Andrzej Sapkowski: Järven neito

Järven neito (Pani Jeziora, 1999, suom. 2016) on viimeinen varsinainen osa The Witcher – Noituri -sarjaa. Olen kehunut jokaista teosta ja korviani myöten uponnut tarinaan, niin että seitsemättä teosta odotti sekä valtavalla innolla, että myös pelolla. Siksi kirjan aloittaminen ei ollut helppoa. Tarina imi kuitenkin jälleen mukaansa. Yritän olla spoilaamatta tapahtumia, mutta kerron lukureaktioistani, joista voi päätellä jotain tapahtumien kulusta.

Kiivaasti tavoitellun Cirin, noituri Geraltin sekä Yennefer-velhon polut ovat yhä erillään. Ciri pakoilee tavoittelijoitaan ja päätyy Pääskytornin portaalin kautta rinnakkaismaailmaan, josta ei tunnu löytyvän ulospääsyä ilman ehtoja. Geralt on kumppaneineen jumittunut lumen keskelle hovielämää viettämään, vaikka veri vetääkin Cirin perään ja Yennefer on Vilgefortz-velhon vankina ja kidutettavana. Pohjoisen kuningaskunnat ja Nilfgaard käyvät veristä sotaa ja kukin taho etenee vääjäämättä kohti kohtaloaan.

Sapkowski jatkaa Järven neidossa yhä tyylillisesti ajalla, unilla ja enteillä leikittelyä ja lainaa mm. rinnan niin bardi Valvatin kuin Rudyard Kiplingin kirjoituksia. Lukijaa pidetään varpaillaan vaihtelulla ja viitteillä. Koin huumorin olevan alkupuolella kirjaa yhä mukana rentona, mutta loppua lähestyttäessä, olin itse niin jännittynyt, että vain pelkäsin mitä tuleman pitää. On raastavaa lukea kirjaa, jonka samalla vetää puoleensa ja kuristaa kurkkua.

Sapkowski saattaa välillä kuvailla hahmojaan kovinkin reteällä otteella, mutta silti niistä heijastuu sisin, joka luo siteen lukijaan. Esimerkiksi sodan keskellä hääräilevä puolituinen kenttäkirurgi ja hänen apunaan toimivat velho, papitar ja opiskelija olivat vain hetken läsnä rankoissa tilanteissa ja kuitenkin heidän tulevaisuutensa kuvaus kosketti yllättävän voimallisesti. Veristen kenttäsairaalakohtausten kuvaaminen oli sarkastista sapkowskimaiseen tapaan ja kirurgin amputoimispäätökset lopulta jopa hörähdyttivät, vaikka sodan turhuus ei tästäkään näkökulmasta jäänyt huomiotta.

"Poikaseni, minä amputoin nyt.”
”Eiii!” haavoittunut karjui ja riuhtoi päätään yrittäen päästä pakoon Marti Sodergrenin käsiltä. ”En tahdooo!”
”Jos en amputoi, sinä kuolet.”
”Ennemmin kuolen…” haavoittuneen puhe alkoi soljua entistä hitaammin parantajan taikakeinojen vaikutuksesta. ”Ennemmin kuin jään rammaksi… Antakaa minun kuolla… Minä pyydän… Antakaa minun kuolla!”
”En voi”, Rusty sanoi, kohotti veitsen ja katseli sen terää, yhä edelleen tahrattomana kiiltävää terästä.
”En voi antaa sinun kuolla. Asia sattuu olemaan niin, että olen lääkäri.”
Hän työnsi terän päättäväisesti sisään ja teki syvän viillon. Haavoittunut ulvoi. Kovin epäinhimillisen kuuloisesti ollakseen ihminen."

Kun sitten matkustaa joidenkin hahmojen kanssa tilanteesta toiseen usean kirjan ajan, heihin tutustuu paremmin ja heistä tulee läheisiä. Sapkowskin tyyliin heistä irtoaa niin hyviä kuin huonojakin piirteitä ja usein huumorin ja sivulauseen kautta. Otin nenäliinapaketin lähemmäs kirjan loppua kohden ja sille oli tarvetta. Järven neito on herkälle lukijalle ja sarjan fanille rankka teos. Se on kuitenkin myös sisältöään laajempi viittauksineen ja linkittymisineen arthuriaaniseen saagaan.

Järven neito on hieno lopetus sarjaan. Ei siihen voinut olla kuin tyytyväinen, vaikka lukeminen sattuikin. Noituri on yksi niistä sarjoista, jossa kaikki osat ovat laadullisesti korkeatasoisia ja olen todella iloinen, että sarja käännettiin suomeksi ja vieläpä loppuun saakka. Tänä kesänä on ilmestymässä lisäksi vielä yksi Noituri-kirja suomeksi, Sapkowskin vuonna 2013 julkaistu Sezon burz nimellä Myrskykausi. Sen tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen Viimeinen toivomus-novellikokoelman aikoihin. Olen kuullut tästä puolalaisilta lukijoilta jokseenkin kriittisiä kommentteja, joten en uskalla odottaa mitään, mutta eiköhän se kuulu hankittaviin ja luettaviin teoksiin joka tapauksessa.

Sarjan aiempien osien arviot:
Viimeinen toivomus
Kohtalon miekka
Haltiain verta
Halveksunnan aika
Tulikaste
Pääskytorni

Andrzej Sapkowski: Pääskytorni

Tovi vierähti, ennen kuin sain luettua Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjan kuudennen kirjan, Pääskytornin (2015, Wieża Jaskółki 1997), mutta sitten kun löytyi aikaa, se oli ensimmäisenä lukulistalla. Kaikki Sapkowskin kirjoihin ja myös coniesiintymisiin liittyvät aikaisemmat kirjoitukseni löytyy täältä.

Ciri on kadoksissa ja sekä Geralt että Yennefer tahoillaan etsivät häntä. Geraltin seurassa ovat edelleen bardi Valvatti, Milva, Regis ja Cahir, olettaen Cirin olevan Nilfgaardissa keisarin morsiameksi kaapattuna, mutta mitä kukaan ei tunnu oikeasti uskovan. Yennefer on omilla teillään ja sukset ristissä muiden velhojen kanssa. Hän päättää tavoittaa Cirin taikakeinoin ihan itsekseen ja omien liittolaistensa kanssa. Ciri tietää missä hän on ja minne hänen pitää mennä.

