpotyttö joka kauan sitten salaperäisesti katosi.
Kun prinssi varttuu nuorukaiseksi, hänen on aika etsiä itselleen sopiva vaimo. Ja ennustettu on, että prinssin puolisoksi pääsee Satusaaren tyttäristä se, joka tuo hänelle kultalangoista kudotun verkon. Mutta häijy Mutaämmä kantaa kaunaa Satusaaren haltijalle, ja alkaa kylvää eripuraa sisarusten välille...

Kirjailija Nelma Sibelius (1878-1970) oli Jean Sibeliuksen käly, jonka suloisen satukokoelman on kuvittanut Rudolf Koivu. Nimikkosadun lisäksi kirjassa on kaksi muuta tarinaa. Noitalipas kertoo köyhästä kauppiaasta, joka vaurastuessaan sairastuu saituuteen. Miten Kirkassilmä löysi Satupojan puolestaan on ystävyyden, mielikuvituksen ja peräänantamattomuuden ylistys: löytääkseen Satumaahan lähteneen ystävänsä vakavamielisen tytön on ensin opittava uskomaan mahdottomaan ja avattava sydämensä satujen taialle.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä oli täysin  heräteostos: kirja löytyi kirpparilta ja herätti huomioni ihanalla kannellaan. Kun varmistui, että kirjan on todella kuvittanut Koivu eikä kukaan taitava matkija, en voinut olla ostamatta opusta "iltasaduiksi lapsille" ;). Opettavaiset, vanhanajan tunnelmaa tihkuvat sadut olivatkin raikas poikkeus Tatujen, Patujen, Vilttitossujen ja Nuudelipäiden lomassa. Lapsetkin kuuntelivat kyllästymättä kaikki kolme kirjan satua, vaikka tarinoiden tempo onkin toinen kuin esim. yllämainituissa tarinoissa.

Kirjallisuutena sadut ovat hyvää keskitasoa, perinteisten satujen sarjassa jopa varsin hyviä. Eniten pidin sadusta Noitalipas, jossa klassisten satuelementtien lisäksi oli eniten omaperäisyyttä ja draaman kaari vahvin. Tarinan opetuskin on mukavasti huumorin ja seikkailun "maisemoima".

"Me tahdomme ulos täältä!" huusivat nuorimmat, äsken rahapajasta päässeet kolikot ja sitten kuului ponnekkaita kopsahduksia lippaan kantta vasten.

"Niin!" huusivat toiset, "emme ole tottuneet virumaan ahtaassa, pimeässä lippaassa. Me tahdomme päivänvaloon! Haluamme kiertää maita mantereita, kulkea kädestä käteen ja tehdä ihmisiä iloisiksi! Pam, pam!"

"Silentium!" Kajahti käskevä ääni. Nyt puhui lippaan korkea-arvoisin ja vanhin kultaraha. Se oli liikkunut paljon maailmalla ja oppinut tämän sanan matkoillaan.

Todellisen aarteen kirjasta tekee Rudolf Koivun kuvitus - jo sen takia kannatti maksaa opuksesta kahdeksan euroa. Tätä tulen vaalimaan omassa hyllyssäni; lasten kanssa sitä kyllä luetaan, mutta lastenhuoneen hullunmyllyssä en sitä uskalla säilyttää vielä moneen vuoteen.

Summa summarum: "Nyt saat sinäkin opetella lentämään", hän virkkoi tytölle. "Saatpa nähdä miten hauskaa se on!" Viehättäviä vanhanajan satuja, joille mestarikuvittaja antaa siivet.

Ulrika Ylioja: Merenneito tavaratelineellä. Teetarinoita.

Aaron tuo sateen mukanaan, savusaunarituaalit ja pään päällä riehuvat ukkoset. 22 m/s, myrskylyhty sammuu, juomme teepannun pohjaa näkyviin. Näillä keleillä eräs käveli mereen, eräs toinen ui yli, saaren voisi myös kiertää ja tehdä pesän tuulensuojaiselle puolelle.

Ulrika Ylioja: Merenneito tavaratelineellä. Teetarinoita
LIKE 2013

Siskon seurassa mustaa sitruunateetä Pärnussa, rakastetun kanssa kardemummateetä Amsterdamissa. Joillekin maistuu mikrossa lämmitetty pussitee, toiset poimivat itse tuoretta minttua Himalajan rinteeltä. Mutta valkoinen Pai Mu Tan on niin pahaa, että Marko kieltää tekemästä sitä enää koskaan.

Ulrika Yliojan teetarinat vievät mennessään, kuljettavat mukanaan ja maailman ympäri ja tuovat takaisin kotoisiin tunnelmiin. 24 tuokiokuvaa, joihin kaikkiin liittyy tavalla tai toisella tee. Muutamin sanoin ja kuvin Ylioja kiteyttää pienten tärkeiden hetkien tunnelmat, joitten takaa pilkottaa koko elämän kokoisia tarinoita.

