Näytetään tekstit, joissa on tunniste isä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste isä. Näytä kaikki tekstit

lauantai 31. lokakuuta 2015

Terveiset sinne taivaaseen


Näin Pyhäinpäivän aikaan mieleeni on palannut isäni. Rakas isäni, joka kuoli 3.5 vuotta sitten. Pitkään mietin, onko kuolemasta 2.5 vai 3.5 vuotta ja tulin siihen tulokseen, että kyllä siitä jo on yli kolme vuotta.

Kuolema ei sinällään tullut yllätyksenä, isäni sairasti dementiaa ja olin jo tehnyt luopumistyötä monta vuotta. Hän oli laitoshoidossa, koska äitini ei enää jaksanut omaishoitajana. Hän ei enää tuntenut minua eikä äitiäni. Liikuntakyky ja puhe heikkenivät koko ajan. Lopulta tuli keuhkokuume, josta isäni ei enää selvinnyt. Muistan kun äitini soitti minulle pääsiäisen alla ja kertoi, että isäni oli viety sairaalaan ambulanssilla. Parin tunnin päästä oli tullut puhelu, että lääkäri ei anna toivoa, jos haluatte nähdä puolison / isän hengissä, niin pitää tulla hyvästelemään. Tein päätöksen, että lähden Mikkeliin. Ilmoitin töihin tilanteesta ja ostin junaliput. Ehdin nähdä isäni vielä kahtena päivänä hengissä. Olihan se vähän outo tilanne olla siellä sairaalassa tietoisena, etten kenties näe enää koskaan isääni hengissä. Mitä siinä tilanteessa sanotaan? Minä sanoin: "Rakastan sinua. Minun tulee ikävä sinua". Isäni kuoli kiirastorstain ja pitkäperjantain välisenä yönä ja siinä vaiheessa myös mies ja pojat olivat ehtineet tulla jo Mikkeliin.


Kuoleman jälkeen ei surulle ehdi jäädä paljon tilaa. Saman tien alkoi hautajaisvalmistelut ja koska olen ainut lapsi, minun vastuulleni jäi paljon asioita. Surun keskellä tuntuu aika rankalta, kun pitää heti alkaa miettiä hautajaisten pitopaikkaa, ruokatarjoiluja, kuolinilmoitusta, kukkalaitetta. Itse palasin töihin ehkä vähän liian nopeasti isäni kuoleman jälkeen, saadakseni muuta ajateltavaa. Mutta samalla olin aivan järkyttävän väsynyt eikä surutyö varmasti saanut tarpeeksi tilaa ja aikaa.

Nyt siitä on jo vuosia, mutta edelleenkin kyyneleet tulevat silmiini, kun kirjoitan isästäni. Tuntui niin väärältä, että lastemme isovanhemmista kuoli ensimmäisenä juuri minun isäni. Mitä lapsirakkain ja kultaisin ihminen, jolle pojat olivat kaikki kaikessa. Hän oli aina toivonut lapsenlapsia ja kun niitä sitten lopulta sai, hänelle tuli dementia eikä hän pystynyt poikien seurasta nauttimaan kovin pitkään.

Tänään muistelen isääni ja kiitän häntä siitä, että hän oli lempeä ja hyvä isä. Mahtava pappa pojille. Terveiset sinne taivaaseen, meille kuuluu hyvää. Olisit ylpeä sekä pojista että minusta, jos eläisit. Poikien mielessä olet se pappa, joka juoksi kilpaa heidän kanssaan ja joka työnteli heidät rattaissa uneen. Arvokkaat muistot säilyvät sydämissämme.