Olen kehunut sarjan jokaista aiempaa kirjaa, eikä Pääskytorni tuo siihen muutosta. En pidä tätä sarjan parhaana teoksena, mutta nostan suuresti hattua Sapkowskille jälleen tavasta miten hän uudistaa sarjaa vaihtelemalla tarinan rakennetta ja käyttämällä erilaisia tyylejä. Tällä kertaa tarina sisältää kolme juonilinjaa, joihin liittyy myös takaumia ja tulevaisuusnäkymiä. Näitähän on kokeellisesti ollut mukana ennenkin, mutta ei tässä määrin. Cirin juonilinjassa on hetkiä, jotka kiinnostivat minua vähiten, kuten tapahtumat Falkana rottajengissä. Ne kuitenkin nitoutuvat kokonaisuuteen, eikä ilman niitä tarina toimisi. Ja loppu on hänen osaltaan huikea. Geraltin juonilinjaa viedään osin eteenpäin Valvatin muistiinpanojen kautta, joissa on omanlaisensa tyyli. Näihin muistiinpanoihin liittyen Sapkowski sai minussa aikaan klassisen "Noooooooooo!" -huudon ja kiroamaan kirjailijan kahdeksanteen helvettiin ja samalla ylistämään hänen nokkelaa vetoaan (harmittaa silti kuitenkin älyttömästi!). Geralt itsessään on jotenkin aneeminen, aivan kuin hänen aikansa olisi jo ohi. Olen iloinen, että taikauskomukset ja taikuus tuli jälleen tarinassa voimallisesti esille ja yleistunnelmaa luomaan, myös Yenneferin juonilinjassa. Pieni sadunomaisuus fantasiassa ei ole pahitteeksi.

Yenneferin kautta päästiin myös mukaan poliittiseen peliin, johon taustaa tuli Redanian ja Kovirin historiallista suhteistakin heijastuen päätapahtumahetkiin. Sapkowski jakaa auliisti tietoja tulevasta niin kuin menneestä ilman, että se vaikuttaa varsinaisesti tarinan jännitteeseen negatiivisesti. Oudolta se kyllä välillä tuntuu, sillä moiseen ei oikein ole tottunut, vaikka ei sekään ennennäkemätöntä ole. Luonnollisesti (ja onneksi) humoristiset heitot ovat yhä mukana:

"Vielä kuukausi sitten…" Cahir voihkaisi hänen selässään. "Kuka olisi silloin aavistanut, että kuukauden päästä raahaat minua selässäsi…"
"Ole vaiti, nilfgaardilainen… Muutut painavammaksi, kun puhut."

Väkivaltaakaan ei ole säästelty. Kirja päätös on sitä mallia, että seuraavaa osaa, Järven neitoa ei malttaisi odottaa. Toivon suunnattomasti, että minulla on toukokuun lopulla aikaa lukea se niin pian kuin mahdollista. Ristiriitainen tunne, kun ei haluaisi laadukkaan kirjasarjan kuitenkaan päättyvän.

Shamrokon 2014 -raportti

Reilu viikko sitten Loncon3 oli ensimmäinen worldconini ja nyt viikonlopulla (22.-24.8.) pistäydyin ensimmäisessä euroconissani Shamrokonissa, Dublinissa. Kunniavieraina tapahtumassa olivat Andrzej Sapkowski, Seanan McGuire aka Mira Grant, Michael Carroll, Jim Fitzpatrick ja Ylva Spångberg.

Aloitin conin asiaankuuluvasti Made In Ireland: Fantasy Classics By Irish Authors -paneelilla, jossa Peadar Ó Guilín, Maura McHugh ja David Murphy kävivät läpi tunnettuja irlantilaisia fantasiaa tuottaneita kirjailijoita, joiden teokset ovat klassikkoja.
Listalla olivat mm. Lordi Dunsany, Bram Stoker, Jonathan Swift, Oscar Wilde, W.B. Yeats, Lady Gregory ja Sheridan Le Fanu, josta oli ohjelmaa conissa laajemmaltikin. Mitään erityisen yllättävää ei paneelissa vastaan tullut, mutta kuten yleisössäkin huomioitiin, naispuoleisten kirjailijoiden vähäinen määrä kiinnitti huomiota, kuten usein kun genren klassikkoja luetellaan.

Ennen varsinaista avajaisseremoniaa, minua kiinnosti erityisesti keskustelu kirjan kansista, etenkin miten paljon kirjailijat pääsevät vaikuttamaan kirjojensa kansikuviin. Carrie Vaughn ja C.E. Murphy (kuvassa keskellä) kertoivat kirjailijoiden osuudesta Ann VanderMeerin (oik.) johdolla ja Jim Fitzpatrick sanoi väliin muutaman sanasen kansitaiteilijan näkökulmasta. Kirjailijalla ei ole kovinkaan paljoa valtaa siihen millainen kansi hänen kirjaansa laitetaan, vaikka mielipidettä usein kysytäänkin. Läsnäolevilla kirjailijoilla oli kuitenkin kokemuksia, että joitain heidän ehdottamiaan pieniä yksityiskohtia toteutettiin (urbaanifantasia-kannen naishahmo sai kuvaan myös pään), mutta myös, ettei heidän mielipidettään huomioitu lainkaan. Fitzpatrick kertoi kansitaiteilijan saavan useimmiten näytetekstin kustantajalta ja luo kansikuvan sen perusteella. Myös kansikuvan ympärille on luotu tarinoita kirjaksi, toki tämä on harvinainen poikkeus. Ja vaikka itseäni ei pätkääkään kiinnosta viitta ja huppu -hahmot kirjan kannessa, niin markkinointitutkimukset kertovat ilmeisesti maailmalla, että kyllä ne myy herkemmin (tai ainakin myi, trendi on ilmeisesti menossa ohi). Samoin kuin yleensä ihmishahmot. Toisaalta tutkimus kertoo myös, että vain 25% kirjanostajista valitsee kirjaa koskaan kannen perusteella. Tärkeämpää on takakansiteksti.

Avajaisseremoniassa tupa oli kutakuinkin täynnä ja Steve ja Brian toivottivat kaikki tervetulleiksi. Pienenä ilmoitusluonteisena seikkana mainittiin ohjelmalisäys lauantaille klo 19:45, jolloin pääsalissa pääsisi katsomaan erään tv-sarjan uuden kauden avajaisjaksoa. Tätä olinkin hieman odotellut.