Välimerkkejä säästeliäästi käyttävä teksti sekä väkevät, mutta silti seesteiset kuvat ja niihin kätketyt tarinat vuoroin koskettavat, yllättävät, hymyilyttävät ja jättävät nälkäisiksi (tai pitänee sanoa janoiseksi): Saavatko Mamu ja Ronnie toisensa? Miten käy Petran lupaavasti alkavalle nunnanuralle? Entä Tessan ja Maxin suhteelle sen jälkeen, kun Maxin teepalovamma paranee? Mutta Ylioja ei kerro; hän vain vangitsee tuokioita, joiden tarkemman tulkitsemisen taiteilija uskaltaa jättää lukijan vastuulle. Mukana on myös hienovaraista huumoria, kuten teinitytön ensimmäinen kohtaaminen kesäleirillä vihreän teen kanssa: Kauheaa tämän täytyy olla pilaantunutta Moona ajattelee eikä vielä tajua eläneensä suojattua keisarin morsiamen elämää.

Tarinautti lokikirjaan: Missäköhän puserossa minäkin olen silmiäni pitänyt koko viime vuoden? Nämä teetarinat on kuulemma julkaistu Hesarissa - ja minä muka luin, tai ainakin selasin läpi, joka ainoan lehden... ja kuitenkin olen kokonaan missannut nämä pienet helmet. No, onneksi löysin ne nyt. Tykkäsin aivan hirveästi. Miten vähällä voikaan kertoa niin paljon!? 

Yliojan "kuvakertomuksista" löytyy melkein kaikkea, mistä minä (sarja)kuvataiteessa pidän: kepeyttä ja syvällisyyttä, hilpeyttä ja haikeutta, riehakkuutta ja eleganssia sulassa sovussa. Kulman takana uhkaava snobismikin pysyi tarpeeksi loitolla: kirjan teetarinat eivät olleet pelkkää pikkusormi pystyssä diivailua, mukaan mahtui myös arkisuutta ja banaalejakin käänteitä.

Ainut asia, mille en aivan heti lämmennyt, oli väriskaala, joka alussa oudoksutti ja tuntui luotaantyöntävän ankealta. Mutta kun totuin harmaan ja teenpunaisen liittoon, se ei enää häirinnyt, ja lopussa se alkoi jopa viehättää: rauhaa ja voimaa samassa kattauksessa, aivan niin kuin teessä itsessään (ellei kuppiinsa ole erehtynyt kaatamaan valkoista Pai Mu Tania). 

Yksi asia pisti lukiessa silmään: suuri osa teehetken viettäjistä oli nuoria aikuisia. Jäinkin kaipaamaan lisää tunnelmakuvia varttuneemman väen teehetkitunnelmista - mitä elämäntarinoita niistä voisikaan aavistella! Tai ehkä saammekin kakkososan: kahvitarinoita? ;) Moni iäkkäämpi kun on voinut kokea unohtumattomimmat hetkensä pikemminkin kahvi-kuin teekupposen äärellä.

Teenystävänä nautin myös kirjan lopussa löytyvästä lyhyestä johdatuksesta kirjassa juotuihin teelajikkeisiin. Oma lempiteeni paljastui nestemäiseksi piparkakuksi, kestoinhokkini Earl Grey taas kuvaillaan osuvasti moottoriöljyteeksi ja sitä suositellaan perusihmisille, joiden muotti on jo valettu. Koska omassa muotissani on vielä(kin) vähän valamisen varaa, luin uteliaana myös itselleni outojen teelaatujen ominaispiirteistä ja sovelluksista. Vihreä Phu Tho esimerkiksi on omiaan naisille, jotka kulkevat omia polkujaan. Maussa lootusta ja suloista, huumaavan makeaa lakritsia. Maailma on avoin kuin matkustus junan katolla. Vaikka en juurikaan vihreästä teestä välitä, tätähän on ilman muuta maistettava näin lupaavan esittelytekstin jälkeen!

Summa summarum: Lajitelma pussiteetä: Jos et todellakaan keksi mitään muuta. Mutta yritä ensin.

Anni Blomqvist: Maija

Hän ei voi itkeä.Kuitenkin tuntuu kuin pitäisi itkeä verta, siten olisi ehkä helpompi kantaa tämä suuri suru.
Lapset ojentavat kätensä ja kiskovat kasasta vaatteita.
- Onko siinä jotain jalkoihin pantavaa? Se on tärkeintä, koska kohta on lähdettävä navettatielle, Janne sanoo.
- Saunassa on kaikki likaiset arkivaatteet, sanoo Maria joka koettaa jo kiskoa mekkoa ylleen. 
Saunassa niin. Janne on silmänräpäyksessä jaloillaan ja rientää matkaan yli valoisan niityn, ja pian pimeys nielaisee hänet.
- Voitaisiin luultavasti nukkua saunassa tämä yö, hän sanoo palatessaan ja laskiessaan vaatemytyn käsistään. - Mutta navetassa meidän kyllä pitää asua kunnes jää tulee niin kantavaksi että päästään ihmisten ilmoille.

Anni Blomqvist: Maija
Gummerus 1975
Alkuteos: Maja, 1970
Suomentanut: Liisa Ryömä

Anni Blomqvistin Myrskyluoto tuli suurelle yleisölle tutuksi rakastetun tv-sarjan sekä Lasse Mårtensonin musiikin kautta. Menestyssarjan taustalla on viisiosainen romaanisarja, josta Maija on keskimmäinen. Kirja alkaa, kun Maija perheineen on palannut Myrskyluodolle oltuaan englantilaisia paossa. Elämä karulla luodolla on raskasta ja vaarojen ympäröimää, mutta silti Luoto on Maijalle rakas; mitään muuta paikkaa hän ei osaa kuvitella kodikseen.

