Kristiina Harjula: Pispalan kiviä

Ulkkisopimukseen kuului, että se toi paperit, joka oli ensin kopauttanut vesijohtoon. Raililla oli aina mukanaan mummun kaupan appelsiinipapereita, joissa luki Jaffa. Kun Maaru kerran sanoi, että Jaffa on kaupunki Israelissa, Railin teki mieli vängätä vastaan, koska sellaista ei ollut sanottu koulun uskontotunnilla. Israelissa on vaan Jerusalemi ja Peetlehemi ja Kolkata, joista opettaja Tyyne Kokkonen on ripustanut pahviset kuvat karttatelineen koukkuun. Mutta Maarulle ei kannattanut väittää vastaan.

Kotona hän ajatteli, että matkustaisi isona Jaffa-nimiseen kaupunkiin, jossa aurinko paistaa taivaalla kuin appelsiini.

Kristiina Harjula: Pispalan kiviä

Karisto 2013

Raili, mummo, äiti ja isä asuvat Pispalan rinteessä mummon pienessä talossa, jossa mummolla on myös kauppa. Raili, mummon kultasilmä,elää lapsuuttaan jossa on aina kesä, sireenit kukkivat, isäpoika soittaa haitaria ja alakerran tyttöjen kanssa on ihanaa leikkiä Pispalan pihoilla. Pitää vain yrittää unohtaa yöt, joina isä herää huutaen tai äiti itkee. Mutta murheet unohtuvat, kun ovelta kuuluu mitä mentäs ja sitten mennään vaikka Taika-Jimiä tai potkutellaan pirssikuskeina Rinnetietä pitkin.

Turvallinen arki saa jännittävän käänteen, kun taloon muuttaa ihmeellinen Eedit - nainen jolla on patellavyö, ja jonka perässä Pispalaan saapuu koko Pariisi. Railista Eedit on kuin enkeli, mutta ei sellainen enkeli joka pelastaa lapsia notkuvalta sillalta. Ja sitten Raili huomaa, että Eeditin ja Pariisin myötä kotiin on tullut jotain synkkää, jota hän ei aivan ymmärrä. 

Leikki siirtyi yhä syvemmälle liiteriin. Joskus noidalle piti laulaa. Joskus sitä piti rukoilla. Joskus kaikkien piti yhdessä itkeä. Kun Maaru ja Lintu valittivat, etteivät saa itkua tulemaan, Raili määräsi että piti kuvitella, että äiti olisi kuollut. Lopulta kaikki itkivät suureen ääneen.

Itkusta tuli suosittu. Ensin he menivät puupinon taakse kyyryyn, sitten alkoivat huojua ja hokea, äiti, äiti, äiti älä jätä, älä kuole. Useimmiten Lintu alkoi itkeä ensimmäisenä.

Ensimmäisen Pariisi-illan jälkeen Raili nosti jalkansa täkin alta ja kuiskasi kato isä mun varpaita,  koska ajatteli että niissäkin oli Pariisi, mutta isä ärjäisi no voi perkeleen perkele, että kakaroillekin tommottia, ja Railista tuntui, että varpaat tipahtelivat yksitellen petivaatelaatikon laidan yli, koska isä tahtoi Pariisin yksin itselleen.

Kristiina Harjula vie lukijansa värikylläiselle, elämänmakuiselle matkalle 1950-luvun Pispalaan. Tikkutehdas, Harjutien yleinen sauna, sota tulee ja Suomen Trikoo kuuluvat Railin elämään niin kuin myös Herranpiaksut ja Ristuksen ranteet. 

 Tarinautti lokikirjaan: Kiinnostuin tästä esikoiskirjasta lähinnä Pispalan tähden. En itse ole siellä käynyt kuin kerran, mutta äitini nuoruusmuisteloista sain kaipuun vanhaan Pispalaan, joten tämä kirja pääsi lukulistalleni heti kun siitä kuulin. Olisin siis ollut tyytyväinen pelkkään aikamatkaan, vaikka tarinan kirjalliset arvot olisivat jääneet vaisuiksi. Näin hienoon ja koskettavaan lukuelämykseen en ollut osannut ollenkaan varautua!

Pispalan kiviä on liikuttava ja mieleenjäävä kirja, jota ei esikoiseksi arvaisi. Kristiina Harjula kertoo vahvan tarinan kuvaten hienosti ja oivaltavasti lapsen ajatuksenjuoksua ja maailmaa. Raili oli jauhoja pussittaessaan miettinyt, miten se pani jauhot suuhun ja panisko se vehnä-, ruis-vai perunajauhoja, jos saisi valita. Varmaan peruna, koska jos perunajauhoja saa suunsa täyteen, niin ei varmaan pysty puhumaan.

Ajan ja paikan kuvaus on hykerryttävää, tamperelainen puheenparsi alkaa aivan soida korvissa ja henkilöt tuntuvat tosilta. Voin vain kuvitella, että sellaiselle jolla on tunnesiteitä vanhaan Pispalaan, tämä kirja on vielä ihanampi.

- Sää vaan tuijotat, mutta kattos tyttö, mitä näkyy! Aimo alkoi. - Enste meet tosta naapurin vaahteroitten ylitte Heleniuksen liiterin räystäälle, sitte siitä Lehtosen savupiipun viereen ja Niemisen kuuskulmasen huussin katolle ja Roivaisen kopille ja Haulitornille ja Lielahren vainioille, Ylöjärven kankaalle ja Nokian kummitehtaan piipun nokkaan. Lennät. Ajattelet nääs eteenpäin. 

-Mihin ihmeen eteenpäin? Missä se eteenpäin on?

- Eespäin eespäin tiellä taistojen, rinta rinnan astelkaamme siskot veikot. Mun isäni oli sentäs punakaartin eversti. Niinettä. Voisit vähän kunnioittaa.

-Joo, ja susta tuli sähkölaitoksen laulava potkukelkkalähetti.

Summa summarum: Harmaan ulsterin taskusta hän löysi äidin tumput. Ne olivat vanuneet ja pehmeät ja niiden sisällä sinisten tähtien seassa tuntui äidin käsi. Hieno lapsuuskuvaus 1950-luvun Pispalasta.

Saamelaisten päivänä: Annica Wennströmin Lapinkylä

Ymmärsin täsmälleen. Hän ei kestänyt häpeää ja syyllisyyttä. Niin kävi monille. Itku, iäisyyksiä vanha itku tihkui vuosikymmenten takaa. Me olimme jämähtäneet siihen itkuun.