Avajaisten jälkeen kävin kuuntelemassa Gender Boxes in the Game of Thrones -keskustelua, johon yllätysvieraana ilmestyi tv-sarjan Syrio Forel, Miltos Yerolemou (vas.). Muut keskustelijat olivat Laurie Mann, Susan Bartholomew, Phil "theMountainGoat" Lowles ja K.J. Lane. Keskustelussa tuli esille useita näkemyksiä sukupuolirooleista ja niiden rikkomisesta sarjassa ja yleisö osallistui keskusteluun innokkaasti. Kirjojen ja tv-sarjan erot huomioitiin, vaikka selvästikin keskustelu keskittyi tv-sarjan hahmoihin, jotka poikkeavat useilta osin kirjasarjasta. Viikonlopun aikana tuli ilmi, että mm. Sansa lähtee tv-sarjassa eri kehityslinjalle kuin kirjassa, eikä näyttelijä aio enää lukea kirjoja, jottei ne häiritse hänen käsikirjoituksen tulkintaa.

Science Fact: Living In A Cyberpunk World päätti perjantai-illan. Legend Gerryn, Brian Nisbetin, Siobhán McKennan, Chuck Codyn ja Charlie Strossin keskustelusta en muista juuri mitään muuta kuin Strossin infodumppaukset / esitelmöinnit, jotka olivat minulle hieman liikaa myöhäisenä ajankohtana.

Lauantaina Mocking the Monoglots: Untranslated Hidden Gems -paneelissa keskusteltiin käännöksistä sekä kääntämistä vailla olevista teoksista. Mukana oli useampi kääntäjä, sekä Sapkowski, jonka tuotantoa on käännetty lukuisille kielille. Esille tuli monia kiinnostavia kirjailijoita, suomalaisista mm. Irmelin Sandman Lilius ja Salla Simukka. Kuvassa: Mihaela Marija Perkovic, Cheryl Morgan, Ylva Spångberg, Andrzej Sapkowski, Ula Kapala ja Regina Kanyu Wang.

Kuuntelin useamman Sheridan Le Fanuun liittyvän ohjelman, joissa käytiin läpi hänen elämäänsä ja tuotantoaan yleisesti (Jim Rockhill), sekä vertailtiin hänen vampyyritarinaansa Carmillaa Draculaan. Näyttelijä Robert Lloyd Parry luki omassa ohjelmassaan ääneen Dubliniin sijoittuvan kummitustarinan The Familiar. Tutustuin ennen Shamrokonia Le Fanun suomennettuun tuotantoon Carmilla ja muita kertomuksia -kokoelmasta ja luin englanniksi lisäksi muutamia muita novelleja Ghostly Tales -kokoelmasta sekä aloittelin Uncle Silas -kirjaa, jotta en olisi ihan ummikko ohjelmia seuratessa. Oli hienoa, että Irlannin euroconissa oli järjestetty tiivis paketti paikallisesta kirjailijasta (kotim. kunniavieraiden lisäksi). Liekö tämä ihan yleinen trendi euroconeissa.

Seanan McGuire/Mira Grant ei kuulu kirjailijoihin, joiden teoksista erityisemmin pitäisin. Kävin kuitenkin kuuntelemassa osan hänen kunniavierashaastattelustaan. McGuire on vilkas esiintyjä ja puhuja, jolla on välillä todella hauskoja juttuja. Jo nähtyjen videohaastattelujen perusteella minua vain on ärsyttänyt hänen tapansa puhua välillä kuin pikkulapsi tai näsäviisas 13-vuotias. Nämä piirteet tulivat esille Shamrokonissakin. Grantin Deadlinea (arvostelu) lukiessa ihmettelin mahtaako kirjailijalla olla jokin fiksaatio erääseen juomaan, ja kuten alla olevasta kuvasta näkyy, sain vahvistuksen, että on. McGuire esiintyi soittajien kera musiikillisessa ohjelmassakin, tosin kävin vain pikaisesti vilkaisemassa harjoituksia.

Peaceful Science Fictionissa Ian Watson, Carrie Vaughn ja Paul Anthony Shortt pohdiskelivat väkivallan ja sotien esiintymistä genressä ja löytyykö sf:sta kirjallisuutta, joka on pasifistista, eikä tarinassa tukeuduta sotilaalliseen konfliktiin. Keskustelu oli jotenkin puolinaista, vaikka esimerkkejä löytyikin, mutta otanta oli suppea, eikä naiskirjailijoita juurikaan tullut esille.

Conissa oli luonnollisesti erilaisia cosplay-asusteitakin nähtävissä. Alla muutamia poseerauskuvia.

Lauantai-illan huipennus minulle oli Doctor Whon uuden kauden avajaisjakso ja Peter Capaldin ensiesiintyminen tohtorina. Jaksoa katsottiin porukalla suuressa salissa valkokankaalta ja yleisesti vaikutti siltä, että vitsit puri ja yleisö piti näkemästään. Minä ainakin pidin ja jännityksellä odottamani Capaldi onnistui vakuuttamaan. Saa nähdä miten käsikirjoitukset tästä eteenpäin tarinaa vievät.

Kävin pikaisesti kuuntelemassa lauantai-illan päätteeksi vielä "All This is True Because It Rhymes" -keskustelun ennustuksista fantasiassa sekä letkeää jutustelua kehnoista sokkotreffi-hahmoista, mutta ensin mainitusta en enää muista mitään ja jälkimmäinen ei oikein jaksanut naurattaa, kun suuri osa hahmoista tuli jostain muusta kuin kirjallisuudesta, enkä tunnistanut juurikaan nimiä. Taisinpa olla vielä jopa Doctor Who -fiiliksissä.

Sunnuntaina aamukymmeneltä oli kunniavieraiden nimikirjoitustilaisuus, ja minulla oli mukanani muutama kirja Noituri-sarjasta Sapkowskin nimmaria varten. Sapkowski tuli paikalle, puhui pääosin itsekseen voimakkaasti murtaen englantia, ja mieleen jäi hänen varoituksensa vettä lasiin kaataessa, ettei sitä pitäisi juoda, sillä kalat naivat siinä (W.C. Fields). Kirjailija tunnisti heti ja naurahti (ilahtuneena, oletan) nähdessään suomalaiset painokset.