Hän vetää ilmaa syvään sieraimiinsa. Savu on savua, mutta saunansavu on jotakin enemmän, siinä on sekaisin puhtautta ja palvilihaa ja hiven niiltä kerroilta kun hän on imellyttänyt maltaita joulukaljoja varten. Mutta parhaimmillaan tuoksu on silloin kun saunaa on hiukan lämmitetty.

Maija Koponen: Myrskyluodon Maija

Tarinautti lokikirjaan: Yksi ikimuistoisimmista teatterielämyksistäni on ollut Teatteri Iltatähden Myrskyluodon Maija joskus vuosituhannen vaihteessa. Kirjasarjaan tutustun häpeäkseni ja harmikseni vasta nyt. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, ja 13 kotimaista-haasteesta sain sen lopullisen kipinän viimeinkin tarttua tähän. Koska Maijan tarina on pääpiirteissään minulle tuttu, uskalsin hypätä sarjaan sen keskeltä ja aloittaa suoraan tästä kolmososasta, jonka kirpparilta bongasin.

Vaikka tiesin, että elämä kalastajan vaimona 1800-luvun ulkosaaristossa oli kaikkea muuta kuin helppoa, jäi kirjasta silti päällimmäiseksi hämmästys ja nöyryys. Nykyihmisen on vaikea ymmärtää, kuinka järkkymättä Janne ja Maija kestävät  kohtuuttoman suurilta tuntuvat murheet ja menetykset. Miksei Maija kaiken kokemansa jälkeen ala inhota merta? Ja kuinka suurta täytyy olla kahden ihmisen välille hiljaa kypsynyt rakkaus, ettei se murru, kun koko muu elämä murtuu?

Blomqvist kuvaa Maijan elämää viehättävän tunnelmallisesti, ylenpalttista paatosta karttaen ja niin sydämeenkäyvän suorasti, että paatuneempikin lukija väkisinkin liikuttuu. Ainut asia, mikä kerronnassa häiritsi, oli ajan liian nopea kulku: kesästä hypätään seuraavaan kesään, lapsia syntyy niin että hyvä jos kärryillä pysyy, ja tuskin lukija (Maijasta puhumattakaan!) on ehtinyt toipua yhdestä elämän kolhusta, kun jo seuraava ovella kolkuttaa. En sitten tiedä, onko kaikisssa sarjan kirjoissa yhtä paljon draamaa, vai sattuiko minulle vain "tämä pahin"? Joka tapauksessa, kirja oli hieno ja ravistava aikamatka, ja ennen kaikkea selviytymistarina: Maija kestää, vaikka myrskysää tarttuu Maijan muotoon. Suosittelen lämpimästi tutustumaan, etenkin jos Myrskyluoto on kokematta vielä.

Tv-sarjasta Myrskyluodon Maija (1975)

Summa summarum: Joinakin hetkinä Maija unohtaa surun ja synnin ja rangaistukset. Kun hän saa hyvän tulen risuihin ja painavan haahkan vartaaseen, hän iloitsee kovin hyvästä ruoasta jonka linnusta saa.

P.S. Osallistun kirjalla myös Aikamatka-haasteeseen. Ajallisesti tarina sijoittuu Myllynkiviä ja pönkkähameita-kategoriaan, vaikka ulkosaariston naiset ja miehet eivät kylläkään vaatteilla koreilleet.

"Oi mikä ilo on nähdä sun pääsi kun pirstoiksi paukkuu"

Älä kokeile tätä.

Turvallisissa olosuhteissa voit kuitenkin tehdä seuraavan fyysisen harjoitteen. Mutta vain silloin, jos pian olet näkevä ihmisiä, joihin luotat ja joista pidät. Sovi itsellesi ennalta sosiaalinen riento: lounas, illanvietto, sulkapallotreenit tai pingis.

Kuvittele, että kaikki sinussa painaa kuin kivi: sormet, polvet ja korvanlehdet. Hengitä verkalleen siten, että saat äänen kohisemaan kurkussasi. Liiku hitaasti eteenpäin ylävartalo paikallaan mahdollisimman huomaamattomin jalanliikkein. Pidä kasvot täysin ilmeettöminä. Kun tulet lampun valokeilaan (aseta sellainen valmiiksi), tee äkillinen harppaus keskelle sitä. Tuijota lampun kirkkainta kohtaa kolme sekuntia. Käänny ympäri ja poistu laahustaen kuten edellä. Tee heti perään vastaharjoitus, eli muuntaudu joko Kukkahevoseksi, muumiksi tai Mymmeliksi. Tämä siksi, jotta Mörkö ei jäisi sinussa päälle.

Sirke Happonen: Suuri Muumiopas

SKS 2012

Oletko sinä jo löytänyt sisäisen muumisi? Entä sisäisen hemulisi, mymmelisi ja myysi? Kuka on Nuuskamuikkusen isä? Mistä erottaa Tiuhtin ja Viuhtin? Mitä eläintä tarvitaan neidonryöstöön, kaksintaisteluun, valtionpalvelukseen ja eksyneen marsilaisen lohduttamiseen? Miksi kukaan ei koskaan rakastu hemuliin? 

