Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls, Volume 5

Brian K. Vaughanin ja Cliff Chiangin Paper Girls -sarjakuvasta on saatavilla tuore osa, Volume 5, jossa lehdenjakajatyttöporukka ja vuoden 2000 Tiffany ovat päätyneet vuoden 2171 Clevelandiin. Omien henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa painivat nuoret joutuvat välttelemään dinosauruslentäjien huomiota ja jakautuvat jälleen kahdeksi ryhmäksi. Grandfather etsii heitä, ja hänen ja Volume 3:n menneisyyden maailmassa asuneen Warin välinen yhteys selviää. Paper Girlsien ajassa kulkemisen seuraukset hahmottuvat, mutta jälleen menneen tulevaisuuden tapahtumat tulevat vastaan sekoittamaan pakan uusiksi.

Volume 5:ssa käsitellään persoonallisesti tyttöjen tulevaisuutta. Tarina kaartaa kiinnostavasti omaan kohtaloon vaikuttamisen mahdollisuuksia ja onko loppujen lopuksi kaikki muutostoimet itseasisssa se suorin tie toteuttaa alkuperäinen kohtalo. Tätä ei voi tietää, kun tarina on kesken ja käsikirjoittaja Brian K. Vaughan, mutta pohdintaa tarinan kulku ehdottomasti herättää. Välillä tuntuu, että olen ihan pihalla missä mennään, mutta kun lukee uudelleen ajatuksella, asiat pikkuhiljaa selkiytyy. Onneksi jokainen osa löytyy omasta ekirjastosta, niin voi palata aiempiin numeroihin tarkistamaan asioita. Paper Girls ei ole missään vaiheessa suoraviivainen.

Duh!

Volume 3:n yhteydessä (arvostelu) aavistelin, että silloin pienimuotoiselta tuntunut osa onkin vain yksi palapelin palanen ja näkisin isomman kuvan tarinan edetessä. Ja niin kävikin. Volume 5:n myötä Volume 3 asettui paremmin kokonaisuuteen ja tarina täydentyy. Vaikka Volume 5 onkin täynnä tapahtumia, vihjeitä ja lopussa hyppy jyrkänteeltä alas -tyyppinen cliffhangeri, en ihan yhtä paljon nauttinut tarinasta tällä kertaa kuin edellisen osan yhteydessä. Enkä edes tiedä mikä sinänsä häiritsi.

Joka tapauksessa Paper Girls on erinomainen sarjakuva, jonka lukemista on jatkettava. Jään odottamaan seuraavaa osaa.

Aiemmat osat:
Paper Girls, Volume 1
Paper Girls, Volume 2
Paper Girls, Volume 3
Paper Girls, Volume 4

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga, volume 9

Saga-sarjakuvan Volume 9 on ilmestynyt. Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin tämän kertainen albumi kokoaa numerot 49-54 samojen kansien sisään. Minulla on normaaliin tapaan ekirjaversio.

Lehdistön edustajat Doff ja Upsher tarjoavat diiliä Alanalle ja Markolle. He pääsisivät suojeluohjelman piiriin ja heidän perheensä elämä turvattaisiin, jos he vastineeksi kertovat tarinansa julkaistavaksi. Tarjous ei saa innostunutta vastaanottoa. Robot on sen sijaan valmis kertomaan oman osuutensa, jos turvadiili ulotetaan myös hänen poikaansa, Petrichoriin ja häneen itseensä. Ryhmä on hajoamassa. Ianthe on Doffin ja Upsherin perässä orjuuttamansa The Willin kanssa, päämääränä päästä pakoilevan perheen jäljille. The Will karkaa Ianthelta ja kumpainen kohtaa pakolaiset omilla tahoillaan rankoin seurauksin.

En tiedä mitä sanoisin tästä osasta, en siis sano paljoa. Vaughan ja Staples ilmoittivat jokin aika sitten, että Saga jää vuoden tauolle. Volume 9 on siis niin sanotusti välikauden päätös ja se on melkoinen. Kuten aina, mukana on ripaus hurttiutta, huumoria ja hellyyttä. Vastapainoksi on raakuutta ja väkivaltaa. Vol. 9 järkyttää enemmän kuin yksikään aiempi osa on tehnyt. Ei ole ensimmäinen kerta, kun tämän sarjakuvan yhteydessä olen joutunut turvautumaan nenäliinaan, mutta nyt yksi ei riittänyt.

Saga on vaikuttava sarjakuva, minulle se on tällä hetkellä ykkönen. Nyt täytyy vain selvitä tämän osan shokista ja jäädä vuodeksi odottamaan millä tavoin Vaughan ja Staples jatkossa kiduttavat lukijoitaan. Tätä sarjista ei voi jättää kesken.

Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls, Volume 4

Brian K. Vaughanin ja Cliff Chiangin Paper Girls -sarjakuva on edennyt neljänteen osaan, Volume 4 (2018). Tällä kertaa aikaharppaus vie tyttöporukan 2000-vuoden vaihteeseen tilanteeseen, jossa kauhuskenaario Y2K-ongelmasta on tapahtunut. Tiffany on tällä kertaa ajautunut eroon tovereistaan ja omaa kyvyn nähdä valtavia taistelevia robotteja, jota ajassa elävät eivät näe. Hän kohtaa tulevaisuuden minänsä ja aviomiehensä.