Puolen päivän aikaan Sapkowski oli siirtynyt havaittavasti vettä vahvempiin juomiin. Sapkowski on ajoittain nauravainen ja on harmi, että hän joutui puhumaan vieraalla kielellä, sillä se vei terän pois siitä mitä hänellä oli sanottavaa. Eipä juuri käynyt kateeksi haastattelijaa (Steve), sillä kirjailija vastasi kysymyksiin lyhyesti muutamilla sanoilla tai puhui jostain ihan muusta kuin mitä kysyttiin. Hän piti myös luovia taukoja puheessaan, eikä haastattelija tiennyt joko puhe oli loppunut vai jatkuiko vielä. Sapkowski ei ole tyytyväinen siihen, että sarja on englanniksi nimeltään The Witcher, vaan hänen mielestään sen pitäisi olla The Hexer. Hän on itsekin toiminut kääntäjänä, ja kääntänyt mm. Aldissin, Zelaznyn ja Ellisonin novelleja puolaksi.

Haastattelija otti yleisön mukaan varhaisessa vaiheessa. Eturivissä istui joukko henkilöitä, joista yksi kysyi rehvastelevan tyyliseltä Sapkowskilta, oliko tämä todellakin sitä mieltä, mitä on aiemmin sanonut, että uusin Noituri-kirja (mainitsi puolankielisen nimen) edustaa sarjan parasta antia, mihin Sapkowski vastasi myöntävästi ja ehdottomasti näin olevan. Silloin koko eturivin ryhmä nousi ylös ja lähti salista. En tiedä oliko kyseessä jokin mielenosoitus, vai mitä ihmettä, mutta Sapkowski näytti loukkaantuneelta ja haastattelija hyvin hämmentyneeltä. Keskustelu jatkui asialinjalla ja kirjailijalle esitettiin useita kysymyksiä, joihin hän vastasi omalla tyylillään. Monia samoja asioita löytyy Tähtivaeltajan 2/2014 Sapkowski-jutusta. Kannattaa lukea. Sapkowski sanoi ihailevansa maanmiehensä Stanislaw Lemin tuotantoa, mutta kritisoi kovin sanoin tätä science fictionin hylkäämisestä. Hänen mielestään sf/f-lukijat ovat kirjallisuuden lukijoiden kermaa. Sapkowski mainitsi pariin otteeseen olevansa vaikuttunut mm. israelilaisen Lavie Tidharin teoksista. Muiden kirjailijoiden nimistä en valitettavasti saanut selvää. Sapkowski ei vastannut kysymykseen onko uusia Geralt-tarinoita tulossa, sanoi sopimuksen kieltävän puhumisen (mitä se nyt sitten tarkoittaneekaan, saattoi koskea tekeillä olevaa elokuvaa?). Jouduin poistumaan haastattelusta noin tunnin jälkeen lentokentälle.

Kaiken kaikkiaan Shamrokon oli onnistunut con, järjestelyt pelitti, ohjelma oli kiinnostavaa ja tunnelma hyvä. Hyvä osoitus irlantilaisen fandomin osaamisesta.

Andrzej Sapkowski: Tulikaste

Tulikaste on Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjan viides osa. Aikaisempien osien arvioitani pääsee katsomaan täältä. Olen jo tähän mennessä ollut varsin ihastunut sarjaan ja Sapkowski saa kirjailijana kunnioitukseni. Tulikaste ei tuo muutosta tähän asetelmaan. Alunperin vuonna 1996 puolaksi julkaistu teos ilmestyi suomennoksena toukokuun lopulla.

Thaneddin velhokokouksen päätteeksi loukkaantunut Geralt saa kuulla prinsessa Cirin tulleen kaapatuksi Nilfgaardiin. Geralt on huolestunut, eivätkä oudot unet Ciristä yhtään helpota, vaan herättää ahdistusta ja epäilyksiä tytön tilanteesta. Jousitaituri Milvan ja bardi Valvatin avustuksella Geralt lähtee Cirin perään, läpi sodan kalvamia alueita, missä kehenkään ei tiedä luottaako vai ei. Mukaan lyöttäytyy myös vihamies Cahir, joka on vainonnut Ciriä unissa, ja lääkintätaitoja omaava Regis, josta paljastuu yllättäviä puolia. Toisaalla velhot suunnittelevat Philippa Eilhartin johdolla salaista loosia, jonka tehtävänä on taikuuden tulevaisuuden pelastaminen. Yennefer on mukana toiminnassa, mutta hänellä on omatkin suunnitelmansa. Kaiken keskipisteenä on yhä Ciri, jota kaikki tuntuvat tavoittelevan, mutta josta kukaan ei tiedä missä hän varmuudella on.

Sapkowski parantaa kerrontaansa kirja kirjalta. Tulikaste ei vie juonta eteenpäin kovinkaan paljoa, mutta silti se on kokonaisuutena hieno teos, syventävä katsaus maailmaan. Tapahtumissa on tappamista, raiskaamista ja välissä kaksimielistä huumoria, mutta niillä ei mässäillä. Mukana on järjen ja tunteen ääni, joskus Noiturin itsensä, joskus Milvan tai jonkun muun mukaan liittyneen hahmon. Sota on kamalaa ja armotonta ja tekstistä näkee, ettei se kirjailijallekaan ole mitään mielikuvitushahmojen leikittelyä, vaan taustalla häilyy sanomaton kannanotto. Kuten Joe Abercrombiekin, yhdellä hetkellä Sapkowski naurattaa ääneen, toisella saa kasvot vakavoitumaan tapahtumien vaikutuksesta.

Geraltin matkaa seuraava juonilinja on keskeinen osa, jota velhojen keskustelut ja tekemiset tukevat ja johon välähdykset Ciristä tuo jännitettä. Geralt, joka selvästikin on tottunut olemaan ns. yksinäinen susi, joutuu koetukselle porukan keskellä ja sitä myöten hän välillä vaikuttaa hieman keskenkasvuiselta. Mikä taas on yksi puoli noiturin harmaasta hahmosta, ymmärrettävissä sillä, että hän on tottunut olemaan auttaja, ei autettava. Koettelemukset ovat hänelle tulikaste, rangaistus hänen itse luomassaan käsityksessä itsestään. Geralt on loppujen lopuksi aika surullinen hahmo. Tulikaste tulee esille kirjassa useassa kohtaan ja joka kerta se iskee kohdilleen.