Sirke Happosen Muumiopas tarjoaa tuhdin tietopaketin Muumilaakson väestä, heidän tapahtumarikkaasta elämästään ja komplekseistaan. Runsas kuvitus ja lyhyet luvut esittelevät kaikki muumikirjoissa ja -sarjakuvissa tavatut henkilöhahmot kätevästi aakkosjärjestyksessä. Sen lisäksi kirja auttaa tunnistamaan omat ja läheistemme piilevät muumihahmot, sekä tarjoaa käytännön vinkkejä miten muuntaudutaan esim. Muumimammaksi, Nuuskamuikkuseksi, Haisuliksi ja Pikku Myyksi. 

Tässä maailmassa ei voi elää olematta joku muumihahmo. Kuka tulit olleeksi tänään, ja kuka tahtoisit olla huomenna? Vastaan tulee tilanteita, jotka kannattaisi ottaa mymmelimmin eikä niin vilijonkasti. Joskus olisi hyvä löytää itsestään ripaus Nipsua. Ja kun juhlissa tunnelma on riehakas ja lämmin, tietää päässeensä hiukan lähemmäksi muumimielisyyttä.

Muumimielisyys ei tietenkään kaikkien mielestä ole yhtä mahtavaa, joittenkin mielestä ei edes järin tervettä. Maailmankuulun tohtori Schrünkelin mukaan  muumeilla on virulentti independentia, ja heidät on pakko eristää. Pieni eristys ei toki muumeja haittaakaan, varsinkin kun se ei koskaan kestä kauan: muumit ovat kuin magneetti, joiden luokse toinen toistaan oudommat tyypit hakeutuvat. Kaikki otetaan avosylin vastaan, mutta yksi toisensa jälkeen tulokkaat saavat huomata, että muumeja on turha käydä muuksi muuttamaan: he ovat mitä ovat, ja antavat toistenkin olla.

"Siivoamista ei pidä aatteena liioitella." ~Muumimamma

"Viihtyminen on hyvin helppoa." ~Mymmelin tytär

Tarinautti lokikirjaan: Muumifanius kulkee meidän(kin) perheessämme jo kolmannessa polvessa. Tämän kirjan lainasin omaksi riemukseni, mutta 6-vuotias tahtoi tietysti "saaliinjaolle" ja vietimmekin monta hauskaa iltaa kirjan parissa. Tieto-osuudet luin omaksi lystikseni sitten kun pikkuinen oli jo uinahtanut. 

Koska vilijonkka on niin hyvin onnistunut kodinhoidossa ja lasten kasvatuksessa, hän neuvoo mielellään muitakin. Joskus käy kuitenkin niin, että vilijonkan ote kirpoaa. Silloin hän säntää ulos kotoaan. Tukka liiskana ja kädet koholla hän juoksentelee pitkin merenrantaa.

Olen kauan ollut siinä uskossa, että nuoruusvuosien saatossa tulin lukeneeksi kaikki muumisarjakuvat, jotka Janssonin sisarukset tekivät. Nyt en kuitenkaan enää ole varma. Ehkä luinkin vain sen, mitä kirjastosta löytyi, autaasti luullen että siinä oli kaikki? Tai sitten muistini vain on huomattavasti huokoisempi kuin luulin... Kirjan sivut suorastaan vilisivät hienoja henkilöitä, joista en ole koskaan kuullutkaan: kuka kumman Rufus? Mikä neiti Trifle? Nyt onkin sitten ihan pakko mennä kirjastoon ja lainata läjä muumialbumeja.

"Olen aina ollut kiinnostunut henkilöistä, joilla on varaa olla eksentrisiä."
~Markiisi Mongaga

Tietotulvaa kevensivät mukavasti Sirke Happosen taidolla kynäilemät, pilke silmässä laaditut "meidän maailmamme muumihahmoja"-osiot, joissa paljastettiin mm. että paras tapa tutustua ilmielävään vilijonkkaan on mennä taloyhtiön kokoukseen. Muumipeikko taas on melko tyypillinen "young sensitive male". Muumipeikoksi muuntautuminen käy kirjoittajan neuvoilla sangen näppärästi:

Kun tulet uuteen paikkaan, etsi kohta, missä on kaikkein kauneinta ja asetu siihen. Jos mahdollista, rakenna maja ja kutsu ystäväsi tai rakastettusi siihen kanssasi asumaan. Valvo kaikki kuutamot. 

Jos joku suhtautuu sinuun epäystävällisesti, ota se vakavasti. Olet todennäköisesti toiminut todella väärin. Sinun on korjattava tai korvattava asia heti, mielellään moninkertaisesti. On myös mahdollista, että joku on toiminut väärin ennen sinua. Sinun on korvattava myös tämä. 

Myös muumikirjoista ensimmäinen, Muumit ja suuri tuhotulva, on luettava a.s.a.p. Itse asiassa sen jo ehdinkin kirjastosta hakea, alan lukea sitä hetikohtanyt!

Kirja tarjoaa muumifaneille myös kiinnostavaa nippelitietoa muumihahmojen luojasta - on kiva tietää mikä oli Janssonin kissan nimi, vaikka sillä tiedolla tuskin mitään teenkään. Erityisen kiehtovaa oli lukea tosielämän tapahtumista ja ihmisistä muumihahmojen taustalla, muumien hitaasta muodonmuutoksesta kaakeliuunin takaisista hieman pelättävistä olennoista nykyisiksi alati iloisiksi muumilaakson asukeiksi. Sokerina pohjalla olivat kurkistukset Tove Janssonin luonnoslehtiön muistiinpanoihin. Muun muassa teatterirotta Emman kohdalla luonnoksessa luki "vanha, vihainen, reumaattinen ja ajattelee vain teatteria."

