Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä - Blade Runner - Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 14

1982 ilmestynyt Blade Runner on yksi suosikkielokuvistani. Olen heti alusta asti tiennyt sen perustuvan Philip K. Dickin kirjaan Do Androids Dream of Electric Sheep? (1968). Voisi sanoa, että olen aikonut lukea kirjan suomennoksen ilmestymisestä 1989 asti, mutta en ole saanut aikaiseksi. Ehkä osittain siksi, että pidin elokuvan neo-noirin viipyilevästä tunnelmasta, pimeän ja valon kontrastista, ja pelkäsin etten pidä Dickin kirjasta yhtä lailla. Elokuvan jälkeen olen myös ihmetellyt miksi kirjan nimessä on sähkölampaita. Kirja ilmestyi suomeksi nimellä Palkkionmetsästäjä -Blade Runner. Ei siis lampaita suomennoksen nimessä, mutta... 

Otin Palkkionmetsästäjän luettavaksi kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen #14, jota luotsaa Kartanon kruunaamaton lukija -blogi.

 

Vaikka suomennoksen nimessä ei ole sähkölammasta, kirjassa oikeasti on. Maapallolla ei ydinsodan jälkeen ole jäljellä kuin harvoja eläimiä ja ne, kuten ihmisetkin, on laajalti korvattu replikaateilla. Elävä eläin on statussymboli, josta palkkionmetsästäjä Rick Deckard haaveilee, mutta toistaiseksi hänellä on ollut varaa vain replikaattiin, sähkölampaaseen. Deckard saa kuitenkin tehtäväksi eliminoida neljä kapinallista Nexus-6 luokan replikaattia ja palkkio on erinomainen. Sillä voisi vihdoin hankkia elävän eläimen. Mutta tehtävä ei ole helppo.

Eron kirjan ja elokuvan välillä huomaa heti ensisivuilta. Kirjassa Deckard on naimisissa ja hänellä on pakkomielle elävän eläimen omistamiseen. Hahmo tuntuu parodianomaiselta, ei lainkaan palkkionmetsästäjän stereotyypiltä. Vaikka mielessä häälyy Harrison Fordin hahmo, se väistyy pian taka-alalle. Dickin Deckard on omalaatuinen, erilainen ja sellaisenaan onnistunut hahmo. Elokuva poikkeaa aikalailla kirjasta, mutta replikaattihahmot ja joukko yksityiskohtia on säilytetty mukaan. Kirjan sodan jälkeinen maailma on harmaa ja ihmisiä on siirtynyt asuttamaan maapallon ulkopuolisia siirtokuntia. Tarina herättää hyvin erilaisia mielikuvia ympäristöstä, jossa suhteellisen vähälukuiset ihmiset elävät, kuin mitä elokuvan massiiviset rakennukset ja China Townin vilisevä ihmismassa. Merkittävä ero on myös empatialaite, jolla voi säädellä tunteita ja varsinkin Deckardin vaimo tuntuu olevan siitä riippuvainen. Tämä puuttuu elokuvasta kokonaan. Asetelma on masentava, varsinkin kun siihen liittyy teknologiapohjainen uskonto. Tarinan juonta seurataan myös Isidore-nimisen radioaktiivisuuden vuoksi älyllisesti taantuneen henkilön kautta. 60-luvulla kirjoitetussa kirjassa on usein vääjäämättä jotain vanhentunutta ja tässä tapauksessa se on Neuvostoliitto. Kuten niin monesti, Neuvostoliiton hajoaminen on ollut kylmänsodan aikana vaikea kuvitella ja siirtää osaksi tulevaisuutta.

Dickin kirjoissa tuntuu olevan aina jotain epämääräistä, selittämätöntä, surrealistista ja niin Palkkionmetsästäjässäkin. En välttämättä haluaisi jäädä roikkumaan epätietoisuuteen, mutta se on kirjailijan tunnusmerkki. Pidin Palkkionmetsästäjästä hyvin paljon itsenäisenä teoksena ja pääsin lukiessa pois Blade Runnerin varjosta. Itse asiassa, vaikka suomennos Blade Runner -sanaa tyrkyttää ihan kirjan nimessäkin, Dick ei mainitse sanaa alkuperäisessä teoksessa lainkaan. Lähteet kertovat, että elokuva otti nimen Alan Noursen The Blade Runner ja William S. Burroughsin Blade Runner (a movie) -kirjoista. Kirjan suomennoksessa on ilmeisesti haluttu hyödyntää elokuvan kulttisuosiota.

Luin maininnan, että Do Androids Dream of Electric Sheep? olisi saamassa uuden J. Pekka Mäkelän suomennoksen nimellä Uneksivatko androidit sähkölampaista? Nimi joka kunnioittaa kirjailijan alkuperäistä kirjan nimeä ja on melkoisen nerokas.

Olen enemmän kuin tyytyväinen, että olen vihdoin saanut tämän klassikon luetuksi. Sen kunniaksi katsoin myös elokuvan The Final Cut -version uusiksi. Se on edelleen tunnelmaltaan loistava leffa.

 

 

Voltaire: Mikromegas, Cyrano de Bergerac: Matka kuuhun ja Francis Godwin: Lento kuuhun

Lainasin sattumoisin kaksi proto-sf:ksi luokiteltua kirjaa elokuussa. Ensimmäinen oli Voltairen Mikromegas. Olen viimeksi lukenut Voltairea joskus yläasteella eli noin sata vuotta sitten. Mitään muistikuvaa ei ole säilynyt tuolta ajalta. Vuonna 1752 julkaistu Mikromegas on yksi vanhimmista teoksista, jossa maanpallolle saapuu avaruuden olentoja, jos ei jopa vanhin. Toki vanhemmissakin teoksissa maapallon asukas sentään matkustaa Kuuhun, kuten toisessa proto-sf-teoksessa Cyrano de Bergeracin Matka kuuhun ja aiemmin tänä vuonna lukemassani Francis Godwinin Lento kuuhun -teoksessa. Mikromegas sisältää mielenkiintoisesti todellisuuspohjan Ranskan Kuninkaallisen tiedeakatemian tutkijoiden geodeettisesta tutkimusmatkasta Tornionlaaksoon. Paluumatkalla tutkijoiden laivassa matkasi kaksi torniolaista naista etelä-Ruotsiin ja myöhemmin eri reittiä Ranskaan. Voltairen fiktiossa Siriuksesta ja Saturnuksesta tulleet jättiläismuukalaiset intoutuvat seuraamaan pikkuruisia maan asukkaita ja filosoimaan heistä ja heidän kanssaan. Jokseenkin tylsästi. Koin ikäväksi Voltairen tavan piikitellä filosofisesti aikalaisiaan, joiden kanssa hän oli eri mieltä tai kuului eri leiriin tieteellisesti. Lisäksi hän vihjailee torniolaisten naisten moraalittomuudesta. Oli siihen syytä tai ei, jotenkin tuntuu, että kirjailija selkeästi esittää omaa mielipidettään, eikä kirjoita fiktiota. 

Sama seikka on ongelmana Cyrano de Bergeracin Matka kuuhun -kirjassa. Liekö syy on tuon ajan satiirityylissä, jota ranskalaiset suosivat. Minulle se näyttäytyi pilkalliselta tämän päivän näkökulmasta. Myönnän toki, että en välttämättä ymmärrä satiiri-lajin hienoutta ja historiallista arvoa. Itseäni twitteristä lainatakseni Matka kuuhun on uskomatonta potaskaa, jopa 1600-luvun teokseksi. Ei sinänsä haittaa, että kuuhun lennetään aamukasteen tai uhrisavun avulla, sillä 1600-luvulla tieteiskirjallisuusaihio on luonnollisesti paljolti fantasiaa. Teoksessa on kuitenkin uskontoon liittyvä selittämistä ja jotenkin koin myös ylimielisyyttä, että en pitänyt teoksesta alkuunkaan. Verrattuna aikalaisen Francis Godwinin Lento kuuhun -teokseen heikko. 

Liekö johtuu siitä, että Francis Godwin on englantilainen, ja Englannissa 1600-luvulla tyyli oli erilainen. Päähenkilö on kuitenkin espanjalainen astronautti, joka lentää joutsenen kaltaisilla linnuilla Kuuhun, jossa hän kohtaa kristittyjä kuulaisia, jotka ovat luoneet kadehdittavan utopian. Uskonnolta ei tältä piispa-kirjailijaltakaan vältytä, mutta Kopernikus ja Galileo on kuitenkin myös omassa arvossaan. Nämä kolme proto-sf-teosta ovat tutustumisen arvoisia genren historian näkökulmasta, mutta mitään suurta kirjallista lukukokemusta niistä ei saa. Kirjallisuuden tutkijat toki repivät niistä enemmän kuin tavallinen meikälukija.

Karel Čapek: R.U.R. - Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 12

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 11 jäi minulta väliin, mutta nyt tähän Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin vetämään kahdenteentoista haasteeseen terästäydyin mukaan. Olen lukenut viime aikoina useitakin klassikkoja, mutta valitsin tempaukseen tsekkiläisen Karel Čapekin näytelmän R.U.R., joka valmistui vuonna 1920. Näytelmän ensiesitys oli Prahassa 25.1. 1921 eli kutakuinkin 100 vuotta sitten. Suomeksi teos on ilmestynyt kokonaisuudessaan 2009. 

R.U.R. eli Rossumin universaalit robotit koostuu neljästä näytöksestä, joista ensimmäinen on alkunäytös. Rossumin tehdas on kehittänyt roboteista uuden, ihmisestä vaikeasti erotettavan version, jonka tuotanto on salaista. Ylijohtajan tytär Helena Glory saapuu tehtaalle, jossa sen johtajisto pääjohtaja Harry Dominin johdolla esittelee hänelle robotit. Helenan ällistykseksi niitä ei todellakaan erota biologisista ihmisistä, mutta pääjohtaja vakuuttaa ettei niillä ole tunteita, omaa tahtoa, intohimoja, historiaa tai sielua. Helena kapinoi, sillä hänen mielestään Robotteja tulisi kohdella kuten ihmisiä, niille pitäisi antaa vapaus tunteisiin ja rakkauteen. Vuosien jälkeen, kun Robotit ovat korvanneet ihmiset työnteossa, sillä ne ovat halpoja ja helposti massatuotannolla valmistettavia, ihmisten syntyvyys on laskenut ja maailmantalous on robottien varassa. Rossumilla tuotetaan uusi robottimalli, poikkeuksellinen Radius. On väistämätöntä, että robotit ottavat vallan, mutta yhteiskunta ei ole kuitenkaan sillä valmis. Sen huomaavat myös robotit.