Annica Wennström: Lapinkylä
Bazar 2012
Alkuteos: Lappskatteland, 2006
Suomentanut: Outi Menna

Vuonna 2002 nuori nainen saapuu Kaarasjoelle, saamelaisalueen sydämeen. Hän on tullut etsimään juuriaan, selvittämään vintiltä löytyneiden kengänpaulojen tarinaa, ymmärtääkseen sukunsa salaisuuksia ja niiden kautta itseään. Mutta ihmiset välttelevät, pelkäävät, häpeävät, kukaan ei halua puhua. Nainen huomaa törmänneensä vuosisatoja vanhaan hiljaisuuden seinään. Hitaasti paulojen salaisuus alkaa kuitenkin ratketa, ja neljän sukupolven naisten tarinoista kasvaa väkevä kertomus saamelaisuudesta, äideistä ja tyttäristä, elämäntavasta jolle modernisoituvassa yhteiskunnassa ja muuttuvassa maailmassa on yhä vähemmän tilaa. Häpeä on suuri voima: yksi toisensa jälkeen suvun naiset vaikenevat menneisyydestään, kieltävät alkuperänsä, siirtäen häpeän ja juurettomuuden perintöä sukupolvelta toiselle.

Olin halunnut usein puhua siitä siskoni kanssa. Siitä miten omituista on, ettei tunne lainkaan omaa äitiään. Siitä että on äiti, joka on olemassa vain lihana ja verenä. Muistan kyselleeni vielä silloin kun olin pieni, yrittäneeni puhaltaa henkeä tyhjään ruumiseen. Mutta lopulta lakkasin kysymästä. Annoin periksi.

Through Their Eyes: Military Archive by James Payne

Tarinautti lokikirjaan: Hyvää, sanoi saamelainen, kansallispäivää! Tänään 6.2. juhlitaan saamelaisuutta, ja meidänkin maassamme päivänsankareita on liki yhdeksän tuhatta. Juhlan kunniaksi halusin blogata juuri Lapinkylästä, sillä se avaa hienon, pitkän perspektiivin saamelaisten historiaan: neljän sukupolven tarinassa matkataan 1860-luvulta nykypäivään asti. Saamelainen identiteetti (tai oikeastaan sen puute) on kirjan ydinteemoja, jota Wennström käsittelee sekä taidolla että tunteella. 

Ajoittaisesta kielen kömpelyydestä huolimatta kirja vei mukaansa, eikä kiinnostus missään vaiheessa lopahtanut kesken. Henkilöistä voimakkaimmin puhutteli suvun "kantaäiti" Njenna, jonka varaan kirjan jännite rakentuu. 2000-luvulle sijoittuva minäkertoja jäi naisista laimeimmaksi. Hänen tehtävänsä kirjassa tuntuikin olevan lähinnä tuoda tarinaan nykyihmisen perspektiivi ja koota palaset yhteen; kokonaista persoonaa hänestä en saanut.

Kokonaisuutena nautin kirjasta kovasti. Erityisen kiinnostavaa oli tutustua itselleni vieraimmaksi jääneeseen saamelaisryhmään, etelän metsäsaamelaisuuteen. (Kuulun itse tunturisaamelaisiin, ja oli kiehtovaa vertailla "omaa" saamelaisuuttani Njennan kulttuuriin. Löysinkin paljon sekä yhtäläisyyksiä että eroja. Eniten samaa oli mytologiassa: tarinat staaloista ja maahisista kuuluivat minunkin lapsuuteeni. Kieltä en ymmärtänyt muuta kuin arvauspohjalta: moni sana oli samankaltaisehko, mutta ilman asiayhteyttä en olisi osannut arvata oikein. Sanastoon en sentään joutunut turvautumaan.)

Pidin siitä, että toisin kuin monissa ei-saamelaisten kirjoittamissa kirjoissa, Wennströmin kirjassa saamelaisia ei rypistetä yhdeksi, yhtenäiseksi ryhmäksi, vaan saamelaisyhteisöjen väliset ja sisäiset jännitteet saavat näkyä: Katselin ympärilleni. Täällä saamelaiset siis taistelivat suuryhteiskuntaa ja toisiaan vastaan. Tunturisaamelaiset vastaan metsäsaamelaiset, norjankieliset vastaan saamenkieliset, naiset vastaan miehet, poronomistajien muodostama aristokratia vastaan poroton saamelainen rahvas.

Häpeän ja pelon vastapainoksi saamelaiseen perintöön sisältyy kuitenkin myös paljon viisautta, sisäistä rikkautta ja voimaa.

He kuuntelivat lintuja, katselivat taivasta, viestivät toisilleen hiljaisuuden avulla. Kysy paikalta, isoäiti sanoi, pyydä paikalta lupaa, tallaa elämää varovasti, jaa yltäkylläisyydestä näkymättömille. Ole hiljaa.

Artist: Przemysław Tymiński

Summa summarum: Hän oli unohtanut tulet, joiden ympärillä he loikoilivat kesäisin kun muut vartioivat poroja. Hän oli unohtanut tarinaniskennän ja naurun. Hän oli unohtanut olemisen. 

Kaunis ja tärkeä tarina vähemmistökansasta, saamelaiskulttuurin hiljaisesta henkiinjäämistaistelusta 1860-luvulta tähän päivään.

Muitakin blogistanian kansalaisia on Lapinkylässä vieraillut. Katja sivistyi ja viihtyi pienistä rosoista huolimatta, Sara piti kirjaa hieman raskassoutuisena, Kirsi vaikuttui ja ihaili Outi Mennan onnistunutta käännöstä. Tuulialle Lapinkylä avasi ovia uusiin maailmoihin. Annika K. nautti kirjan omintakeisesta keronnasta johon oli helppo päästä sisälle.

P.S. Yksi kirjan tapahtumapaikoista on Kaarasjoen hotelli, jossa olin nuorempana töissä. Vaan enpäs kiusallani kerrokaan, mikä hotellihuoneista on se rauhaton! ;)

Irja Sinivaara: Sinisiin ilmoihin

Suursaaren hämärä sini, merestä nousevat laet ja metsäiset rinteet ovat silmälle kohtaamattomia, niitä ei usko todeksi. Jos Ida olisi tullut saareen oman vahvuutensa ohjaamana, saari olisi lannistanut hänet. Hän ei olisi rantautunut, vaan olisi palannut mantereelle ja katsellut sieltä tänne ja ajatellut, että miten julkesi koskaan lähestyä korkeaa maata. Lapsi hänen sylissään oli pehmeä ja raskas kuin myllynkivi. Ida riisui kivistävät kenkänsä ja asteli paljain jaloin taloon, joka oli ollut pitkään tyhjillään, tähän taloon. Lapsi oli ristitty muutamaa päivää aiemmin Sanni Annikiksi. Ida ei välittänyt pitkistä katseista, vielä vähemmän silloin kuin nyt. Hän kantoi rikoksensa, muita taakkoja häneen ei mahtunut.

Irja Sinivaara: Sinisiin ilmoihin

Tammi 2009

Kesä vuonna 1939 on harvinaisen kaunis ja lämmin. Sodan uhka on hiipinyt Suomenkin ylle, mutta Suursaaressa Kotkan edustalla eletään kuin ennenkin. Ida on vahvatahtoinen nainen, joka asuu Geologi Suomaan taloa tyttärensä Sannin kanssa. Suursaari on turistien suosiossa, ja Idakin on tuttuun tapaan majoittanut kesävieraita taloonsa. Tämän kesän vieraat ovat omalaatuista väkeä: hunsvotti taiteilija Ahma ja hänen huomionkipeä rouvansa Muusa. 