Mitä naisiin tulee, niin Sapkowski antaa heille meriitit omana itsenään, ei naisina. Ja se on paljon se. Sapkowski on kehittynyt naisten kuvaajana, ja Tulikasteessa hän onnistuu kaikissa hahmoissaan loistavasti. Niin uusissa kuin vanhoissakin. Joillakin hahmoilla on omanlaisensa puhetyyli, minkä suomentaja on saanut tuotua hyvin esille. Kirjan tilannekuvaukset ovat vahvoja ja keskustelut välillä hersyviä tai koskettavia. Eräässä kohdin pystyy lukiessa tuntemaan sen miltä noiturista tuntuu, kun hänelle sanotaan totuuden sanoja (ystävyydellä), joita hän ei ole valmis kuulemaan. Toisessa puolestaan nauroin ääneen, kun vampirismismia verrattiin alkoholismiin:

"... En halunnut olla ilonpilaaja, ja minua kammotti ajatus jäädä paitsi tovereitteni hyväksyntää. No niin sitten pidettiin hauskaa. Juhlittiin ja riehuttiin, ryypättiin ja rällästettiin, aina täydenkuun aikaan lennettiin lähimpään kylään ja juoda lipitettiin kenestä sattui. Surkein ja kurjinkin… hmm… nestelaatu kelpasi. Millään ollut mitään väliä, kunhan saatiin… hemoglobiinia. Ilo ilman verta on teeskentelyä! Vampyyrityttöjäkään ei uskaltanut lähestyä ennen kuin oli ottanut pari huikkaa."

Tämä arvio meni kehumiseksi, mutta minkäs teet, kun muutaman päivän miettimisen jälkeenkään ei ole kirjasta negatiivista sanottavaa. Hieman pelottaa voiko seuraava osa eli Pääskytorni pistää enää paremmaksi, mutta silti olisin heti valmis ottamaan sen luettavaksi. Toivottavasti ensi vuonna näihin aikoihin se toteutuu.

Voi hyvä elämä -blogissa Taru luki Tulikasteen englanniksi jo huhtikuussa, ja tykästyi niin paljon, että luki perään myös fanienglanninnokset kahdesta sarjan viimeisestä osasta (lukuun ottamatta viime vuoden lopulla ilmestynyttä Sezon Burzia). Minä en taida uskaltaa, vaan odotan Kärkkäisen suomennokset suosiolla. Andrzej Sapkowski on ensi kuussa Shamrokon-tapahtuman kunniavieraana Dublinissa ja odotan innolla ja hieman jännittäenkin hänen tapaamistaan. Nimmari on saatava.

Andrzej Sapkowski: Halveksunnan aika

Andrzej Sapkowskin The Witcher – noituri -sarjan neljäs kirja, Halveksunnan aika (Czas pogardy, 1995), on ilmestynyt ja se jatkaa tarinaa suoraan siitä mihin Haltiain verta jäi.

Yennefer ja Ciri ovat matkalla Thaneddin saarelle, jossa sijaitsee Aretuzan koulu, jonne Ciri on tarkoitus saattaa turvaan ja oppimaan taikuutta. Ciri kuitenkin karkaa Geraltin luo. Yennefer ja noituri tapaavat jälleen ja velho vie Geraltin velhojen tapaamiseen, jossa useampi taho yrittää värvätä noituria puolelleen. Poliittinen tilanne kärjistyy sodaksi, ja Nilfgaard haluaa kuumeisesti saada Cirin käsiinsä. Tytön taustasta paljastuu uusia asioita, pelottavia profetioita ja hänen polkunsa alkaa kehittyä suuntaan, johon Geralt tai Yennefer kumpikaan eivät voi vaikuttaa.

Halveksunnan aika toistuu kirjassa usein, se on halveksuntaa toisia kohtaan, syy joka mahdollistaa sodat. Tilanteet kärjistyvät ja niin ihmiset kuin dryadit osoittautuvat raaoiksi taistelijoiksi. Kirjassa on nopeita käänteitä ja enemmän vauhdikkaita tapahtumia kuin aiemmissa osissa, mikä tietenkin johtuu useista yhteenotoista ja taisteluista. Verta siis roiskuu, mutta myös asetelmien kuvausta löytyy, varsinkin alussa jossa järjestellään pakkaa ja selvitellään kuka milläkin puolella seisoo. On epäluuloja, vakoilua ja petoksia. Välillä en ollut varma kehen luottaa. Ihmettelin lukiessa miksi velhojen illallistapahtumaan käytetään niinkin monia sivuja, mutta syy selvisi myöhemmin. Lisäksi keskustelut toivat esille millainen pinnallisen teennäinen velhojen yhteisö on. Vertailun kohteeksi nousee aristokraattien käytösetiketti, ripaus fantasy of mannersia, mikä ei sinänsä minua kauheasti viehätä tässä sarjassa, mutta se osoittaa, että Sapkowski hallitsee monia fantasian osa-alueita.

Noituri-saaga kypsyy kypsymistään Cirin myötä, joka alkaa olla aika pelottavassa asemassa. Geralt tuntuu välillä liian talutettavalta, mutta sitten Sapkowski taas näyttää mistä kana piissii ja pistää valkohiuksisen noiturin toimimaan. Varsinkin lopusta huomaa kuinka suuri hahmo Ciri on, ja jäinkin miettimään mikä noiturin rooli hänen suhteensa tarinassa on jatkossa. Sapkowskinsa lukeneet eivät joudu pettymään kielellisestä ronskiudesta tässäkään kirjassa. Kahdella ensimmäisellä osalla Tähtifantasia-palkinnon voittanutta sarjaa on vaikea enempää kehua, mutta kyllä minä nostaisin Halveksunnan ajan tähän astisista osista parhaimmaksi. Ainakin hippusen verran. Se on selkeästi osa kokonaisuutta, alkaa ja loppuu kesken, mutta tarinan jännitteen taso nousee korkealle ja tarina kasvaa myös syvyyssuunnassa entistä enemmän.

Jälleen kerran toistan itseäni ja toivon, että sarjan seuraava osakin (kääntäjän antama työnimi ”Tulikaste”) saadaan suomeksi, sillä Halveksunnan aika päättyy cliffhangeriin. En minä tätä toivetta toistelisi, jos en sitä tarkoittaisi – todella.