R.U.R.in kieli on vanhahtavaa ja pateettista, mikä osin peittää alleen tarinan ajattomuuden. Čapek esittelee teoksessa ensimmäistä kertaa kirjallisuudessa sanan robotti. Kyseessä ei ole kuitenkaan perinteinen mekaaninen tuote, vaan ihmisen kaltainen biologinen olento, josta tänä päivänä käytettäisiin ehkä nimitystä "biomuoto", kuten Adrian Tchaikovsky omissa Dogs of War -teoksissaan (arvostelu) käyttää. Kirjan jälkisanoissa tarjotaan robotti-sanan alkuperäksi tsekkiläistä robota-sanaa, joka tarkoittaa taksvärkkiä, työtä, jonka tuotos menee yhteiskunnan hyväksi, eikä tekijä saa siitä palkkaa. Tarinan tarkoitus ei kuitenkaan ole ollut keskittyä robotteihin, vaan ihmiseen ja hänen sankaruuteensa jopa tuhon hetkellä. R.U.R. on dystopia, siitä ei ole epäilystäkään, ja ehkäpä tuo sankaruus ei näyttäydy tämän päivän valossa enää samalta, kuin sata vuotta sitten, vaan aika naiivilta. 

Isaac Asimov, joka on tunnettu omista roboteistaan, piti Čapekin R.U.R.-näytelmää huonona, mutta kiittelee sitä robotti-sanasta. Asimov on kuitenkin poiminut omiin kirjoihinsa muutakin idean tynkää kuin pelkästään yhden sanan, joten R.U.R.illa on ollut sitäkin kautta suuri vaikutus keinoihmiseen liittyvään kirjallisuuteen. Čapekin lähtökohta oli inhimillisyys, ahneus, työ vähemmillä kustannuksilla ja massatuotannolla saavutettava runsaus, jolloin ihmiset voivat vetää lonkkaa yltäkylläisyydessä. Tehdastyön kasvava vaikutus yhteiskunnassa on merkittävä osa teosta. R.U.R.issa on havaittavissa myös ajattelu, joka sittemmin tieteisfiktiossa on nostanut usein päätään. Robotteja/androideja inhimillistetään ja niille vaaditaan ihmisten kaltaisia oikeuksia. Tämä on esillä esim. paitsi Asimovin tuotannossa, myös erittäin pitkälle vietynä Annalee Newitzin 2017 julkaistussa teoksessa Autonomous (arvostelu).

R.U.R. on klassikko, jonka voisin katsoa näytelmänäkin, tosin ehkä modernimmalla kielellä.

Vonda McIntyre: Unikäärme

Unikäärme on ehdottomasti teos, joka pääsee mukaan Kirjahyllyn aarteet 2 -lukuhaasteeseen. Kirja on kököttänyt hyllyssäni ties kuinka kauan ja minulla on ollut omituisia ennakkoluuloja sitä kohtaan, joten en ole saanut luetuksi aikaisemmin. Nyt voin kuitata yhden kirjan myös Hugo-ehdokaslukuhaasteestani. Dreamsnake voitti ilmestyttyään (1978) seuraavan vuoden Hugo-, Nebula- ja Locus-palkinnot. Suomennettu versio ilmestyi 2002. Liitän kirjan myös Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaasteeseen, sillä kyllähän tämä klassikoiden joukkoon luetaan.

Käärme on parantaja, nainen joka kiertää apurikäärmeidensä kera pitkin ydinsodan jälkeistä turmeltunutta maata. On paikkoja, joihin ihmisen ei kannata mennä. Käärme paitsi parantaa, hän tuo unikäärmeensä avulla myös helpotusta kuolemanpelkoon kuoleman hetkellä. Menetettyään käärmekammoisten kyläläisten vuoksi unikäärmeensä, hänen täytyy löytää uusi. Ilman unikäärmettä ei juuri voi olla todellinen parantaja. Unikäärmeet ovat kuitenkin harvinaisia, eivätkä parantajat tiedä miten saisivat harvat hallussaan olevat lisääntymään. On kuitenkin paikka, josta tieto voisi löytyä.

Maailmakuvaus on kiehtova, iso kaupunki ja paljon pieniä kyläyhteisöjä, paimentolaisia sekä vaeltajia. Katastrofin jälkeinen maailma on yhtälailla kuin ennenkin ennakkoluuloinen ja epätasa-arvoinen, jopa julma. Selviytyäkseen on oltava itsekäs tai niin useimmat luulevat taikauskossaan ja peloissaan. Käärme on kaikkea muuta kuin itsekäs, hän uhraa aikansa sairaille ja kuoleville. Käärme on itsenäinen ja seksuaalisesti aktiivinen ja aloitteellinen, joskaan ei aina itsevarma. Hyvin inhimillinen hahmo siis. Kirjassa on romanssi, joka ei kuitenkaan vie onneksi koko huomiota. Loppupuoliskolla kuvioon astuu myös pieni kaltoinkohdeltu tyttö, jolla on loppuratkaisussa oma osuutensa.

Kirjan rakenne on hieman pätkittäinen, varsinkin alussa tuntuu, että lukisi erillisiä tarinoita, joissa on sama päähenkilö. Tämä tunne kuitenkin vähenee loppua kohti. Tarinassa kuvataan paljon Käärmeen ammatinharjoittamista, käärmeiden käyttöä parannustöihin ja rokottamista. Muutaman kuvauksen jälkeen tähän aiheeseen ei enää löydy uutta. Onneksi kirjailija keskittyy käärmemyrkyn muihin puoliin ja pelottavien tapahtumien jälkeen, kirja saa kohtalaisen lopun. Kirja yllätti positiivisesti ja joudun jälleen kerran toteamaan näiden kirjahyllyssä roikkuvien teosten suhteen, että kyllä niitä kannattaa rohkaistua lukemaan.

Adrian Tchaikovsky: Walking to Aldebaran

Adrian Tchaikovskyn Walking to Aldebaran on vuonna 2019 julkaistu pienoisromaani, jossa Gary Rendell -niminen astronautti lähetetään kansainvälisen tutkijajoukon mukana Kuiperin vyöhykkeelle tutkimaan tarkemmin sieltä tehtyä outoa löytöä. Tämän artefaktin odotetaan olevan mahdollisesti madonreikä, jonka toisessa päässä on elämiseen kelvollinen planeetta. Päästyään artefaktille ryhmä kohtaa hyökkäyksen. Rendell selviytyy, mutta päätyy harhailemaan omillaan pitkin artefaktin tunneleita. Hän ei ole kuitenkaan yksin.

Kuuntelin Walking to Aldebaranin äänikirjana, jonka luki kirjailija itse. Olin oikeastaan hämmentynyt koko tarinan ajan. Siinä oli paljon kuvausta ja huumoriakin löytyi kohtalaisesti ja viitteitä populaarikulttuuriin muutamia, mutta silti koko sisältö tuntui tyhjältä. G.Rendell ei saanut ulottuvuutta, eikä hänen ympäristössään ollut mitään kiinnekohtaa. Pienoisromaani yllätti siinä mielessä, että odotin Tchaikovskylta jotain kehittyvää hahmokeskeistä, mutta sitä samaa omaäänistä tarinankerrontaa ei löytynytkään. Meneekö se sitten kirjailijan monipuolisuuden piikkiin, en tiedä. Tarinaa kerrotaan kahdessa aikajanassa, nykyisyydessä ja menneessä, jossa kuvataan mm. ryhmän muita henkilöitä.

Jos kirjaa vertaa esim. Andy Weirin Yksin Marsissa teokseen, jossa niin ikään on yksinäinen kertoja ja vieraat olosuhteet, joihin päähahmon selviytymisyritystä kuvataan huumorilla, Walking to Aldebaran jää auttamatta varjoon. Lukijan kutsuminen Totoksi (”We’re not in Kansas anymore”) on kuitenkin hauska yksityiskohta. Yksi laimeaksi kokemukseksi jäänyt kirja ei kuitenkaan lannista minua, vaan meinaan lukea jatkossakin kirjailijan teoksia. Juuri nyt pidän ehkä tauon ja uppoan jonkun toisen vuosia väliin jääneen kirjailijan tuotoksiin.

Adrian Tchaikovsky: Dogs of War

Toisen kirja Adrian Tchaikovskylta kuuntelin äänikirjana melkein Guns of the Dawnin (arvostelu) jälkeen. Dogs of War (2017) yllätti (sekin) olemalla melkoisen erilainen kirja kuin edellinen, mutta silti siitä erottuu kirjailijan omaperäinen ”ääni”, joka jo tässä vaiheessa alkaa olla tunnistettavissa.

Rex on geneettisesti muokattu biomuoto, isokokoinen ja luodinkestävä, jota käytetään sodassa tappavana aseena. Hän tottelee isäntää ja pitää positiivisesta palautteesta. Hän on Hyvä Koira, eikä halua olla muuta. Yhdessä Dragonin, Honeyn ja Mehiläisten kanssa hän on käskystä Meksikossa hoitelemassa laitonta anarkiaa. Rexillä ei ole mitään ongelmaa taistella vihollista vastaan, mutta välillä on hämärän peitossa, kuka se vihollinen onkaan. Ja miksi isäntää syytetään sotarikolliseksi? Onko Rexillä ja muilla biomuodoilla oikeutta olla edes olemassa ja mitä tapahtuu, jos hänestä tulee oman itsensä isäntä?

Ensimmäiseksi on sanottava, että äänikirja useilla lukijoilla on hyvin toteutettu. Rexin ääni on loistava! Myös muut lukijat onnistuvat, vaikkakin välillä vihainen, korotettu ääni häiritsee noustessa yli muiden äänitason. Mutta Rexin ääni on matala ja murisevaa lähestyvä, mikä tarinassakin on merkitsevää. Ja lisäksi lukija tekee ynähdyksen, joka on niin hellyyttävä koiran epävarmaa inahdusta muistuttava ääni, että olin ihan myyty.