Sopeutuminen saaren oloihin ei ole käynyt hetkessä. Aivan täysin Ida ei suostu sopeutumaan vieläkään. Saaresta on kuitenkin tullut hänelle koti, jonne hän kuuluu, vaikka onkin outolintu saarelaisten joukossa. Sanni-tytär puolestaan haaveilee mantereesta, hän haluaa lähteä niin kuin nuoret aina. Ida ei kuitenkaan halua päästää tyttärestään irti, loukkaamaan siipiään suureen maailmaan. Nuori, vinksahtaneeksi leimattu Vili on Idan mielestä sopiva sulhanen Sannille.

Pohjoisen taivaalta lumiauran muotoinen parvi kamppaili tuulessa saarta kohti. Taivaan näytelmät keväisin ja syksyisin liikuttavat kaikkia. Sen verran jokainen on siivetön, että nostaa katseensa, kun taivas täyttyy muuttajien huudoista. Granfors oli heti pää kenollaan, hyvä ettei niska pudonnut.

Tarinautti lokikirjaan: Irja Sinivaaran nimi ei usein tule vastaan. Niinpä kun tartuin tähän kirjaan, en osannut odottaa mitään. Suursaari oli kuitenkin miljöönä niin kiehtova, että lainasin kirjan vaikken sen kannesta pahemmin pitänyt. En ehtinyt lukea montaakaan sivua, kun olin jo täysin tarinan lumoissa. Sinivaaran taidokas kerronta luo Suursaaren henkilöt ja seudut niin elävinä silmien eteen, että paatunutkin lukija tempautuu väkisinkin mukaan. 

Hieman yllätyin siitä, että tarinan draama kumpusi vähemmän ulkoisista tapahtumista ja enemmän ihmisten sisältä. Menneisyys on taakka, jota Ida ei pääse pakoon edes syrjäiselle Suomenlahden saarelle. 

Loppua kohden lumous hieman laimeni. Tarina jäi vähän polkemaan paikoilleen, eikä Idan salamyhkäinen menneisyys aivan lunastanut lupauksiaan. Kokonaisuus oli kuitenkin vaikuttava, ja Suursaari henkilöineen säilyy varmasti mielessä pitkään. Minua viehätti erityisesti voimakastahtoisen Idan kursailematon elämänasenne: Moni välttämättömyys täytyisi pudottaa mielestä niin että se menisi rikki kuin porsliinikuppi, moni huono tottumus. 

Sinisistä ilmoista on nauttinut ja blogannut myös Kirsi. Hän on lukenut myös Kevään hämärän, jossa Sannin ja Idan tarina jatkuu.

Summa summarum: Tulevaisuutta, ideoita ja suunnitelmia, niitä ei häneltä ulosmitata. Epäuskosta hän tekee teon ja kiellosta kaksi tekoa, joista pitäjänhistoriassa kerrotaan pitkin ja kunnioittavin lausein --- Hieno, aito ja kauniisti kerrottu tarina vahvoista ihmisistä historian pyörteissä.

Jennifer Vanderbes: Strangers At The Feast

She didn't buy gas masks. She didn't put change of clothes into the emergency duffel. Because when she lay in bed at night, looking back on the past year, she realized the loss of all that money and the prospect of her children growing up poor had terrified her more than the ghastly scenarios described on the news. And Douglas seemed more afraid of screwing up their finances again and of her walking out on him than he was of terrorists. And yet they moved into a larger house, they soon conceived Laura, and for a while they stopped talking about what really terrified them. They'd found a bogeyman.
It was around that time Douglas bought the gun.

Jennifer Vanderbes: Strangers At The Feast
Scribner 2010

On marraskuu vuonna 2009. Olsonin perhe on kokoontunut perinteiseen kiitospäivän viettoon. Tällä kertaa juhlaa ei vietetäkään Eleanor-äidin ja Gavin-isän luona kuten ennen, vaan heidän aikuinen tyttärensä Ginny, joka on yllättäen adoptoinut intialaisen orpotytön, haluaa järjestää tytölleen ikimuistoisen ensimmäisen kiitospäivän ja tarjoutuu emännöimään juhlaa. Paikalle saapuu myös Ginnyn isoveli Douglas vaimonsa Denisen ja kolmen lapsensa kanssa. Mutta kaikki ei menekään niin kuin Strömsössä, ja veli on kumman kireä... ja samaan aikaan toisaalla, ei kovin kaukana, kaksi lähiönuorta hiipii spraymaalipullojen kanssa erääseen kiitospäivän ajaksi tyhjenneeseen taloon.

Jennifer Vanderbesin tumma ihmissuhdedraama leikkaa veitsenteräviä viiltoja amerikkalaiseen unelmaan, paljastaen pintakiillon alta irvistävät ongelmat sekä alati levenevän köyhien ja rikkaiden välisen kuilun.

Tapahtumien kulkua seurataan vuorotellen jokaisen perheenjäsenen näkökulmasta, joista keskushenkilöksi kohoaa perheen lankoja käsissään pitelevä Eleanor. Yhteiskunnallisen ulottuvuuden tarinaan tuo keskiluokan vaurauden tieltä häädetty lähiönuori Kijo. Lukija tietää, että tulossa on tragedia, mutta millainen, jää arvailujen varaan. Who will do it? Melkein kaikilla on motiivi, kuka tahansa voi olla se jonka päässä kuuluu naps. Kirja naulitsee lukijansa penkkiin eikä päästä irti, ennen kuin kaikki on ohi.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja oli todellinen page-turner! Tarina koukutti heti ensimmäisellä sivulla, ja jännite kasvoi koko ajan.Tämä ei ole pelkästään plussaa: sivujuonia ja inhimillisiä tragedioita oli tungettu mukaan vähän turhankin reippaalla kädellä. Henkilöistä herkullisin oli Denise-miniä, joka kontrollinhalussaan nyppii kulmakarvansakin puolikaljuiksi. Hienosti rakentuu myös matriarkka Eleanor, jonka tehtäväksi jää pitää kulisseja pystyssä Vietnamin sodasta palanneen aviomiehen vetäytyessä kuoreensa.

Would that be Eleanor's life? No, her mother said. Make the coffee and iron his shirts. Serve him steak au poivre with baked potatoes and kiss him before bed. Say yes if he wants to touch you, even if you are sleeping. Don't ask what's wrong. Pretend everything is fine and soon enough, it will be. There were few marital problems, she added, that couldn't be cured with a baby.
Eleanor said she didn't think Gavin wanted a baby.
Her mother said, "That's why God made safety pins."