Noituri-sarjan aiemmat osat:
1. Viimeinen toivomus
2. Kohtalon miekka
3. Haltiain verta

Andrzej Sapkowski: Haltiain verta

Andrzej Sapkowski voitti juuri Tähtifantasia-palkinnon toisen kerran peräkkäin ja mielestäni ansaitusti, sillä niin Viimeinen toivomus (arvostelu) kuin Kohtalon miekkakin (arvostelu) ovat loistavia osoituksia kuinka perinteisiin aineksiin nojaava fantasia voi olla omaperäistä ja erottuvaa. Tänä vuonna suomeksi julkaistu Haltiain verta (puolankielinen alkuteos 1994) on rakenteeltaan edeltäjistään poikkeava. Se ei sisällä novellimaisia tarinoita, vaan on yhtenäistä kerrontaa. Liekö johtuu juuri lukemistani Tolkien-teoksista, mutta olin yllättynyt kuinka paljon havaitsin kirjassa Tolkien-vaikutteita etenkin epäihmisten roduissa, mutta myös ryhmittymien vastakkainasetteluissa. Sapkowski kuitenkin höystää tekstejään jopa riettaan sorahtelevalla huumorilla että vahvoilla, mutta inhimillisillä naishahmoilla.

Nilfgaard ja Neljä kuningaskuntaa ovat sotatilanteessa, Cintran valtakunta menetetty, sen hallitsija kuollut ja haltiasissit nousseet ihmisiä vastaan. Kohtalo tuo Cintran hallitsijasuvun perillisen Cirin noituri Geraltin suojelukseen ja piiloon ensin noiturien koulutuspaikkaan ja myöhemmin temppeliin. Haltiain verta omaava tyttönen on enemmän kuin mitä hänestä odotetaan ja noituri joutuu pyytämään Cirin kouluttamiseen apua velhoilta. Kuningaskunnat on kuitenkin puolillaan poliittisia juonitteluja ja Geralt saa huomata, että Cirin olinpaikka kiinnostaa monia ja hänen perässään on salaperäinen Rience taustavoimineen. Kaiken lisäksi useat ennustukset povaavat rankkoja aikoja.

Noiturin tarina senkun synkkenee kirja kirjalta. Haltiain verta tarjoaa sodan raakuuksia, poliittista peliä ja jopa suunnitelmia kansanmurhasta aiemmissa osissa esiintyneiden hirviöiden kanssa kamppailemisen sijaan. Geralt, joka kirjassa antaa reippaasti tilaa Cirille, säilyttää yhä noiturin mystisyytensä, mutta ne pienet tiedonmurut mitä hänestä annetaan, tekee hahmosta entistä kiinnostavamman. Haltiain veren seikkailulliseen tunnelmaan repeää välillä synkkiä kuiluja. Cirin koulutus on pääosin hauskaa ja kepeää luettavaa, mutta rikkoutuu silloin tällöin painostavilla unilla. Cirin enteistä ei puhuta suoraan, kuten ei ensimmäisessä kirjassa Iolankaan, mutta ne kuten haltiaennekin ovat pelottavia. Sapkowskin on sanottu ottavan kantaa juutalaisvastaisuuteen ja toiseutta kohtaan tunnettuun epäluuloon, ja mielestäni se näkyy kirjassa, jossa uhkakuvina mainitaan esimerkiksi haltiarodun totaalinen tuhoaminen ja velhojen kastroiminen. Hahmoissaan ja heidän mielipiteissään Sapkowski tarjoaa kuitenkin harmaan sävyjä. Kirjan dialogi on entistä hiotumpaa ja osuvampaa, kuten Cirin psykokinesia-harjoituksessa:

"… Se meni oikein hyvin. Vielä voimakkaammin, oma pikku rumilukseni, älä pelkää. Tempaise kori maasta ja paiskaa se kunnolla tuon vajan seinää vasten, niin että höyhenet pöllyävät. Älä kyyristä selkää! Pää pystyyn! Juhlallisesti, mutta ylpeästi! Rohkeasti vaan! Voihan hemmetti…"
"Oho… Anteeksi. Minä taisin… luovuttaa voimaa vähän liikaa…"
"Pikkuisen. Älä hermostu. Tule tänne. No niin, pikkuinen."
"Entä… entä tuo vaja?"
"Sellaista sattuu, ei siitä pidä välittää. Ensiesiintymisesi saa ihan hyvän arvosanan. Vaja? Se ei ollut mitenkään erityisen kaunis. En usko, että kukaan jää kaipaamaan sitä. Kas hei, arvon neidit. Kaikessa rauhassa, ei hätää. Mistä moinen meteli ja kohke? Eihän ole sattunut mitään kummempaa. Rauhallisesti, Nenneke! Mitään ei ole sattunut, kuten sanoin. Pitää vain korjata pois tuo lautakasa. Siitä saadaan hyvää polttopuuta."

Vastaavanlaiset kuivan humoristiset, lähes yhden hahmon keskusteluna esitetyt kohdat saavat nauramaan ääneen. Otin ilolla myös vastaan bardi Valvatista paljastuvat uudet puolet.

Sapkowski keskittyy kirjassa tilanneasetelman kuvaukseen ja Haltiain verta tuntuukin sarjan keskiosalta enemmän kuin itsenäiseltä kirjalta. Siinä pedataan tulevia tapahtumia samalla kun on jo päästy edellisten kivijalkateosten vihjaamiin asetelmiin. Koin tarpeelliseksi palata Viimeiseen toivomukseen ja Kohtalon miekkaan muistellakseni runsasta hahmokaartia nimineen ja heidän aiempia rooleja. Hemmetin Sapkowski. Pitäisikö tässä ruveta puolaa opiskelemaan, että pääsisi seuraaviin kirjoihin käsiksi nopeammin. Englanninnoksetkaan kun eivät ole yhtään pidemmällä ja häviävät varmasti laadussa Kärkkäisen loistavalle käännöstyölle. Järjestän yhden naisen mielenosoituksen, jos tämän sarjan kääntäminen jätetään kesken.

Noituri-sarjasta on kehittymässä juonellisesti monisyinen saaga, josta löytyy niin huumoria kuin rankkojakin hetkiä. Toivottavasti saamme seuraavan osan (kääntäjän työnimi: Ylenkatseen aika, myöhemmin päivittynyt lopulliseksi nimeksi Halveksunnan aika!) jo ensi vuonna.