Tarina alkaa militarisena science fictionina, joka yllättävää kyllä vangitsee heti mukaansa (minulla on hieman ongelmia tämän alalajin kanssa ajoittain). Sävy vaihtuu kuitenkin pikku hiljaa pohtimaan biomuotojen käytön etiikkaa ja laillisuutta, mikä osalle biomuodoista on sisäistynyt jo aiemmin ja selkeämmin kuin Rexille. Vaikka Rex on kohtalaisen älylliseksi ja loogiseksi ohjelmoitu, hänellä on voimakas tarve olla isännän ohjaama. Tchaikovsky kuvaa tätä tarvetta erinomaisen ymmärrettävästi, mikä välillä inhimillistetyssä koirahahmossa aiheuttaa kärsimättömyyttä herättäviä piirteitä. Rex on silti erinomainen hahmo, erilainen mihin olen törmännyt pitkään aikaan. Muissakin biomuodoissa on eläinhahmoille tunnistettavia piirteitä ja ne ovatkin selkeästi kiinnostavampia kuin kirjan ihmiset.

Kirjassa herätetään ajatuksia korkean teknologian valjastamisesta ihmiskunnan palvelukseen luomalla älyllisiä muotoja ja miten niihin pitäisi suhtautua. Kysymys on voiko biomuotojen kanssa elää rinnakkain ilman alistavaa suhdetta. Rex ja hänen kumppaninsa, jotka ovat selkeästi vain konflikteihin luotuja tappajia, ovat edelläkävijöitä, joiden pitää itsekin tajuta asemansa. Vaikka kirja onkin science fictiomaiseen tapaan asiallisen kertova, se pääsee myös liikuttamaan. Tarinan juonessa on muutamia käänteitä, mutta se johdattaa lukijaa kuitenkin aika suoraviivaisesti lopputilanteeseen. Guns of the Dawn on Tchaikovskyn kirjoista täyteläisempi juoneltaan kuin Dogs of War, mutta saatoin pitää jälkimmäisestä ehkä jopa hieman enemmän. Suositeltava teos. Erityisesti äänikirjana. Ja miksihän Adrian Tchaikovskya ei ole koskaan suomennettu?

Iain M. Banks: Tähystä tuulenpuolta

Yhtä-äkkiä onkin vierähtänyt kahdeksan vuotta siitä, kun viimeksi luin Iain M. Banksin Kulttuuri-sarjan kolmannen osan. Kuinka tässä näin on käynyt? Toki tässä välissä olen lukenut pari muuta Banksin kirjaa, mutta silti. Tähystä tuulenpuolta on The Culture-sarjan kuudes osa (Look to Windward, 2000), mutta neljäs suomennettu osa (2004). Jostain syystä sarjasta jätettiin kaksi väliosaa suomentamatta. Nyt kun vihdoin sain luettua Tähystä tuulenpuolta hyllystäni, liitän sen mukaan Kirjahyllyn aarteet 2 -lukuhaasteeseen. Lisäksi liitän kirjan Aikamatka-lukuhaasteen kohtaan 3. Kirja, jossa on eri aikatasoja.

Idiran ja Kulttuurin välisessä sodassa 800 vuotta sitten kahden räjähtäneen tähden ja sen vuoksi miljoonien tuhoutuneiden henkien kunniaksi Masaqin kiertoratamaailmassa järjestetään muistojuhla, johon on tilattu kuuluisalta cheliläiseltä säveltäjältä Zilleriltä sinfonia. Ziller elää omaehtoisessa maanpaossa kiertoratamaailmassa eikä ole lainkaan ilahtunut, kun saa kuulla, että hänen kotimaailmastaan saapuu lähettiläs Quilan suostuttelemaan häntä palaamaan takaisin kotiin. Kastijärjestelmäinen Chel kävi raakaa sisällissotaa kastien poistamiseksi, mikä epäonnistui. Jälkeenpäin Kulttuuri tunnusti aloittaneensa sodan ja pyysi sitä anteeksi. Pinnan alla anteeksiantoa ei kuitenkaan hyväksytty, vaan laadittiin suunnitelmat kostosta. Kun sodassa puolisonsa menettänyt Quilan saapuu Masaqiin on jännitteet viritetty puoleen ja toiseen.

Tähystä tuulenpuolta liikkuu laajoissa ympyröissä esitellen pitkien välimatkojen päässä olevia tapahtumia ja useissa aikatasoissa. Kerronta on siis Banksille tyypilliseen tapaan epälineaarinen. Päähenkilön Quilanin kohdalla kuljetaan ainakin kolmessa eri aikatasossa, joiden avulla hahmon fyysinen ja psyykkinen tila saa laajan perspektiivin ja motiivin. Quilan on jokseenkin poikkeava sotilas, ja minulla oli välillä ongelmia pysytellä hänen psyykeensä tasolla. Oli kuitenkin hienoa, että hän lajina poikkesi tavanomaisesta. Quilanin ja Zillerin välinen tapaaminen, jota koko ajan yritettiin järjestellä, sai välillä komediallisia piirteitä siitä kuinka Ziller pakoili Quilania ja Kulttuurin isännät yrittivät kohteliaasti palloilla kahden vieraan toiveiden mukaisesti. Homomdanilainen kolmemetrinen Kabe Ischloear, jota saattoi erehtyä luulemaan patsaaksi oli erinomainen lisä henkilökaartiin.

Kulttuurin alusten nimet kiinnittävät aina huomiota ja muutamia kivoja tässäkin osassa esiintyi. Välillä Banks innostui jopa revittelemään aiheella parin sivun verran. Myös uskomattoman isot hirviösaurukset oli huikeita asuinalueineen ja niissä oli ihmeentuntua, vaikkakin jäivät tarinallisesti jokseenkin irrallisiksi. Vaikka pidin Tähystä tuulenpuolta -kirjasta, se tuntui juoneltaan laimeammalta kuin aiemmat Kulttuurin osat. Eikä edes loppu vakuuttanut minua tällä kertaa. Plussaa on jälleen hieno maailmanluonti ja kekseliäät hahmot. Aion jatkaa sarjan lukemista kevyellä tahdilla. Olisi kiva, jos koko sarja olisi suomennettu, mutta pitänee lukea väliin jääneet osat jossain vaiheessa englanniksi.

Agustina Bazterrica: Rotukarja

Argentiinalaisen Agustina Bazterrican Rotukarja (Cadáver exquisito, 2017, suom. 2019) oli yksi viime vuoden kohuttuja käännöskirjoja. Luin sen syksyllä ja kirja nousi vuosikatsauksessani lukukokemusten Top 5 -listalle.

Lähitulevaisuuden maailmassa eläimiin on levinnyt ihmisille vaarallinen virus, jonka vuoksi kaikki lihan tuotantoeläimet, lemmikit ja villieläimet joudutaan hävittämään. Ainoastaan lintuja ei ole saatu tuhottua, joten niitä vastaan suojaudutaan sateenvarjoin. Ihmisen lihanhimo ei ole kuitenkaan kadonnut, joten pikkuhiljaa yhteiskuntanormit muuttuuvat ja kannibalismista tulee hyväksyttävää ja laillista. Osa ihmisistä tuotetaan ruuaksi, heidät kasvatetaan kuin tuotantoeläimet aiemmin, vailla ihmisarvoa. Lapsensa menettänyt ja vaimostaan asumuserossa oleva Marcos Tejo on lihajalostamon päällikkö, joka saa lahjaksi rotukarjaksi luokitellun naisen ja pinnan alla kytevät ajatukset ympäröivästä järjestelmästä nousevat pintaan ja teoiksi järjestelmää vastaan.

Rotukarja on mielenhätkäyttäjä. Sen dystopisen maailman taustalla on nykymaailman monenlaiset ”megamatriisit”, kuten kirjailija itse on haastattelussa ilmaissut, tasa-arvon vääristymät sekä ravitsemukseen ja ruuantuotantoon liittyvät julistukset, joita poliittinen taho, korporaatiot ja media luovat ja pönkittävät. Yhteiskunnassamme on aina ollut ihmisjoukkoja alistetussa asemassa laajassa mittakaavassa sukupuolen tai ihonvärin vuoksi. Rotukarjassa tämä alistaminen on kuvattu nykypäivän tabun, kannibalismin muodossa, mutta on silti samaa toimintaa. Jotkut syövät ja jotkut tulevat syödyiksi. On vain kyse siitä mitä kunkin hetken normit sallivat. 

Normien muuttuminen kuvataan heti tarinan alussa, kuin kuittauksena, hitaana vastarinnan hiipumisena, muuttumisena välinpitämättömyydeksi tai aivopesuna. Päähenkilön ajatukset kuvaavat sisäistä vastustusta järjestelmää kohtaan, mutta ulkoisesti yhteiskunnan uudet normit ovat vahvoja, vaikka hän osittain salaa niitä vastaan toimiikin. Tejon sisäinen inhimillisyys on kirjan rankin osuus, hänen rakkautensa ja kaipuunsa koiraansa kohtaan on välähdys menetetystä.

Rotukarja on raaka ja lohduton kirja. Jälkeenpäin tulin ajatelleeksi Margaret Atwoodin Oryx ja Crakea (arvostelu), jossa on myös taustalla ajatus jonkin hallitsevan tahon aiheuttamasta muutoksesta ja säätelystä. Molemmissa kirjoissa tämä on todella pelottava teema ja saa miettimään onko tällainen kehitys jo käynnissä, mutta emme vain tunnista sitä. Kirjan kieli on kohtalaisen pelkistettyä ja kuvaukset teurastuslinjoista ja ihmiskarjan käsittelystä lähes teknistä, mikä on tarkoituksenmukaista, sillä sen avulla päähenkilö pyrkii selviytymään.

Rotukarja ei ole täydellinen tai miellyttävä kirja, mutta se saa ajattelemaan. Paljon enemmän kuin pystyn tai haluan kirjallisesti ilmaista. Suosittelen tätä lukukokemusta itse kullekin.