Parasta kirjassa oli, että se antoi USA:n talouskuplalle ja taantumalle inhimilliset kasvot. Kaikesta draamasta huolimatta kirja jätti kuitenkin verraten kylmäksi, ehkä siksi että se itse oli kylmä: Vanderbesin  maalaama kuva maailmasta ja ihmisluonteesta on perin synkkä, henkilöiden materialismi ja pinnallisuus menee paikoin jo karikatyyrimäisen paksuksi. Kaiken kaikkiaan lukukokemus jäi kuitenkin selkeästi plussan puolelle. Amerikkalaisen unelman kääntäpuolesta kiinnostuneitten kannattaa ehdottomasti lukea tämä kirja.

Summa summarum: But if someone were to threaten that? Was there a length to which a mother wouldn't go? Koukuttava yhdenpäivänromaani rikkaiden ja köyhien välisestä kuilusta, johon yhä useampi tahtomattaan putoaa.

P.S. Jos jollakulla So American-haasteen suorittajista on vielä Connecticut ruksaamatta, tässäpä yksi tarjokas siihen.

Heidi Linde: Jo nyt on!

Terese nojautuu lähemmäs ikkunaa, maha tökkää tiskipöytään ja autosta ilmestyy näkyviin kolme kättä, Einar päästää otteensa irti ratista ja kumartuu vähän alaspäin nähdäkseen paremmin Teresen, ja tytöt vilkuttavat pienillä käsillään auton takaikkunasta, Terese nostaa oman kätensä ja vilkuttaa innokkaasti takaisin, ja tuntuu kuin heidän välillään olisi jonkinlainen mekaaninen side, ihan kuin hänen kätensä olisi auton varsinainen moottori, ja mitä reippaammin ja tomerammin hän vilkuttaa, sitä nopeammin hän pääsee heistä eroon. 

Heidi Linde: Jo nyt on!

WSOY 2012

Alkuteos: Nu, jävlar! 2011

Suomentanut: Katriina Huttunen

Kongsvinger on aivan tavallinen pikkukaupunki eteläisessä Norjassa, ja aivan tavallisia ovat myös sen ihmiset: uupumukseen asti äitiyttä suorittava, krooninen pärjääjä Terese, hänen myhäilevä miehensä Einar, kaunis mutta yksinäinen Jessica, tyhjän pesän syndroomaa poteva Lydia. Mutta pinnan alla kuohuu: Teresen tyyni kuori kupruilee, ja Lydian on yhä vaikeampaa salata mielikuvitusystävänsä, kuningatar Sonja. 

Jo nyt on! kertoo päivästä, jona Jessica tulee vanhaan kotikaupunkiinsa juhlistamaan häitään - päivästä, jona komisarion patonki jää puoliksi syömättä, ja huoltoasemalla paistetaan tuoretta pullaa: siellä on Kevin, jonka haavoja aika ei paranna - vielä kahdentoista vuoden jälkeenkin hän haikailee Jessican perään.

Norjalaisen Heidi Linden ensimmäinen suomennettu romaani on tyyliltään hilpeä ja teemoiltaan kipeä yhdenpäivänromaani elämäänsä pettyneistä ihmisistä, elämänpelosta ja siitä, kuinka vaikeaa on ottaa vastuuta omasta onnestaan. Kun elämä ei menekään niin kuin piti, voi kaivautua katkeruuteen tai paeta hulluuteen, takertua menneeseen tai hypätä sillalta. I am asking you to believe in change, sanoo Obama telkkarissa. Mutta mitä jos on jo liian myöhäistä muuttua? Elämän juna meni jo, ja uutta ei tule... ei ainakaan, jos ei mene sitä asemalle vastaan.

 - Älä viitsi! Terese sanoo. 

- Ai mitä?

- Tuollaista helvetin viisastelua.

- Nyt en oikein tiedä pysynkö perässä, Kai Langseth sanoo.

- Et tietenkään pysy! Terese sanoo. - Et voi tietää millainen paskapäivä tämä on ollut. Sinulla ei ole aavistustakaan millaiseksi koko helvetin elämäni on muuttunut!

Kai Langseth katsoo häntä ja Terese tuntee miten vapauttavaa kiroileminen on, hän on kiroillut ihan liian vähän elämässään, ja nyt hän näkee kaikki rumat sanat joita hänellä on sisimmässään, ne ovat odottaneet ja kasaantuneet, ja hänelle tulee pakottava tarve huutaa, päästää ilmoille kaikki se mitä hän on pidätellyt niin kauan, avata kaikki talon ikkunat ja seisoa tukka hajallaan, tuuli kasvoillaan, ympärillään lepattavat valkoiset verhot, ja huutaa kurkku suorana tielle vittusaatanaa.

Terese oli pärjääjä, niin kaikki sanoivat, hänen tärkein ominaisuutensa oli järkkymätön kyky pitää rohkeutta yllä ja kestää, niin hänestä kirjoitettiin lukion muistokirjassa: sietämätön sietokyky.

Tarinautti lokikirjaan: Ei liene salaisuus, että olen kutakuinkin rakastunut Norjaan. Luen enemmän norjalaista nykykirjallisuutta kuin kotimaista; jotenkin olen länsinaapurissa kirjallisesti kotona. Heidi Lindeä en ole vielä ehtinyt lukea, ja tämä kuulosti hyvältä. (Kaiken kukkuraksi kirja vielä sijoittuu rakkaaseen Kongsvingeriini, josta minulla on ihania muistoja nuoruuteni päiviltä.) 

Odotin siis kieli pitkällä, että pääsisin lukemaan tämän kirjan. Pidinkin siitä paljon, eri tavalla vain kuin odotin. Linden tyyli ei kolahtanut minuun aivan yhtä lujaa kuin vaikkapa Heivollin hypnoottinen tai Pettersonin kaihoisa kerronta. Välillä kaikki tuntui olevan turhankin synkkää, pessimismi rehotti ja dorkat saavat eniten naista. Kuitenkin kirja koukutti, oli ihan pakko valvoa vähän liian myöhään ja lukea vielä vähän. Ja hyvä niin: kirja parani koko ajan, ja jatkoi paranemistaan vielä senkin jälkeen kun olin jo lukenut kirjan loppuun. Eikä Linde sorru päättelemään lankoja siististi yhteen, vaan antaa niiden jäädä repsottamaan puoliksi auki, mikä sopiikin täydellisesti tähän vähän rähjäiseen tarinaan.

Kongsvinger bru

Parasta kirjassa olivat sen henkilöt. Katkeroitunut Terese-parka oli säälittävyydessään  loistava, uskottava ja hauska. Lydia sen sijaan jäi vähän paperinukeksi; kuninkaallinen mielikuvituskaveri oli ideana hyvä, muttei ihan kantanut maaliin asti. Hahmoista sympaattisin oli Kevin, joka alussa tuntui turhankin tallukalta, mutta josta lopulta kehkeytyi tarinan kiinnostavin henkilö.

Silloin Kevin kuoli. Käsissä hänellä oli iso pahvilaatikko jossa olivat kaikki hänen kasettinsa, ja yksinäisen kitaran äänen säestämänä hän vajosi alaspäin, kunnes vesi sulki hänet sisäänsä ja hän hukkui hitaasti ja täysin kivuttomasti. Oliko hän koskaan ollut niin onnellinen kuin juuri silloin? Jouluaatto tuli eräänä elokuun päivänä, ja hän sai lahjan jota ei ollut edes uskaltanut kirjoittaa toivelistaan.