Muumikirjoissa kalastus kannattaa, vaikka saalista saadaan vain harvoin.

Summa summarum: Muumimaailma on suuri ja syvä. Se on absurdi, hauska ja viisas, väliin viiltävä ja lopulta lohdullinen. Mainio, aidossa muumihengessä kirjoitettu muumien keskipitkä oppimäärä kaikille muumien ystäville.

P.S. Muumioppaasta ovat nautiskelleet myös Villasukka ja Hemuli.
P.P.S. Tällä kirjalla nappasin itselleni sytkärin Kansankynttiläin kokoontumisajoissa. Hauska on tietää ja ihana on lukea!  :)

Milja Kaunisto: Synnintekijä

Kun ensi kerran lähestyimme Pariisia Herramme pyhän ympärileikkauksen päivän aikoihin, sydäntalvella 1425, haistoimme kaupungin ennen kuin näimme sen. Kerrankin olimme yhtä mieltä jostain. Meidän sieraimemme eivät koskaan olleet kokeneet vastaavanlaista kidutusta. --- Aloimme väitellä siitä, mitä haju eniten muistutti. Henrik puhui laskisammiosta johon vesipöhöinen rakki oli kussut, Pentin mieleen tulivat mätäpaiseet, joita hän lääkärin avustajana oli puhkonut. Severin irvisti muistellessaan loisten riivaaman sian sontaa, jollaiseksi hän hetikohta löyhkän kuvaili. Minä en harmikseni keksinyt mitään, mihin tuota jumalatonta katkua olisin verrannut. Muistan vain todenneeni ykskantaan, että yksin Perkeleen perä voi haista tuollaiselta. En silloin tiennyt kuinka oikeassa olin, kuinka oikeassa kaikki me matkalaiset olimme.

Milja Kaunisto: Synnintekijä

Gummerus 2013

Kun nuori Olavi Maununpoika, Tutun piispan Maunu Tavastin suojatti, lähtee opintielle Pariisiin, hänestä tulee Olaus Magnus. Opinnot Sorbonnen yliopistossa ovat nuoren miehen hartain unelma, mutta pian nuorukainen havaitsee, että riettauden riehuessa ympärillä on vaikeaa, ellei mahdotonta, olla hairahtumatta syntisiin ajatuksiin ja tekoihin. Ystävyttyään etelä-ranskalaiseen ylimysnuorukaiseen, Miracleen, Olaus huomaa kauhukseen tuntevansa fyysistä halua mieheen. Kesänvietosta Miraclen kotiseudulla tulee molempien elämän taitekohta, ja kesä päättyy rajusti, kun vuosikymmenten takaiset häpeälliset salaisuudet tulevat julki.


Tarinautti lokikirjaan: Seksikeskeinen maailmankuva ja synnintunnossa rypeminen eivät ole, kuten sanotaan, "mun juttuni".  Nähdessäni takakannen hehkuttavan suurella fontilla "himoa, hairahduksia ja hirsipuun pelkoa" teki melkein mieli työntää kirja takaisin hyllyyn. Myöhäiskeskiajan ja Olaus Magnuksen herättämän kiinnostuksen vuoksi (ja koska kirja oli arvostelukappale) päätin kuitenkin lukea kirjan. Samalla sain ruksatuksi hienon Aikamatka-haasteen Ritarit ja linnanneidot -kategorian.

Olaus Magnuksia on kaksi. Olavi Maununpoikaa kuuluisampi oli r1500-luvun alussa vaikuttanut ruotsalainen historiotsija ja kartografi. Minäkin luulin pitkään, että kyseessä on yksi ja sama henkilö. Kiitos blogiystäville tarkkaavaisuudesta!

Vaikutuin ja viihdyin kirjan parissa lopulta paremmin kuin alussa arvelin. Kaunisto on osaava ja alkuvoimainen kirjoittaja, ja on tehnyt historianläksynsä ihailtavan hyvin. 1400-luvun Ranska herää tekstissä eloon paikoin aivan huikealla tavalla. Keskeisen sijan saavat aistinautinnot, joita kuvaillaan häpeilemättä, oli kyse sitten suun tai alapään iloista. Ihailin myös Kauniston rikasta kieltä, voimakasta ilmaisua ja kykyä asettua hurskaan (mutta silti himokkaan) kirkonmiehen nahkoihin. Vaikka kirjan päähenkilö on hurskas ja Jumalanpelossa elävä mies, ei hänkään voi välttyä törmäämästä elämän varjopuoliin, irstauteen ja pakanallisiin tapoihin.

He seisoivat valkeiden koivujen lailla vaiti, kun suuret tulet sytytettiin joen rantaan. Joku alkoi soittaa kimeää puupilliä ja vanha mies veisasi vitkalleen pillin suruisaa säveltä käheällä äänellään. Joku toinen yhtyi lauluun. Miracle kuiskasi minulle:

"He laulavat suurista katovuosista. He muistuttavat sadonsynnyttäjille että ne ovat saaneet uhrinsa. Ja kuuntele... hedelmällisyyden laulu."

