Viime päivinä olen törmännyt yhdellä jos toisellakin taholla termiin "kulissielämä". Samoissa ympyröissä vilahtaa usein sanat "laput silmillä eläminen". Kulissielämään liitetään usein tämä peruskuvio: äiti ja isä, kaksi tai kolme lasta (jotka on koulittu elämään myös tätä kulissielämää eli ovat kivoissa vaatteissa hillitysti ja hallitusti, harrastavat sellaisia harrastuksia, joista vanhemmat voivat olla ylpeitä (kuten nyt vaikka tanssi, viulunsoitto tai taitoluistelu), perheessä on koira, vanhemmilla vakityöt ja monesti he tekevät pitkää päivää töissä ja illat menevät sitten "ruuhkavuosissa" eli kuskatessa lapsia kehittäviin harrastuksiin. Lapsia ei ehditä kohdata kunnolla, mutta sillä ei oikeastaan ole väliä, koska ei sitä jaksaisi ottaa vastaan kaikkia kiukkuja ja muita ikäviä tunteita. Kyllähän sitä ehtii sitten viikonloppuna kohdata. Tai kerran vuodessa tehtävällä lomalla. Parempi vaan tehdä koko ajan jotain, niin ei myöskään tarvitse kohdata itseä. Olisi aika pelottavaa pysähtyä ja joutua kohtaamaan itsensä, omat kipupisteensä ja tuntemuksensa. Ja kyllähän sitä näyttää kiireiseltä ja coolilta, kun kalenteri on koko ajan täynnä. Kerran tai kaksi vuodessa käydään etelässä lomalla sellaisissa turvallisissa lapsiperhekohteissa kohteissa kuin Lanzarote, Teneriffa, Rhodos tai Thaimaa. Monesti näille perheille materialismi ja näyttämisen halu ovat tärkeitä. Kaksi hienoa autoa pihassa, merkkivaatteita ja merkkilaukkuja. Perheessä käy siivooja. Onnea etsitään materian kautta. Tunnetaan ylemmyyttä, kun katsotaan naapurin pihalle ja siellä ei ole yhtä hienoa ja tuliterää autoa kuin omalla pihalla on. Myöskään naapurin jouluvalot eivät ole yhtä näyttävät kuin omat. Se mitä muut meistä ajattelevat on ratkaisevan tärkeää.
Elämä on aika samanlaista päivästä toiseen, arki rullaa töiden ja lasten harrastusten ja omien harrastusten ympärillä ja viikonloppuisin käydään kauppakeskuksessa ostoksilla, hampurilaisella ja silloin tällöin leffassa tai teatterissa. Eletään tätä tyytyväisenä vuodesta toiseen. Tai ehkä ei niin tyytyväisenä. Sillä nyt olen törmännyt tosi moneen, joka on kertonut, että elivät tätä kulissielämää lähes kymmenen vuotta. Ulkoisesti kaikki oli hyvin. Sitten tapahtui jotain, joka poisti laput silmiltä. Havahdutti siihen, että olenko minä onnellinen. Ja toteamukseen, ettei ole ollut onnellinen enää moneen vuoteen. Ei ole tuntenut oikeastaan mitään tunteita moneen vuoteen. Elämä on tuntunut turvalliselta, sitä on suorittanut päivästä toiseen ja viikosta toiseen milloin odotellen lomaa tai jotain, mikä toisi vähän erilaisuutta elämään. On odottanut sitku-hetkeä, joka muuttaisi omat fiilikset. Sitku on loma tai sitku lapset ovat isompia tai sitku on ostettu se uusi moottoripyörä tai Louis Vuittonin laukku. Tuttuus ja turvallisuus on vienyt omassa ajattelussa voiton sen sijaan, että olisi pysähtynyt pohtimaan, onko tämä sitä elämää, mitä haluan elää? Ja kun nämä kulissit sitten räksähtävät, kaikki miettivät, miksi ihmeessä tämä pari eroaa? Hehän olivat niin onnellisia, ihanat lapset ja kaunis koti, uusi mersu ja kaikki mitä vaan kuvitella saattaa. Materialistisesti varakas elämä, mutta sisäisesti tyhjä ja tätä ei ole monikaan tiennyt.
