Vieraskynäpostaus: Todellisuus eri näkökulmista

Julkaisen tänään vieraskynäpostauksen, jonka yrittäjäystäväni Elina kirjoitti yritykseni blogia varten. Ajattelin, että tästä tekstistä saa myös tämän blogin lukijat arvokasta ajateltavaa.

-------------------------------------------------

Torstaiaamu.

Puolisoni istuu väsyneenä ja tyylilleen uskollisena ärtyneenä aamiaispöydässä. Esikoinen juoksee pöytään ja istuu isäänsä vastapäätä olevaan tuoliin. Minä vilkuilen kelloon, kohta on lähdettävä. Sitten lapsi alkaa kurkkia hassusti maitopurkin eri puolilta vuorotellen pöydän toisella puolella jurottavaa isäänsä. Lapsi heiluu tuolissaan ja voin jo kuulla, kuinka jompikumpi meistä aikuisista sanoo “istupa kunnolla” tai “keskity siihen syömiseen”. Ihmettelen, mitä lapsi oikein tekee.

Kysyn:

- Mitä sä oikein teet?

- Mä katon, kumpi noista on oikee isi, lapsi sanoo hauska pilke silmissään.

(- Mitä, eihän isiä ole kuin yksi, melkein sanon)

- Ai, kumpi niistä eri puolilla olevista isistä? Kysyn kuitenkin.

- Niin, kun niitä on kaksi. Lapsi on todella innoissaan omasta leikistään.

(- Syöpä nyt reippaasti, on selkäydinreaktioni.

- Keskity syömiseen, sen jälkeen

- Lopeta pelleily, ja aivan varmasti
- Ei ole kuin yksi isi.)

- No, niinpä onkin, kakshan niitä on. Kumpi on susta oikea? Päätän olla suostumatta ilonpilaajan rooliin, vaikka automaattinauha päässäni niin haluaisikin.

Lapsi naureskelee omalle jutulleen, ja on silmin nähden ilahtunut siitä, että minä olen juonessa mukana.

- Toi oikeanpuolinen on oikee isi. En ensin tajunnut, mutta niin se on, toteaa lapsi edelleen jatkuvasti näkökulmaa vaihtaen.

Puolisoanikin naurattaa. Tämä pieni hetki muutti koko aamun tunnelman. Mietin sitä pitkälle päivään. Mietin sitä, miksi pääni sisällä asuu kyynikko. Miksi haluaisin latistaa lapsen ilon? Miksi en antaisi hänen nähdä asioita mielikuvituksen ja sadun maailman silmin, vaikka en itse siihen aina kykenekään?

Suurin ilo, jonka olen oppinut lapsiltani, on se, miten merkittävää on keskittyä tähän hetkeen ja sen tarjoamiin eri mahdollisuuksiin. Jokainen hetki on uusi alku ja sen myötä voin päästää irti edellisestä. Aikuisena joudun usein pysähtymään, ja jopa pysäyttämään itseni, koska huomaan, että nopein tapani reagoida on tuhoisa, latistava ja torjuva. Kun pysähdyn ja kuuntelen oman sisäisen puheeni ensin, voin sitten toimia niin kuin haluan ja olla sellainen vanhempi kuin haluan olla. Ja se on tietoista vanhemmuutta. Torstaiaamuna lapseni oli taas suurin opettajani henkisen kasvun tiellä. Kun toimin tietoisesti, toimin myös niin, että onnellisuus lisääntyi eikä vähentynyt. Lapsen sisäinen liekki ei tukahtunut vaan se palaa iloisesti.

Vieraskynäpostauksen kirjoittaja Elina Kauppila on helsinkiläinen tunne- ja vuorovaikutuskouluttaja, joka pitää Toimiva perhe- ja Ihana perhe – ja lasten mindfulness -kursseja yrityksessään Onni & hoivassa. Elina kirjoittaa ja jakaa lapsuusaiheista Ihana perhe -sivullaan  ja häneltä ilmestyy 1.4.2016 lasten mindfulness -kirja nimeltä Kamalan ihana päivä. 

Halut ja tarpeet, eli tervettä itsekkyyttä etsimässä

Blogissani on tänään vieraskynäpostaus, blogihistoriani ensimmäinen. Puheenvuoron saa Sari.

---

Mutta kun minä haluan sen!!
Mä haluaisin kiitos edes joskus lukea lehden rauhassa!
Et sinä päätä kun minä päätän!
En haluuu-uuu!

Kuulostaako tutulta? Ainakin meidän perheessämme kolmevuotiaan, melkein viisivuotiaan ja kahden aikuisen kesken tulee joka päivä tilanteita, joissa vähintään kaksi ihmistä haluavat täsmälleen eri asioita. Tai molemmat lapset haluavat täsmälleen samaa asiaa, kuten vaikka sitä yhtä lelua tai juuri tuonväristä liitua. Aikuinen haluaa juoda rauhassa kahvia, lapsi haluaa aikuisen mukaansa leikkimään. Ja niin edespäin.