Erin, KJ ja Mac lähtevät seuraamaan sarjakuvaan piilotettua koodivihjettä ja saavat selville käynnissä olevasta aikataistelusta, The Battle of the Ages. Ryhmä aikamatkaajia taistelee esi-isiään, old-timersia, vastaan muuttaakseen tulevaisuuden kauheuksia, kuten pilvenpiirtäjiin törmääviä lentokoneita ja puhelimiinsa addiktoituneita ihmisiä. Old-timersilaiset yrittävät pitää ajan muuttumattomana. Vahingossa ajansyövereihin joutuneet tytöt ovat pahassa välikädessä tulla tuhotuksi.

Volume 4 ottaa aimo harppauksen tarinassa ja valottaa rutkasti aiemmin vain vihjailtua aika-aspektia. Siinä missä kolmas osa tuntui pienimuotoiselta tarinalta, hahmottuu nelosessa laajempi kuva. Tämän hetkiset juonen vaiheet vaativat tarkkaavaisuutta lukiessa. Uskon, että juoni sen kun mutkistuu ja tästä sarjakuvasta on tulossa Sagan tyyliin eeppisempää kerrontaa kuin alussa saattoi kuvitellakaan.

Aikahyppäykset ovat todella kiinnostavia, mutta myös problemaattisia tässä sarjakuvassa. Niissä jokaisessa tuodaan esille jotain ominaista kustakin aikakaudesta, mutta toisen aikakauden silmin. Taistelevat jättirobotit Transformersin, Pacific Rimin ym. hengessä sopivat tähän osaan. Jokseenkin ongelmallinen on tyttöjen tulevaisuuden versiot. Kehittyminen sellaisiksi kuin he ovat sen jälkeen kun heidän varhaisemmat versiot ovat kulkeneet siellä täällä ajassa, ei selity kaikilta osin. Monesti aikamatkakertomuksissa pyritään välttämään itsensä tapaamista, jottei aikajatkumoon tule kupruja, mutta Vaughanille tämä ei ole merkittävä seikka. Pää menee melkeinpä sekaisin, kun miettii millaisia ongelmia ja seuraamuksia tapahtuu tai pitäisi tapahtua sarjan tavoin sähläämisestä aikajatkumossa. Silti sillä ei ole merkitystä kovastikaan, sillä tarina on kiinnostava.

Volume 4 siirtää tarinaa isommille urille ja koin sen erittäin hyvänä asiana. Paper Girls on lähdössä vasta vauhtiin.

Valérie Mangin & Steven Dupré: Saalistajien klubi 2: Juhla

Luin viime vuonna näihin aikoihin Valérie Manginin ja Steven Duprén kaksiosaisen sarjakuvan Saalistajien klubin ensimmäisen albumin, Bogeymanin (arvostelu). Jatko-osankin luin jo viime vuoden puolella, mutta nyt uudestaan. Juhla (Le Club des Prédateurs, 2: The Party, 2017) jatkaa tilanteesta, jossa köyhälistön varas Jack ja hienoston nuori neito Elizabeth potevat jälkituntemuksia näkemistään kauhuista. Elizabeth on aluksi mykistynyt, mutta palattuaan jälleen yhteen Jackin kanssa, he ryhtyvät kehittelemään suunnitelmaa kauhutekojen lopettamiseksi ja oivallinen tilaisuus siihen on saalistajien klubin juhlaillallinen. Kaikki ei tietenkään suju ihan suunnitelmien mukaisesti.

Täytyy heti alkuunsa sanoa, että kakkososan päätteeksi purskahdin nauruun, sillä tarina on ylilyövän makaaberi. Manginin käsikirjoituksesta puuttuu hienosäätö, sen on lähinnä tarkoitus vain saada pahoinvoivaksi. Kauhuna tämä menettelee ja tuo ajoittain mieleen Joe Hillin tyylin Locke & Key -sarjassa (arvostelut). Loppuratkaisu melkein toimii ja on kyllä tarinan hengelle uskollinen, vaikkei loistakaan omaperäisyydellä. Hahmot jäävät yksiulotteisiksi ja osittain myös epäloogisiksi. Oletan, ettei hahmot itsessään ole kuitenkaan tärkein pointti. Jonkinlainen kannanotto luokkajakoon on havaittavissa, rikkaat tekee mitä mielivät ja köyhät kärsivät.

Ensimmäisessä osassa väritys oli mielestäni onnistunut ja loi sopivaa tunnelmaa. Nyt alkoi tuntua, että läpi albumin toistuva ruskea sävy on puuduttava. Edelleen se sopii tarinan maailmaan, mutta silmille ei niinkään. Kokonaisuutena Saalistajien klubi on pieni kauhumakupala, joka ajaa tarkoituksensa. Vaikka minulla on siitä lähinnä negatiivista sanottavaa, oli ihan kiinnostavaa lukea sarjakuva kuitenkin. Ei se toivoton tapaus ole.

Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls, Volume 3

Brian K. Vaughanin ja Cliff Chiangin Paper Girls, Volume 3 ilmestyi viime elokuussa (2017). Minulla on siitä sähköinen versio, kuten aikaisemmistakin osista (volume 1, volume2). Sarjakuvan kolmas osa vie lukijan jälleen johonkin uuteen ja outoon, mutta tällä kertaa kaverukset ovat siellä kaikki yhdessä.

Nelikko kohtaa ”kadonneessa maailmassa” paikallisen asukkaan, jonka kanssa välit hitsautuvat alun epäluottamuksen jälkeen läheisemmäksi. Maailmaan pulpahtaa myös aikamatkustuksen keksijä, tohtori Braunstein, jonka oudosti varustautuneet paikalliset miesasukkaat nappaavat kiinni. Mac ja KJ ajautuvat erilleen Erinistä, Tiffistä ja paikallisnaisesta, jotka puolestaan törmäävät aikamatkaportaaliin ja Brausteinin aikamatkustuskapseliin. Heidän on saatava porukka taas kasaan, jotta voivat poistua menneestä ajasta. Siihen kapseli ja sen tulevaisuudesta tullut omistaja voi olla avuksi.