Kumea rummun ääni kuului ensin pehmeänä ja siihen yhtyi viellen valittava vonkuna. Tuon ranskalaisen avainviulun kieliä soitettiin sen kampea kääntäen, ja niin oli laulun rytmikin yksinkertainen, edestakaisin sahaava. Kansa alkoi polkea jaloillaan samaan tahtiin. Hee-hoo, hee-hoo, vielle sahasi ja pilli soitti muuttumattoman sahauksen päälle monimutkaista sävelkulkua. Mukaan yhtyivät luuttu ja kireä-ääninen nahkatorvi. Väki lauloi hee-hoo, hee-hoo ja otti joka rummun iskulla askeleen eteenpäin, askeleen taakse. 

Eloon herännyt historia tuo Synnintekijään muutakin syvyyttä kuin sen, mikä löytyy haarojen välistä. Rehevien historiallisten lukuromaanien (kyllä, myös Kaari Utrion) ystäville tämä kirja on ehdottomasti suosittelemisen väärti. Milja Kaunisto tulee epäilemättä löytämään vannoutuneen lukijakuntansa, jonka ydinjoukkoon minä tosin en taida kuulua.

Summa summarum: Tämä oli maa, jossa noidat vaanivat metsissä ja himo hotkaisi miehen hurskauden suupalakseen. Tämä paikka oli kirottu muinaisilla loitsuilla. Missä olivat voimani kun niitä tarvitsin? Kuka minusta oli tullut?
Eritteissä marinoitua, helvetin lieskoissa kypsäksi käristettyä keskiaikaista hekumaa.

P.S. Synnintekijään on ehtinyt jo tutustua aika moni bloggari, ainakin nämä: Iidamari, Kirsi, Vinttikamari ja Annika. Kirja on selvästikin jakanut mielipiteitä ja herättänyt kiinnostusta, mikä on erityisen positiivsta kun kyseessä on kotimainen esikoiskirjailija.

Kristiina Harjula: Pispalan kiviä

Ulkkisopimukseen kuului, että se toi paperit, joka oli ensin kopauttanut vesijohtoon. Raililla oli aina mukanaan mummun kaupan appelsiinipapereita, joissa luki Jaffa. Kun Maaru kerran sanoi, että Jaffa on kaupunki Israelissa, Railin teki mieli vängätä vastaan, koska sellaista ei ollut sanottu koulun uskontotunnilla. Israelissa on vaan Jerusalemi ja Peetlehemi ja Kolkata, joista opettaja Tyyne Kokkonen on ripustanut pahviset kuvat karttatelineen koukkuun. Mutta Maarulle ei kannattanut väittää vastaan.

Kotona hän ajatteli, että matkustaisi isona Jaffa-nimiseen kaupunkiin, jossa aurinko paistaa taivaalla kuin appelsiini.

Kristiina Harjula: Pispalan kiviä

Karisto 2013

Raili, mummo, äiti ja isä asuvat Pispalan rinteessä mummon pienessä talossa, jossa mummolla on myös kauppa. Raili, mummon kultasilmä,elää lapsuuttaan jossa on aina kesä, sireenit kukkivat, isäpoika soittaa haitaria ja alakerran tyttöjen kanssa on ihanaa leikkiä Pispalan pihoilla. Pitää vain yrittää unohtaa yöt, joina isä herää huutaen tai äiti itkee. Mutta murheet unohtuvat, kun ovelta kuuluu mitä mentäs ja sitten mennään vaikka Taika-Jimiä tai potkutellaan pirssikuskeina Rinnetietä pitkin.

Turvallinen arki saa jännittävän käänteen, kun taloon muuttaa ihmeellinen Eedit - nainen jolla on patellavyö, ja jonka perässä Pispalaan saapuu koko Pariisi. Railista Eedit on kuin enkeli, mutta ei sellainen enkeli joka pelastaa lapsia notkuvalta sillalta. Ja sitten Raili huomaa, että Eeditin ja Pariisin myötä kotiin on tullut jotain synkkää, jota hän ei aivan ymmärrä. 

Leikki siirtyi yhä syvemmälle liiteriin. Joskus noidalle piti laulaa. Joskus sitä piti rukoilla. Joskus kaikkien piti yhdessä itkeä. Kun Maaru ja Lintu valittivat, etteivät saa itkua tulemaan, Raili määräsi että piti kuvitella, että äiti olisi kuollut. Lopulta kaikki itkivät suureen ääneen.

Itkusta tuli suosittu. Ensin he menivät puupinon taakse kyyryyn, sitten alkoivat huojua ja hokea, äiti, äiti, äiti älä jätä, älä kuole. Useimmiten Lintu alkoi itkeä ensimmäisenä.

Ensimmäisen Pariisi-illan jälkeen Raili nosti jalkansa täkin alta ja kuiskasi kato isä mun varpaita,  koska ajatteli että niissäkin oli Pariisi, mutta isä ärjäisi no voi perkeleen perkele, että kakaroillekin tommottia, ja Railista tuntui, että varpaat tipahtelivat yksitellen petivaatelaatikon laidan yli, koska isä tahtoi Pariisin yksin itselleen.