Toisaalta vanhempi pystyy katsomaan asiaa isommasta näkökulmasta, pystyy ehkä odottamaan hetken, ja ymmärtää, että lapsi ei tarvitse asioita kiusallaan. Ja toisaalta vanhempikin saa tarvita asioita. Vanhempikin saa olla väsynyt, ja vanhempi saa haluta välillä omaa rauhaa. Mitä vähemmän vanhemmalla on omassa tankissa tahdonvoimaa, sitä vaikeampi on olla empaattinen ja läsnäoleva ja kärsivällinen sitä omaa kullannuppua kohtaan.

Vanhemmat siis tarvitsevat terveen itsekkyyden taitoja: omien tarpeiden tunnistamista, rajojen pitämistä, avun pyytämistä ja niin edelleen. Vaan mistä tietää, mikä on tervettä itsekkyyttä ja mikä ihan puhdasta muiden laiminlyömistä? Se on nimittäin yksi niistä peloista, joka usein nousee pintaan, kun pitäisi olla itsekäs. Mistä tiedän, että en lipsahda sinne toiseen ääripäähän, että ajattelen vain omaa itseäni ja laiminlyön täysin muut ihmiset?

Tässä blogitekstissä kerron yhden näkökulman, jonka kautta peilaamalla voi varmistaa, että omien tarpeiden opettelu pysyy terveen itsekkyyden puolella, eikä lipsahda laiminlyömisen puolelle.

Kenen tarpeista minä olen vastuussa?

Jokainen on lähtökohtaisesti vastuussa omista tarpeistaan. Vanhempina me olemme lisäksi vastuussa lastemme tarpeista siltä osin kuin he eivät itse osaa niistä vielä huolehtia. Pienen vauvan kohdalla vanhemmat ovat vastuussa siitä, että he kuuntelevat lapsen viestejä ja pyrkivät vastaamaan niihin oikea-aikaisesti ja täsmällisesti. Isomman lapsen kohdalla vastuu vähenee asteittain. Toisten aikuisten ja kanssakansalaistemme tarpeista olemme vastuussa yleisen yhteiskunnallisen järjestyksen tasolla, niin että kohtelemme kaikkia lähtökohtaisen kunnioittavasti, maksamme veromme ja noudatamme liikennesääntöjä. Noin esimerkiksi.

Välillä tämän unohtaa. Olemme ehkä tottuneet siihen, että lapsemme tarvitsevat meitä Aina Ja Kaikessa, vaikka oikeastaan he ovat kasvaneet jo aika isoiksi. Tai ajattelemme, että olemme vastuussa toisen ihmisen tunteista, ja joustamme omista tarpeistamme ettei toiselle tulisi paha mieli. Tai kuvittelemme jo etukäteen, että toinen ihminen todennäköisesti sanoo ei, vaikka emme ole edes kysyneet mitään.

Laiminlyömistä on se, että ohitan sellaisen ihmisen tarpeet, josta olen aidosti vastuussa – lasteni, sairaiden läheisten, tai jonkun muun, joka ei pysty itsestään huolehtimaan. Tai nostan tärkeämmäksi sen, mitä minä haluan, ohi sen, mitä toinen tarvitsee. Aina on jotain sellaista, mitä haluaisin, jos minun ei tarvitsisi huolehtia kenenkään muun tarpeista: haluaisin ajaa moottoritiellä kahtasataa, nukkua puolillepäivin, olla maksamatta veroja. Aikuisuuteen kuuluu se, että oman itsensä lisäksi on vastuussa muistakin.

Tervettä itsekkyyttä puolestaan on huolehtia niistä tarpeista, joista on aidosti itse vastuussa – siltä osin kuin niistä on vastuussa. Jos vauvani on täysimetyksellä ja kieltäytyy pullosta, niin on tervettä itsekkyyttä jättää menemättä baariin kavereiden kanssa, jos se aiheuttaisi vauvalle ruokailuongelmia ja minulle itselleni ahdistusta ja huolta vauvan hyvinvoinnista. Jollekulle saattaa tulla siitä paha mieli, mutta toisten aikuisten paha mieli ei ole minun vastuullani. Tervettä itsekkyyttä on myös huomioida, tarvitsisinko sen baari-illan sijasta jotain toisenlaista "omaa aikaa", ja miten sen voisi toteuttaa ilman, että lapsi tai minä kärsimme.