Volume 3:n tapahtumat tuntuvat pienimuotoisemmilta kuin aiemmat. Hahmojen henkilökohtaiselle kehitykselle ja kasvavien nuorten epävarmuudelle annetaan tilaa, mikä ei sinänsä ole uutta Vaughanin käsikirjoituksille, tällä kertaa se vain kohdistuu teinityttöihin. Tämä tapahtuu ihan realistisesti ja asiallisesti, myös menneisyyden vertailukohteen kautta.

Vaikka tapahtumapaikkaan liittyy vihjeitä, joita en osaa tällä hetkellä osaa tulkita, ”Kadonnut maailma” vaikuttaa piipahtamiskohteelta ja sen vuoksi sen merkitys jää pieneksi. Minulla on aavistus, että kun palapeliä kootaan lisää, se alkaa hahmottua kokonaisuudeksi, jossa tälläkin osalla on merkityksensä. En osaa sitä vielä hahmottaa, joten luen toistaiseksi osa osalta yksittäisenä seikkailuna. Ja sitähän tämäkin oli, seikkailu tuntemattomassa. Lehdenjakajaporukka on melkoisen kovaa sakkia, jossa jokaisella on paikkansa ja hetkensä. Epäröin pistää tätä osaa Hugo-nimeämislistalleni, sillä se ei mielestäni ollut samaa tasoa kuin edellinen osa, mutta arvioin tilanteen uudelleen maaliskuun puolessa välin.

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga, volume 8

Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin Saga-sarja on ihastuttanut jo 8 osan verran. Volume 8 ehti tulla myyntiin juuri ennen vuoden vaihdetta. Albumi kokoaa irtonumerot 43-48 yhteen.

Phangin komeetan dramaattisten tapahtumien jälkeen Hazel, Alana ja Marko kumppaneineen matkaavat universumin länsilaitaan hoitamaan ikäviä jälkiasioita. Spoilaamatta on vaikea kertoa yksityiskohtia, joissa Vaughanin käsikirjoitus jälleen loisti, mutta luulenpa, että pohjois-amerikkalaisesta näkökulmasta kyseessä on varsin ristiriitaisia tuntemuksia herättävä osa. Käsikirjoittajan kannanottoja on havaittavissa useissakin kohdissa ja jälleen voi vain kiitellä sarjakuvan rohkeutta ja myös tunneherkkyyttä. Hazel kasvaa kovaa vauhtia ja rankat kokemukset kasvattavat häntä henkisesti vieläkin nopeampaa. Hän tuntuu kokemuksissaan kovin itsenäiseltä, vaikka molemmat vanhemmat ovat nyt läsnä. Alana on myös kova hahmo, mutta inhimillisellä tavalla. Sanoisinko, että hänen hahmonsa etsii vertaistaan.

Saga on sarjakuva, jonka loppua on vaikea kuvitella. Odotan ja pelkään sitä. Onneksi loppu ei ole ihan lähellä. Vaughanilla tuntuu riittävän yllätyksiä ja Staples on loistava. Tämä sarjakuva on klassikko jo syntyessään.

Silti on sanottava, että kaikesta kantavasta voimasta huolimatta Volume 8 jäi minulle hieman vaisuksi. Ehkä siihen vaikutti edellisen voimakkuus tai tämän kertaiset tapahtumat eivät muuten vain päässeet ihon alle. Taso on kuitenkin edelleen erittäin hyvä ja Hugo-nimeämisiä jatkossakin teen. Sen sanon, että jos joku lyö Hugo-palkinnoissa Volume 7:n pois ykkössijalta 2018, niin saa olla kyllä hemmetin kova. En usko, että sellaista on.




Saga, volume 7
Saga, volume 6
Saga, volume 5
Saga, volume 4
Saga, volume 3
Saga, volume 2
Saga, volume 1

Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls, Volume 2

Luin viime vuoden huhtikuussa ensimmäisen osan Brian K. Vaughanin ja Cliff Chiangin Paper Girls -sarjakuvasta (arvostelu) ja nyt on vuorossa marraskuussa 2016 julkaistu Paper Girls, Volume 2, joka kokoaa yhteen numerot 6-10.

Erin, Tiff ja Mac huomaavat joutuneensa ajassa vuoteen 2016, kun vastaan tulee Erinin aikuinen versio. KJ on kadoksissa ajassa ja tyttöjen on tarkoitus vanhemman Erinin avulla löytää hänet. Jos 1988 tapahtui outoja, niin sama toistuu 2016, sillä sinne putkahtaa kolmas Erin, klooni tulevaisuudesta, tuoden mukanaan joukon omituisia hirviöitä. Hänellä on oma ehdotuksensa minne mennä, mutta voiko alkuperäinen Erin ystävineen luottaa häneen vai antaa aikuisen Erinin ohjata heidät toiseen uuteen tuntemattomaan.

Paper Girls 2 mutkistaa tarinaa reippaasti. Uudet aikaulottuvuudet ja yhä vailla selitystä olevat tapahtumat vaativat keskittymistä, minkä Vaughan kirjoittajana kyllä palkitsee. Hahmot saavat syvyyttä entisestään ja vaikka multi-Erin on osittain myös hupaisaa luettavaa, siinä on myös koskettavat hetkensä, jotain mitä Vaughanilta on lupa odottaakin.