Pidin myös kirjan kielestä, joka on mukavan arkista, vähän ronskiakin muttei liikaa. Vaikka virkkeet ovat välillä hengästyttävän pitkiä, teksti on helppolukuista ja tarina kulkee hyvin. kerronta vetää, tarinasta löytyy tarttumapintaa meille "taviksille". tragikoomiset tilanteet ja henkilöt. En ylläty, jos tästä tehdään pokkari. Syytä ja ainesta olisi!

Summa summarum: Ja toisin kuin Sonjalla, hänen velvollisuutensa on ihon alla. Se virtaa veressä. Velvollisuus on ilmaa jota hän hengittää ja vettä jota hän juo. Heti aamusta ja joka aterialla. Vähintään kaksi lasillista. Tragikoomisia tarinoita tavallisten ihmisten elämästä ja elämättä jättämisestä. 

P.S. Kirjasta ovat bloganneet myös Karoliina ja Annika. Molemmat tykästyivät, jopa enemmän kuin minä.

M.L. Stedman: The Light Between Oceans

The isolation spins its mysterious cocoon, focusing the mind on one place, one time, one rhythm - the turning of the light. The island knows no other human voices, no other footprints. On the Offshore Lights you can live any story you want to tell to yourself, and no one will say you're wrong: not the seagulls, not the prisms, not the wind.

M.L. Stedman: The Light Between Oceans

Scribner, 2012

Australian lounaisrannikolla, kahden valtameren välissä, on syrjäinen Janus Rockin majakkasaari. Kun nuori, maailmansodan traumoja kantava Tom pestautuu majakan vartijaksi ja tuo saareen  vielä nuoremman vaimonsa Isabelin, saari on kuin paratiisi heidän silmissään. Mutta vuodet kuluvat, ja hartaasti toivotun lapsen sijasta Isabel saa keskenmenon toisensa jälkeen. Kun sitten eräänä päivänä rantaan ajautuu vene, jossa on kuollut mies ja elävä vauva, se on Isabelin silmissä Jumalan lähettämä korvaus heidän kärsimyksistään, lahja jota he niin kauan ovat rukoilleet. Tom haluaa raportoida lapsesta ja vainajasta, kuten majakanvartijan velvollisuuksiin kuuluu, mutta Isabel suostuttelee hänet odottamaan, kunnes lapsi on ehtinyt vahvistua ja levätä. 

Päivät venyvät viikoiksi, viikot kuukausiksi ja vuosiksi. Lucyksi kastettu lapsi kasvaa ja Isabel kukoistaa. Mutta Tom ei saa rauhaa, ja kun hän saa kuulla ettei Lucy olekaan orpo, syyllisyys kalvaa häntä yhä enemmän: onko hänellä oikeutta riistää lasta äidiltään - ja toisaalta, onko hänellä sen enempää oikeutta riistää äitiyden onnea vaimoltaan, joka on joutunut luopumaan niin paljosta? Lucyn varttuessa Tomin levottomuus kasvaa, ja sen myötä Isabelin pelko. 

Ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Australiaan sijoittuva M.L. Stedmanin esikoisromaani käsittelee suuria kysymyksiä: missä kulkee oikean ja väärän raja? Kuinka paljon voi antaa anteeksi? Miten paljon surua voi ihmismieli murtumatta kestää? Ja kumpi on vähemmän väärin: pysyä vaiti vai puhua liian myöhään? Kun valheiden verkon repii rikki, tulee samalla särkeneeksi muutakin - sydämiä, elämiä, ihmissuhteita. Ja kaiken keskellä on pieni lapsi, jolle majakkasaari on koko maailma. Miten häntä voisi suojella vaaroilta ja tuskalta siellä, minne majakan valo ei ulotu?

Tarinautti lokikirjaan: Kuten jokainen minut tunteva tietää, olen ykkösluokan majakkahöperö. Ei siis ihme, että venytin pienen budjettini soikeaksi ja ostin tämän kirjan heti paikalla, malttamatta odottaa jos ja kun se käännetään suomeksi joskus. Olin varautunut rakastumaan, mutta myös pettymään - koskaanhan ei  tiedä, kuinka käy kun ihastuu kirjaan, ennen kuin edes saa sen käsiinsä. Ja kuinkas sitten kävikään? Hyvin! Syrjäisellä majakkasaarella oli juuri niin romanttisen karua kuin odotin, luonnon ja majakkamiljöön kuvaus osui ja upposi. 

At the kitchen table, the flame of the oil lamp wavered occasionally. The wind continued its ancient vendetta against the windows, accompanied by the liquid thunder of waves. Tom tingled at the knowledge that he was the only one hearing any of it: the only living man for the better part of a hundred miles in any direction. He thought of the gulls nestled into their wiry homes on the cliffs, the fish hovering stilly in the safety of the reefs, protected by the icy water. Every creature needed its place of refuge.

Risujakin kirjasta poimin, en onneksi riesaksi asti. Hieman minua häiritsi poukkuilu preesensin ja imperfektin välillä - alussa enemmän, kirjan myötä siihen tottui. Isompi haitta oli Isabelin täydellinen äitiys. Äiti, joka ei ikinä suutu tai edes ärsyynny lapselleen, tuntui utopistiselta olennolta - ja vielä enemmän vaivasi se, kuinka helposti Isabel lakkasi kaipaamasta kuolleita lapsiaan saatuaan "tilalle" Lucyn. Olen itse kolmen lapsen äiti, enkä millään saanut itseäni uskomaan, että uusi vauva voi täysin korvata vanhan ja pyyhkäistä pois menetyksen tuskan. Jos kyse oli pelkästä itsepetoksesta, sen olisi suonut käyvän ilmi edes loppuratkaisun dramaattisissa vaiheissa, kun kauan pidätetyt tunteet lopulta purskahtavat esiin. (Ehkä kirjailija tätä yrittikin, mutta ainakaan minulle se ei täysin auennut.) Hienoa sen sijaan oli kuvaus valheen vaikutuksesta ihmisen mieleen: kuinka se kaivaa maata jalkojen alta, kunnes lopulta käy kestämättömäksi ja petoksen korttipakka sortuu - tavalla tai toisella. 

Loppuratkaisu jännitti kovasti, luinkin tätä ihan kuin dekkaria! Kirjan loppua piti vähän makustella. Nyt osaan jo sanoa, että ihan viimeistä, vähän päälleliimatun makuista kohtausta lukuunottamatta kirja sai arvoisensa lopun. Nämä henkilöhahmot jäävät takuulla mieleen kummittelemaan... enkä taitaisi yllättyä, jos Janus Rockin jylhät maisemat tunkisivat uniinkin! 

Kaiken kaikkiaan The Light Between Oceans on vaikuttava kirja: kun pienten ihmisten suuret surut kasvavat yhteen, siinä on jotain elämää suurempaa.