Jos puolestaan tiedän, että lapsen tarpeista (ruoka, läheisyys, turvallisuus) on huolehdittu silloinkin, kun olen pois, eikä minua itseäni ahdista olla iltaa poissa lapseni luota, niin silloin mikään ei estä viettämästä omaa aikaa vaikkapa baarissa kavereiden kanssa.

Minun ja lapseni lisäksi päätös tietysti vaikuttaa niihin ihmisiin, jotka ovat kutsuneet minut mukaansa. He saattavat olla pettyneitä siihen, etten tule mukaan, tai loukkaantuneita, että valitsen perheen enkä heitä. Voin hyvin olla empaattinen ja ymmärtäväinen heidän suhteensa – tottakai on mälsää, jos omat suunnitelmat joskus kariutuvat. Minä en kuitenkaan ole vastuussa heidän tarpeistaan, eikä minun tarvitse joustaa omasta hyvinvoinnistani, jotta he saisivat mitä haluavat. (Ihminen, joka yrittää sellaista vaatia, pistää itse asiassa oman haluamisensa minun tarpeideni edelle, eikä sekään ole järin kunnioittavaa.)

Mistä sitten tietää, mikä on haluamista ja mikä on tarvitsemista?

Itse ajattelen sen näin: Ihmisillä on luontaisesti erilaisia tarpeita. Fyysiset tarpeet, kuten ruoan, levon ja läheisyyden tarve, ovat usein helppoja hyväksyä. Emotionaaliset ja henkiset tarpeet, kuten empatian, kuulluksi ja nähdyksi tulemisen, järjestyksen ja yhteyden tarpeet, ovat välillä vaikeampia hahmottaa, mutta ne ovat ihan yhtä keskeisiä kuin fyysisetkin tarpeet.

Halu kohdistuu johonkin strategiaan, jolla yritän täyttää tarvettani. Tarvitsen järjestystä, joten haluan siistin keittiön. Tarvitsen lepoa ja rauhaa, joten haluan lukea lehden ja juoda kupin kahvia. Tarvitsen yhteyttä toisiin, joten haluan lähteä baariin kavereiden kanssa. Ja niin edespäin. Sama pätee lapseen: hän tarvitsee leikkiä ja hassuttelua, joten hän haluaa juuri sen lelun, joka sisaruksella on kädessä, koska se herätti hänessä jonkun inspiraation.

Tarpeista tinkiminen johtaa fyysiseen ja henkiseen loppuunpalamiseen. Tarpeita voi kuitenkin kohdata monilla eri strategioilla – vaikka ne eroaisivatkin siitä, mitä alunperin halusin. Usein halu kertoo tärkeitä asioita niistä tarpeista, joita sen strategian taustalla on, ja sen vuoksi on tärkeää huomata, mitä haluan. Samoin on tärkeää huomata, mitä lapsi haluaa, ja opetella tulkitsemaan siitä, mitä hän mahdollisesti tarvitsee. Terveelle itsekkyydelle keskeistä on kuitenkin se, että jos se oma halu ei kohtaa muiden tarpeita, niin silloin strategiaa muutetaan. Edelleenkään en ohita tarpeitani, vaan sen sijaan pyrin kohtaamaan ne tavalla, joka huomioi myös muiden tarpeet.

Jos joudun kieltäytymään jonkun toisen ehdotuksesta, koska se ei vastaa omia tarpeitani, voin silti tehdä sen kunnioittavasti ja selkeästi. Sillä ehkä vastaan toisen ihmisen nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarpeeseen. Kun lapsi pyytää kaupassa jotain sellaista, mitä ei voida nyt hankkia, niin voin vastata, että "totta, se on hieno, sinä haluaisit sen, ja nyt se ei ole kauppalistalla".

Tervettä itsekkyyttä on se, että kunnioitan kaikkien tarpeita, ja huolehdin niistä, joista olen itse aidosti vastuussa. Käytännössä sen opettelu on joskus todella vaikeaa. Kohti tervettä itsekkyyttä -kursseilla harjoitellaan juuri näitä teemoja luottamuksellisessa ja kunnioittavassa hengessä. Verkkokurssi alkaa 11.3. ja Helsingin iltakurssi 25.3. Lue lisää: http://lupaollamina.fi/terve-itsekkyys.

---

Sari Paavilainen on opettaja, valmentaja ja kahden lapsen äiti. Sari auttaa vanhempia stressaamaan vähemmän ja onnistumaan enemmän, välineinään kurssit, valmennukset, blogi ja uutiskirje. Sarin verkkosivuilta lupaollamina.fi voit tilata sähköpostiisi ilmaisen Hyvän vanhemmuuden minikurssin – tai tule mukaan Kohti tervettä itsekkyyttä -kurssille (http://lupaollamina.fi/terve-itsekkyys) verkossa tai Helsingissä Ipanaisella!