Kasarimeininki katosi tässä osassa. Sen sijaan nykyhetki saa osakseen ihmettelyä, sisältäen piikin Amazon.comin markkinaohjausta kohtaan (ks. alla oleva näyte). Ironista kyllä, minun lukemani Paper Girls on Amazonista ostettu sähköinen versio. Kivijalkakaupan kautta en olisi koskaan tähän sarjikseen törmännyt (Huom! Sijaintini Lappi).

Nykyisyyden lomassa näkyy jälleen vilahduksia tulevaisuudesta kaikkine outouksineen. Isot mato-oliot muistuttavat ulkoisesti jonkin verran Herbertin Dyynin hiekkamatoja (kansikuvien perusteella). Kaiken kaikkiaan piirrosjälki tavoittaa jälleen hyvin tarinan tunnelman, joka on monella tapaa erilainen kuin ykkösosassa, koska aikakausi vaihtuu. Volume 3 ilmestyy elokuun lopulla ja sen kansikuvasta ja tietenkin Volume 2:n tarinan lopusta voi päätellä, että mennään taas johonkin ihan muuhun.

Paper Girls, Volume 2 päättyy jälleen kutkuttavaan cliffhangeriin, joten jatko on hankittava. En aluksi lämmennyt Vaughanin uudelle sarjakuvalle, mutta kyllä se nyt jo pinnan alle pyrkii kovastikin, joten mielenkiinnolla seuraan. Tämä osa menee minulla myös Hugo-nimettävien listalle.

Valérie Mangin & Steven Dupré: Saalistajien klubi 1: Bogeyman

Valérie Manginin ja Steven Duprén kaksiosaisen sarjakuvan Saalistajien klubin ensimmäinen albumi, Bogeyman, julkaistiin suomeksi tammikuussa ja törmäsin siihen kun Kvaak.fi viserteli asiasta. Muuten olisi saattanut mennä ohi. Ranskankielinen alkuteos julkaistiin 2016 (Le Club des Prédateurs 1: The Bogeyman).

Tarina sijoittuu Lontooseen vuoteen 1865, jolloin varakkaiden ja köyhien välinen luokkaero on voimissaan ja nälkäänsä varastamisesta joutuu hirteen. Elizabeth on yläluokan tyttö, joka on tottunut yltäkylläiseen elämään ja Jack on varas, joka väittää isänsä tulleen salamyhkäisen Bogeymanin murhaamaksi. Köyhälistön lasten joukossa kiertää karmaiseva tarina murhaajasta, jota kukaan virallinen taho ei ota vakavasti. Niinpä puuvillatehtaan lapset, Jack etunenässä, päättävät pyytää apua rikkaan perheen tyttäreltä, juurikin Elizabethiltä, jotta Bogeyman saataisiin kiinni. Vaan avun antaminen ei olekaan yksinkertaista, eikä varsinkaan vaaratonta.

Saalistajien klubi on varsin mielenkiintoinen uusi tuttavuus Manginilta, sillä en ole hänen aiemmin suomeksi julkaistuun Alix Senatoriinkaan vielä tutustunut. Tarinan maailma on mutainen, ränsistynyt ja raaka köyhille lapsille ja ylellinen rikkaille. Tunnelma on tummasävyinen, eikä ole vaikea kuvitella syrjäisille kujille Viiltäjä-Jackin kaltaista henkilöä kuljeksimaan jokunen vuosikymmen myöhemmin. Piirrosjälki on selkeää, juuri minulle sopivaa ja pidän myös värimaailman hillitystä sävystä. Katujen rapakot ja kaasulamppujen loiste vievät hyvin ajassa taaksepäin. Ihan steampunkmeininkiin ei päästä, mutta esimerkiksi rautatieliikenne on jo levinnyt sen verran, että juna on lasten ihmeteltävänä. Tekstissä minua häiritsi aika paljon kääntämättä jätetyt englanninkieliset lausahdukset, vaikka esimerkiksi bobby-nimityksen hyväksynkin kääntämättä, mutta jokin "Damn it", olisi ihan hyvin voitu korvata vaikka pahuksella. Ilmeisesti nämä englanninkieliset heitot ovat olleet myös ranskankielisen version seassa, ja siksi jätetty myös suomennokseen?

Tarinan kehittelyyn menee ensimmäisessä osassa luonnollisesti aikaa ja vasta loppupuolella päästään todellisiin kauhuelementteihin. Mitään valtavan uutta sarjakuva ei tarjoa, mitä monet Lontoon pimeään puoleen keskittyneet tarinat eivät jo aiemminkin olisi esille tuoneet, mutta silti Saalistajien klubi on varsin kiinnostava ja mielenkiintoinen. Ja kyllä siitä pieni yllätysvivahde löytyy, mikä nostaa sarjan karmeustasoa pykälällä. Olin varsin tyytyväinen ensimmäisen osan loppuun, jos nyt kauhean korrektia on niin sanoa. Mutta lukekaa ja muodostakaa oma mielipide.

Sarjan kakkososaa ei ole vielä julkaistu ranskankielisenäkään, vaan Le club des Prédateurs 2: The Party ilmestyy vasta toukokuussa, joten suomennosta saadaan odottaa hetki. Joka tapauksessa aion senkin hankkia ja lukea, sillä ykkösosa jäi mielenkiintoiseen kohtaan ja loppuratkaisu pitää nähdä.

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga, volume 7

Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin Saga-sarjakuvan Volume 7 julkaistaan sähköisenä versiona tämän kuun loppupuolella ja paperisena hieman myöhemmin. Olen itse jälleen lukenut sarjaa irtonumeroina, joista numerot 37-42 sisältyvät tulevaan albumiin.