Isabel was awash with the emotions: awe, at the grip of the miniature hands when they latched onto a single finger of her own; amusement, at the sweet little bottom which was yet to become fully distinct from the legs; reverence, for the breath which drew in the air around and transformed it into blood, into soul. And below all of these hummed the dark, empty ache.

Summa summarum: All this love, so bent out of shape, refracted, like light through the lens. Ajatuksia ja tunteita herättävä romaani valheen ja totuuden, väärän ja oikean välisestä veteen piirretystä viivasta.

Maaria Leinonen: Ja tähdet niin kirkkaat

Mutta pimeän kuoleman keskellä

helähti.

Se oli lintu.

Se oli elävä. 

Ja lauloi.

Maaria Leinonen: Ja tähdet niin kirkkaat

Kirjapaja 1993

Arkinen ja ylevä, pelko ja toivo, haudanmusta suru ja kirkkaana loistava lohtu. Vastakohdat eivät olekaan vastakohtia, vaan vastaantuloja: tyhjän päälle astumalla löytyy tie, sirpale paratiisia jäi tähdeksi taivaalle, sirpaleeksi henkipattoon sieluun. 

Vahvaksi teemaksi runoissa nousee äitien rakkaus ja suru, joita Leinonen lähestyy Raamatusta tuttujen kohtaloiden kautta. Näkikö Eeva esikoispoikansa surun, sanoiko koskaan: "Hyvä, Kain. Miten rakas oletkaan"? Ja kun veljensä surmannut Kain rakensi kaupungin / kivisen, kovan / kävitkö kylässä / veitkö viemisiksi uutisleivän / rakkaudella leipomasi?

Tarinautti lokikirjaan: Meillä jokaisella on kai omat voimakirjamme. Tästä Maaria Leinosen runokokoelmasta  tuli minulle yksi. Näitä runoja lukiessa väkisinkin voimaantuu: kuulaat lauseet kutsuvat herkistämään aistinsa pienille ihmeille, kuulemaan perhosen lennon ja näkemään unta silmät auki pimeään yöhön.

Johannes Vermeer: The Lacemaker

Vanhojen mestareiden töissä

jää aina ihmettelemään

miten saaneetkin tauluihinsa 

tuon sykähdyttävän kajastuksen

vaikka valonlähdettä ei näy. 

          Säteilyn

silmää ja mieltä hyväilevän.

Niin monelta hukassa

elämän taustavalo.

Kun sen saisi kohdalleen

miten harmain arkikin toivoa säteilisi.

Summa summarum: Yö / pimeä rauha / jossa sokea lintu / välähtää valoa / säteilee lupauksen. / Toivon. Tulevaisuuden. /  Aamun sarastuksen.

Kristiina Ketola Orava: Olipa toisenkin kerran

Nukuttuani kolmekymmentäkuusi vuotta.

Saapui Rinssi.

Lapsineen.

Uusperhekosinta.

Tulisitteko meidän kanssamme naimisiin?

Kristiina Ketola-Orava: Olipa toisenkin kerran. Uusperheen äitipuolen ajatuksia

Vihreä Kettu Ky, 2006

Myytti pahasta äitipuolesta elää ja voi hyvin. Sen saavat tuntea nahoissaan ne, jotka prinssin mukana saavat puoli valtakuntaa - ja siihen kuuluvat lapset. Kristiina Ketola-Oravan omista kokemuksista kumpuavat aforismit ja lyhyet runot kertovat uusperheen elämästä, haasteista ja iloistakin. Äitipuolen kenkä voi puristaa monesta kohtaa, kun myötä-ja vastamäissä pitää  pystyä rakastamaan paitsi miestä, myös miehen jälkikasvua - ja siinä sivussa taistella äyskäristä lasten oikean äidin kanssa. Ilman huumoria, lehmän hermoja ja tervettä järkeä ei yksinkertaisesti pärjää.

Miksi maksaisin potut pottuina? 
Tarvitsen ne kahdeksan hengen keittoon. 

Tarinautti lokikirjaan: Senhän tiedämme, että ulkonäkö pettää. Se pätee myös tähän pieneen kirjaseen, joka sisällöltään on kaikkea muuta kuin mustavalkoinen ja ohut. Vaikka sivuja ja sanoja on vähän, niistä syntyy pippurinen soppa, joka pitää sisällään elämän ja tunteiden koko kirjon. Sattumina sopassa on viisastenkiviä ja juuri sopivasti lakonista huumoria. Vihalla pitäisi olla viimeinen käyttöpäivä. / Parasta ennen - ei sekään olisi pahitteeksi.

Älä silitä mua! / Se satuttaa mun oikeata äitiä.

Summa summarum: Perjantaina karkkien jako. / Lauantaina lasten. Kirpeästi, hauskasti ja rehellisesti uusperheen arjesta ja äitipuolen epäkiitollisesta osasta.

Anita Diamant: Punainen teltta

Ja nyt te tulette luokseni - naiset, joiden kädet ja jalat ovat pehmeät kuin kuningattaren, joilla on enemmän kattiloita kuin te tarvitsette, jotka synnytätte turvallisesti ja voitte puhua vapaasti. Te tulette korvat tarkkoina kuullaksenne kadoksiin joutuneen kertomuksen. Vaaditte sanoja täyttääksenne suuren äänettömyyden, joka nielaisi minut ja äitini, ja isoäitini ennen heitä.

Anita Diamant: Punainen teltta

Tammi 1999

Kansi: Riikka Juvonen

Alkuteos: The Red Tent 1997

Kukapa ei muistaisi uskontotunneilla oppineensa, että Jaakobilla oli 12 poikaa. Jotkut jopa joutuivat opettelemaan ulkoa koko nimirimpsun - mutta kuinka moni muistaa, että Jaakobilla oli myös tytär? Hänen nimensä oli Dina, ja hänestä ei Raamatussa kerrota kuin muutama murheellinen rivi. Anita Diamant on tarttunut tähän historian unohtamaan Joosefin sisareen ja herättänyt henkiin Jaakobin perhekunnan naiskohtalot. 

Kirjan aluksi Dina toteaa, ettei voi kertoa omaa tarinaansa kertomatta äitiensä tarinaa ensin. Dinalla on biologisen äitinsä Lean lisäksi kolme muutakin äitiä, jotka kaikki ovat myös hänen tätejään. Kaunis mutta hedelmätön Raakel, vahva ja järkevä Lea, taikauskoinen Silpa ja piskuinen Bilha ovat toistensa sisaruksia ja kälyjä, joiden kesken vallitsee selkeä arvojärjestys: Lea ja Raakel ovat päävaimoja, nuoremmat sisaret sivuvaimoja jotka esitellään vieraille palvelijattarina niin kuin he käytännössä ovatkin. Silti sisarten välit ovat luottamukselliset ja läheiset, vaikka Raakelin ja Lean ei olekaan helppoa rakastaa samaa miestä.  