Joulukuun 2019 luetut

Aloitin joulukuun lukemalla koko George R. R. Martinin  Tulen ja jään laulu -sarjan tähän astiset osat uusiksi. Tai oikeastaan kuuntelin ne äänikirjoina. Päälle luin ekirjana Fire and Blood -teoksen, sarjaan liittyvän Targaryenin suvun alkuvaiheista Westerosissa. Tämä oli ensimmäinen kerta sitten 2011 alkuperäiskielisen kun luin Lohikäärmetanssin uusiksi ja tällä kertaa siis suomeksi. Maailmaan uppoutuminen on totaalista, sarja on erinomainen. Kuuntelin Korppien kestit ja Lohikäärmetanssin limittäin lukujen aikajärjestyksessä ja tämä ”yhdistetty kirja” toimi hyvin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Lohikäärmetanssi olisi vaatinut reippaasti editoimista. Juoni polki paikallaan ja kirjassa oli turhaa toistoa. Silti odotan seuraavaa osaa kuin kuuta nousevaa. Toivottavasti 2020. Fire and Blood oli välillä hieman tylsistyttävää luettavaa luetteloineen kuka kenenkin puolella oli ja kuka mainitsi mitäkin, mutta lohikäärmeet! Ja kuinka surullisia niiden kohtalot olivat. Odotan jo etukäteen mieli maassa jälkimmäistä osaa Targaryenien historiasta, jos se koskaan ilmestyy.

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli (A Game of Thrones 1996, suom. 2003)

George R.R. Martin: Kuninkaiden koitos (A Clash of Kings 1998, suom. 2004)

George R.R. Martin: Miekkamyrsky (A Storm of Swords 2000, suom. 2005)

George R.R. Martin: Korppien kestit (A Feast for Crows 2005, suom. 2007)

George R.R. Martin: Lohikäärmetanssi (A Dance of Dragons 2011, suom. 2014)

George R.R. Martin: Fire and Blood (2018)

Katherine Arden: Dead Voices (2019)

Katherine Ardenin Dead Voices jatkaa lokakuussa lukemani Small Spaces -pienoisromaanin tarinaa kolmesta lapsesta, Ollie, Coco ja Brian, jotka kokevat pelottavan kummia, tällä kertaa kingimäisessä lumimyrskyn saartamassa hotellissa. Dead Voices on mielestäni hitusen parempi kuin ensimmäinen osa tästä tulevasta tetralogiasta. Lapsille suunnattua kauhua. Pelotti hieman aikuistakin, joten enpä tiedä kuinka nuorelle tätä oikeasti voisi suositella. Juoni vaatii kirjailijalta selittelyä, mistä ikävä onnahtelu loppupuolella.

Philip Reeve: Tuhon aikakirja (Infernal Devices 2005, suom. 2006)

Luin Philip Reeven Kävelevät koneet -sarjan ensimmäisen saman nimisen osan 2011 ja toisen osan Kadotettu manner 2012. Kolmas osa, Tuhon aikakirja, on odottanut vuoroaan siitä asti, joten liitän kirjan Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Tom ja Hester ovat nyt aikuisia ja tarina keskittyy heidän tyttäreensä Wreniin. Luin ensimmäisten osien arvioni ja olen mitä ilmeisimmin pitänyt niistä enemmän kuin mitä nyt pidin Tuhon aikakirjasta. Varsinkin alku oli pysäyttäjä, mutta sinnillä jatkaminen palkittiin kuitenkin kohtalaisella tarinalla. Saas nähdä milloin saan luettua sarjan viimeisen osan.

Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille (2019)

Briitta Hepo-ojan nuortenkirja Suomea lohikäärmeille tuntuu saaneen aikaiseksi ihastelua lukijoiden parissa ja kirjan nimi houkutteli minutkin lukemaan. Vaikka tarina on kekseliäs suomalaiseen ympäristöön, minua jäi harmittamaan tosissaan, että nimestään huolimatta kirjassa lohikäärmeet ovat sivuseikka. Ihmissuhteet ja luokkaerot veivät huomion. Ehkä olen jälleen väärää kohderyhmää. Tai luin teoksen liian pian Martinin Fire and Bloodin jälkeen ja lohikäärmejanoni jäi liian voimakkaaksi tullakseen tyydytetyksi tällä kirjalla (tai millään muullakaan)

Ennen joulua pikapyrähdin Lemony Snicketin äänikirjojen parissa ja kuuntelin neljä ensimmäistä osaa A Series of Unfortunate Events -sarjasta. Baudelairen lapset menettävät vanhempansa ja joutuvat orpoina sukulaistensa hoiviin. Ensimmäisenä heistä on vuorossa kreivi Olaf, josta ei päästä myöhemminkään eroon. Lapset kärsivät todellakin surkeista sattumuksista. Tarinat toistavat itseään kerta toisensa jälkeen ja enpä juuri innostunut enää jatkamaan viimeisten yhdeksän osan parissa, vaikka neljäs olikin parempi kuin kolmas ja toinen osa. Ehkä joskus vielä kuuntelen loput matkalukemisena. Kirjat ovat sopivan lyhyitä siihen tarkoitukseen.

Lemony Snicket: The Bad Beginning (1999)

Lemony Snicket: The Reptile Room (1999)

Lemony Snicket: The Wide Window (2000)

Lemony Snicket: The Miserable Mill (2000)

Maja Lunde: Lumisisko (Snøsøsteren 2018, suom. 2019)

Luin jouluna Maja Lunden lapsille suunnatun jouluisen tarinan Lumisisko, joka muistutti paljon monia muita vastaavia kertomuksia ja satuja, mm. Dickensin joulukertomus tuli mieleen. Surullinen tarina on kaunis, samoin kuin kuvitus.

M.R. James: Kummitustarinoita (valikoituja novelleja teoksesta The Collected Ghost Stories of M. R. James 1931, suom. 2019)

Heti joulutunnelmien jälkeen aloitin M.R. Jamesin Kummitustarinoita -kokoelman, johon on koottu 11 nimensä mukaista tarinaa 1800-lopulta ja 1900-luvun alusta. Hirvittävän pelottavia tarinat eivät ole, vaan aikakaudellensa tyypillisesti lähinnä epämiellyttäviä. Tarinat on kirjoitettu selittävään tapaan ja niissä esiintyy kiehtovasti vanhoja termejä, jotka antavat oman tunnelmansa. Termeille ja käännösratkaisuille löytyy kirjan loppuosasta selitteet. En ollut lukenut yhtäkään kokoelman novellia aiemmin, ja suosikikseni nousi Mezzotinto, jonka tyyliä ja aihetta on sittemmin toistettu muodossa jos toisessakin useaan kertaan eri tekijöiden toimesta niin kirjallisesti kuin visuaalisesti.

Joulukuun päätteksi kuuntelin C.J. Tudorin Liitu-ukko -äänikirjan (The Chalk Man 2018, suom. 2018). Tarina jäljittelee Stephen Kingiä niin selkeästi, että tällainen satunnainen King-lukijakin huomasi yhtäläisyydet neljän pojan ja tytön sattumuksissa pienessä kaupungissa. Pelottava klovni vain puuttui, mutta olihan mukana sentään salamyhäisiä liitu-ukkoja.

N.K. Jemisinin Emergency Skin (2019) päätyi kuunneltavaksi silmällä pitäen lyhyitä Hugo-ehdokas kategorioiden ehdokkuuksia. Tarinassa ympäristötuhon Maasta poistuneet matkaajat palaavat takaisin katsastamaan raunioita, olettaen ihmisten tuhoutuneen. Oletukset ja totuus eivät ihan käykään yksiin. Tarinan idea on ok, mutta toteutus niin naiivi, että olin hämmästynyt, että tämä yleensäkin on Jemisinin tuotos. Sävy oli humoristinen aiheesta huolimatta, ehkä hieman kieli poskella kirjoitettu, selittävä. En ainakaan itse aio nimetä tarinaa ehdokkaksi.

Vuodenvaihde menee Ursula K. Le Guinin parissa, mutta ne luetut lasketaan seuraavalle vuosikymmenelle.

Marraskuun 2019 luetut

Luin marraskuussa 20 kirjaa, joista spefiä olivat alla listatut 17. En ole saanut motivoitua itseäni kirjoittamaan arvioita kirjoista, edes lyhykäisiä, joten tässä nyt pelkästään erikoismaininnat. Marraskuun kirjoista erityisesti nousee ylitse muiden Josh Malermanin Lintuhäkki, josta pidin paljon kirjana. Olen nähnyt filmatisoinnin aiemmin, joka sekin oli mielestäni ok, mutta kirjassa oli vielä vahvempi tunnelma. Etenkin päähenkilö Malorie on hahmona jämäkämpi ja aidompi nimenomaan kirjassa.

Luin vihdoin ensimmäisen osan Alastair Reynoldsin Ilmestysten avaruudesta, joka on kerännyt pölyä kirjahyllyssäni jo vuosia, joten osallistun tällä luetulla Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Odotukseni teosta kohtaan olivat kohtalaiset, mutta petyin hieman. Kirja oli aivan ihmeen pitkä siihen nähden mitä siinä oikeasti tapahtui tähdellistä juonta. Muita marraskuun lukemisena olleita haasteeseen liittettäviä kirjoja olivat Susanna Clarken The Ladies of Grace Adieu and Other Stories ja Neil Gaimanin Smoke and Mirrors sekä M is for Murder -novellikokoelmat, jotka kaikki ovat odottaneet lukemistaan lähemmäs 10 vuotta.

Becky Chambersin To Be Taught, If Fortunaten luin sillä ajatuksella, että pienoisromaani yltää Hugo-ehdokkaaksi ensi vuonna. Pidin tarinasta enemmän kuin aiemmasta kirjailijalta lukemassani romaanimittaisesta teoksesta. Tarinassa neljän hengen ryhmä matkaa avaruudessa tutkimusmatkalla, jonka tarkoituksena on enemmän oppia kuin vaikuttaa, vastakohtana maankaltaistamiselle. Hahmokeskeistä scifiä.

Loppukuusta pyrähdin Neil Gaimanin äänikirjojen parissa. Novellit eivät niinkään tuntuneet minulle sopivilta, mutta pidin lasten kauhukirjasta The Wolves in the Walls ja fantasiatarinasta The Truth is a Cave in the Black Mountains. Gaiman on loistava äänikirjan lukija ainakin omille teoksilleen ja varsinkin jälkimmäinen, jonka hankin yhdistettynä ääni- ja sähköisenä kirjana oli loistavastí toteutettu. Mukana oli FourPlay String Quartetin musiikkia, joka loi synkkää tunnelmaa tarinaan ja sai välillä Gaimanin lukemisen kuulostamaan laulamiselta. Hienosti rytmitetty. Suosittelen.