Alana, Marko ja Hazel ovat jälleen yhdessä ja jäljittävät Prince Robotin poikaa. Matka kuitenkin katkeaa polttoaineongelmiin ja porukoitten pitää laskeutua Phangin eksoottiselle komeetalle, jossa asustaa monenmoinen kirjo asukkeja. Phang on Wreathin ja Landfallin välisen sodan runtelema. He tutustuvat paikalliseen uskonnolliseen pakolaisperheeseen ja ystävystyvät heihin pitkäksi venyvän pysähdyksen aikana. Perheen lapsesta, Kurtista tulee Hazelin hyvä ystävä. Phang on kuitenkin tuhon partaalla, minkä matkalaiset huomaavat ja pian he ystävineen kamppailevat eloonjäämisestä.

Saga, volume 7 on dramaattinen ja järkyttävän koskettava teos. Vaughan ja Staples ylittävät itsensä jälleen. En halua spoilata yhtäkään tarinan tapahtumaa ja niiden vaikutusta lukijaan, mutta sen verran voin sanoa, että olin sydän syrjällään jälleen useaan otteeseen. Prince Robot osoittaa outoja tuntemuksia, jokusesta epämiellyttävästä hahmosta päästään eroon, ja sitten tekijät yllättävät lukijan, niin ettei tiedä mitä ajatella ja mitä tulevalta uskaltaa odottaa. Jännitän ihan myttyrällä jälleen jatkoa.

Vähän toistoksi tämä menee jokaisen Sagan volumen kohdalla, mutta sarja on pitänyt yksinkertaisesti tasonsa korkealla. Edellinen osa tuntui hieman välityöltä, vaikka siinäkin oli hetkensä, mutta tässä uudessa jokainen numero on täyttä asiaa. Lying Cat on yhtä ihana kuin ennenkin ja loppu on mykistävä.

On jälleen aika nimetä Hugo-ehdokkaita ja minä nimeän volume kuutosen. Voin sanoa jo nyt volume seitsemästä, että ensi vuonna nimeän sen.

Aiempien osien arviot:
Saga, volume 6
Saga, volume 5
Saga, volume 4
Saga, volume 3
Saga, volume 2
Saga, volume 1

Greg Pak & Emma Rios: Doctor Strange: Alku

Doctor Strange tai suomeksi tohtori Outo on marveloitumassa valkokankaalle lokakuun lopulla. Minulla ei ollut tästä hahmosta minkäänlaista käsitystä, joten oli hyvä paikka ennen leffaa tutustua Strangeen juuri suomeksi julkaistun sarjakuvan kautta. 140-sivuinen Doctor Strange: Alku (Doctor Strange: Season One, 2012) on Greg Pakin ja Emma Riosin käsialaa. Olen antanut itseni ymmärtää, että kyseessä on moderni tulkinta Stan Leen ja Steve Ditkon luomasta hahmosta, joka on seikkaillut Marvelin sarjakuvissa jo yli viidenkymmenen vuoden ajan. Liitän sarjakuvan osaksi I Spy Challengea kohtaan 25, Occupation (Doctor).

Sarjakuvassa kerrotaan Strangen syntytarina ja muuttuminen ylimielisestä kirurgista taikuuden mestariksi onnettomuuden jälkeen. Enimmäkseen tarina keskittyy vaiheeseen, jossa Strange on Muinaisen oppipoikana ja hänellä on vaikeuksia kehittyä taikuudessa. Hänellä on riitaisat välit toisen oppipojan Wongin kanssa, mutta he joutuvat kuitenkin toimimaan yhdessä ja roomalaisen museon tutkijan kanssa kolmen tärkeän sormuksen löytämiseksi. Sormuksilla voi komentaa ylimaallisia olentoja, vishanteja.

Tarina on oudon kömpelön tuntuinen ja jos en olisi lukenut wikipediaa tarinan tueksi, olisin ollut ehkä entistä enemmän pihalla mitä mikäkin tarkoitti. Kun hahmo on näinkin tuntematon, kuin se minulle oli, vaati sarjakuva melkoisen paljon keskittymistä. Riosin piirrosjälki on varmaankin tottuneelle sarjakuvan lukijalle helppo juttu, mutta minä kamppailen yhä tyylin kanssa. Joittenkin ruutujen sisältöä en yksinkertaisesti hahmottanut lainkaan, vaikka olisin katsonut niitä miten päin tahansa. Hyvin paljon tarinasta on kuitenkin selkeää kerrontaa, eikä ruutujen eri koot ja pomppivat sijoittumiset haitanneet liikaa.

Ongelmistani huolimatta sain jonkinlaisen käsityksen tohtori Oudosta hahmona ja hänen kyvyistään. Maailmassa esiintyvästä taikuudesta tuli myös kuva, minkä koin positiivisena, ja Marvelin supersankarihahmojen joukossa Stephen Strange on hieman erilainen, vaikkakin muotti syntymiseen on kutakuinkin samankaltainen. Päätarinan lisäksi lopussa on The Defendersin eli Puolustajien Maailmojen murtaja -kertomuksen osa 1, jossa Strange on myös mukana, kuten Hulk, Hopea Surffari, Hulktar, Rautanyrkki ja Vesimies, jotka kokoontuvat yhteen. Kertomus jää kesken.