Eikä tavallisessa elämässä sinänsä ole mitään pahaa, päinvastoin. Se on sitä normaalia. Kunhan se on sellaista, että siinä ehtii kohdata toiset ja itsensä, pohtia ja miettiä. Elää elämää eikä vain suorittaa sitä.
Uskallanko tehdä erilaisia ratkaisuja elämässäni? Murtaa kulissit, ottaa laput pois silmiltäni? Mihin se johtaa? Vai onko vaan turvallisempaa olla ja elää niin, että kaikki ajattelevat, että meillä on kaikki hyvin ja kyllähän sitä itsekin voi loppujen lopuksi ajatella, että niitä hyviäkin hetkiä on. Ja mitä ne naapuritkin ja sukulaiset ajattelevat, jos nyt tästä pois lähden ja räsäytän kulissit tuusannuuskaksi? Tai uskallanko jo alun perin lähteä elämään niin, ettei tarvitse rakentaa ympärille sitä materialistista kulissia? Voi ihan rauhassa elää vaikka ilman autoa ja kulkea kirpparivaatteissa tuntematta itseään sen huonommaksi kuin naapurit. Uskallanko hypätä pois työn oravanpyörästä ja käyttää aikaani myös vaikkapa perheeseen ja omaan hyvinvointiin ja omaan kasvuun ja kehittymiseen? Uskallanko kohdata itseni ja omat tunteeni ja olla myös tekemättä mitään? Voiko kalenteri olla myös tyhjänä joskus ja voiko elää lasten kanssa ilman, että tarvitsee kokea elävänsä ruuhkavuosia?
Minusta tuntuu surulliselta, kun niin moni elää sitku-elämää. Sitten kun on viikonloppu, sitten kun on loma. Sitten kun olen eläkkeellä. Entäs jos sitä eläkeikää ei tulekaan? Jos ei jaksakaan sinne asti? Jos kuolee jo aikaisemmin? Kuinka monta vuotta sitä jaksaa elää kulissielämää ja esittää, että kaikki on mitä parhaimmin? Kuinka monta vuotta ihminen voi elää onnettomana? Tai jopa ilman tunteita? Ja kuinka monta vuotta voi vaatia myös lapset elämään sellaista elämää, mitä vanhemmat haluavat heidän elävän?
Toivon, että tämän blogin lukijat eivät elä kulissielämää, vaan Ihanaa Oikeaa elämää kaikkine tunteineen ja elämään kuuluvine asioineen. Kiukkuineen, pölypalloineen. Turruttavassa oravanpyörässä ei tarvitse olla eikä materia tuo onnea. Laput pois silmiltä, meillä on vain yksi elämä eikä sitä kannata tuhlata sellaiseen elämään, mikä on jonkun toisen elämää eikä omaa. Sing, dance, live, love, laugh, dream! Nauti, elä, tunne, älä suorita!
Oletko sinä törmännyt kulissielämään? Onko sinun lähipiirissäsi ollut "yllätyseroja", joissa koko lavastettu kulissi on romahtanut kerralla?
ps. toki tiedän, että sellaisissa perheissä, joissa on bemari ja mersu pihassa ja lapset harrastavat viulunsoittoa ja käydään kerran vuodessa Rhodoksella voidaan elää myös hyvin onnellista elämää ja olla avoinna maailmalle eikä kulkea laput silmillä kulissia eläen. Nyt vaan ihan muutaman viime päivän aikana olen törmännyt niin monesta suunnasta tähän kulissielämäilmiöön, että tuli pakottava tarve kirjoittaa siitä.