Skessa Kaukamaa: Zequera Kätketty (2019)

Josh Malerman: Lintuhäkki (Bird Box 2014, suom. 2019)

Deborah Hewitt: The Nightjar (2019)

Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls #6 (2019)

Alastair Reynolds: Ilmestysten avaruus (Revelation Space 2000, suom. 2003)

Katri Alatalo: Ikuisesti, siskoni (2019)

Madeline Miller: Circe (2018)

Paolo Bacigalupi & Tobias Buckell: The Tangled Lands (2018)

Susanna Clarke: The Ladies of Grace Adieu and Other Stories (2006)

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee (The Wind in the Willows 1908, suom. 1949)

Becky Chambers: To Be Taught, If Fortunate (2019)

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu (Sent i november 1970, suom. 1970)

Margaret Atwood: Noidan sikiö (Hag-Seed 2016, suom. 2019)

Neil Gaiman: Smoke and Mirrors (1998)

Neil Gaiman: M is for Magic (2007)

Neil Gaiman: The Wolves in the Walls (2003)

Neil Gaiman: The Truth is a Cave in the Black Mountains (2014)

Lokakuu 2019 luetut #2

Edgar Allan Poe: Kauhutarinoita

Tämä Poen Kauhutarinoita-kirja löytyy 2008 julkaistuna äänikirjana ja on sisällöltään lyhyempi versio kuin 1995 julkaistu samanniminen paperiversio. Äänikirja sisältää novellit: Korppi, William Wilson, Amontillado-tynnyri, Kuilu ja heiluri, Ligeia, Punaisen kuoleman naamio ja Usherin talon häviö. Kaikki nämä olivat ennestään tuttuja muista lukemistani kokoelmista, mutta nyt ensi kertaa kuuntelin luettuna. Olipa formaatti sitten mikä tahansa Poe on mestari, edes lukija ei saanut turmeltua tarinoita, vaikka Korpin tykkään lukea kuitenkin mielummin tekstinä.

Neil Gaiman: Pohjoisen mytologia

Pohjoisen mytologia (2019) oli lukulistallani siitä lähtien, kun se ilmestyi palkintoehdokaslistoille (Norse Mythology, 2017). Suomennos ilmestyi kohtalaisen nopeaa ja vieläpä äänikirjana, joten kuuntelin sen. Useat myytit Odinista, Thorista, Lokista ja Ragnarökistä ovat jo ennestään tuttuja esim. Villy Sørensenin Ragnarök, jumalten tuho -kirjasta (arvio), mutta Gaiman toi esille uusiakin puolia ja varsin Thor on tässä teoksessa hyvinkin erilainen kuin monissa muissa versioissa. Kiinnostava kirja ja annos huumoria mukana.

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Suomennos ja alkuperäinen teos, Machines Like Me, ilmestyivät molemmat tänä vuonna. McEwan ei ole muistaakseni minulle tuttu kirjailija ennestään, enkä tiennyt mitä odottaa tältä teokselta. Luettuani kirjan, en vieläkään oikein tiedä mitä ajatella siitä. Lähtökohtaisesti vaihtoehtohistoriallinen tarina ihmiskunnasta, jossa voi ostaa itselleen androidin kotikäyttöön, on kiinnostava, vaikkakaan ei kovinkaan kumouksellinen niin kuin kirjaa mainostetaan. Robotithan ovat olleet inhimillisiä jo kauan tarinoissa, kuin androiditkin. En ihan päässyt kiinni miten tarinassa yritettiin pohtia mikä tekee ihmisestä ihmisen. Tästä aiheesta on parempiakin versioita kehitetty aiemmin. Hahmot olivat mielestäni tylsiä, joten kirja jäi vain ”tulipahan kuunneltua” tasolle.

V. E. Schwab: Tummenevat varjot

Luin kesällä Schwabin Magian syvempi sävyn (arvio), joka aloitti Shades of Magic -trilogian. Uutuusteos Tummenevat varjot (A Gathering of Shadows, 2015) on siis kakkososa. Tämä tarina alkoi sekä hahmollisesti että juonellisesti hieman kliseisesti, mutta Schwab on vetävän kevyt kirjoittaja (oli mukava tavata hänet Dublinin Worldconissa elokuussa), joten lukeminen rullaa. Trilogian toinen osakin on viihdyttävä taikuuskisoineen ja kivoine asuineen, mutta idean omaperäisyys on niin ja näin. Silti Lontoon eri kasvot ja tarinan kehityskaari niiden välillä kiinnostavat niin paljon, että pidin lukemastani. Viimeinen osa kuuluu lukulistalle.

Cixin Liu: Synkkä metsä

Synkkä metsä on Muistoja planeetta maasta -sarjan kakkososa, joka on alun perin ilmestynyt vuonna 2008. Ensimmäinen osa Kolmen kappaleen probleema (arvio) oli varsin kiehtova ja omalaatuinen lukukokemus ja odotin kakkososalta paljon. Odotukset eivät täyttyneet täysin, sillä koin kirjan ajoittain tylsemmäksi ja jaarittelevammaksi. Varsinkin päähenkilö Luo Ji on lähes sietämätön välillä. Ajoittain tarina taas etenee ja jännite kasvaa, joten kokonaisuus jäi plussan puolelle. Täytyy sanoa, että Liun tyyli on kuitenkin hyvin kiinalainen, ja länsimaiseen scifiin tottuneena tässä kerrontatavassa on oppikoulu käytävänä. Tällä kertaa se oli vaativampaa kuin ensimmäisessä osassa. Viimeinen osa on kuitenkin ehdottomasti lukulistalla.

Lokakuun 2019 luetut #1

Katherine Arden: The Winter of the Witch

Katherine Ardenin Winternight-trilogian kaksi ensimmäistä kirjaa olivat erittäin positiivisia lukukokemuksia (arvostelut) ja The Winter of the Witch (2019) päätösosaa kohtaan kertyi paljon odotuksia. Vasilisa Petrovnan seikkailu keskiajan Venäjällä yhdistää historiaa ja mytologiaa erinomaisesti. Tarina saa arvoisensa lopun, vaikka ehkä kaikki odotukset eivät viimeisessä osassa aivan täyty. Winternight-trilogia on pelottava ja kaunis satu, joka ei ainoastaan ilahduta vaan myös koskettaa. Kirjailija saa maagisen Venäjän myytit ja talvisen luonnon eloon kuvailevalla ja tuntevalla kirjoitustyylillään. Tämä sarja on yksi niistä, joita toivoisin jonkun kustantajan ottavan suomennettavaksi, ja pelkästään lukijan näkökulmasta. On harmi kuinka paljon hyvää kirjallisuutta jää suomalaisilta lukematta sen vuoksi, ettei niitä käännetä.

Nnedi Okorafor: Binti: Home

Ensimmäinen Nnedi Okoraforin Binti-pienoisromaani (arvostelu) oli kohtalaisen kiinnostava luettava ja sen vuoksi luin myös toisen, Binti: Home (2017). Tarinassa noin vuosi edellisten tapahtumien jälkeen Binti palaa takaisin kotiinsa mukanaan Meduse-ystävänsä, jonka kaltaista ei Maassa ole nähty aikoihin. Binti on muuttunut sen jälkeen kun lähti kotoaan, koettelemuksista matkalla Oomza yliopistoon ja yliopiston ilmapiirissä. Maassa ennakkoluulot ja oman yhteisön paineet ovat kovat ja Binti joutuu kohtaamaan ristiriitoja. En valitettavasti päässyt tunnepuolella kiinni lainkaan tarinaan. Binti vaikutti häiritsevältä, varsinkin kun kuuntelin tarinan äänikirjana, jossa lukija tuntui olevan koko ajan hätää kärsimässä. Tarina jäi kesken, joten päätin jokseenkin negatiivisesta fiiliksestä huolimatta lukea vielä kolmannenkin tarinan Bintistä.

Martha Wells: Rogue Protocol

Rogue Protocol (2018) on Martha Wellsin Murderbot-pienoisromaanien kolmas osa. Murderbotilla on vankka ihailijakuntansa, johon minä en varsinaisesti kuulu. Luen kyllä tarinat mielelläni. Tällä kertaa selvitellessään yhä veristä menneisyyttään, Murderbot ajautuu ihmiseksi tekeytyneenä kuljetusalus Mikin avustuksella GrayCris-organisaation entiselle maankaltaistamisprojektin alueelle. Seikkailun ja vaaran tiimellyksessä Murderbot enenevässä määrin kulkee kohti autonomiaa ja itsenäisyyttään. Rogue Protocol jäi minulle etäiseksi ja koin siinä hieman toistoa aiempiin osiin nähden. Osa on mielestäni heikohkoin tähän astisista.

Stephen King: Ulkopuolinen

Stephen King ei kuulu suosikkikirjailijoihini, mutta näin Ulkopuolista (The Outsider 2018, suom. 2018) kehuttavan Kingin parhaaksi pitkästä aikaa. Niinpä kuuntelin kirjan äänikirjana. Alku olikin loistava, olin todella innostunut karmaisevasta murhamysteeristä. Puolivälissä tarina alkoi taantua intensiivisyydessään ja loppu mielestäni lopahti, vaikka olikin positiivinen. Tiesin odottaa tarinassa jotain yliluonnollista, mutta olisin silti toivonut alun maallisemman linjan jatkuvan, vaikka eihän se ollut mahdollista. Olen vakuuttunut, että King toimii minulle paremmin satunnaisina elokuvina. Ulkopuolinen ei varmaankaan ole missään tapauksessa huono, se vain toimi minulle ainoastaan puoleen väliin saakka.