Odotan kiinnostuneena tulevaa Benedict Cumberbatchin tähdittämää elokuvaa, sillä varsinkin tämä trailer vakuutti. Elokuvan ympärille on noussut kohua, kun selkeästi iäkkään itämaisen Muinaisen hahmo onkin valkoisen naisen esittämä. Minulla ei ole Tilda Swintonia itseään vastaan mitään, eikä hahmon muuttamisessa naispuoleiseksi, mutta maailmassa on varmastikin erinomaisia vanhempia aasialaisia näyttelijöitä, jotka olisivat sopineet rooliin ja roolitettavaksi. Ei tämä ole Hollywoodissa ensimmäinen kerta, kun hahmoja ns. valkaistaan ja tuskin jää viimeiseksikään kerraksi. Onneksi on merkkejä jo toiseenkin suuntaan menemisestä.

Doctor Strange: Alku jätti paljon toivomisen varaa, eikä ole varmaankaan paras mahdollinen teos hahmoon tutustumisessa, mutta sillä menen tällä kertaa. Hyvä, että on edes tämä saatavilla suomeksi. Ehkä saan jostain käsiini vielä Leen ja Ditkon tohtorin ja pääsen laajentamaan käsitystä alkuperäisestä versiostakin.

Ransom Riggs & Cassanda Jean: Miss Peregrine's Home for Peculiar Children: The Graphic Novel + Tim Burtonin elokuva

Luin Ransom Riggsin YA-fantasiakirjan Miss Peregrine’s Home for Peculiar Childrenin (2011) 4,5 vuotta sitten, saman vuonna jolloin se ilmestyi suomeksikin nimellä Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille (arvostelu). Sen jälkeen on sarjassa ilmestynyt toinen ja kolmaskin osa, joita ei enää sitten suomennettukaan. Tänään ilmestyi elokuviin kirjan pohjalta tehty saman niminen leffa, jonka on ohjannut Tim Burton. Siitä syystä otin tarinan uudelleen luettavaksi virkistääkseni muistia, mutta tällä kertaa sarjakuvaformaatissa. Riggsin ja Cassandra Jeanin yhteistuotantona julkaistu sarjakuvakirja julkaistiin 2013. Minulla on siitä sähköinen versio.

Kirjan tarkempi arvio löytyy tosiaan yllä olevasta linkistä, mutta lyhyesti kerrattuna tarinan päähenkilö on Jacob Portman, joka on pienestä asti kuunnellut isoisänsä erikoisia tarinoita nuoruudestaan erikoisten lasten orpokodissa, jota johti Neiti Peregrine. Jacob epäili aina tarinoiden todenperäisyyttä, mutta nähtyään pelottavan hirviön, hän toteuttaa kuolevan isoisänsä kehotuksen ja lähtee etsimään Walesista orpokotia outoine asukkeineen. Ja löytääkin heidät, mistä alkaa pelottava seikkailu.

Sarjakuva toistaa kirjan tarinan ehyesti ja on asultaan väljä. Kullakin sivulla on pääsääntöisesti 1-5 kuvaa ja tekstejä kohtalaisen vähän. Väliin mahtuu myös enemmän selittävää tekstiä mahtuvia sivuja, mutta yleisesti ottaen tarina nojaa voimakkaasti kuviin. Myös kirjassa esiintyvät valokuvat ovat mukana piirrosten seassa. Sarjakuvassa on käytetty säästeliäästi värejä, vaihdellen kokonaan mustavalkoisista ja yhden värin sivuista vain muutamiin nelivärisivuihin.

Pidän sarjakuvan toteutuksesta, vaikka hahmot jäävät ulkonäöltään persoonattomiksi, siitäkin huolimatta, että ovat hyvin persoonallisia erikoisuuksineen. Pelkkä teksti tarjoaa mahdollisuuden mielikuvitukselle, mutta piirretty kuva ei niinkään. Sarjakuva kuitenkin etenee niillä avuin mitä formaatilla on tarjottavana. Mikään huipputeosta ei kuitenkaan ole saatu aikaiseksi, sillä alkuperäisessä tarinassakin on omat vikansa. Oli kuitenkin ihan mukava lukea muistin virkistykseksi, kun kirjaa ei jaksanut kahlata uudelleen läpi. Kaipasin varsinaisessa kirjassa enemmän Walesiin liittyviä asioita muutamien termien lisäksi ja sarjakuva herätti saman kaipauksen.

Kävin katsomassa Miss Peregrine’s Home for Peculiar Childrenin elokuvissa 3D:nä samoin tein ja luonnollisestikin odotin visuaalisesti innostavaa näytöstä. Puitteet olivatkin erinomaiset, tunnelma hämyinen ja efektit kohdillaan. Vaan eipä ne tarinan viat muuksi muuttuneet. Aikasilmukassa on edelleen isoja aukkoja. Elokuvaan on lisätty useita kohtauksia ja loppuakin on muunneltu reippaalla kädellä, mutta en koe muutosten varsinaisesti heikentäneen tarinaa. Melkein sanoisin päinvastoin.

Elokuva on katsomisen arvoinen. Eva Green oli suvereeni neiti Peregrinen roolissa ja Samuel L. Jackson odotetun kaltainen. Pidin molemmista. Olen aina toivonut Asa Butterfieldin lunastavan suuret odotukset kehittyvänä lapsinäyttelijänä, mutta valitettavasti en näe siitä vielä merkkiä. Liian itsetietoinen, kun vertaa esim. Leonardo DiCaprioon samassa iässä. Ei Jacobin roolikaan tosin kovin suuria vaadi.