Dinan lapsuus on onnellinen. Maailmani oli täynnä äitejä ja veljiä, työtä ja leikkiä, uusia kuita ja hyvää ruokaa. Etäiset vuoret pitelivät elämääni maljassa, joka oli täynnä kaikkea mitä ikinä saatoin toivoa. Dina rakastaa syvästi kaikkia äitejään, ja kun heimon naiset uudenkuun aikaan vetäytyvät punaiseen telttaan veriuhriaan vuotamaan ja lepäämään, saa Dina kokea lämpöä ja läheisyyttä, jota hän myöhemmin elämässään voi vain muistella kaiholla. Sillä elämä vie Dinan kauas, Egyptiin asti, eroon äideistään ja kaikista rakkaistaan. Hän kokee paljon pahuutta, mutta myös hyvyyttä, ja hänestä kasvaa tätinsä tavoin taitava kätilö, jonka viisaiden käsien kautta elämän kiertokulku jatkuu polvesta polveen.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja oli heräteostos, johon minut houkutteli Riikka Juvosen ihana kansi. Olen fanittanut Juvosen kuvituksia siitä asti kun luin Sinetiksi sydämeesi, ja keittiömme seinällänikin roikkuu yksi Juvosen maalaamista Raamatun naisista. Onko siis ihme, että lankesin ja ostin kirjan?

Takakannen laatusanat "järkyttävä" ja satuttava" kieltämättä huolestuttivat, ja hieman pelkäsin tarttua kirjaan. Mutta onneksi, oi onneksi uskalsin! Kirjan kauniit kannet kätkevät sisälleen tarinan, joka on kaikessa riipaisevuudessaan mielettömän kaunis. Dinan elämä ei ole helppo eikä suruton, mutta silti hyvä - elämä jossa kipeätkin muistot tuntuivat kauniin helminauhan solmuilta, tarpeellisilta jotta helmet pysyisivät kohdallaan.

Riikka Juvonen: Lootus

Anita Diamant on yhdysvaltalainen tietokirjailija, jonka erikoisalaa on juutalainen perhekulttuuri. Tässä ensimmäisessä romaanissaan hän vie lukijan Raamatusta tuttuihin tarinoihin, mutta toisin kuin testosteronia uhkuvassa Raamatussa, Diamantin kertomana ääneen pääsevät naiset. Kaikkein kiehtovinta (ja koskettavinta) kirjassa olikin naisten arkisen elämän kuvaus: naisten yhteisö, johon kuuluu mustasukkaisuutta ja kateutta, mutta vielä enemmän sisaruutta ja kohtalotoveruutta. Punaisen teltan, kuukautisteltan kätköissä on naisten ikioma maailma, jonne miehillä ei ole asiaa. Jaakob saa palvoa isänsä jumalaa, mutta uudenkuun  öinä hänen naisensa vuodattavat veriuhrinsa jumalattarille, niin kuin heidän äitinsä ja äitiensä äiditkin tekivät.  Naisten iätön viisaus siirtyy tarinoissa ja lauluissa sukupolvelta toisille.

Älä pelkää, aikasi koittaa
Älä pelkää, luusi ovat vahvat
Älä pelkää, apu on lähellä
Älä pelkää, lapsi on ovella
Älä pelkää, hän elää ja tuo sinulle kunniaa
Älä pelkää, kätilön kädet ovat taitavat
Älä pelkää, maa on allasi 
Älä pelkää, meillä on vettä ja suolaa
Älä pelkää, pikku äiti
Älä pelkää, meidän kaikkien äiti
~Ikivanha synnytyslaulu~

Summa summarum: Olen kiitollinen siitä että olette tulleet. Vuodatan teille sisimmästäni kaiken, jotta saisitte nousta tästä pöydästä  kylläisinä ja voimistuneina. Siunatut olkoot silmänne. Siunatut olkoot lapsenne. Siunattu olkoon maa allanne. Sydämeni kauha on täynnä raikasta vettä, joka valuu yli.

Sela.

Kerstin Johansson i Backe: Näkymätön Elina

Koulussa Elina ei ollut mikään. Ei yhtään mikään. Suursuolla hän oli joku. Isähengen ja Hieno-Keijun ja Kukka-Koivun seurassa hän oli joku. Ja Taika-Feerin kanssa, Taika-Feerin joka voi auttaa. Suolla hänen nimensä ei ollut Elina. Hän oli Solveig. Solveig, jolla oli keltainen tukka ja ystäviä. Solveig, joka lauloi niin kirkkaasti, että kaikki Kukka-Koivun lehdet lumoutuivat.

Kerstin Johansson i Backe: Näkymätön Elina

Alkuteos: Som om jag inte fanns, 1978

Kymmenvuotias Elina asuu perheineen pienessä kylässä, joka on harmaa ja köyhä, mutta Elinan mielestä kaunis. Kylän ainoat rumat rakennukset ovat räikeä kulmikas koulu ja sen vieressä terävänä törröttävä opettajien asunto. Elina ei pidä koulusta, hänen suunsa väsyy kun hän puhuu ruotsia ja opettaja suuttuu, kun hän kirjoittaa väärin ruotsalaisten hienot, vaikeat sanat. Välitunneillakin Elina on yksin. Irma-siskokin leikkii mieluummin kavereidensa kanssa kuin hänen. Ja kyllähän Elina sen ymmärtää: Irmahan on niin kaunis ja kiltti, opettajan suosikki ja äidillekin rakkaampi kuin juro ja hiljainen Elina.  

Kun koulussa on oikein ikävää, Elina pakenee suolle. Siellä hän saa olla rauhassa, siellä ovat kaikki hänen ystävänsä joitten kanssa hän taistelee Paha-Luuraa vastaan. Ja siellä on isä. Hautuumaalla Elina ei käy koskaan - eihän isän henki siellä ole, vaan suolla. Mutta Elina tietää, että pian tulee talvi eikä suolle enää pääse, ja silti kouluun pitää mennä joka päivä. Sitten koulun ruokalassa sattuu jotain kamalaa, ja niin Elinasta tulee ei-kukaan. Elina kapinoi omalla tavallaan, hän ei aio antaa periksi vaikka se maksaisi mitä. 

Tarinautti lokikirjaan: Nyt täytyy tunnustaa, että Näkymätön Elina oli minulle aiemmin tuttu vain elokuvan nimenä. Edes leffaa en ole tullut nähneeksi, vaikka se onkin kiinnostanut ja sitä on kehuttu paljon. Niinpä, kun tämä sattui silmiini nuortenosastolla, nappasin sen "välipalakirjaksi". Mutta se olikin pääruoka! 

Kirjassa on pientä vain sen koko. Elinan tarina on koskettava ja hienosti kerrottu, sitä piti lukea kuin dekkaria. Epäreiluuden tunne tulee iholle ja ryömii syvälle sen alle. Kirja pistääkin pohtimaan yhteiskuntaan sisäänrakennettuja vääryyksiä, kysymään miksi näin on ja miksei voisi olla toisin.