Kristiina Harjula vie lukijansa värikylläiselle, elämänmakuiselle matkalle 1950-luvun Pispalaan. Tikkutehdas, Harjutien yleinen sauna, sota tulee ja Suomen Trikoo kuuluvat Railin elämään niin kuin myös Herranpiaksut ja Ristuksen ranteet. 

 Tarinautti lokikirjaan: Kiinnostuin tästä esikoiskirjasta lähinnä Pispalan tähden. En itse ole siellä käynyt kuin kerran, mutta äitini nuoruusmuisteloista sain kaipuun vanhaan Pispalaan, joten tämä kirja pääsi lukulistalleni heti kun siitä kuulin. Olisin siis ollut tyytyväinen pelkkään aikamatkaan, vaikka tarinan kirjalliset arvot olisivat jääneet vaisuiksi. Näin hienoon ja koskettavaan lukuelämykseen en ollut osannut ollenkaan varautua!

Pispalan kiviä on liikuttava ja mieleenjäävä kirja, jota ei esikoiseksi arvaisi. Kristiina Harjula kertoo vahvan tarinan kuvaten hienosti ja oivaltavasti lapsen ajatuksenjuoksua ja maailmaa. Raili oli jauhoja pussittaessaan miettinyt, miten se pani jauhot suuhun ja panisko se vehnä-, ruis-vai perunajauhoja, jos saisi valita. Varmaan peruna, koska jos perunajauhoja saa suunsa täyteen, niin ei varmaan pysty puhumaan.

Ajan ja paikan kuvaus on hykerryttävää, tamperelainen puheenparsi alkaa aivan soida korvissa ja henkilöt tuntuvat tosilta. Voin vain kuvitella, että sellaiselle jolla on tunnesiteitä vanhaan Pispalaan, tämä kirja on vielä ihanampi.

- Sää vaan tuijotat, mutta kattos tyttö, mitä näkyy! Aimo alkoi. - Enste meet tosta naapurin vaahteroitten ylitte Heleniuksen liiterin räystäälle, sitte siitä Lehtosen savupiipun viereen ja Niemisen kuuskulmasen huussin katolle ja Roivaisen kopille ja Haulitornille ja Lielahren vainioille, Ylöjärven kankaalle ja Nokian kummitehtaan piipun nokkaan. Lennät. Ajattelet nääs eteenpäin. 

-Mihin ihmeen eteenpäin? Missä se eteenpäin on?

- Eespäin eespäin tiellä taistojen, rinta rinnan astelkaamme siskot veikot. Mun isäni oli sentäs punakaartin eversti. Niinettä. Voisit vähän kunnioittaa.

-Joo, ja susta tuli sähkölaitoksen laulava potkukelkkalähetti.

Summa summarum: Harmaan ulsterin taskusta hän löysi äidin tumput. Ne olivat vanuneet ja pehmeät ja niiden sisällä sinisten tähtien seassa tuntui äidin käsi. Hieno lapsuuskuvaus 1950-luvun Pispalasta.

Täällä Saamentähden alla: Voijaa minun poroni

Hän antoi tunturituulen hyväillä poskiaan. Hänen korvansa löysivät ääniä, joita eivät olleet ennen kuulleet. Elo kohisi edellä, poronkoparat narskuivat kovaan lumeen: tsovh-a, tsovh-a, kellot kalisivat: kling-a, kling-a. Ja takana Kutnelin kirkas ääni, mikä muuttui nauruksi ja levisi ahkiosta ahkioon ja löysi jokaisen. Kutnelilla, Sammolin siskolla, oli sellainen nauru - niinkuin maanalaisen puron solina, mikä lämmitti pakkasella mutta viilensi kuumalla. Edessä taas Piiret-Inkan tasainen ääni: Näin ja noin, noin ja näin. Siihen sekaantui kohta Maaret-Annen riekonkäkätys. Ja lähimpänä Issat-Sammolin ja Mihkalin puheet heidän yhteisessä ahkiossaan.

Kirsti Paltto: Voijaa minun poroni

Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen 1986

Alkuteos: Guhtoset dearvan min bohccit

Suomentanut: Eino Kuokkanen

Eletään 1930-luvun loppua. 9-vuotias saamelaispoika Johanas haaveilee pääsystä poromiehen oppiin isänsä Antaraksen kanssa, mutta joutuukin kouluun, jossa suomalainen opettaja ei peittele ylenkatsettaan ja harmiaan joutuessaan opettamaan "oppimattomia metsäläisiä". Huolia on myös aikuisilla. Maailmalta kantautuu hurjia huhuja, puhutaan että on syttymässä sota. Kun huhut käyvät toteen, Antaras vie perheensä salaa synnyninseudulleen Norjaan turvaan. Mutta sitten sinnekin saapuvat tuiskat lentokoneineen ja pyssyineen, eikä maailmassa tunnu enää olevan turvassa missään. Mutta yhä elää ihmisten mielissä vanha viisas Noita-Piehti, hän jolla oli hallussaan Harmaakarvan silmä, hän joka tiesi miten pysytään tunturilaisena eikä anneta kenenkään määräillä itseään. 