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Kuuntelin Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa (2005) ekologiseksi jännitysromaaniksi kuvatun teoksen äänikirjana. Teoksella on varmasti ansionsa, päätellen vastaanotosta, minkä se sai aikanaan, mutta minusta infodumppaus teki romaanista lähestulkoon tylsän. Jännitystä en huomannut lainkaan ja hahmot olivat puisevia. Kirjan kehuissa mainitaan monesti asiantuntemus, ennemmin kuin kirjalliset ansiot, mutta en luottaisi siihen sellaisenaan ainakaan tietoteoksen tasolle asti. Fiktiossa voi heitellä ideoita, joilla ei olisi pätevää tieteellistä pohjaa, kuten Isomäki on itsekin todennut. Tarjoan tästä näkökulmasta luettavaksi myöhäisemmän Helsingin yliopiston lehden artikkelin: Tiedettä ja scifiä, jossa keskustellaan Isomäen toisen teoksen tieteellisistä tulkinnoista ja näkemyksistä. Toivon muille parempaa ja viihdyttävämpää lukukokemusta Sarasvatin hiekan parissa.

Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku

Rivers Solomonin Menneisyyden kaiku (An Unkindness of Ghosts, 2017, suom. 2018) oli tänä vuonna yksi Tähtivaeltaja-palkintoehdokkaista. Kirja meni ilmestyessään minulta ohi, enkä erityisesti kiinnittänyt siihen huomiota palkintoehdokkuuden aikanakaan. Päätin ottaa ekirjan kuitenkin luettavakseni elokuussa, ohi kaikkien lukujonojen, sillä huomasin kirjailijan osallistuvan Dublinin worldconiin. Luin kirjan worldconin aikana ja toivoin tapaavani kirjailijan jossain ohjelmassa. Näin ei käynyt, sillä hän ei ilmestynyt odottamaani paneeliin, johon hänet oli merkitty.

HSS Matilda on sukupolvialus, joka lähti tuhoutuneesta Maasta avaruuteen kohti taivaan valtakuntaa, uutta tulevaisuutta. Alukselle on syntynyt hierarkia, lokeroituneet rodulliset ja asemalliselliset ryhmittymät, joita valkoinen yläluokka hallitsee. Siellä missä yläkansilla on uima-altaita, urheilukenttiä ja luonnonalueita, alakansien lämpötilaa oli laskettu kipurajalle energiansaannin varmistamiseksi yläkansille. Astra on itseoppinut alakansien lääkitsijä, joka on aluksen virallisen ylilääkärin, Kirurgi Theon suojeluksessa ja mentoroitavana. Hienoisesta ylimääräisestä turvallisuudesta huolimatta Astra on vaarassa, sillä jos nykyinen ylipäällikkö kuolee, tulee tilalle toinen, joka on ottanut hänet silmätikukseen. Astra ystävänsä Gisellen kanssa pääsee äitinsä päiväkirjojen kautta aluksen salaisuuden jäljille, mutta onko tieto pelastukseksi vai tuhoksi?

Menneisyyden kaiun asetelma on siitä erikoinen, että vaikka se kuvaa tulevaisuuden sukupolvialuksen elämää, se pohjautuu hyvin vahvasti menneeseen, maassa vallinneeseen ja vallitsevaan sorron ja alistamisen hallitsemiskulttuuriin. Välillä niin voimakkaasti, että ympäristön aikakäsite hämärtyy. Alistamisen kohteet ovat pikipiiriläisiä, miehiä ja naisia, ihovärinsä tai muun ominaisuutensa vuoksi ihmistä ala-arvoisemmiksi luokiteltuja. Naiset ovat lisäksi vartijoiden mielihalujen ja väkivallan kohteita ja vaikka heissä elää pelko, ahdistus ja epätoivo, kapina ja vastaan taistelu on tukahdettu alistumiseksi.

Solomon kuvaa aluksen olosuhteita erityisesti kahden henkilön kokemuksien kautta, joista Astra on päähahmo. Astra on asioita järkeistävä ja tuntemuksia ulkoistava henkilö, jonka ajoittaiset purkaukset ovat enemmänkin totuuksia kuin kapinaa. Lähimmäksi hänen tunnemaailmaansa päästään kohtauksissa, joissa hän kaipaa menetettyä äitiään. Giselle on räjähtelevä, hallitsematon ja epävakaa, taipuva itsetuhoisuuteen kaikkien traumatisoivien kokemuksiensa jälkeen. Vaikka tarinan johtava juonilanka onkin Astran äidin päiväkirjojen salaisen sanoman ratkominen, hahmojen yksilöllisyys ja oikeus oman olemuksensa määrittelyyn nousee kirjan ehdottomaksi pääteemaksi. Tämä näkyy myös Kirurgissa, joka etuoikeutetusta asemastaan huolimatta taistelee oikeudestaan määrittää itsensä sukupuolisesta painostuksesta huolimatta.

Menneisyyden kaiku on monin osin merkittävä teos, mutta vaikka Solomon kuvaa monia ahdistavia raakuuksia ja väärinkäytöksiä, jää kirjasta kuitenkin päällimmäiseksi älyllinen ja kliininen tunne, johtuen ehkä Astran kokemuskuvauksista. Tarina jää vaivaamaan mielensopukoihin, mutta ei tunnetasolla, mitä olisin toivonut tämän kaltaiselta teokselta. Vertasin lukukokemusta Octavia E. Butlerin Kindrediin (arvostelu), sillä vaikka teosten teemassa onkin eroja, lähtökohdat ovat silti samat ja Butler onnistuu kuvaamaan ristiriitaisiakin tilanteita vaikuttavammin. Se, että tulin ajatelleeksi Butleria Solomonin kirjaa lukiessa on kuitenkin sinänsä jo erittäin positiivinen seikka.

Näin jälkeenpäin ajatellen, olen hieman yllättynyt, että Menneisyyden kaiku ylitti käännöskynnyksen, mutta luonnollisesti positiivisesti yllättynyt. Ajankohtainen ja merkitykseltään tärkeä teos, joka on hyvä esimerkki siitä, että science fiction ei ole pelkkiä avaruusaluksia, vaan paljon muutakin.

Rory Power: Wilder Girls

Rory Powerin esikoisteos Wilder Girls (2019) päätyi lukulistalle kustantajan somemainostuksen kautta. Harvoin nämä hehkutukset menee läpi, mutta tällä kertaa tehoa lisäsi harvinaisen mieleen jäävä kansikuva. Niinpä päädyin lukemaan teoksen pikaisella päätöksellä.

Raxter-saaren tyttökoulu joutui karanteeniin puolitoista vuotta sitten. Toxiksi kutsuttu sairaus surmasi ensin lähes koko opetushenkilöstön ja jokaisen teini-ikäisen tytön kehot alkoi muuttua tuskallisella tavalla oudoksi. Osa kuoli, osan muutokset ovat jatkuvia, eikä kukaan parane. Hetty menetti silmänsä, Reesen käsi muuntui ja Byattille kasvoi toinen selkäranka. Mantereelta luvattiin apua ja parannusta, mutta ruokalähetyksetkin ovat vähäisiä. Koulun aitauksen ulkopuolella saari on vielä pelottavampi ja villimpi. Kun Byatt katoaa, on Hettyn ja Reesen päätettävä uhmatako karanteenikäskyä ja yritettävä pelastaa ystävänsä, mikä tarkoittaa aitauksen ulkopuolelle menoa.

Kirjassa hypätään suoraan altaan syvään päätyyn, eli tarina alkaa tapahtumien jo edettyä pitkälle. Tiedonmurusia tippuu pikkuhiljaa ja tunnelma on tiivis. Alku on niin kihelmöivän salaperäinen, että sadan sivun paikkeilla tuntui, etten pysy housuissani, kun niin teki mieli saada asioita selville. Heti sen jälkeen alkaakin tarinan salaisuuksien auki keriytyminen, mutta viimeiset murut tarjotaan vasta ihan loppupuolella.

Wilder Girlsia kuvataan YA-kirjaksi ja sen päähahmot ovatkin 16-17 vuoden ikäisiä. Teksti on kohtalaisen raakaa, välillä jopa epämiellyttävää, kun tyttöjen oireita kuvataan. Kirjailijan sivulla on lista varoituksia, esimerkiksi kuolemaan, väkivaltaan ja erilaisiin ruumiin iljettävyyksiin sekä kärsimyksiin liittyen, että voi arvata, että kyseessä on science fictionin lisäksi kauhukategoriaan solahtava teos. Pohdin ennen kirjan lukemista, miksi juuri Jeff VanderMeer on mainoskehumassa kirjaa, mutta näin jälkeenpäin se on ihan ymmärrettävää.

Tarinassa on tärkeää tyttöjen väliset suhteet, joista heidän selviytymisensä on kiinni. Kirjaa rinnastetaan joissain mainoksissa Kärpästen herraan, mutta minä näen tämän psykologisella tasolla erilaisena. Ehkä pitäisi lukea Kärpästen herra uudestaan, edellisestä kerrasta kun jo useita vuosikymmeniä. Joka tapauksessa minulla oli useita déjà-vu kokemuksia kirjan alkupuolella, joita en pystynyt erityisemmin yhdistämään mihinkään tarkemmin.

Tarinan loppupuoli venyi hieman, eikä se jaksanut nousta kiinnostavuudessa enää alun nostamien odotusten tasolle. Wilder Girls on kuitenkin erinomainen esikoisteos ja toivottavasti kirjailijalta tulee jatkossakin yhtä intensiivistä kerrontaa. Tämän näytön jälkeen, olen kiinnostunut seuraavastakin teoksesta.

Maja Lunde: Sininen

Odotin innokkaasti norjalaisen Maja Lunden uutta kirjaa nimeltään Sininen (Blå, 2017), sillä kirjailijan edellinen teos Mehiläisten historia (arvostelu) oli mielestäni onnistunut teos ja hiljaisella tavalla puhutteleva. Sininen jatkaa ihmisen maapallolle aiheuttamien muutosten teemaa, tällä kertaa ilmastonmuutoksen mukanaan tuoman kuivuuden seuraamukset. Pääosassa siis vesi.

Kirjassa on kaksi rinnakkaista tarinaa. Vuonna 2017 Norjan tunturien ja vuonojen maisemissa syntyneestä Signestä kasvaa isänsä jalanjäljissä luontoaktivisti, joka vastustaa kotiseutunsa jokien valjastamista ja tunturijäätiköiden louhimista eksoottisena jäänä rikkaiden drinkkeihin. Hänen entinen rakastettunsa on osallinen jäänlouhintaan ja Signe päättää lähteä merimatkalle, sanomaan suorat sanat mitä hän tämän kaltaisista bisneksistä ajattelee. 2040-luvulla Etelä-Euroopan väestö on joutunut lähtemään vesipakolaisiksi kohti pohjoista, jossa huhutaan olevan vielä vettä ja mahdollisuus elää. Nuori isä David ajautuu tyttärensä Loun kanssa pakolaisleirille odottamaan kadonnutta vaimoaan ja poikaansa. Lähistöltä hän löytää kuivan uoman läheisyydestä veneen, jossa hän ja tytär haaveilevat sateista ja purjehtimisesta pohjoisen turvaan.