Miss Peregrine's Home for Peculiar Children on nyt tullut koettua kolmessa formaatissa, enkä niitä osaa sen kummemmin paremmuusjärjestykseen pistää. Kuten ennenkin, suosittelen lukemaan kirjan ja katsomaan sitten leffan. Vaikka ihan viihteen vuoksi. Harrastukseksi voi sitten hankkia sarjakuvan käsiinsä lisukkeeksi. Tässä linkki elokuvan traileriin.

Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Locke & Key, albumit 4-6

Joe Hillin ja Gabriel Rodriquezin Locke & Key -sarjan arvioiminen jatkuu kolmen jälkimäisen albumin osalta. Keys to the Kingdom julkaistiin 2011, Clockworks 2012 ja Alpha & Omega 2014. Jälkimmmäisestä tosin Omega-tarinat ovat ennen Alphan lopetusosia. Katsaus kolmeen ensimmäiseen löytyy täältä. Liitän albumit 4-6 myös Hämärän jälkeen -haasteeseen, jossa kokonaislukema on nyt 10 ja titteli zombie.

Jälkikolmikossa löytyy entiseen tapaan lisää avaimia ja usea taustahenkilö nousee merkittävämpään rooliin. Keys to the Kingdom yllättää humoristisella otteellaan, sillä alku on hyvin lassi ja leevimäinen piirrosjälkeä ja lumiukkoa myöten. Olin näkeväni mukana myös hieman Schulzin Jaska Jokusta ja Hitchcockin linnutkin sai nyökkäyksen. Yhden numeron verran tarinaa kerrotaan kalenterimuodossa, jossa edetään osittain päivä/ruutu-tyylillä. Ruudun tapahtumat toki kertovat havainnollisesti tapahtumien kulusta, mutta välähdykset eivät rytmiltään tuntuneet tasapainoisilta.

Clockworksissa keskitytään aikamatkailuun ja tarinan taustat Lovecraftissa aukeavat aina 1775 vuodesta isä-Rendellin lukiovuosiin. Erin Voss nousee menneisyydestä nykyaikaan hahmoksi, samoin kuin Randallin nuorempi veli Duncan. Myös kehitysvammainen Rufus, jonka äiti kuului aiemman sukupolven kööriin, nousee hienosti esitettynä tarinan ratkaisuun mukaan. Rufuksella on kyky nähdä aaveita ja oman mielikuvituksensa kautta löytää itselleen tavan toimia, kun hänelle selviää asioiden oikea laita. 

Keys to the Kingdom ja Clockworks ovat Locke & Keyn parasta kerrontaa. Pidän erityisesti viitteistä sarjakuvan ja kauhun mestareihin. Isäpappa-Kingin Carrie nousee huvittavasti esille ja yhdestä ruudusta voi bongata Hillin itsensä Rodriguezin piirtämänä. Huumori on sopivasti veristen tapahtumien keskellä ja hahmot saavat kasvutilaa, heidän muutoksen sarjan alkuvaiheista loppua kohden on havaittavissa. Locke & Key on LBGT-näkökulmasta monipuolinen ja suvaitsevainen, missä se vertautuu Vaughanin ja Staplesin Sagaan. Erityisesti mieleeni on taustatarina eri aikakausina, mikä valotti mistä on lähdetty, mutta ei kuitenkaan selitä asia läpi, vaan jättää mysteerille tilaa.

Sarjan päätös ei mielestäni juonellisesti ole niin onnistunut kuin olisin toivonut. Edes toinen lukukerta ei muuttanut mieltäni, vaikka muuten sarja on saanut ulottuvuutta ja positiivisempaa värettä kakkoskierroksesta. Hillin hahmoissa on uskallusta sekä runsaasti inhimillisyyttä ja Rodriguezin piirrosjälki sen kuin paranee albumi albumilta. Avaimet ovat nokkela ja mielikuvituksellinen idea, jonka ympärille tarina on koostettu.

Kauhutarinaksi tämä on varsin hyvä, tosin sarjakuvana en ole juurikaan kauhua lukenut, joten vertailupohjaa siihen minulla ei liiemmälti ole. Locke & Key oli kuitenkin helposti lähestyttävä ja seikkailullisempi kuin vastaavanlaiset elokuvat, joissa perhe/nuoret kohtaavat yliluonnollisen pahuuden. Kannatti lukea, jopa kahteen kertaan.

Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Locke & Key, albumit 1-3

Joe Hillin ja Gabriel Rodriguezin yhteistyönä on syntynyt sarjakuvasarja nimeltä Locke & Key. Olen lukenut kaikki 6 albumia aiemmin, mutta aloitin uusintakierroksen kesälukumaratonin yhteydessä ja bloggaan tässä kolmesta ensimmäisestä albumista (Standard editions). Ensimmäinen albumi kokoaan irtonumerot 1-6 yhteen ja on nimeltään Welcome To Lovecraft (2008). Toinen albumi, Head Games (2009) sisältää myös 6 numeroa, samoin kolmas, Crown of Shadows (2010). Kyseessä on kauhusarjakuva, joten korkkaan näillä kolmella albumilla Hämärän jälkeen -haasteeseen kolme pinnaa ja siirryn 7 luettuun. Olen tällä hetkellä haasteessa Vampyyri.

Welcome to Lovecraft alkaa Locken perheestä, jonka kotiin tunkeutuu tappajat ja perheen isä kuolee. Henkisesti rikkinäinen äiti muuttaa kolmen lapsen, Tylerin, Kinseyn ja Boden kanssa vanhaan sukukartanoon Keyhouseen, Massachusettsin Lovecraftiin. Koko perhe on hieman syrjällään tapahtumista, eikä asiaa auta, että Sam Lesser, murhaajateini pääsee karkuun ja palaa perheen jäljille. Vaan taustalla on jotain yliluonnollisen pahaa, joka tavoittelee Keyhousesta löytyviä avaimia omia tarkoitusperiään varten.