Tähtifantasia-palkinto 2012 Sapkowskille

Finnconissa julkistettiin tämän vuoden Tähtifantasia-palkinnon voittajaksi Andrzej Sapkowskin Kohtalon miekka (Noituri 2). Voitto on toinen peräkkäinen Sapkowskille ja ansaittu sellainen, vaikka tulikin hieman yllätyksenä, että palkinto meni samalle kirjailijalle kuin edellisvuonna. Arvosteluni kirjasta löytyy täältä.

Kunhan lehdistötiedote palkinnon perustelusta ilmestyy, niin liitän sen tähän loppuun. Luen parhaillaan Noituri-sarjan kolmatta osaa, Haltiain verta ja ainakin alku tuntuu lupaavalta sekin.

Lainaus valintaraadin perustelusta:

Puolalaisen Andrzej Sapkowskin novellikokoelma on omaleimainen fantasiateos, jossa viihdyttävä kerronta yhdistyy syvällisiin pohdintoihin. Kirjan jokainen tarina on loppuun asti hiottu. Yhdessä niistä muodostuu episodimainen kokonaisuus, jossa novellit täydentävät toinen toisiaan. Tästä huolimatta ne toimivat myös itsenäisinä teksteinä.
[...]

Teoksen tarinakooste tarjoaa Sapkowskille mahdollisuuden esitellä monia teemoja sekä käyttää useita näkökulmia. Tämän mahdollisuuden kirjailija tiedostaa ja hyödyntää hyvin. Esillä ovat aiheet rotuennakkoluuloista aina rakastamisen vaikeuteen ja oman identiteetin rakentumiseen. Kokoelman läpi kulkee vahvana lapsen saamisen teema. 

Sapkowskin fantasiamaailma on elävä, modernisti kirjoitettu, ja se yhdistelee sekä kielellisesti että kerronnallisesti uutta ja vanhaa. Kirjailija lainaa aineksia eurooppalaisista saduista ja kansantaruista, mutta loppuratkaisut ovat usein totutusta poikkeavia – eikä niitä väännetä väellä ja voimalla perinteisen fantasiakaavan tyyliin. Näin tarinoiden yllätyksellisyys säilyy loppuun asti.

Tiedotteen voi lukea kokonaisuudessaan Risingshadowsta.

Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka

Andrzej Sapkowskin Viimeinen toivomus (arvostelu) oli erinomainen lukukokemus, joten oli itsestään selvää, että elokuussa ilmestynyt The Witcher – noituri -sarjan toinenkin osa, Kohtalon miekka päätyisi luettavaksi. Kirjan mukaan alkuperäisteos puolaksi on ilmestynyt vuonna 1993. Kuten Viimeinen toivomus myös Kohtalon miekka sisältää useita yksittäisiä tarinoita, eikä tällä kertaa mukana ole erillistä kehyskertomusta:

• Mahdollisuuksien raja
• Jäänsiru
• Ikuinen tuli
• Pieni uhraus
• Kohtalon miekka
• Jotain enemmän

Mahdollisuuksien rajassa noituri Geralt Rivialainen saa matkakumppanikseen Kolme naakkaa -nimisen henkilön tyttärineen. He päätyvät tunnettujen lohikäärmeen metsästäjien joukkoon, joka on niin otuksen kuin sen aarteenkin perässä. Mukana ovat myös bardi Valvatti ja Yennefer-velho. Tarunomainen kultainen lohikäärme löytyy lopulta, mutta silläpä onkin yllätys metsästäjilleen. Jäänsirussa Geralt ja Yennefer ovat yhdessä Aedd Gynvaelin kaupungissa ja Yennefer kertoo tarinan Talvikuningattaresta, joka vetää rekeä ja kylvää ympärilleen jääsiruja, jotka silmään tai sydämeen osuessa saavat ilottomaksi ja kaiken näyttämään rumalta ja tympeältä. Osuman saanut ei saa rauhaa vaan jäljittää unelmansa Talvikuningatarta loputtomiin. Geralt saa haasteen taistella Istredd-velhon kanssa Yenneferistä. Ikuinen tuli tuo Geraltilta apua pyytämään puolituisen kauppiaan, joka on joutunut muotoaan muuttavan vexlingin, miimikon uhriksi. Valvatin naisseikkailut jatkuvat. Pienessä uhrauksessa Geralt yrittää selvittää ruhtinaan ja merenneidon suhdeongelmia sekä pelastaa kalastajat merihirviön piinasta. Myös Geraltin omassa suhteessa Essi-bardiin riittää mietiskelyä. Kohtalon miekassa Geralt päätyy Brokilonin metsään, dryadien hallitsemalle maalle, josta hän löytää dryadien haltuun päätymässä olevan lapsen, Cirin. Dryadit ovat vähenevä kansa, joka on joutunut epätoivoisiin tekoihin pitääkseen kansansa elossa ja maat hallussaan. Jotain enemmän -tarinassa Geralt auttaa kauppias Yurgaa ja saa vaarallisen pureman. Kun Yurga kuljettaa Geraltia hoitoon ja kotiinsa, Geralt näkee näkyjä ja kohtaa lopulta sekä menneisyytensä että tulevaisuutensa.

Kohtalon miekka sisältää enemmänkin Geraltin ihmissuhteisiin liittyviä tarinoita, jotka kietoutuvat ulkopuolisiin tehtäviin, kuin selkeästi seikkailullisia kertomuksia, joista Viimeinen toivomus on koostettu. Mytologiat ja kansanperinteet ovat yhä läsnä, on talvikuningatarta, merenneitoa ja toukoyötä kokkoineen, mutta ne eivät nouse tarinan päätekijöiksi yhtä paljon kuin ykköskirjassa. Ykköskirja tuo lukijan Geraltin maailmaan ja tutustuttaa sen monipuolisiin otuksiin ja uskomuksiin. Toisessa osassa Geraltin yksityinen elämä nousee pinnalle. Reippaan huumorin ja ronskien tapahtumien taustalla on mollisävyinen, hienovaraisesti esille tuotu erilaiseksi kokemisen tunne ja yksinäisyys, jotka johtavat päätöksiin ja tekoihin, jotka saavat lukijan ehkä jopa herkistymään. Kohtalon miekassa kuvataan entistä tiukemmalla otteella ihmiskohtaloita ja muutoksia maailmassa, mikä on Sapkowskilta erinomainen monipuolisuuden osoitus. Pidin Viimeisestä toivomuksesta erityisesti nasevan huumorin ja mytologioiden erinomaisen hyödyntämisen vuoksi, mutta Kohtalon miekassa minua kiehtoo enemmän henkilöt. Toki huumorikin on edelleen purevaa. Geralt on entistä kiehtovampi hahmo ja nyt kun näyttää siltä, että Ciristä olisi tulossa jatkossa uusi vakiohahmo, niin seuraavalta kirjalta on lupa odottaa paljon. Toivottavasti kääntämistä jatketaan edelleen ja seuraava kirja on tulossa.