En osaa sanoa mikä meni pieleen, mutta vaikka Sininen sisältää kaikki samat ainekset kuin Mehiläisten historiakin, se epäonnistuu tunnelmassa ja sanomassaan. Lunde kuvaa Norjan luontoa kauniisti ja antaa pohjaa tuskalle katoavasta luonnosta. Tämä kaikki jää kuitenkin äänekkään lapsen jalkoihin, joka ei tunnu kasvavan aikuiseksi, vaan jatkaa kuvainnollista huutoaan läpi kirjan. Signen aktivismin voi ymmärtää, mutta hänen ihmissuhteensa ovat ahdistavia ja jyrkkiä. Signessä Lunde menettää sanoman voiman.

Ehkä Sininen on kuitenkin kasvutarinakin, sillä vastaavasti isän roolia opetteleva David tuskailee pakolaisuuden kaaottisissa olosuhteissa kuinka pitää huolta tyttärestään, vaikka huomaa myös itsekkäitä tarpeita. Nuoren vanhemman, joka joutuu yksinään ottamaan vastuuta lapsestaan, sisimmässä pyörii varmasti satoja itseluottamukseen liittyviä asioita, ja Lunden kuvaus on varmastikin osuvaa. Davidin ja Loun osuus onkin kirjassa onnistuneempi, ei niin äänekäs, mutta ei lähellekään sitä hiljaisuutta minkä koin Mehiläisten historiassa olennaiseksi ja tärkeäksi.

Kirjan tarinat nivoutuvat yhteen, mutta homma ontuu. En tiedä yrittikö kirjailija saavuttaa Sinisessä samankaltaista päätöstä valopilkahduksineen kuin Mehiläisten historiassa, mutta kun on kyse ilmastonmuutoksesta ja muutamien vuosikymmenten aikajanasta, ei sellaiseen ole mahdollisuutta. Niinpä loppu pissii. Ja sitten vielä venematkat. Veneen hallinnan yksityiskohtia sivu toisensa jälkeen, enkä edes löytänyt niistä mitään allegorista kuvausta.

Sininen oli nopea ja helppo lukea. Lopputulos oli kuitenkin harmittava pettymys. En sano, että tämä oli erityisen huono kirja, se vaan ei yltänyt samalle tasolle kuin edeltäjänsä.

Emily St. John Mandel: Station Eleven

Vuonna 2014, kun Emily St. John Mandelin Station Eleven ilmestyi, sitä hypetettiin kovin ja vaikka kirjalle myönnettiin Arthur C. Clarke -palkinto, kirjailija ei itse pitänyt kirjaansa science fictionina. Kirjailijan haastattelun perusteella taustalla oli tietenkin pelko, että mainstreamlukijat hylkivät sitä sf-leiman vuoksi, eikä kirja myy. No, kirjan myyntiluvuista en tiedä, mutta ainakin se on nyt optioitu elokuvaksi tv-sarjaksi ja käsikirjoitus on tekeillä. Joten eiköhän kirjailija siitä ole tuloa saanut. Minä en saanut luettua kirjaa silloin, sillä sen kuvaus ei koskaan tuntunut tarpeeksi kiinnostavalta. Nyt tv-sarjauutisen jälkeen kuuntelin kirjan kuitenkin äänikirjana.

Tarina alkaa, kun näyttelijä/julkkis Arthur Leander kuolee King Lear -esityksen aikana. Sattumalta samaan aikaan puhkeaa superinfluenssa, joka leviää vauhdilla läpi maapallon ja tuhoaa pääosan ihmiskunnasta. Yksi selvinneistä on näytelmässä mukana ollut tyttö, Kirstin Raymonde, joka 20 vuotta myöhemmin on mukana kiertävässä näyttelijöiden ja muusikoiden ryhmässä. Hän sai aikoinaan Arthurilta Dr. Eleven -sarjakuvan ja kiertäessään esiintymässä pienissä ihmisten asuttamissa leireissä Yhdysvaltain ja Kanadan entisellä rajalla Suurten järvien alueella, hän penkoo tyhjenneistä kaupungeista muistoja Arthurista ja ajasta ennen pandemiaa. Tarina kulkee sekä nykyisyydessä että menneisyydessä linkittäen henkilöt ja tapahtumat toisiinsa.

Kirjan päävetovoima on ihmissuhteissa, joihin katastrofi tekee nyrjäyksen. Tarina on matkan tekoa niin nykyisessä kuin muistojen menneessä maailmassa. Vaikka puitteet ovat synkät, vain yksi prosentti maapallon ihmisistä on selviytynyt hengissä, itse tarina viipyilee niin paljon menneisyydessä, että synkkyys pysyy loitolla. Tai ehkä on kyse kerronnan tyylistä, tai lukijan äänensävystä. Kyseessä on muistojen vaalimista ja niiden säilyttämistä, kun ihmiskunta aloittaa uutta alkua.

Minua menneisyyden osiot eivät jaksaneet kiinnostaa lainkaan, ja tarina heilui oudolla lailla pinnallisella tasolla, kun syvemmällekin olisi voitu mennä. Ihmisten nykykäyttäytymisessä ei ole trauman jälkiä, haavoittuvuutta, menetyksen tuskaa ja selviytymisen vaistoja. Kirja on kuin näytelmä post-apokalyptisestä maailmasta, eivätkä näyttelijät oikeasti kärsi esittämistään asioista. Ihmisen oletetaan olevan itsensä pahin vihollinen, mutta aihetta kartetaan lahjakkaasti. Tarina on kevyt repäisy tuhon kärsineen maailman selviytyneistä, joita esimerkiksi Cormac McCarthy kuvaa Tiessä (arvostelu) ihan eri tasolla. Uskon, että tietyn kynnyksen ylitettyään ihmiskunta tarvitsisi kulttuurisia kokemuksia ja huumoria jopa post-apokalyptisessä maailmassa, ehkäpä juuri menneen maailman ajoilta. Silti tällä tavoin kerrottu tarina ei tyydyttänyt minua.

Jos kirjasta jonain päivänä valmistuu tv-sarja, se voisi toimia paremmin.

Kate Wilhelm: Where Late the Sweet Birds Sang – Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 9

Tuntematon lukija -blogin vetämän klassikkohaasteen # 9 kirjakseni valitsin toistaiseksi tuoreimman klassikon, jonka haasteisiin olen lukenut. Kate Wilhelmin Where Late the Sweet Birds Sang on sekin kirjoitettu toki jo 43 vuotta sitten (1976). Kirja sai Hugo-palkinnon 1977, mikä teki Wilhelmistä siihen mennessä toisen naispuoleisen kirjailijan Ursula K. Le Guinin jälkeen, jolle voitto äänestettiin. Kirja on sittemmin julkaistu SF Masterwork -sarjassa. Minulla oli käytössä äänikirjaversio. Where Late the Sweet Birds Sang edustaa postapokalyptista science fictionia ihmiskloonausteemalla.

Ihmiskunta on menossa kohti vakavaa ympäristökatastrofia, globaalia saastumista ja tauteja, sekä niiden seurauksena taloudellista romahtamista. Sähkömagneettisessa säteilyssä on tapahtunut muutoksia, joihin ihmiskeho ei reagoi tarpeeksi nopeasti, mikä aiheuttaa lisääntymisongelmia. Syrjäisessä virginialaisessa paikassa rikas David Sumner tiedeorientoituneen perheensä kera perustaa salaa täysvarustellun laboratorion, jossa on kloonauksen avulla tarkoitus pelastaa ihminen täystuholta. Alku näyttää lupaavalta, kun ympärillä ihmiskunta katoaa, kloonit kehittyvät lisääntymiskykyisinä. Ongelmia on kuitenkin tulossa. Kloonien ajatukset itsestään, ihmisyydestä ja lisääntymisestä eriytyy kehittäjiensä ajatuksista. Molly-klooni ja hänen poikansa Mark ovat avainhahmot ihmisen tulevaisuuden suunnassa.

Puuttumatta tarkemmin siihen, kuinka mahdollista tai todennäköistä tieteellisesti Wilhelmin kuvaama katastrofi kloonaamisprosesseineen olisi, on kirjan teema kuitenkin innostanut kirjailijoita ennen tätäkin teosta, mutta erityisesti jälkeenpäin. Wilhelmin kaltaiset uuden aallon scifikirjailijat toivat genrekenttään kuitenkin uutta näkemystä. Kloonaus on erityisesti esillä sellaisissa huomiota herättäneissä teoksissa kuin Ishiguron Ole luonani aina (arvostelu), Levinin The Boys from Brazil (suomeksi  Mengelen pojat, elokuva Brasilian pojat) ja tietty Huxleyn Uljas uusi maailma. Tv-sarjapuolella Orphan Black on tyylipuhdas edustaja.

Where Late the Sweet Birds Sang on välillä epäloogista telepatia- ja joukkokäyttäytymiskehityksineen ja ajoittain puuduttava kloonihahmojen persoonattomuuden osalta, mutta ihmisen eloonjäämistaistelu ja loppukehitys sinänsä on inspiroivaa ja toivoa herättävää. Kuunnellessani tarinaa äänikirjana, epäilin välillä tipahtaneeni aikakehityksessä, sillä katastrofit tapahtuivat melkoista vauhtia ja yhtä-äkkiä olinkin jo seuraamassa kloonin vaiheita ja sitten hänen lapsesta aikuiseksi kasvavan poikansa vaiheita. Välillä teki mieli hakea kirjoitettu teksti käsiin, mutta luotan siihen, että aikajana todellakin oli kirjassa hyppivä, eikä keskittymiseni vain välillä kadonnut.