Head Gamesissa Zack ”Dodge” Wells soluttautuu Locken perheen läheisyyteen. Boden kykyjen kautta muutkin Locken perheen lapset vihkiytyvät avainten salaisuuksiin, mutta Tylerin virhearvionnin vuoksi joutuvat maksamaan tiedoistaan. Crown of Shadowsissa Dodge jatkaa erityisesti mustan oven avaimen etsintää. Jättikokoiset Tyler ja varjojen kruunun löytänyt Dodge ottavat yhteen. Äiti Locke vajoaa yhä syvemmälle suruunsa.

Kun luin sarjakuvaa ensimmäisen kerran vierastin sen piirrosjälkeä. Näin toisella kierroksella se jo menettelee, mutta yhä kasvot ovat ajoittain outoja ja suhteettomia. Tekstiä tuppaa olemaan kakkosalbumista lähtien aika tiuhassa, mikä tekee e-sarjakuvan lukijalle hieman haastetta. Toki jokaista ruutua voi suurentaa, mutta se tekee lukemisen hitaammaksi. Tarina itsessään on raaka, välillä erittäin raaka. Tarinan yliluonnollisuus voisi olla ahdistavampi, ellei Hill toisi sitä hieman lähemmäksi lukijaa Boden kautta. Bode on ehdottomasti pienenä poikahahmona sarjan parasta antia. Hänessä on hitunen huumoriakin mukana. Ja löytyy sitä sieltä täältä muualtakin.

Locke & Key selvästikin vaati minun kohdalla toisen lukukerran, sillä vaikka en edelleenkään pidä sitä huippusarjakuvana, koin sen helpommin lähestyttäväksi ja kiinnostavammaksi kakkoskierroksella. Tarina ei varsinaisesti tunnu pelottavalta, mutta siinä on paljon epämiellyttävyyksiä ja epätoivoa sekä todellista pahuutta. Ihmishahmoja enemmän pidän taustan kuvaamisesta. Itse Keyhouse ja kaivotalo ovat erityisen kiehtovia ja varsinkin Keyhousen kokokuvaukset hyvin lovecraftmaisia tai goottilaisia.

Joe Hill on tunnettu myös romaanikirjailijana, jolta on suomennettukin muutamia teoksia, mutta en ole aiemmin tutustunut hänen tuotantoonsa. Ehkä kuuluisan isän varjo hieman painaa, sillä en ole Stephen Kingistäkään erityisen innostunut. Sarjakuvan tekijänä Hill menettelee ja aion käydä uusintana läpi vielä Locke & Keyn kolme jälkimmäistäkin albumia ihan lähiaikoina. Sarjakuvasta on tekeillä tv-sarjakin. Pilotti on kerran jo kuvattu, mutta se ei saanut vihreää valoa. Toukokuussa saatujen tietojen mukaan Hill aikoo yrittää uudemman kerran. Katsotaan mitä tulee.

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga, volume 6

Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin Saga-sarjakuva on edennyt jo kuudenteen osaansa, joka kokoaa irtonumerot 31-36 samojen kansien sisään. Minä tosin edelleen luen tarinat yksittäisinä e-sarjakuvina ja ostan albumin vasta suomennettuna sitten kun se ilmestyy. Olen sarjan fani ja harmittelen yhä sitä, ettei edellinen osa, volume 5, päässyt Hugo-ehdokkaaksi, sillä se oli erinomainen.

Kuudennessa albumissa pääosassa on suljetussa turvapaikassaan oleva Hazel, joka on kasvanut sen verran isoksi, että hänen vaiheitaan pystyy seuraamaan. Hänen seurassaan ja liittolaisena on uusi opettajahahmo sekä transsukupuolinen Petrichor. Alana ja Marko etsivät yhdessä Hazelia, mutta tarvitsevat tehtävään myös Prince Robot IV:n, joka itsekin jälkeläisineen haluaisi mielummin piilotella. Tuttu toimittajakaksikko Upsher ja Doff on edelleen tarinan jäljillä ja heidänkin seuraansa liittyy hieman omituisesti käyttäytyvä tuttu hahmo.

Saga, volume 6 on hieman kevyempi kuin edellinen albumi, vaikka siinäkin oma osansa verta ja kuolemaa nähdään. Tarina etenee vauhdilla ja epätoivon keskellä on pilkahduksia ilosta ja onnestakin. Isoäiti on huipputyyppi ja Vaughan tarinan kirjoittajana osaa kyllä vedellä oikeista naruista. Vaikka tämäkin albumi oli varsin hyvä, ei se ehkä niin vedonnut kuin muutama aiempi. On kuitenkin todella kiinnostavaa nähdä mihin tarinan suunta nyt kääntyy.

Oletan, että tarina ei ole vielä lähelläkään loppua, sillä irtolankoja roikkuu vielä useita. Vaughanin mukaan sarjasta tulee pitkä, joten todennäköisesti vähintään yhtä pitkä kuin Y – The Last Manista (arvostelu), jota julkaistiin 60 numeroa, luulisin. Aion seurata tarinan loppuun saakka, sillä ainakin toistaiseksi se pitää hyvin pintansa. Ja jos ei mitään todella ihmeellistä sarjakuvarintamalla satu, niin Saga, volume 6 on ensi vuonna minun Hugo-nimeämislistassa.

Aiempien osien arviot:
Saga, volume 5
Saga, volume 4
Saga, volume 3
Saga, volume 2
Saga, volume 1