Tämän bloggauksen otsikossa rinnastan Palton kirjan Väinö Linnan Pohjantähti-kronikkaan. Rohkea veto, eikä tämäkään kirja toki kaikilta osin täytä Linnan suuria saappaita. Koin kuitenkin vahvasti, että kirjoissa on paljon samaa: kumpikin on pienen kansan via dolorosa, kertomus yhden kylän asukkaista historian pyörteissä. Kun maailman suuret ja mahtavat tappelevat, pienet jäävät väkisinkin jalkoihin. Rievanmukkan ihmiset, samoin kuin Pentinkulman väki, tempautuvat mukaan muuttuvaan maailmaan. Rauhaarakastavan saamelaisen mielestä ei ole maailmassa sellaista keittokattilaa, josta ihmisten täytyisi sotia. Mutta:

- Voi voi, tässä maailmassa on paljon sellaista, jota me sinun kanssa emme tiedä. Maailman hallitsijoilla kyllä hätiä riittää. Emme me ymmärrä heidän riitakattiloitaan emmekä aikomuksiaan. Ja niillä tuntuu olevan vielä niinkin että mitä hullumpi ihminen sitä enemmän annetaan valtaa.

Toisin kuin Linnan henkilöt, rievanmukkalaiset eivät ryhdy aktiiviseen vastarintaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Heidän vastarintansa on passiivista: piiloudutaan tunturiin, pilkataan selän takana, vaietaan asioista joita viranomaisten ei tarvitse tietää. Keskinäistä torailua on sitten sitäkin enemmän, mutta oman väen ja "suopmalaisten" väliin vedetään selkeä lojaalisuuden raja: edes vihamiestään ei ole sopivaa ilmiantaa rikkeistään.

Pororaito. (Kuva: Saamelaismuseo Siida)

Tarinautti lokikirjaan: Tässä vaiheessa hehkutusta pitänee tunnustaa, että oikeastaan olen jäävi sanomaan tästä kirjasta yhtään mitään - olenhan itsekin saamelainen, kotoisin samalta kylältä kuin kirjailija itse, ja kaiken kukkuraksi sukua hänelle. Vaikka kuinka yritänkin olla objektiivinen, se tuskin on täysin mahdollista. Kaikki, mitä sanon, kumpuaa siis vain ja ainoastaan omien kokemusteni pienehköstä piiristä. En esim. osaa ollenkaan arvioida, kuinka vaikeaselkoinen tai raskassoutuinen kirja olisi niille, joille saamelainen kulttuuri ja puheenparsi eivät ole tuttuja. Minulle tämä oli kirja, jonka jokaisessa lauseessa olin kotona.

Keväällä, kun urvut alkoivat tuoksua, haisteli Antaras pohjoistuulta ja rauhattomuus täytti hänen jäsenensä. Kaipaus ei ollut leikkiä, kun porotkin pyrkivät pohjoisemmaksi. Muutamat karkasivat, menivät yli valtakunnan rajan sinne minne luonto käski. Eivät porot rajoista ymmärtäneet. Tämä maa, niin kauas kuin silmä kantoi, niin kauas kuin jalat veivät ja ajatus lensi, oli porojen ja ihmisten maa, ei kruunun tai valtakuntien.

Valokuva: Kuvatoimisto Cartina

Nautin valtavasti Palton kerronnasta. Henkilöt oli niin aidosti kuvattu, että vähän väliä unohdin lukevani fiktiota. Saamen rikas ja ilmaisuvoimainen kieli on Eino Kuokkasen taitavissa käsissä kääntynyt upeasti suomeksi. (Luulin pitkään, että on isäni erityiskyky osata kuvailla ihmisiä ja asioita niin osuvasti, kunnes ymmärsin sen olevan saamelaisten yhteinen piirre.) Jatkuvasti sain ihailla Palton ilmauksia: Magga-muorilla on sydän kuin kevätaurinko, lampaat ovat penteleen risujalat, vaimoehdokas on lihava kuin syyskarhu, ja sen lisäksi vetinen ja laimea kuin kymmenen kertaa keitetyt kahvinporot. Opin myös muutaman itselleni uuden sanan - esim. vaimonsa kotiin muuttava mies ei ole appivanhemmilleen vävy, vaan munaminiä.

Kirjailijan saamelaisuus näkyy kerronnan tempossa. Draaman kaari on kirjassa kaikkea muuta kuin kireä: tapahtumat etenevät verkalleen, eletään vuodenaikojen rytmissä ja istutaan pitkään muistelemassa ja tarinoita kertomassa. (On tietysti lukijasta kiinni, onko se plussa vai miinus.) Kirjan lukeminen oli myös raskasta: kurjuutta riitti, samoin surua ja traagisia kohtaloita. Kirja päättyy siihen, kun sota viimein loppuu - ja uusi alkaa: on edessä lähtö evakkoon.

Vaikka Voijaa minun poroni ei ole mikään hyvänmielenkirja, sitä oli ihana lukea, enkä millään olisi suonut kirjan loppuvan. (Rievanmukkalaisten tarina onneksi jatkuu kirjassa Juokse nyt naalin poika, jota en ole lukenut vielä.)

Summa summarum: Hän oli usein epäillyt, kuuluiko köyhä ihminen ensinkään ihmisten heimoon vai oliko se jokin aivan eri oliolaji, jota ei ollut vielä tarpeeksi tutkittu suuressa maailmassa. Väkevä kertomus yhden elämäntavan hitaasta kuolemasta ja sotavuosista saamelaisten kokemana.