Aakkoshaasteen S-kirja.

Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus

Andrzej Sapkowskin Viimeinen toivomus on The Witcher – noituri -sarjan tänä syksynä suomeksi julkaistu ensimmäinen osa. Sarjan nimeen on jätetty englanninkielinen osa käsittääkseni markkinointisyistä, sillä sarjan pohjalta on luotu tunnettu The Witcher -tietokonepeli, jonka varmaankin toivotaan osaltaan houkuttelevan kirjalle lukijoita (ostajia), kai. Minä en ole peli-ihmisiä, ja kuulin pelistä vasta sen jälkeen kun tieto käännösaikeesta ilmoitettiin. Minulle kirjailijan nimi tuli tutuksi Sapkowskin voittaessa David Gemmell Legend-palkinnon sarjan englanninkielisellä kakkososalla vuonna 2009. Luettuani Viimeisen toivomuksen kuulin, että sarjasta olisi tehty tv-sarjakin 2000-luvun alkupuolella. Ei aavistustakaan onko sarjaa nähty Suomen tv:ssä. Alkuperäiskielinen teos on julkaistu 1993.

Kirja koostuu kuudesta tarinasta, joita yhdistää välitekstit nimellä Järjen ääni. Kirja myös alkaa ja päättyy Järjen ääniin. Näissä osioissa valotetaan päähenkilön noituri Geraltin taustaa ja motiiveja, kun erilliset tarinat keskittyvät enemmän seikkailuihin, ja ilman niitä kirja olisi lähinnä kokoelma novelleja. Tällaisenaankin kirjan rakenne on löyhä, mutta minua se ei ainakaan haitannut lainkaan. Ensimmäisessä tarinassa, Noiturissa, Geralt palkataan hankkiutumaan eroon tappavasta stryksistä. Ongelmana vain on, että kyseessä on kirottu kuninkaan tytär, eikä kuningas halua tämän kuolevan. Noituri on hyvä johdanto Geraltin maailmaan ja mytologioihin. Vaikkakaan itse noiturin ammatin saloja ei paljasteta, niin tarinassa saadaan kuva Geraltin erityisominaisuuksista. Toinen tarina, Totuuden siemen vie Geraltin kartanoon, jonka isäntä on hirviö. Hirviöllä seuranaan on kaunotar, mutta kaikki ei välttämättä ole sitä miltä näyttää. Pienemmässä pahassa Geralt tapaa vanhan velhotuttavansa (noiturit ja velhot eivät ole ylimpiä ystävyksiä), joka on paossa häntä jahtaavaa kirottua tyttölasta. Kysymys hinnasta johdattaa Geraltin salapuvussa juhliin, jossa päätetään prinsessan kohtalosta. Vastassa on runsaasti yllätyksiä. Kahdessa viimeisessä tarinassa Geraltilla on seuranaan runoilijatrubaduuri Valvatti. Maailman ääressä he saapuvat ihmisten kylään, josta haltiat on ajettu pois aikaa sitten. Kylää häiriköi pahulainen, josta pitäisi päästä eroon, mutta kylän Viisaus ei sitä oikein kannata. Viimeisessä toivomuksessa Valvatti vapauttaa hengen ja loukkaantuu. Geralt joutuu turvautumaan voimakkaan Yennefer-velhon apuun ja toiveitakin ehditään hengelle esittämään, yllättäviäkin.

Kirjan esittelyssä sanotaan, että tarinat ovat saaneet vaikutteita puolalaisesta maagisen realismin perinteestä, mutta koskapa en valitettavasti puolalaisia perinteitä juurikaan tunne, niin huomasin enemmänkin mm. Grimmin saduista eli muokatuista saksalaisista kansantaruista saadut vaikutteet ja tehdyt parodioinnit. Tunnistin mm. Lumikin, Tuhkimon, Tittelintuuren, Tähkäpään, Kaunotar ja Hirviön ja pullonhengen, jotka olivat muuttaneet muotoaan osaksi Sapkowskin tarinoita. Viimeinen toivomus on täynnänsä hurttia huumoria, joka puri minuun. Toisaalta, kirjasta löytyy myös vakavahenkisempää pohdintaa pahan perimmäisestä olemuksesta. Onko hyvä aina oikeastaan hyvä ja mikä oikeuttaa hyvän julmuuden. Hirviöiden ja myyttisten otusten kirjo on suuri, ja vastaan tuli sellaisiakin otuksia, joista en ole aiemmin kuullut. Liekö ne sitten puolalaisia alkuperältään.

Geralt itsessään on sopivan harmaa hahmo, ja minusta on hienoa, että kirjailija uskaltaa tehdä päähenkilönsäkin välillä huumorin kohteeksi. Olisin kuitenkin kaivannut enemmän tietoa Geraltin taustasta, pysähdystä kuvaamaan sitä millaisia vaikutuksia hänen noituriksi tulemisellaan on hänen persoonaansa. Osin vilautettiin rankkojakin kokemuksia, mutta ne jäivät vilahduksiksi. Ehkäpä myöhemmissä osissa päästään tarkempaan tarkasteluun. Kirjan kääntämistä on tukenut Instytut Książki - ©Poland –käännösohjelma, joten käännös on tehty suoraan puolankielisestä versiosta. En osaa puolaa, enkä ole nähnyt englanninkielistä versiotakaan, mutta oletan, että käännös on hyvä. Ainakin minulle välittyi nasevan sanailun huumori. Jos hieman synkemmät satutarinat, aikuistyylin huumori kuksauttamisineen ja novellimainen tyyli kelpaa, niin Viimeinen toivomus on juuri sopiva kirja luettavaksi. Toivottavasti myös seuraava osa suomennetaan.