Rikkaiden vanhempien lapsilla oli leivillään sekä voita että amerikanläskiä. Rikkaat lapset pilkkasivat niitä, joiden piti syödä kuivaa leipää, ja äiti häpesi. Tulisiko aina olemaan niin, että köyhiä pilkattaisiin?

Kirjan jännite on taitavasti rakennettu kodin, suon ja koulun "kolmiodraamaksi". Vain suolla Elina saa olla Elina, mutta sielläkään hän ei ole turvassa: vaikka Paha-Luuran tappaisi kuinka monta kertaa, seuravana päivänä se elää taas ja on yhtä ilkeä kuin aina. Mutta Elinan sisukkuus herättää myös ihailua monissa. Ja lopulta käy niin, että Elinan rohkeus tarttuu.

Summa summarum:  Hieno kaunis kirja, myös aikuiseen makuun. Onneksi Klaus Härö teki tästä leffan! Ilman elokuvan saamaa suitsutusta tuskin olisin löytänyt tätä pientä helmeä.

Vanessa Diffenbaugh: Kukkien kieli

Renata asetti eteeni kirjan nimeltä "Auringonkukkahäät". Minä keksin sille osuvan alaotsikon: "Kuinka aloittaa avioliitto petoksen ja materialismin arvojen pohjalta." Kirjasta piittaamatta loin auringonkukista, liljoista ja haituvaisista parsanoksista kuusitoista samanlaista pöytäkoristetta. Renata teki morsiamen seurueen kimppuja, ja saatuaan ne valmiiksi hän alkoi rakentaa kukkaveistosta vyötärönkorkuiseen aaltopeltisankoon. Aina kun etuovi narahti auki Renata syöksyi kaupan puolelle. Hän tunsi asiakkaansa nimeltä ja valitsi kullekin kukat ilman ohjeita.

Vanessa Diffenbaugh: Kukkien kieli

Alkuteos: Language Of Flowers, 2011

Victoria on 18-vuotias, perheetön ja nyt myös koditon. Takanaan hänellä on pitkä ja ankea lapsuus: sijoituspaikkoja toisensa perään, kasvatuslaitoksia ja liuta epäonnistuneita adoptiokokeiluja. Täysi-ikäiseksi tultuaan hän on omillaan, eikä häntä kiinnosta mikään - paitsi kukat. Puolivahingossa hän pääsee töihin kukkakauppiaan apulaiseksi, ainoaan työhön jota hän viitsii tehdä. Hän näet tuntee kukkien kielen. 

Sitoessaan kimppuja morsiamille ja sellaisiksi tahtoville Victoria ei ainoastaan tule saaneeksi aikaan muutoksia ihmisten elämässä, hän huomaa joutuneensa matkalle jolle ei halua: matkalle menneisyyteensä, siihen ainoaan vuoteen jolloin hän melkein oli onnellinen, muistamaan ihmisen josta melkein tuli hänelle äiti. Kukkatorin kummallinen nuorukainen, joka puhuu hänelle kukkien kieltä, saa Victorian kokemaan tunteita joihin ei uskonut pystyvänsä - eikä usko vieläkään, hän tietää kuitenkin pilaavansa kaiken niin kuin on aina tehnyt. Mutta intohimolla on seuraamuksensa, ja Victoria huomaa alkaneensa muuttua pelottavimmalla mahdollisella tavalla: hänessä on alkanut kasvaa jokin, jota hän ei pääse pakoon. 

Tarinautti lokikirjaan: Poimin tämän kirjan kirjaston uutuustelineestä luullen sitä tietokirjaksi. Kun tajusin sen romaaniksi, vähältä piti etten pistänyt sitä takaisin. Pelkäsin ällöromanttista, kukkauskovaista lässynläätä, jollaisiin en kallisarvoista lukuaikaani yleensä tuhlaa. Mutta takakansi kuitenkin kuulosti sen verran kiinnostavalta, että päätin antaa kirjalle mahdollisuuden. Aika pian kävikin ilmi, että mitään äkkimakeaa ei ole tarjolla. Kukkauskovaisuus kuitenkin tuntui aluksi turhan hurmoshenkiseltä: yksi ainoa kukkakimppu tekee onnettomasta onnellisen ja luotsaa pinttyneen vanhanpiian kohti avioliiton satamaa. Lukemisen jatkuessa huomasin olleeni väärässä. Vaikka kukilla on kielensä, ne eivät olekaan ihmelääke kaikkeen. Niitten merkityksistäkin voi tulla lihava riita, ja kukkien varaan ei voi rakkauttaan rakentaa. Victoria joutuu tulemaan esiin kukkiensa takaa, ennen kuin oppii hyväksymään menneisyytensä ja itsensä.

Aaloe, "suru", teipattuna piikkeinä kuin säleaidaksi hänen keittiönsä ikkunaan; verenpunaisia orvokkeja, "ajattele minua", kimppuna pienessä lasitölkissä hänen etukuistillaan; sypressin oksia, "suruaika", punottuna takorautaportin metallitankojen väliin. 

Nautin kirjasta sitä enemmän, mitä pidemmälle tarinassa etenin. Alussa minua hämäsi myös Victorian kohtalon kovuus: pidin epäuskottavana sitä, kuinka surkeat oltavat Victorialla oli. Sijoitusperheet olivat toistaan pahempia, liikaa lapsia ja kaljapulloja, tai jotain muuta kurjuutta kumminkin. Juttutuokio amerikkalaisen mieheni kanssa kuitenkin avasi silmäni. Diffenbaugh tietää, mistä puhuu. Lastensuojelu USA:ssa, varsinkin Kaliforniassa johon kirja sijoitttuu, on aivan toista touhua kuin Suomessa. Järjestelmää ei valvota likimainkaan tarpeeksi ja sitä on helppo käyttää hyväksi. Äitiyttäkään ei tueta läheskään niin kuin meillä, ei ole äitiysavustusta joka houkuttelisi neuvolapalvelujen piiriin, ja moni tulee äidiksi täysin valmistautumattomana, tukiverkkoa vailla. Kodittomaksikin on paljon helpompi joutua kuin Suomessa.Toki tarvitaan jo huonoa tuuriakin, jos päätyy kokemaan niin surkean lapsuuden ja nuoruuden kuin Victoria, mutta sellaistakin sattuu - ja Victoria ei todellakaan tee itsestään helppoa sijoitettavaa, hän ei halua kiintyä kehenkään koskaan.

Kukkien kieli on parhaimmillaan - ja kipeimmillään- puhuessaan äitiydestä. Suurikaan rakkaus lapseen ei aina tunnu riittävän, virheitä on liian helppo tehdä. Victorian juuret on moneen kertaan katkaistu, eikä kukaan voi kasvaa ilman juuria - vai voiko?

Summa summarum: Kukkien kehystämä kasvutarina. Koskettava kertomus rakkauden vaikeudesta, syyllisyydestä ja anteeksiannosta. Ei elämää suurempi romaani, mutta sopivasti yhden elämän kokoinen.

Löysin tämän kauniin kappaleen joitakin päiviä sitten ja ihastuin. Sen tunnelma sopii minusta Kukkien kieleen.