Kirjan teema sisältää kysymyksen mikä tekee ihmisestä ihmisen. Yksilöllisyyden korostaminen on yksi seikka, mikä tulee voimakkaasti esille, ja myös luovuus, kyky ymmärtää ja ratkaista asioita, nähdä niiden merkitykset moniulotteisesti. Olettaisin, ettei kloonauksessa kyvyt sinänsä katoa, sillä kloonikin on kuitenkin ihminen, ellei tapahdu manipulaatiota. Vaikka monet asiat kirjassa jäivät pohdituttamaan nimenomaan ovatko ne mahdollisia tai edes järkeviä, huomasin silti pitäväni kirjasta kohtalaisesti. Katastrofin jälkeisessä maailmassa on paratiisin haikuja. Uskon teoksen osuneen ilmestymisajankohtanaan juuri oikeanlaiseen saumaan, sillä samana vuonna ilmestyi myös aiemmin mainittu The Boys from Brazil. Valitettavasti olin liian nuori huomioimaan millaista keskustelua yhteiskunnassa 70-luvun alkupuolella kloonauksesta käytiin. Ensimmäinen nisäkäshän saatiin kloonattua vasta 1996 ja tiettävästi yhtään ihmistä ei vielä tänä päivä ole kloonattu.

Mitä tahansa science fiction -klassikkolistaa selaillessa on helppo huomata, että kovin montaa naiskirjailijaa sinne ei ole saatu mahtumaan. On aika luoda vaihtoehtolistoja ja nähdä genrekirjallisuuden historiaa uusin silmin. Ihmisellä pitäisi olla se kyky.

PS: Liitän kirjan mukaan Kirjasähkökäyrä-blogin Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen, sillä teos on odottanut lukuvuoroaan vuodesta 2012 lähtien yhtenä Hugo-ehdokas -lukutavoitteeni kirjana. Lisään kirjan mukaan myös Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen.

Harry Harrison: Eedenistä länteen

Peräti kahdeksan vuotta on vierähtänyt siitä kun viimeksi luin Harry Harrisonin kirjan, sen ainokaisen Tilaa! Tilaa! (arvostelu). Eedenistä länteen (West of Eden, 1984), joka julkaistiin tänä vuonna suomeksi, edustaa tyyliltään eri vuosikymmentä ja alagenreä kuin aiemmin lukemani. Kansikuva on huomattavasti parempi, tällä kertaa Bill Sandersonin käsialaa, kuin myös kirjan sisältämä muu kuvitus.

Vaihtoehtohistoriallisessa maailmassa dinosaurukset eivät ole kuolleet sukupuuttoon, vaan jääneet eloon ja tietyt pystyssä kävelevät lajit, jilanet, ovat kehittyneet älylliseksi lajiksi. Ilmaston kylmetessä ne ovat lähteneet etsimään uusia asuinalueita ja kohtaavat ensimmäistä kertaa lämminveriset ihmiset, tanut. Kohtaaminen on väkivaltainen ja lajien välille syntyy vihanpito, jossa kumpikin pitää toista vihollisena. Nuori ihmispoika Kerrick joutuu jilanetien vangiksi ja nokkeluutensa ansiosta selviytyy hengissä ja oppii niiden kielen. Kerrick haaveilee vapaudesta, mutta sen saavuttaminen ei ole helppoa toisen kehittyneen lajin omien päämäärien ohi.

Eedenistä länteen jakautui kiinnostavuutensa perusteella kahtia, jilaneiden aikaan ja ihmisten aikaan. Vaikka pienet, kommunikoivat ja älykkäät dinosaurukset ovat sinänsä ajatuksena kiehtovia, tarinan pitkä osuus heidän seurassaan puudutti. Dinoilla on omalaatuinen kehon eleitä vaativa kieli, tosin sanastoon kirjailija ei ole saanut luotua omaperäisiä sanoja. Dinot omaavat myös tekniikan, jolla toisia ei-älyllisiä olentoja hyödynnetään kulkuvälineinä ja työkaluina erilaisiin tarpeisiin, kuten rakentamiseen ja arkkitehtuurin luomiseen. Laji on jakautunut hierarkisesti ja kielenkäytössä on alentavia ilmaisuja vähemmän älykkäitä kohtaan. Yhteisössä hallitaan pelolla. Heillä on myös puutteita, kuten valehtelemisen taito, jonka avulla voi harhauttaa, mutta he eivät siihen kykene ja tietysti ruumiin tasalämpö, joka tekee niistä vaikeammin sopeutuvia ympäristön olosuhteisiin. Nämä kaikki ovat mielenkiintoisia yksityiskohtia tarinassa, mutta harmittavasti yksikään dino-hahmo itsessään ei ole kiinnostava. Harrison onnistuu tekemään niistä petomaisia tai jähmeitä, tosin joukkoon kuuluu myös ryhmä uskonnollisaatteellisia pasifisteja, jotka saattoivat ärsyttää jopa enemmän kuin muut. En ole ihan varma, mitä kirjailija ajatteli jilanien ja tanujen välisestä fyysisestä valtasuhteesta kirjoittaessaan, mutta tämän päivän stixhiscockit ei ole ensimmäisiä jotka laittoivat dinosaurusseksin tarjolle.

Ihmisten parissa viihdyin paremmin. Tarina lähestyi siltä osin paleofiktiivistä maailmaa, mutta toki jilanetien kehitys vaikutti tähänkin osioon. Kirjan loppupuolen lukeminen sujuikin paljon liukkaammin kuin alku. Tarinassa oli paljon yksityiskohtia joista pidin, mutta en ole varma viihtyisinkö tässä maailmassa trilogian verran. Näin äkkiseltään tämä tuntuisi riittävän, mutta katsotaan jahka toinen osa ilmestyy.

Shimo Suntila: Tähtiviima

Joskus tulee yllättävä tarve lukea jotain suunnitelmien ja lukulistan kärjen ulkopuolelta. Selailin ekirjahyllyäni ja Shimo Suntilan vuonna 2016 julkaistu Tähtiviima pysäytti minut kahdesti. Olen Suntilalta lukenut aiemmin yhden novellin Ruumiittomat-antologiasta (arvostelu). Samainen novelli, Chudakovin aaveet löytyy myös tästä kokoelmasta, kuten seitsemän muutakin:

• Janus
• Calypson perillinen
• Purret
• Chudakovin aaveet
• Avaruustrippi
• Steelen ruukki
• Tähtivaeltajat
• Sharan henkäys

Janus sijoittuu avaruuteen, jossa aluksessa tapahtuu onnettomuus ja tietokone päättää teeskennellä menetettyä astronauttia rauhoittaakseen jäljelle jäänyttä. Erinomaisen selkeä novelli, jossa ilmennetään miten koneälyn voisi olla vaikea ymmärtää ihmishuumoria. Lopussa saadaan pieni yllätys. Jäin hieman miettimään keskustelun osapuolten eroavuuksia käyttäytymisessä.

Calypson perillisessä poika liittyy ekoterrorismijärjestöön suojellakseen maailmamme valtameriä ja pelastaakseen niiden elämästä sen minkä kykenee. Haikea novelli, jonka lohduttomuudessa on jotain kaunista ja ikuista.

Purret-novellissa ihmiskunnan keskuuteen ilmestyy toinen älyllinen elämänmuoto, joka yllättäen tarjoaa vakuutusta, jonka hinta on sen verran kova, että yhteisymmärrykseen ei päästä, otetaanko vai ei. Kuun tukikohdassa oleva työntekijä haluaa viedä eristäytymisensä äärimmilleen. Tarina kuvaa yksilön tarvetta hyvin, mutta en päässyt sisään hänen vaikutusvaltaansa, mistä syystä novelli ei napannut loppuun saakka. Silti hyvin ympäristöään kuvaavaa tekstiä.

Chudakovin aaveet on muuttunut hieman Ruumiittomat-antologian tekstistä. Boston Briggs saapuu Kuuhun etsimään äitiään ja törmää toiseen salaperäisesti kadonneeseen tapaukseen, jonka etsiminen johtaa yllätykseen. Tarina ei vieläkään toimi minulle täysin. En pysty aistimaan tärkeässä asemassa olevaa tunnetta, yksinäisyyttä, se jää vain sanojen varaan.

Avaruustrippi on todellakin omituinen trippi. Mies matkustaa pummilla Maasta Kuuhun ja siitähän on seuraamuksia. En osaa sanoa onko tarina humoristinen vai kauhukertomus, ehkä molempia yhtä aikaa, onnistuneesti.

Steelen ruukki on kokoelman pisin novelli ja myös suosikkini. Aleksei vaimoineen saapuu Steelen metallisulattoon ja heti alusta käy selväksi kuinka rankan sopimuksen hän on vuodeksi tehnyt. Kaikesta pitää maksaa, enemmän kuin palkasta olisi varaa. Miehiä katoaa töistä ja loput paikkaavat hommia, kunnes uusi erä työntekijöitä saapuu. Mutta pinnan alla kytee kapina. Lohduton ja ahdistava tarina, piinaa loppua myöten.

Tähtivaeltajissa Igor Kepler herätetään avaruusaluksessa routaunestaan ja ei mene kovinkaan kauan, kun hän alkaa epäillä ettei kaikki ole kunnossa. Kohtalaisen lyhyt novelli, jossa avaruudenmatkakumppanit ottavat toisistaan mittaa. Humoristista ja traagista hulluutta.

Sharan henkäyksessä Brennonin maailmaan saapunut Len kohtaa menneisyytensä. Surullinen tarina, jossa avaruusmatkailun oikut tähtiviiman muodossa sanelee ihmiskohtaloita.

Minulle Tähtiviima esittäytyy kokonaisuutena lohduttomana, mutta avaruuden äärettömyyden ja ihmisen kiehtovana kohtaamisena, jossa jokainen yksilö on inhimillinen. Sivuhahmoillakin voisi olla oma tarina kerrottavanaan. Hahmoja rusentaa sisältä päin yksinäisyys tai epätoivo ja leimaa tulee erityisesti heidän eristäytyneisyydestä. Ajoittainen huumori höystää todellisuutta, että avaruus (Kuu) on julma, töitä on paiskittava kurjuudesta huolimatta, päänuppi kestää tai ei. Ja sitten on lohtu, joka näyttäytyy pallomerenä ja delfiineinä.

Joskus on hyvä tarttua suunnittelematta kirjaan ja saada siitä palkitseva lukukokemus. 

Tähtiviima liittyy mukaan Kohti kotimaisia spefikirjoja -haasteeseeni, nro #6.